Juoruilua tuomareista

Lukijoissa lienee nuoria ihmisiä, joilla on vielä tulevaisuus edessään, toisin kuin meillä vanhoilla juoppohulluilla, joissa on vain menneisyys takanamme (sanoi tarinan mukaan prof. Fabritiuksen luennolla Lapinlahden tarpeellisessa laitoksessa opiskelijoille esittelemä  käsi professorin kaulalla.)

Katsoin korkeimman oikeuden nykyiset jäsenet ja selasin hovioikeuksien tietoja. Joukossa on aivan tuntemattomia, enkä viitsi ryhtyä selvittelemään. Perustiedot ovat verkkosivulla: puhtaasti asianajajataustainen on Ari Kantor, puhtaasti KKO:n esittelijätaustaisia ovat Raulos ja Hiden, alioikeuden laamanneja Pasi Aarnio ja Hannu Rajalahti ja hovioikeudesta Liisa Mansikkamäki ja Jorma Rudanko. Ja sitten on sekatapauksia, kuten ystäväni Soile Poutiainen, jolla on epätavallisen monipuolinen kokemus.

Kiistattomat näytöt oikeudellisista kyvyistä, esimerkiksi väitöskirja, on usealla. Nimeän malliksi Timo Eskon.

Ennen, siis kun kävin väitöskirjaan läpi mahdollisimman tarkasti kaikkien senaattorien ja oikeusneuvoston kaikki löytyvät henkilötiedot katuosoitteita myöten 1900-luvun ajalta, hahmottui selvästi jako, jota ei-julkisissa asiakirjoissa ja talon sisällä nimitettiin ”rotaatioksi”. Kustakin maan hovioikeudesta (Turku, Viipuri, Vaasa, sotien jälkeen Viipurin sijasta Itä-Suomen ja uutuutena Helsingin hovioikeus, myöhemmin Kouvolan ja Rovaniemen) piti päästä jonkun.

Kun järjesteli listan samaan aikaan jäseninä istuneista, siellä todella oli väkeä eri hovioikeuksista ja lisäksi 1 – 3 kihlakunnantuomaria ja yleensä joku raastuvanoikeudesta jäseneksi kelpuutettu.

Professoreilla oli ikään kuin kiintiö. Suoraan professorin virasta ihanuuteen ylennettyjä on ollut aina. Nyt on muutamia tulkinnanvaraisia, jotka ovat sattuneet istumaan Lapin yliopiston professoreina, kun kutsu on käynyt. Helsingin yliopiston oppituolin korkeudesta tulivat mm. J. Wirilander ja P.-L. Haarmann.

Toimiminen ylimääräisenä oikeusneuvoksena oli kätevä koeaika. Jotkut eivät herättäneet innostusta tosissa tuomareissa, Rosokivi, jotkut eivät viihtyneet.. Joistakin haluttiin vakinaisina jäseninäkin eroon niin että heidät toimitettiin esimerkiksi hovioikeuden presidenteiksi. Jotkut halusivat ja pääsivät juuri siihen virkaan.

Lakimieskunnan sisäisessä panettelujärjestelmässä esitetään säännönmukaisesti ristiin käyviä käsityksiä – ei pärjännyt / ei viihtynyt. Olen laatinut omaan tuntemukseeni ja tutkimuksiini perustuvan listan 10 surkeimmasta oikeusneuvoksesta, mutta voitte olla varmat, etten julkaise sitä, eikä sitä löydetä kuoltuani. Se olisi helppo torjuakin – Kemppisen lista…

En liioin yhtään halua solvata ihmisiä, jotka tekivät parhaansa. Mielelläni herjaisin neuvoksia, jotka itse luulivat olevansa Jumalan luomistyön huippusaavutuksia, saamatta tässä arviossa laajempaa kannatusta. Pidättäydyn.

Jotkut – Turun hovioikeus – katsoivat oikeudekseen ehdottaa oikeusneuvosta. Joku – oikeusneuvos Alatalo – käskettiin korkeimpaan oikeuteen, koska hänellä oli kuulemma hyvät mallit (asiakirjakaavat). Joku oli herättänyt myönteistä huomiota istumalla lakimieskokouksessa viisaan näköisenä (JFT). Olin kuulemassa, kun KKO:ssa touhuttiin että sellainen Eeva Vuori oli esitellyt etevästi oikeustaloa Tampereella. Niinpä hänet kutsuttiin jäsenkeksi…

Kun tulos on kuitenkin se, että maasta ei saisi käytännössä irti pätevämpää joukkoa, tuttavuuksien ja herätteiden merkitystä ei voi sivuuttaa. Sortavalalaisuus voi olla tällainen seikka. Ainakin kuulopuheet vahvistavat monissa tapauksissa ehdokkaan nuhteettomuuden; siinä asiassa tuomarilta vaaditaan paljon.

On ollut meklareita eli kummeja. Matti Ylöstalo ainakin oli. Kun erittäin suurta arvostusta ammattikunnassa nauttiva henkilö sanoo juuri oikealle henkilölle, että tällainen ja tällainen ihminen voisi kiinnostaa teitäkin, asia toki herättää kuulijassa uteliaisuutta.

Parhaat kykyjenetsijät ovat palkattomia, kuppikuntien ulkopuolella ja lahjomattomia. Olen itse tuhonnut muutaman uran nousujohteen luonnehtimalla henkilöä esimerkiksi määreellä ”ilkeä, tyhmä ja ylpeä siitä”.

Muisto

Tänään maanantaina siunaten erittäin korkeassa iässä kuollut oikeusneuvos Maarit Saarni-Rytkölä. Hän oi syntynyt 1916 ja oli Suomessa ensimmäinen korkeimman oikeuden jäseneksi nimitetty nainen ja koko läntisessä maailmassa toinen. Sitä ennen hän oli ollut hovioikeudenneuvos, tuossa virassa niin ikään toinen nainen.

Minun silmissäni nimitysvuosi 1970 meni vastikään. Lukijan tuntuma voi olla toinen. Mutta taas kerran – tuolloin oli itse toiminut juristina muutaman vuoden ja istuin käräjiä ja pääsin asianajajaliiton jäseneksi. Nyt KKO:n presidenttinä on nainen ja jäseninä on ollut useita niin eteviä henkilöitä, ettei Saarni-Rytkölän sääntö ole enää voimassa.

Hänkin suostui keskustelemaan kanssani aika vapaasti, kun keräsin väitöskirjani aineistoa. Häneltä minulla on lainaus: naisen täytyy olla kolme kertaa parempi ja ahkerampi kuin miehen, jotta saisi saman aseman ja palkan.

Hän oli sitä sukkpolvea, joka teki sen. Hattu päästä, hyvät herrat!. Olen ollut kuulevinani, että Maarit piti yhteyttä ainakin Sirkka-Liisa Virtamoon, joka oli saman sukupolven uranuurtaja ensin Helsingin Sanomien toimittajana ja sitten asianajajana; Helvi Sipilä oli myös asianajajana etevä. Maaritin nyt kuoltua (hän teki oikeudellisesti pätevästi sinunkaupat kanssani tuossa väitöskirjavaiheessa, eläkkeellä ollessaan. Muistan tilaisuuden. Olin heillä kotona Lauttasaaressa.

Yksi pioneeripolven edustaja on vielä elossa, professori Inkeri Antila (rikosoikeus). Pyytäisin nuorta feministipolvea sytyttämään joskus kynttilän. Naisten asema on nyt toinen. Se on ostettu lukemattomien valvottujen öiden hinnalla.

Kun saan paremmin hahmolle seuraavan kirjani, ”Ylpeys ja lankeemus Suomen virkakunnassa ja yläluokassa 1861-2011) jaottelen virkatuomarit heti kahteen ryhmään, dynastisiin ja vain lahjakkaisiin. On turha uskotella, etteikö sopivaan sukuun syntyminen edistäisi uralle pääsemistä. Uralla etenemistä se ei välttämättä auta, jos kykyä puuttuu.

Suomen korkein oikeus on kokonpanoltaan harvinaisen sopiva maahan, jossa luokkaerot olivat aikaisemmin kummastuttavan pienet. Suomessa saunoittajan avioton poika saattoi jo sata vuotta sitten päätyä maan arvostetuimpiin kuuluviin virkoihin. Hyvin tyypillisesti ammattikunnan kellokkaan taustalla on toimihenkilö tai käsityöläinen tai hohdoton virkamies. Lisäksi on sitten senaattorien lapsenlapsia ja jokin määrä ns. sivistyssukujen jäseniä (sukunimiä tyyppiä Neovius, Lilius, Möller).

Maarit-Saarni-Rytkölä antaa aiheen korostaa Suomen sivistyshistorian osaa, joka on yleensä unohdettu. Meillä on valiokoulumme ja ”Pohjoiset reservit”, vanhojen läänien pääkaupunkien klassilliset lyseot. Opettajien ja opetushallituksen kiivaista vastaväitteistä huolimatta huippukoulut näkyvät edelleen lehtien hanakasti julkaisemissa listoissa ylioppilastutkinnon suorittaneiden pistemääristä tai lukioon edellytettävästä keskiarvosta.

Haluaisin korostaa seminaarikaupunkeja eli niitä paikkakuntia, joissa valmistuttiin enimmäkseen keskikoulupohjalla kansankoulun opettajiksi. Sellaisia olivat Rauma ja Hämeenlinna ja tietysti Jyväskylä. Mutta Sortavala, josta Saarni-Rytkölä kirjoitti ylioppilaaksi ennen talvisotaa, tuotti kolme muutakin korkeimman oikeuden jäsentä: Eero Mäkinen ja Johannes Leivonen. Sortavala oli myös sotien vuoksi yksityisesti ylioppilastutkinnon suorittaneen Heimo Lammen kotikaupunki.

Sanoisin että neljä on silmiinpistävän paljon, kun paremmat tuomarinvirat menivät joko Helsingin valiokoulujen vesoille tai siten hovioikeuskaupunkien, Turun ja Viipurin valopäille. Ja on siellä jokunen vaasalainenkin joukossa.

Seminaarien suunnaton saavutus oli vastaansanomaton todistus siitä, että myös nuori ja ennakkoluuloissa araksi arvioitui neiti-ihminen hoitaa ongelmattomasti kansakoulua, usein tosiasiallisena opettajajoukon johtajana, joskus vaikeissa oloissa syrjämaiden kouluilla.

Hitlerin suurista virheistä yksi oli romanttinen käsitys naisista. Kolmas valtakunta ei käyttänyt saksalaisia naisia sotaponnistuksiin kuin nimeksi. Neuvostoliitossa järkiperäistä oli vain naislääkärien laaja käyttö rintamaoloissa. Suomessa lottien panosta voisi kuvata ratkaisevaksi. Maarit Saarni-Rytkölä oli ilmavoimissa viestintälottana.

Uskon: tie hyvinvoinnin lisäämiseen on koulutus ja kestävä yksilöltä toiselle siirtyvä koulutus riippuu naisista, sekä Suomessa että Afrikassa. Naisten etujoukko, josta tässä hyvästellään yksi, on ylpeyden aihe.

Ajatusvirhe II

Vastakkainen kanta lääkäriasiassa johtaa kysymykseen aktiivisesta ja passiivisesta kuolinavusta eli eutanasiasta. Tilanne menee mahdottomaksi, jos kuka tahansa lääkäri rupeaa kollegojaan viisaammaksi tulkitessaan ”tuloksetonta kärsimysten pitkittämistä”.

Esimerkki ei ole itsestään selvä. Saksassa tuomittiin pieni määrä lääkäreitä ja Ruotsissa ei valitettavasti ketään epäinhimillisistä toimista vajaamielisiä kohtaan. Sotien jälkeen tuomioistuimet uskalsivat viimein julistaa lukemattomien eurooppalaisten ällistykseksi, että totteleminen voi olla rikos. ”Noudatin vain käskyä” oli satojen tuhansien henkilöiden puolustus. Yleensä se tehosi, muta onneksi ei aina.

Lääkärin on joskus toimittava omantuntonsa eikä lain mukaan, useimmiten ei. Vastaavanlaisia ammatteja on paljon. Tuomarin on paha hylätä velallisen ajamaa velkomiskannetta sillä perusteella, että hänen tuli velallista sääli ja velkoja on tarpeeksi rikas jo ilman tätä rahaa. Jos tuomari on tuota mieltä, hänen pitää kanteen hyväksyttyään juosta tuomitun perään ja lahjoittaa hänelle omasta lompakostaan summa, joka hetki sitten tuomittiin maksettavaksi. Ele voi olla kaunis, mutta ei viisas.

Toimiminen esimerkiksi ”Anne Frankin päiväkirjasta” ilmenevin tavoin juutalaisperheen piilopaikan ilmiantajana tai hollantilaisen poliisin ominaisuudessa Auschwitzin junaan saattajana on juuri suvaitsemattomuuden suvaitsemista.

Moni vakuutti – usein kai valheellisesti, usein kai rehellisesti – olleensa näissä tehtävissä suurissa sieluntuskissa. Ne tuskat eivät paina verrattuna sellaiseen suvaitsemattomuuteen, että eräiden omituisesti määriteltyjen ryhmien – kuten homojen – elämistä ei suvaita, vaan heidän surmataan. Natsijohto tiesi mitä oli tekemässä. Siksi yksiselitteisiä tappokäskyjä löytyy vähän. Osa arkistoista on Neuvostoliitossa, joka ei ollut kiinnostunut suvaitsevaisuudesta eikä laillisuudesta, mutta sitä vastoin hyvin kiinnostunut asiakirjoista, joita käyttäen ihmisiä voi uhkailla ja kiristää. Juutalaisvainot jatkuivat Neuvostoliitossa ja Puolassa vielä toukokuun 1945 jälkeen.

Hollantilainen poliisi saattoi siis olla sitä mieltä, että juutalaiset ovat ikäviä ihmisiä, mutta ei heitä nyt kuitenkaan tappaa tarvitsisi.  Tämä on suvaitsevaisuutta. Kun hän toimi toisin, hän edisti suvaitsemattomuutta. Jos hän teki sen peläten omaa henkeään, tilanne on taas toinen.

Mielenkiintoista kyllä, sellaisia tietoja ei näytä olevan olemassa, että joku saksalainen tai Saksan vasallimaan viranomainen olisi saanut maksaa suvaitsevaisuutensa hengellään. Jopa Itärintaman pahoista pahimpina pidettyjen joukkomurhaspesialistien (Einsatzgruppe) tehtävistä pyydettiin ja päästiin vähemmän kammottaviin tehtäviin.

Tästä jälkimmäisestä ongelmasta on kirjoitettu monta hyvää kirjaa. Yksi niistä on Styronin ”Sofien valinta”. Mutta oman hengen vaarantaminen käskyjä noudattamalla oli tietenkin sääntö, ei poikkeus. Sen tekivät (lähes) kaikki sotilaat.

Kun edellä on ollut puhe elämän kunnioittamisesta, ihmisestä ja yksilöstä, olisiko mielettömien ja hirvittävien käskyjen totteleminen ihmisen lajipiirre vai kulttuurien kehityksen ydin?

Miten tähän filosofiaan liittyy poliittinen aate, jonka mukaan maahanmuuttajien määrää on vähennettävä ja maassa jo olevien muukalaisten olot on muutettava ikäviksi?

Ei mitenkään. Tuo on aidosti mielipide, poliittinen kanta, joka koskee yhteisten asioiden hoitoa. Jokaisella on oikeus tuohon mielipiteeseen ja sen ilmaisemiseen. Mielestäni ei ole erikoisen vaikeaa osoittaa rajaa tuon mielipiteen ja väestöryhmiin kohdistuvan väkivallan välillä.

Syrjintä on väkivaltaa.  Suomessa ja periaatteessa EU:ssa valtiolla on monopoli syrjintään ja muuhun väkivaltaan. Valtio saa syrjiä esimerkiksi esimerkkieni lääkäreitä, edellyttäen että asiasta on säädetty laissa. Tuo edellytys täyttyy Suomessa.

Kunnianloukkaus on nyky-yhteiskunnassa henkistä mukilointia eli siis väkivaltaa. On lupa kirjoittaa: kansanedustaja NN, vastustan mielipiteitänne enkä voi hyväksyä niitä. Ei ole lupa kirjoittaa: kansanedustaja NN on lurjus ja sika, jota pitäisi pistää turpaan. Ihmisarvoa on kunnioitettava, vaikka se ei ole tieteellisesti perusteltavissa. Ihmisen asenteet ja mielipiteet eivät vaikuta hänen ihmisarvoonsa.  

Ajatusvirhe I

Joka päivä, jopa aamulla, nyt keskustellaan suvaitsevaisuudesta. Viimeksi taisi olla puhe homoista, Kreikasta tai abortista, tai kukaties kaikista. Asiantuntevat henkilöt löysivät toisensa siinä, että he olivat väärässä. Kysymyksessä on ajatusvirhe, tyypiltään tätä nykyä suosittu.

Suvaitsemattomuutta ei saa suvaita.

Suvaitsemattomuuden salliva henkilö lakkaa olemasta suvaitsevainen.

Jos käsität itsesi suvaitsemattomaksi tai pidätät oikeuden päättää itse, mitä suvaitset ja mitä et, älä sitten viitsi väittää muuta. Jos haluat suvaita, mieti asiaasi.

Suvaitseminen ja hyväksyminen ovat eri asioita. Ihminen suvaitsee tekoja ja ajatuksia, joita hän pitää pahoina. Kuten suomen kielen sana viittaa, hyväksyminen puolestaan tarkoittaa, että pitää jotakin hyvänä.

Sallimiseen voi päätyä kahta tietä: antamalla toisen pitää paheensa tai kannattamalla ja edistämällä noita paheita.

Ei se ole suvaitsevaisuutta, että asetut suihkuun menon kannalle, etenkin helteellä. Se on suvaitsevaisuutta, ettet sano mitään, vaikka joudut tuulettamaan huoneet jonkun poistuttua. Ehkä hänellä on syynsä kaihtaa kastautumista. Ehkä hänellä ei ole syitä, mutta kysymyksessä on silti hänen oma asiansa. Kylään kutsuja voi tietysti harventaa.

Laaja, periaatteellinen suvaitsevaisuus taitaa olla yhtä mahdotonta kuin pasifismi. Pasifisti joka jättää käyttämättä väkivaltaa estääkseen mielipuolta surmaamasta toista ihmistä, käyttäytyy väkivaltaisesti. Käytännössä hän voi jopa joutua syytteeseen avunannosta tappoon. Huudoille kuuro henkilö on siis kuristamassa lasta, ja pasifistilla on valurautainen paistinpannu käden ulottuvilla. Kyllä silloin pitää lyödä. Tappaa ei tarvitse.

En kanna huolta toisten ihmisten viinan käytöstä. Muutaman kerran olen joutunut tekemään sen, mikä on joskus välttämätöntä ja aina tehotonta. Ystävä on hurjassa alamäessä ja selittää, että kaksi tai kolme pulloa valkoviiniä joka ilta on kohtuullinen määrä, raikastaa hengityksen ja antaa makean unen. Silloin on sanottava:” Petät itseäsi mutta et minua. Tapat itsesi ja aiheutat toisille surua ja häpeää.” Äidille, joka vetää rintasavuja posket lommollaan imettäessään vauvaa ja odottaessaan toista, on sanottava, että tee omalle terveydellesi mitä teet, mutta nyt vaarannat viattomien tulevaisuuden.

Miespappi, joka ei ilkeä olla alttarilla naispapin kanssa, on ansainnut potkut. Pappi ei saa palkkaansa jumalisuudestaan, vaan papin tehtävien hoitamisesta. Niihin kuuluu alttaripalvelus, eikä siinäkään saa harhautua kovin kauas kirkkokäsikirjasta. Esimerkiksi päällään seisominen ei kuulu suositeltaviin toimiin, siis pyhässä toimituksessa. Ei vaikka omatunto vaatisi.

Tämä on oikeudellinen kysymys. Lääkäri joka kieltäytyy eräissä tilanteissa abortin tekemisestä omantunnon syistä, ei sovi sairaalaan, ainakaan sille puolelle, jossa tehdään näitä toimenpiteitä. Mielestäni näin on, vaikka lääkäri olisi oikeassa siinä, että abortin edellytyksiä olisi kiristettävä.

Varokaa Päivi Räsästä.  Hän kehuskelee menetelleensä lääkärinä näin. Perusteluna hän osoittaa biologian tietojensa puutteellisuuden tai sitten valehtelee: elämä alkaa hedelmöityksestä, hän sanoi. Hän ei taida tarkoittaa elämää vaan ihmistä ja ihmisessäkin yksilön kehitystä, ja siinäkin hän on väärässä. Hän tarkastelee asiaa syntyneen lapsen tai alkion kannalta ja kertoo että abortoitu alkio voi elää useita tunteja. Myös amputoitu jalka elää useita tunteja. Elimiä siirretään: yksilö kuolee, mutta maksa elää, ja joku tarvitsee sen.

Lisäksi Päivi Räsänen tuntuu sivuuttavan koko geeniteknologian. Oudostelen tällaista ”elämän kunnioittamista” lääkäriltä. Minusta elämä on uskomaton ja lumoava asia, vaikkei sitä ripustaisi tietyn, tietyssä sairaalassa syntyvän yksilön vaiheisiin. Ja abortti puolestaan on asia, joka on osoittautunut kansankiihottajille käteväksi. Väitetään että USA:ssa on ammuttu kuoliaaksi lääkäreitä, jotka ovat loukanneet elämän pyhyyttä tekemällä abortin. [Jatkuu]

On se niin väärin

Eilinen kirjoitus väkivallasta oli toisto eräästä teemastani. Monta kymmentä vuotta minua on syvästi häirinnyt lainsäädännön ajatus ja käytäntö. Luulisin kykeneväni todistamaan, että kunnollisen lain laatiminen on mahdotonta. Vaikka aiheena olisi kalastus, koiravero tai isyys, tosielämä on aina mutkikkaampaa.

Lainsäätäjä on kuin hullu räätäli, joka sommittelee ja ompelee puvun koskaan näkemättä tilaajaa ja ottamatta oikeita mittoja. Vaikka vetimistä tulisi sopivat, käyttäjä voi lihoa tai painua lysyyn.

Toiseksi: lain, esimerkiksi muutaman pykälän muutoksen vaikutusten seuraaminen ei muka kuulu juristeille. Meillä on oikeuspoliittinen tutkimuslaitos, joka on alirahoitettu ja alimitoitettu. Mutta ainakaan minun silmiini ei ole sattunut selvitystä, mitä suurhanke, esimerkiksi osakeyhtiölain kokonaisuudistus tai maakaari tai rakentamisen ja kaavoituksen sääntöjen suurmuutos ovat vaikuttaneet, ja olisiko tietoa, onko vaikutus ollut kenties edullinen.

Henki- ja väkivaltarikokset ovat niin kovaa tavaraa, että niistä löytyy luotettavaa tietoa. Esimerkiksi se, ettei rangaistuksella tai täsmällisemmin rangaistuksen pelolla ole vaikutusta. Yhdysvalloissa on tapana mainita joitakin saman tyyppisiä osavaltioita, joista eräissä on kuolemanrangaistus, eräissä ei ole koskaan ollut. Michiganissa ei ole ollut, Illinoisissa on teloitettu vuoden 1976 jälkeen 12 ja Texasissa 470. Ne jotka perustelevat kuolemanrangaistusta kansalaisten oikeudentunnon vaatimuksilla ovat oikeassa: tuo perustelu tarkoittaa, ettei perustelua ole.

Vuonna 1945 ja sen jälkeen eräillä alueilla Itä-Euroopassa oli laki, että kuolemanrangaistus on pantava täytäntöön kahden päivän kuluessa. Saattoi hyvinkin vähentää valituksia.

Toistan entisenä tuomarina ja professorina uskonkappaleeni: tuomioistuimen tehtävä on vartioida, ettei oikeus toteutuisi. Tällä väitteellä haluan ylistää oikeudenkäyntimenettelyn mutkikkuutta ja pitkällisyyttä. Jos lainkäyttö olisi reippaampaa, meillä elettäisiin kuin entisessä Salmin kihlakunnassa. Työ jäivät tekemättä, kun kaikki käyttivät aikansa käräjöimiseen.

Ja sitten oikeudenkäynnin pitää loppua, eikä lopputuloksen oikeudenmukaisuus ole ainoa kriteeri. Mistä niitä oikeita tuomioita riittäisi, kun oikeutta täytyy jakaa kuin leipää köyhille.

Se oli hyvä ja mielenkiintoinen repliikki, että sotien jälkeen toimeenpantu maanhankintalain mukainen menettely (siirtolaisten asuttaminen ja rintamamiestilat) olisi ollut juoni kommunismin kurissa pitämiseksi.

Se vaatii kuitenkin alaviitteen. Itse laki oli käytössä jo 1940 eli välirauhan aikana ja teksti oli viimeistelty 30-luvun lopun rauhallisina vuosina. Itse ajatus oli kaikkien tiedossa viimeistään 1905. Se ilmaistiin silloin iskulauseella ”nälkä on punikki”.

Tuon alun perin vanhasuomalaisten esittämän ajatuksen eurooppalaisittain upea toteutus oli laki vuokra-alueiden lunastamisesta ja sitä 1922 seurannut ”Lex Kallio”, jonka turvin viljelmille voitiin hankkia puoliväkisin ja edullisin maksuehdoin lisämaata.

Tämäkin on Suomen lainsäädännön laulamattomia sankarilauluja. Torpparien mainitseminen tässä yhteydessä luo virheellisiä mielikuvia. Mukana oli runsaasti torppareita vähäisempää väkeä, ja puutavarayhtiötkin käyttivät ripeästi hyväkseen poikkeuslakia hankkiakseen metsiä etenkin Itä-Suomesta.

Eilen ehkä kulminoitui poliittinen muutos. Kaikki alkoi siitä, että kokoomus ja ruotsalaiset raivostuivat edistyspuolueelle (Ståhlberg, Ryti), joka vapautti nääntyviä ihmisiä vankileireiltä liian nopeasti. Samalla ne närkästyivät maalaisliittoon, joka Kyösti Kallion johdolla oli keksinyt asutuslainsäädännön mainiona keinona laajentaa ja vakiinnuttaa itselleen äänestäjäkunta, joka pysyi sitten uskollisena vuoteen 2011 asti. Ja piti pintansa vuonna 1945.

Ajatus kaupunkien punaisuudesta on vino. Paitsi jos demarit katsotaan punaisiksi. He olivat kuitenkin hallituksessa jo 1926 ja koalitiohallituksen takuumiehinä noin vuodesta 1936, aivan parlamentaarisilla linjoilla.