Klosetin kunnostamisesta

Kun ihmiset tulevat vanhoiksi, heitä kiinnostaa yhä enemmän käymälähuumori, kunnes kukaan ei voi enää sietää heitä.

Sellaista että ilkeä kunnanlääkäri antaa potilaalle yskänlääkkeeksi risiiniöljyä – ei auta yskään, mutta eipä uskalla yskiäkään.

Kun sveitsiläissyntyinen liikemies Robert Huber antoi lähinnä mainosmielessä asentaa huoneistoonsa vesiklosetin 1800-luvun lopulla, asiasta virisi hyvin vilkas sanomalehtikeskustelu. Ajatus havaittiin vastenmieliseksi ja uudistus turhaksi. Etenkin lääkärit tuomitsivat sen epäterveelliseksi.

Todella juhlallisia ulkohuoneita rakennettiin vielä 1910-luvulla itsessään Helsingin kaupungissa. Erilaisia kuormia kärrättiin – ja kannettiin keittiöportaan kautta – pitkälle 1900-luvulle. Samoihin aikoihin ajatus nuusniekan tarpeellisuudesta olli itäisimmässä Suomessa vielä uutuus. Niin, ja vielä sotien jälkeen rintamiestaloja rakennettiin kaupunkialueelle kantoveden ja hyyskän varaan.

Taivuin tuumaan, kun puheeksi tuli WC-istuimen vaihtaminen meillä kotona 34 käyttövuoden jälkeen. Työn suorittanut Jari käski katsomaan. Sulkuventtiili oli tiputtanut luultavasti useamman vuoden, ei välttämättä monta tippaa vuorokaudessa, koska mitään vesijälkiä ei ollut koskaan havaittu.

Mutta nykäistessä havaittiin, että muovimatto oli irti liimauksistaan ja betonilaatta sen alla märkä.

Nyt on tehty laskelmia. Tänään tuntuu siltä, että juristin koulutuksesta voi olla joskus hyötyäkin. Kun tuohon ei näytä liittyvän huolimattomuutta eikä muutakaan moitittavaa menettelyä taholtani, korjaus saattaa mennä vakuutuksesta.

Asunto-osakeyhtiölaki, jonka kirjoittaneeseen Paavo Nikulan komiteaan kuuluin silloin kauan sitten, näyttää tekevän selväksi, että vesijohdot, jotka on asennettu samantasoisina huoneistoihin (siis tässä tapauksessa alkuperäiset) kuuluvat asunto-osakeyhtiön kunnossapitovastuuseen.

Vaikka elämme kuin ellun kanat pientaloissa, tämä on asunto-osakeyhtiö, ja vielä itse perustamani. Meillä oli 70-luvun alussa erilaisia tavoitteita, jotka kaikeksi onneksi toteutuivat vain osittain – kuten kahden, ajoittain kolmen perheen yhteinen kotiapulainen ja sääntö että myös naapurin lapsia sai karhata pois kukkapenkistä.

Nyt näyttäisi lisäksi siltä, että valtio tukee rahalla sekä asunto-osakeyhtiöiden että asukkaiden järjellisiä peruskorjauksia.

Ehkä tämä ei olekaan maailmanloppu eikä taloudellinen tuho. Joka tapauksessa tämä on viidakon kosto minulle, joka olen yleensä suhtautunut väitettyihin kosteusvahinkoihin hiukan kriittisesti.

Vaikka on niitä kaikenlaisia. Esittelin korkeimmassa oikeudessa jutun, jossa grynderi kiisti kaiken vastuun, vaikka uuden talon hissikuiluissa oli metri vettä. Pesutilojen märkäeristettä ei ollut nostettu seinälle, kuten hyvä rakennustapa olisi vaatinut. Ratkaisu kuului siihen sarjaan, jolla ”samaistaminen” toteutettiin rakennusjutuissa. Grynderijärjestelmän kikka oli näet se, etteivät asuntojen ostajat saaneet osakekirjoja eivätkä siis osakkaan oikeuksia ennen kuin rakennuksen takuuaika oli mennyt umpeen.

On ollut aikoja. Tontunmäessä riideltiin kerrostalosta, jota rakentaja väitti kaikin puolin virheettömäksi – talo oli tosin mennyt halki, mutta raot oli ”korjattu” maalarinteipillä. Halkeaminen johtui siitä, että anturat oli valettu talvella – jäälle.

Menettelyä on luonnehdittu omintakeiseksi, koska perustusrakenteiden kaivaminen routarajan alapuolelle on ollut sääntö jo varhaisessa kansanomaisessa rakentamisessa (ei koske Kauhavan tiilikirkkoa, joka vajosi yli metrin saveen ennen kuin seurakunta viistopaalutti perustukset.

Laskettelua

”Päätettyään, ettei valehtelisi yhdellä kertaa vaan vähitellen Lajevski meni seuraavana päivänä kahdelta Samoilenkon luo pyytämän rahoja…”

”…sanoi Samoilenko hänelle, kun hevoset kääntyivät vasemmalle ja eteen avautui Keltaisen joen laakso ja itse joki välkkyi keltaisena, sameana ja mielipuolisena…”

Vastaan kysymykseen, miksi Tshehov on niin hyvä ja ”Kaksintaistelu” hänen hienoimpia novellejaan.

Nykyisen maailman perikuva on laskettelurinne. Vaikka kovassakin vauhdissa erottaa kirkkaiksi maalattuja keppejä – ne kierretään!

Tshehovin lempiaihe on erittäin näkyvänä ”Kaksintaistelussa”. Ihmiset ovat kehittäneet kukin oman tekniikkansa ollakseen ajattelematta.

Yleensä mutta ei aina on puhe omien tekojen ja toiveiden ajattelusta. Ihmiset eivät halua ajatella tekojensa seurausta, puhekumppaniensa tarkoitusta, ympäristöään. Useat peittävät joskus esiin tunkevan ajattelun tarpeen suurella sanalla, kuten ”sivilisaatio” tai ”degeneraatio” tai ”syntyperä”.

Von Koren peittää tuon tarpeen kielellä ja kaavoilla, joita hän luulee tieteellisiksi ja kukaties rationaalisiksi. Samoin luuli kukaties moni tuohon aikaan.

Novelli näyttää aluksi väsähtäneiden ihmisten jaarittelulta Shotshissa, mutta siitä rakentuukin vertahyytävä kuva ihmisen vähistä vaihtoehdoista ja siitä, miten taitavasti ihmiset jättävät tarttumatta noihinkin vaihtoehtoihin.

Kysymys on mestarinovellista: lukija saattaa luulla, että tässä kerrotaan sitä tavallista tarinaa ihmisten heikkouksista ja pintapuoisuudesta.

Kaksintaistelu muuttaa kaiken. Kun von Korenin vene katoaa Mustanmeren aallokkoon, kaikki onkin toisin. Rationalisti on osoittanut irrationaalisuutensa ja tietyn säälittävyyden. Tarinan päähenkilöt, paheellinen pariskunta, ovat täysin uskottavasti muuttaneet tapansa ja löytäneet tarkoituksen toiminnalleen – ehkä jossain sittenkin on jotain totta ja oikeaa, jota voi tavoitella tekemällä omaa työtään ja varomalla luulemasta liikoja.

Vastenmieliset, vetelehtivät ihmiset ovatkin omalla tavallaan aika hyviä – siis milloin jaksavat eikä ole liian helteistä.

Tshehov jättää tapansa mukaan dramaattisimmat käänteet kertomatta ja täyttää rivien välit.

Pohjimmainen syy on sama kuin ”Sahalin” –teoksessa. Toisin kuin Dostojevskin sankarit, jotka ovat kyllä hiukan saman näköisiä, Tshehov veti ennen Freudia ja kahta maailmansotaa esiin sen kolmannen. Ikävyys (l’ennui / Langweil) ja inho (la nausée / Ekel) olivat jo Baudelairen teemoja, mutta tässä tuli kolmas – tyhjyys: kuolemaa ja pimeyttä pahempi tyhjyys. Siperia oli paikka, jossa ei ole mitään. ”Kaksintaistelussa” on liikkuvia vuoria – vuoria jotka uhkaavat rusentaa.

Tshehov nostaa näkijäksi naiivin, surkuteltava diakonipoikasen. Tämä pikku narri toimii kirjailijan sijaisena osatessaan ihmetellä tai ainakin tuskitella, että on olemassa jotain – sen sijaan että ei olisi olemassa mitään.

Näin on, on sääli ihmistä.

Ja Tshehov? – Hän kuoli. Mutta hän voitti tyhjyytensä. Novellissa vilahtaa ajatus, että tekisi jotain, kunnollista, vaikka kirjoittaisi rivin tai puolitoista, hyvin.

(Teemalla muuten kerrottiin kolmiosaisen Staninslavski-sarjan ensimmäisessä osassa, miten Tshehov opetti kädestä pitäen Stanislavskille teatterin. Hyödyllistä katsottavaa Suomessa, jossa monet ammattilaisetkin tuntevat näistä kahdesta vain neuvostoversion, joka on valheellinen, ja Brechtin viritykset, jotka olivat mielisteleviä.)

Lex Nokia

Sekä Jyrki Kasvi että Kaarlo Tuori, edellinen blogissaan ja jälkimmäinen eilisessä HS:ssä, kirjoittivat säädöksestä, jota on alettu sanoa Lex Nokiaksi tai Urkintalaiksi.

Molemmista repliikeistä voi saada vääränkin käsityksen.

Oikeusvaltioperiaate tarkoittaa, että julkisen vallan käytön tulee perustua lakiin ja kaikessa julkisessa toiminnassa on noudatettava tarkoin lakia (Suomen perustuslaki 2 §).

Kuten nähdään, kysymys ei ole oikeusvaltioperiaatteesta.

Eduskunta ei saa säätää lakia, joka olisi perustuslain vastainen, paitsi vaikeutetussa menettelyssä muuttamalla perustuslakia. Eduskunta ei voi millään menettelyllä kumota perusoikeuksia, joihin kuuluu mm. yksityisyyden suoja.

Monin kohdin perustuslaissa ja myös perusoikeuksissa ”tarkempia määräyksiä” annetaan lailla tai alemman tasoisella säädöksellä, lähinnä valtioneuvoston asetuksella.

Tuomioistuin ei saa soveltaa lakia, joka on ristiriidassa perustuslain kanssa (SP 106 §).

Valtiosääntöoikeuden professorit, kuten Tuori, ovat sitä mieltä, että tuomioistuin ei mahda mitään asialle, josta on eduskunnan perustuslakivaliokunnan kannanotto. Minä en pitäisi mahdottomana, että Korkein oikeus tai Korkein hallinto-oikeus olisi eri mieltä. Ainakin lain perustuslain vastaisuus on vaikea tulkintakysymys. Sitäkin on mietitty, pitäisikö säännös poistaa tai olisiko sitä muutettava. Tuuma tuntuu oudolta. Perusoikeus parlamentaarisen eli kokoonpanoltaan vaihtelevanelimen vallassa?

Asian sivusta olen eri mieltä Tuorin kanssa, joka vastustaessaan perustuslakituomioistuinta pitää parempana demokraattisesti valittua elintä eli perustuslakivaliokuntaa. Ihmisoikeuksien ylin tulkitsija on täysin epädemokraattisesti valittu ihmisoikeustuomioistuin.

Sitovan tulkintavallan antaminen eduskunnan valiokunnalle on toimivaksi todetun vallan kolmijako-opin vastainen tilanne. Mielestäni lainkäyttö on pidettävä epädemokraateilla. (Tarkoitan virkatuomareita, jollaisia sekä Tuori että minä olemme olleet.)

Perustuslakituomioistuinta en minäkään pidä toivottavana. Lain tulkintatehtävät sopivat korkeimmalle oikeudelle ja muut valiokunnalle.

Itse lakia koskevaan asiaan minulla ei ole lisättävää. Kasvi kirjoitti blogissaan 1.2. sangen hyvin. Yksityisen ja julkisen rajapinta on yhä suurempi ongelma. Toimivaltuuksien lisääminen on jo periaatteessa arveluttavaa.

Kasvia jyrkempi olen siinä, että tähän mennessä esitetty ei ole saanut minua vakuuttumaan liikesalaisuuksien vuotamisen vaarasta. Niitä kyllä anastetaan. Yrityksillä ja joillakin asiantuntijoilla on kuitenkin tarve liioitella vaaraa.

Liikesalaisuuden suojan lisääminen merkitsee automaattisesti kilpailun kaventamista. Se on väärä suunta. Suuri osa ”salaisuuksista” siirtyy kilpailijoiden käyttöön täysin laillisesti esimerkiksi työntekijän vaihtaessa työpaikkaa. Salassapitosopimus eli NDA ei kata kaikkea.

Arvaan, että Nokian tapauksessa kysymyksessä voivat olla myös valtiolliset ja sotilassalaisuudet. Ymmärrän ettei sitä näkökulmaa voi ottaa puheeksi julkisuudessa. Se selittäisi valtioneuvoston myötämielisyyden mutta ei muuta muuksi sitä, että tämän asian hoitaminen ei onnistunut eikä taida onnistua.

Arvaukseni ei perustu minkäänlaisiin tietoihin – paitsi siihen, että eri aikoina elektroniikkateollisuutemme ja tieto- ja tietoliikennetekniikka on ollut hyödyllisessä yhteistyössä puolustusvoimien kanssa. Jotain pientä on Suomessa jopa keksitty siksi, että kylmän sodan aikana Yhdysvallat ei myynyt Neuvostoliiton naapureille kovin mielenkiintoisia kojeita.

Lyhyt tavallinen

Olen väsynyt. Oli muutakin kuin tiedon portaat (kuvassa).

Ei sillä. Kuulin päivällä että korkein hallinto-oikeus oli eräässä aika kauhistuttavassa asiassa hylännyt virkamieslain nojalla kaikki vaatimukset, juuri kuten olimme valituskirjelmässämme vaatineet, ja lausunut, että kysymyksessä oleva oppilaitos on menetellyt lainvastaisesti, juuri kuten olimme väittäneet.

En tietenkään kerro asiasta muuta. Siinä yritettiin häpäistä ihminen. Mielihyvän tunnetta ei voi kieltää, kun on onnistunut kiskaisemaan ihmisen byrokratian kauhistuttavista rattaista. Hallintojohtajalla ja muutamalla muulla riittää peilaamista. Päähineen sovittaminen, tärkeä toimi näin pakkasella, voi olla vähän vaikeaa, kun nenä on väännetty niskaan.

(En edelleenkään ota asianajotehtäviä, mutta joskus harvoin joutuu töihin, ettei asia menisi leivättömän pöydän äärestä penkin alle.)

Muu mielihyvän aihe: ei kovinkaan kaukainen sukulainen 24 v. + frendi ovat kierreltyään Tokiossa, Uudessa Seelannissa, Havaijilla ja aikojen takaisia ystäviä tapaamassa Los Angelesissa, viestittää sanoin ja kuvin San Franciscosta.

Jos tuntee edellisen, jälkimmäinen on suuri järkytys. Los Angelesista voisi sanoa paljon hyvääkin, mutta en keksi mitään hyvää sanottavaa. Kaupungin suuri poika ja vakavasti häiriintynyt James Ellroy antoi sille nimen ”The Big Nowhere”. L.A.:ssa ei ole ollut gangstereita (paitsi Dutch Schultz), koska kaupunginhallitus ja poliisilaitos ovat perinteisesti vastanneet niistä tehtävistä.

Nyt kirjeenvaihtajani lähettää kuvan mailin levyisestä hymystään City Lights –kirjakaupan edessä. Tuo Corson ja Ferlinghettin ylläpitämä kauppaliike on ollut yli 50 vuotta Yhdysvaltain ja Kalifornian toisinajattelun kehto.

Hipit sijaitsivat Haight-Ashburyllä, eri puolella. Maailman ensimmäiset julkiset homoseksuaalit virittävät sateenkaarilippunsa toisaalle, Castron kaupunginosaan. Kurkunviiltäjät ja mukiloijat viihtyvät kaupungintalon paikkeilla (Civic Center).

City Lights aloitti silloin kun omituisia kirjailijoita ja taiteilijoita alettiin sanoa beatnikeiksi. Allen Ginsburg oli ryhmän jäsen.

Tiedottajani väittää, että polkupyörien vuokraaminen ja Golden Gaten ylittäminen sillä kurin osoittautui onnistuneeksi ajatukseksi.

En epäile. Tässä kohdin (ja sama koskee Fishermen’s Wharfia) hype ja todellisuus ovat yhtä.

Golden Gate näkyy komeasti yli kymmenen mailin päästä Berkeleyn pääkirjaston portailta. Lopetan ilman lopuketta, koska en ole päättänyt aivan lopullisesti, menenkö enää koskaan Kaliforniaan. Se on kumminkin hyvä että muut menevät ja vielä parempi, että tulevat pois.

Luento, tiistai

En näe aihetta olla kirjoittamatta luennon runkoa samalla blogiksi.

Esimerkiksi nyt on korostetusti puhe ajatuksesta representaatio – konstruktio.

Tätä ei ymmärrä kukaan. Siksi pitää luennoida.

Representaatio eli kuvailu… ”Teoriamme määrää havaintomme.” (Einstein, Popper). Schopenhauer käytti tästä sanaa ”Vorstellung”. Suomeksi tuon on valitettavasti vain ”mielle”. Mielestäni ”kuvitelma” olisi oikeampi.

Siis: väitämme maailman olevan, mitä luulemme sen olevan. Eli: huljuvan relativismin sijasta terve epäluulo havaintoja ja niistä tehtyjä yleistyksiä ja niistä tehtyjä teorioita kohtaa on paikallaan.

Teoria voi olla tosi vain jos se voi olla väärä (Popper). Jos ajatusrakennelma ei ole osoitettavissa vääräksi, se ei ole ainakaan tiedettä. Esimerkki: ’muualla maailmankaikkeudessa ei ole elämää’ on väite, jonka pystyy todistamaan vääräksi. Silti se ei ole tieto.

’Muualla… on elämää’ saattaa osoittautua todeksi. Itse asiassa veden (jään) löytyminen Marsista panee arvailemaan, voisiko siellä olla bakteereja, arkkeja tai jotain etäisesti virusta muistuttavaa.

Siksi kunnes asiasta ehkä löytyy uskottavat todisteet, ajatus on konstruktio. Historiassa ’talvisota’ voi olla representaatio tai konstruktio. Kiivaimmat – kukaties Hobsbawm ja de Certeau sanoisivat ”Talvisodan pikkujättiläistä” konstruktioksi.

Selitän, miksi Tshehovin ”Sahalin” on mielestäni niin ainutlaatuisen hieno kirja. Useimmat eivät mainitsisi sitä Tshehovin yhteydessä, vaan puhuisivat hänen näytelmistään tai novellista ”Kaksintaistelu” tai ”Ikävä tarina” tai jostain muusta suosikistaan.

”Sahalin” on kirja vankileirisaaresta Siperian itärannikon lähellä. Kirjoittaja matkusti sinne erilaisilla vaunuilla ja vankkureilla – rautatietä ei vielä ollut.

Muun muassa Wikipediassa sanotaan iloisesti, että tämä Tshehovin tuotannon ja siis maailmankirjallisuuden huippu ”ei ole kirjallisuutta, vaan sosiaalihistoriaa”.

Tshehov oli vaikea kirjoittaja; sitä ei parane kieltää. Aika harva uskaltaa pelata arkisuudella ja joutavanpäiväisyydellä. Hyvin harva näytelmäkirjailija uskaltaa ottaa aseekseen tapahtumattomuuden. Ihmiset huokailevat näyttämöllä tunnin, kaksi.

Vain suurmestari kykenee toteuttamaan representaation ilman konstruktiota. Lukija käsittää kyllä heti, miten kammottavana Tshehov koki matkansa, vankilat, vartijat, virkamiehet ja vangit. Mutta hän ei sano sitä. Kuvat eivät piirry paperille, vaan suoraan lukijan mieleen.

Dostojevski oli itse ollut siperialaisessa vankilassa, vankina. Silti Tshehovin kuvaus, vierailijana, on vaikuttavampi. Molemmat herrat olivat ns. taantumuksellisia Venäjän suurisuuntaisuuden rakastajia, mitä nykylukijan on vaikea käsittää ja mahdoton hyväksyä. Heillä oli sama kustantaja, Suvorov, joka oli muun muassa vakaa antisemiitti ja kaikkien uudistusten kammoksuja.

Jos haluat parantaa maailmaa, lue rakennusmestariksi. Parempi asunto parantaa elämää. Jos haluat parantaa ihmisiä, opiskele lääkäriksi. Tshehov opiskeli.

Jos päädyt kirjoittamaan, käsitä että jokainen vastaantulija on kuin Baikal-järvi, ei kuin Pohjois-Sahalin, syvä ja runsas, ei jäätynyt ja maho.

Mikä tahansa konstruktio (”tyyppi”, ”karaktääri”) on surkuteltava typistys. Jos panet ihmisen toistamaan omia sanojaan, ne kaikuvat kuuroille korville.

Painokkaimmat sanat on työnnettävä subtekstiin. Jossain kohdassa ”Sahalinia” Tshehov esittää paksun kirjan pääasian sivulauseessaa… ”tyypillisesti venäläinen suunnaton välimatka aikomuksesta totetukseen”…

- - -
Kuva ennen julkaisematon – Paavo Haavikko 70-luvulla Tshehovin kodissa Melihovossa (luvattomasti, E. Uspenskin järjestelyin). Kuvaaja luultavasti Marja Kemppinen.

Muistelma kuolleesta talosta

Toinen taloista on oikeasti kuollut. Sen paikalla on halpahalli. Toisessa Jukka Tarkka kielsi minua kuljeskelemasta, kun olin vaimoni luona omassa entisessä työhuoneessani 1986 – epäilikö YYA-sopimuksen 13. artiklan rikkomisesta, sitä en ole tullut myöhemminkään kysyneeksi.

Varmuudeksi: nykyisessä johdossa on läheisiä, henkilökohtaisia ystäviä ja harvakseltaan on ilmennyt lainopillisia kysymyksiä, mutta Otavan kustannustoiminnasta en tiedä enempää kuin muutkaan lehdenlukijat.

Näin kolmen lapseni äidin tietosanakirjan kirjastossa eli Otavan talon kolmannessa kerroksessa talvella 1964. Hän kirjoitti koneella lappuja ison Tiedon indeksiin, kirjaimen K loppuosaa. Ilmari Havu hissutteli siellä ja L. Arvi P. Poijärvi poikkesi välillä. Teoksen tärkein avustaja oli Helsingin yliopisto ja toinen keskeinen oli Teknillinen korkeakoulu. Kaikki tunsivat toistensa huonot puolet ja esimerkiksi Edvin Linkomies ja Rolf Nevanlinna pelottelivat pyynnöstä erilaiset dosentit kansallisen sivistysprojektin vonkamiehiksi, hyvien ystäviensä kustantajien pyynnöstä.

Itse olin neljännessä kerroksessa aloittanut edelleen jatkuvan urani (”erilaisia tehtäviä”) viime kädessä maisteri Reenpään toimesta. Olin lyhyen aikaa mainostekstien kirjoittaja ja sitten muuta. Pienissä huoneissa istuivat maisteri Schreck, jonka toimittajakumppani maisteri Anhava oli hiljattain siirtynyt muihin tehtäviin, eversti Hovinen, tohtori Kauppinen, toimittaja Reenpää, johtaja Marttila, maisteri Stenqvist ja maisteri Suurpää.

Kohtalo viskasi toimittamaan ja suomentamaan tekstejä maisteri Palménille, ja kun hän joutui sairaalaan, vetämään valmiiksi erilaisia toimitustöitä yhdessä lasteni tulevan äidin kanssa.

Tietosanakirjan toimituksessa oli ainakin 50 eri tietosanakirjasarjaa ja erittäin suuri määrä erilaisia tietoteoksia, kuten 1890-luvun Pietarin Baedeker, jonka Haavikko luullakseni nappasi, kun kirjastoa jälleen kerran vajennettiin.

Äidinisällä oli lapsuuteni talossa ”Iso Musta” eli 10-luvun tietosanakirja, jota luin ahkerasti. Käytettävissä oli myös 30-luvun tietosanakirja ja lisäksi äidinisän luultavasti itsepanttauksen kautta juopolta vuokralaismaisterilta omaan hyllyynsä ottama parikymmenosainen Meyers Konversationslexicon 1890. Niinpä osasin lukea myös fraktuuraa kansakouluun mennessäni, koska olin selvittänyt itselleni, että mahtavassa, hämähäkkivoipaperilla suojatussa värikuvassa luki ”Hottentotte und Bushmanne Afrikas”.

Yleishakuteoksesta valtavan vaikutuksen teki ”Uusin tieto I-III” (60-luku) ja Tietojen kirja I-VIII (30-luku). Etevä veljeni Pekka luki Grimbergin Kansojen historian kokonaan ja luullakseni useampia hakuteoksia. Rikas veljeni Seppo joutui perheen muuton vuoksi tapiolalaisuuden pauloihin ja paikallisen koulun asiakkaaksi. Veljeni Mikko, kuollut, lauloi rahasta elokuvateatterissa, jos äiti ei huomannut. Väitetään että hän olisi syönyt onkimatojakin, 50 markkaa (penniä) kappale.

Eri vaiheiden kautta vaimoni oli Otavan palveluksessa kuolemaansa asti 1994 ja tyttäreni sen jälkeen viime aikoihin asti.

Luin sata keskinkertaista käsikirjoitusta ja laadin niihin hylkäyskirjeet. Sain palkkioksi Otavan Ison tietosanakirjan 16.10.1966. Luin kaksisataa käsikirjoitusta ja toimitin muutamia isoja antologioita. Hyllyyni ilmestyivät Suomen Kirjallisuus I-VIII ja Suomen kirjallisuuden antologia I-VIII. Kirjoitin Fokus-tietosanakirjaan useita satoja artikkeleita. Olin mukana hankkimassa Larousselta oikeuksia teossarjaan, jonka nimeksi tuli Otavan suuri ensyklopedia, ja kirjoitin siihen ainakin sata artikkelia ja suomensin toisen mokoman. Samoin musiikkitietosanakirjaan jne.

Tämä ei ole pelkästään paljastus artikkeleiden huonosta alkuperästä ja heikosta laadusta. Kyllä niitä toimitus tutki ja täsmensi.

Toisin kuin annoin ymmärtää, vanhoissa kirjasarjoissa on erinomaisia osioita. Läpikotaisin tuntemissani Otavan suurteoksissa eläin- ja kasvitiede loistivat. Päätoimittajana oli Matti Nurminen, alan tohtori.

Eurooppalaisen mittapuun mukaan ehkä paras kirjallisuuden hakuteos on MMM maailman kirjat ja kirjailijat 1. painos, toim. T. Anhava. Jatko ei ollut yhtä rikkeetön.

Suurteokset menivät kaupaksi liian hyvin ja niitä ilmestyi liian paljon. Kun ajattelun olisi täytynyt uudistua myynnin tasaannuttua 1980-luvulla, uutta potkua ei enää löytynytkään. Tietokirjoittamisen ryöstöviljely nimellisillä palkkioilla (joita ei voinut olla vertaamatta oppikirjan tekijöiden jättipotteihin) todella hyvä ja todella hyödyllinen tietokirjallisuus jäi aluksi Haavikon ja Pietiäisen niskoille – ja lisäksi muutamat ihailtavat joukkokunnat, kuten Vastapaino, ovat jaksaneet suomennuttaa korvaamattomia monografioita.

Te ette tiedä, lapset, miten ohuen langan varassa vaativampi tietokirjallisuus on edelleen, koska todellisuudessa ylioppilaat eivät osaa ihan riittävän hyvin edes englantia, ja monen yhteiskuntatieteen taustakielet ruotsi, tanska ja saksa ovat miltei poikkeuksetta ylittämättömiä esteitä jopa tohtoritasolla.

Kirjat kirjoja

Perun puheitani. Kai Hggmanin suomalaisen kustannustoiminnan historia 1800-luvulta 2000-luvulle ”Paras tawara maailmassa” on kuin onkin erittäin hyvä historia esittelemästään alasta ja sen lisäksi Suomen kulttuurihistoriaa.

Kulttuurihyödykkeen eli siis tässä tapauksessa kirjan valmistamisen ja tuottamisen ehdot on kulttuurihistoriaa. Tässä on paljon taloutta ja tekniikkaa ja lisäksi lopulta yllättävän paljon selvitystä kuppikunnista (”verkostoista”). Kokonaisuus on ruotsalaisen esseistin sanoin ”en sann rövarhistoria”, jonka suomentaisin ”varsinainen ryöväritarina”.

Etenkin varhaisempina vuosinani jouduin kohtuullisen paljon tekemisiin erilaisten hullujen kanssa. Toiset olivat ihailtuja kansakuntien johtajia, toiset karkureissulla Lapinlahdesta. Joillakin oli tarve saada yhteys juristiin, joka järjestäisi todelliset roistot rautoihin. Minusta ei ollut sellaisiin hankkeisiin, mutta kuulin kaikenlaista hauskaa.

Muuan rouva, jota valtio vainosi lähettämällä näkymätöntä sähkö seinästä, pistokkeista, mainitsi olleensa kirjakauppa-alalla, ja totesi, että suoalaisen hengenviljelyn kaksi suurinta vihollista kautta aikojen olivat maisteri Reenpää ja ”Y. Antti Jäntti” (asiayhteyden perusteella Yrjö A eli Aarne Jäntti).

Ajatus oli kiehtova, ja Häggmanin kirjasta saa tiettyä tukea ajatukselle.

Suomessa on ollut 1920-luvulta alkaen ylirikas kustannustoiminta, etenkin ottaen huomioon Sanomien koko imperiumin. Lukutaitomme on maailman huippua, mutta hyväuskoisuutemme kirjan myyjien edessä on sekin vertaansa vailla.

Häggman nostaa esiin kultaisen 1970-luvun suurteokset, joita myytiin mielikuvituksellisia määriä, ja peruskoulun oppimateriaalin, joka kaksinkertaisti kirjojen menekin maassa. Vuonna 1978 saatiin kaupaksi 24 miljoonaa nidettä. Samaan kappalemäärään päästiin, tiettävästi heikommalla katteella, uudestaan vasta 1990-luvulla.

Kirjoittaja palauttaa mieleen hankkeet oppikirjojen ja vähämenekkisen, kirjallisesti korkeatasoisen aineiston julkaisemiseksi valtion toimesta. Tämä Anu Kaipaisen vetämä komitea sortui pohjattomaan naiiviuteensa. Kustantajat saivat odottaa rauhassa, että komitea vetäisi itsensä (ja pari poliitikkoa) vessasta alas, kuten tapahtui.

Kuulkaa minä muista ne kirja-asiamiehet! Totta puhuen tunsin aika hyvin eräitä johtavia kirja-asiaimistojen johtajia ja myyntimiehiä. He elivät kuin paronit. Lisäksi kustantajat kuljettivat heitä palkintomatkoille eri puolilla mustaa Afrikkaa ja kuumaa Aasiaa, eikä jano päässyt yllättämään.

Kerran melkein ostin Mikkelin torilta Otavan suuren ensyklopedian, vaikka minulla oli se ja vaikka olin kirjoittanut siihen itse, paljon. Myyntimies kertoi teoksen jaloudesta, kauneudesta ja välttämättömyydestä sekä vastuustani nousevaa ja tulevaa sukupolvea kohtaan niin järkyttävästi, että olin ostaa koko matkailuperävaunun tyhjäksi, vähittäismaksulla. Vaimon talutti minut korvasta pois, mutta vaunun ovella oli jo jonoa.

Suurteokset ja peruskoulun kirjat merkitsivät kaavailemassani kirjassa ”Suomen kulttuurihistoria 9 000 vuotta” suomalaisen kaanonin loppua.

Keksijä (innovaation toteuttaja) on usein yleisö. Syntyy latenttia kysyntää, joka on kuin mykkä hiljaisuus. Kaanonien aikakauden lopetti Internet, ja vielä vuonna 2 000 kukaan ei uskonut, kun yritin muun ohella selittää professorina, että tiedon ja tietomäärän merkitys on kasvanut romahdusmaisesti.

Ei oikeastaan ole enää paljon koulukursseja, sellaisia kuin lukion matematiikka. Ei tarvitse enää muistaa, mitä ovat geneettisesti koodattujen 22 aminohapon kemialliset kaavat, vaan on ymmärrettävä, mitä tarkoittavat polysakkaridien hapetusluvut. Edelliset löytää naksauttamalla netistä, jälkimmäinen edellyttää opintoja eli tiedon ja ymmärryksen hankkimista.

Tietosanakirjoilla, joista ihmiset maksoivat itsensä kipeäksi, ei tee mitään. En ole avannut Otavan ensyklopediaa ainakaan viiteen vuoteen; 60-luvun Isoa tietosanakirjaa käytän pari kertaa kuukaudessa. Britannicaa (80-luvun laitos) käytän joskus. Onhan se ylähyllyssä sivistyneen näköinen, mutta kerää pölyä.

Tiedon luonteen lisäksi tiedon laatu muuttuu. Mitä virkaa on nyt kymmenen vuotta vanhalla ”tietosanakirjalla”, jos on selviteltävä biologiaa, astrofysiikkaa, elektroniikkaa, tietotekniikkaa – tai historiaa. Yliopistollisista oppiaineista toinen puoli on mennyt uusiksi. Yksi niistä on juridiikka.

Kirjan- ja lehdenkustantajat ovat kuuluisia takapajuisuudestaan, joka on nyt kirjattu kirjaan. (Tosin valoladonta on poikkeus säännöstä, mutta tekstinvalmistuksessa olikin jo tasapää edessä.)

Taimia tarhassa

Oikeastaan tuo on klassinen juopon vastaus ojanpohjalta pitäjän papin kysymykseen – ”olenpahan vain yksi taimi sun tarhassas”.

Mutta lastentarha oli – uusi. Opettaja oli ammattilainen. Hän oli Hyvärinen, Rovaniemeltä. Kanssakäymisemme tapahtui vuonna 1950, mutta sattuneesta syystä minun ei ollut vaikea muistaa vuonna 1956, että opettaja oli kertoillut poikien, myös veljensä mäenlaskuharrastuksesta Ounasvaaralla.

Ellei muistini minua petä, Cortinan sankarit hyppäsivät ensimmäisinä kädet housun saumalla, kun Matti Pietikäinen oli vielä ojennellut käsiään samalla tavalla kuin Recknagel kaikkien kummaksi vuosikymmeniä myöhemmin.

Lastentarhavaiheeni vaikuttavin tapaus oli kun eräs Pekka, ei veljeni, vaan toinen Pekka, josta taisi tulla isona kirkkoherra, näytti kikkeliään opettajalle. Asia herätti silti vilkasta kiinnostusta, etenkin tytöissä.

Lukijan tulee käsittää, että tuolloin elettiin aikaa, jolloin siivous, siveellisyys ja muut huolestuttavat piirteet eivät pahemmin häirinneet aikuisten eivätkä lasten elämää.

Tosin tiesimme, että eräs kaljupäinen ammatinharjoittaja oli homo, mutta siitä meillä ei ollut käsitystä, mitä se sellainen homo tarkoitti.

Meitä oli neljä poikaa; äidille ei siis varmaan ollut mitään lastentarhaa vastaan. Veljeni Mikko intti vuorollaan tarhaan ilmoittautuessaan, että hänen nimensä oli Kipparikalle Kemppinen, ja osoitti tällä olevansa useita vuosikymmeniä aikaansa edellä. Olen ollut lukevinani, että kollegani Upa Kangas, jolla on huono tapa sekoittaa itsensä hankaliin tehtäviin kuten nimilautakunnan puheenjohtajaksi, joutuu ottamaan kantaa sellaisiin nimiehdotuksiin kuin Zorro tai Tarzan.

Jälkiviisauden valossa lastentarha oli mainio asia. Tuon aikakauden maaseutupaikan kirkonkylä oli tietenkin myöhempiin aikoihin verrattuna huikea sosiaalinen rakenne, jonka peruskivinä olivat vielä ammoiset sosiaaliset arvoerot mutta sotien muuttamina.

Ennen syntymä määräsi tulevaisuuden. Kaksi isäntää oli kohonnut valistuneisuudellaan ja kolme rikastunut ajamalla rahtia Pietariin. Äidinisäni oli menestynyt tulokas, moniyrittäjä eli kelloseppä, itseoppinut rakennusmestari, valokuvaaja ja kauppias ynnä muuta.

Sotien jälkeen esimerkiksi isännät A, B ja C olivat niin väkeviä, ettei heidän tarvinnut edes kuulua kunnanvaltuustoon – myös vihaiset kommunistit myönsivät, että nämä olivat reiruja miehiä, vaikka olivatkin porvareita. A oli lääkintämies, joka oli kantanut sidontapaikalla puolen pitäjän miehet ja B ja C kansakoulupohjalta kapteeneiksi kohonneita, jotka pelastivat porukan, kun aktiiviupseerit sekoilivat.

Lapsille tarha oli ”demokraattinen” kokeilu, jossa tutustui kiinnostaviin 6-vuotiaisiin. Koulu tiedettiin siksi mikä se oli, luokkayhteiskunnaksi, jossa toisenluokkalaiset halveksivat ekaluokkalaisia ja lisäksi Ketojanmäen häijyt pojat heiluttelivat nyrkkejään pelottavasti.

Muistikuvissani lastentarhassa oltiin vain lapsia mutta kansakoulussa vaikuttivat taito ja tausta. Muuan Kari oli kova tekijä hiihtäjänä. Itse olin kai opettajan lellikki joidenkin varhain hankittujen valmiuksien takana, eivätkä pahat pojatkaan olleet varmoja, onko ”tuomarilla” eli isälläni myös poliisin valtuudet. Koulussa kävi myös ilmi, että eräiden tyttöjen isä oli rikas. Piti kysyä isältä ja isoisältä, ovatko hekin rikkaita. Muistaakseni he keksivät sanoa, etteivät alkuunkaan niin rikkaita kuin naapurin Nikolai.

Kivan kaveri mukava ja vitsikäs isä oli rautatieläinen. Vasta kymmenen vuotta myöhemmin tulin ajatelleeksi, että jarrumies ei kukaties ole VR:n hierarkian huipulla. Pikkulapsillehan oli hienoa, että aikuisella oli kiiltävät napit. Varuskunnan (ilmasotakoulu) väki oli oma ryhmänsä meille, joita ei kiinnostanut kersantin ja kenraalin arvoero.

Tunnustan että kohdalleni sattui paljon epätavallisen hienoja opettajia, lastentarhasta tohtorin tutkintoon asti. Silti tämä kosketus koulutettuun pientenlastenhoitoon muistuu nyt 60 vuoden kuluttua iloisena uusien rantojen avautumisena.

Koska jouduin kaltevalle pinnalle ja huonoon seuraan, esitän tässä sen käsityksen, että Helsingin ainoa ”hieno” lastentarha, valmistava koulu ja SYK tai Norssi oli hyvin monille liian rajua ravintoa. Noiden koulujen matrikkelit läpi lukeneena tiedän, päättymättömän onnistuneiden paraatin takana on varjokulkue, josta ei koskaan puhuta – varhain epäonnistuneita, erotettuja, peloteltuja, piinattuja, sorrettuja ja solvattuja.

Eliittikoulu tekee kaiken hyvin. Kun se murskaa yksilön, murskatusta ei jää muuta kuin märkä läntti. Ja heitä riitti!

Eläköön peruskoulu!

Updike lepää

Nyt 76-vuotiaana kuollut John Updike oli vakaumuksellinen kirkossakävijä. Hänessä ja hänen kirjoissaan henkilöityi keskeisiä luterilaisuuden ikäviä muotoja. Hänessä ja hänen kirjoissaan henkilöityi keskeisiä luterilaisuuden miellyttäviä muotoja.

Koska kuolinsyy oli keuhkosyöpä, ”John+Updike+smoking” antaa jo ikävän paljon tuloksia – hän ei ollut tupakkamies. Hän ei liioin ryypännyt eikä käynyt vieraissa.

(Kalle Päätalo, suuri tupakan vihaaja, kuoli keuhkosyöpään ja hänen äitinsä ja sisarensa muihin syöpiin.)

Rabbit Angstrom kuoli sydäriin romaanisarjan neljännessä osassa. Lempinimi ”kani” (suomennoksissa Jänis) oli kouluaikana ylähuulen ja nenän mallista saatu.

Suomensin kukaties viisi Updiken isoa romaania ja luin koko tuotannon, myös esseet ja runot. En tavannut häntä. Hän kävi Suomessa 80-luvun lopulla. Kustantaja sanoi kysyessäni, että kahville Updiken kanssa on kutsuttu vain merkittäviä henkilöitä.

Hänen kirjoistaa paras, ”Rabbit at Rest”, tetralogian (Rabbit Run, Rabbit Redux, Rabbit is Rich, Rabbit at Rest) varmaan myös jää suomentamatta. Sen kieli on epätavallisen vaikeaa, vaikkei mitenkään mahdotonta. Siksi en suosittele kuvan niteen 1600 sivuun iskemistä ihmisille, joilla ei ole turvallista rutiinia hiukan oikuttelevan nykyproosan lukemisessa amerikaksi.

Updiken lähes kaikkia kirjoja rasitti tietty sisäsiisteys ja kohotti kyky käsitellä siitä huolimatta elämän ilkeitä puolia. Ehkä siitä johtui tietty pinsetit + suojakäsineet –tuntuma etenkin seksiä ja sopimatonta elämää kuvattaessa.

Ehkä kysymys oli pohjaltaan hienostuneisuudesta ja hyvästä kasvatuksesta. Tuo hyväntapaisuus johtaa taiteessa kirurgisuuteen, jota lehtiarvostelijat keksivät joskus sanoa kliinisyydeksi, vaikka kaikki taide on kliinistä. Sana tarkoittaa ihmisen käsittelemistä ja hoitamista (kr. ”sängyn luona”). Käsitteleminen, hoitaminen ja kirjoittaminen eivät tuota tulosta ilman tiettyä päättäväisyyttä.

Silti tai siksi – en tiedä – hän kirjoitti nykyproosan kauneimpia jaksoja tavallisista mutta ei tympeistä ihmisistä, jotka unohtavat tilit ja tiiliseinät vaahteran sivellessä ja raapiessa kodin kattoa uuden syksyn satuttavassa sateessa.

Samalla syntyi amerikkalainen arjen historia tai kulttuurihistoria 1960-luvulta 25 vuotta eteenpäin. Ei amerikkalainen murhenäytelmä. Sen kirjoitti Dreiser kauan sitten. Ei amerikkalaisen ahneuden historiaa. Sen kirjoitti Sinclair Lewis, eikä Babbit – Rabbit ole yhteensattuma. Ei Manhattania eikä Kaliforniaa, vaan tavallista tyhmää Amerikkaa.

Jos tämä olisi muistokirjoitus, lopettaisin sanomalla, että ”Rabbitin” itsensä unohtama ruotsalainen verenperintö tuo mieleeni ehkä kirjoittajan tahdosta pituusmitan Ångström, joka kirjoitetaan englanniksi usein angstrom – kymmenen potenssiin miinus kymmenen eli 0,1 nanometriä.

Ei kovin paljon.

Uusi Mersuni

Olen kirjoituskiellossa. Syy on tieteen.

Oppikirjan kirjoittaminen vikuutti käden lihaksen, ja nyt se on turvonnut. Nyt lääkäri kirjoitti sairaslomaakin.

Luette siis kiellettyä kirjallisuutta.

Tekniikan Maailmaa luettuani päätin haluta uuden E-sarjan Mersun. Valitettavasti käytettävissä olevat varat viittaisivat pikemmin kinneriin (unohtunut sana – polkupyörän osien ympärille koottu, pahvilla ja vanerinkappaleilla silattu polkuauto).

Uudessa Mercedeksessä on kauan kaipaamani, meille nopeusrajoitusneurootikoille suunniteltu laite. Auto valokuvaa kaikki nopeusrajoituskilvet ja näyttää ne mittaristossa tasanopeussäätimen lukeman vieressä.

Väitteen mukaan eilen käytöstä jäänyt Turun tie tahtoi olla minulle ylivoimainen – nopeusrajoituksia ja kottaraispönttöjä tienvarsi sakeana. Oma hajamielisyyteni teki tuon tien erikoisen vastenmieliseksi – 60 vai 60 km/h – ja minä kun haaveilen pääseväni hautaan liikennesakoitta (ja mielellään saamatta muitakaan sakkoja).

Mersussa syttyy lukemani mukaan kahvikupin kuva, kun auto on 70 parametriä vertailtuaan tullut siihen tulokseen, että kuski on tauon tarpeessa.

Jos käsitin oikein, auto rääkäisee, jos kuski pilkkii ajoradan reunaviivan yli. Pelkään, että se karjaisee jonkin rikkeen kohdalla ”Donnerwetter”, ja välittömän törmäyksen, etenkin peräänajon uhatessa, auto huutaa ”Scheiss”, ja imaisee jarrut pohjan.

Ajattelin kirjoittaa verstaalle ja kysyä, saisiko tuosta Mersusta sellaisen kustomoidun version, jossa mittaristossa alkaisi vilkkua rollaattorin kuva, minkä jälkeen auto kurvaisi lähimpään lailliseen pysähtymispaikkaan ja soittaisi inva-taksin hakemaan.

Olisi jotenkin turvallinen olo. Tosin toistaiseksi dementoituminen on ollut kokemuksena iloinen asia.

Villiintynyt rouva

Joku naishenkilö on ilmaissut tarvitsevansa julkisuutta ja saanut sitä laukomalla päättömyyksiä lasten päivähoidosta.

Kysymys lienee kampanjasta, koska sama rouva esiintyy emäntänä torstaina eräässä perhosteluohjelmassa, jossa toimittajaksi väitetty henkilö kiinaa toisten kämpillä.

Olen saanut sellaisen käsityksen, että rouvan perheessä harrastetaan sotilaallisia perinteitä. Kuitenkin lasten asian yhteydessä mainittu Heinrich Himmler on asiavirhe. Todellisuudessa – Suomessa – lastensuojelun ja aluksi yksinäisten äitien ja sairaiden lasten laitoshoidon (Lastenlinna) edelläkävijä oli silloinen kenraali C.G.E. Mannerheim, joka sisarensa Sofien kanssa perusti nimeään kantavan lastensuojeluliiton 1920.

Ehkäpä räyhäys kohdistetaan silloin oikeaan kohteeseen?

Mannerheim ja tässä asiassa asiantuntijana toiminut Arvo Ylppö mahtoivat olla vierekkäin seistessään jännittävän näköinen pari. Mutta olihan pituuden keskiarvo lähellä ajankohdan vakiota.

Mannerheim ja Ylppö oivalsivat ongelman. Jos kaikki äidit olisivat yhtä hyviä kuin tämä julkisuuden valokeilaan kiivennyt naisihminen, päivähoitoa ei tarvittaisi. Oma äiti ja oma koti ovat parhaat vaihtoehdot.

Nyt tulee sensaatio: kaikilla lapsilla ei ole äitiä eikä kaikilla ole hyvää äitiä. Kaikilla lapsilla ei ole kotiakaan.

Presidentin vaimo Kaisa Kallio keskittyi 1930-luvulla – ennen Himmleriä - samaan ongelmaan paneutumalla ensikotien kehittämiseen.

Mitä tehdään jos lapsen isä – toisin kuin tämän naishenkilön kaikinpuolisesta etevyydestään tunnettu puoliso – onkin hulttio?

Ensimmäisen lastenkodin orpolapsille perusti Aurora Karamzin, sama henkilö, jonka lahjoitusten ja työn tulosta oli diakonissalaitos.

Hänen yhteyksistään totalitaariseen toimintaan ei ole koskaan kuultu. Ehkä sellaisia ei ollutkaan.

Itse laitos sijaitsi paikassa, jonka nimeksi tuli Lastenkodinkatu. Se samoin kuin 1900-luvun alussa perustettu Ebeneser-lastentarha oli sijoitettu köyhien ja työläisten asuinalueelle.

Silmään sattui sellainenkin maininta, että Snellman oli lasten päivähoitoa vastaan. Sekä Snellman että Topelius työskentelivät edistääkseen lasten hyvinvointia – he myös tunsivat perinteen: Fröbel, Pestalozzi, Roussseau.

Snellmanin aikana lasten päivähoito muualla kuin perheessä ei ollut vaihtoehto. Ei ollut lastenhoidon opetusta eikä rahaa laitoksiin. Ei ollut juuri teollisuutta eikä naisille työtilaisuuksia – naisten työssä käymisen kovan tarpeen aiheuttivat Suomessa sodat, ensin 1918 ja sitten 1939-1944.

Taas se Mannerheim.

Tiesittekö muuten että ”tuulihattu” tarkoitti alun perin ilmavirran mukaan kääntyvää kattoventtiilin hattua. Nykyiset tuulihatut pilaavat ilmaa.

Tuomarin kiihko

Eilisen johdosta ainakin kaksi ajatusta.

Mietelmä tuomarista valtion vihollisena on peräisin kirjastani ”Oikeus kulttuuri-ilmiönä”, joka ilmestyi 1990. Minulle jäi mielikuva, että kirjanen sai tiettyä suosiota, ei kuitenkaan tuomaripiireissä. Ottamatta huomioon eräitä poikkeuksia.

Ihmisen tukeminen koneistoja vastaan, jonka mainitsin eilen, ei ole idealistinen houre, vaan elävää todellisuutta.

Julkisoikeudessa ihmisen ja kaikkien oikeushenkilöiden ero on dramaattinen. Oikeushenkilö tarkoittaa yhtiötä, yhdistystä, puoluetta, seurakuntaa ja mitä tahansa kuppikuntaa.

Perusoikeudet on vain ihmisillä. Oikeushenkilöllä ei ole kunniaakaan. Kieltämättä eräät firmat ovat yrittäneet avartaa toimintavapauttaan tunnettuaan sellaiseen tarvetta, mutta tiedossani ei ole, että niiden osaksi olisi tuomioistuimissa tullut mitään kunnian ja yksityisyyden suojaan verrattavaa.

Jos kirjoitan blogissani, että ravintola X on ihan paska paikka, onneton ravintoloitsija voisi kokeilla kannetta omissa nimissään, mutta ravintolan omistava yhtiö ei kelpaisi edes asianosaiseksi.

Sopimaton menettely elinkeinotoiminnassa on eri asia – jos olisin ravintoloitsija, voisin joutua kiipeliin toisen ravintolan källäämisestä. En ole ravintoloitsija.

Yksityisoikeudessa ero on niin ikään suuri, vaikka valitettavasti harvemmin korostettu.

Yksityishenkilön tekemää velkapaperia on tulkittava toisin kuin asiakirjaa, joka on lähtenyt elinkeinonharjoittajan kädestä. Yksityishenkilön tiedonantovelvollisuus ja selonottovelvollisuus – esimerkiksi asuntokaupassa – ei ole likikään yhtä kireä kuin yhtiön. Yksityishenkilö voi jopa sanoa, että enhän minä, veli hopea, ymmärrä näistä kosteus- ja homehommista tuon taivaallista, mutta arvoisa ostaja on hyvä ja tutkii ja jos tuntuu tarpeelliselta, maksetaan asiantuntija ja porataan pirusti reikiä lattioihin.

Kuluttajansuojaakaan oikeushenkilöllä ei ole – ja se on epäkohta. Elinkeinonharjoittajissa on vähäväkisiä, ja luulen, että kun jokin Wal-Mart rynnistää Yhdysvalloissa terrorisoimalla tavarantoimittajia, ajatus ei ole meidänkään suurenmoisille kauppaketjuillemme vallan vieras.

Yli viisikymmentä vuotta paremmissa sopimus- ja vahingonkorvausoikeuden kirjoissa on korostettu ruotsalaisen Jan Hellnerin kuuluvasti muotoilemaa sääntöä, että tuomarin on punnittava osapuolten tavoittelemat edut, riskit ja riskinkantokyky ja varottava raunioittavaa lopputulosta.

Tämä ajattelutapa tuli vallitsevaksi korkeimmassa oikeudessa jo 1960-luvun alussa, jolloin tuomioistuin otti selkeästi huomioon gryndereiden lain kiertämiseksi tekemät järjestelyt ja suoraan sanoen hiukan lakia taivuttaen sälytti vastuun virheistä sille taholla – yrittäjälle – jonka etujen takia järjestelyt oli toteutettu. Silloin oli näet tapana, että rakennusurakoitsija perusti asunto-osakeyhtiön konttoristien nimiin ja väitti tarvittaessa, ettei hänellä muka ole mitään tekemistä ongelmien kanssa, kun ei ole nimiäkään papereissa.

Tämä analyyttinen malli, jonka yksi osa on heikomman osapuolen aseman huomioon ottaminen, vakiintui kauan sitten. Englanninkielisessä kirjallisuudessa tällä kohdin käytetään usein termiä ”bargaining power”.

Vaikka 1990-luvun pankkikriisi aiheutti myös sellaisia ratkaisutapoja, joita lukiessa nyt silmä sairastaa, se periaate on tallella, että esimerkiksi juuri pankki, joka on laadituttanut sopimuspaperit, on vastuussa sotkuisista sananmuodoista, ja lisäksi velvollinen varmistamaan ennen asiakirjojen allekirjoittamista, että asiakas todella ymmärtää, mistä on kysymys. Tavallinen ihminen ei läheskään aina käsitä, mitä esimerkiksi ”takaus” tarkoittaa.

Luottamuksen suoja on tavallinen otsikko alan kirjoissa. Nimitys on epämääräinen. Sen uskaltaa silti sanoa, että puhe ei ole vain liikeyritysten kesken syntyneestä luottamuksesta, vaan siitä periaatteesta, ettei ainakaan yksityishenkilön asioidessaan yrityksen kanssa tarvitse varautua ”epäsäännöllisyyksiin”.

Yksityishenkilön ja valtion välisissä riita-asioissa tämä tarkoittaa, ettei yksityishenkilöä pidetä tasaveroisena sopijapuolena eikä tuomioistuin otaksu, että kuka tahansa olisi perillä tai saisi selvän joskus hyvinkin monimutkaisista sopimusehdoista ja virallismääräyksistä.

Pysyn. Toisin sanoen olen selkeästi sitä mieltä, ettei tuomari ole yleisen järjestyksen ylläpitäjä – kuten poliisi – eikä valtio-lainsäätäjän edustaja – kuten syyttäjä rikosasioissa. Tuomari hakee lakiin perustuvaa ratkaisua, joka kussakin yksittäistapauksessa lähenee myös oikeudenmukaisuuden ideaalia.

Phish?

Nyt lehdessä kerrotaan, että kaupparekisteristä kukaties vedettäisiin etenkin osoitetietoja, koska henkilöllisyyden anastaminen eli phishing uhkaa.

Tuo hauska sana on kukaties johdettu persoonallisuuden kalastelusta. Idea on hankkia henkilötiedot ja tehdä sitten näillä väärillä tiedoilla esimerkiksi osamaksukauppoja, joiden maksut jätetään tietysti rästiin.

En usko, että viranomaiset enkä usko että edes J. Kasvi käsittävät, miten mahdottoman laajaksi luvallisten ja pakollisten yksilöivien tietojen verkko on jo nyt kasvanut.

Luulisin takaavani itselleni ylellisen vanhuuden, ainakin jonkun DI-taustaisen oppilaani avulla, hankkimalla muodollisesti laillisesti laitonta käyttöä varten piinallisen tarkkoja tietoja ihmisistä, heidän asioistaan, sitoumuksistaan, vastuistaan ja heikkouksistaan. Ja yritysten.

Mutta vanhuuteni on jo nyt ylellinen, joten en aio siirtyä järjestäytyneen rikollisuuden riveihin. Eilen illalla vaimoni laittoi näkkileivän päälle nieriää ja iltapalan huipensi kupillinen kaksin käsin poimituista puolukoista tehtyä kiisseliä. Onhan se ylellisyyden huippu!

Viimeistelen oppikirjaa ”Informaatio-oikeuden alkeet”. Käteni on kipeä (tenniskyynärpää), kun kävin joulun aikaan verkosta läpi kaikki säädökset, joissa on määräyksiä tietojen julkisuudesta, salassapidosta tai luottamuksellisuudesta.

Niitä on kuulkaa yli sata!

Kuinka moni tietää, että esimerkiksi jätelain ja vesihuoltolain mukaan muutoin salassa pidettäviä tietoja saa luovuttaa erinäisille viranomaisille, mm. Pirkanmaan ympäristökeskukselle?

Luonnonsuojelulaissa ja maankäyttö- ja rakennuslaissa on samanlaisia määräyksiä. Lisäksi erinäiset mielestäni aika intiimitkin asiat tulevat viranomaisille tehtyjen ilmoitusten jälkeen julkisiksi.

Sen olen osannut opettaakin luennoillani, että hyvin keskeisiä sääntöjä mm. sähköisen viestin sieppaamisesta löytyy poliisilaista ja puolustusvoimista annetusta laista. Mutta niitä on muuallakin.

Ammattipätevyyden tunnustamisesta annetun lain mukaan näyttäisi siltä, että EU:n alueelta tuleva arkkitehti tai parturi joutuu esittämään kirjallisesti työhistoriansa Suomessa oppilaitoksessa, jossa nuo tiedot ovat sitten luultavasti julkisia.

Tunnetteko yrityspalvelujen asiakastietojärjestelmän, jota ministeriö pitää yllä ja josta annetaan tietoja monenlaisille tahoille? Esimerkiksi Tekesin kanssa yhteyttä pitäneiden ihmisten henkilötietoja?

Tiesittekö että verotustietojen julkisuudesta ja salaisuudesta annetun lain mukaan esimerkiksi tieto kiinteistön omistajasta on julkinen?

Toivon liioittelevani tässä – olen väittänyt, että USA:ssa yksityisyyden suoja on enää kaunis muisto, kun Patriot Actin mukaan mikä tahansa maanviljelynopastuslautakunta saa poliisin avulla tai suoraan haltuunsa yksityistä ihmistä koskevia tietoja aivan määrättömästi.

Minusta näyttäisi, että tilanne ei ole Suomessa enää ratkaisevasti parempi. Viranomaiskäsite on sekä vaikea että sekava, eikä viranomaisista ole pulaa eikä puutetta. Haluan uskoa, että poliisi, armeija ja terveydenhoidon ammattilaiset osaavat pitää suunsa soukalla – mutta entä ne muut?

En pidä nyt ajankohtaista muutosta lakiin yksityisyyden suojasta työelämässä perustuslain mukaisena, mutta mielestäni maailmassa on isompiakin ongelmia.

Hyvä tuomari on valtion vihollinen ja käsittää, että hänen yksi tehtävänsä on suojata ihmistä koneistoja vastaan, vaikka kysymys olisi valtion koneistosta, joka maksaa tuomarin palkan.

Mutta jos laki määrää toisin?

Olisiko säädettävä laki yksityisyyden suojasta viranomaisia vastaan?

Kuvitellut elämät

Jäin miettimään, kumpi on parempi, Dostojevski vai ”Salatut elämät”. Dostojevskia näkee Teemalta lauantaina, eikä siinä tapahdu paljon, paitsi että kaksi naishenkilöä surmattiin hengenvaarallisella astalolla. Salattuja elämiä tulee arkisin eri kanavalta, ja sarja kuuluu viettävän kymmenvuotisen olemassaolonsa juhlaa.

Painottaisin sana ”olemassaolo”.

Totta puhuen pidän Dostojevskia parempana, vaikka ”Rikos ja rangaistus” askarruttaa hiukan – miksi juuri se kuuluu kaikkiin maailman koulujen lukulistoihin? Arvaukseni: se on sopivan pituinen pakkolukemista ajatellen.

Benedict Anderson kohosi kulttuurihistorian suurmieheksi 1980-luvun alussa julkaistuaan kirjan ”Imagined communties”, kuvitellut yhteisöt.

Se oli sangen kova juttu nationalismista, ja ilmestyi oikeaan aikaan, koska ilmiötä oli mietitty ja surtu kovin eurooppakeskeisesti.

Salainen syy asian esille nostamiseen on Obaman osoittama valtava taito kansallisen tunteen nostattamisessa ja Suomesta kuuluvat pienet, saman suuntaiset äänet (Katainen: näytämme, millaisia väkeä oikein olemme… talvisodan hengessä…).

”Etnisyys” tuli kieleen kulttuurihistorian tutkimusten kautta. Ei haluttu puhua nationalismista, eikä kaikin paikoin voitukaan.

Tutkijat (esimerkiksi Peter Burke) ovat huomauttaneet, että etenkin Yhdysvalloissa etninen kenttä on pirstaloitunut tutkimuksen takia.

Siksi on jännittävää, että etnisesti itse sensaatiomainen Obama ajaa rajusti kansallisuutta eli amerikkalaisuutta ja ainakin kielikuvana yleensä vain ihmisyyttä. Nationalismi sai huonoa mainetta kansallisten etujen ajamisena. Obaman amerikkalaisuus esittäytyy yhteisvastuuna eli huolenpitona, ja tosiaan, Suomessa kaiku tuntuu vastaavan.

Tähän ei varmaan tarvitsisi sanoa, että hanke on hieno.

Anderson ja monet muut tutkijat ovat tähdentäneet, että yhteisö eli siis kansakunta tai sitä pienempi ”kulttuurinen” tai ”etninen” ryhmä on olennaisesti kuvitelma. Se ei ole totta.

Luentotasolle riittää esimerkkejä. Vaikkapa kansallispuvut – sekä Skotlannin komeat asut, kilt ja kaikki, ja Suomen kansallispuvut ovat myöhäisiä, kuten useimmat muutkin kansalliset tunnukset. Ne on keksitty 1700-luvun lopulla tai kauan sen jälkeen.

Itsensä Freudin ja monien muiden ihmismielen selvittelijöiden käsityksen mukaan Raskolnikovin romaanista piirtyvä kuva on niin syvä ja oivaltava, että se kertoo meille salaisia asioita ihmisen mielestä.

Olen samaa mieltä. Yllättävän usein kirjallisuus jopa ennakoi psykologiaa ja psykiatriaa.

Suomalaisia voi tutkia analysoimalla ”Salattuja elämiä”. Nyt en puhu populaarikulttuurin tutkimuksesta enkä unohda, että kysymyksessä on joukko kansainvälisiä formuloita, joita pyöritetään kaupallisessa tarkoituksessa.

Sarjan kesto ja suosio viittaavat vahvasti siihen, että sen tapahtumissa on keskeisiä suomalaisuuden tai helsinkiläisyyden tai pihlajakatulaisuuden aineksia.

Siinä on asioita, jotka halutan uskoa, koska ne tavalla tai toisella resonoivat omiin harhaluuloihimme. Tai kukapa tietää – ehkä sarjassa on jotain sellaista, joka on kuin onkin aitoa, joskin vaikeasti havaittavaa.

”Kotikadusta” en perusta, koska se on mielestäni vain tavanomainen. ”Salkkareissa” kliseisyys ja elokuva-arvostelijan näkökulmasta tuomiten dramaturgian, käsikirjoituksen ja näyttelijäntyön vaatimaton taso ja tietty mielikuvituksettomuus tekevät kohteen helpoksi lähestyä.

Vähän minua vihlaisi munanpohjista, kun Tom Hanks puhui omana itsenään samalta paikalta ja yhtä suurelle joukolle kuin Forrest Gumpina 1994. Äänentoisto kuitenkin toimi tällä kerralla.

Kananpaskalevy

Todellisuudessa ja vakavasti sanoen kulttuurihistoriassa alue, jota haluan nimittää ”esineelliseksi kulttuurihistoriaksi” on omani. Siitä luennoin.

Tuli nyt puoliksi vahingossa esimerkki tai näyte. Väitöskirjassani ja siitä edelleen olen selvitellyt tuomareiden ”mentaliteettia”, unohtamatta eräitä muita virkamies- ja ammattiryhmiä.

Asioita aivan tuntemattomat hammastelijat luulevat että mentaliteettien historia on yleisluonteista päivittelyä ja arvailua.

Asia on kiinnitettävä johonkin. Esine on esimerkiksi salkku, ja eilisessä tarinassa taustana oli tietenkin se tosiasia, että hyvin korkeat virkamiehet kuten presidentit ja kuninkaat kulkevat kahta kättä heittäen ja heillä on salkunkantajana suurlähettiläs tai avustaja.

Menneen sukupolven tuomarit liittivät ehkä mielessään salkun kantamisen asianajajan vähäpätöiseen ja halveksittuun ammattiin. Pukuherra kaupungissa salkku kourassa oli joko kaupittelemassa jotain tai menossa puijaamaan ihmisiä papereilla.

Muistan asioitsija T:n, jonka monet kovat kokenut salkku oli ihan totta täynnä puoliväliin juotuja eväitä ja langenneita tai protestoituja vekseleitä. Näytti olleen asioitsijan oma nimi useimmissa, viimeisenä ja poikittain.

Esineellistä kulttuurihistoriaa voisi edustaa kuvan peura keittiön ikkunani alla. Kukaan ei ole suostunut selittämään, miksi peuroja ja hirviä on niin paljon, kun niitä sotavuosina ja enemmän kuin sata vuotta siitä taaksepäin ei ollut juuri nimeksikään.

Oma arvaukseni on metsänhoito, laajemmin metsätalous. Ainakin avohakkuiden luulisi tuottavan hirville laidunmaita riesaksi asti.

Mutta esimerkki alasta, josta voi saada kouriintuntuvaa tietoa ihmisten tapojen ja mielen ymmärtämiseksi on asuminen eli siis rakentaminen.

Otsikkoni on lähdeteoksesta, joka pääsi yllättämään. Kuten useimmat miehet, olen ollut tietävinäni, että ”kananpaskalevy” on rakennusmiesten kieltä ja tarkoittaa yleisesti mineraalipohjaisia rakennuslevyjä, kuten monta murhetta tuottaneita asbesteja.

Löytyi kumminkin tieto.

Kerrostalojen väliseininä käytettiin kauan Lugino-massaa, joka oli valmistettu kipsistä, koksikuonasta, hiekasta ja liimasta. Tehtailija Ernst Tilgman hankki seokseen patenttilisenssin Saksasta 1903. Hänen hommamiehenään, myöhemmin itsenäisenä yrittäjänä toimi työnjohtaja – Kananen. ”Kanasen seinä” sai nimensä ja elää edelleen, vaikka nuo tarkoittamani mineriitit, Gyproc ja vastaavat ovat enimmäkseen päällystelevyjä.

Kyllä se vaikutti kummasta suomalaiseen kaupunkiasumiseen, kun rautabetonirakenteiden myötä kantamattomia väliseiniä ei enää tehty edes neljänneskiven tiilestä.

Vanhoissa taloissa runkoäänet – kävely, seinäkellon lyönnit - kantautuivat toisesta päästä korttelia, mutta esimerkiksi puheääni (kotiapulaisen ja herravieraan kuiske palvelijattaren huoneesta) ei kuulunut herrasväen puolelle.

Vanha oivallus toistettiin myös pientaloissa. Minullakin useat väliseinät ovat lastulevyä ja ovet sitä normaalia – aaltopahvia viilujen välissä.

Ei siinä paljon huudella.

Eikä muuten pidä halveksia linnunlantaa. Saksa oli hävitä ensimmäisen maailmansodan, kun guanon eli linnunlannan eli salpietarin eli käytännössä ruudin valmistus ajautui vaikeuksiin kauppasaarron takia.

Sitten IG-Farbenin pääkemisti Fritz Haber keksi ammoniakin pohjalta täysin synteettisen ruudin ja sota saattoi jatkua. Päätoimisesti hän kehitteli taistelu- eli myrkkykaasuja.

Haberille muun muassa näistä ansioista 1918 myönnetty Nobel-palkinto aiheutti kansainvälistä arvostelua. Hän oli juutalainen. Hänen oppilaansa kehitti todellisen menekkituotteen, Zyklon-B –kaasun.

Niin se käy.

Salkku

Asiallisella henkilöllä täytyy olla salkku. Vasta kun luin kirjasta, että attaseasalkku oli 70-luvun muotia, häädyin käsittämään, että johonkin ne kieltämättä ovat kadonneet. Ehkä ne ovat nyt kuolleiden salkkujen hautausmaalla, samassa paikassa kuin se musta, joka oli sikaa, jonka tunsin.

Otaksuisin, että attaseasalkku tuli muotiin pelkästään James Bondista. En tosin ole nähnyt kaupoissa sellaista kätevää versiota, johon olisi piilotettu tikari, jonka voisi töytäistä Smershin agentin reisivaltimoon. Ja joka tussahtaisi kopeloijan silmille.

Siksi tyydyin aina ihmettelemään, onko olemassa hankalampaa kapinetta kuin sellainen salkku, joka kokemuksen mukaan haluaa repsahtaa auki rautatieasemalla ja oksentaa sisältönsä junasillalle.

Meillä nuorilla asianajotoimistojen avustajille oli jo siihen aikaan asiapullosalkku. Raastuvan eteisessä viipyilevällä asioitsijalla, jonka nyt käsitän dementoituneeksi, oli salkussa vain sanomalehti ja sekalaisia papereita, joita hän sormeili keskittyneesti. Juttuja hänellä ei ollut koskaan, mutta jalat kuljettivat hänet esiinhuutoon aamulla kello kymmenen talossa numero 24 Aleksanterinkadun varrella tässä kaupungissa.

Vahtimestari myönsi todeksi, että hänen tehtäviinsä kuului mennä Bulevardille källäilemään Ekbergin kahvilan lähelle, sillä oikeusneuvos NN piti arvolleen sopimattomana salkun kantaista. Vahtimestari kantoi salkkua köpittäen kunnioittavasti kolmen ja puolen askeleen päässä takaoikealla.

Oikeusneuvos NN ei vastannut tervehdyksiin, paitsi jos myös tervehtijä oli vapaaherrallista sukua.

Eräänä päivänä vahtimestari soitti minulle ja sanoi, että oikeusneuvoksella on asiaa. Vaihdon vaatteet, siirryin kiitolaukkaa Jorvaksen seisakkeelle ja Helsingissä ilman suurempia seikkailuja taloon, jonka naapuritaloa kuvani esittää. Oikeusneuvos puhutteli vähäpätöisiä esittelijöitä selin. Hän halusi katsoa eilen ekspedioidun jutun aktia eli kirjaamoon edelleen arkistoon toimittamista varten vietyjä asiakirjoja.

Menin kuuliaisesti kirjaamoon ja toimitin asiakirjat oikeusneuvokselle, joka lehteili niitä hetken ja työnsi takaisin tuprauttaen sikariaan (Havanita kymppi).

En siis ollut syyllistynyt mihinkään! En edes virkavirheeseen. Kävelin asemalle, ajoin junalla takaisin Kirkkonummelle ja vaihdoin kotiin tultua kotivaatteet ja jatkoin työtä siitä mihin olin jäänyt.

Tarkkaavainen lukija käsittää, ettei esittelijöillä ollut työhuoneita, vaan virkatehtävät suoritettiin kotona. Jäsenistä vain kolmella vihaisimmalla oli kirjoituspöytä käytettävissään. Valtaosa rapisteli papereita jaoston pitkän pöydän ääressä.

Naapurijaostolta saattoi kantautua kollaamisen hyminää. Tunnolliset tuomarit tarkastivat toimituskirjat. Toinen luki ääneen ja toinen seurasi tekstiä. Pilkut esitettiin kätevästi kopauttamalla lyijykynällä pöytää.

Ei sillä, asiakirjat oli jo kollattu kahteen kertaan. Ylimääräisten esittelijöiden, jollaisena tietysti aloitin, oli riennettävä nimettynä viikon päivänä kollaamaan muita esiin tulleita asiakirjoja.

En sano järjestelmää oudoksi. Muutamakin turkin napit auki taloon saapunut tähtijuristi häipyi esittelijän tehtävistä vähin äänin. Muut oppivat. Luultavasti näihin aikoihin jää eläkkeelle kaverini, jonka erittäin korkeatasoiseksi osoittautunut tuomarinura oli kuulemani mukaan ollut katketa alkuunsa, hän kun oli erehtynyt istumaan siinä sivuseinällä olevalle esittelijän tuolille, vaikkei häntä ollut siihen kehoitettu.

Esittelyyn ei siis menty salkun eikä kassin kanssa, vaan asiakirjat, muistiot, supliikit ja dupliikit kannettiin käsin.

Selvyys kehityskelpoisuudesta virkauralla saatiin seuraamalla, osasiko esittelijä jakaa listat virkaikäjärjestyksessä (vertaa matematiikan kolmen kappaleen ongelma) kipittämällä pöydän ympäri, ei kuitenkaan missään tapauksessa puheenjohtajan selän takaa, ja käsittikö hän, että huoneesta oli poistuttava selkä edellä (sivuvikellystä). Niiden hankalaa mallia olevien ovenkahvojen avaaminen takaperin kyynärpäällä on jotenkin jäänyt mieleen.

Ja sitten merkinnät toimitusluetteloon teräskynällä ja juoksevalla musteella. Vaivoin kuviteltavissa olevien katastrofien varalta mustepullon (Akvila) vieressä oli raapevettä.

Maailmanloppu on peruutettu

Bengt Holmström, jota haastateltiin televisiossa, on Suomen arvostetuin taloustieteilijä. Tämä mainesana ei ole oma keksintöni. Olen kuullut sen useasti henkilöiltä, joilla on rahaa ja joiden raha on pysyvästi töissä tuotannossa.

Hän on taustaltaan matemaatikko ja väitellyt operaatioanalyysistä Stanfordissa ja ollut jo hyvin kauan MIT:n professori.

Hän tuli esiin jo syksyllä sanomalla, että investointipankkien aika on ohi. Niiden toiminta perustui informaation epäsymmetrisyyteen eli siis siihen, että myyjä toimittaa asiakkaille sikoja säkissä.

Olen odotellut hälyttäviä tietoja Suomen eli siis Pohjoismaiden finanssilaitoksista. Ei ole kuulunut muuta kuin kumeaa hiljaisuutta. Jopa usein herjaamani Wahlroos on ollut hiljaa ikään kuin tavalla tai toiselle painovoimaisesti reittä pitkin sukkaan joutunut… neste.

Viime viikonloppuna hän sanoi Turun Sanomissa, että valtion täytyy olla pankeille kiltti. Hintojen aleneminen eli talouden kokovartalopuudutus olisi täytynyt torjua oikealla rahapolitiikalla.

Holmström puolestaan ei torjunut ajatusta, että Yhdysvalloissa on edessä maailmanhistoriallisen suuria konkursseja ja että puhe voi olla myös pankeista. Toisin kuin Wahlroos hän sanoi todella pahasti, että hintojen aleneminen eli deflaatio torjutaan painamalla lisää rahaa ja se on aloitettu jo.

On toinenkin syy kerrata historiallista tapahtumaa kuin innostus siitä, että Yhdysvallat (ja siis Kanada) ilmoittaa pelaavansa jälleen maailmanmestaruudesta.

Omalla alueellani on joitakin vuosia puhuttu informaatiotaloudesta. Stiglitz julkaisi vuonna 2 000 verkosta helposti löytyvän laajan analyysin, jonka yksi ydin on tämä: informaatio on kallista ja siihen on vaikea luottaa.

Nyt olemme tilanteessa, jossa informaation epätasapaino teki alkujaan mahdolliseksi subprime-markkinat ja nyt rahoittajat eivät luota toisiinsa.

Kriisin iskettyä ymmärrämme nyt kysyä informaation hintaa.

Arveluni ja vihjeeni on: tekijänoikeuden ja patenttien merkitys ja arvo tulee nyt mullistumaan.

Tekijänoikeuden pöhöttyneet markkinat puhkeavat useastakin syystä.

Tuotannon horjuessa investoinnit on kohdistettava ja ne kohdistuvat tutkimus- ja kehitystoimintaan. Esimerkki: metsäteollisuus. Paperilla ja sen jalosteilla ei tule olemaan kehuttavaa hintaa moneen vuoteen. Paperinvalmistajilla on silti käsissään kortteja, jotka voi pelata uudestaan.

Meidänkin poliitikkojemme toistama panostaminen innovaatioihin on uskottava kirjaimellisesti todeksi.

Oikeudelliset instrumentit, copyright ja patentti, olivat alkaneet elää myös omaa elämäänsä – oli syntynyt ”subprime-copyright” ja vedätetyt patenttilisenssimarkkinat.

Oikeastaan haluaisin nyt puhua innovaation sijasta luovasta toiminnasta, joita noiden lakien oli alkujaan määrä suojata ja kannustaa. Käytännössä erilaiset firmat ja järjestöt ovat osoittaneet, että ei se näin aina ole.

Luovuuden kodikas määritelmä on tämä: sitä ei voi ilmoittaa rahana, ei edes samoin ehdoin kuin Naturan luontoarvoja. Sitä vastoin se on omiaan muuttumaan rahaksi, vaikka harvemmin heti.

Russofobia

Joku kommentoija vihjailee jatkuvasti russofobiasta. Luulen että hän tarkoittaa tuolla harvoin käytetyllä sanalla minua ja siis venäläisvihaa.

En tiedä, mihin ajatus perustuu. Ei kuitenkaan asiantuntemukseen.

Kuvassa tyypillinen venäläinen.

Isänisäni oli Venäjän kansalainen ja kävi koulua Pietarissa. Venäjän kieltä hän osasi yhtä hyvin kuin suomea.

Tämänkin takia opin jo alle kouluikäisenä, että venäläisiä on samalla tavalla kuin suomalaisiakin ilkeitä ja ihan mukavia. Siksi Pohjalainen ryssäviha ei mahtunut oikein ymmärrykseeni – siis että muka kaikki venäläinen olisi venäläisyyttään huonompaa.

Jussi Kemppinen vihasi kovasti bolshevikkeja. Se saattoi johtua siitä, että nämä tappoivat hänen isänsä ja äitinsä, melkein kaikki sisarukset ja serkut. Syy oli ”suomalaisuus”. Kotipaikka oli Pargala, johon tämä sukuhaara oli vaeltanut 1800-luvun alussa Rautjäreltä.

Haapakankaan Kemppisten sanominen kulakeiksi edellyttää jo mielikuvitusta. He olivat tavallisia maalaisia ja harjoittivat tavallisia maalaisaskareita.

Katri-täti pääsi Hrustshevin suojasään aikana käymään Suomessa. Hän ja Hilda olivat selvinneet jollain ilmeellä Kolymasta hengissä, Hilda kaksi kertaa.

Kuulin sitten yhteenvedot kokemuksista.

Olen itse sitä mieltä, että Lenin ja Stalin olivat suuria murhamiehiä ja etenkin Lenin tyhmänsitkeille ihmisille tyypillisesti vainoharhainen. En pidä Putinista, kuten en yleensäkään preussilaisista tyypeistä. En muuten pidä liioin Bushista, Sarkozystä enkä Berlusconista. Isoista poliitikoista arvostan Gordon Brownia. B. Jeltsin oli mieleiseni mies, kunnes sortui venäläis-suomalaiseen kansantautiin eli määrättömään ryyppäämiseen.

Putin on henkilö, jollaisista Dostojevski ja Tshehov kirjoittivat paljon (esim. ”Kaksintaisteluj”).

Jos itse joutuisin valitsemaan naapurikansoista, venäläinen maanis-depressiivisyys on monin verroin mieluisampaa kuin ruotsalainen teeskentely.

Ajattelun tasolla on mielestäni perusteltuja pitää yllä hyviä välejä kaikkien naapureiden kanssa ja varoa pahoittamasta heidän mieltään. Tämä koskee sekä naapureita täällä Kirkkonummella että kansallisia naapureita.

Kommentoijalle haluaisin ilmiantaa russofobin, joka jatkuvasti yllyttää etnistä ryhmää eli venäläisiä, etenkin pietarilaisia vastaan – F. Dostojevski.

Myös A. Tshehovilla on koko joukko kielteisiä mielipiteitä venäläisistä.

Ylen Teemalla alkoi hiuksia nostattavan hyvä Svetozarovin ”Rikos ja rangaistus”. Siinä on taas tämä tuttu rytmiin liittyvä ilmiö – se on enemmän hermoston myötäinen kuin amerikkalaiset televisioelokuvat. Sen kerronta liikkuu syvyyssuunnassa.

Mitä sitten lopuksi vielä kerran russofobiaan tulee, mainittujen kirjailijoiden lisäksi tunnen oman ääneni tai tunnen itseni resonoiva Shostakovitshin musiikissa, jonka lähellekään kukaan toinen 1900-luvun säveltäjä ei pääse.

Sitä hiukan harmittelen, että kielen taitoni on niin alkeellinen. Perustelen asiaa sillä, että Hannu Mäkelä ja Martti Anhava opiskelivat juuri siihen aikaan (1970-luvulla) Otavassa kieltä menestyksellisesti. Pidin soveliaana keskittyä romaanisiin ja klassisiin kieliin.

Muuten, myykää joku minulle paras tietämäni kirja – minulla ei sitä ole. Tshehov, Sahalin.

Kähvelletty kirje

Nimeän professori Mäntylän todistajakseni siitä, että toimitin joululahjaksi täydellisen, osittain kaksinkertaisen kokoelman Edgar Allan Poen tuotannosta.

Pamputettuna tunnustan huomanneeni Wikipedian päivän sivulta, että eilen 19.1. tuli 200 vuotta Poen syntymästä. Toistamiseen pamputettuna myönnän todeksi, että näin arvostamani Ackroydin uuden Poe-elämäkerran Akateemisessa, mutta Hayesin The Cambrdige Companion to E.A.P. on omistuksessani entuudesta.

Olen neuvonut muitakin välttämään klassikkoja ja lukemaan pakon eteen pantuna opiskelijoille tarkoitetun vihkosen, jossa on juoniseloste ja pakolliset sanat (pim, pam ja pom, jossa Poe pimmisti, pammisti ja pommisti pimmaa, pammaa ja pommaa pimmin, pammin ja pommin).

”The Purloined Letter on oivallinen, unohtumaton ja yllättävä tarina, jossa Poe ovelasti, taidokkaasti ja omaperäisesti keksii, kehittelee ja ratkaisee juonitarinan ja perustaa, viimeistelee ja kyseenalaistaa kertojaongelman, uskottavuuden ja kaksoisolennon kysymyksen.”

Kyllä tuo kävisi jo tenttivastauksesta.

Herrasmies-salapoliisi Dupin – lajinsa ensimmäinen edustaja maailmankirjallisuudessa – on sama henkilö kuin tarinan rikollinen, ministeri D-. Tai kaksoisolento tai veli. Joka tapauksessa sankarietsivä ja rikollinen kytkeytyvät yhteen kuin siamilaiset kaksoset. Ei ihme, että joukko psykoanalyytikkoja ja lisäksi Jacques Lacan ja Derrida innostuivat juuri tästä.

Poen novelli on ensimmäinen parannus Sofokleen ja kumppanien keksimään Oidipus-teemaan: murhaaja olet sinä; kohtaloasi et voi kiertää.

Poen modernistinen ja periamerikkalainen versio sanoo: kohtalosi voit välttää kielimällä muista ja myymällä omantuntosi rahasta. Etsivä Dupin ottaa suuren palkkion rikollisen kiristäjän paljastamisesta.

Poe ymmärsi 125 vuotta ennen Marshall McLuhania, että väline on viesti. Hän teki itsestään taideteoksen. Hän oli ensimmäisiä, joka mediaan eli sanomalehtiin tukeutuen piti järjestelmällisesti huolen siitä, että hänen huono maineensa levisi ja että uusia häväistysjuttuja hänestä riitti.

Asetelma liittyy tekijänoikeuteen. Poesta tuli kuuluisa ”Korppi”-runolla eli erittäin perustellusti. Palkkiota hän sai siitä muutaman dollarin brutto. Muutamat henkilöt, joilla oli valmiiksi rahaa (Cooper) ansaitsivat kirjoittamalla.

Kirjailijaveli Griswold julkaisi Poesta muistokirjoituksen ja sanoi, että kuolemantapausta ei sure usea.

Poen elämä on täynnä ristiriitaisuuksia ja usein hän luultavasti aivan tietoisesti tärveli omaa uraansa, jota hän toisaalta niin kaipasi. Vaikka James Fenimore Cooper saavutti kieltämättä suurta kuuluisuutta, Poe oli kuitenkin Yhdysvaltain kirjallisuuden ensimmäinen kaikkein kovimman luokan kirjallinen nimi – kiitos Charles Baudelairen, joka sekä käänsi että suuresti ihaili häntä. Ja käännöksiä riitti – vaikka ”goottilaisen kertomuksen” oli kehittänyt komeuteensa jo E.T. A. Hoffmann (ja Grimmin veljekset ja miksei myös H.C. Andersen).

Cooper ja Poe keksivät sen amerikkalaisen mielikuvamaailman, jonka Hollywoodin ja television ansiosta tuntevat kaikki: erämaa-pioneerin häijyläisten armoilla mutta näiden kukistajana ja oikullisen, persoonallisen ja hiukan hullun lainjakajan.

Keksinnöt tehtiin ennen Sisällissotaa ja Villiä länttä.

Griswoldin kuvaus Poesta on hämmästyttävän samanlainen kuin kertomus kunnanhoidokkina hoipertelevasta Aleksis Kivestä – ahdistunut sielu, käsittämättömästi kävellessään höpisevä mielipuoli ja kurja viinan juoja, jota oli luultu muka kirjailijaksi.

Runoilija ja professori Ahlqvist kirjoitti ja julkaisi Kivestä heti tämän kuoltua runon:

”Runoilijaks’ ma ristittiin, / Sanottiin shkaespeareksi. / Verraksi Väinön väitettiin; Muut’ en ma ollut kuitenkaan / Kuin taitamaton tahruri / ja hullu viinan juoja vaan.”

Ruskea

Kaupunginmuseon tutkimuspäällikkö, aihepiiristä väitellyt Minna Sarantola-Weiss julkaisi joulun alla kirjan ”Reilusti ruskeaa”, jonka painos loppui heti.

Kirjan omien ansioiden lisäksi asiaan lienee vaikuttanut nostalgia. Totesin itsekin, että kansikuvan kaikki yksityiskohdat olivat enemmän kuin tuttuja Sarpanevan punaisesta padasta ja Coral-pesujauheesta Enson keltaiseen pahvilaatikostoon, C-kasetteihin, muovikannuihin, sähkövatkaimiin ja Fiskarsin saksiin.

Kiihdyttävää oli havaita, etten ollut osannut sijoittaa oman elämäni esineistöä historialliseen asiayhteyteen.

Kirjoittaja nostaa aikakauden symboliksi ruskean värin, kankaana sametin ja vakosametin. Olisin tuota epäillyt ilman valokuvaa Miss Suomi –kisoista, joissa höpöviitat ovat ruskea, ruskea ja violetti.

Nähdäkseni kirjoittaja sivuuttaa kuvatessaan superlonin ja lastulevyn valtakuntaa kokolattiamatot – ruskeat ja nyt ajatellen aika uskomattomat. Ovatkohan ne kadonneet kaikkialta?

Meillä oli makuuhuoneessa, ruskean lastulevypohjaisen aviovuoteen ympärillä (Tauno Korhonen, Seutula).

Mutta sitä en ollut hoksinut, että vaikka oma keittiöni ja kylpyhuoneeni (mäntypaneelia, pintakäsittelynä Pinotex) ovat edelleen tuota samaa, lastulevy on muoviin verrattava materiaali, koska sitä ei voi korjata. Kuten ei Gyprocia eikä muita mineraalilevyjä.

Jos lastulevy kastuu, se on menoa. Terveys-, kosteus- ja homehaitoista tiedämme jokseenkin paljon, vaikka en tietenkään mene väittämään, että haitat olisivat väistämättömiä, enkä liioin pidä talopakettien valepaneeleista. Nykyisin myydään melkein päreitä muka hirtenä.

Olimme eläneet korjaamisen, paikkaamisen ja parsimisen maailmassa. Neulat, naulat ja liimat olivat keskeiset elämisen ehdot – ja puukot ja kirveet.

Olen pohtinut kauan ja hartaasti, mihin puukot ovat kadonneet maailmasta. Kirjoitin kerran kirjankin puukoista. Tiedän niistä jotain. Pidän niistä. Ja minulle ne ovat hienoja työkaluja, eivät aseita.

On niitä rautakaupoissa, halpoja ruotsalaisen Moran versioita. On niitä matkamuistoliikkeissä koriste-esineinä. Itse käytän kuitenkin pakettien avaamiseen ja vastaavaan vaihtoteräveistä, kuten luultavasti kaikki muutkin. Mutta kirvesvarsien ja makkaratikkujen veistäminen on kyllä jäänyt vähälle. Jopa saunan ja takan sytykkeet napsin pikkukirveellä (Fiskars). Kiehisiä tarvittiin ennen, kun puuhattiin nuotiota talvella tai sateella. Partiolaisten epäilen käyttävän nykyisin kemiallisia sytytyspaloja.

Kuten arvaatte, hyvät ystävät ja kylänmiehet, asia ei jää tähän.

Tässä vaiheessa huomautan vain kahdesta näkökohdasta. Puu- ja kuitulevyt vetivät perässään miesten viihde-elektroniikan mallia Black & Decker. Laite tuli markkinoille jo 50-luvulla, mutta joka kotiin sitä alettiin kaupitella 70-luvulla.

Levyjä ei voi kiinnittää loveamalla (sinkkaamalla), vaan erilaisilla heloilla ja tapeilla. Tarvitaan koneporat ja taltat. Ja kemiallisia metalleja (Plastic Padding).

Sitä ei ehkä muisteta, että toden nimessä umpipuu on hyvin ongelmallinen eräissä huonekaluissa. Lundian varastohylly – Sarantola-Weissin mukaan akateemisen nuorison tunnus, mitä en voi omallakaan kohdallani väittää valeeksi, on suorastaan koivua, ja taidokkaasti liimaamalla valmistettu.

Ongelma on puun kieroutuminen ja halkeaminen. Umpipuusta ei tietenkään voi tehdä ruokapöytää, koska niin leveää lautaa ei ole. Hyväkin lauta ikään kuin huutaa viilua pintaansa, koska lauta elää.

Siksipä herrasväissä on vuosisatoja ja vähäväkisempien keskuudessa vuosikymmeniä kätketty puun luontaiset ominaisuudet petsaamalla, hiomalla, lakkaamalla tai maalaamalla tai pöytäliinalla, mahdollisesti asiaan kuuluvin pitsein ja brodeerauksin somistettuna.

Mutta ruskea… Kirjassa on kuva Kekkosesta ruskeassa, ruudullisessa puvussa, ruskea solmio ja ruskeat silmälasin kehykset. Näyttää oudolta. Meillä oli se vihattu vakosamettinen älymystön asepuku, maripaita ja kädessä ruskea keskiolutpullo.

Muistaakseni minkään Euroopan maan lipussa ei ole ruskeaa – kolme perusväriä, vihreä, musta ja valkoinen. – Ei liene sattuma.

Moskvitsh, Wartburg ja Trabant olivat usein ruskeita – samoin Lada. – Lieneekö sattuma? Fiat 1100 ja Volvo 544 olivat joskus kitin värisiä. Suomen armeija käväisi ruskeissa 60- ja 70-luvulla mutta muutti mielensä.