Jonkun pitäisi kirjoittaa oivaltava essee Arvo Salon ”Lapualaisoopperasta”,
jonka Ylioppilasteatterin ensi-illasta tuli viime vuonna 50 vuotta. Ihmettelin
tekijänoikeusjuttua, joka siitä syntyi. Korkeimman oikeuden ratkaisu löytyy
Wikipedian linkillä. Se oli 1971-II-44.
Minulla on syykin muisteluun. Olin Arvo Salon asianajaja tuossa
jutussa. Kapteeni evp. Artturi Vuorimaa, joka oli omalla nimellään yksi näytelmän
henkilöistä, väitti kanteessaan, että tekstiin oli lainattu liikaa hänen
tekstiään teoksesta ”Kolme kuukautta Kosolassa”. Laskuni maksoi kustantaja, Tammi.
Oikeudessa oli todistamassa isänmaan miehiä, kuten Yrjö
Soini (Agapetus) ja Kauko Kare. Salon sitaatteihin tukeutumista selvittivät muiden
ohella Tuomas Anhava ja Kai Laitinen.
Muistan teoksen näyttämöllä. Se meni vuoroon vanhalla
ylioppilastalolla ja Työväenopiston auditoriossa. Innostukseeni sekoittui
kummastusta. Useat näytelmän henkilöistä, siis esikuvista, olivat vielä elossa,
ja jotkut asiaan liittyneet tunsin. Tiesin viidakkorummun kautta, että Lapuan suunnalta
ei ryhdyttäisi rymistelemään. Eturivin mielestä Vuorimaa oli luettava
pienempiin profeettoihin.
Juttua ajaessani en tiennyt mutta sain tietää, että
näytelmässä keskeinen suutari Mätön surmaaminen, johon Kosolan talvisodassa
kaatunut Pentti-poika oli sekaantunut, aiheutti kummallisuuksia tuomioistuimissa.
Paikallinen alioikeus osoitti nähdäkseni lain rajat ylittävää myötämieltä
mustapaitaisia kohtaan, ja myös Viipurin hovioikeudessa äärioikeistolaisuus oli
kunniassa. Oikeuskansleri Makkonen teki sen, mitä oikeuskansleri ei oikein saisi
tehdä, eli sekaantui vireillä olevaan juttuun, mutta syyttäjän kautta. Ennen
sotia muuten Turun hovioikeudessa kanneviskaalina kommunisteja vastaan
ajettuihin juttuihin syventyi suurella tarmolla myöhempi presidenttiehdokas
Olavi Honka (”Honka-liitto”).
Muistan kummastelleeni Vuorimaata, joka tuli tehneeksi mainosta
näytelmälle, jossa hän ja hänen kaverinsa esitettiin pahoina ja monin kohdin
naurettavina.
Poliittista vääntöä käytiin kulttuuritaisteluna.
Lapualaisooppera oli yhtä tärkeä mittari kuin Salaman Juhannustanssien
oikeudenkäynti, koska viimeksi mainitussa radikaalia ääntä säesti liberaali porvarillinen joukko eli Otava ja
sen myötä merkittävä osa kirjailijakuntaa. Syytteessä oli Salaman lisäksi
vuorineuvos Kari Reenpää, jolla en tiedä olleen vapaamielisyyteen viittaavia
kantoja, toisin kuin jo kuolleella serkullaan Heikki Reenpää vanhemmalla, joka
oli lähellä Rytiä ja Ståhlbergiä. Kari Reenpäälle tuo oikeusjuttu saattoi olla
myös henkilökohtainen murhenäytelmä.
Mutta nykyinen tulkinta Lapualaisoopperasta pasifismin ja fasismin
kuvauksena ei ole oikea. Työväenlaulut tulivat ja myös työläiset oppivat 1966
useimmille vieraan ”Riistäjät ruoskaansa selkäämme soittaa, vastassa valkoinen
armeija on…”
Rähmällään olon aikakaudelle tarkoitetaan suhdetta Neuvostoliittoon.
Sotia edeltänyt oikeistoliikehdintä oli hyvin sisäpoliittista, ja taustalla oli
Kansalaissota ja ”Venäjän ikeestä vapautuminen” vuonna 1918. Ehkä Vuorimaa oli
vielä 1960-luvun lopulla samaa mieltä kuin Pohjanmaalla jotkut, että talvi- ja
jatkosodat olivat Vapaussodan jatkoa. Minusta ne olivat osa suurvaltapolitiikkaa.
Vuonna 1966 eliitti vaihtui. Kortit jakoi Kekkonen. Rahalla
politikoivat saarrettiin Kansallispankin holviin. Kekkonen oli oikullinen
diiva. Kun revyyteatteri meni hänestä radiossa pitkälle, revonnahka tuli
myyntiin.
Minulta kysytään, miksi nälvin pikku Halla-ahoa. Vastaan
että olen seurustellut fasistieneli väisin oikeassa olevien kanssa koko ikäni;
aatteita voi vaihtaa, ja sitä tehdään. Asenne säilyy. Sinimustien jälkeen oli ”temokraatit”,
sitten stallarit ja nyt tämä tavattoman suomalainen metelikansa. Mutta Lapualaisooppera
oli käännekohta. Tuomioistuimissa entiset rintamaupseerit katsoivat, että
pöyhistyneelle isänmaallisuudelle saa nauraa.


