Lapset, sairaat ja köyhät

(Olen posttraumaattisessa tilassa - kova kuume ja ankara räkätauti. Kuinkas muuten.)

Nyt tiistaina selostan eräässä esitelmässä näköaloja ja varmaan näköalattomuuttakin.

Erityisesti sydämeeni käyvät vaaliteemat – peruspalvelut. Ne voisi ilmaista näin: koulutus, terveydenhoito ja sosiaalituki eivät ole pelkkiä rahanreikiä. Niissä epäonnistuminen poistaa pitkäksi ajaksi tai pysyvästi joukosta ihmisiä, vaikka heidänkin tuotoksellaan tätä maata pitäisi pyörittää.

Palvelujen tuottamista on vaikea ”teollistaa”. Liukuhihna ei oikein toimi terveydenhoidossa eikä opetuksessa. Olemme tutkineet ahkerasti tekniikan mahdollisuuksia. Tulos on ollut heikko.

Yli kymmenen vuotta sitten eräät ilmoittivat ratkaisseensa oppimateriaalin ongelman. Pannaan kirjat verkkoon, ja siinä on uusi media. Luultavasti he olivat vakavissaan. Viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden aikana ongelma vaikeus on paljastunut monille. Vaikka esimerkiksi Skype on hyvä, ei sitä käyttäen voi pitää soittotunteja. On kuulemma kokeiltu.

Kielistudioita on ollut ainakin 30 vuotta. Niiden teho ja merkitys on edelleen hiukan epäselvä.

Esimerkki, joka on toivottavasti yhtä vieras lukijoille kuin kirjoittajalle. Grayn ”Anatomia” on verkossa (bartleby.com) ja tuntuu ajavan asiansa pois tiehensä, ainakin maallikolle. Verkon versio on vuodelta 1911. Kirjan ensimmäinen painos on paljon vanhempi. Nykyinen mahtaa olla tolkuttoman laaja.

Lapsista kuuluu puhua kauniisti, vaikka he eivät saa äänestää, toisin kuin vanhukset, joista on siksi välttämättä puhuttava kauniisti. Silti pelkkä numerotyö osoittaa, että terveet ja koulutetut lapset ovat paras voimavaramme. Mainen mammona saattaa lipsahtaa väärille teille. Ihmistyövoimaa on Suomessa harvennettu kauhealla tavalla. Amerikkaan meni 180 000, Pietarin seudulla 60 000, 1968-1970 siirtyi Ruotsiin 200 000. Näin pienestä maasta! Ja siinä välissä sodat veivät sata tuhatta.

Nyt olisi mahdollisuus nähdä avarasti. Kukaties valintamme on uusipaimentolaisuus. Vanhukset kärsivät yksinäisyydestä ja heitä on vaikea huoltaa kotiin. Maksetaan heille hiukan, että ottavat kaverin, toisen samanlaisen. Ainakin tällä hetkellä monilla on ylisuuret asunnot.

Sossun, sairauden ja koulun yhteydessä mietitään jatkuvasti laitoksia ja rakennuksia, joissa on kosteusvaurioita.

Uusi digitaalinen teknologia ei ratkaise ongelmia, mutta se voisi auttaa huomaaman, että laitokset olivat historian välivaihe. Ensin tulivat vankila ja kasarmi, sisäoppilaitos ja hullujenhuone. Ovatko ne jo alkaneet toimia hajautetusti?

Suuri kysymys ei ole kuntauudistus, vaan yksityisen ja julkisen sektorin (ja kolmannen sektorin) työnjaon miettiminen alusta alkaen uudelleen. Jos seudulla on tukkityömaa, miksi sinne tyhjinä ajavat rekat eivät voisi yksin tein viedä mummuille postia?

Tekniikka ei ole tie paratiisiin eikä helvettiin. Nyt ajattelemme enimmäkseen sähköistä viestintää, pilvilaskentaa ja pervasiivisia järjstelmiä. Menneisyyden esimerkki on vaivaton muistaa ja helppo käsittää. Me emme olisi ikinä saaneet riittävästi puuta metsistä ilman ruotsalaistan Sandviken sahanterää, jonka ansioista pokasahan käyttö saattoi tulla mökinmiehille mielekkääksi.

Emmekä olisi koskaa selvinneet alvi- ja jatkosodista ilman maailman lukutaitoisinta väestöä eli siis kansakouluja. Esimerkki tuntuu haetulta mutta ei ole sitä. Kansakoulu (peruskoulu eli oppivelvollisuuskoulu), joka voi olla nyt liipaisimella, on kansalaisyhteiskunnan ja siis selviytymisen ehto.

Harhainen ajatus

 Vasta nyt tuli mieleen ajatus, joka on selvästi vainoamisharhainen. Kekkonen ei juurikaan noteerannut isääni, vaan oli sangen viileä ne muutamat kerrat kun he tapasivat. Olisi luullut ettei politiikka olisi vaikuttanut, koska isäni ei ollut epätavallisen kokoomukselainen eikä erikoisen neuvostovastainen, vaan tässä suhteessa sitä samaa kuin sangen suuri osa kumppaneistaan ja kolegoistaan.

Turvallisuuspolitiikka!

Luin Pentti Suomisen kirjan armeijan tiedustelupäällikkö Raimo Heiskasesta (Armeijan silmänä ja korvana). Kirja ei suoraan sanoen ole kovin hyvä. Se on hiukan harrastelijamainen ja aika sekavasti jäsennetty. Luultavasti aika suuri määrä edelleen salaisia asiakirjoja on ollut tavoittamattomissa, joten kokonaiskuva on arvailua. Onneksi kirjoittaja kuitenkin yleensä tähdentää lähteitään (muistaman mukaan – päiväkirja merkintä on ehkä tulkittavissa näin ja näin).

Ehkä hiukan liioiteltunakin 1950-luvun autius, 60-luvun kauhu ja 70-luvun pelko turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä tulevat hyvin esiin. Tuo äskeinen tarkoittaa Neuvostoliiton pelkoa. Monet esimerkit näyttävät osoittavan, että siltä suunnalta riitti pikkumaisuutta ja myös yrityksiä ryskyttää perustuksia – Suomen pitäisi korostaa yya-sopimusta eikä itsenäisyyttä, koska neuvostosuhteet kulkevat itsenäisyyden edellä. – Mahtoiko kukaan huomauttaa, että jos näin on, mitä virkaa yya-sopimuksella sitten on. Merkitystähän sellaisella voi olla vain, jos se on tehty itsenäisen valtion kanssa.

Mutta paranoidinen ajatukseni on siis tämä: entä jos retkeily Neuvostoliiton vastaisella rajalla eli Saariselällä olikin poliittisesti arveluttavaa?

Ryhdyin vaivaamaan muistiani. Mielestäni Kekkonen kävi silmiinpistävän harvoin Saariselällä, joka on viralliselta nimeltään – asiaani ajatellen ironisesti – Urho Kekkosen kansallispuisto. Yleensä hän Lappiin tultuaan hiihteli Haltin seuduilla, mutta en muuten muista yhtään valokuvaa tai mainintaa Haltin laella käynnistä. Sehän on hyvin lähellä Nato-maa Norjan rajaa.

Puolustusvoimien komentaja ja pääesikunnan päällikkö saivat poistua maasta vain tasavallan presidentin luvalla. Luulen että tämä koski jopa lomamatkoja, mutta en tiedä, missä määrin kiellosta pidettiin kiinni. Otaksuttavasti sotilaat hallitsivat keinot, joilla heidät sai äkkiä maahan kriisitilanteessa.

Tasavallan presidentin poistuminen maasta ja ehkä liikkuminen valtakunnan rajan läheisyydessä oli kukaties asia, josta oli ainakin kohteliaisuuden vuoksi informoitava asianomaisia tahoja. Kekkonen Anteripäällä?

Onko Saariselkä sitten jotenkin arka alue. – Kyllä on. Ehkä parempaa paikkaa pujahtaa poroaidan yli Neuvostoliittoon ei ollutkaan. (Nykyisestä elektronisesta ym. valvonnasta en tiedä mitään.)

Jopa Sappisen ja Solehmaisen porukka eli Naton ja Norjan toimeksiannosta Kantalahdessa 1950-luvulla käyneet entiset kaukopartiomiehet lienevät kulkeneet tuota reittiä. Heidät pidätettiin Lutolla. Se on looginen reitti.

Jo ennen sotia erittäin oikeat vakoilijat liikkuivat itärajalla ”retkeilijöinä”. Petsamo oli tietenkin hyvin kiinnostava kohde – mutta luulisin että Muurmannin rata kiinnosti laajemminkin.

Jo vuosikymmeniä sitten itärajamme tuntumassa oli ainakin 40 ajanmukaista lentokenttää. Tiettävästi Kuolan niemimaalla on merkittävä strategisten ilmavoimien keskittymä. Tai siis oli. Sana tarkoittaa tässä yhteydessä ydiniskuihin tarkoitettuja joukkoja – vaikka Muurmanskin sukellusveneet olivat tärkeämpiä. Kuolan niemimaa on suuri ja tuntematon alue.

Google Maps ei paljon tiedä eli näytä noista seuduista eikä Google Earth liioin – Karjalan kannakseltahan taas kansalainenkin saa hyvää kuvaa. Luontoihmisille muuten on terveellistä katsoa, mitä itärajan takana on metsille tehty. Kostamus on sopiva esimerkki.

Mutta: kysymys – Neuvostoliitossa ei liene retkeilty. Oliko poliitikoilla ja sotilailla vaikeuksia selittää meillä 50-luvulla virinnyttä harrastusta – ja tämäkö on sen syy, että karttoja saatiin odottaa niin kauan? 

(Kuva maanmittaushalklitus - valitettavasti ei kopiointilupaa. Pahoittelen että tulen näyttäneeksi huonoa esimerkkiä.)

Missä on voittosi

Sitten musiikki muuttui välttämättä mutkikkaaksi. Brahms on vain vaikeaa. Häntä kuulee oikeastaan aika harvoin esitettävän hyvin. Kai se johtuu aikakaudesta. Kaikkialla oli määrä olla kipsikoristeita, korkokuvia, tarpeettomia lokeroita ja mielivaltaisia ulokkeita.

Brahmsin voi ymmärtää niinkin, ja onhan se kaunista.

Vaihdoin pari sanaa Sarasteen kanssa eilen Musiikkitalon aulassa. Iloinen tieto, että Ein deutsches Requiem menee kuulemma levyllekin, ymmärsin että Saksassa.

Jotain sellaista odotin. Sitä enemmän iloitsin että Sarasteen Brahms on ajateltua musiikkia, joka tapahtuu. Lähes ainutlaatuisen taitavasti ja etevästi perinteeseen liittyen kaupunkilainen säveltäjä (Hampuri, Wien) on luonut musiikkia, joka liikkuu kuin luonnonilmiöt. Partituuri osoittaa sitten, miten taitavasti tuo kaikki on tehty. Sävellajit hakeutuvat yhtä jalkaa tahtilajin vaihdosten kanssa outojenkin sävellajien seuraan.

Tiedossani ei ole, liekö tätä teosta esitetty meillä koskaan suomeksi; sellainen oli tapana ennen. Ajatus on joka tapauksessa täysin epäonnistunut. Sanat, Lutherin Raamatun käännöksestä, ovat välttämätön osa musiikkia.

Epäilen ettei Heidegger tullut ajatelleeksi tätä teosta väittäessään, että ”huoli” (Sorge) on ihmisyyden sisintä. Brahms käsittelee Lutherin ”suru” (Traurigkeit) –sanaa kautta teoksen, ja kaiken lopussa on F-duuri kuin nouseva aurinko meren yllä. Kuolema, missä on  sinun voittosi!

Kyllä tuo on tulkitsijoille kauhea kappale. Se on eräässä mielessä yhtä palaa, noin tunti. Ensimmäisistä minuuteista alkaa rakennustyö, joka purkautuu kuudennessa osassa, siis pitkien aikojen kuluttua.

Silti teos ei ole kaltaisenaan säilyvä virta, vaan täynnä jaksoja, joista eräät ovat oudolla tavalla kiteisiä kuin punertavat timantit, joille lankeaa valo, ja eräät nestemäisiä, pyörteilyä syvyyksien yllä.

Tämä oli niin kauniisti sanottu, että lienee paikallaan kiirehtiä kiittämään muusikkoja. Kuoro esiintyi kai ensimmäistä kertaa nyt. Siitä taitaa tulla vielä paljon iloa. Joku voisi vihjata, että ehkäpä alussa oli hiukan hapuilua. Joka tapauksessa kiinniotot alkoivat paukahdella kohdilleen ja ainakin tällaisessa teoksessa hiukan ongelmallinen tasapaino mies- ja naisäänten välillä, siis se sama, jota säveltäjä on ehkä ajatellut sijoittamalla solisteiksi sopraanon ja basson, tavoitettiin komeasti.

Radion Sinfoniaorkesteri on hedelmällisessä vaiheessa. Se on hyvä mutta ei millään tavoin leipääntynyt. Samainen Luther pyysi eräässä esipuheessaan varjelusta, ettei sortuisi ymmärtämisen ansaan ja tulisi itse omaksi mestarikseen, sillä mestari on aivan toisaalla.

Mutta, sanoi Luther viitaten luullakseni moniin hyvin tunnettuihin lankeamisiinsa ja erhetyksen hetkiinsä:” Minusta on piru itse rusikoinut todellisen tohtorin.”

Fatwa

Tämä ajatus tuli mieleeni.

Islamiin liittyvä taho on vaatinut, että jumalanpilkka ja sellaista edistävän aineiston levittäminen todettaisiin kansainvälisoikeudellisesti rangaistavaksi teoksi. Nyt tähtäimessä oleva Ranska, jossa ihailemani, räävittömyydestään tunnettu ”Charlie Hebdo” on pilkannut pyhiä, on kiirehtinyt torjumaan vaatimuksen ilmaisuvapauden vastaisena.

Väärin torjuttu.

Ajatus on tietenkin sinänsä oikea. Ehkä huomiotta on jäänyt paljon vakavampi kysymys. Sikäli kuin tarkoituksena on julistaa islamin pyhiä pilkkaava toiminta rangaistavaksi, kysymyksessä on oikeastaan islamin lain, kenties pohjaltaan sharian, tai joka tapauksessa islamin laintulkintojen, kuten fatwan eli eräissä tapauksessa jopa murhakäskyn korottaminen perustuslakeja ja ihmisoikeuksia korkeammaksi normiksi.

Ainoa tietämäni keino kansainväliseen tai yleismaailmalliseen kriminalisointiin olisi yleissopimus. Kun raja ihmisoikeussopimuksiin on joka tapauksessa epäselvä, olisi luonnollista toteuttaa tämä ihmisoikeussopimuksen lisäyksenä. Sen jälkeen lisäys olisi ratifioitava jokaisessa siihen liittyneessä maassa. Monissa järjestelmissä, luultavasti myös meillä, rikoslaki olisi muutettava, ja luonnollisesti myös perustuslakia. – Tämä on tietenkin kuvitelma.

Jumalanpilkka rinnastuisi kansanmurhaan ja joukkotuhontaan. Niistä on sovittu suhteellisen kattavasti kansainvälisesti. Yleensä kuitenkaan Yhdysvallat, Venäjä ja Kiina eivät ole mukana tämän tyyppisissä sopimuksissa. Yhdysvalloissa asia on aidosti vaikea. Ei ole olemassa ”Yhdysvaltain rikoslakia”, vaan yleensä rikoslait ovat osavaltioiden lakeja, eli niitä on 51 (District of Columbia eli Washingtonin kaupunki on erillisalue lainsäädännössä).

Mahdollisimman selvästi sanoen ”Jumalan laki” olisi kaikkien muiden lakien yläpuolella. Tietääkseni vain islamilla on sellainen uskonnollinen laki, jossa tuomiot pannaan käytännössä toimeen. Vatikaanista en ole aivan varma, mutta muistaakseni sielläkin on ”maallinen” rikoslaki.

Pääsäännön mukaan fatwa on sunnien mukaan sitomaton mutta shiojen käsityksen mukaan sitova. Ei taida kuitenkaan olla liioittelua, kun sanoo, että yksittäinen pappismies, kuten mufti, voisi tuon ajatuksen mukaan tulkita jumalallista lakia vieraita, maallisia eli ei-uskontoon perustuvia valtioita sitovaksi.

On helppo uskoa ja ymmärtää, että tuo puhe on asianomaisten maiden sisäpolitiikkaa ja heijastelee niiden vaikeuksia. On yhtä helppo arvata, että asiasta haetaan propagandavoittoa. Kun muut maat vastaavat, että ei todellakaan käy, ehdottajat sanovat, että taas nämä pilkkaavat jumalaa.

Tällainen ajattelutapa on torjuttava silläkin uhalla, että mellakointi jatkuu ja ihmishenkiä menetetään. Tämä on asia, josta ei missään tapauksessa saa tinkiä. Euroopassa – ei Yhdysvalloissa – katsotaan nykyisin, että lainsäätäjällä ei ole oikeutta ihmisen henkeen.

Tässä kohdin jotkut aina muistuttavat sodista, joihin ihmisiä lähetetään kuolemaan. Se on aiheellinen muistutus, mutta kyllä teloituksella ja taistelulla on sentään ero.

Asia on niin tärkeä, että muutan mieleni. Nykyinenkään aika vaatimaton kriminalisointi Suomen rikoslaissa ei ole puolustettavissa (RL 17 : 10 -§ §, uskonrauhan rikkominen). Ehkä jopa järkevä rangaistuspykälä uskonrauhan häiritsemisestä olisi loogista sijoittaa kotirauhan ja julkisrauhan rikkomisen yhteyteen.

Kun emme tiedä, mitä on uskonto, eikä meillä ole yhtenäistä käsitystä siitä, mitä ”jumala” tarkoittaa, asia on rikoslaissa sivuutettava. - Itse kuulun niihin, joiden Jumalaa ei kukaan voi pilkata niin että asialla olisi jotain merkitystä muille kuin pilkkaajalle itselleen. Oman mielen tai kuten joskus sanotaan sielun tietoinen tahriminen on asianomaisen oma ongelma.

Muisto

Poikani lähetti tämän. Isän lähettämä kortti, luultavasti onnittelu yli kahdenkymmenen vuoden takaa, ja omakätinen omistus. Sujuva ja kaunis käsiala. Rinkasta päätellen voisi olla Vaarin ja pojanpoikien retkeltä noin 30 vuotta sitten. Ei väliä.

Isä kuoli

Isäni Kullervo Kemppinen kuoli sunnuntaina 16.9.2012 korkeassa iässä, omiensa keskellä, vapaassa maassa, elämästä kyllikseen saaneena.

Hän oli täyttänyt 91 vuotta, ja kuolinsyy oli oikeastaan vanhuus. Lähestymislento ja finaali olivat rauhalliset.

Vainajan ylistelyn aika on toiste, samoin muistelun. Mutta tässä tapauksessa tiedän sanoa totena, että nuo arvot, kuten läheisyys, vapaus, tyytymys, oikeus, eivät merkinneet hänelle aivan samaa kuin ehkä joillekin toisille. Ne eivät olleet saavutuksia, pokaaleja jollaisen voi panna kaapin päälle ihailtavaksi.

Ne olivat asioita, joita oli jatkuvasti yritettävä, joiden vuoksi oli koottava voimiaan, vaikka ne ovat kuin taivaanranta – tai taivaan ranta – eli näennäisesti lähempänä tai edempänä, mutta aina tavoittamattomissa.

Tämän todistaa hänen työhistoriansa ja kertomus hänen tekemisistään. Hän oli asianajaja. Siinä ammatissa oppii viimeistään 50 vuodessa pienten parannusten tarpeellisuuden ja pienten häviöiden siedettävyyden. Hän osallistui aivan poikkeuksellisen paljon järjestötoimintaan ja muuhun vapaaehtoistyöhön, ihan partiosta musiikkiin ja melkein kaikkea siitä väliltä, aikoinaan politiikkaakin. Noissa asioissa hänellä oli sama tapa kuin tunturissa, heittää rinkka pykälään ja sanoa, että eikö lähdetä, etteivät lihat jäähdy. Hän oli hyvä luopumaan.

Jopa sotaväki ja sota, kuusi vuotta asepuvussa, oli hänelle kuin toimeksianto tai tehtävä, ja kun hän huomasi kummakseen jääneensä henkiin jopa Lapin sodasta, hän mietti ilmiön tarkoitusta, ja alkoi vimmatusti opiskella lukioluokkia eikä hirveästi huilannut ennen kuin oli lakimiehenä leivässä kiinni.

Lapin hän löysi pommituslennoilla syksyllä -44, ja sinne sitten veti veri. Hän uskoi Jumalaan, mutta ei hakenut Häntä kirkoista eikä edes kirjoista, vaan ehkä Haltian harteilta tai jostain Sokostin takaa. Siellä ne huimat temppelit ovat edellee.

Muistolauseen hän valitsi itse, Vänrikki Stoolin ”Pilven veikosta”:

»Murheell' ei saa muistoasi viettää,

ei kuin sen, mi mentyään jää unhoon…»

= = = = = =

Viimeiset tehtävät hoidamme lähisuvun piirissä. Jos joku haluaa lähettää vaikkapa kortin tai kirjeen, osoite löytyy yksinkertaisesti, nyt vielä Kemppinen Kullervo ja Laila, Westend (Espoo). Toivomme ettei kukaan yrittäisi sisään asti. Äiti aikoo täyttää vielä 90, ensi vuoden alussa.

Tämän blogin lukija suhtautunee erilaisiin epäsäännöllisyyksiin ymmärtävästi. Joku saattaa yhdistellä mielessään myös menneitä asioita aivan oikein; Isä joutui Kaunialaan kolme vuotta sitten ja äiti jäi yksin. Kovan menijän lannisti 1998 tapaturma, retkahdusvamma ja sen aiheuttama neliraajahalvaus. Hän ponnisti itsensä vielä siitäkin liikkuvaksi ja kulki kokouksissakin, kunnes hiipivä hermovamma vei mieheltä toisen jalan.

Ai niin. Ne jotka näkivät vain sujuvan ja tarvittaessa nopeakielisen miehen, eivät ehkä tienneet, että hänellä oli kaksi kummaa piirrettä. Hän ei koskaan valittanut – ei nytkään, ei silloinkaan kun se jalka oli todella paha ja meni kuolioon – ja hänen oli hyvin vaikea puhua toisista ihmisistä pahaa. Ellei ollut hyvää sanottavaa, hän ei sanonut mitään.

Tämä pieni viesti bittien avaruuteen osoittaa, että mielestäni hänestä oli ja on paljon hyvää sanottavaa, kuten esimerkiksi:” Kiitos.”