Kuitti

Olen kohtuullisesti oppimassa, että on pyydettävä kuitti, pidettävä se tallessa ja toimitettava perille.

Kuuntelemista ja lukemista ajatellen olen edelleen etuoikeutettu. Yleensä saan selvän useista läntisistä kielistä. Vaihtaminen ei tuota vielä vaikeuksia, koska asiallisissa töissä on edelleen kirjoja ja tekstejä useallakin kielellä. Usein kieleen ei tule kiinnittäneeksi huomiota, paitsi kiukutellessa oppilaille, jotka eivät osaa saksaa.

Laskun pyytäminen ja kuitin kirjoituttaminen eivät ole koskaan onnistuneet. Lasku saattaa olla ”conto” joka italiaksi tai espanjaksi, ja kukaties ”addition” ranskaksi.

Ruotsin ”kvitto” ei käänny englanniksi, jossa kuitti on taksissa ”receipt” eli resepti. Useissa Yhdysvaltojen suurkaupungeissa taksi tuikkaa kuitin sijasta käyntikorttinsa tai jotain vastaavaa itse täytettäväksi.

En saa selvää sanasta ”kuitti”. Sanan peru viittaa lopettamiseen ja rauhaan.

Urheilija tai kuntoilija, joka on ”kuitti” on maitohapoilla, poikki, rikki tai vastaavaa. En tiedä, mutta ehkä sana viittaa keskeytyskuntoon. Makaa polun tai ladun vieressä ja örisee vihreänä. (Se on terveellistä, kerrotaan.)

Muinaistietokilpailu ”Tupla tai kuitti” tarkoitti nimellään, että palkkion kaksinkertaistamisen sijasta kilpailija ”pyysi kuitin” eli ilmoitti lopettavansa.

Nuoret ”kuittailevat” toisilleen. Kuittailua kevyempi vastaus on jo luuta myöten kaluttu ”Nyt panit pahan”.

Lukijoita saattaa kiinnostaa se tieto, että lainsäädäntömme ei tunne kuitin antamisvelvollisuutta (paitsi uusi ulosottokaari). Tuntemattomasta syystä kuluttajansuojalaissa ei ole tällaista velvollisuutta. Niinpä verkkopankit rahastavat kuiteilla ja kansa on hämmennyksen vallassa, kun pitäisi käydä näyttämässä kuitti esimerkiksi puhelinlasku maksamisesta.

Vanhan juristin pikkumaisuudella sanoisin, ettei verkkopankista tulostettu paperi tai tiliote ole kuitti eli sitova kirjallinen todiste maksun suorittamisesta. Onneksi ne kelpaavat käytännössä.
Yhtä lajia kuitti kantoi ennen nimeä ”bongi” ja sitä ennen ”paragon”. ”Neiti, saanko Paragonin” on kuin repliikki suomalaisesta elokuvasta. Bongi on kassakuitti ja Paragon oli menestystarina – monia vuosikymmeniä käytössä ollut haitarilomake, jonka kanssa käytettiin hiilipaperia.

Kauppahinnan kuittaaminen kiinteistönkaupassa on hyvin tärkeä asia. Saamisen kuittaaminen ulosoton tai konkurssin uhatessa on aina hyvä (vaikea) tenttikysymys. – Se tarkoittaa, että velallinen ilmoittaa itse olevansa saamassa jotain ja suoritta ”kuittauksen”.

Kun olin lapsi, Osuuskaupalla oli kaksi hevosmiestä, joista toinen oli meidän mielestämme kiltti setä, koska hän päästi reen jalaksille tai kärryille, ja toinen oli kuitti setä, koska hän ei suvainnut sellaista.

Pohjanmalla ”kuitti” on ”epämiellyttävä, ikävä”. Jos kaveri ei antanut karamelliä, vaikka oli, hänelle sanottiin: ”Kyllä oot kuitti.” Elokuvateatterista tulija saattoi vastata kysymykseen elokuvaa tarkoittaen, että oli se vähän kuitti, joka tarkoittaa yleiskielellä pitkästyttävä, ikävystyttävä.

Sanan tausta ja kehitys on minulle täysin tuntematon. Täytyisi kaiva esiin etymologinen sanakirja, mutta en nyt jaksa. Henkilönimistömme ja paikannimistömme on täynnä kuitti-sanan sisältäviä sanoja. Mainio Uusi Nimikirja nostaa kädet pystyyn – ”Kuittinen” ja ”Kuitunen” esiintyvät sekä ylhäällä Savossa että alhaalla Satakunnassa uuden ajan alussa, mutta heitto ehkä ruotsalaisperäisestä lisänimestä ei paljon lämmitä. Itärajan takana ovat Vienan monikymmenkilometriset Kuittijärvet, joista yhden rannalla on Vuokkiniemi.

Amiraali sanoi

Amiraali sanoi aika hyvin radiossa, että saksalaiset sotilashenkilöt eivät tänäkään päivänä tiedä, kuinka päin olla, kun näkevät, että Suomessa on seinillä valokuvia Hitlerin miehistä ja meikäläisistä.

Olen joskus ennenkin maininnut, että tiedän jotain tuosta asiasta itsekin, koska olin joitakin viikkoja kirjeenvaihtotoverin perheessä Berliinissä kesällä 1962. Isä oli ollut itärintamalla lääkärinä ja äiti sairaanhoitajana. Vain perheen kotiapulainen puhui minulle sodasta.

Nyt, itsenäisyyspäivänä, voisi palauttaa mieleen, ettei sodasta puhuminen ollut sotien jälkeen alkuunkaan niin yleistä kuin nuoremmat nyt luulevat.

Vitsit pitävät paikkansa. Sotakaverit kävivät etenkin ryypiskellessään läpi vaiheitaan, mutta nämä muistelut pysyivät tarinoinnin tasolla.

Se on totta, että sotainvalideja autettiin, mutta ”sotaveteraani” –sanaa en muista 1950-luvulta. Meidän veteraaneistamme osa oli silloin alle 30-vuotiaita ja heitä oli puoli miljoonaa.

Sota käsitettiin hävityksi ja Neuvostoliittoa pidettiin vaarana. Tämä koski jopa joitakin SKDL:n äänestäjiä mutta tietenkään ei aitoja kommunisteja.

Oma päällimmäinen muistikuvani, jota olen silloin tällöin tarkistellut, oli sen suuntainen, että hyvin ahkeria muistelijoita hiukan välteltiin, ellei heille sitten suorastaan naureskeltu.

Kaikkein useimmin kuulin omassa maakunnassa sanottavan, että ei niitä asioita parane muistella, kun on kädet täynnä töitä muutenkin.

Olen tuntenut useitakin ihmisiä, jotka sulkivat kaiken sotaan liittyvän tietoisesti mielestään eivätkä osallistuneet minkäänlaiseen asevelitoimintaan, vaikka olivat tiettävästi suoriutunet siinä kuin muutkin, elleivät paremmin.

Muutos tapahtui, kun rintamamiestunnukset tulivat käyttöön kymmenen – viisitoista vuotta sitten. Silloin Neuvostoliitto oli jo romahtanut.

Äärivasemmiston esillä pitämiä revanssistisia puheita en muista kuulleeni. Isänmaallisuus oli esillä puheissa, mutta jokseenkin vaimeasti. Asenteet ilmenivät nyrpeytenä, kun venäläiset rupesivat voittamaan hiihtokilpailuissa – Kušin, Koltsak, Terentjef…
Mutta meillä oli Veikko Hakulinen, Arvo Viitanen, Eero Hämäläinen ja ne muut.

Hiihtoliiton nykyisiä aiheellisia suruja lehdistä lukiessa käy joskus mielessä, että hiihto oli varsinainen suojeluskuntaurheilu. Ja pesäpallo. Hiihtokilpailuissa oli jotain alitajuisesti sotiin liittyvää – toisin kuin yleisurheilussa, josta käytettiin silloin nimitystä rata- ja kenttäurheilu.

Toistan varmuuden vuoksi, että suomalaisilta nämä asiat jäivät hiukan puhumatta, ja henkisen paineen an karuuden osoitti 50-luvulla ”Tuntemattoman sotilaan” myynti – lukijoissa oli varmasti sata tuhatta, jotka eivät eläessään lukeneet muuta romaania. Ensimmäisen vuoden myynti oli 175 000. Romaani ilmestyi joulukuussa 1954.

En tiedä, onko tähän näkökohtaan kiinnitetty riittävästi huomiota: ”Tuntematon” oli poliittisesti korrekti romaani, vaikka ei siitä varmaan Neuvostoliitossa pidetty, eikä Laineen elokuvaa näytetty siellä.

Silloiset kenraalit ja muuta Linnan paheksujat eivät huomanneet, että jopa pääministeri Kekkonen oli romaanin ja kirjailijan takana ja auttoi merkittävästi elokuvan tekemistä, kun armeija oli nokkiintunut turhanaikaisista syistä tuotantoyhtiölle.

Näilläkin palstoilla joutuu toistelemaan, etteivät romaanit ole historian lähdeaineistoa – muuta kuin kirjoittamisajankohdastaan. Ja siitä nyt onkin puhe. Yhtä vähän kuin ”Pohjantähti” on autenttinen tai edes oikeasuuntainen kuvaus, ”Tuntematon” on romaani siitä, mitä tapahtui romaanin päättymisen jälkeen – miten tähän tultiin.

Tätä eivät huonommat kirjailijat osaa. He kuvaavat sotatapahtumia. Mielestäni Laineen ”Tuntemattoman” lopussa on falski patrioottinen nousu. Romaanissa melkein kaikki ovat kuolleet ja Suomi on jäänyt toiseksi. Aurinko – romaanin keskeinen elementti alusta loppuun, ei nouse eikä laske, vaan paistaa lämmittäen. Romaanin viimeistä edellisessä kappaleessa jopa sanotaan, ettei aurinko ollut miehille vihainen, vaan kenties tunsi myötätuntoa.

Kotka ja pulu

Tämän päivän radio-ohjelmassa keskustelee kanssamme puolustusvoimien komentaja, amiraali Juhani Kaskeala.

Uteliaisuus pääsi voitolle, kun olin kuullut riittävän monelta asioista erittäin hyvin selvillä olevalta taholta, että komentajaa pidetään eri puolilla maailmaa epätavallisen hyvänä ammattimiehenä.

Mielenkiintoa herättää muun muassa se, että tuo kuuluu niihin tehtäviin, jotka näkyvät sitä vähemmän, mitä paremmin ne hoitaa.

Kun maailman kirjat ovat monella muulla tavalla sekaisin, juuri tässä vaiheessa haluaisi uskoa, että muistot ovat muuttunet historiaksi.

Asenteet ja etenkin pelot periytyvät. Köyhyys periytyy.

Kirkko, koulu ja kasarmi ovat kukin tahollaan työskennelleet ensin estääkseen ainakin hyvät muutokset ja sitten, myöhempinä aikoina, antaakseen ihmisille jotain, mikä omalta vähäiseltä osaltaan voisi jarruttaa historian toistumista.

Toiveet ihmisen muuttumisesta paremmaksi on onneksi haudattu. Ajatukset sotien lopettamisesta ovat aiheuttaneet paljon sotia.

Jotkut meistä – esimerkiksi ehkä minä – luulivat, että kaksinapainen supersuurvaltojen maailma oli muuttanut kaiken niin että esimerkiksi pienen kansakunnan on lähinnä aihetta oppia olemaan hiljaa, koska niin pienillä keuhkoilla ei kannata paljon rykiä.

Näissä kirjoituksissa liian harvoin mainittu, eräissä suhteissa talvisotaa muistuttanut Vietnamin sota oli suuri vedenjakaja.

Sitä ennen Suomen talvisota oli ollut sensaatio, jonka opit jäivät lopulta vähälle huomiolle todellisen maailmansodan johdosta. Se lyhyt sota osoitti, että väkivalta ja ylivoima eivät välttämättä ratkaise peliä edes sotilaallisesti ja edes silloin, kun hyökkäyksen kohteena on harvinaisen hyväuskoinen ja sinisilmäinen kansa.

Kuvasin vuosien 1939-1940 tapahtumia joitakin päiviä sitten onnenpotkuksi. Se ymmärrettiin myös väärin. Tarkoitin että vaaralliset ääri-ilmiöt karisivat sekä politiikasta että taloudesta. Jälkimmäinen sota karkotti myös houreet sotilaallisesta etevämmyydestämme.

Opimme että on yritettävä tulla toimeen ilman sen suurempaa voimauttamista, ja ettei ole aihetta olla ollakseen.

Sotilaan ja siviilin suuri erehdys on leuhkuus. Suomalainen perinne on nopea niistämään sellaisen. Saksasta sanotaan, että jo ennen ensimmäistä maailmansotaa naisen oli väistettävä vastaan tulevaa upseeria katuojaan.

Mielenkiintoisia oivalluksia mielettömiin sekoittanut Fr. von Hayek julkaisi tavattoman vanhana kirjan, jolla on hauska ja helposti muistettava nimi, ”Kohtalokas ylimieli” (The Fatal Conceit).

En ryhdy takuumieheksi väittämällä, että kirjassa olisi myös muuta mielenkiintoista kuin nimi, vaikka näin on sanottu. Joka tapauksessa Hayekin – Reaganin ja Thatcherin suuresti ylistämän – se analyysi oli ilahduttava, ettei fasismi / natsismi ollut kapitalismin, vaan sosialismin muoto.

Hän oli kovin ponteva puhuessaan vapaudesta ja julisti, ettei vapauden puolustaminen asein vaadi enempiä perusteluja.

Onnistuakseen se vaatii koulutettujen eli sotilaiden ja kaikkien ihmisten yhteistyötä, joka syntyy, jos on syntyäkseen, mutta ei todellisuudessa ole organisoitavissa.

Voimautetaan roimasti

Aamutelevisiossa puhuttiin niin viisaita, että en ymmärtänyt mitään. Luulin että keskustelu oli kuvattu navetassa, mutta röhinä tulikin asiaintuntijoilta, joista yksi oli Ilkka Niiniluoto.

Tätä ei pidä ymmärtää liian ilkeästi, koska olen radio-ohjelmissa itse yrittänyt olla röhisemättä ja huojumatta – molemmat nykyajan tapoja.

Kukaan ei enää tee puhuessaan lainausmerkkejä sormilla. Radiossa se olisikin huonompi idea.

Empowerment on siis nyt voimauttamista, ja ennen pitkää saamme tietää, mitä se tarkoittaa. Sanakirjan mukaan se tarkoittaa, eiliseen kirjoitukseeni viitaten, että köyhä ei saa olla, kun on oltava vapaa, osallistuva, ihmisarvoinen, arvostettu, yhteisöllinen ja jotain vielä. Mutta persaukisia ei voimauteta.

Luikin illan suussa kotia kohti ontuen, koska pilkka oli osunut omaan nilkkaan. Tekijänoikeudellisen yhdistyksen jutussa olin itse puolestani käyttänyt mahdottomia kielikuvia.

Moitin ystävääni Alaspäätä, että tuottajat ajattelevat oikeuksiaan liiaksi ravintoketjun termein. Kun nyt on alettu puhua informaatiosta ”ekosysteemeissä”, niin oikeuksien haltijan ei pitäisi huudella ravintoketjun yläpäästä: olen lihava ja tahdon syödä itseni vieläkin lihavammaksi.

Alkujaan Yochai Benkler, jonka ”The Wealth of Networks” on toivottavasti jo kaikille tuttu, viittaa informaatiodiversiteettiin eli informaation MONIMUOTOISUUTEEN.

Päivän teemoissa se tarkoitti, että musiikkia on saatava ilmaiseksi kirjastosta ja verkosta ja lisäksi maksullisena.

Se keskustelu, onko tekijä miten oikeutettu palkkioon ja asiakas kurja varas, ei ole uusi. Sitä käytiin jo 1800-luvulla ja itse asiassa Locke ja Voltaire kävivät sitä 1700-luvulla.

Kokouksessa paikalla ollut Anderzinin Matti, vanha ja viisas, esitti välihuudon: oli asia mikä tahansa, keskustelu on aina sama.

istuimme Matinkin kanssa komiteoissa 70-luvulla, kun hän edusti ensin Yleä ja myöhemmin Erkkoa.

Monimuotoisuudella tarkoitan, ettei se ole välttämättä tekijöiltä pois, mikä on lukijoille (kuulijoille) hyväksi.

Se iskulause, että kansa tarvitsee tietoa on ”voimauttamista”, josta Lenin ja Hitler olisivat olleet täysin samaa mieltä.

Kansa tarvitsee monenlaista tietoa, etenkin ristiriitaista, epäilyttävää, askarruttavaa, opettavaa, viihdyttävää, tyhmistävää.

Keskeistä on, ettei informaatio eli tieto ole peräisin pelkästään valtakunnankanslerin toimistosta tai pääministerin kansliasta.

Sananvapaus on aika tyhjä oikeus, jos on joku käskemässä, mitä on sanottava.

Vapautta on muun muassa kahta päälajia, vapautta jostakin ja vapautta johonkin.

Sananvapaudessa toinen lohko olisi vapaus ennakkotarkastuksesta (sensuurista) ja toinen vapaus toimia siten että voi käyttää sanaansa tai vastaanottaa toisten sanaa pelkäämättä pamppuja ja pyssyjä.

Kivet huutaisivat

Yhteiskunnan järjestely on vielä vaikeampaa kuin vesistön järjestely, joka puolestaan on mahdotonta.

Vesistön järjestely – altaat, padot, kosket – voi onnistuakin, mutta lopullisen laskun määrä eli ympäristötase on aivan epävarma.

Kun ajattelemme suuren ja ihmeellisen esivaltamme kätten töitä, esimerkiksi metsänhoito on ollut monin ajoin järkevää toimintaa, mietin erään vanhan metsänhoitajan hautajaisissa taannoin.

Toisaalta olen nähnyt pohjoisen avohakkuut, jotka aloitettiin jo ennen sotia ja joita jatkettiin tietyllä raivolla sotien jälkeen. Luvattua arpeutumista ja umpeutumista ei ole toistaiseksi näkynyt.

Kolmanneksi tulee mieleen metsien auraus ja lannoitus. Sillä oli määrä saada aikaan vallan ihmeitä valtion ja yksityisten metsissä.

Ei saatu. Ainakaan iloisia ihmeitä.

Julkisuus on kohta puhunut puhki sanat ”syrjäytyminen” ja ”köyhyys”.

Sanat tosin ovat uusiutuvia luonnonvaroja, mutta niiden elpymisaika on havumetsien luokkaa. Saisi vähän varoa.

Keskuudessamme ja keskellämme siis 20 prosenttia kansasta ei voi ollenkaan hyvin tai voi erittäin huonosti. On ihmisiä, joiden on nälkä. On paljon ihmisiä, joiden elämä on aivan liian raskasta.

Nyt meneillään oleva finanssimaailman kasvihuoneilmiö ei ole kausivaihtelua, vaan ilmastonmuutos. Se tulee jättämään alasti rannalla aikaisempaa paljon enemmän ihmisiä.

Jotkut äskettäin nälkiintyneet ovat taipuvaisia käyttäytymään ikävästi. Jotkut rupeavat väkivaltaisiksi. Ongelma ei ole ”humanitaarinen”.

Köyhien laiminlyöminen tulee rikkaille liian kalliiksi.

Kunpa se ymmärrettäisiin.

En toivo isoja, koska edellä mainittu esivaltamme eli valtio ja kunnat eivät pysy muutoksen perässä.

Päivän lehdessä diakoniaa tunteva kirjoittaja mainitsi, että nykyisin ei pääsisi siivoojaksi, jos luottotiedoissa on raskauttava merkintä.

Tässä blogissa on julmisteltu esimerkin vuoksi kirjastomaksuista – tänään myönnän, että julmisteltu juuri siksi, ettei asialla ole mitään käytännön merkitystä.

Näen kuitenkin epäilyni saavan tukea. Kunnan tehtävä olisi valtion tuella tukea rahattomia. Joissakin tilanteissa se on ulkoistettu niin, että laiminlyödyistä maksuista lähetellään perintätoimistoista kirjeitä ja niiden ja rahalaitosten ylläpitämiin, lakiin perustuviin luottotietorekistereihin tehdään mainintoja, ja tilanne muuttuu entistä vaikeammaksi.

Konkurssista ja saatavien vanhentumisesta on uudet lait, molemmat tältä vuosikymmeneltä.

Kumpikaan laki ei oikeastaan tue niitä ihmisiä, joiden on helppo hairahtua harkitsemattomiin tekoihin. Me, lihava keskiluokka, olemme hiljaa mielessämme edelleen samaa mieltä kuin sata sukupolvea edeltäjiämme: köyhyys on jokaisen oma vika.

Näin ei ole. Se ei ole totta. Nyt käynnissä oleva muutos edellyttää muutakin kuin elvyttämistä. On varottava kurjistamasta kurjuuteen jo vajonneita.

Vaikea kysymys; en tiedä itse vastausta. Miksi Jeesus, jota monet uskonnottomatkin pitävät merkittävänä oivaltajana, oli niin tavattoman kiinnostunut köyhistä, eli heidän kanssaan, puhui ja saarnasi heille?

Johtuisiko se siitä, ettei ihminen, joka ei ole tehnyt (henkistä) konkurssia, ole otollinen. Hänellä ei ole edellytyksiä ymmärtää, miten monenlaista köyhyyttä on ja miten köhiä olemme kaikki.

Sir Hugh dies

Sir Hugh Laddie died on November 29th. He was 62 years old.

…quae nunc abibis in loca…?

He stepped down from the court a couple of years ago. I never asked him why. He, however, told something. The British judges are duly admired in all world. They pay a price. It is a lonely job, in any case on the appellate level.

He had recently started as a professor of Intellectual property Law at the University College London.

When I come to think of that, Pumfrey also died recently. Same court.

Sir Hugh was one of the best-known experts of copyright and patents in all world. The tremendous book on copyright (Laddie – Prescott – Vittoria et. al.) is in a class of its own.

I publish here some photos from last time in Helsinki, some years ago.

The trout and salmon we often discussed continue their life in the brooks of this country. So do friends, for a while.

Oma omituisuutemme

”Kirjallisuutemme taso on korkeampi kuin ehkä missään muussa maassa. Kieleemme siirretään tuskin koskaan hengettömän kehnoa ja vahingollista teosta; ja alkuperäiset sensuuntaiset eivät näytä, harvaa poikkeusta lukuun ottamatta, läpäisevän kustantajien kiirastulta. Erikoisesti ovat kirjallisuuden pääkustantajat tässä asiassa varsin tarkkoja.”( Suomen Kirjakauppalehti 1930.)

Saksalaisylioppilaiden herätyskokouksissaan sytyttämissä kirjarovioissa poltettiin vain epätervettä roskakirjallisuutta. (Uusi Suomi, 1933.)

”Miksi vatvoa ja viipyä tuon tyyppisessä moskassa?” (kuten ”Hurskas kurjuus” ja ”Putkinotko”). (Martti Haavio 1937. - Tosin myöhempi WSOY:n kirjallinen johtaja Otavan kirjailijoista…)

”Meillä on harrastettu kovin paljon syvästi inhimillistä, myötätuntoa herättävää, kaunista, herkkää, liikuttava ja puhdasta. Olisi jo aika teräksen kalskahtaa.” (Mika Waltari, Suomalainen Suomi 1933:3.)

Lainaukset ovat Häggmanin Suomen kustannusyhdistyksen historiasta, mutta virike niiden esittämiseen oli Matti Rinteen Tapiovaara –kirjasta. Kirjoittajan, tuttu mies, oli kovakin kommunisti eräässä vaiheessa, ja huomaa sen vielä, mutta aivan oikeassa hän on sanoessaan, että Tapiovaarat ja Artek-ryhmä, eli Nils-Gustaf Hahl, Maire Gullichsen ja Alvar Aalto olivat ennen sotia maamme suomenkielisissä ehkä ainoat, jotka toivat mieleen muun Euroopan vasemmistoon taipuvat ns. intellektuellit.

Niinpä he aiheuttivat epäluuloa ja Etsivän keskuspoliisin pöytäkirjoja. Tapiovaarat – Nyrki, Tapio ja Ilmari – olivat oikeasti vasemmistolaisia.

Nyrki Tapiovaara kaatui talvisodassa ja Hahl jatkosodassa.

Meillä Picasso ja vastaavat oli tuomittu korkean akateemisesti (professori Okkonen) lähinnä kelvottomuuden kuvaksi. Jotkut tekivät tilin ostamalla talteen omituisia maalauksia, kuten Scherfbeckiä.

Kirjankustantajat, WSOY ja Otava etunenässä, ja lähes koko kirjallisuusarvostelu olivat hyvillään siitä, että Thomas Mannin tyyppinen kirjallisuus poltettiin ja sellaisia rappiomiehiä kuin Gide ja Proust välteltiin. Hemingway ja Steinbeck ja lukemattomia muita turmeluksen edustajia jätettiin tyystin julkaisematta (molemmat esiteltiin Tammen toimesta suomeksi 1944).

”Kirjasodat” Haanpäästä Linnaan, Rintalaan ja Salamaan eivät olleet poikkeus, vaan sääntö. Kirjallisuus on, lapset, yhteiskunnan tai oikeastaan kielialueen mittari. Meillä vaan ei koskaan ollut differentiaalidiagnoosiin kykenevää kriitikkoa – tai ehkä Dr. House oli meillä Dr. Tarkka. Analyysin teki hyvin vaikeaksi vallinnut modernismi, joka teoreettisista lähtökohdistaan käsin hylki kuvailevaa kirjallisuutta. Tarkka julkaisi jopa kirjat Rintalasta ja Salamasta. On syytä epäillä, että hän aikoo vielä tekeillä olevassa Joel Lehtosen elämäkerrassaan kiinnittää huomion niihin Lehtosen kymmeniin teoksiin, joita ei julkaista eikä lueta - kuten Lapuan liikkeen huuruissa liikkuva ”Henkien taistelu”.

Kun nyt kirjoitetaan edelleen ”erillissotateesin” hautaamisesta eli Suomesta Hitlerin sota-ajan liittolaisena, se ei riitä.

Suomi oli 1919-1939 fasismia muistuttaviin asenteisiin lukittunut pikku maa, joka katkoi tietoisesti ja tahallaan hyvät siteensä naapurimaihin – Venäjään kommunismin varjolla, Ruotsiin kieliriidan varjolla, Ranskaan ja Englantiin kielitaidon puutteesta ja muualle muuten vain.

Meillä oli kurinalainen vasemmisto, joka piti tarkasti huolen siitä, ettei se sekaantunut vasaran varren suurinta säädettyä pituutta olennaisempiin asioihin. Eipä ollut edellytyksiäkään, kun sosiaalidemokraattisia opettajia oli jokunen malliksi, sotilaita ja poliiseja ei lainkaan ja tuomareita ei ensimmäistäkään. Yhtä tosin epäiltiin, mutta tästä kuultuaan hän teki kiireesti itsemurhan. Nimeä on minulta turha kysyä.

Heimokansahömpötys eli pelkästään tekninen kielellinen kuriositeetti salli suhteet Viroon ja Unkariin. Henkisesti ja taloudellisesti Suomi pysyi Saksan alusmaana koko puheena olevan ajan. Myöhemmin Suomi tunsi melkein pakonomaista vetoa Saksan aitoon perilliseen, Itä-Saksaan, eli Saksan demoniseen tasalatvaan.

Nähdäkseni Neuvostoliiton tavatonta todellisuudentajun puutetta ja Hitlerin ihailua ja apinoimista osoittanut hyökkäys tänne marraskuun viimeisenä päivänä 1939 oli vuosisadan onnenpotku Suomelle.

Kun kordiitin käry oli laskeutunut 1944, suomalaisia oli menehtynyt vain alle sata tuhatta, ja pakon edessä ja Kekkosesta huolimatta lähdimme sille tielle, joka kulki Asla-stipendien avulla Amerikkaan (tieteessä) ja Oy Veikkaustoimisto Ab:n tuella Englantiin (jalkapalloliiga).

Nyt tilanne on tietenkin kolkko, sillä jos Matti Klinge kuolee joskus, suhteet Ranskaan katkeavat uudelleen.

Tasapää tili

Lihantuotanto on sinänsä helppoa. Silti lapsia syntyy joskus liikaa ja joskus liian vähän.

Syntyvyyden suuri vaihtelu herättää vieläkin arvailua. Suuri Braudel kiinnitti paljon huomiota Kiinan, Intian ja Euroopan samanaikaisiin väestönmuutoksiin, ja vielä enemmän Ranskan 1760-lukuun, jolloin väestötilasto jo enteili jotain hyvin ikävää kaikille.

En tiedä, miksi ne henkilöt, joilla on Napoleonin rintakuva kaapin päällä, eivät vertaa Napoleonin sotien väestötuhoa myöhempiin suursotiin. Pelkästään sotilaita lähti pelkästään Venäjälle 600 000 ja jäi sille tielle 558 000.

Suomessa väkiluvun kasvu oli 1800-luvulla Euroopan nopein, kukaties Venäjääkin nopeampi. Tietoa Venäjästä ei tosin ole.

Kun hengissä säilymisen ehto oli työvoima, halvinta työvoimaa olivat omat lapset. Sama oli yksi tie alemman keskiluokan nousuun ja edelleen sama keskiluokan eläkemietteissä. En mene väittämään sitä enkä tätä tietoisesta ajatuksesta, mutta itse ilmiön tunsin hyvin tarkasti ja läheltä kotiseudullani.

Ennen eläkejärjestelmiä jälkeläisillä oli lakiin perustuva velvollisuus pitää vanhempiaan hengissä. Rajoituksin periaate ulottui myös enemmän kuin 20 vuotta tointaan hoitaneisiin palkollisiin.

Topeliuksella on se kaunis satu, jossa vanhalle vaarille annetaan puinen purtilo, josta hän saa syödä lattialla vapisevilla käsillään pöytää sotkematta. Tämä antoi aikoinaan pakinoitsija Origolle aiheen huomauttaa, että kannattaa hankkia ajoissa Black and Decker, ettei sitten tule vanhana tikkuja kieleen purtilosta.

Hyväosaisena en ole totta puhuen selvillä siitä, missä määrin vanhemmat tukevat tätä nykyä lastensa opintoja. Itse elätin työllä itseni ja sitten myös vaimon ja lapsen juristiksi opiskellessani, mutta tunnustan, että se oli uhmaa ja näyttämisen halua. Jonkinlaisena symbolina olen lapsilleni sanonut, että kirjat maksetaan tohtoriksi asti, sikäli kuin eivät löydy suoraan hyllystä.

Pirttiviljelyn periaate tuotti ikäviä ja hyvin ikäviä yllätyksiä. Massasiirtolaisuus Ameriikkaan liittyy aivan selvästi ainakin Pohjanmaalla siihen ilmiöön, jonka hieno nimi on ”maaseudun suhteellinen liikaväestö”. Kun köyhimmät eivät päässeet mihinkään, siirtolaiset olivat mökkien ja talojenkin nuorempia poikia. Läntisessä Suomessa oli voimassa oma perintökaarensa eli vahva tapa antaa talo ja maat perinnöksi yhdelle pojalle ja lähettää muut maailmalle.

”Hei hanuri ja hattu perinnöksi sattu – muuta en hulivili huoliskaan.”

Esimerkiksi F.E. Sillanpään isä oli jonkinmoisen talon poikia, joka sai lähteä hakemaan elantoaan uittopuroilta ja tilapäistöistä. Saman tien kulki Karkusta eli lähiseudulta ollut äidinisäni, vaikka siinä tapauksessa edellinen sukupolvi taisi auttaa asiaa. Talon juominen oli aika tavallinen tapa sadan vuoden takaisessa Suomessa.

”Sama se on, taloni mä join tai möin…”

Mutta kun lapsista ei kyetty kiskomaan täyttä hyötyä, tuli joskus eteen tasapää tili eli työ ei tuottanut edes kustannuksiaan. Vanha sanonta tarkoitti eräänlaista työnteon nollarajaa, joka koetteli 1930-luvulla myös raavaita metsätyömiehiä – kokonaisansiot eivät riittäneet savotalla syömiseen.

Myös kaupungeissa esiintyi ratkaisumenetelmää, joka liittyy mielessäni Huckleberry Finniin, vaikka olen kuullut siitä paljon suomalaisia selostuksia asianomaisilta itseltään.

Kun isä rupesi hevostelemaan aivan mahdottomasti, varttuva poika otti ja pätkäisi äijää turpaan ja poistuessaan lopullisesti kultaisesta kodistaan pyyhki mennessään kenkänsä laattialla lukua ottavan edellisen sukupolven edustajan tikkuriin tai lyyssiin.

Siinä oli pesänselvitys kerralla valmis.

Sanojen rakkaus

En osaa olla varma siitä, onko ulkona iljanne vai kaljama.

Sen tiedän, että mieltäni livettää.

Suomen kielellä ei ole sellaista sanakirjaa kuin Oxford English Dictionary – jota varten olisi luettu läpi kaikki kielellämme julkaistu ja paljo puhutusta. Nykysuomen Sanakirja on sen suuntainen, mutta niin kovin vanha.

Olemassa olevista hakuteoksista ja kohdin verkosta löytyy selitykset termeille. Tänään taisi tulla ulos Aristoteleen kantapää, jossa juttelimme yhden Unton kanssa erikoisista sanoista, sellaisista kuin ”piiru”, ”parru” ja ”soiro”. Sahatavaran nimitykset löytyvät Wikipediasta.

Vähän vaikeampi on esimerkiksi ”ränni” – vesikouru ja syöksytorvi. Ikkunoista on vaikea muistaa pokat ja karmit. Ikkunoiden riveäminen taitaa jo olla monille outo toimitus; myös hirsikerrat rivetään.

Vaikeampia ovat verbit. Mainitsimme hirsirakennuksen ”kengittämisen” eli alimpien hirsikertojen uusimisen, ja jätin mainitsematta ”kaulaamisen”, johon olen itsekin joutunut turvautumaan. Puhe ei ole kaulailusta, vaan etenkin haapapuun kuorimisesta niin että se kuivuu pystyyn ja on parin vuoden kuluttua kaadettavissa ilman isoa vesakkoa.

Sanojen tarkoitus on puhe, lauseet, se alkukantainen tapa, jolla sanoja liitetään toisiinsa, jokin Chomskyn minimalismi tai sen vastakohta, täydellinen runomitta, esimerkiksi Paavo Cajander, joka osasi yli sata vuotta sitten sen, mitä ei osata enää vielä, saada sanat soutamaan.

Yht’ ihanaisena kuin sinut kerran näin, olet tuossa
tai’an luomana taas, kaunoinen salomaa.


Olin päivällä paljon liikkeellä ja tein kaikenlaisia töitä ja yhden radio-ohjelman. Iljanteella tai kaljamalla tullessani arvelin, että tälle päivälle paras muistamistani Haavikon runoista on tämä, joka sopii kattopirujeni seuraan.



Isoisäni, keisari, oli, kuten tiedätte, hullu,
kirjoitti runoja kun toisia oli läsnä.
Te tahdotte sodan,
se on saatavissa.
Te kuljette jäykin askelin
niin kuin sotilaat aina, hysteerikot, ennen kohtausta.
Hysteria on se sairaus, joka ei koskaan parane.
Hysteerikko on voittaja, ei anna koskaan myöten.
Minun on turha puhua. Luen sen runon:

Sumu on niin sakea ettei sillalta näe vettä.
Kukat rupeavat raivoihinsa
kun niitten on
kuoltava mielettömästi.

Ihmeitten aikaa

Etukäteen kiihdyttänyt Juha Uusitalon joululevy osoittautui nimensä veroiseksi: joulun ihmeet, wonders of Christmas.

Levy on ihmeellisen huono. Laulaja horjahtelee pahan kerran, vibrato voisi olla kapeampi ja sovitukset tihkuvat sakariinia.

Valitan.

Haluaisin kovasti saada tilaisuuden suhtautua myönteisesti tekijöihin, etenkin muusikkoihin. Nyt he tahtovat järjestöineen sinänsä kohtuullista lisää ns. kasettikorvaukseen, koska markkinoille on tullut yhdistelmälaitteita, eli mp-kolmosta syöviä puhelimia ynnä muuta.

Perustelut ovat heiveröisiä – aikoinaan myönnetty maksu tyhjistä kaseteista oli tekniikan muutoksen vaatima oikeutettu korvaus.

Asia oli päinvastoin – ja perustelu on luettavissa komitean mietinnöstä (olin mukana) ja monien korkeimpien oikeuksien ratkaisuista. Kodin eli yksityisyyden piirissä tapahtuvan kopioimisen kielto rajoittaisi kohtuuttomasti ihmisten toimintavapautta.

En kyllä muutenkaan pidä siitä, että levy-yhtiöt keplottelevat markkinoilla lainsäädännöllä. Elämme vaikeita aikoja, sanoi Aku Ankan puhua koira. Mutta olisi kovin hyvä, jos markkinoilla kilpailtaisiin tuotteilla ja hinnoilla.

Kirjoitukseni tuntuu olevan tänään pelkästään kielteinen, ikävä ja masentava.

Petyin joihinkin asioihin ja tulin epäluuloiseksi luettuani uuden suomalaisen kustannustoiminnan historian ”Paras tawara maailmassa”. Etenkin selostus kirjakauppiaiden ja kustantajien vaiheista 1800-luvulla ja kuvaus kirjojen hinnoittelusta ja kustannuksista kiinnosti etukäteen.

Etenkin tekijänoikeutta koskevin osin selostus kuitenkin on usein kohdin virheellinen ja kokonaisuutena ylimalkainen ja jopa harhaanjohtava. Muutakin marisemista olisi kiinnostavien ja veresten näkökulmien seassa.

Kuuluisa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Aleksis Kiven oikeudenomistajien lopulta raastuvanoikeuteen mennyt riita on pantu paperille kustantajan ja tekijän (jälkeläisten) riitana, vaikka kustantajalla oli Kiven tekijänoikeuden suoja-aikana ja sen jälkeen tietenkin huoli kilpailusta eli toisista kustantajista. Kivi alkoi 1900-luvulla tuottaa koulukirjana. Koulukirjat olivat se rahavirta, jonka varrelle ylisuuret kustannusliikkeemme syntyivät.

Tuo äskeinen on tekijänoikeudellisen aprikoinnin tavallisimpia virheitä. Ei tekijän ja ensimmäisen ostajan (kuten kustantajan) suhde ole usein edes mielenkiintoinen. Laki tarvittiin sääntelemään teoksen vaiheita markkinoilla eli sitä levitettäessä. Jo 150 vuotta sitten tietyt teokset, etenkin painokuvat ja nuotit, osoittautuivat liian helpoiksi ja halvoiksi kopioida.

Kun markkinat alkoivat toimia, oli aika puhua tulonjaosta kustantajan ja tekijä kesken. Suomessa prosenttipalkkiot yleistyivät vasta 1930-luvulla. Siihen asti kirjailija myi sian säkissä.

Kirjoittaja arvuuttelee, että lainsäädäntömme sai innoitusta Saksasta. Kuvauksen kohteena olevan Suomen Kustannusyhdistys r.y.:n kirjahyllyssä, ylhäällä vasemmalla, on ruotsinmaalaisen Gösta Ebersteinin kirjoja, joissa kerrotaan lainsäädännön vaiheista Ruotsissa, ja saksalainen Bappert-Maunz, jossa selostetaan saksaksi, miten Preussi ja erinäiset ruhtinaskunnat hakivat mallinsa – Ranskasta.

Lukija alkaa epäillä, ettei historian kirjoittaja tunne Ranskan jatkuvia tekijänoikeuskiistoja, jotka olivat täydessä vauhdissa viimeistään 1770 ja päätyivät Bernin yleissopimuksen allekirjoittamisen 1886. Kärjessä olivat näytelmäkirjailijat. Kun suuret kanuunat Hugo, Balzac ja Dumas olivat keksineet kultamunia munivan hanhen, laki kirjoitettiin heidän ohjeittensa mukaisesti ja tuli niin suuntaa antavaksi manner-Euroopassa, että vielä minun lakimiesurani alkuaikoina ranskan taitoa pidettiin tekijänoikeusjuristille välttämättömänä.

Nuorempi kollegani ja kaverini L. Bently on julkaissut vastikään modernin immateriaalioikeuden historian englannin kielellä. (Sherman – Bently, The Making of Modern Intellectual Property Law, Cambridge, 2008).

Silleen.

Kuvassa yksityiskohta minulle mieluisasta kirkosta, joka on Ranskanmaalla Pariisin hyvässä kaupungissa sijaitseva St. Julien le Pauvre. Tekijä tuntematon.

Lukuteoria

Kiire on itsetunnon vaurio.

Todella syystä pahoitellaan pienten lasten vanhempien alituista kiirettä.

Se ei kyllä selitä lasten näinä aikoina puhjenneita oireita, koska takavuosina, menneinä vuosikymmeninä ja lähes varmasti ohi kiitäneinä vuosisatoina vanhemmilla oli vielä pahempi kiire.

Puhetapa nykyelämän hektisyydestä ei vastaa tosiasioita. Ei siitä ole niin pitkä aika, kun 85 % suomalaisista joutui työskentelemään toistakymmentä tuntia vuorokaudessa pysyäkseen hengissä, ja loput nakittivat lapset ja muut meluisat ja haisevat ilmiöt alemmalle henkilökunnalle.

Lapsuuden historiaa on tutkittu aika hyvin. Kunhan ette erehdy lukemaan Bruno Bettelheimia, jonka faktat ovat riittämättömiä ja tulkinnat varsin villejä.

Nyt alkaa jo hirvittää, että Päätalon Iijoki-sarja on kohtapuoleen luettu.

Eräät asiat käyvät vähän voimille. Mies ja vaimo (Laina) eivät puhu asioista, jotka olisivat puhumalla selvitettäviä. Tosi rouva on aidosti tyhmä (Kallen kuvaamana), joten puhe ei ehkä auttaisi.

Kallen seikkailut viinan ja vieraiden naisten kanssa viina- ja huoraparanoian ilmapiirissä pyytävät selitystä.

Selitykseni on huono itsetunto, joka Päätalon tapauksessa on kovin selittyvä asia karmeiden kasvuvuosien jälkeen.

Päätalo kehuu itseään yli kaiken kohtuuden, mutta psykoottinen työntekeminen ei voi olla muuta kuin isältä ja isoisältä opittua hillitöntä, epätoivoista tunnustuksen kerjäämistä.

Maalaismiljöössä oli kolme keinoa saada kiitosta, rikkaus, väkivaltaisuus ja hillitön työnteko.

Kivestä Päätaloon on kerrattu, että nopeaälyisyys ja hyväoppisuus aiheuttavat lähinnä selkäsaunoja.

Päätalon päähenkilö, joka tuskin on lähellekään sama ihminen kuin kirjoittaja, soveltaa työhulluuden lisäksi porukkaan kuulumisen sääntöä, joka on elämisen ehto kaikille ihmisille ja monille eläimille.

Tämän hän toteuttaa lainkuuliaisuudella. Päähenkilön elämässä kirjoihin kirjoitettu herrojen laki ei merkinnyt paljon mitään. Tosi ja pelottava laki oli porukan mielipide. Romaanisarjassa tämä hirvittävä asia näkyy ”miehisyyden” korostamisena ja sen menettämisen pelkona.

Itsetunnon vaurio iskee silloin tällöin harha-askeleina, joita ei voi käsittää muuksi kuin rangaistuksen kaipuuksi ja tunnontuskien tarpeeksi.

Vaikka mies olisi miten pienenä todistettu tarpeettomaksi ja huonoksi, hänen on todistettava se vielä itselleen kerran toisensa jälkeen.

Miehisyys vaarantui jo ”läyryämisestä” eli pehmeiden tunteiden osoittamisesta esimerkiksi sukulaisen hautajaisissa tai aviovuoteessa. Luultavasti kaiken kattava poikkeus oli suhtautuminen eläimiin ja lapsiin. Näihin nähden jopa lepertely oli luvallista.

Kiire on itsetunnon vaurio, koska kiirettä pitävä pelkää järjettömyyteen asti moitteita eli nuhteita, sekä Päätalon romaanissa, entisessä yhteiskunnassa ja nykyisessä.

Syöksähtelevä ja säntäilevä ihminen on otaksuttavasti hyvällä asialla. Virkamies, liikkeenjohtaja, opettaja tai melkein kuka tahansa herättää sapenkarvaisia epäilyjä istumalla kahvilassa tai puiston penkillä kädet ristissä ja silmät raollaan. Jos tuttava näkee, ensimmäinen kysymys on: voitko huonosti. Siis kun asianomainen voi erikoisen hyvin.

Netto ja tratta

Kukaties rähisemiseni nyt viimeksi Espoon kirjastojen maksuista ei ollut täysin vilpitöntä. Olen saanut moitteitakin siitä, että yleensä maksan hädissäni sekä maksun että maksukehotuksen. En oikein osaa rettelöidä. En oikein ilkeä panna vireille kanteluita.

Se sijaan riivaajani on muuan käsitys journalismista. Erinäisiä epäkeskeisiä asioita on otettava esiin. Pikaluotoista on puhuttu paljon. Perimiskäytäntö on jäänyt liian vähälle. Oma tulkintani on, että puheeksi ottamani Espoon kaupungin käyttämä perimistoimisto veloittaa reippaasti yli suurimman lain sallitun määrän muka kustannuksina.

Voimassa on laki saatavien perinnästä (1999/513). Kuluttajansuojalaissa on yksityiskohtaisia säännöksiä kulutusluotoista. Sitten on laki verojen ja maksujen perinnän turvaamisesta ja tämän vuoden alusta voimaan tullut ulosottokaari.

Ainakin Espoo on tehnyt muistutuksen lähettämisen ja kirjojen uusimisen internetin kautta kiitettävän vaikeaksi – yritin taannoin saada itselleni tuon palvelun, mutta kirjastossa sitä ei osattu ottaa käyttöön.

Erilaisten koronkiskurien hyvin tuntema viisaus koskee pieniä puroja. En ole jaksanut laskea pankkien perimiä ns. käsittelymaksuja, mutta arvioni mukaan nämä eri tavoin nimetyt lisät ovat rahallisesti merkittäviä pankeille ja ongelmallisia ainakin pikkuyrittäjille.

Pari vuotta sitten suutuin PriceWaterhouselle, joka sukulaisteni perua oli jäänyt pienenpienen yhtiöni tilitarkastajaksi. Sieltä velottiin tilintarkastuspalkkiona summa, joka ylitti kaksinkertaisesti firman vuotuisen liikevaihdon, ja tämä noin kymmenen tositteen tutkimisesta. Olisiko ollut 2 500 euroa, siis palkkiona.

Luonnollisesti kysymys oli omasta hölmöydestäni, koska olimme kauan sitten tarvinneet hyvän tilintarkastajan, kun isäni siirtyi lopullisesti eläkkeelle ja oli konsolidoitava eräitä maksusuorituksia.

Silti en sano enää päivää sille tilintarkastajalle. Sinuhen Kaptah tähdensi varastavansa herraltaan aina kohtuullisesti ja pitäen silmällä tämän omaa etua.

Minusta on murheellista, että lainopin alkeiden opetus on maassamme edelleen olematonta, eikä kukaan ole pannut verkkoon kunnollisesti laadittuja tietopaketteja.

Kuluttajansuojasta saa tietoja Kuluttajaviraston kotisivulta, mutta mielestäni tiedot ovat toisaalta hakemisen takana, toisaalta ylimalkaisia.

Sellaisista asioista kuin luottotiedot – niiden palaminen – on sitten minun raportoitava, että hakekaa uusi lakiteksti verkosta ja lukekaa. Se on lyhyt ja aivan käsitettävä.

Olen tehnyt oppilailleni lyhennettyjä versioita lakiteksteistä. Pitäisikö nyt pakottaa yliopisto tai tutkimuslaitos jatkamaan? Kun opetan kauppatieteilijöitä ja tekniikan ylioppilaita, esimerkiksi patenttioikeudessa 90 % patenttilain sisältämästä on turhaa, mutta sitä vastoi patenttiasetuksessa ja patenttimääräyksissä on osattavia asioita.

En aja asioita enkä aio laajentaa tätä blogia tuohon suuntaan.

Esitän vain ehdotuksen.

Jokin kunta tai kuntaryhmä tai valtio voisi perustaa VERKKOTRIBUUNIN palkallisen viran. Viranhaltija vastailisi ehtimisensä mukaan sekä asiallisiin että tyhmiin kysymyksiin.

Kuvittelen että joukko ahkeria ylioppilaita ja laiskoja asianajajia voisi ottaa tuollaisen tehtävän myös urakalle.

Ja kaikki luonnollisesti viranomaisen valvonnassa.

Niin – ja tratan protestoiminen kulutusluotosta on muuten kielletty ja samoin vakuusvekselien käyttäminen. Siten vanha sanonta per 14 päivää netto ja 30 päivää tratta on menettänyt merkityksensä.

Sitä vastoin voimassa on vanha menestyksen kaava: kolminkertainen palovakuutus, kaksinkertainen kirjanpito ja yksinkertainen tilintarkastaja.

Kuninkaallinen huvi

Hyvä tieto – joululahjaongelma on (ainakin eräille) ratkaistu!

Kustantaja lähetti Verdin Rigoletto-oopperan DVD:nä. Kotelossa lukee YLE ja Fuga, joka siis myy tallennetta.

Jätin siitä paikasta kaiken muun ja katsoin koko oopperan kai seisaallani. Tämä on näet se Hannu Heikinheimon 1975 ohjaama televisioelokuva – ei siis taltiointi – jossa Usko Viitanen on pääroolissa, ja mukana on myös nuori Matti Salminen.

Ihmettelen enemmän kuin vähän, että kuva ja ääni on onnistuttu saamaan vanhoilta tuuman nauhoilta näin hyvään kuntoon. Esitys ei edes tunnu vanhalta.

Lisäksi perun kaikki pahat puheeni Hannu Heikinheimosta, sikäli kuin olen joskus sellaisia esittänyt. Tämä ohjaus on ollut aikanaan ilmiömäistä kansainvälistä tasoa eikä häpeä vieläkään. Kuvasuunnittelu on tehty huolella ja kokonaisuus toimii erittäin hyvin.

Se oli sitä aikaa. Yle pani rahaa todella reippaasti tuotantoon, ja onnistui myymään suuresti kiitetyn teoksen Pohjoismaihin ja Neuvostoliittoon.

Joku saattaa muistaa, että suhtaudun Usko Viitaseen puolueellisesti. Mielestäni hän oli loistonsa päivinä eli juuri 1970-luvulla ylivoimaisesti maailman paras nimenomaan tässä Rigoleton roolissa.

Nyt saatoin todeta, että mielikuvani oli tosi.

Hieman yllättävästi Pirkko-Liisa Tikka selviytyy moitteettomasti Gildan ylivaikeasta roolista.

Seppo Ruohonen laulaa kohdittain pahasti nuotin vierestä, kuten hänen tapansa on ollut, ja eräin kohdin se on häiritsevää. Edes Manuan herttuan kaikkeinkuuluisin ”La donna è mobile” ei mene sinne päinkään.

Aino Takala (Maddalena) ja Martti Wallen (Sparafucile) ovat hyviä – viimeksi mainittu tuttuine epätäsmällisyyksineen. Hovimiesten esitys ei valitettavasti onnistu.

Palkkamurhaaja Sparafucile on aina mielessäni ollut kunniallisen juristin vertauskuva. Kun rahat on kerran saatu, niin toimeksianto hoidetaan eli siis uhri tapetaan – tai kun ei uhri, niin joku ihminen kuitenkin, tässä tapauksessa Gilda, joka on luonnollisesti toimeksiantajalle eli narri Rigoletolle harmillinen tapaus, Gilda kun oli hänen rakas tyttärensä.

Ylivoimainen Rigoletto-levytys on edelleen se 50-luvun EMI-levymerkin paketti, jossa ovat mukana Callas, Gobbi, di Stefano ja ne muut. Löytyy myös ladattavana. Ylittämätön kokonaisuus, mutta Viitanen on siis samaa luokkaa kuin Tito Gobbi oli. Callas puolestaan osoittaa, että vain kokenut kotka kykenee luomaan hurmaavan harhakuvan nuoruudesta ja viattomuudesta.

Vetoan auktoriteettiin. Muistaakseni Hynninen oli tästä asiasta kanssani samaa mieltä, siis Rigoletosta, jonka hän on itsekin laulanut 1984-1987, vaikka onkin Viitaseen verrattuna aivan liian kunnollisen näköinen mies tuohon vaativaan rooliin, jonka päähenkilö on joka tahdissa samanaikaisesti kelmi, keljuilija ja syvästi onneton isä.

Viitanen lauloi olennaisesti tämän saman joukon kanssa 1969-1978. DVD:llä orkesterina on kuitenkin kaikeksi onneksi RSO ja kapellimestarina Okko Kamu.

Näin luonnollisesti tuon Rigoleton Bulevardilla, enkä ole sitä koskaan unohtanut. Epäilen että tämä esitys oli vaikuttamassa oopperan käsittämättömään suosio nousuun Suomessa; yleensä tuo ilmiö liitetään vain Savonlinnaan. Kyllä hyvä Rigoletto (ja Carmen) on erittäin sopiva teos viattomain viettelyyn tämän kummallisen taidemuodon taakse.

(Ooppera perustuu Victor Hugon aiheellisesti unohdettuun näytelmään ”Kuningas huvittelee”. Verdi ja hänen libretistinsä Piave lepyttivät sensuuri tekemällä Ranskan kuninkaasta Mantovan herttuan. Ensi-ilta oli Venetsiassa 1851. Pariisissa se esitettiin ensimmäisen kauden aikana sata kertaa. Suomessa Rigoletto oli oopperan ohjelmassa miltei jatkuvasti 1917-1980.)

Väkivaltaisista mielikuvista

Koska olemme kaikki hyviä ja humaaneja ihmisiä, törkeän loukkaavilla mielikuvilla mässäily on meille vierasta. Huonommat ihmiset kuitenkin harjoittavat sellaista.

Etenkin naislukijat ovat hienovaraisesti motkottaneet, että olen aivan liian usein kiinni sota-aiheissa. Moite on aiheellinen.

En kuitenkaan ihastele pöljää ”isänmaallisuutta”, verta enkä suolenpätkiä kuusen oksilla. Sitä vastoin korostetun autoritaarinen yhteisö vetoaa minuun, koska olen itse sellaisen yhteiskunnan kasvatti.

Luullakseni Matti Rantasilan (tiettävästi edesmennyt – samaa sukua kuin tietämänne Rantasilat) ”Joukkueenjohtaja” –sotaromaani sisältää sen kohtauksen, joka on kaikkien väkivaltafantasioiden äiti. Ja nyt on puhe auktoriteetin eli esimiehen legitiimistä nolaamisesta.

Muutakin voisi kuvitella, mutta santsareiden eli kokelaan arvoisten varusmieskouluttajien simputus sen kuin yltyi välirauhan aikana. Asiaan kuuluu, että näissä itse juuri reserviupseerikoulusta päässeissä sankareissa ei ollut liiaksi äsken käydyn talvisodan rintamamiehiä – näitä ei kaiken koetun jälkeen höykyttäminen huvittanut.

Romaanin päähenkilö tulee Niinisaloon, jossa RUK toimi tuossa vaiheessa; Haminaan ei olisi mahtunut niin suuria kursseja, eikä se ollut ajankohdan oloissa muutenkaan sopiva paikka.

Päähenkilö tulee todellisuudessa lopettamaan pahasti kesken jäänyttä asevelvollisuuttaan talvisodan vapaaehtoisena, pikakoulutettuna käyneenä. Muut tulijat ovat pesunkestäviä mokkereita eli omalla vuorollaan 19-vuotiaina alokkaiksi tulevia.

Santsarit ovat ottamassa uhrejaan vastaan rautatieasemalla ja juoksuttavat näitä ja lyöttävät maantielle mahalleen. Puheet ovat mahtavia, ainakin arempien verta hyytäviä.

Ja kuorma-autolla kasarmeille, jossa luvattiin ottaa luulot pois. Kertojaa epäillään siviilimäisestä niskoittelusta, koska hän ei ole millänsäkään ärhentelystä.

”Mitä te luulette olevanne? – Te ette ole mitään! Me otamme teiltä luulot pois.”

Varusvarastolle pistäytyy kapteeni, joka kysyy kertojaa nimeltä ja käskee käymään toimistoon vaihdatettuaan ensin kamppeet asiallisiin.

Kertoja torjuu tarjotun lattiaharjan ja menee kapteenin puheille kiinnittämään talvisodassa ansaitut vänrikin tähdet ja Vapauden ristin 4 lk. nauhakkeen. Hänellä oli jo silloin ja toisessa sodassa valitettava tapa – etenkin yhdessä nyt kuolleen Pentti Iisalon kanssa – syyllistyä toisen irtaimen omaisuuden luvattomaan käyttämiseen, sellaisen kuin panssarintorjuntatykkien ja ammusajoneuvojen.

Ja sitten takaisin tupaan ilmoittamaan äskeisille päällepäsmäreille, että kun hän – kertoja – nyt sitten sai vastuun tämän porukan taistelukoulutuksesta, niin keskitytään nyt hengissä pysymisen keinoihin, etenkin maastossa, ja turhanaikainen huutaminen ja hyppiminen voitaisiin jättää pois.

Että eikö niin?

(Asetelma ei ollut ainutlaatuinen1940-1941, koska myös todellisuudessa tapahtui samaa kuin Täällä Pohjantähden alla –romaanissa kerrotaan. Epätavallisen päteviä nuoria aliupseereita komennettiin upseerikouluun koulunkäyntiin ja mahdollisiin poliittisiin rasitteisiin katsomatta, ja joukossa oli myös asevelvollisia, joiden palveluaika oli silloin 2 vuotta.)

Espoon kaupunki rosvona

Lindorff-niminen perimistoimisto lähetti epäystävällisen kirjeen, jossa minun käskettiin maksaa 79,98 euroa kolmesta kirjasta, jotka kukin olivat hitusen yli kaksi kuukautta eräpäivän. Kirjat (Pessoa, Kawabata ja yksi kolmas) palautettiin ja säädetty ”sakko” eli myöhästymismaksu suoritettiin.

Se oli korkeanlainen, mutta ei siitä kannata kirjoittaa. Käytäntö on vanha ja periaatteessa oikea. Kun ei palauta ajallaan niin sitten maksaa.

Perintätoimiston vaatimaa 16 euroa en aio maksaa maksuvaatimuksen lähettämisestä. Nähdäkseni kuluttajansuoja perinnässä on retuperällä. Sähköyhtiöt ja puhelinoperaattorit on saatu jollain tavalla aisoihin – sähköjä ei enää saa katkaista noin vain, ja puhelinoperaattorien erittäin tuottoisa bisnes sulkea kännykkä laakista ja vaatia hirveä maksu avaamisesta on aiheuttanut ikävää huomiota. Ainakin minä olen rähissyt siitä liikenneministeriön virkamiehille ja huomauttanut, että on sellaisiakin asiakkaita, jotka maksaisivat heti, jos saisivat esimerkiksi… tekstiviestin.

Opetan nyt kuitenkin perimistoimistoille ilmaiseksi, että perimiskirjeessä oleva maininta ”velkanne lyhentämisestä” on virheellinen ja osoittaa, että Lindorff käyttää turhan huonoja juristeja.

Aion lähettää Lindorffille haastemiehen, joka ottaa saantitodistuksen, kun ilmoitan, että kiistän heidän väittämänsä saamisen sekä perusteeltaan että etenkin määrältään. Oikeuspaikka on Raaseporin käräjäoikeus. Rikosilmoitus kiskonnasta Turun poliisille voisi myös tehdä terää.

En ole velkaa heille enkä Espoon kaupungille. Sen sijaan minulta vaaditaan vahingonkorvausta, josta siis suoritin luultavasti kunnalliseen päätökseen perustuvan osan.

Kunnallisten maksujen siirtäminen kohdittain hämäräperäisen perintätoimistobisneksen saalistuskentälle on hävytöntä ja sopimatonta ja lisäksi lakiin perustumatonta.

Jos Espoon kaupunki arvioi, kuten luulen, että tämä on julkinen maksu, ei sitä voi noin vain siirtää kolmannelle. Kas kun eivät saman tien myy näitä saamisiaan islantilaiselle pankille.

Herätys, kulttuurilautakunnan puheenjohtaja Juhani Hakala. Huomio, kaupunginvaltuuston juristiedustaja Saija Äikäs-Idänpään-Heikkilä!

Asento, kirjastotoimen johtaja Ulla Packalén!

Hävetkää, jos osaatte. Ja kun käytätte perimistoimistoa, käyttäisitte espoolaista ettekä turkulaista. itse tosin olen kirkkonummelainen, mutta kuinka satuinkaan hairahtumaan vieraisiin. Kirkkonummen kirjastossa asiakkaita muuten palvellaan eikä heille lähetellä sivullisen nimissä kiristysluonteisia uhkauskirjeitä.

Olen sassaroinut kymmenen – kaksikymmentä vuotta etenkin tekijänoikeuden yhteydessä aluekirjastojen ja tieteellisten kirjastojen puolesta ja vedonnut niiden merkittäviin yleishyödyllisiin tehtäviin, ja juuri siitä syystä haluan kiinnittää näkyvällä tavalla huomion tähän käytäntöön, jota en jaksa käsittää yleishyödylliseksi.

(Ks. oma kommenttini ja viittaus Laki saatavien perinnästä 22.4.1999/513 - perimiskulujen enimmäismääristä.)

Kapea raha

Äidinisäni sanoi, että ensimmäisen maailmansodan aikana ja 20-luvulla elämä oli nykyiseen – puhuimme 80-luvulla – verrattuna karkeaa ja ihmiset raakoja.

Hämmennyin, koska olin kyllä mielessäni arvioinut hänetkin enemmän saha- kuin höylätavaran puolelle.

Puhuimme aika monista asioista, jollaisista ei ollut tapana puhua, ja tästä olen kiitollinen. Kukaties sain nostaa korkoa etuoikeutetusta asemastani sukupolveni vanhimpana lapsenlapsena.

Köyhyydestä hän tiesi paljon.

Luen viisasta kirjaa ja totean, että erilaisten taloustieteellisten ja poliittisten teorioiden mukaan perimmäinen käyttövoima on ihmisten pahuus, esimerkiksi ahneus, voitonhimo, omanvoitonpyyntö.

Katsellessani Yhdysvaltojen hajoamista enteileviä uutisia, etenkin tehdä miljoonia työttömiä päästämällä autotehtaat konkurssiin, kuulostelen järjen ääntä.

Miksi pankkeja ei saa päästää konkurssiin? – Koska ensimmäisinä kärsisivät ”kunnon ihmiset” eli keskiluokka. Talletukset katoaisivat savuna ilmaan ja asuntolainat menisivät korkoineen suoraan maksuun.

Silti tunnistan itsessäni General Motorsista ja Islannin asioista lukiessani taloustieteellisesti ja poliittisesti huomioon otettavan tunteen: vahingonilon eli kyvyn nauttia toiselle sattuneesta häverikistä.

Ranskassa kuuluu olevan yksi oikein ajatteleva ihminen. Olisi ehkä liityttävä hänen puolueeseensa, jonka nimi on vallankumouksellinen kommunistipuolue.

Ensimmäinen vaatimus on selkeä. Työntekijöiden ja virkamiesten irtisanominen on kiellettävä lailla.

Itse olisin kyllä sitä mieltä, että ulosottomiesten erottaminen olisi kuitenkin sallittava.

Espanjan valtio teki neljätoista peräkkäistä konkurssia 1557-1696. Ongelma oli hopea, jota saatiin nyt sata laivalastia kuukaudessa. Espanjalaiset luulivat, että hopea on rahaa.

Putin ja Medvejev käsittivät ilmeisesti eilen, että kulta ei ole rahaa, eikä liioin öljy eikä maakaasu. Sanovat, että tekeillä on devalvaatio.

Jalometalleilla ja fossiilisilla polttoaineilla ei ole arvoa, jos kukaan ei osta niitä, eikä niillä ole enempää arvoa kuin mitä niistä maksetaan.

Vuonna 2006 maailman taloudellinen tuotanto oli dollareissa 0,047 triljoonaa brutto. Liikkeelle laskettujen johdannaisten (derivatiivien) yhteenlaskettu arvo oli 0,4 triljoonaa eli lähes kymmenkertainen. Leikkirahan (funny money) rinnalle oli noussut varjoraha (shadow-money), jonka vakuuksien arvottomuus oli kätketty hajauttamalla niihin kytkeytyvät asiakirjat riittävän monimutkaisesti.

Tässä vaiheessa voimme olla varmoja vähintään siitä, että finanssi-innovaatiot eli keskeinen osa uutta verkostotaloutta kusi kouraan.

Samalla voimme huoleti lakata kunnioittamasta suurrikkaita, heidän pankkiirejaan ja neuvonantajiaan, sikäli kuin olemme kunnioittaneetkaan. Merkittävin osin heidän taitonsa ja lahjakkuutensa on täsmälleen sama kuin lottovoittajan.

Suosittelen Wikipedian artikkelia ”United States public debt”.

Lukeilla oleva kirjani on Niall Ferguson, The Ascent of Money. A Financial History of the World (2008) - (ISBN 978-2-846-14106-5).

Yksityissakko

Ennen pääasiaa ihastunut älähdys Veikko Sonnisen puheesta Tieto-Finlandian yhteydessä. Veikko toimi vuosikymmenet kustantajien renkinä Suomen Kustannusyhdistyksen johtajana; hänen edeltäjänsä oli mahdottoman sympaattinen Unto Lappi.

Vaikka mies on siirtynyt eläkkeelle, puheenvuoro oli ihailtava. Ja uudestaan: tämä ei ole kannanotto henkilöistä Panu Rajala tai Jari Tervo.

Yksityisen yrityksen määräämistä pysäköintivirhemaksuista, joita hovioikeuden mukaan ei siis voi periä, kannattaa käydä oikeutta, koska asia on mutkikas.

Arvaan että korkein oikeus myöntää valitusluvan niin että lopullista sääntöä saadaan odottaa.

Julkisuudessa on viitattu perustuslakiin, mutta ei sitä välttämättä tarvita tämän asian ratkaisemiseen.

Taustakysymys liittyy sopimustyyppiin, jolla oli ennen kunnioitettavan mutkikas nimi, innominaattikontrahti.

Tuo korkea sana mainittiin muinoin tenttimässäni J.W. Chydeniuksen oppikirjassa. Se selitettiin viittaamalla raitiovaunulla ajelemiseen. Ilman minkäänlaista kirjallista tai suullista tahdonilmaisua raitiotievaunuun nouseva kansalainen on velvollinen suorittamaan tariffin mukaisen hinnan eli lunastamaan piljetin. Käyttäytymisellään eli vaunuun nousemalla hän on osoittanut halukkuutensa saada kuljetusta eli kyyditystä, josta on aina tapana periä maksu.

Tämä oli taitavasti selitetty, koska siinä vältyttiin puhumasta ”vuokrasta”, ja toisaalta sana ”palvelu” tarkoitti oikeuskielessä palkollisen eli piian tai rengin toimintaa.

Pysäköintimaksusta puhuttaessa on ensin ajateltava kauppaliikettä. Ne ovat kaikki ”valintamyymälöitä”. Mitä on sanottava, jos kerään kärryn täyteen ruokatavaraa ja ilmoitan kassalla pitäväni ne maksamatta, koska en ole sopinut kauppiaan enkä myyjän kanssa mistään maksuista.

Mitä tähän meininkiin on vastattava, kysytään joskus oikeustieteen seminaariopetuksessa.

Oikea vastaus: kauppias on panemalla tavarat hyllyyn hintamerkinnöin tehnyt myyntitarjouksen. Asiakas on ottanut tavarat hallintaansa ja siten toimimalla (työntämällä vaunut kassalle) hyväksynyt tarjouksen, jolloin sopimus (irtaimen kauppa) on syntynyt. Samoilla perusteluilla tavaran vieminen kaupasta on omaisuusrikos, näpistys tai varkaus.

Pysäköintitilanne on erilainen. Monet tilojen tai tontin haltijat tarjoavat ilmaisen pysäköinnin asiakkailleen – esimerkiksi huoltoasemat, hampurilaispaikat ja kaikki marketit.

Kaupunkikeskustoissa on pulaa pysäköintipaikoista. Jos paikkoja ei ole osoitettu esimerkiksi maalauksin tai kyltein, auton jättäminen yksityisalueelle, esimerkiksi kaupunkitalon pihaan, on toisen omaisuuden luvatonta käyttämistä, josta seuraa vahingonkorvausvelvollisuus. Tilanne on sama kuin romuvaraston tuominen toisen tontille.

Pysäköinnistä tarkat pääsisivät päämääräänsä jättämällä auton tuulilasiin lapun: ”Velkomus. Pysäköimällä alueellemme olette aiheuttanut meille 40 euron tulonmenetyksen. Ellette korvaa tätä vahinkoa vapaaehtoisesti maksamalla… tulemme perimään sen oikeusteitse.”

Kuvion onnistuminen edellyttää selvää merkkiä: pysäköinti kielletty – ei koske ( …).

Näin tilanne pysyy riita-asiana, eikä viranomaisille kuuluvaa rankaisemisen oikeutta loukata.

Juuri tämä menettely on käytössä pysäköintihalleista. Painamalla nappia ja ottamalla kortin saan puomi auki ja teen kaupan – ostan pysäköintiaikaa.

Suosittelen Erottajan hallia – sitä alempaa, väljää.

Jos pysäköintiyhtiö olisi kysynyt minulta, olisin veloittanut tästä asiantuntijalausunnosta palkkion. Lausunnossa olisin ärähtänyt, etteivät suomalaiset osaa perustaa maanpäällistä pysäköintilaitosta. Syyn tiedän. Pysäköintilaitoksella on tietty vahingonkorvausvastuu asiakkailleen, esimerkiksi työntekijänsä aiheuttamasta tulipalosta. Meillä halutaan rahaa mutta ei mitään vastuuta.

(Pysäköintilaitos ei ole vastuussa auton varastamisesta mutta todellakin mm. työntekijöittensä aiheuttamista vahingoista. Jos hallin katosta putoaa kivi konepellille, pysäköintilaitos vastaa vaikka olisi painattanut millaisia rajoitusehtoja tikettiin.)

Murroskohdista

(Keskiviikko – torstai: Lappeenranta)

Mielenkiintoa herättänyt ja ajankohtaiseksi tullut Hannu Salamaa ja jumalanpilkkaa koskenut mainintani oli aiottu johdannoksi. Itse tapahtumasarjasta on hyllyssäni kirjoja ja myös vähemmän tunnettu nide, Otavan painattama kokoelma lehtikirjoittelusta.

Tunnustamista rikosasiassa sivunneet kommentit ja kirjoitukset vaativat yhdenlisäyksen. Tuomioistuin ei saa uskoa sokeasti tunnustukseen, koska sellaisen saa aikaa esimerkiksi kiduttamalla. Jo menneiden noitaoikeudenkäyntien aikana tunnustuksen kiskominen epäillystä oli noitamestareiden ja tuomareiden kunnia-asia.

Myös Suomessa tapahtui 1960-luvulla ”episteeminen ruptuura” (Foucault) eli tieto-opillinen siirros, murtuma.

Kun Salama lopulta armahdettiin, meneillään oli Tshekkoslovakian kevään ja syksyn vuosi ja Pariisin opiskelijamellakat. Seuraava vuosi oli Yhdysvalloissa ”pitkä kuuma kesä”. Sitten nousivat voimiinsa punaiset armeijat. Kiinassa oli kulttuurivallankumous etenkin 1966-1969.

Suomessa oli vanhan valtaus marraskuussa 1968. Tuota tapahtumaa – ylioppilaskunta ”valtasi” oman talonsa – on muisteltu paljon ja naureskeltukin.

En naureskelisi, vaikken mukana ollutkaan.

Presidentti Kekkonen oli osoittanut monin tavoin haaleaa mieltä tuomioistuinlaitokselle, eikä välttämättömiäkään parannuksia saatu aikaan, koska rahaa ei herunut.

Pommi putosi presidentti Kekkosen syntymäpäivähaastatteluna 1970. Kekkonen kertoi käsityksiään tuomioistuimista ja tuomioista, eikä se käsitys ollut myönteinen.

En saa tuosta tekstistä enkä ajan muista asiakirjoista – esimerkiksi tuomioistuinlaitostyöryhmän mietinnöstä – samaa makua ja hajua kuin sain niiden ilmestyessä.

Kekkonen sai asiantuntevaa apua. Kansliapäällikkönä toimi Antero Jyränki, jolle järjestyi myöhemmin vaikeuksia Zavidovo-vuodon yhteydessä. Tuomioistuinten kritiikin yhteydessä mainitaan joskus taustavaikuttajina Aulis Aarnio ja Olavi Heinonen, jotka molemmat ovat tätä nykyä hyvin arvostettuja eläkeläisiä. Heinosesta tuli, korkeimman oikeuden kovasti vastustaessa, 32-vuotiaana apulaisprofessorina kaikkien aikojen nuorin korkeimman oikeuden jäsen ja myöhemmin korkeimman oikeuden enemmistön sitä puoltaessa tuomioistuimen presidentti. Aarnio puolestaan on yksi harvoista kansainvälisesti merkittävistä juristeista maassamme. Molempia on pidetty maltillisina sosialidemokraatteina ja toisin kuin monet harrrastelijakommunistit kummatkin ovat tuota juurta myös syntyperänsä ja taustansa takia.

Tuomioistuinlaitoksen hämmentäminen oli osa sitä kaikkien arvojen uudelleen arviointia, joka oli käynnissä 1970-luvulla. Tulkintoja saa esittää, mutta en oikein tiedä Kekkosen omasta radikaaliudesta. Ainakin hän arvioi, että käsillä olevista radikaaleista oli hänelle hyötyä ja hän osoitti vahvasti suosiotaan uudenlaisille menneisyyden tulkinnoille, kuten Lapualaisoopperalle ja Hannu Salamalle ja tietenkin Väinö Linnalle.

Tuomioistuinlaitoksen ulkopuolelta näkee yhtä huonosti kuin sen sisäpuolelta, miten valtavan suuri muutos on ollut.

Suomalaisten tuomioistuinten väitetty riippumattomuus oli yhtä tyhjän kanssa. Korkeinta oikeutta edeltänyt senaatti oli keisarin asettama elin. Vuonna 1918 perustettu korkein oikeus siirrettiin varmuuden vuoksi syrjään kapinan jälkiselvittelyistä. Se ei esittänyt mainittavaa roolia1930-luvun alun oikeistoliikehdinnän aikana eikä sotien jälkeen.

Piti olla vihainen mies, sellainen kuin Kekkonen, että suuttui niin kilttiin ja taipuisaan tuomioistuinlaitokseen.

On väitetty, että Suomessa hyvän ja huonon, kulttuurin ja vastakulttuurin, välinen jännite olisi ollut poikkeuksellisen suuri.

Tämä on mielenkiintoinen ajatuskuvio. Haluan kehitellä sitä kykyjeni mukaan. Takapajuisuudesta vaurauteen metsäteollisuudellaan ponkaissut Suomi oli yksi Euroopan takapajuisimpia valtioita vähän joka suhteessa. Viimeksi luin Suomen kustannustoiminnan historiasta, että vuolaasti kiitelty lukutaitokin taisi olla todellisuudessa aika passiivista, kunnes kansakoulu alkoi toden teolla vaikuttaa.

Kuka ties Suomi oli yksi Euroopan epädemokraattisuuden linnakkeista.
Jos näin on, se linnake alkoi kaatua Hannu Salaman ja Urho Kekkosen sekä monien muiden toimesta 1960-luvulla. Näköämme häiritsee toistaiseksi Neuvostoliitto ja DDR:n ihannointi – mutta sen voi tietysti hahmottaa osana syvältä ytimistä kumpuavaa demokratian ja tasa-arvon puutetta.

Kuten huomaatte, lukijat, tämä on kysymys, ja sellaisenakin keskeneräinen. Blogi on sopiva paikka kysymyksille.

Möbius

Muistiinpanot eli siis tietokone mukaan ja kaikki sen lisäksi. Luentoja ja virka-asioita Lappeenrannassa kolme kokonaista päivää. Illoiksi Simon Schaman juuri ilmestynyt ”American Future – a History” eli Amerikan tulevaisuuden historia. Suuret syrjälleen menon vuodet 1932, 1976, 2008…

Olen usein kirjoittanut luennon tai esityksen muistiinpanot blogiksi, en tänään.

Televisiossa on näytetty tositapahtumiin perustunut draama Hannu Salamasta. Se jäi muutaman vilkaisun varaan.

Eilen annoin eteenpäin valikoiman Haavikon runoja kuudelta vuosikymmeneltä. Panin nimeksi ”Kevyesti käyden, ympäri kiirehtien”, kun olin käsittänyt, että se lyyrinen elämäntyö oli sulkeutuva, niin kuin sonaattimuodossa.

Nimi on italiaksi allegro andante, rondo presto.

Ajattelin, kirjoitanko Salamasta mitään. Olin mukana jumalanpilkkaoikeudenkäynnissä. Isäni oli Salaman asianajajana. Tekee mieli huomauttaa ainakin juristeille, että Salaman raastuvanoikeudelle lähettämä tunnustus teki asian vaikeaksi. Minua se säälitti silloin ja nyt. Olisimme saaneet oman Dreyfus-juttumme, mutta kirjailijan ele tekee mahdottomaksi sanoa, olisiko Suomessa tuomittu 1960-luvulla romaanikirjailija poliittisin perustein.

Tunnustus on rikosasiassa niin vahva asia, ettei tuomioistuin voi oikein jättää sitä huomiotta. Silti korkein oikeus äänesti. Juuri ylimääräiseksi neuvokseksi tullut Paavo Salervo olisi hylännyt syytteen.

Itse tapaus ei liittynyt pahemmin Jumalaan eikä arkkipiispaan, vaan politiikkaan. Salaman ympärille taas ryhmittyi lähes koko kirjallinen kerma. Siitäköhän Hannu hermostui?

Mutta Salama ja Haavikko, jotka molemmat erehtyivät sitkeästi yhteiskunnallisissa analyyseissään, opettavat meille tärkeän asian kirjallisuudesta.

Hyvin kirjoittaminen on vähemmistötaidetta. Se ei kerta kaikkiaan voi sattua yksiin tapahtumien mielekkyyden tai enemmistön totuuden kanssa. Pitää paikkansa, että Jumala pilkkasi Salamaa, mutta ei tämä ole puolestaan antanut sitä anteeksi. Pitää paikkansa, että läntinen talousjärjestelmä on romahtamassa nyt, kun Haavikko ei ole ennustamassa tuhon tuloa.

Minusta on mieluisaa, että kirjojen lopussa on yleensä muutama tyhjä lehti – painoarkin 16 sivusta yli jääneitä. Se kertoo mielestäni lukijalle mahdollisimman selvästi, että tekstiä seuraa läpitunkematon tyhjyys.

Hyvässä tekstissä on vain yksi pinta niin kuin Möbiuksen renkaassa. Kuva. Wikipedia. Tee se. Siihen riittää nitomakone ja paperiliuska. Leikkaa se pitkin pituuttaan halki.

Renkaasta tulee alkuperäistä suurempi rengas. Tekstin sisällä on alkuperäistä suurempi teksti.

Menetelmäpatentti

Kerrankin saan aiheen kirjoittaa, että eduskunta teki yksimielisesti oikean päätöksen ja Helsingin Sanomat julkaisi osuvan uutisen ja täydensi sitä oivallisella pääkirjoituksella.

Kiinnostunut lukija haluaa kääntää sivua, koska aihe ei ole kiinnostava. Sellaista mielennousemaa vastaan ei ole väittämistä.

Toisaalta maailmassa tehdään paljon pahaa sen turvin, että asiat pidetään monimutkaisina ja käytetään kohtalokkaita sanoja, kuten ”menetelmäpatentti” tai ”analogiamenetelmäpatentti”.

Yhdysvallat lähimpinä aateveljineen on kunnostautunut kymmenisen vuotta pitämällä kiinni suuryritysten patenteista niin tiukasti, että erilaiset köyhien maiden ihmiset saavat rauhassa kuolla tauteihin, ellei ole, millä maksaa patenttilisensseistä.

Sveitsi ei ole tässä asiassa sekään millään muotoa puhdas.

Tilanne on kovin toinen kuin tekijänoikeudessa, jossa keskustelua käydään enimmäkseen nuorison riennoista ja tekijöiden tulotasosta. Nämä ovat tärkeitä asioita, mutta ei niitä voi verrata lääkepatenttien elämän ja kuoleman kysymyksiin.

Suomi keinotteli erittäin onnistuneesti lääkemarkkinoilla yli 50 vuotta. Meillä oli laki ja kuuluimme kaikkiin kansainvälisiin järjestöihin, mutta lääkeaineille me emme myöntäneet patentteja – valmistusmenetelmille vain.

Ilmoitetut syyt olivat humanitaarisia. Todellinen syy oli erittäin tuottoisa kauppa. Suomalaiset lääketehtaat kopioivat muualla patentoituja lääkeaineita ja veivät niitä junalasteittain Neuvostoliittoon.

Jos olette joskus miettineet, miksi meillä on ainakin yksi rikas lääketehdas, vastaus on tuossa.

Nyt eduskunta hyväksyi myös analogiamenetelmäpatentilla suojatut valmisteet lääkevaihdon piiriin. Apteekki siis ehdottaa vaihtamista halvempaan, korvaavaan tuotteeseen. Laissa oli patentin loukkaamisen vaaran takia tähän asti aukko. Uutisten mukaan jopa USA:n suurlähettiläs pani juoksuksi asiassa ”puhuakseen järkeä” eduskunnalle, joka ei kuitenkaan kuunnellut ”järjen sanaa”.

En yritä selittää, mistä asiassa on oikeudellisesti kysymys; asia on kiitettävän konstikas, ja siitä on kirjoitettu, ja lisäksi joukko tuttaviani on ollut mukana riita-asioissa niin että oma kannanottoni ei ole millään muotoa tarpeen.

Haluan vain valistaa lukijoitani sanomalla jälleen kerran, että patenttijärjestelmä on huono ja kallis, mutta minkäs teet. Ainakin lääkkeissä ja pian elektroniikassa näyttää olevan totta, että todella uuden laitteen tai tuotteen tai menetelmän kehittäminen maksaa kymmeniä miljoonia. Lääkkeiden ja eräiden elektroniikan tuotosten kopioiminen on kilpailijoille kovin helppoa. Siksi uusien keksintöjen kehittäjille on annettava yksinoikeus yrittää ansaita keksinnöllä.

Käsitykseni on, että asia on näin. Tiedän erittäin hyvin, että monetkaan uudet, hienot keksinnöt eivät ole patentoitavissa. Esitteli aikoinani mm. nastarengaspatentin, joka meni kumoon, koska joku oli patentoinut Martiniquen saarella 60 vuotta aikaisemmin ajatuksen hakata rautanauloja kumirenkaisiin, jotta kärryt liikkuisivat sokeriruokopelloilla…

Kyyniset ja kallispalkkaiset patentti-ihmiset sanovat, että minkä tahansa keksinnön saa ajetuksi nurin, kun tarpeeksi yrittää. Aina löytyy uutuuden este tai puuttuu keksinnöllisyys (inventive step).

Toisaalta taas radioputki, transistori ja integroitu mikropiiri on kukin vuorollaan patentoitu, ja samoin salvarsan (kuppalääke), sulfa, aspirin ja penisilliini. ABC-jarruissa ja sutimisenestojärjestelmässä on kummassakin kymmenkunta keskeistä patenttia, joihin kaikki autotehtaat ovat ostaneet oikeudet.

Eduskunta ei kallistanut korvaansa. Yksi nyt kriisiytyneen ”kapitalismin” remonttia vaativista epäkohdista on patenttijärjestelmä. Tiettävästi joukko amerikkalaisia korkeimman tason poliitikkoja on omine rahoineen mukana bisneksessä.

Remonttiin!