Jatkoa lakimiehistä

Eilisen kirjoituksen helposti havaittava kysymys oli, parantavatko Espanjan jutun vakuudet Suomen asemaa osuutensa, noin 1,9 miljardin euron lainaajana.

Sopimusta on vilauteltu ja sen sisältöä on selostettu. Eilisen jälkeen on saatu tietää, että etuoikeutetun velkojan asema ei tarkoitakaan sitä, mitä nuo sanat ovat tähän asti kaikissa muissa tilanteissa tarkoittaneet. Maininta oli paperin johdannossa, ei oikeudellisesti sitovissa ehdoissa. Etuoikeus on siis niin sanottu hurskas toive.

Se ajatus tyydytti kaikkia kansanedustajia, myös perussuomalaisia, että vakuutena on Saksan joukkovelkakirjoja. Vanhimmat mukana olijat muistavat ehkä valtion ottaman lainan muinaisen edeltäjän. Niitä sanottiin obligatioiksi. Kaikista mahdollisista papereista niitä pidettiin varmimpina.

Lehdistä on selvästi luettavissa, että vakuutena ei ole Saksan papereita. ”Paperi” on nykyisin kielikuva. Maksusitoumukset ovat pelkkiä tilitapahtumia. Obligaatioita ja osakkeita ei (harvoin poikkeuksin) ole enää olemassa.

Espanja maksaa rahaa investointipankille, joka ostaa noilla rahoilla Suomen silmälläpitäen noita parhaita papereita.

Paperien käyttämistä Suomen hyväksi Espanjan jouduttua maksuhäiriöön käsittelee tämä vakuussopimus.

En ole saanut sellaista tietoa enkä itse keksinyt, miten vakuudet parantaisivat Suomen asemaa. Mielestäni niillä ei ole käytännön merkitystä nyt eikä Espanjan toistaiseksi kuvitellussa maksuhäiriössä.

Sopimus näyttäisi olevan muunnelma investointipankkien tavanomaisista keskinäisistä papereista. Tässä on kuitenkin yksi suuri ero. Suomi ei pysty käyttämään vakuuspapereita, ei ainakaan normaalitilanteessa.

Siihen voisi sanoa, että ei tarvitsekaan. Jos rahat ovat kiinni hyvissä papereissa, asiat ovat niin kuin kuuluukin olla. Mutta ovatko nämä paperit realisoitavissa? Voiko ne muuttaa rahaksi?

Tätä kai ei ole kysytty. Nähdäkseni ei voi – tai sitten voi tilanteessa, jossa kukaan ei niitä enää halua. Exitejä taatusti on, mutta ovatko ne toteuttamiskelpoisia?

Valtioiden lainoilla ei yleensä ole vakuuksia. Syy on edellä mainittu. Jos valtio ei maksa, ei ole keinoa pakottaa sitä. Kreikan yhteydessä puhuttiin paljon yritysjärjestelyn kaltaisesta menettelystä. En ymmärrä, miksi puhuttiin. Yritysjärjestely on lievennetty konkurssi, jossa osa lainoista annetaan anteeksi ja myös maksuaikaa voidaan pidentää ja etuoikeuksia järjestellä. Kreikka ja nyt Espanja ovat tosiasiallisesti velkajärjestelyssä.

Suomi muuten oli ainoa maa, joka maailmansotien välisenä aikana maksoi takaisin Yhdysvalloilta ottamansa lainat. Se muistetaan. Tapaus herätti Yhdysvalloissa asiantuntevissa piireissä hämmennystä, ja suomalaiset puolestaan käyttivät sitä mainosvalttina. Paavo Nurmi maksoi Suomen lainat takaisin, sanoi minulle muuan taksinkuljettaja Manhattanilla.

Jos Espanjalla olisi käytettävissä realisointikelpoisia (rahaksi muutettavia) vakuuksia, se ei tarvitsisi nyt rahaa EU:lta.

Muut EU-maat eivät ole kaivanneet vakuuksia. Tulkintani: yleisesti tiedetään, ettei niillä ole käytännön merkitystä. Espanja suostui järjestelyihin ripeästi. Tulkintani: sama kuin edellä + summan vähäpätöisyys (alle 1 miljardi ainakin 100 miljardin kokonaisuudesta).

Espanja-järjestely muistuttaa lyhenteellä TRS tunnettua swapia. Käytettävissä olevien tietojen perusteella vakuuksista saisi rahaa 12 vuoden kuluttua. Summan suuruuteen vaikuttaisi muun muassa taustalla olevien sitoumusten sen ajan hinta. Ja vielä kerran: näiden johdannaisten vakuuskäyttö liittyy pankkien ja rahalaitosten erikoistarpeisiin. Valtion vastuun vakuutena niitä on pakko pitää kummallisuutena, jolla luultavasti on tahdottu tehdä vaikutus asiantuntemattomiin.l

Puolustaakseni lakimiehiä

Ehkä tämä on vihainen päivä. Haukuin kommenttiosassa luultavasti täysi viattoman kommentoijan. Harmistuin iltapäivälehtien kirjoittelusta.

Hiukan turhan usein saa kuulla tai lukea, että tuomarit eivät ymmärrä mistään mitään, eivät varsinkaan laista. Tämä on uutta. Ennen väitettiin, että lait ovat luokkasorron välineitä ja tuomarit kapitalistiperkeleiden sylikoiria, joiden tehtävä on kiusata rehellisiä työtätekeviä kaikin tavoin.

Annan itse silloin tällöin aihetta tuollaisille ajatuksille – ja J. Virolainen samoin. Kirjoitamme laista tai tuomioistuimen päätöksestä kriittisesti eli olemme sitä mieltä, että asian olisi voinut ratkaista toisin.

Itse en osaa varoa tarpeeksi. Jokainen tuomari, joka äänestää jutun ratkaisusta, tekee juuri tuon saman. Hän on ratkaisusta toisella kannalla kuin muut.

En ole koskaan osannut kadehtia asianajajia, jotka laskuttavat kauheita summia ja vaurastuvat suuresti. Helsingissä on ainakin 50 asianajaa, jotka tienaavat paljon enemmän kuin korkeimman oikeuden jäsenet tai oikeuskansleri tai vastaavat.

Tässä on mukana sama seikka, jonka johdosta huomattavampien liikkeenjohtajien palkat ja palkanlisät ovat nousseet pilviin.

Nyt tarjoutui esimerkki. Luin lehdistä ne pätkät Espanjan takauspaperista ja myös kauhistelut tekstin vaikeudesta.

Mutta nyt puhutaan väärästä asiasta. Minusta teksti ei ollut vaikeaa.  Lupaisin lukea sen yli satasivuisen kahdessa tunnissa ja otaksuisin sen jälkeen ymmärtäneeni asian. Juuri tuollaisia papereita olen lukenut koko ikäni.

Mutta minulle ei kannattaisi maksaa kuin satanen tai korkeintaan kaksi lukemisesta ja nyökyttelystä. Rahoitusalalla en osaa samaa kuin ainakin tekijänoikeus- ja patenttilisenssisopimuksissa. Kun olen lukenut sellaisen – ja sivuja on joskus todella paljon – osaan sanoa, onko sopimuksessa kaikki tarpeellinen, puuttuuko siitä jotain oleellista ja havaitsinko merkkejä salatuista koukuista, jotka saattavat jälkeenpäin pistää kipeästi.

Tunnen nimeltä noin 20 suomalaista juristia, jotka osaavat tuon saman (mainitsemillani aloilla), monet varmaan paremmin kuin minä. Jotkut heistä laskuttavat 500 euroa tunti, mikä ei ole mielestäni lainkaan paljon. Taannoin pyörittelin patenttipapereita, joissa niin kutsuttu intressi eli sopimuksen tarkoittaman patentin arvo oli ainakin puoli miljardia dollaria. Huono sopimus voi kaataa yrityksen.

Eli: pääministeri tai kansanedustaja, joka yrittää lukea tuon vakuussopimuksen ymmärtääkseen sen, haaskaa veronmaksajien varoja. Poliitikkojen kuuluu vaatia ja saada tieto sopimuksen vaikutuksista ja muutoin pääkohdista. Sen sisältö on niin sanotusti tekninen eli tulvillaan ehdollisia lausekkeita, joissa kerrotaan, mitä tehdään, jos tulee tällainen ja tällainen tilanne. – Muistaakseni joku suomalainen kirjailija suuttui kauheasti, kun amerikkalaisessa sopimuksessa oli ”sanity clause” eli vakuutus, että kirjailija on täydessä ymmärryksessä , ei laitos- eikä avohoidossa eikä vahvojen mielenterveyteen vaikuttavien lääkkeiden käyttäjä. ”There is no Santa Clause” – amerikkalaisetkin ovat jättäneet tuollaisen pois. Kaikkialla Euroopassa laissa on pykälät kummallisten ja odottamattomien tilanteiden varalle.

Jos ostat auton, lue ohjekirja, mutta älä rupea perehtymään huoltokirjaan. Ei sinulla kuitenkaan ole työkaluja eikä laitteita eikä toivottavasti aikaa perinpohjaisiin korjaustoimiin. Ellei korjaamolla ole huoltokirjaa (pääsyä tehtaan digitaaliseen ohjeistukseen), vaihda korjaamoa.

Eikö tätä voisi tehdä yksikertaisemmin? En tiedä – se on muuan euro-ongelma. Kun Ohukainen antoi Paksukaiselle velkasitoumuksen puolesta dollarista, siinä oli kolme kirjainta, I O Y, I owe you, olen velkaa sinulle. (Jos muistan, niin Ohukainen kirjoitti Villin lännen tapaan I O U – oikeinkirjoitus ei ollut vielä kurssissa.) Nuoruudessani takaukseksi saattoi riittää virke: ”Edellä olevan, NN:n antaman sitoumuksen täyttämisestä menen omavelkaiseen takaukseen.” Korot ja perimieskulut kai tavattiin mainita erikseen.

Virta

Mainittiin maailmannäyttelyt nykyisen sähkönjakelujärjestelmän yhteydessä. Ei ole helppo keksiä tärkeämpää asiaa. Sähkön kehittäminen esimerkiksi koskivoimasta on yksi asia. Jakelu on toinen. Imatran sähkö alkoi levitä valtion rahoittamana 1920-luvulla. Toisaalta muistan itsekin paikalliset sähköyhtiöt. Ne alkoivat pistellä pillejä pussiin vasta 60-luvulla.

Eilen puheena olleen tyhmyyden lisäksi suuriin ratkaisuihin vaikutta ”lock-in”. Haluaisin nähdä ongelman selvästi laajempana kuin kauppakorkeakouluissa yleensä esitetään. Kytkykauppa on vaatimaton ja huono esimerkki.

Esimerkiksi eilinen eduskuntakeskustelu, joka oli tuskallista teatteria, on osa kytkyä (lock-in), josta ei taida olla ulospääsy, paitsi sota. Eräskin mies sanoi, ettei kannettu raha pankissa pysy. Hän ei varmaan tarkoittanut sitä, mitä luulisi. Pankin idea (1300-luvulta) on ottaa taitamattomilta talteen pieniäkin summia, koska pankki osaisi sijoittaa ne paremmin (antolainaus) ja ansaita erotuksella. Siis olisi tuhoisaa, jos pankkiin kannettu raha pysyisi siellä (ottamatta tässä huomioon noin kymmenen prosentin omavaraisuutta).

Olemme kytköksissä Saksaan. Jos joku haluaa käyttää vanhentunutta termiä, olemme taas Saksan siirtomaa, kuten 1918 ja 1941-1944. Sen jälkeen Neuvostoliitto keksi uusimuotoisen kolonialismin.

Tuo lock-in tarkoitti esimerkiksi Bellin ja AT&T:n suhteita. Jos ostaa teknologian firmalta, sen kanssa on sitten pääsemättömissä vuosikymmeniä. Luullakseni Koneen verraton menestys, josta eilenkin raportoitiin, perustuu osittain tähän ilmiöön. Osat ja ostaminen on pakko ostaa aina samasta paikasta. Yhteentoimivuus (interoperability) ei käytännössä onnistu sopimuskumppania vaihtaen.

Pankkien ”globallisaatiokehitys” on eräältä näkökulmalta lock-in –ilmiö, jonka yksi väline ovat ne vaikeiksi kauhistellut johdannaiset eli derivatiivit, sellaiset kuin optio, futuuri tai swap. Koko termi tarkoittaa sijoitusta tai sitoumusta, jonka arvo riippuu muiden toiminnasta, toisin sanoen muiden pankkien ja markkinoiden muutoksista.

Vaihtovirran ja tasavirran taistelu on kertomus lukittumisesta. Keskeiset tekijät olivat hinta, luultu hinta, päättäjien tietämyksen heikko taso ja yleisön tyhmyys. Tällä hetkellä hiukan samanlaista menoa esiintyy kysymyksessä ”vihreästä energiasta”.

Chicagon maailmannäyttelyssä 1893 General Electric (Edison ja J.P. Morgan) tarjoutui toimittamaan näyttelyn valaistuksen ja sähkövirran tasavirtana alkujaan 1,8 miljoonalla dollarilla. Neuvottelujen jälkeen tarjous laski puoleen miljoonaan. Urakka meni Westinghouselle, jonka vaihtovirtaratkaisusta maksettiin neljäsataa tuhatta. Vaihtovirta oli esitelty julkisesti jo parikymmentä vuotta aikaisemmin Euroopassa.

Jutun kuva kertoo toivottavasti kaiken oleellisen käsiteparista keksinnöt – standardit. Sähkön puolella yksi todella suurista keksijöistä oli serbialaissyntyinen Tesla. Hän kehitti valmiiksi muuntajan, jota käyttäen korkeajännite voidaan tiputtaa käyttäjien tarpeiden mukaiseksi, esimerkiksi 230 volttiin. Toinen suuri keksijä oli tietenkin Edison, joka oli tässäkin asiassa enemmän liikemies kuin tekniikkaihme.

Amerikkalaisilla näyttää olevan tarve ihannoida Edisonia ja pitää häntä hiukan mystisen ”amerikkalaisen hengen” edustajana. Sähkönjakeluasiassa Edisonin keinot olivat luonteenomaisia. Hän rettelöi kuin riivattu ja levitti ahkerasti kuvauksia hengen vieneistä sähköiskuista vihjaillen, että hänen tasavirtansa oli turvallisempaa kuin Westinghousen vaihtovirta, ja oli erittäin innostunut Sing Singiin asennetusta, vaihtovirtaa käyttäneestä eli siis kilpailija kontolle menneestä sähkötuolista. Ensimmäinen teloitus meni pahasti pieleen, koska asiakas ei kuollutkaan heti.

Kuva esittää maailmaa (New Yorkia), joka ei ole vielä ”globalisoitunut” eikä lukkiutunut. Kullekin tilaajalle oli oltava oma piuha, koska jännitteistä ja taajuuksista ei ollut sovittu.

Joskus polvistun sähkötaulun eteen ja ihailen sulakkeita. Sama taulu ruokkii liettä ja valaisimia. Uskomatonta! Kolmivaihevirran annoin kytkeä pois. Pankkikriisin analyysi: päätaulu on kunnostettava, koska sulakkeita menee liikaa, ja vaihtoehtoja on kaksi, tulipalo tai se, että puoli maanosaa on pimeänä. Tätä eivät poliitikkomme saa sanotuksi. Häpeä.

Tuhmuuden ylistys

Jossain vaiheessa ääntämistavat ”tuhma” ja ”tyhmä” alkoivat saada toisistaan poikkeavat merkitykset. Leino käytti niitä välillä vielä saman sisältöisinä.

Carlo M. Cipolla oli todella suuri taloushistorioitsija. Hän on ollut kuolleena jo toistakymmentä vuotta. Berkeleystä käsin hän ohjasi Fontanan julkaiseman kirjasarjan julkaisemista, joka ainakin taskukirjana ravisteli eri puolilla maailmaa monen käsityksiä historiasta. Taloushistoria oli viimein kytketty yhteen muiden tapahtumien kanssa.

Vähän niin kuin eurokriisi. Talouskriisi ei ole vain talouskriisi.

Nyt on julkaistu kuulemma pienenä ja salaisena painoksena kauan kierrellyt lyhyt teksti ”The Basic Laws of Human Stupidity”, inhimillisen tyhmyyden peruslait. Hauskaa että julkaistiin, eikä pidä tehdä hätiköityjä johtopäätöksiä. Enemmän tai vähemmän tuon henkisiä kirjoituksia on laadittu puolen tuhatta vuotta. Kuuluisa alan yrittäjä oli Erasmus Rotterdamilainen. (”Stultitiae Laus2, 1512.)

Tuo ”tyhmyys” on siis peräisin ajalta, jolloin mitään psykologiaa ei ollut. Se voisi olla suomeksi myös ”hullutuksen harjoittamista”.

Mahtaisiko siitä saada aikaan erimielisyyttä, että tuo harraste ei ole kadonnut maailmasta?

Cipolla ei kerro suureen arvoa, mutta uskottelee tehneensä vuosikymmeniä laajoja tutkimuksia asioista. Niiden mukaan missä tahansa joukossa on tietty, kertoimen osoittama määrä tyhmiä ihmisiä, jokin määrä rosvoja, joukko avuttomia ja sitten älykkäitä, eli sellaisia kuin lukija.

Kirjasen perusväite on järeä. Hengen lahjat eivät käy tasan. Yksi kirjan viidestä ”peruslaista” on tämä: tyhmiä on aina enemmän kuin luulisikaan. Toinen peruslaki on, ettei tyhmien kanssa pidä ryhtyä mihinkään tekemisiin, koska siinä ei koskaan käy hyvin.

Rosvo puolestaan on sellainen ihminen, joka kohentelee etenkin taloudellista asemaansa omin neuvoin. Rosvon taloushistoriallinen vaikutus on nolla. Sillä on harvoin merkitystä, kenen taskussa raha on. Voi väittää, että laaja ja pitkällinen rosvoaminen johtaa aikanaan taantumaan, koska taloudellinen kasvu lakkaa. Sellaistahan on nytkin puhuttu eräiden euro-ongelmien yhteydessä. Siis että rosvot ovat olleet liian kauan vallassa. Ajatus ei ole helposti torjuttavissa.

Lukija lienee itse havainnut saman. Murtovarkaiden ja sydänjuuria myöten kierojen ihmisten kanssa on helppo tulla toimeen. Heidän tempaustensa ennakoiminen ei edes ole vaikeaa, ainakaan useimmiten. Heillä on oma sisäinen kompassinsa, joka nyt sattuu näyttämään aivan eri suuntaa kuin muilla.

Cipolla mainitsee vai ohimennen, ettei tässä olla mitään taantumusta perustamassa – vaikka terveiset menevät kyllä perille. Hänen mukaansa niitä tyhmiä löytyy esimerkiksi yliopistoista, joista hänellä olikin harvinaisen laaja kokemus, joka ryhmästä jonka mainita viitsii, professoreita ja muita opettajia missään tapauksessa unohtamatta.

Tyhmyyden määritelmä tuo hiukan mieleen peliteorian. Tyhmiksi Cipolla sanoo ihmisiä, jotka aiheuttavat vahinkoa tai vähintään harmia sekä itselleen että muille kaikissa ryhtymyksissään ja edesottamuksissaan. Rosvot aiheuttavat vahinkoa lähinnä muille. Fiksun kirjoihin taas pääsee ihminen, joka onnistuu tuottamaan voittoa eli vähintäänkin hyvää mieltä myös toiselle, anna että itsekin tienaa siinä sivussa. Ja avuttomia ovat sitten ne, joiden tiliviivan alapuolella aina on ennen pitkää aina punaista, teki asianomainen mitä teki.

Jaottelu on hyödyllinen. On esimerkiksi todella syytä heittää mielestään se ajatus, että hupsusti toimivaa voisi jotenkin opettaa tai kasvattaa. Sopii yrittää. Ei se onnistu. Tämä kehitelmä auttaa myös aiheettomaan herran pelkoon (ja kääntäen herravihaan). Niistä jota sylkevät meitä niskaan, yllättävän suuri osa on vain tyhmiä, ja jokin osa on rosvoja. Mutta on siellä vallan kahvassa käväissyt viisaitakin ihmisiä. – Itse arvioin olevani tyhmä. Jos tulen kaupittelemaan teille melkein tuoretta kalaa tai lähes käyttämättömiä kananmunia, älkää ostatko.

Alan Moore ja Michael Chabon II

Joe Kavalier on merkillisellä tavalla Prahasta Neuvostoliiton kautta 1939 pakoon päässyt hyvän perheen juutalaispoika. Sammy Clay on huonon perheen juutalaispoika Brooklynistä. Pojat ovat serkuksia.

Romaanin tyylilajista mieleeni tulevat ensimmäisinä Paul Auster, Kurt Vonnegut, Doctorow ja ehkä Saul Bellow. Kirjallinen taso on samaa luokkaa eli kovaa Nobel-luokkaa. Luettavuuden kannalta Chabon on ehkä näitä kaikkia helpompi. Vaikka ”maaginen realismi” on mukana ja voisi sanoa niinkin, että tapahtumat pyörivät rinnakkaisessa todellisuudessa, itse teksti on konstailematonta, maukasta ja runsasta.

En on ehtinyt vielä siihen asti, mutta joku sanoi, että ”The Yiddish Policemen’s Union” on vielä parempi. Historiassa näet kävi muka niin, että suuri määrä juutalaisia pakeni Hitleriä Alaskaan, jossa kirjailija kuvaa juutalaisten poliisien järjestön vaiheita.

Chabon on menestynyt joka suhteessa. Arvostelut ovat olleet ylistäviä, palkintoja on riittänyt ja esimerkiksi The New York Times on ruinannut ja saanut jatkokertomuksia.

Kun ainakin Bellow (ja Nabokov) sijoittuvat kielensä ja aiheittensa takia amerikkalaiseen akateemiseen maailmaan ja edustavat siis joillekin lukijoilla tuntematonta, sivistynyttä USA:ta, Chabon on asiaan kuuluvista opinnoistaan huolimatta aivan uskomaton populaarikulttuurin tuntija.

Kavalier ja Klay innostuvat ”Teräsmiehestä” ja kehittävät sensaatiomaisen menestyksen saavan sankarin, ”The Escapist”. Tämä romaaniin keksitty lehti on nykyisin olemassa. Totuus on tarua ihmeellisempi.

Sarjakuvalehti (comic book) oli amerikkalainen keksintö, jota ei juuri nähty Suomessa. Meillä comic book Aku Ankka on kansallinen instituutio. Jenkeissä Disneyn sarjakuvalehtiä on kymmeniä, eikä Aku ole erikoisen tunnettu eikä suosittu.

Romaanin sankarit ovat mukana tuttavansa O. Wellesin elokuvan ensi-illassa (Citizen Kane) ja istuvat jatkoilla kuuntelemassa Tommy Dorseyn yhtyettä. Eräillä kokkareilla vieraana on muiden joukossa Salvador Dali.

Eräänlainen teema on New Yorkin maailmannäyttely 1939-1940. Voisi lyödä pienen vedon siitä, kuinka moni lukija on kuullut tällaisesta näyttelystä. Arvaukseni on 5 – 10 %, ja hekin vain siksi, että Suomen paviljongin suunnittelivat Alvar ja Aino Aalto.

Tuossa näyttelyssä esiteltiin ennustuksena tulevaisuudesta stereolähetykset, faksi, astianpesukone, automaattinen kaukopuhelu ja muuta uskomatonta.

Sitä ei tarvitse kysellä, miksi Pariisin 1900 näyttely muistetaan niin hyvin ja tätä ei ollenkaan. Tulevaisuus ei ole enää sitä mitä ennen. Eikä nostalgia.

Chabonista voi mykistyä. Miehe mielen lentoa pystyy seuraamaan, kirjoitti hän sarjakuvista, sodasta, teknologiasta tai kaksitoistasäveljärjestelmästä. Kaikki on samaa kappaletta, suurta New Yorkia ja sen leveitä ja pitkiä kaupunginosia. Suurimman vaikutuksen tekee silti se, että kirja on aito, hieno romaani ja kirjoittaja selvästi yksi sukupolvensa (synt. 1963) parhaista.

Liikuttava lisä on toisen päähenkilön kiinnostus lukkoihin ja tiirikoihin, taikureihin ja kahletaitureihin (Houdini). Kuka ei olisi? Lukot on tarkoitettu esteiksi ja kahleet pidäkkeiksi, mutta yhdet menevät niistä läpi tuosta vain. Upeaa. Myös romaanin kirjoittaminen on eräänlaista tiirikointia.

Tuloksen on suuri synteesi. Illuusio eli harhakuva on lavaesiintyjän tavoite, ja illuusiot vaikuttavat todellisuuteemme. Emme vain tiedä, mikä on illuusiota ja mikä todellisuutta. Merkin ja merkityksen ero on epäselvä.

Romaanin muoto on kehitetty ”Citizen Kanesta”. Kaikki on uskottavaa, ja joka sana valetta. Ja ”kamera” kuljeskelee kaikkivoipana milloin missäkin.