Palleroinen

 

Eilisen kirjoitukseni kuva ei ollut optinen harha, vaan löytämäni epätoivoinen yritys kuvata neutronitähteä ja välillisesti painovoimalinssiä. Ylimääräistä on ”halo” eli heijastuma pallon ympärillä. Neutronitähti on muutenkin erikoinen otus eikä sovi sohvapöydälle. Lusikallinen tuota tähtää painaa miljardeja tonneja.

 

Ei kai pitäisi peukaloida fysiikkaa, kun ei siitä mitään ymmärrä. Toisaalta – miten saisin selvän siitä, mitä tiedän, ellen kirjoittaisi siitä. Mielipiteitäni voisi selvittää mielisairaalassani mielentilantutkimuksella.

 

Suhtautuminen tähän blogiin vaihtelee kovin, siis oma suhtautumiseni. Nyt on meneillään kaikkien kirjoitusten ja kommenttien siirtäminen ulkoiselle kovalevylle. Tulos menee Kansalliskirjastoon Kemppisen kokoelmaan. Kun nyt myös luen näitä osittain unohtuneita tekstejä, hätkähtelen taidetta koskevin osuvuudesta ja poliittis-taloudellisten osumattomuudesta. Jo vuosi siten kirjoitettu tuntuu aivan harhaiselta.

 

Jos mieleenne tulee hokema tulevaisuuden ennustamisesta, vastaan että menneisyyden ennustaminen se vasta vaikeaa onkin. Onko esimerkiksi Putin samanlainen kusipää kuin oli Hitler tai Japanin sodanjohto 1044-1945 – ”menköön omat ja varastetut”. Biden ei ole. Hyvin fiksu henkilö, siis erilainen kuin hän, sekaantuisi menneisyyden syihin ja seurauksiin. Esimerkiksi Mao, Hitler ja Stalin eivät olleet toisen maailmansodan shyitä eli sytyttäjiä, vaan seurauksia. Olen tässä samaa mieltä kuin Richard Overy, ”Blood and Ruins. The Great Imperial War 1931-1945”.

 

Palautin tämän takia mieleeni Castellsin ja Himasen teesit ”informaatioyhteiskunnasta”. Olen maininnut useita kertoja, miten kiinnostava tuo kysymys on. Eli: miten selittää, että Kalifornian yliopistomaailma (Berkeley, USC), Kalifornian rahamaailma (Piilaakso) ja koko Eurooppa katsoivat saavuttaneensa suuren onnensa näiden kahden, mieskohtaisesti hyvin tuntemani herran ansiosta.

 

Tällä hetkellä monikaan ei viitsi ja moni ei kehtaa kertoa tunteneensa heidät. Etenkään ei Jyrki Katainen.

 

Siksipä väitän, että myös merkittävää parannusta sisältänyt viidennesvuosisata 2002 – 2022 oli olennaisesti myös tämän informaatiosekoilun ansiota. ”Sekoilu” on loukkaava sana ja tarkoittaa tässä, että sekä lähtökohdiksi valitut faktat että niistä tehdyt johtopäätökset osoittautuivat nopeasti virheellisiksi ja upposivat unohduksen suohon.

 

Tulee mieleen vertauskohtana ranskalainen poststrukturalistinen marxilaisuus (Althusser) tai yhteiskuntatieteen kyberneettinen metodologia tai Pekka Kuusen viimeinen suureteos, joiden kunkin vihjailtiin avaavan olemassaolon arvoitukset. 

 

Kuusen suurteos sai myyntiä ja unohdettiin. Hänen selityksensä oli merkillinen, evoluution ohjaaminen. Puhe oli kulttuurievoluutiosta, muta jos tuollaista sanaa käyttää, ”ohjailu” ei liene käsitteellisesti mahdollista. Myös biologiassa turvaudutaan ”kelpoisuuteen”, esimerkiksi ”lisääntymiskelpoisuus”. Vastakohta on jalostus, kuten rodunjalostus eli siis tietoinen ohjailu.

 

Niin. Tänään uutisissa puhutaan ensi kertaa 20 vuoteen ydinaseiden käyttämisen vaarasta ja ”suursodasta”. Viimeksi mainittu tarkoittaa maailmansotaa ja äkillistä ratkaisua pandemialle ja muille huolille.

Kahden merkki

 

 

 

Mies istui kirjoittamassa. Näppäimistölle putosi koivun lehti. Avaruus kaartui hänen ympärillään, ja hän meni koivun lehdelle seisomaan. Hän meni pitkin ruotia ja kääntyi haarauksista soluun, jossa valmistettiin lehtivihreää. 

Pitkä rihma oli kiertynyt kuin kaulakoru, joka on unohtunut laatikkoon. Neljä ainetta käsitteli tietoa ja hänen piti varoa sotkeutumasta. 

Hän meni ytimeen ja näki, että sekin oli hyrrä. Jostain erottui aaltojen kumu. Hän meni bosonin sisään, niin siellä kaikki alkoi kasvaa suuremmaksi. Hän käänteli päätään ja näki suuria keltaisia ja pieniä punaisia ja hyvin suuren määrän aivan pieniä valkoisia pisteitä. 

Hän mietti, että nuo raukat hiukkaset olivat laskeneet tämänkin maailmankaikkeuden. Tunnusteltuaan tähtiä hän tiesi kuin ihminen, joka katsoo maailmaa yhdellä silmällä, että tämä oli jokin monikerta. Hän erotti taas meren äänen ja ajatteli, että aaltofunktiot romahtavat kun ne kulkevat tänne.

Hänen hiuksensa olivat jäädä kiinni linnunrataan, ja hän rupesi isommaksi. Hän istui kivelle ja sieppasi käteensä valkoisen kiven, johon oli kirjoitettu samoja aineita kuin koivun lehteen, mutta tämä kirjoitus meni toisin päin ja hän käsitti, että sen koodista puuttui jotain.

Mies laskeutui katsomaan, kuinka kivet laskivat.  Hän poimi yhden koneen ja yritti laskea päässään muuttaakseen kiven alkeellisen puheen joka oli vain ”kyllä, ei, tai ei, ja kyllä”, järjestelmäksi, mutta joutui näkemään vaivaa ennen kun kirjoitus tuli selväksi: tästä tulee koivunlehti yhteen maailmankaikkeuteen, joka on sahalaitainen.

Vergilius tuli siihen ja katsoi, halusiko hän jotain. ”Minä haluan nähdä löysiä kirjaimia ja numeroita”, mies sanoi Vergiliukselle, joka nyökkäsi. He tulivat toiseen maailmankaikkeuteen, joka kasvoi pelkkiä kirjaimia ja numeroita. Hän oli miettinyt, millainen olisi pallon muotoinen k tai e dodekaedrina. Pallon muotoinen k oli pehmeä ja osittain läpinäkyvä ja takaa katsoen siinä erotti siivet. E:n saattoi purkaa ja koota, ja Vergilius sanoi, että se oli geenin näköinen.

Linnunrata oli keskeneräinen lasku, toisin kuin koivun lehti, joka oli syntynyt ja valmis kuolemaan. Kivet ovat perinnöllisiä, mies ajatteli ja kysyi: ”Entä muistot?”

Vergilius vastasi: ”Minulla oli laskukapasiteettia merkitä muidenkin muistot kuin omani ja sellaisetkin, joita ei ollut olemassa. ”Katsotko tuota”, hän sanoi ja viittasi kädellään.

Heidän lähellään oli lasisia eläimiä, eräät mielikuvituksellisia. ”Nuo tuossa ovat mahdollisia eläimiä.”

”Meidän on vaikea käsittää kymmenulotteista avaruutta ja mutkikkaita topologioita.”

”Minä työskentelin tekemällä todellisuuksia, joita ei ole olemassa.”

”Mikä näissä on voimana?” mies kysyi. ”Painovoima, heikkovoima, fuusio?” 

”Sen te olette ratkaisseet kauan sitten. Voima on todellista ainetta.”

”Mikä tämän kaiken tarkoitus on ja mitä kautta pääsen takaisin?” mies kysyi.

”Älä tee elämän ja aineen välille keinotekoista rajaa.”

”Me olemme todellisuudessa hyvin tyhmiä. Ja me olemme hyvin tyhmiä todellisuuden ulkopuolellakin.”

Mies nosti koivun lehden tuhkakuppiin ja katsoi kelloa. Tuhat vuotta oli mennyt. Hän kääntyi tuolillaan ympäri. Tuhat vuotta tuli takaisin.  Hän meni keittiöön ja laittoi kahvia. Kuppi kädessä hän mietti, kuinka paljon koivun lehtiä todella oli ja miten tilapäistä on, että tulee talvi ja toinen vuosi. Hän ajatteli että Fibonaccin luvut ovat tärkeämpiä kuin reaalilukujen sarja. 

Jottei unohtaisi hän päätti kirjoittaa joskus lehden muotoisen kirjoituksen. Tämä on se.

 

Hukutti itsensä

“Kansallisen elämäkerraston” taisin myydä. Verkon mukaan sen viisi puoliranskalaisiin kansiin sidottua osaa löytyvät huojennettuun hintaan noin vain, sormia napsauttamalla.

Se samoin kuin Bergholmin kaksiosainen “Uusi sukukirja” (näköispainos 1990).

Nämä edustavat sitä aikaa, jolloin ikävien asioiden esittäminen vainajista oli luvallista. Vain rikoslain säännös “kuolleen miehen muisto häpäisemisestä” oli tulkittavissa esteeksi, mutta tietojeni ja tilastojen mukaan säännöstä ei koskaan sovellettu.

Kunnianloukkauksesta voi vaatia rangaistusta henkilö, jolle vainaja oli erikoisen läheinen.

Kuka on erikoisen läheinen? Rikoslakimme ei onneksi tavoittele johdonmukaisuutta. Luulen voivani vapaasti mainita nimetkin, kun olen kiinnostunut ihmisten töiden ja ammattien kasaantumisesta maan eri alueille, ja haluan ehkä sanoa, että tuossa tai tässä pappissuvussa joistakin sisarussarjan jäsenestä mainitaan, että “vaipui mielenvikaiusuteen ja hukutti itsensä jo 23-vuotiaana”. Eräs Nervander eli 79-vuotiaaksi ja saa nimensä perään selityksen:”Tylsämielinen, viimein sokea.” Velimies J.J. Nervander:” Hänen iloinen, miehekäs luonteensa ja loistava sukkeluutensa ilmaantuivat ahtaammassa ystäväpiirissä; suuremmissa seuroissa sulkeutui itseensä.” Ja muuan herrassuvun jäsen oli “lukemattomista häväistysjutuistaan maankuulu nurkka-advokaatti”.

Käytin aikaani sen asian selvittämiseen, onko Jumala olemassa ja kuka hän mahdollisesti on. Aineistonani olivat vuoden 1998 valtiopäiväasiakirjat. Tuolloin Jumala näet jäi rikoslakiin laajanlaisen mutta oman ymmärrykseni mukaan sekavan keskustelun päätteeksi. Lainmuutoksen valmistelijat olivat ehdottaneet pelkästään uskonrauhan suojaamista samaan tapaan kuin kotirauha on laissa turvattu. Perusteluissa eduskunnassa kerrottiin, että Talvisodassa uskonnottomatkin ristivät kätensä ja huusivat Jumalaa. Ja näin päätettiin.

Mielessäni kiertelee näet ajatus, että kukaties Borenius ja Kemppinen eivät olleet puoli vuosisataa sitten kyllin pontevia esittääkseen tuomioistuimelle Salaman jumalanpilkkajutussa, että hallitusmuotoon sisällytetty uskonnonvapaus oli tehnyt silloisesti pykälästä varovasti sanoen oudon. Eikö syyte olisi ollut hylättävä ja Salaman tunnustus todettava kelvottomaksi yritykseksi?

Kun tasavallan kansalaisille oli oikein perustuslain tasolla vahvistettu oikeus olla uskomatta mihinkään hengellisyyteen eikö tällainen säännös ole hiukan ongelmallinen? Jos nyt joku pilkkaisi enkeleitä,mitäs oikeudenkäynnissä ajateltaisiin, kun jotkut tiettävästi kunnioittavat enkeleitä suuresti ja jotkut muut, ettei sellaisia ole, eikä paholaistakaan, joka kuitenkin oli tässä takavuosina noitaoikeudenkäynneissä hyvinkin keskeinen hahmo. Niin - vielä minun opiskellessani noituuden harjoittaminen oli rangaistava teko, samoin kuin humalasalkojen sonittamatta jättäminen, puhumattakaan veräjän tai hilan sulkematta jättämisestä.

En ehkä viitsisi ilveillä tällaisilla asioilla elleivät mieltäni painaisi arvostettujen virkaveljien eräät lausumat. Se oli kai itse Karl Larentz, todella merkittävä juristi, joka päätyi katsomaan berliiniläiselle tuomioistuimelle 1938 antamassaan lausunnossa, että juutalaisuus oli sellaista “häiritsevää käyttäytymistä”, joka oikeutti vuokranantajan purkamaan vuokrasopimuksen.

Meillä ei edelleenkään löydy nopeasti kannanottoa siihen, että maan melkein koko lakimieskunta oli tuomitsemassa punaisia vuonna 1918 maanpetoksesta, mutta taas yhtään jääkäriä ei epäilty rangaistavasta teosta, kun he sotatilan vallitessa liittyivät vihollismaan eli Saksan armeijaan.

Punaisille ongelmaton rikosnimike olisi ollut “kapina”, kun taas tuskin näen sitä päivää, että Paasikiven ja Svinhufvudin ynnä monien muiden Saksan seikkailujen ja kuninkaan vaalin toimituttaminen selvästi kumoutuneen 1700-luvun säännöksen avulla mainittaisiin väliotsikolla “maanpetos”.

Edelle kirjoitettu on ymmärrettävä ajatuksiksi oikeudesta kulttuuri-ilmiönä. Siitä voisi kirjoittaa toisekin kirjan.

Toksisuus

 

Kumpi on parempi laulamaan, F.E. vai Jari Sillanpää?

 

Molemmista erottuu kyky selviytyä oman elimistön toksisuudesta.

 

Muistan kaverin, josta ei oikein koskaan tullut eläjää, kun hänelle oli lääkärikirjaa selaillessa selvinnyt, että jokaisessa ihmisessä on paskaa sisällä, havaittavasti suolistossa ja vertauskuvallisesti hengessä eli tietoisuudessa.

 

Tuohon aikaan ei käsitetty, että ihminen on eräänlainen sorttiasema, joka satumaisen taitavasti erittelee sisältöjä käyttöön ja kierrätykseen. Kierrätykseen menee esimerkiksi uloshengitetty ilma, josta mitään ei poistu ilmakehästä.

 

Sillanpään ”Hurskas kurjuus” ja ”Nuorena nukkunut” ovat hyvin rajuja kirjoja. Molemmilla on avoimeen mieleen hyvin terapeuttinen vaikutus. Ne vähentävät toksisuutta eli siis ihmisen luontaista myrkyllisyyttä.

 

Lukijalle ei tarvinne perustella, että ihminen on paha ympäristöhaitta. Jo parinkin sadan miljoonan vuoden mittakaavassa vaikuttaa luultavalta, että lääke on tulossa.

 

Meillä oli koulussa reipas äidinkielen opettaja, joka puuskahti joskus, ettei teistä tule kunnon kirjoittajia muulla keinolla kuin vaihtamalla geenit. Tuossa vaiheessa en olisi osannut hankkia käytöksenalennusta huomauttamalla, ettei vika ole geeniparoissa, koska kysymyksessä on vain nukleiinihappojen emäsjärjestys eikä mikään molekyyli tai proteiini. 

 

Koska informaatio on ydin – siis järjestyksestä luettava viesti, ei välittäjäaine – huomasin tänään olleeni oikeassa. Muuan Julien Libeer soittaa Bachia, ja kyllä se mitä sanomme melodiaksi eli biisiksi hahmottuu rakenteesta. Siinä saa Helsingin Sanomat listata toisenkin suosikki-iskelmän vuosikymmenien varrelta. Iskelmät eli melodiat sanoineen ovat jäätyneitä kiviä avaruudessa. Olennaista on jännite eli rakenteeseen vaikuttava voima. Sillanpää sanoi ”Elämä ja aurinko”, jonka hän lienee käsittänyt aurinkoa kovin surreelta Eino Leinolta. Auringon hyvästijättö.

 

Puhe Sillanpään ”biologisesta maailmankatsomuksesta” on poliittista pötyä. Ei Pransun aikana ollut mainittavaa biologiaa, ja tuskin hän oli kuullutkaan T.A. Huxleysta, joka esitti hyvin painokasta tekstiä luonnontieteisiin tukeutuen. Silti hän tukeutui monissa teoksissaan ikään kuin evoluutioon torjuen sen sosiaalisdarvinismin, joka hänen aikanaan muuttui raivoisaksi totalitarismiksi eri puolilla Eurooppaa ja maailmaa.

 

Olen mietiskellyt usein sitä terapiaa, kun huomattavan originelli Sakari Pälsi otti autellakseen vanhaa kaveriaan Sillanpäätä, jonka psyyke ei ollut kestänyt Nobelin palkintoa yhdistettynä maailmansotaan.

 

Sitä olisi sietänyt olla kuuntelemassa. Pälsi oli osoittanut selviytymiskykynsä etäisimmässä Aasiassa (Pohjankävijän päiväkirja) ja siirtyi itse salaa anarkistisiin poikakirjoihin, kun taas kohtuullisesti toipunut Sillanpää heittäytyi innostuneesti kustantajan hänelle keksimään koko kansan isoisän rooliin ja lukea paukutti radiossa itsensä kokonaisen sukupoven sydämiin. Toistan vielä kerran näissä omissa jutelmissani usein mainitsemani ylpeyden aiheen. Keväällä 1964 Otavassa seisoskelin usein Pälsin ja Sillanpään luona, kun nämä norkoilivat talon kassalla killinkiä kaljaan.

Terapiaa

 

Kokemukseni ihmismielen vaivoista alkoivat varsinaisesti, kun houkuttelin opiskelija-aikanani erään tuttavan menemään Hesperian sairaalaan. Se ei ollut helppoa. Hälytyin huomattuani luennolla, että hänellä oli salkku täynnä keittiöveitsiä ja puukkoja. Kahvilassa hän kertoi, että hänen henkeään uhataan, mutta hänpä on varustautunut. Hän oli ostanut kaksi pianoa, osamaksulla. Se jäi heti epäselväksi, miten tämä hidastaisi hengenmenoa. Musiikkimiehiä hän ei ollut.

 

Kaveri teki sitten pitkän ja asiallisen uran ja eli ikänsä kaiken.

 

Eräs komean parran kasvattanut ukko uskoi minulle salaisuuden: hän on Espanjan kuningatar. Hän nyökkäsi ylhäisesti, kun sanoin toivottavani hänen majesteetilleen kaikkea menestystä.

 

Tunsin myös ihmisiä, joilta oli mennyt sodassa holtti. Uraauurtava ”Murtunen mieli” ei sisältänyt varsinaisia yllätyksiä. Tiesin jo lapsena, että eräskin sotasankari, joka esitteli pullon korkkia mitalina, oli taistellut rautatiesiltaa vartioiden. Siitäpä ei mentykään, ellei tarjonnut vartijalle tupakkaa. Ja oli näitä synkkiä miehiä. Ja oli se isäntä, jonka aineenvaihdunta oli kehittynyt niin mutkattomasti, että kurkusta pulputtava pöytäviina lorisi saman tien gabardiinihousuihin.

 

Olen käynyt mielisairaaloissa tapaamassa tuttuja ja tuntemattomia. Psykiatreilta olen oppinut, että ihminen joka pelkää tulevansa hulluksi, on luultavasti täysissä järjissään. Ja sitten olivat ne murhajutut. Jouduin tuomarin tehtävissä lukemaan sata tai kaksisataa mielentilan tutkimusta. Ne olivat aikoinaan jokseenkin alkeellisia ja kaavamaisia. Tuli sellainen tunne, että terapia maksukykyisille oli lääkäreille mieluisampaa kuin virkatehtävät.

 

Kun sitten tulin tutuksi Kakolassa Turussa, siellä oli toinen henki. Keskustelin lääkärin kanssa paljonkin muun muassa uusista psyyken lääkkeistä. Ymmärsin että muutos oli raju. Näin omin silmin niitäkin, joita menneisyydessä pidettiin pyhinä miehinä ja naisina, koska ne näkivät ja kuulivat sellaista, mikä on toisilta suljettua.

 

Hyppään terapeuttisuuteen. Surkuttelen niitä, jotka syystä tai toisesta kaihtavat äänikirjoja. Olin taannoin pienessä jälkikaihileikkauksessa niin että silät joskus vastoin tapojaan väsyivät. Saksalaisen kielialueen klassikkkojen (Schweik, Mies vailla ominaisuuksia) rinnalla kuuntelen Proustia, jonka tunnen suoraan sanoen hyvin, koska sotkeuduin alkuvaiheessa sen suomentamiseen.

 

Nyt se löytyy hakukoneella esimerkiksi sanoilla Radioteatteri esittää Proust”. Erja Manto on niin hyvä, että Proust paljastaa suuren taiteen särmänsä. Se on kerran toisensa jälkeen erilainen ja aina – terapeuttinen.

 

Kunpa Martti Anhava, jonka puheääni on mielestäni mainio, ottaisi lukeakseen omia ja toisten Tshehov-käännöksi, niin kelpaisi tässä köllötellä. Ilman samovaariakin voisi ryystää teetä, lasillisen lasillisen jälkeen, kunnes alkaa punoittaa ja hikoilla, kuten Tshehovin henkilöt.

 

Ja neuvo: älkää näprätkö joutavia kuunnellessanne.

 

Ja tieto: maailman kauneinta englantia on Fryn ja Cumberbatchin ohella McKellenin ja Judy Denchin Shakespeare, etenkin Macbeth, joka taitaa olla pitkin pituuttaan verkossa, ja kaltaisilleni konstailijoille on jopa Canterbury tales 1400-luvun kielellä, ja malliksi Odysseiaa niin kuin sitä kukaties äännettiin 2 500 vuotta sitten. Voi onnea!

Klapi

 

Sanassa ”blogi” on siis piilossa ”log”, joka tarkoittaa klapia tai halkoa. Sellainen heitettiin mereen nuoraan kiinnitettynä, ja siinä oli tyypillisesti jonkinlainen ankkuri tai paino. Nuoraan oli tehty solmuja. Näillä välineillä ja kelloa vilkuillen saatiin kirjaan merkittävä käsitys aluksen vauhdista ja myös sen taittamasta matkasta.

 

Klapin korvasi sitten puinen levy. Jos lokiliinassa oli solmuja 47 jalan 3 tuuman välein, saatiin hyödylliset tiedot helposti talteen. Maarapu saattoi tietää, että solmu eli meripeninkulma tunnissa oli suunnilleen puoli metriä sekunnissa.

 

Lapsena juoksimme lentokoneen äänen perässä ja kiljuimme ”lentolehtisiä”. Minulla oli hämärä aavistus, että lentolehtisiä heitettiin etenkin lentäjien juhannusjuhlan lähestyessä ja että seassa voisi olla vapaalippu tai muuta ennenkuulumatonta.

 

Lentolehtinen oli 1400-luvun lopulla käänteentekevä keksintö. Siinä oli paavi lentää palliltaan, kun Luther ja kumppanit panivat tuulemaan. Tosin sitäkin vihjaillaan, että Gutenbergin keksintö oli erikoisesti väärentäjien mieleen. Kirjat olivat käsin tekstattuina kalliita. 

 

Blogi oli myös käänteentekevä keksintö, mutta se tuntuisi rappeutuneen.

 

Keskustelukirja ei toimi. Sen näkee 30-luvun niteestä ”Pidot Tornissa”, joka on kuitenkin alan parhaita, ellei paras. Eduskuntakeskustelun saisi poistaa laista ja hallituksen kyselytunnin perässä. Ne ovat kauan tai ehkä aina olleet lähinnä satunnaisten kuulijoiden kosiskelua.

 

Laskin eilen kirjoittaneeni verkkoon tähän mennessä 5440 kirjoitusta eli noin 11 000 sivua tekstiä. Vaikka minulla on kaikki kommentit tallella sekä kiintolevyillä että pilvessä, niiden lukumäärää en ole laskenut. Arvaukseni on, että kommentteja on tullut noin 50 000. 

 

Miksi kirjoitan? Osaisin kirjoittaa keskinkertaisen romaanin ja runokokoelman, joka olisi tasoa vahva cum laude. Edes ruohonleikkurin alle jäänyt metsälude ei ole yhtä kuollut kuin toissavuotinen romaani. Kirjailija on usein hyvä pettämään itseään ja toisiaan. Hän uskottelee olevansa poikkeus. Poikkeuksellisen hyviä ja siis erittäin lukukelpoisia romaaneja minäkin tiedän ainakin tuhat. Mutta kun omissa silmissäni jopa Waltarin koko tuotanto on tyhjentynyt merkityksestä…

 

Monella ei ole laajaa kokemusta hyvästä keskustelusta. Olin lähes 15 vuotta korkeimman oikeuden esittelijä. Useita kertoja viikossa oikeusneuvokset, keskimäärin alansa parhaita kykyjä, keskustelivat vakavisssaan ja hakivat joukolla asian ytimen ja muotoilivat yhdessä ratkaisun. Istuin yleensä siinä vaiheessa hiljaa kuunnellen. Sen parempaa keskustelutaiteen oppia ei taida olla olemassakaan.

 

Se on hienoa, kun heiveröisillä hengenlahjoilla varustettu suurtuomari säikähtää itsekin kuullessaan, mitä tuli keskustelun kuumentamana juuri sanoneeksi: asian niin kuin se on. Ja hovioikeudessa taas moni teki parhaansa, ettei aitoa keskustelua syntyisi. ”Esittelyratkaisu. Katsotaan sitten asiakirjojen kiertäessä…”

 

Kaksi arvokasta perinnettä on oikeaa keskustelua, uskonnollinen rippi ja psykoterapia. Molemmissa vahvempi osapuoli auttaa kokemattomampaa. Eikä ylimääräisiä korvia ole häiritsemässä. Tiedettä, taidetta ja keskustelua yhdistää, että niissä voi syntyä jotain uutta.

Liity sinäkin Natoon!

 

Sitä kysyttiin. Siis vastaan.

 

Entä jos aluevaalit osoittautuvat naurettavaksi erehdykseksi? Siis sote-uudistus olisi valmistunut hiukan sen jälkeen, kun se muuttui tarpeettomasta vahingolliseksi?

 

Pyydän anteeksi ajatuksiani. Näin vanhana nautin syvästi nukahtelusta vuoteella ja etenkin todellisuuden sekoittumisesta unennäköön. Minulla on se piirre, että pystyn nukahtamaan esimerkiksi 10 sekunniksi ja näkemään tuona aikana täyteläisiä unia. Pystyn kyllä myös 3 tunnin päiväuniin. Kysykää vaikka rouvalta. Auton rattiin en muista nukahtaneeni mutta frakki päällä korokkeelle kyllä. Kustokselta ei väitöstilaisuudessa vaadita muuta kuin hereillä pysyttelemistä. Valitettavasti sekään ei aina onnistunut. Siksi pidän yleensä kynää kädessä pitkäpiimäisissä kokouksissa. Nukahdettuani istualleni kynä putoaa lattialle, ja siihen herään.

 

Ei se mitään. Eräs pappi näki kerran unta, että oli saarnaamassa kirkossa. Havahduttuaan hereille hän huomasi olevansa saarnaamassa kirkossa. Ei se mitään. Unissasaarnaamisesta on väitöskirjakin, vuodelta 1921.

 

Kun siis näin unta, että liityin Natoon, joka lienee läntinen hyvinvointialue, taustalla olivat pohdintani imperialismista historiallisena ilmiönä. Maaherrat Hitler ja Stalin jakoivat etupiirejä. Suomi määrättiin ensin Neuvostoliiton lääniin ja sitten Saksan.

 

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Versaillesin rauhan yksi valtava epäonnistuminen oli kansallisvaltion perusteleminen sinne tänne. (Johtava virhe oli Saksan panostaminen sangen aiheellisella katkeruudella ja suuren talouspulan edellytysten luominen järjettömällä finanssipolitiikalla.)

 

Etupiireistä saatiin aihe toiselle maailmansodalle. Verisin oli Japanin etupiiritaistelu Kiinassa alkaen vuodesta 1931, josta Italia, Saksa ja Neuvostoliitto ottivat heti mallia.

 

Aate oli alueiden valloittaminen, kuten esimerkiksi meillä Suur-Suomi. Suur-Britannia muuten on edelleen olemassa, ja Putin vaatii Ukrainaa ”takaisin”.

 

Suomi on käynyt kannattamattomaksi kuin Stockmannin tavaratalo, jonka menestys perustui sijaintiin eli alueeseen ja myöhempi menestymättömyys juuri samaan asiaan.

 

Vakavammin: alue ja sijainti merkitsevät nyt vähemmän kuin ennen. Patenttiratkaisuja ei ole olemassa. Muistakaamme, ettei Yhdysvallatkaan onnistu määrittelemään edes vaalipiirejä. Ja kansalaisoikeusliike alkoi puoli vuosisataa sitten koulupiireistä, joilla korkein oikeus kävi rotuerottelua vastaan (Brown vs. Board of Education, 1954). 

 

Suomela on ylpeitä muistoja alueitten hallinnosta. Hienoin oli asutus (maanhankintalaki) sotien jälkeen. Lähes puoli miljoonaa ihmistä oli vailla asuntoa ja elinkeinoa. Ratkaisu tarkoitettiin toistaiseksi voimassa olevaksi. Se oli raskas, mutta toimi.

 

Tiesikö joku muu, että myös Lauttasaareen ja Tapiolaan rakennettiin rintamamiestaloja ja Viipurin maalaiskunnan kunnanpamppuja siirtyi joukolla erinäisiin tehtäviin silloiseen Helsingin pitäjään ja Viipurin kaupungista taas Lahteen? Kuulin lapsena vitsin, että Stalin tarjosi paperosseja hopeakotelosta, johon oli kaiverrettu: ”Onnea Juho Pyylle, Viipurin Osuuskauppa r.l.”.

 

 

Tahtotila

 

Joko valtioneuvostolla tai ministeriöllä on tahtotila.

 

Paha vaiva. Auttaisiko aspiriini niin kuin kiputilaan?

 

”Hallintohimmelistä” puhutaan aivan harhaanjohtavasti. Tarkoituksena on esittää epämiellyttävä vihjaus. Kuten kuvastakin näkyy, himmeli on todellisuudessa kaikkia fysiikan ja muita lakeja noudattava, sievä rakenne. Olen tehnyt sellaisia itsekin nuorempana. Muovipilleistä rakensi helpommin kuin oljista, jotka tahtoivat haljeta solmua kiristäessä.

 

Ja himmeli kestää vuodesta toiseen, ellei joku joudu sellaiseen tahtotilaan että istuu sen päälle.

 

Muotisanan tarkoitus on peittää epävarmuus tai epätietoisuus siitä, esitetäänkö jotain sitovaa vai onko kysymyksessä vain hurskas toive. Korkein oikeus tapasi vielä taannoin kirjoituttaa ratkaisunsa viimeiseksi lauseeksi ”tätä kaikki asianosaiset noudattakoon”.

 

Kun nuoruudenhöperönä kyselin lauseen merkitystä, sain pelkästään vääriä vastauksia. Vuonna 1917 lauseesta oli jätetty pois sana ”alamaisesti”. Tuolla vuosisatoja käytössä olleella lauseella oli ilmaistu, että tämä on nyt ylimmän hallitsijan vakaa tahto, ja auta armias, ellei sitä pannan toimeen ilman minkäänlaista hiturointia.

 

Vanhan kielikaavan mukaan myös vaimon piti olla miehelleen alamainen. Heinrichin Mannin romaani alamaisesta, Der Untertan, on käännetty englanniksi ”The Straw Man”. T.S. Eliot oli kirjoittanut kuuluisimman runonsa miehistä, jotka eivät katso silmiin.

 

Kirjoitan kivahtaakseni, ettei otsikon sanaa pitäisi lainkaan käyttää vakavissa asioissa. Määräys, käsky ja sellaisen sisältävä päätös ovat tarpeen. Sellaisen jälkeen tiedetään, kuka tai mikä elin oli asialla ja kuka on siitä vastuussa.

 

Lääkäri, kunta, hyvinvointialue tai valtioneuvosto päättävät.

 

Kovin selvä asia antaa silti aiheen päähänpistoon. Suomen kieltä käytettäessä on yksi oikeudellisesti iso asia, jossa kysytään tahtoa.

 

Suomen kansa aloitti vastarinnan vuosikymmeniä sitten, kun avoliitto yleistyi. Se tapahtui hyvin nopeasti. 

 

Lain mukaan avioliitto on asia, josta voi päättää vain pappi tai nimetty muu viranomainen. Itseensä lakiin on kirjattu kuulemisvelvollisuus. Viranomaisen on kysyttävä vihittäviltä, tahtovatko he ottaa tuon toisen puolisokseen. Vastauksen on oltava ”tahdon”. Jos alttarilla äännähtää, ”täytyypä miettiä”, toimitus menee mönkään. Sitovaa liittoa ei synny.

 

Toinen pitkä perinne on kaavan toistaminen sanelun mukaan, kuten valaa vannottaessa. Tuon tavan yksi varhainen esimerkki oli kiinteistönkauppa roomalaisessa oikeudessa. Täsmälleen oikeat sanat oli lausuttaa virkamiehen pidellessä vaakaa ostajan ja myyjän edessä. Se oli mansipaatio, josta me tunnemme enää vain vastakohdan, emansipaation, joka siis tarkoittaa siteestä vapautumista. Mutta oma tahtotilani viittaa nyt ruokailuun.

Hybridi

 

Sana tarkoittaa ristisiitosta ja sekasikiötä. Sen alkuperä on epäselvä. Se voi liittyä myös kreikan sanaan ”hybris”, röyhkeys, tappelunhalu, jumalien uhmaaminen. Kreikkalaiset kirjoittivat kirjallisuuden, millaisia seurauksia tuo tauti aiheuttaa.

 

Luettuani vuodenvaihteessa toinen toistaan viisaampia katsauksia liitän niihin oman huomautukseni. Meillähän on jo hybridityö (etä- ja lähityö), hybrididemokratia (Yhdysvallat) ja hybridimoottorit, joita pyörittävä sekä palavat aineet että sähkö, tuonnempana kai myös vety.

 

Kysymykseni on selkeä. Onko ristisiitos hedelmällinen vai hedelmätön?

 

Hevosen ja aasin hybridi eli muuli ei jatka sukuaan.

 

Kysymys on ollut äärettömän ajankohtainen kymmenen tuhatta vuotta. Kasvien jalostaminen eli esimerkiksi maanviljely edellyttää risteyttämistä. Sama pyrkimys on erittäin keskeinen karjanhoidossa, ja se muutti historiaa myös Silkkitiellä, kun ratsastajakansat alkoivat vyöryä kovaa rytyyttämistä kestävillä hevosillaan. Siinä vilinässä vaihtuivat myös vallitsevat kielet. Indoeurooppalaiset alkoivat rulettaa.

 

Tuolla sanalla voisi kuvata myös virustartuntaa. 

 

Virus ei pysty lisääntymään ilman isäntää, jollainen on tyypillisesti solu. Virus kidnappaa solun hienostuneet toiminnot ja sekoittaa mukaan oman perimänsä, ja niin lisääntyminen alkaa.

 

”Tietokonevirus” ei ole mitenkään huono kielikuva. Haittaohjelma tarvitsee ”isännän”, joka löytyy tyypillisesti verkosta tai toisesta tietokoneesta, ja alkaa monistaa itseään ottaakseen isännän valtaansa.

 

Suomi oli pitkän tuollainen virus Venäjä kyljessä, mutta ei ole enää. He tarvitsevat hiukan enemmän meitä kuin me heitä. Venäjä noudattaa edelleen 1800-luvun politiikkaa. Paasikivi sanoi amerikkalaiselle Steinhardille toukokuussa 1941:” Arvovalta merkitsee heille enemmän kuin mikään muu. Heidän muuttumattomana politiikkanaan on saada, mitä he voivat, niin vähällä kuin mahdollista, ja sitten pyytää lisää.”

 

 Mahdollisen Nato-keskustelun ongelma on toinen infektio. Kiina on nousemassa maailman ykkösmahdiksi, elleivät amerikkalaiset lopeta sisäpoliittisia riitojaan eli kahden puolueen sisällissotaa. Jos se ei onnistu, Natokin on kohta Kiinan ”alamainen”.

 

Tuo Puola-ilmiö on muuten historiassa tavallinen. Yhdet käyttävät aikansa keskinäiseen tappeluun samaan aikaan kun vieras vihollinen käynnistää jo pommikoneiden moottoreita. Siis kuten vuonna 1939.

 

Tämä oli vain kysymys, onko Natosta näissä oloissa pidättelemään ketään Euroopassa tai Lähi-Idässä, kun päätösten tekeminen maan sisäisissäkin asioissa näyttää kerta kaikkiaan jähmettyneen. 

 

Ei ole epäilyä, etteivätkö Kiina ja Venäjä olleet hyvinkin mielissään vuosi sitten loppiaisena Washingtonista tapahtuneesta. Olihan se joka tapauksessa näyttö hyvin pahaksi päässeestä toimintakyvyttömyydestä.-  Hybridin vastakohta muuten on symbioosi, jossa eliö tukee toista, eli ns. win-win.

Laulu

 

Jamppa Tuomisesta muutin mieleni katsoessani aamuvarhaisella dokumenttiohjelmaa, Iskelmä-Suomea, josta pyöri nyt kymmenes jakso. Työn jälki on hyvää, ja Ylen arkistoja on käytetty todella laajasti. Uutismainen kuva 60-luvun tanssilavoilta menee suoraan suoneen; oli se sekin vaihe. Äidilläni se oli, siis 30-luvulla, vielä rajumpi, mutta hän olikin kirkonkylän kuningattaria.

 

Jamppa Tuomisesta esitettiin talvella 1962 kuvattu klippi, jos hän lauloi kotonaan Oulussa Tiernapojissa Herooteksena. Yksi näitä luonnonoikkuja, ihastuttava poikasopraano, ja täysin erehtymätön korva.

 

En ole iskelmän harrastaja, ja rokkikin meni sivu suun, kun oli muuta kiinnostavaa. Häveten tunnustan, että jazz, etenkin Bartok, Alban Berg ja Bach, ovat minun musiikkiani.

 

Yksi ohjelman asiantuntijoista on ystäväni Pekka Gronow, uranuurtaja. Muistaakseni meillä on Pekan kanssa sama ongelma. Emme osaa soittaa mainittavasti mitään, ja jos ajattelee kuulijoita, on parempi olla myös laulamatta.

 

Minulle tämä puute oli arvoitus, koska suvussani kaikki muut osaavat, paitsi minä. No – äidin puolella ehkä ei. Yksi veljistäni lauloi kenelle tahansa mitä vain, jos sai markan, ja aina hyvin. Sisko meni Tapiolan kuoroon heti kun se perustettiin. 

 

Silti minulla on kaksi alaviittaa iskelmäohjelmaan. Koko ajan toistuva ”slaavilainen molli” ja ”surumielisyys” eivät mene aivan kohdalleen. Iskelmässä kaikuu sama kirkkosävellajien maailma, jonka monet vaistoavat edelleen omakseen virsistä ja hengellisistä lauluista. Ja se on tunnettua, että uudempi kansanlaulu, kuten etelä-pohjalaiset, käytti surutta virsien piirteitä. ”Slaavilaisuus” tuli venäläiseen musiikkiin vasta 1800-luvun lopulla, ja sylttypaja sijaitsi sitten Pietarissa, jossa painettiin hulluna erilaisia romansseja kaiken kansan makuun.

 

Duurin ja mollin ”surullinen – iloinen” jako on outo. Kuka senkin lienee keksinyt? Sanat tarkoittavat kovaa ja pehmeää. Vielä pari sataa vuotta sitten sävellajit kertoivat aivan muuta, kuten Harnoncourt suomennetussakin kirjassaan etevästi selittää. Barokissa esimerkiksi e-molli oli juhlallisuuden sävellaji, jonka kuulijat kyllä tunnistivat.

 

Romantiikka jäi pysyvästi iskelmään. Romantiikan musiikissa duurin ja mollin välinen jännite oli se iso asia, kuten Schubertin pianosonaateissa ja Beethovenin jousikvartetoissa. Suomen paras molli-iskelmä on Sibeliuksen Valse triste, puolivenäläisen lankomiehen näytelmään ”Kuolema” sävelletty. Jos haluatte helliä korvianne, YouTubessa on siitä erinomainen orkesteriversio ja hieno pianosovitus.

 

Niin. Kirjoittamisesta ja kynistä: miksi laulaa, kun voi kuunnella taustamusiikkia?

 

Sellainenkin ajatussuunta on, että soittaminen ja laulaminen tulivat maailmaan ensin, puhe vasta myöhemmin. Ja suomeksikin puhumme runonlaulajista emme runonlausujista, tarkoittaessamme näitä muinaisia, joiden äänessä oli taikuutta.

Paperille

 

Tästä asiasta olisi otettava selvä ennen kuin kirjoitan siitä. Tuota tapaa olen kuitenkin varonut.

 

Suomessa on käytössä arvo, joka ainakin pari vuosikymmentä sitten edellytti taitoa kirjoittaa kynällä ja sitten saada selvä kirjoittamastaan. Varatuomari.

 

Varatuomarin arvon myöntää tuomarinkoulutuslautakunta, ja se edellyttää käytännössä vuoden harjoittelua tuomioistuimissa oikeustieteellisen ylemmän korkeakoulututkinnon suorittamisen jälkeen. Puheessa sitä sanotaan auskultoinniksi.

 

Olen varatuomari. Samoin ovat veljeni ja poikani Isäni oli. Ennen ainakaan korkeimpaan oikeuteen ei päässyt edes tilapäisiin esittelijän tehtäviin ilman tuota titteliä.

 

Homma alkoi memorialistin tehtävillä ja päättyi itsenäiseen käräjien istumiseen eli juttujen ratkaisemiseen. Järjestelmä oli sivumennen sanoen mielipuolinen. Itsekin ratkaisin juttuja, jotka olivat oikeasta mielettömän vaikeita, ja toisia juttuja, joihin olisi välttämättä tarvittu edes jonkinlaista elämänkokemusta.

 

Memorialisti taittelee konseptipaperin perinteisin tavoin niin että marginaaleihin jää sauma, ja kirjoittaa kynällä puheenjohtajan sanelun mukaan tai kokemuksen karttuessa jopa omasta päästään luonnoksen, jonka nimi on puhtaaksi kirjoittamisen jälkeen varsinaisasiain pöytäkirja, ja asiakirjavihko on akti.

 

Memoriaalit säilytetään, koska joskus voi tulla epävarmuutta esimerkiksi linnatuomion pituudesta. Se ratkaisee, miten on julistettu eli luettu asianosaiselle, ei luonnokseen kirjoitettu.

 

Saako esittelijä käyttää esimerkiksi valtioneuvoston istunnossa nykyisin läppäriä, sitä en tiedä. Vieläkö ylemmissä oikeuksissa kirjoitetaan ”lappuja” käsin, sitäkään en tiedä. Ennen niin tehtiin jokseenkin poikkeuksetta. Tarkastava jäsen saattoi kirjoittaa tuomioon aivan uudet perustelut. Hän teki sen tuhertamalla rivin toisensa jälkeen konseptin perään tai reunoihin. Esittelijän tehtävä oli vahvistaa eli kirjoittaa uudestaan lyijykynämerkinnät mustekynällä eli ”illuminoida” ne.

 

Kun itse aloitin KKO:ssa 1976, ilmoitustaululla oli kansliapäällikön kirjoittama pieni paperi, jossa luki ”Kielletään käyttämästä ns. kuivamustekynää asiakirjoille”. En tietenkään sanonut, että myös eräiden kuulakärkikynien jälki oli asiasta annetulla valtioneuvoston päätöksellä hyväksytty arkistointikelpoiseksi, joten käsky oli lakiin perustumaton. Mutta etenkin diaarin vieressä oli mustepullo, Akvilan arkistomustetta, ja teräskynä eli puinen, pureskeltuvarsi ja huonoon kuntoon päässyt irtoterä. Käytettävissä oli myös raapevettä. Ja tietysti leiskari eli imupaperilla päällystetty työkalu. Minulla muuten taitaa olla sellainen, sekä keinu että uudenaikainen rulla, joka oli ihan muovia eli plastiikkia.

 

Niinpä kaikilla tuomareilla oli helposti luettava, hyvä käsiala. Minun aikanani paras oli Frans Varhiala. Hyvä kakkonen oli Olavi Heinonen.

 

Laatikossani on muuten ryöstösaalis. Ballograf-kuulakärkikynä, jonka varteen on stanssattu ”Korkein oikeus”. Onpa aikoihin eletty eli till tidernapas har man levat.

Celsius 232,7

 

 

Kyllä, se Mont Blanc on tummanpunainen. Mutta kuka kumma tietää tai arvasi sen?

 

Otsikossa ilmoitetussa lämpötilassa vapaus syttyy tuleen ja tuhoutuu. Ray Bradbury pani sen kirjansa nimeksi fahrenheit-yksikköinä: 451. Siinä maailmassa lukeminen oli kielletty. Kyniä ei varmaan ollutkaan. Esivalta seurasi ihmisiä suurista televisioista. Jotkut arvokkaat lehdet pitivät kirjaa huonona: tyypillistä hysteriaa ja televisiovastaisuutta. Vain joku Neil Postman kysyi, huvittelemmeko itsemme hengiltä.

 

Kommentti eiliseen tietää, ettei kukaan enää kirjoita kynällä. Paitsi jotkut vanhat, ehkä. Kai se on totta? Matemaatikkoja ja lyyrikkoja kuitenkin epäilisin. Molemmat ovat ahkeria roskakorin käyttäjiä. Filosofia puolestaan on sellainen hyvä aine, että kaiken voi julkaista painettuna, ja mainekos se vain siitä kasvaa. Ajattelen Foucaultia ja kirjaa ”sanat ja asiat”, Les mots et les choses. Saa olla koko piru, joka sen ymmärtää. Kirjoittaja ei ainakaan kuulunut siihen joukkoon.

 

Missä lämpötilassa kynä syttyy palamaan? Mitä silmässä ja hermostossa tapahtuu, kun ajatus häikäisee?

 

Kommentoija ei ehkä ole kuullut sellaisista valtioista kuin Neuvostoliitto ja Saksan Demokraattinen Tasavalta eli DDR. Molemmissa eri vaiheissa kirjoituskoneen hallussapito oli rangaistava teko. Seuraukset saattoivat olla hyvin vakavia. Kuvittelin kerran kohtauksen, jossa teloitettavan upseerin viimeiset sanat ovat ”Qwerty”. – Selvää puolaa tuo on.

 

Anna Ahmatovan ”Requiem” on hyvin kuuluisa runo. Se kuvaa tuskan ja toivon eli ihmisenä olemisen. Runoilija kirjoitti sen kynällä paperille, kuten aina. Mutta häneltä oli jo teloitettu aviomies ja vangittu poika. Hän arvioi oman kohtalonsa ja löysi etsittyään kymmenen muuta naista, jotka opettelivat kukin osan runoa ulkoa. Sitten hän hävitti käsikirjoituksen. Ennen pitkää suuri osa venäläisistä oli kuullut tuon runon ja melkoinen osa osasi sen kokonaan ulkoa. ”Ei alla vieraan taivaan, ei alla toisten lippujen, tämän jaoin kansan kanssa, kun onnettomuus hylkäsi meidät.”

 

Kun Solzhenitsyn oli päässyt Siperiasta pakkotyöstä, hän julkaisi muistojaan koneella hiilipaperien kanssa kirjoitettuna. Tuollaisen ”kirjan” nimitys on ”samizdat”. Ahmatovan runo alkoi kierrellä samalla tavalla, hiilipaperikopioina.

 

Stalin oli viisas mies. Hän tiesi, että kynällä on kaadettu valtakuntia ja voitettu sotia. Yksi sitä yrittäneistä oli nimeltään Karl Marx, joka kirjoitti kynällä Manifestin. V. Lenin yritti samaa, mutta ei onnistunut, koska hän kirjoitti yksitoikkoisesti, puuromaista tekstiä.

 

Tietokone ja Internet eivät ole muuttaneet tilannetta paremmaksi. Uskottavan tiedon mukaan keskiverto ”lukija” viipyy nettisivulla alle minuutin.

 

Olenko tullut maininneeksi, että minulla on runoja kynällä kirjoitettuina pari tuhatta sivua, ja ainakin sama määrä kirjoituskoneella (käsikäyttöisellä) kirjoitettuna.

 

Sokean miehen valkoinen keppi on hänen kätensä ja siis hermostonsa jatke. Näkevä ihminen loppuu sormiinsa. Sokea jatkuu. Olettehan nähneet, miten t sokea hakee kevyellä kepillä tiensä pyörätelineiden ja pylväiden seasta? 

Kynä on mielen jatke. Se on elin, ei väline.

Kromi

 

Eilen taka-ajatuksen oli ihmetellä, kiinnostaako ihmisiä enemmän huono ja kallis kuin halpa ja hyvä.

 

Olin katsellut verkosta kyniä, joista olen aina kiinnostunut. Tarkoituksiina parhaaksi osoittautui muuan Pentel ja muuan Pilot, hinnat 2 euroa kappale ja kymmenen halvemmalla. Lisäksi totesin, että minulla on niitä. Lisäksi käytän päivittäin erästä Liquid Gel -kynää, joita olen ostanut muistaessani maitokaupasta. Tarkoitan Prismaa.

 

Löysin vaivattomasti kyniä, jotka maksavat 200 euroa eivätkä kokemuksen mukaan kuitenkaan toimi tarvittaessa. Minulla on sellaisia museoesineinä muutama, etenkin täytekyniä.

 

Se on tieteellinen kysymys, vaikuttaako kynä tai laite ylioppilaskirjoitusten tulokseen, työpaikkaa haettaessa tai morsianta kosittaessa.

 

Minulla on tallessa se Mont Blanc -täytekynä, jota käytin ylioppilaskirjoituksissa 1963. Olin jopa skannannut 8. luokan todistukseni, josta käy ilmi, että minulla olisi taipumuksia matematiikkaan ja musiikkiin. Kielissä taitoni ovat välttävät. Reaalista, johon kuuluu myös historia, kirjoitin cum lauden. Äidinkieleen ja kirjallisuuteen kykyni eivät viittaa.

 

Jottei lukija nyt ensi töikseen ymmärtäisi, taitaa minulla olla hyvinkin oivallisia tenttituloksia ja arvosanoja, mutta kirjoitusväline saattoi olla Kouluaitan laskukynä, sellainen keltainen. Vasta myöhemmin etenin viheriäisiin Faber-Castelleihin.

 

Sureva sukulainen toi talouteemme Chrome Bookin, joka on tässä tapauksessa Lenovon valmistama läppäri. Uusi sellainen maksaa Verkkokaupassa 328,90. Chrome Book on melkein pelkästään verkkoon tukeutuva käyttöjärjestelmä eli Windowsin ja MacOS:n kilpailija. Se on nopea kuin perkule.

 

Nopeasti huomaa, että myös pakettiin kuuluva GoogleDocs tuntuu istuvan paremmin kuin Microsoft Word. Jälkimmäinen on kehittynyt toimistokäyttöön. Paljonkin kirjoittavalla yksityishenkilöllä se on kuin kävisi täysperävaunullisella rekalla kioskilla. Tuo Googlen avoimeen lähdekoodiin perustuva tekstinkäsittelyohjelma tekee kaikki tutut asiat ja haluaa tallentaa tiedostot pilveen (GoogleDrive). Vainoamisharhainen ihminen, kuten minä, tallentaa kyllä vaivalla kirjoitetut tiedostot myös ulkoiselle kovalevylle, jotka ovat nykyisin halpoja kuin näkkileipä.

 

Apple MacBook Pro näyttäisi maksavan nyt vähän yli 3 000,00, mutta kyllä tämä Chrome tuntuu paremmalta.

 

Kirjoitan tätä iMacillä. Uusi ja tosihuippunopea maksaisi enemmän, ja SSD-muistia saisi jopa 8 teratavua.

 

Mietittyäni itseäni ja elämätäni täällä arvostan enemmän sitä nopeutta, että tuo ChromeBox avaa itsensä ja sulkeutuu parissa sekunnissa.

 

Se on keino blogin postaamiseen niinä aamuina, jolloin Word on solmussa. Niin käy etenkin usein, koska Mac kyselee salasanoja aina päivityksen jälkeen, ja niitähän on. Arvokas vihje vanhoille ja vaarallista elämää viettäville lukijoille. Jos eli kun joutuu itse pelistä, jälkeläiset voivat olla hyvinkin kiitollisia salasanoista, joiden takana on kaikki, pankkitilistä pasianssiin.

 

Metallurgia

 

Boris Vian suoritti loppututkinnon metallurgiasta ja loi mutkaisen uran jazz-trumpetistina, kirjailijana, laulajana jne. Hän kuului kuvaan Pariisin 1940-luvulla ja pyöri Sartren ja Camusin joukossa, joka siemensi suoraan elokuvan uuden aallon.

 

Lukemani mukaan hänellä oli niin paha kammiovärinä rytmihäiriöineen, ettei hänen tarvinnut naputtaa soittaessaan kengällä lattiaan. 

 

Metalleista siirryin suoraan YouTuben Project Farm -sivuille. Terveisiä Perrtulle. Keskustelimme joskus liiankin kauan linkkuveitsistä, vaikka Pertun olisi pitänyt kirjoittaa väitöskirjaa. Se kyllä valmistui, ja linkkareita on tallessa aika runsaasti. Muta Project Farmissa on harvinaisen tiheää englantia puhuvan tuotevertailijan riittävän laaja testi muiden muassa Lethermanin ja Victorinoxin monitoimiveitsien ominaisuuksista. Saksitestissä, jota varten testaaja leikkasi jalkapallokentällisen suikaleita paperista, pahvista, foliosta ja santapaperista, muuten suuret kiitokset keräsi Fiskars (Made in China).

 

On myös miellyttävää katsoa kymmenen porakoneen ja iskuporakoneen suorituksia. Jokin laite ruuvasi märkään mäntyyn noin 11 pitkää ruuvia, toinen kevyesti 160, ja se jälkimmäinen oli halvempi.

 

Asennus- ja käyttöönoton ohjeita ei siis enää juuri ole. Se kaikki on esimerkiksi YouTubessa. Linkeistä pääsee sivustoille, jotka ovat joskus loisteliaita. Brillantin matematiikkaa, tietojenkäsittelyä ynnä muuta opettava, pätevästi animoitu sarja tosin maksaa hiukkasen, mutta sen yhtälöiden ja niihin liittyvien kuvien jälkeen kukaan ei voi uskottavasti väittää, ettei tietäisi, mikä on differentiaaliyhtälö tai mitä oikeasti tarkoittaa ’algoritmi’.

 

Olen ennenkin sanonut, että aikamme tiede, hurjasti muuttuva biologia, on peruskoulupohjalla ja kunnon englannintaidolla ilmaiseksi tarjolla OpenStax -verkkokirjoina, joiden kirjoittajat näyttävät olevan B-luokan yliopiston professoreita, siis erittäin kokeneita ja hyvin selvillä siitä, mitä lukija pystyy seuraamaan. 

 

Matematiikasta on paljon juttuja Diracin kaltaisista henkilöistä, jotka mutisivat sensaatiomaisia oivalluksia katederilla ja kirjoitettuaan yhtälöt taululle pyyhkivät ne vasemmalla kädellä saman tien pois niin että osa kollegoistakin ja itkemään ja kiroilemaan.

 

Onneksi verkossa on päinvastaistakin, Feynmanin vuosikymmenien takaiset fysiikan luennot, joita sanotaan maailman kaikkien aikojen parhaiksi.

 

Luettuani paljon ja paksujakin kirjoja salakirjoituksesta ennen ja nyt sain vasta YouTubesta täsmällise tiedon saksalaisten salakirjoituskoneen Enogman kohtalokkaasta puutteesta. Rakenteellisista syistä kirjainta ei voinut esittää samassa viestissä kahta kertaa samalla merkillä. Niinpä Turing ja kumppanit iskivät kiinni säätiedotuksiin ja toivotukseen ”Heil Hitler”, ja saivat pään auki.

 

Ohjelma on tehty ihanteellisen havainnollisesti ja sitäkin on korostettu, että kunkin päivän avain lähetettiin samalla laitteella mutta eri koodilla kuin kulloinenkin teksti.

 

Historioitsijat ovat tänäkin päivänä epävarmoja siitä, eivätkö saksalaiset todellakaan huomanneet, että heidän salaisia viestejään luettiin, ja eikä Neuvostoliitto saanut niitä – tai tietoa, että suomalaiset olivat avanneet useat heidän salakirjoituksistaan, joita he käyttivät paljon sopivien kertakäyttölehtiöiden puuttuessa.

Lestinheittäjä

 

Ystäväni Petri Latvala on ainoa korkean tason kirjataiteilija, jonka kanssa voin keskustella huolettomasti esimerkiksi Catulluksen versiosta Sapfon oodista, koska hän osaa noita kieliä. Joulukorttikin tuli viimeisen päälle tekstattuna kreikaksi, muinais-, ei nyky.

 

Feisbukissa hän palauttaa mieleen, että Belgiassa, sen ranskankielisillä alueilla, vuoden sanaksi oli tietysti valittu ”ultacrépidisme”.

 

Kuten lapsikin tietää, tuo ranskan kielen sana, jota ehkä ei ole olemassa, viittaa latinaksi murjaistuun ”Ne sutor ultra crepidam”, josta on vanhastaan tuttu, sujuva suomennos ”suutari pysyköön lestissään”.

 

Lesti on siis se useimmiten puusta valmistettu laite, jota käytetään kenkää valmistettaessa ja jota herrasmiehet ennen tarvitsivat Italiassa käsin tehtyihin kenkiinsä; väitteen mukaan Italiassa edelleen katsotaan miestä ensin kenkiin ja sitten vasta silmiin. Kengät ovat sielun peili.

 

Kielessämme on säilynyt ”sopiva lesti”, jota näkee kirjoitettaessa juoksukengistä ja etenkin vaelluskengistä.

 

Sananlasku liittyy tarinaan taidemaalari Apelleksesta, joka viimeisteli kerran 300-luvulla ennen ajanlaskumme alkua maalausta vanhasta kaveristaan Aleksanteri Suuresta. Asioillaan kulkeva suutari pysähtyi katsomaan maalausta ja huomautti, että taulussa kuvatussa sandaalissa oli jokin kohta väärin. Apelles korjasi sen mukisematta. Suutari innostui arvioimaan myös ihmishahmoa, jonka maalari lopetti sanomalla, että suutari pysyköön kengänpohjissa eli suomeksi siis lestissään.

 

Lestinheittäjäksi muuten sanottiin nuoruudessani pimeän pullon myyjää, joista tapasi öiseen aikaan esimerkiksi Albertinkadulla. Miten tämä liittyy asiaan, sitä en tiedä. Joten se ei ehkä liity siihen sen enempää kuin kansansadun maininta kiukkuisesta suutarista, joka muka löi karhua lestipussilla päähän ja tuikkasi naskalilla silmään niin että näkö himmeni.

 

Belgialaiset ilmeisesti tarkoittavat ranskan kielialueen ikiuistoiseen tapaan eli ikävästi vihjata, että ainakin viime vuoden ilmiö, joka näyttää siirtyvän kitkattomasti tähän vuoteen, on toimia kuten tuo suutari. Eli jakaa vakaumuksen syvällä rintaäänellä arvioita ja asiantuntijalausuntoja asioista, joista ei todellisuudessa tiedä höykäsen pölähdystä.

 

Muistelen että jo kansakoulussa joku meni lankaan, kun häneltä välitunnilla kysyttiin Aleksis Kiven mallin mukaan, tiesikö hän, mikä oli Sepeteuksen poikien isän nimi. Hän valitteli raamatunhistorian osaamistaan mutta yltyi silti inttämään, ettei sitä tarvitsekaan tietää. Pelkkää juttua koko Raamattu.

 

Sitä en muista, olisiko joku ollut niin sydämetön, että olisi mennyt paljastamaan salaisuuden. Ehkä näin ei käynyt, koska mielestäni saman kaverin lätty lätisi vähän väliä, kun hän koetti liian myöhään kiljua ”vitsi, vitsi” kokeiltuaan jotain tilanteeseen huonosti soveltuvaa johonkuhun pikavihaiseen ja isonyrkkiseen lurjukseen.

 

Mutta ehdotan, että ultracrepidistin voisi suomentaa lestinheittäjäksi. Siinä olisi hyvä sana lahoamassa käyttöä vailla. – Kreikan kirjain on Wikipedia psykologiasta käyttämä symboli. Suutarijuttu tunnetaan myös nimityksellä Dunningin-Krugerin efekti eli oikeassa olemise harha.