Suomalaisen laillisuuden perikuva on Svinhufvud, joka vietiin tuomarinpöytänsä takaa Luumäen käräjiltä tukka suorana Siperiaan. Hän oli kieltäytynyt soveltamasta yleisvaltakunnallista manifestia, joka oli itsevaltiaan keisarin antama mutta loukkasi Suomen perustuslakeja.
Suomalaisen vääryyden perikuva on Risto Ryti kalpeana mutta kauniina sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä tuomittavana toisten aikakauden etevimpien miesten kanssa jostain sellaisesta, mitä ei voinut välttää mutta mikä pelasti Suomen.
Suomalaisen laillisuuden perinne on kuitenkin tarkemmin katsoen enemmän kuin epäselvä.
Perustuslaillinen laillisuus perustui vuoden 1772 hallitusmuotoon ja vuoden 1860 valtiopäiväjärjestykseen. Vuoden 1772 hallitusmuoto oli Ruotsin laki, joka oli Ruotsissa aikakausien myllerryksessä jo korvattu toisella ja kolmannella. Sitä ei ollut koskaan ajateltu autonomisen suuriruhtinaanmaan perustuslaiksi. Se oli suvereenin valtion perustuslaki.
Aleksanteri I oli Porvoon valtiopäivillä jonkun yllytyksestä taannut valtakunnan vanhat lait. Mahdollisesti tämä joku oli Speranski, jolla oli kykyä innovatiiviseen ajatteluun.
Muinainen laki ja epämääräinen, propagandistinen ja tilapäiseen poliittiseen tarpeeseen annettu sitoumus alettiin vuosisadan lopulla ymmärtää kuin taivaallisiksi liikelaeiksi, joiden muuttaminen on ajatuksenakin vastoin jumalallista säätämystä.
Outoa ettei Snellmankaan Hegelin oppilaana kiinnittänyt huomiota siihen, että juuri hegeliläisittäin perustuslainkin tulisi muuttua historian puristuksessa. Toisaalta Snellman oli Venäjälle uskollinen ja Venäjän luottamusmies Suomessa.
Julkisoikeudellinen laillisuusaate oli politiikkaa. Suomen perustuslaillinen taistelu Venäjää vastaan sortokausina ei eroa rakenteellisesti jonkin ammattijärjestön taisteluista saavutetuista eduista. Keinotkin ovat samat, jarrutus, saarto ja lakko.
Mystinen, maaginen laki alkoi tarkoittaa eräitä valtiosääntöoikeudellisia säännöksiä, joiden sitovuus oli kyseenalainen.
Suomalaiset pelkäsivät maansa sulauttamista Venäjän keisarikuntaan. Aikalaislähteistä ei tapaa ajatusta, että kysymys olisi voinut olla myös integraatiokehityksestä.
Sortovuositaistelut alkoivat posti-, raha-ja tullikysymyksillä. Keisarikunnan postimerkit oli otettava käyttöön suuriruhtinaanmaassa, raha oli yhdenmukaistettava eikä häiritseviä tullimuureja saanut pitää yllä.
Venäjän sortotoimenpiteet koskivat siis täsmälleen samoja asioita, jotka aiheuttavat edelleen valtioiden välistä kitkaa ja joita pyritään järjestelemään kansainvälisin sopimuksin.
Maailman postiunioni oli suurista kansainväli tä järjestelmistä ensimmäinen. Sitä seurasivat immateriaalioikeudelliset konventiot, Pariisin liittosopimus ja Bernin konventio. Tämän hetken Eurooppaan muunnettuna tuon ajan postikysymys tarkoitti samaa kuin tämän ajan esteetön tiedonkulku yli rajojen. Se on asia, joka oli ETYK-neuvottelujen keskeisiä kohteita.
Rahalaitosta ohjaavat nyt Kansainvälinen valuuttarahasto ja Maailmanpankki. EY on luonut yhteisen laskennallisen rahayksikön, ecun, josta voi tulla todellinen rahakin. Valuuttakurssien keskinäinen riippuvuus ja valuuttojen liikkeet suhteessa toisiin valuuttoihin ovat finanssipolitiikan arkipäivää.
Venäjä teki yrityksiä Suomen markan poistamiseksi käytöstä ja korvaamiseksi Venäjän ruplalla. Käytännössä se tyytyi sitten pariteettisuhteen määräämiseen, mikä oli järkevää.
Nykymaailmassa ei ole lainkaan harvinaista, että vieras vahva valuutta käy sellaisenaan maksuvälineestä. Dollarit ovat tervetulleita Puolassa ja markat Viipurissa. Mutta Greshamin lain mukaan huonompi raha työntää tieltään paremman. Hyvä raha menee piiloon, sukanvarteen tai ulkomaille.
Koska Suomen Venäjän kauppatase oli pysyvästi ylijäämäinen, markalla oli taipumus käytännössä revalvoitua. Tämän kehityksen pysäyttäminen vetämällä markka liikenteestä tai määräämällä markalle ja ruplalle virallinen - todellista vastaamaton - vaihtokurssi oli rationaalista politiikkaa.
Ensimmäisen maailmansodan päättyessä Suomen pankki oli lattiasta kattoon täynnä venäläisiä paperiruplia ja on pieni ihme, että tilanteesta selvittiin kultakantaan hyvissä ajoin ennen vuoden 1929 suurta talouspulaa.
Tsaarin tuhannen ruplan seteli ei tänäkään päivänä maksa suomalaiselle numismaatikolle kuin parikymmentä markkaa.
Tullikysymyksen aiheuttama ärtymys oli niin ikään hyvin ymmärrettävää. Suomen on väitetty hyötyneen tavattomasti muun muassa siitä, että Venäjän vilja oli tullitonta mutta jalostettujen teollisuustuotteiden vienti Suomesta Venäjälle oli niin ikään vapaata vientitullista niin että etenkin suomalaisen sahatavaran kilpailukyky Venäjän markkinoilla oli mainio eurooppalaisten valtojen tuotteisiin verrattuna, niistä kun kannettiin tuontitulli, ja vilja oli halpaa.
Neljäs kysymys, joka laukaisi avoimen poliittisen taistelun, oli yleinen asevelvollisuus. Suomi oli ollut samassa asemassa kuin myöhemmin toisen maailmansodan häviäjät Saksa ja Japani eli vapaa armeijan ja siirtomaiden rasituksista ja siten taloudellisesti poikkeuksellisen iskukykyinen. Säästö oli suuri.
Asevelvollisuuskysymys nähtiin oikeuskysymyksenä. Suuriruhtinaanmaan kohtuuttoman edullista asemaa vanhan sotaväen lakkauttamisen jälkeen ei tajuttu tai myönnetty.
Jäljelle jäävät kansalaisuus- ja kielikysymys, jotka ovat kulttuurien perinteistä kitkapintaa.
Kahden kulttuurin eristäminen toisistaan vaatii onnistuakseen rautaesiripun. Kulttuuri voi kukistua ja korvautua toisella, kuten Bysantti 1453 tai Espanja, jonka islaminuskoiset maurit valloittivat. Kulttuuri voidaan pyyhkäistä kartalta, kuten Puolan juutalaiset toisen maailmansodan aikana. Mutta kulttuurit voivat elää rinnan erikielisinä, kuten Belgian ranskan- ja flaaminkielinen osa tai Suomen suomen- ja ruotsinkielinen kulttuuri eräillä alueilla itsenäisyyden ajan alussa.
Kulttuurit voivat absorboitua niin että elinvoimaisempi peittää vähä vähältä hennomman. Pohjois-Italia oli kansainvaellusaikana jatkuvien hyökkäysten kohde, mutta vanha kaupunkikulttuuri osoittautui niin vahvaksi, että perättäisinä aaltoina hyökkäilevät barbaariheimot kaupunkilaistuivat yhdessä sukupolvessa ja karvaisten raakalaisten pojat seisoivat kaupungin muurilla torjumassa seuraavien raakalaisten aaltoa.
Kieli-ja kansallisuuskysymys oli mahdollisesti vuosisadan vaihteen Suomelle elinkysymys. Venäjälle Suomen politiikka oli tältäkin osin reunavaltiopolitiikkaa. Samat venäläistämistoimet, joita me nimitämme sortokausiksi, vaikuttivat pitkin Venäjän länsirajaa Suomesta Turkkiin. Suomi pääsi moneen muuhun vähemmistökansallisuuteen verrattuna vähällä. Kuka itkee ruteeneja? Moniko muisti ennen vuoden 1989 tapahtumia, että Ukrainalla olisi kansallisuus, kieli ja väestöpohja tulla valtioksi?
Kieli-ja kansallisuuskysymys ovat julkisoikeudellisia. Oikeus elinkeinon harjoittamiseen, joka oli sortovuosina kiistan aihe, ja kelpoisuus suuriruhtinaanmaan virkoihin, ovat oikeastaan molemmat julkista oikeutta. Elinkeinon harjoittamisesta säädetään nykyisin yksityisoikeudessa, mutta jos oikeus työhön formuloidaan vapausoikeudeksi, kuten itsenäisen Suomen hallitusmuodossa, tai ihmisoikeudeksi, jollaisena se on alkanut jälleen näyttäytyä, sekin asia on valtiollinen.
Laillisuus on tapana esittää oikeutena tulla tuomituksi oman maan miesten toimesta oman maan lakien mukaisesti. Suomen laillisuustaistelu ei ollut tätä. Näitä oikeuksia ei juuri asetettu kyseenalaisiksi. Karkottamiset Siperiaan ja Pietarin Krestyssä ja Spalernajassa suoritetut vankeusrangaistukset olivat seuraamuksia valtiollisista rikoksista.
Sitä vastoin tiedossa ei ole, että Suomessa olisi esiintynyt ongelmia sovellettavasta oikeudesta: Suomen vai Venäjän rikoslaki, Suomen vai Venäjän siviilioikeus. Riita koski uusien lakien säätämistä, niin sanottua valtakunnanlainsäädäntöä, jonka tuli olla samanlaista koko keisarikunnassa. Siihen kuului muun muassa kauppaoikeus ja koko immateriaalioikeus. Patenttilakia ja tekijänoikeuslakia ei saatu annetuksi, kun ei voitu sopia, saiko Suomi määrätä näistä alueista itse.
Territoriaaliperiaate oli kiistaton. Jos suomalainen joutui poliisin käsiin Pietarissa mellastettuaan, hänet tuomittiin siellä sikäläisten säännösten mukaan. Jos kannakselainen kartanonherra ja talonpoika kävivät oikeutta nautinnasta metsiin tai kiinteistönsaannosta, juttu ratkaistiin Viipurin hovioikeuspiirissä Suomen voimassa olevien lakien nojalla.
Bungen komitean hanke kodifioida Suomen voimassa olevat lait aiheutti Suomessa hätääntymistä, mutta hankkeesta ei tullut mitään.
Laillisuuden ongelma on näin alustavasti viipaloitu. Yksityis-, rikos- ja prosessioikeuden territoriaaliperiaate ei ole vanha eikä selvä. Keskiajalla oli mahdollista, että jos kolme miestä tappeli yöllä ladossa, yksi tuomittiin tappelupaikan, esimerkiksi Burgundin lain mukaan, toinen kotimaansa, esimerkiksi Ranskan lain mukaan ja kolmas partikulaarioikeuden mukaan esimerkiksi pappina tai ylioppilaana erikoistuomioistuimessa.
Autonomian ajan Suomessa kansainvälisen yksityisoikeuden ongelmat olivat tiettävästi samat kuin nykyisin, ja partikulaarioikeutta oli vain papeilla, yliopiston virkamiehillä ja sotilailla, kuten pitkälle itsenäisyyden aikaan, ja erinäisiin laitoksiin kuuluvilla, joihin kohdistui laitoksen erityinen kurinpitovalta, kuten osittain yhäkin (vangit, koulut).
Laillistuustaistelua ei siis käyty luonnonoikeutena positiivista oikeutta vastaan. Lainsäädäntö oli jo viime vuosisadan lopulla monin kohdin retuperällä, mutta uudistusvaatimuksia ei esitetty merkittävän kiihkeästi. Jopa uuden rikoslain säätäminen oli yhtä rauhallista kuin pitkällistä, eikä konkurssisäännön, meri- ja osakeyhtiölain säätäminen kohdannut voittamattomia esteitä.
Laillisuustaistelu ei liioin esiintynyt taisteluna väärää lainsoveltamista vastaan vanhojen statuuttien puolustamisena. Yksittäisen jutun ratkaisu oli oikeuskysymys, josta voitiin olla tätä tai tuota mieltä. Tuomarikarriääri oli muodostunut ammatilliseksi ja eristetyksi vuosisadan loppupuoliskolla. Matrikkelitiedot osoittavat, että alituomari ja hovioikeudenneuvos tai asessori olivat erikoistuneita ammattimiehiä - siinä kuin pappi tai lääkäri.
Senaatissa tilanne oli toinen. Sen oikeusosastoon nimitettiin karriäärivirkamiesten lisäksi poliittikkoja valtiopäiviltä tai talousosaston puolelta ja tutkijoita, kuten Montgomery, Wrede ja Julian Serlachius.
Senaatin nimitykset olivat määräaikaisia. Käytännössä nimityksiä jatkettiin niin, että senaattorin ura saattoi kestää yli kolmekymmentä vuotta. Hovioikeuksissa nimitykset eivät olleet määräaikaan sidottuja, mutta nykyisen tuomarikunnan aseman kulmakiveksi sanottua erottamattomuutta ei havaitse käytännön sääntönä.
Tasavallan hallitusmuodon antamisesta alkaen tuomari on voitu erottaa tehtävästään vain virkasyytteen johdosta, kun hänen on havaittu syyllistyneen virkavirheeseen. Hallinnollista kurinpitomenettelyä ei ole voinut käyttää. Autonomian ajan Suomessa ylin valta oli hallitsijalla. Keisari antoi viran ja hänellä oli valta ottaa se pois. Laillisuustaistelun ydin oli suomalaisten väite, jonka mukaan hallitsija ei ollut yksin oikeutettu määräämään suuriruhtinaanmaan laeista. Tämä käsitys oli venäläisille outo ja loukkaava, mutta sillä oli jokin perustus vanhassa hallitusmuodossa. Sitä vastoin ei ole havaittavissa, että virkamiesten virassapysymisoikeudesta olisi vastaavasti nostettu taistelua. Jos tuomari, professori tai kansleri joutui yksinvaltiaan epäsuosioon, hän yleensä erosi itse tai hänet erotettiin ja samalla karkotettiin.
Toisen maailmansodan jälkeen presidentti Paasikivi vaati muuttuneessa tilanteessa uusia kasvoja eduskuntaan ja pyrki uudistamaan virkamiehistöä uusia oloja vastaavaksi. Monet sotapolitiikassa mukana olleet poliitikot panivat pahakseen ajatuksen, että heitä estettiin asettumasta vaaleissa ehdokkaiksi, mutta useimmat suostuivat. Jotkut virkamiehet eivät liikahtaneet paikalta, vaikka heihin kohdistettiin ankara paine. Yliopiston tiedekuntiin jäi jyrkästi Neuvostoliiton vastaisesti suuntautuneita professoreja, jopa Isänmaallisen Kansanliikkeen kansanedustaja. Kun asianomainen - rikosoikeuden professori B. Salmiala - ei ottanut vihjeestä vaarin eikä eronnut, häntä ei käyty erottamaan. Erottamiseen ei ehkä olisi ollut oikeudellista perustetta, koska kansanedustajan toiminta ei liity professorin viran hoitamiseen.
Aktiivinen oikeus virassa pysymiseen on siis tasavaltalainen uutuus. Useimpien virkamiesten ei toisin kuin ministereiden tarvitse nauttia hallitovallan luottamusta eikä julki lausuttu epäluottamus johda eroon.
Niinpä tuomarin asema on Suomessa perin vahva. Tuomareita on itsenäisyyden aikana pantu viralta neljä tai viisi. Kaikki tapaukset ovat johtuneet ankarasta alkoholismista. Painostettuina on eronnut ehkä kymmenen - kaksikymmentä, samasta syystä. Joissakin harvoissa tapauksissa tuomari on yksityiselämässään syyllistynyt rikokseen, kuten rattijuopumukseen, ja tehnyt itse siitä johtopäätökset pyytäen eron.
Jos tuomari menettää sairauden tai henkisen tasapainon järkkymisen vuoksi kykynsä hoitaa tehtäviään, asialle ei yleensä mahda mitään. Tuomarin eroamisikä oli virkamieslain antamiseen 1988 asti 70 vuotta. Se on korkea ikä. Joistakin tuomareista erottiin haikein mielin, koska heidän työkykynsä oli tallella ja heidän kokemukselleen olisi ollut käyttöä. Sotien jälkeinen tapa käyttää 70 vuotta täyttäneitä tuomareita ylimääräisinä oikeusneuvoksina tai lainvalmistelukunnan jäseninä on valitettavasti jäänyt käytöstä. Eläkkeelle siirtyneet tapaavat luopua kaikista tehtävistään.
Joissakin harvoissa tapauksissa 70 ikävuoden raja arvioitiin käytännössä liian korkeaksi. Niillekään asioille ei mahtanut mitään.
Tällä hetkellä virkamieslaissa on sääntely, jota olisi käytettävä, jos tuomari tai muu virkamies tulee virkakautensa kestäessä terveydellisestä syystä kykenemättömäksi hoitamaan virkaansa. Säännöksen soveltamisesta käytäntöön ei ole toistaiseksi tietoa.
Oikeudenkäymiskaari on osa vuoden 1734 lakia. Sen ensimmäisessä. luvussa on ohjeita tuomarille ja siihen sisältyy säännöksiä tuomarin jäävistä.
Suomalainen tuomarikulttuuri on tähdentänyt viimeistään sortokaudesta asti tuomarin riippumattomuutta ja suomalainen tuomarietiketti on ollut erittäin kireä. Hovioikeudet eivät ole katsoneet voivansa suoraan ohjata alioikeuksia lainkäyttökysymyksissä ja oikeusministeriön kiertokirjeet pulmallisiksi osoittautuneiden säännösten soveltamisesta muotoillaan perinteisesti hyvin varovasti. Oikeusministeriö ei anna ohjeita esimerkiksi alituisesti muuttuvia sakkojen yhteenlaskemista ja muuntoa koskevien säännösten soveltamisesta eikä hovioikeus neuvo rangaistusten yhdistämistä koskevissa pulmissa.
Ohjausta tapahtuu ennakkotapauksin, joita alempien oikeuksien toivotaan noudattavan. Yleensä sana menee perille. Joskus alituomarit toivovat hovioikeudelta ohjaavaa ratkaisua havaittuaan laissa tulkinnanvaraisen kysymyksen. Vastaavasti korkein oikeus ohjaa ratkaisuillaan sekä hovioikeuksien että alioikeuksien käytäntöä.
Ylempien oikeuksien ratkaisuja ei kuitenkaan tunnusteta alempia oikeuksia sitoviksi.
Tuomarien virkasyytteet ovat olleet koko itsenäisyyden ajan tavallisia. Miltei poikkeuksitta ne ovat koskeneet teknisiä yksityiskohtia, kuten virheellistä rangaistusten yhdistämistä tai esimerkiksi latitudin alittamista. Tuomari joka unohtaa mainita erittäin lieventävät asianhaarat alittaessaan lain teosta määräämän minimirangaistuksen, joutuu periaatteessa virkasyytteeseen ja saa rangaistukseksi huomautuksen tai joskus varoituksen virkavirheestä.
Tuomari joka sivuuttaa erittäin lieventävät asianhaarat, vaikka niihin on vedottu, ei saa rangaistusta eikä kukaan ilkeä edes neuvoa häntä.
Tuntuma on ollut se, että tuomarien virkasyyteasioissa on ollut vain harvoin kysymys kenenkään kansalaisen oikeuksien loukkaamisesta. Kysymys on useimmiten tuomarin harhailemisesta pykälien sokkeloissa, joutavanpäiväisistä pikkuvirheistä ja niin sanotuista inhimillisestä erehdyksestä.
Huonosta judiciumista ei Suomessa voida panna syytteeseen. Jos tuomari ratkaisee asian päin seiniä arvioiden esimerkiksi näytön väärin tai soveltaen virheellistä lainkohtaa, hänen ratkaisunsa kaatuu hovioikeudessa tai se voidaan purkaa korkeimmassa oikeudessa. Hovioikeuksilla on käytettävissä kiertotie. Juttu voidaan palauttaa lisäselvityksiä varten, mikä tarkoittaa käytännössä näytön parempaa harkintaa. Tämä käy korkeimmassa oikeudessakin päinsä; mutta on harvinaista.
Näissä tilanteissa tuomariin itseensä ei kohdistu haitallisia seuraamuksia. Korkealta taholta on väitetty, etteivät toistuvat ja jatkuvat huonot ratkaisut haittaisi edes tuomarin edistymistä virkauralla. Tämä käsitys ei kuitenkaan nykyaikana voine pitää paikkaansa laajemmin kuin korkeintaan tuomioistuinten sisällä. Eteneminen esittelijänviroissa perustuu edelleen miltei poikkeuksetta virkaikäjärjestykseen, ja poikkeuksellisen taitamattoman esittelijän sivuuttaminen nimityksissä virkaiältään nuoremman mutta taidoiltaan etevämmän hyväksi on suuri harvinaisuus.
Tuomari on erottamattomuudessaan kritiikin ulkopuolella. Pitääkö tuomari ratkaisujensa muuttumista ylemmissä asteissa arviointina omista kyvyistään, jää hänen harkintaansa. Ammattikunnan piirissä pidetään kyllä yleensä selvänä, että tuomari, jonka ratkaisut harvoin muuttuvat ylemmissä oikeuksissa, on hyvä tuomari.
Koska tuomariin ei saa pyrkiä vaikuttamaan jutussa ja koska tuomarin toimintaa ei saa suoraan ohjata, tuomaria ei muka saa myöskään kouluttaa. Kouluttautuminen on kunkin tuomarin oma asia.
Asenteet vaihtelevat. Nykyisin kaikissa oikeusasteissa on väitelleitä miehiä ja kihlakunnantuomareissa, hovioikeudenneuvoksissa ja korkeimman oikeuden jäsenissä on erikoisalojen ja koko yleisten tuomioistuinten käsiteltävän juridiikan erinomaisia asiantuntijoita. Suoranaista vastusta uusien oppien omaksumiseen ei esiinny ainakaan avoimena, mutta suurten säädösten muuttuessa tuomareita ei ilman muuta kouluteta. Hovioikeudet järjestävät neuvottelupäiviä ja muissa tuomioistuimissa voidaan pitää tilaisuuksia, joissa uusien lakien periaatteita selvitetään, mutta välttämättä jonkin avioliittolain tai kauppalain voimaantuleminen ei aiheuta tuomioistuimissa mitään toimenpiteitä.
Aikaisemmin silloin tällöin ja nykyisin harvakseltaan tuomioistuimet kieltäytyvät ottamasta vastaan selvitystä lain tulkinnasta ja suhtautuvat nurjasti asiantuntijalausuntoihin tai jopa kirjallisuusviittauksiin. Tuomarin suussa repliikki jura novit curia eli "oikeus tuntee lait" tarkoittaa useimmiten, että asianomainen tuomari ei tunne lakia eikä haluakaan tuntea.
Asiantuntijalausunnoissa on oma riskinsä ja sellaisten hankkiminen ja esittäminen on hiukan ongelmallinen asia. Kaikilla ei ole niihin varaa. Tarjolla on vaara, että rikas asianosainen pääsee "ostamaan itselleen oikeutta".
Kun lakien tulkinnanvaraisuus on tunnustettu tosiasia ja kun uusien lakien tullessa voimaan esiintyy aina haparointia ennen kuin tulkintalinjat vakiintuvat, tuomareiden koulutusta kohtaan tuntemalle vastenmielisyydelle ei ole olemassa hyväksyttäviä perusteita.
Organisaatio on rakentamatta. Oikeusministeriö on tehnyt yhtä ja toista, mutta koulutusta ei ole keskitetty. Lakimiesliitto järjestää vuosittain suuren määrän kursseja, mutta ne ovat verrattain kalliita.
Aikaisemmin esiintyi sellaista tapaa, ettei ylioikeuksiin esittelijäksi tulevia juristeja koulutettu. Heidän otaksuttiin osoittavan kykynsä ottamalla itse selvän asioista. Kun edes ratkaisujen kirjoitusmalleja ei ollut koottu mutta malleista oli pidettävä kiinni, tilanne oli outo. Tätä nykyä ainakin korkeimmassa oikeudessa on käytössä laaja esittelijän opas, jossa selostetaan yksityiskohtaisesti jutun kulku tuomioistuimessa ja esitetään mallit kirjoittamistavoista ja tiedot tarvittavista kirjeistä, toimituskirjojen kappaleista ja jäljennöksistä, lomakkeista ja ilmoituksista.
Aikaisemmin ylioikeuksilla ei ollut omia kirjastoja eikä ylioikeuksien jäsenillä eikä esittelijöillä ollut työhuoneita virastossa. Työt oli tehtävä kotona ja kirjat hankittava itse, jos katsoi kirjoja tarvitsevansa.
Tämäkin tilanne on muuttunut. Tuomioistuinten omiin kirjastoihin pyritään hankkimaan kaikki tarvittava aineisto ja ainakin korkeimmassa oikeudessa harvinainenkin teos saadaan eduskunnan kirjastosta tai kauempaakin hyvin nopeasti. Lainvalmisteluasiakirjat, kuten komiteoiden mietinnöt, niistä annetut lausunnot, laintarkastuskunnan lausunnot sekä hallituksen esitykset ja muut valtiopäiväasiakirjat, hankitaan systemaattisesti ja niitä on osattava käyttää. Kaikilla on työhuoneet talon puolesta ja useilla on käytettävissään tietokonepääte, jota käyttäen pääsee suoraan käsiksi aikaisempiin ratkaisuihin, lakien esitöihin ja kirjastojen bibliografioihin.
Sellaisesta ei ole merkkejä, etteivät tuomioistuimet pyrkisi toimissaan noudattamaan lakia ja laillisuutta ja ylläpitämään ratkaisuillaan oikeusturvaa ja oikeusvarmuutta. Tuomarit nielevät kakistelematta jopa valtavan määrän tarpeellisuudeltaan kyseenalaisia rutiinitoimia ja sietävät vanhentunutta ja hankalaa menettelyä. Tietokoneiden, valokopio-koneiden ja kuulakärkikynien vastustus oli suhteellisen voimatonta.
Sitä vastoin tuomarikunta on edelleen hyvin privatisoitunutta. Lankeaa luonnostaan, että lakimies alkaa ja päättää virka-uransa samassa tuomioistuimessa aloittamalla esimerkiksi hovioikeudessa ylimääräisenä esittelijänä ja siirtymällä vanhuuseläkkeelle hovioikeudenneuvoksena. Neljäkymmentä vuotta samassa talossa ei ole harvinaisuus. Matrikkelitietojen mukaan vaikuttaa myös normaalilta, ettei virkatuomari osallistu lainsäädäntötyöhön eikä julkiseen keskusteluun. Myös julkisten ja yhteiskunnallisten asioiden harrastus on usein heikkoa. Henkilö voi olla elämänsä päivät tuomari ja vain tuomari. Hän seuraa alansa kirjallisuutta ainakin sikäli kuin se liittyy ratkaistavana oleviin juttuihin, mutta tyytyy useimmiten suomalaiseen lakikirjallisuuteen. Itse hän ei kirjoita lakimiesalan julkaisuihin, vaikka hänellä olisi siihen hyvät edellytykset. Hän ei tunne henkilökohtaisesti hallintojuristeja eikä hallintovirkamiehiä. Hän ei harrasta politiikkaa. Hän ei ole henkilökohtaisesti tekemisissä oikeustieteen tutkijoiden kanssa. Pahimmassa tapauksessa tuomari voi olla tyhmä, ilkeä ja ylpeä siitä.
Tämä kuva on karkeistus. Siitä on suuria poikkeuksia. Korkeimmassa oikeudessa on vanhastaan tunnettu myös toisenlainen tuomarityyppi. On entisiä yliopiston opettajia. On lainvalmistelutyöhön laajasti osallistuneita henkilöitä, kuten aikaisempia lainvalmisteluosaston päälliköitä, ja on tieteellisesti aktiivisia henkilöitä.
Ainuttakaan puoluepoliittiseen toimintaan osallistunutta henkilöä ei korkeimman oikeuden jäsenissä eikä esittelijöissä ole. Usealla korkeimman oikeuden presidentillä on ollut läheiset tai hyvin läheiset suhteet puoluejohtajiin. Korkeimman oikeuden presidentiksi ei ole nimitetty henkilöä, joka ei olisi nauttinut tasavallan ylimmän johdon henkilökohtaista luottamusta.
Koko maan tuomarikunnan poliittista profiilia on yritetty piirtää, mutta piirustukset on todettu puutteellisiksi. Lars Björne on Turun hovioikeuden poliittisia oikeudenkäyntejä käsitellessään katsonut voivansa väittää, että tuomarikunta oli oikeistolaista ja edusti kauttaaltaan niin sanottuja yhteiskuntaa säilyttäviä voimia.
Tämä käsitys pitää paikkansa, mutta entä sitten? Miten mahtoi olla opettajien, lääkärien ja pappien laita? Nämä ammattikunnat on arvioitu avoimen äärioikeistolaisiksi historian eräissä vaiheissa. Ehkä puolet maan lääkärikunta ja apteekkarit kaupan päälle olisi kannattanut IKL:oa sen toiminnan alkuvaiheessa, Mäntsälän kapinasta selvittyä vuonna 1932. Samassa puolueessa pappismiesten edustus oli hyvin näkyvää, joskin piispat ja arkkipiispat olivat kokoomuksen miehiä, kuten puoluepoliitikkona pitkän ja ansiokkaan päivätyön tehnyt arkkipiispa Lauri Ingman.
Kun tuomarin tehtävä on soveltaa voimassa olevaa oikeutta ja kehittää ja tuottaa sitä lisää, olisi outoa, jos vaistonvaraisesti yleisliittolaisista arvoista irtisanoutuva ihminen olisi yrittänyt tuomarin tehtäviin. Hänen omat aatteensa ajavat hänet puoluepolitiikkaan, politiikan liepeille keskusvirastoihin ja virastoihin, lainsäädäntötehtäviin tai asianajajaksi. Urho Kekkonen virkatuomarina ...
Vasta nyt, kun on käymässä ilmeiseksi, ettei tuomari voi olla lainsäätäjän rukkanen eikä lakiasäätävän vatsastapuhujan nukke, alkaisi tuntua mahdolliselta, että tuomarin tehtäviin ryhtyisivät ihmiset, joilla olisi vahvaa mielenkiintoa lain perusteisiin ja päämääriin.
Oikeustaistelu on kehitysyhteiskunnan normaali vaihe. Varsinainen poliittinen taistelu edellyttää poliittista organisoitumista puolueiksi, jotka äänestävät itselleen kannattajat. 1800-luvun suomalaisen piti olla uskollinen alamainen, joka maksaa pienet veronsa, kunnioittaa maallista esivaltaa ja toimii blokkina eli neljän säädyn symboloimana " kansana".
Snellmanin kansallinen herätystyö ei ollut kansallista, vaan poliittista. Kansallisuus oli päämäärä, johon hän tähtäsi, eikä perusta, jolle hän rakensi. Sellaista perustaa ei ollut eikä voinut olla ennen kuin kansa oli havahdutettu näkemään voimansa ja harjoitettu käyttämään sitä.
Tästä työstä versoi puolueita, jotka olivat aluksi kielipuolueita. Taloudellinen liberalismi sopi yhteen liikepääomien kanssa; sitä esiintyi ruotsalaisessa puolueessa. Agraari- ja väestökysymykset hiersivät suomenkielisiä; heidän puolueensa joutui määrittelemään kantansa sosiaalireformistisiin liikkeisiin.
Asiakirjoista tai aikalaiskertomuksista ei ole havaittavissa, että laillisuudesta olisi kannettu huolta tai että juridista paatosta olisi esiintynyt ennen venäläistämistoimien alkua. Lakien henki ja tuomarinohjeitten mystiikka olivat hyvin yleisprotestanttisia. Maailmankatsomuksellinen kiivaus ja radikaalit maailmankuvat kanavoituivat kirkon piiriin, etenkin herätysliikkeisiin.
Venäläistämistoimet - Venäjän maltillinen ja taktikoiva reunavaltiopolitiikka, joka ei kohdistunut vain Suomeen - hajoittivat Suomen orastaneen poliittisen ryhmityksen ja repäisivät uuden vuosisadan alkaessa suomalaisen puolueen kahtia, vanhasuomalaiseen eli suomettarelaiseen leiriin ja nuorsuomalaisiin eli perustuslaillisiin. Ruotsalainen puolue säilyi paineista huolimatta kokonaisena ja liittyi Venäjän käsityksissään perustuslaillisiin. Sen oli pakko, koska venäläisten nationalistien silmissä juuri ruotsinkieliset suomalaiset olivat separatisteja, jotka tilaisuuden tullen lähentelisivät Skandinaviaa.
Työväenpuolue oli ilmoittanut ohjelmansa jo 1903 Forssan kokouksessa mutta suoritti esiinmarssinsa vasta ensimmäisissä eduskuntavaaleissa 1906. Työväenpuolueen suhde Venäjään ja kanta laillisuustaisteluun oli toinen kuin kolmen porvarillisen puolueen. Venäjä oli muuan porvarillinen, sortava mahti mutta ei sinänsä parempi eikä pahempi kuin kotimaiset, omankieliset riistäjät. Työväenliike suhtautui laillisuustaisteluun joko epäluuloisesti tai laimeasti. Koska se näki koko porvariston ja koko työväestön edut vastakkaisina, se ei voinut nähdä, että myöntyvyyslinja tai passiivinen vastarinta voisivat olla ensimmäisen luokan kysymyksiä. Ensimmäisen sortokauden päättänyt suurlakko 1905 oli työväenliikkeelle jotain aivan toista kuin porvareille, vaikka nämä kaksi ehkä luulivat hetken löytäneensä toisensa ja yhteisen asian. Toisella sortokaudella työväenliikkeen suhtautuminen kielikysymykseen ja sitten myös aktivismiin ei vastannut porvarillisten puolueiden toiveita. Liike oli luonteeltaan internationalistinen. Porvarilliset puolueet olivat nationalistisia.
Jälkeen päin on havaittu, että suomettarelaisuus oli pappien ja historiantutkijoiden liike kun taas nuorsuomalainen perustuslaillisuus oli juristien liike. Ruotsinkielisestä myöntyvyydestä ei voi puhua. Se olisi ristiriitainen käsite. Ne ruotsinkieliset, jotka toiminnallaan edistivät avoimesti keisarikunnan asiaa, olivat "venäläistyneitä" tai " bobrikoffareita". Heitä oli sekä senaatissa että armeijassa - muun muassa maailmansodassa ratsuväessä kenraalimajuriksi kohonnut Mannerheim, joka sukulaistensa maastakarkotuksista huolimatta näyttää olleen vailla kosketuksia ja mielenkiintoa laillisuudesta taisteleviin maanmiehiinsä maaliskuun vallankumoukseen 1917 asti.
