Linktaattori

Sana ”monitoimityökalu” oli myyjättärelle ylivoimainen. Se lienee tuntematon sekä balttilaisissa että itämerensuomalaisissa kielissä.

Minulla itse asiassa oli ennestään neljä Leathermania, joista yksi on hukassa, toinen ei, kolmas Micra tässä pöydällä ja neljäs pikkutakin kolikkotaskussa marsilaisten maahankarkauksen varalta.

Todellinen monitoimityökaluni on mattoveitsi eli katkaisuteräveitsi, jota säilytän takkini takaklaffin taskussa, siinä joka lienee suunniteltu vastaan tulevien peltopyiden kotiin kuljettamiseen, ja se veitsi maksoi toista euroa ja on aitoa Biltema-laatua.

Tämä Wave, jota voisin siis käyttää esimerkiksi lainelautaillessani, ei kuitenkaan sisällä kauan kaipaamaani muovin repijää, joten ryhdyn seuraavaksi himoitsemaan siipimiehen nimikkoa, joka siis on Wingman. Tosin viimeistään riippuessani ylösalaisin vöiden varassa katolleen kellahtaneessa autossa kadun kovasydämisyyttäni Raptor-mallia kohtaan. Siinä on turvavöiden leikkuri ja lisäksi kätevä karbidinuppi, jolla voi kopauttaa tyhjän naurajaa otsaan.

En liioin mene väittämään, ettei terä, jonka avulla happipullon venttiili avataan, osoittautuisi ennen pitkää hyödylliseksi. Mutta saako teho-osastolle viedä linkkuveitsiä?

Avarrettuani nyt ajatteluani pelkkiä tuppipuukkoja laajemmalle en voi olla muistelematta kerran ”Andalusialaisen koiran” kunniaksi hankkimaani parturinveistä. Minulla ei ole aavistustakaan, mihin se on joutunut. Olisiko se kadonnut muutossa 1973? Vakinaisen hihnan puuttuessa sen sai teräväksi kiinnittämällä farmarihousujen leveän nahkavyön sopivaan naulaan ja hiomalla sillä. Siinä sitä vaaditaan notkeaa rannetta ja määrätietoisuutta, koska kierre ei pysy kurissa ellei vetele edestakaisin eli joka kerta veistä pyöräyttäen. Katsokaa vaikka vanhasta elokuvasta. Chaplinin Diktaattorissa suorittama parranajo Brahmsin tahdissa ei unohdu, siksikään että parturintuolissa istuu kerrassaan ihastuttaa Paulette Goddard.

Tarkoitukseni ei ole ylistää kääntöpääveitsiä. Olen muistaakseni jo kertonut senkin tapauksen, miten isäni omistama, Suomessa vielä tuntematon, tutun sotilasasiamiehen Genevesä tuoma Victorinox (Swiss Army) katosi jossain Kärppäpään tietämillä ja vastusti etsintäyrityksiä itsepintaisesti, kuten armeijan esineeltä sopii odottaakin, ja kuinka se löytyi tunturissa talvehtineena melkein vahingossa, eikä siinä ollut minkäänlaista kärsimyksen merkkiä, eikä ollut silloinkaan kun sen viimeksi näin, nuorimmalla veljelläni.

Tosin voin jommankumman kilpailevan linkkaritehtaan tarpeisiin ilmoittaa, ettei kapineessa ole muuta mielenkiintoista kuin 40 vuoden taskun pohjalla kulkemisen jäljet.

Itse olen mamis, joten pöydällä uusimman Leathermanin alla on henkilökohtainen aseeni, Victorinox Swiss Card eli luottokortin kokoinen ja sitä tuskin havaittavasti paksumpi viritys, joka sisältää veitsen, sakset, kynsiviilan ja hammastikun ja uskomattoman pienen kynän.

Tämän kirjoituksen todellinen aihe on pappa-dagis eli isien päiväkoti. Se oli Hessu ja Lissun merkkipäivälahja, jonka toimittaminen oli venähtänyt pitkällekin. Olin hiukan levoton miettiessäni, kätkeytyisikö minulle tuntemattoman termin taakse jotain polterabend-menoa eli joutuisinko ehkä kävelemään itäkeskuksessa vain jätesäkkiin pukeutuneena tai muuta sellaista.

Viime tingassa sain tietää, että tämä varttuneelle mieshenkilölle erittäin tervetullut lahja tarkoittaa käynti Clas Ohlsonilla oikeuksin ostaa jotain, minkä lahjan antaja maksaa.

Tuon juhlahetken nyt kokeneena en osaa sanoa varmasti, olisiko K-Rauta yhtä hyvä – luultaasti ei. Sen sijaan Ikea nähdäkseni on pappa-dagis.

Olen kuullut että toisenlaisiakin miehiä olisi olemassa, vaikka en ole tavannut. Sinänsä tarpeeton tekninen rihkama saa useimpien polvet heikoksi, ja niinpä viisaat rouvat tietävät, ettei esimerkiksi pölynimurin pusseja ostamaan lähetetty mies erehdy lähimarketiin vaan suuntaa määrätietoisesti kulkunsa Ohlsonille.

Eikä häntä ole aihetta odottaa pian palaavaksi. Kotiin tullessaan hän on unohtanut ne pölynimurin pussit mutta riemuissaan ostoksestaan, 48 sormiparistoa (AAA) 24: hinnalla.

Se on hienoa, että aikuisille ja edistyneille on omat puuhamaat, ja se on paljon puhuvaa, että keksintö on ruotsalaisten.

Näitä kauppaliikkeitä en lakkaa ihailemasta. Koska luin lehdestä, etteivät muutkaan kuin autismin spektrin uhrit ymmärrä ironiaa – uusimman tutkimuksen mukaan kukaan ei ymmärrä – tähdennän erikseen, että molemmista löytyy välttämättömyystarvikkeita, jotka maksavat kymmenesosan kilpailijoiden kapineista ja kestävät vähintään yhden eliniän.

En usko, että Artekilla ja Skannolla on varsinaisia tulevaisuuden toiveita. Ne ovat liikeyrityksinä samalla tiellä kuin Stockmann. Nuorempi väki, valistuneimmasta päästä, suosii mainitsemiani yleistilpehööritarvikkeita ja osaa sanoa muka vähätellen ihastelijalle, että tämä on vain Ikeasta…

Myönteisyyteni ei muuten ulotu niihin Ikean itse kuljetettaviin ja kotona koottaviin mööpeleihin. Olen sellaistakin harrastanut, mutta tiedän erittäin hyvin, että kuusiokoloruuvein kasattavat huonekalut ovat merkittävä mielenterveyden ongelma ja tuottavat myös ortopedeille ja ensiapuasemille työtä.

Tästä huolimatta ja kaiken jälkeen viittaan vielä siihen, että nämä kaksi ovat suuria ja että nieleskelin hellyydestä luettuani Miesten lukupiiristä, jota pidettiin kai jossain kirjastossa, ja jossa paikalle kertyneet keskustelivat laajahkosti aiheesta, mitä sitten luettaisiin yleiseksi virkistykseksi ja mielenylennykseksi.

Yksimielinen valinta oli Bilteman postimyyntiluettelo.

Flir

Olette tietysti panneet merkille, että lauantaisin kirjoitan erikoisen vähäpätöisiä kirjoituksia. Lukijoilla on muita, tärkeitä asioita, kuten nakkikioskilla käyntiä.

Kirjoituksen kuva esittää asuntoni nurkkaa, ja se on oikein onnistunut ja näköinen. Tuosta harppaa tuikeat rypyt otsalla henkilö joka on menossa tuohon tarkoitukseen varattuun tilaan tekemään tarpeitaan.

Lämpökuva on otettu lämpökameralla, merkkiä Flir. Surku, että laite on laajahkoon käyttön minulle turhan kallis vuokratakin. Nyt kävi niin, että mieltä kiehtovan putkistoremontin suunnittelun yhteydessä insinööri kävi, ja etsimme miehissä talojen ulkoseiniltä ne kohdat, joista putket tulevat taloon, ja sisältä niin sanotut nousut.

Kuvassa on tuollainen nousu eli se kohta, jossa käyttö- ja kiertovesiputket kääntyvät lattian suuntaisiksi. Kun putket ovat betonin sisällä, on käytännöllistä ja rahaa säästävää selvittää tarkoin, mistä piikataan.

Pääsin remppaamaan lämpökameraa enemmänkin ja tuli tunne, että jatkossa en muuta käytätäkään ja nyt sanon Lumixille ja Nikoneille niin kuin suomalainen iskelmätekstin kirjoittaja, että näkemiin nyt hyvin paljon.

Viimeksi eilen sanoin esittelemääni tekstiä erinomaiseksi. Kun kirjoitus on hyvä, aiheella ei ole ratkaisevaa merkitystä. Luonteenomainen piirre on alitajunnan karikot, jotka lukija tuntee samalla pelottavalla tavalla kuin vesillä liikkuessaan.

Karikko ei tarkoita mitä tahansa vesikiveä, joka on sellainen, että on yksi ja sama, kuka sen päällä istuu ja itkee.

Rannikkovesillämme on vaikka kuinka paikkoja, jotka näyttävät selvältä meren selältä ja syvältäkin, mutta ovat todellisuudessa täynnä kaikenlaisia lohkareita, jotka vaanivat sinua valmiita särkemään hauraan haahtesi ja viemään pahimmassa tapauksessa sinulta hengen.

Tilanne saattaa olla yhtä tympäisevän tavallinen kuin matka autolautalla Ruosiin, mutta siellä alla ja ympärillä ne ovat, syvät vedet.

Onneksi en tiedä, missä ovat ne DVD-levyt, joilla on Das Boot ja ”Aja syvällä, aja hiljaa”. Sukellusvene-elokuvat voivat olla sietämättömän jännittäviä.

Lämpökuvissa viehättää niiden epäkäytännöllinen puoli. Näet tutuista tutuimmat paikat ja loukot niin epätavallisina ja ihmeellisenä, ettet voi olla käsittämättä, miten epätodellisia ne ovat todellisuudessakin.

Lämpötilan erot näkyvät dramaattisesti. Kylmä on sinistä ja lämmin punaista, joka kääntyy sitten keltaiseen. Lämmönjohtavuus näkyy. Katso vaikka kirjahyllyä. Myös ylimaalatut naulan tai ruuvin kannat erottuvat puusta. Voit käyttää vaikka fööniharjaa lämmittämiseen. Lämpö tarttuu eri tavoin eri materiaaleihin.

Näissä valokuvissa näkyy myös aika. Menet sukkajalassa lattialle, otat pari askelta ja katsot äskeistä paikkaa. Näet kamerassa äskeiset jalansijasi jälkinä, jotka eivät haihdu vielä hetkeen, kuten ei elämäsi.

Otin kyllä infrapunakuvia 70-luvulla. Erikoisfilmiä myytiin muutamassa kaupassa. Kuvaaminen oli vaikeaa, koska oli tarkennettava oikealla tavalla väärin – polttopiste sijoittuu toisin kuin tavallisella filmillä – ja myös valotus saattoi yllättää.

Infrapunakamera, joka on oikein tarkoitettu leluksi, on Flir One, hinta noin 250 dollaria, eli kallis lelu. Tekniikka ja muutama sovellus tavallisen kännykänkameran muokkaamiseen infrapuna-alueelle on olemassa.

Oikea lämpökamera on leluksi liian kallis. Mutta tavallinenkin digikamera näkee aluetta, jota silmä ei erota. Television kaukosäätimen päässä on pieni lasinuppi. Laitteen toiminnan voi tarkistaa painamalla kaukosäätimen nappia ja katsomalla tuota nuppia kameran etsimestä. Kamera näkee sen, silmä ei.

Kertomani teollinen käyttö on siis asia erikseen. Esimerkiksi vesijohtoputken erottaminen sokkelin sisältä onnistuu, mutta vaatii myös kokemusta.

Harmaan sävyjä näyttävät pimeänäkölaitteet ovat hiukan erilaisia.

Lämpökameran väärävärikuva – tuota nimitystä käytetään joskus – aiheuttaa ajatuksia taiteesta.

Muutkin kuin Hitler raivosivat värivirheistä. Jo impressionisteista sanottiin, että heillä on päässä pahasti vikaa. Eräät olivat kai menneet sanomaan, näkevänsä värit sellaisina, kummallisina. Ja katsojien raivo oli siis suuri.

Viimeistään Newtonista alkaen prisman avulla oli käsitetty, että näennäisesti valkoisessa valossa on erilaisia aallonpituuksia, ja 1800-luvun lopulla käsitys säteilystä ja aallonpituuksista alkoi olla selvä ja laskettava. Silmän fysiikka ja kemia ovat sitä vastoin saaneet merkittäviä lisiä aivan viime aikoina.

Ei niillä taiteilijoilla ole päässä vikaa, eikä silmissä.

Viis lämpökameroista. Kunhan saadaan putkistot kuntoon. Mutta suuri ihme on mustavalkoinen valokuva.

Varmaan tarvitaan sukupolven vaihtuminen ennen kuin katoaa käsitys harmaasävyjen loputtomasta ilmaisuvoimasta. Jossain mielessä ennen sotia otetut valokuvat ovat ylivoimaisia nykyisiin verrattuna.

Kartelli- ja patenttitutkimuksissani olen tietenkin kaivellut perin pohjin menneisyyden teollisuuden rakenteita. On aivan oikein sanoa, että esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan loputtomat ihmisuhrit olivat rautateiden syytä; sekä ammuksia että miehiä kuljetettiin itse asiassa kapealle kaistalle, ja niitä riitti monta vuotta.

Toinen merkillinen kehityshyppäys oli värien keksiminen – tarkoitan keinotekoisia värejä ja siis kemiaa. Teollisuus muuttui muutamassa vuosikymmenessä ja kartelleista komein otti ylpäesti nimekseen ”värit” – IG Farben.

Kirjayllätys

 Itse kirja ja aihe vaikuttivat yhdentekeviltä mutta ystävä, joka sen työnsi lainattavaksi ja luettavaksi, heitti etäsukulaisestaan muutaman sanan, jotka herättivät mielenkiinnon.

Luin Adolf Mobergin nuoruudenmuistelman heti – noin sata sivua, rajoitettu painos, ei saa mistään. Ruotsinkielinen teksti näkyy julkaistun vajaat sata vuotta sitten tieteellisessä sarjassa. Löytäminen hyvin vaikeaa.

Nyt olen kahden vaiheilla kuin puu, jota lähestyy mustarastas.

Minulla on käsitys kirjankustantajista, eikä tuo käsitys valitettavasti ole kovin myönteinen. En ole nähnyt julkisuudessa sitä selitystä painetun materiaalin myynnin laskuun, että kustantajat olisivat menettäneet tuntuman. He eivät enää tietäisi, miten kirjoja ja lehtiä tehdään ja mistä ihmiset innostuvat niin paljon, että ovat valmiita maksamaan rahaa.

Olen jopa saanut tilaisuuden tutustua kirjastojen nimikekohtaisiin lainaustietoihin. Ne ovat salaisia, koska hiukan pyörittelemällä näkee lainaajan henkilötiedot. Kustantajien vastaavia luetteloita en ole viime aikoina nähnyt, ennen kyllä. Tarkoitan tällä, että tiedän, kuinka monta kappaletta romaania X on peruuttamattomasti myyty ja vastaavasti kuinka monta kertaa sama teos on lainattu kirjastosta Y tai vastaavasti jonkin seudun yleisistä kirjastoista.

Tiedän nyt varmasti, että tätä nykyä kukaan ei osta eikä lainaa runoutta, ei minkäänlaista. Arvaan että runot esimerkiksi tässä blogissa aiheuttavat teissä lukijoissa tympääntymistä. Kun kuitenkin näen, kuinka monta kertaa tällä sivulla on vuorokaudessa käyty ja miten pitkään on viivytty, luulen olevani maan merkittävimpiä runouden levittäjiä, koululaitoksen pakottamat pois lukien. Jään odottamaan rahapalkintoja ja kunniamerkkejä.

Mielestäni tämä Mobergin ”Hyvä taival. Professori Adolf Mobergin omaelämäkerta vuosilta 1813 – 1836” pitäisi heti paikalla julkaista uudelleen ja toimittaa kirjakauppoihin. Tiedän että toive on aivan turha.

Perusteluja on kaksi. Kirjanen on uskomattoman hyvää tekstiä, eläväinen, mielenkiintoinen, hauska eli samaa tasoa kuin 1800-luvun harvat kirjallisina huippuina pidetyt muistelmat (Chateaubriand, Goncourt…) ja tarinana muuten samanlainen kun Dickensin parhaat romaani (David Copperfield).

Toiseksi: tarina hipoo uskomatonta mutta on totta.

Moberg oli rutiköyhän ja pahasti alkoholisoituneen suutarin poika Bromarvin seudulta. Hän menetti äitinsä kesken lapsuutensa ja joutui kokemaan kovuutta ja ynseyttä minne menikin. Mutta hän oli merkillinen lahjakkuus. Hän ällistytti papin lukemalla kinkereillä katekismusta sisältä 3 – 4 -vuotiaana ja seuraavan vuonna osaamalla lisäksi ulkoa koko sen kirjallisuuden, jota aikuisilta maalaisilta edellytettiin.

Isännät olivat ihmeissään ja hänelle kerättiin kolikoita lukemisen ja kirjoittamisen jatkamiseen ja ennen pitkää hän pääsi Turun katedraalikouluun.

Hän kuoli korkeassa iässä 1895. Sitä ennen hän oli ollut yliopiston fysiikan professori, yliopiston rehtori ja saanut muiden kunnianosoitusten ohessa valtioneuvoksen arvon.

Muistelmassa on merkillistä pohjaltaan nöyrä ja avoin asenne. Kirjoittaja kuvaa typeryyksiään tekemättä niistä kauhean isoa numeroa. Hän kertoo typeräksi osoittautuneesta ylpeydestään tultuaan ylioppilaaksi pari vuotta ennen Helsingin yliopiston komean rakennuksen valmistumista ja mainitsee oppineensa vain asteittain kiittämään menestyksestään Jumalan johdatusta – mutta selostaessaan opiskeluaan kandidaatiksi ja ultimusmaisteriksi hän aivan rauhallisesti vertailee oppimiskykyään ja taitojaan hyviin ystäviinsä ja huomauttaa olleensa perinpohjaisempi ja nopeampi kuin toverinsa ja päätyneensä sitten auttelemaan heitä.

Minulle oli kaiken jälkeen yllätys, miten vaativa tuon aikakauden loppututkinto oli. Siinä oli etevimmälläkin tekemistä, vaikka tilanne olisi ollut sellainen kuin Mobergilla, joka sanoi, että Hegelistä hän ei yrityksistään huolimatta saanut selvää ja Kantista vain jonkin verran. Muista toimistaan hän mainitsee opetelleensa kovasti soittamaan viulua ja laulamaan kvartetissa, mutta sävelkorvan ja lahjakkuuden puuttuessa heittäneensä kesken. Kuvaus juhlallisen promootion juhlarunon kirjoittamisesta on itseironinen – lahjoja ei ollut, joten hän tukeutui juuri uransa aloittaneen dosentti Runebergin tekstiin ja suoriutui herättämättä kiusallista huomiota. Seurahuoneella hän mainitsee kuvattuaan itsensä siivona nuorukaisena, joka oli promootioita varten oikein ajattanut partakarvansa ja viiksen tapaiset pois, että primus- ja ultimusmaisterit joivat itsensä tunnottomaan tilaan – siis Cajander ja hän.

Sekään ei ole naiiviutta, kun hän kertoo onnistuneesta kosiomatkastaan Rosan luo: ”Hän oli menettänyt entisen raikkaan kukkeutensa, oli hiukan laihtunut. Eräällä Ahvenanmaan mantereelle tehdyllä talvimatkalla hän oli ajanut sulaan Teilissä ja siitä johtuneen pahan vilustumisen ja ankaran hammassäryn takia menettänyt pari etuhammasta, ei ollut niin vilkas, mutta ystävällisempi ja mikä mahdollista vielä entistä kauniimpi silmissäni…”

Ja koko tarinaa kirjavoittavat täsmälliset maininnat papeista, jotka hakkasivat vaimon ja lapset ja jopa lukkarin ja kappalaisen tervapampulla joka viikko, toisista jotka sammuttivat vähätkin hengenlahjansa viinaan, tyrannimaisista professoreista jotka harjoittivat täydellistä mielivaltaa virkatehtävissään, toisista joilla ei ollut juurikaan tietoja omasta opetusaineestaan eikä myöskään mielenkiintoa sitä kohtaan, ja sitten lyhyitä luonnehdintoja opintojen paahtamisen kesken luetusta Don Quijotesta tai Goethen runotuotannosta.

Runsaasti mainintoja saavat merkkihenkilöt – yliopistolla vierailleesta keisarista ja maan mahtavimmista alkaen – ja opiskelijatoverit, joista hankauksia aiheuttivat etenkin väkivaltaisuudesta ja harkitsemattomuudesta tunnetut pohjalaiset, joista riidanhaluisimpia oli kandidaatti J.V. Snellman…

Moberg on jätetty pois Kansallisbiografiasta mutta mainittu Kansallisessa elämäkerrastossa. Heikel mainitsee hänet lauseella ja Klinge ei nähdäkseni lainkaan.

Arvioni mukaan kysymyksessä on yliopisto- ja sivistyneistökuvauksen kannalta ja siis aivan yleisesti elämänkuvana – kirjallisuutena – 1800-luvun huipputeos.

Jotenkin ymmärrän, ettei joka suunnalta työllistetty ja etenkin kirkollisten piirien sosiaalista omaatuntoa kolkutellut fyysikko pitänyt muisteluksen jatkamista välttämättömänä. Silti: sääli.

Kauhavalainen oopperalaulaja

Koulussa tunsin ainakin puoli tusinaa Jaakko Passista. Sukunimen kirkonkirjaan päätynyt muoto riippui tietenkin myös meillä päin siitä, millä päällä ja missä kunnossa pappi sattui olemaan merkinnän tehdessään. Kylä, lapsuuteni näkökentässä pysyvästi, joen takana, on Passi. Oliko joku Passinen vai Passila oli siis pohjaltaan sattuma. Maanjakojen perua olivat Vähäpassit ja vastaavat. Perikauhavalainen kylän nimi (joka siis tarkoittaa muualta kuin Kauhavalta, luultavasti ruotsinkieliseltä alueelta omaksuttu) on Somppi. Jopa luokallani oli tuon sukunimen kantajissa täyskaimoja, ja sitten oli Isosoppeja. Tiettävästi Karjalassa tavallisin Pelkonen ei kai liity pelkoon vaan etunimeen Pelagios. Luokallamme oli sekä Ylipelkonen että Yli-väliviiva-pelkonen. Toisesta tuli hyvinkin tunnettu; hän taisi olla myymässä muovisia rännejä niin suurella menestyksellä, että siirtyi Amerikkaan.

Huomasin jostain Kytösavuista hyvin kauan sitten merkinnän kauhavalaisesti 1800-luvun oopperalaulajasta, joka oli siis nimeltään Jaakko Passinen. Historiaa luennoidessani vältin tietoisesti musiikkia ja Pohjanmaata. Helsingissä etenkin Eero Tarasti ja Turussa usea oli tutkinut musiikkia Euroopassa ja Suomessa. Pohjanmaalta, alkujaan juuri Kauhavalta, oli kunnioittamani professori Pentti Virrankoski, joka paljon muun ohella julkaisi komean tutkimuksen maakunnan kotiteollisuudesta.

Ylimääräinen syy pitää näppinsä irti aihepiiristä oli Alasen veljessarja, alun perin Näykki. Lapuan yhteiskoulun käyneinä kolmesta tuli professoreita, ja myös muista, myös naisista, merkittäviä henkilöitä. Maakunnan historiaa tutki ja siitä kirjoitti näistä Alasista yksi. Heidän isänsä julkaisi maittavan pikku niteen vanhan papin muistelmia (1930).

Jo nuorena opin, että kuorolaulu on naurettavaa ja mieskuorot lähinnä ryyppäämisen syy. Isäni kuullen en puhunut tällaisia, enkä Perälän opettajan. Heikinheimo-vainaja kirjoittikin karjuvista uroista, ja tiedän Ensti Pohjolan olleen nuorena sellistinä sitä mieltä, että musiikkia kuorolaulu ei ole.

Tässä vaiheessa maassamme on puolisen sataa erinomaista kuoroa. Lisäksi on käynyt ilmi, että kuorolaulusta en pääse irti senkään takia, että lähisukulaisistani usea harrastaa tuota toimintaa. Lisäksi pidän itse tuosta musiikista kovasti.

Nyt alan ymmärtää, miksi kuorolaulua naureskeltiin. Sillä oli paljon mahtavia vihamiehiä ja se aiheutti Venäjän vallan aikana poliittisissa piireissä vakavaa huolestumista. Suomen tasavallassa kuorolaulu muuntui nopeasti oikeistolaiseksi toiminnaksi ja keinoksi osoittaa mieltä. Niinpä on mielenkiintoista, että joukolla laulaminen hahmottui minun nuoruusvuosissani erittäin vasemmistolaiseksi toiminnaksi. Kai Chydenius kunnostautui luomalla musiikkia sellaisille, jotka eivät osaa laulaa eivätkä viitsi harjoitella. Hyvin laulamisen mallikappaleeksi kohosi Agit Prop.

Jaakko Passinen (1852 – 1921) toimi pitkään Isonkyrön kanttorina ja urkurina. Oppiin hän oli mennyt puoliväkisin, ja Helsingissä hän todella opiskeli ja lauloi Bergbomin ylöspanemissa oopperoissa mm. Aino Acktén rinnalla. Hän opiskeli kaksi vuotta Tukholmassa ja menestyi mutta palasi yllättäen Suomeen saatuaan tekniikkansa kuntoon ja opittuaan näyttämöllä liikehtimistä niin hyvin, että hänestä oli juuri tulossa mm. Jussi Björlingin varhainen edeltäjä. Hänen tenoriaan on kuvattu epätavallisen korkeaksi ja soinniltaan kauniiksi. Hän veteli lavalla Mozartia ja Weberiä.

Sitten löysin Saijaleena Rantasen väitöskirjan ”Laulun mahti ja sivistynyt kansalainen. Musiikki ja kansanvalistus Etelä-Pohjanmaalla 1860-luvulta suurlakkoon”. (Sibeliusakatemia). Se on verkossa.

Passinen julkaisi luultavasti ensimmäisenä pohjalaisia kansanlauluja ja varmasti ensimmäisenä näitä samoja neliäänisinä kuorosovituksina. Ja hän oli siis sukupolvea Klemettiä ja Toivo Kuulaa vanhempi. Rantanen kertoo, miten rinnakkain kuorojen kanssa kohosi torvisoitto, ja kärjessä oli ilmajokelaisia, etenkin Könnin musiikkisuvun edustajia.

Ainakin Isossakyrössä tarkoitus oli vastustaa sopivalla köörilaululla rahvaan synnillisiä ja epäsiveellisiä renkutuksia. Vastakohta toteutui. Ainakin itse pidän juuri noista epäsiveellisistä ja sopimattomista renkutuksista. Samoin tuntuu pitävän Suomen kansa.

Suuresti ihailemani Paulaharju ei ole (”Härmän aukeilta”) mielestäni ymmärtänyt edes oikein pohjalaiskummallisuutta ja hänen laaja kuvauksensa Härmän lauluista on hieno mutta virheellinen.

Ehkä Paulaharju oli hiukan liian isänmaallinen mies käsittämään sitä pohjimmaista väkivaltaisuutta ja primitiivisyyttä, joka erottuu sekä musiikin että uskonnon (körttiläisyys) pohjalta. Toinen äärilaita Pohjanmaan kuvauksessa on sitten vouhottajat, joita riittää edelleen. Jostain tuiki tuntemattomasta syystä pohjalaisuus on heille arvo sinänsä, arvioinnin lähtökohta.

Passinen on julkaissut omatkin muistelmansa. Niitä en ole tavoittanut. En ole etsinyt kunnolla. Henkilöön liittyy salaperäisiä piirteitä. Oltuaan perustamassa ehkä luultua paljon tärkeämpää nuorisoseuraliikettä ja nähtyään, miten kansakoulunopettajat ja hannikaiset lähtivät kehittämään laululiikettä, hän katoaa taka-alalle ja poistuu tietoisuudesta.

Pohjalaisuutta tuntevana esitän arvauksen. Tuollaiset äkkikäänteet alaspäin johtuvat joko alkoholismista tai mielen tasapainon järkkymisestä.

Kolmas kiltimpi selitys on nuoruuden palon alentuminen taloudelliselle kestoliekille.

Kuorolaulu oli tullut kvartettina Uppsalasta. Ensimmäisiä hittejä olivat eräät Bellmanin laulut. Luultavasti juuri yliopiston kuorot tekivät näistä monin kohdin tosi hurjista lauluista salonkikelpoisia myös Suomessa. Mutta venäläinen varta arvioi – oikein – kuorot politikoinniksi. Rahvaankuorot nousivat kansallisuusaatteen nostattamina. Kuten aina, kansallisuusaatteen keskeinen tarkoitus oli tukahduttaa kansa, viedä siltä puhe, ääni ja laulu ja toteuttaa tämä nostamalla lukkarit ja opettajat ”ohjaamaan” kansaa ”oikeaan” suuntaan.

Toleranssi

Typerät tapahtumat tarjoavat ilmaiseksi typeriä sanaleikkejä.

Toleranssi on ”suvaitsevaisuus”, siis sana, joka on joutunut viime aikoina pilkanteon kohteeksi.

Suvaitsemattomuus ja sen väkevöitetty muoto kiihkomielisyys on vanha, arvostettu perinne. Aamulla varhain luin edellisvuosisadan musiikkimiehestä, joka osoitti jo poikavuosinaan hyvin epätavallista lahjakkuutta. Hartaustilaisuudessa hän kerran säesti virrenveisuuta viululla, kun urkuharmoni oli rikki. Isä vanha nousi ja löi viulun seinään ja pojan pään perässä. Viulu näet on paholaisen soitin ja joka tapauksessa sen äänellä kutsutaan paholaista eli vietellään kuulijoita syntiin.

Suvaitsevaisuuteni on koetuksella, kun poliisit ja poliitikot kehuvat ”nollatoleranssilla”.

Sellaista asiaa ei ole olemassa. Toleranssi tarkoittaa hyväksyttyä epätarkkuutta. Jos koneessa tavoitellaan ”nollatoleranssia”, se ei toimi. Kummallisen tarkoiksi hiotut työstöpinnat eli haitallinen tasaisuus nostaa kitkan kammottavaksi. Ilman järjellisiä toleransseja valmistetun moottorin männät eivät liiku sylintereissä, koska väliin ei mahdu öljyä.

Hyväksytty epätarkkuus ulkoilman lämpötilasta kerrottaessa lienee yksi celsiusaste. Teollisuudessa ja kemiassa toleranssi voi olla aivan toinen. Jos tällaisesta asiasta joutuu suukopuun suhteellisen oppimattoman ihmisen kanssa, voi koettaa vetää väittelyn kvanttikemiaan, jolloin pääsee vetoamaan fysikaaliseen epätarkkuusperiaatteeseen ja lämpötilan takana olevan liiketilan ja sen takana olevan elektronien varauksen vaihtelun tilastolliseen luonteeseen.

Sen jälkeen voikin mennä rauhassa kahville.

Nollatoleranssi esimerkiksi liikenteen nopeusrajoituksissa on oppina ihmisten huijausta. Käytännössä maantiellä mittaustarkkuus vaihtelee ja autoilijan mittauslaitteillaan toteama ajonopeus riippuu muun muassa renkaista, niiden paineesta ja lämpötilasta ja jäästä.

Periaatteessa olen kiitollinen ja käytännössä lievästi ärtynyt ilmaisinvalosta, joka on tätä nykyä kauppamatkani varrella. Se näyttää ajonopeuteni punaisena, jos lähestyn rajoitusaluetta mittauslaitteen mielestä 41 km/h. Asia on käytännössä ongelmaton. Sen kuin ajaa hiljempaa. Stockmannin pysäköintiluolan tunnelissa on pakko painella useaan kertaan jarrua, koska rajoitus 30 km/h ei tahdo pysyä alaspäin viettävissä paikoissa, joita siellä on.

Nokian renkaista kirjoittamista olen oikein odottanut. Viimeksi kuluneet 40 vuotta olen lukenut huolellisesti rengastekstit kahdesta johtavasta autolehdestä. Jo hyvin kauan sitten Peiseler-pyörä tuli minulle rakkaaksi. Tekniikan Maailma käytti sellaista, ikään kuin aisalla auton perään kiinnitettyä polkupyörän pyörää, jota käyttäen nopeus mitattiin tarkemmin kuin mihin auton mittarit tai ajoradan vieressä seisovat kellomiehet pystyivät. Olisiko niin, että nuo muistikuvat ovat ajalta ennen valokennojen yleistymistä? Näky oli kumminkin hieno.

Suunnattoman kokemukseni perusteella arvioin, ettei esimerkiksi renkaiden käyttäytyminen ääritilanteissa liikuta minua. Heikonpuoleisilla taidoillani selviytyminen testeissä käytettyjen kaltaisista tilanteista liikenteessä on herrassa, oikeastaan renkaisiin katsomatta.

Oma rengastestini on ollut aikojen alusta helppo ja halpa: renkaiden hinta. Ostan toiseksi kalleimmat autooni sopivista.

Ennen harrastin Micheliniä, koska sana on vaikea ääntää ja siitä tuli mieleen hyvä ruoka. Kun menetin mielenkiintoni ihmeellisiiin ruokiin, siirryin Nokiaan. Pirelli epäilytti, koska en ihan ymmärtänyt, mitä niukasti pukeutuneilla kalenterien tytöillä oli tekemistä renkaiden kanssa. Kutijaari (Goodyear) herätti luottamusta, koska olin muistavinani jnnkun sanoneen, että se on hyvä rengas, varsiinkin tupelessina (tubeless eli sisärenkaaton).

En nyt pilkkaa kuluttajien huolta kohtalostaan enkä ole teilaamassa yhtiöitä, jotka petkuttavat ostajia.

Huomautan vain, että muiden häiriöiden ohella media ja sen kuluttajat ovat jollain oudolla tavalla muuttuneet entistä lapsekkaammiksi.

Koulupoikavuosinani yksi suosituimpia puheenaiheita oli, on Helkama parempi kuin Solifer, mikä limonaati on oikeasti parasta ja – kun olimme hiukan edistyneet iässä ja viisaudessa – onko Boston parempaa kuin Nortti. Opiskeluaikoina isänmaallinen nuoriso oli lähes poikkeuksetta sillä kannalla, että Fazerin sininen on parempaa kuin Marabou- Nestlé ei mielestäni ollut siihen aikaan kehissä.

Hyvin kauan myöhemmin tulin siihen tulokseen mietittyäni leipiä ja limppuja, että se on vaihtelu, joka usein maistuu hyvältä. Nyt taikinat tulevat Puolasta eikä leipomoita ole monta, mutta takavuosina oli hyvä ajatus pistäytyä kaupassa ostamassa yksi kappale paikallista leipää. Pohjanmaalla tunsin jopa juustotaloja ja palailin joskus etelään iso ja märkä leipäjuusto kassissa. Mutta kai he ovat nyt kuolleet kaikki, juustomestarit.

Yliopistolla jouduin selvittämään luennolla hyvää liiketapaa ja ilmiötä, jota silloin nimitettiin ”kauppiaalliseksi kehumiseksi”, joka ei ollut kiellettyä. Ostavan yleisön oli hyväksyttävä se käytäntö, että kauppiaat väittivät vähän liikaa tavaroittensa tuoreudesta, edullisuudesta tai yleisemmin hyvyydestä. Kerrankin mietittiin, saako liikkeestä väittää mainoksessa, että se on Turun paras kangaskauppa. Asiasta oli oikein liiketapalautakunnan lausunto. Sallittua oli, koska asiakkaita ei pidetty täysin pölvästeinä.

Markkinointirikoksista mainitsin, että esimerkiksi makkaratehdas menestyy taloudellisesti tuomalla ensin kauppoihin korkealaatuisen tuotteen. Kun yleisö on löytänyt sen, tehtaalla ruvetaan sekoittamaan makkaramassaa lihan jätteitäkin halvempaa sahajauhoa. Käytännön kokemuksen mukaan ostava yleisö sietää jopa 80 prosentin pitoisuuksia maistamatta mitään erikoista tai joka tapauksessa nostamatta äläkkää.

Leikkaa kiinni

Tämä ajatus on outo ja luultavasti virheellinen.

Talouden vaivojen, yhteiskuntasopimuksen jatkuva epäonnistuminen ja erinäisten finanssitoimien jatkuvat ongelmat johtuvat samasta rakenteellisesta ongelmasta. Järjestelyt ovat menneet niin monimutkaisiksi toiminnaltaan ja vaikutuksiltaan, etteivät ne ole enää kenenkään eivätkä minkään joukon hallittavissa.

Kaikissa autolehdissä on testin yhteydessä kuvat moottorin vääntökäyristä eri vaihteilla. Käyrä on – näin se minulle kerran opetettiin – kuin grafiikka pissivän pojan aikaansaannoksesta. Kaari nousee komeasti, saavuttaa korkeimman kohtansa ja siten laskee aika nopeasti.

Ja miksei se nouse siihen kohtaan asti, jossa pelit leviävät?

Vastaus on sisäinen kitka. Moottorissa on liikkuvia osia. Jossain kohdassa kitkan vaikutus vääntöön ja tehoon alkaa nopeasti nousta.

Esimerkiksi lentokoneesta tyrkätyn ihmisen putoamisnopeudella on täsmällinen katto. Putoamisnopeuden jatkuvan nousun estää kitka, tässä tapauksessa siis ilmanvastus.

Esimerkeissä on vain yksi muuttuva suure. Se on siksi helppo. Esimerkin vieminen pidemmälle törmäisi ennen pitkää tuohon monimutkaisuuteen eli kompleksisuuteen.

Vallitsevan tilanteen kuittaamisen on houkutteleva vaihtoehto, kaikkien mukana olevien tavaton pöljyys, tai jos rimaa on hiukan nostettava, puoluepolitiikalle ja edunvalvonnalle luonteenomainen välittömien etujen nostaminen huimasti sellaisten tavoitteiden edelle, joiden ylläpitäminen on käytännössä mahdollista.

Lupaamalla kuun ja kukkasen saa heti hetkellistä suosiota, kunnes kuu laskee ja kukka kuihtuu, järvi jäätyy ja kurki kuolee.

Näissäkin kirjoituksissa jatkuvasti pohdittu tulevaisuuden ja menneisyyden erotusosamäärä eli nykyhetki on omiaan tyrehdyttämään sekä reflektion (menneisyys) että harkinnan (tulevaisuus).

Jos rupeaisin SAK:n tai EK:n puheenjohtajaksi, ottaisin iskulauseeksi ”Ei enää tulevaisuutta!” Olen aika varma, että saisin sillä aplodeja, vaikka loogisesti tuo voi olla vain itsensämurhaajan viimeinen viesti.

Eräässä esseekirjassa pyöriteltiin Saksan parhaitten poikien 1930-luvun ”ajatusta”: ”aivoilla on ajateltu liikaa”. Olisi siis vaistojen ja viettien aika. Vaiston käsitettä ei luullakseni tarvita selitettäessä kasvien suuntautumista valoon tai pikkuruisten sienten rihmaston kääntymistä kohti kosteutta. Tuo käsite on suora tie tietoisuuden ongelmaan, josta ei ole ainakaan toistaiseksi löytynyt ulospääsyä.

Kuten lukija on jo huomannut, ajatus koskee tänäänkin kartelleja. Saksalaisilla oli asiasta laaja käytäntö, mutta kun esimerkiksi Romania liittyi Saksan rinnalle sotaan menettääkseen sitten armeijansa (160 000 miestä) Stalingradissa, asiasta ei tiettävästi laadittu kirjallista sopimusta.

Sotainen vertaus johtuu siitä, että sota ja kilpailu ovat teknisesti käsitteinä lähellä toisiaan. Jokin valtio syyllistyy määräävän markkina-aseman väärinkäyttämiseen esimerkiksi hyökkäämällä Hollantiin ja miehittämällä nekin korttelit, joissa EU:n kilpailutuomioistuin nyt sijaitsee.

Määräävään markkina-asemaan pääsee tekemällä käteviä sopimuksia kilpailijoiden kanssa. Valtion kilpailija on tyypillisesti toinen valtio. Sopimuksen muoto on ”tapa sinä tuo niin minä tapan tämän”.

On tapana uskotella, että seuraava vaihe on saaliinjako ja että se tehdään panosten suhteessa (luonteenomainen termi tuo ”panos” sijoitustoiminnassa; ennen sanottiin ”patruuna” tai tykistössä ”laukaus”).

Seuraava vaihe ei ole voitonjako, vaan se, että kartellikumppanit käyvät toistensa kimppuun. Jolloin lihavampi syö laihemman ja sylkee sulamattomat osat suupielestään.

Kilpailunrajoitussopimukset, joita siis Saksassa käytettiin säännöllisesti ja Suomessakin aika ahkerasti, kunnes ne joutuivat amerikkalaisten aloitteesta huonoon huutoon, johtavat yleensä heti välistävetoihin eli toisiinsa tavattomasti luottavien sopimusosapuolten keskinäisiin petkutusyrityksiin ja sen jälkeen loputtomiin selvittelyihin.

Järjestely siis törmää monissa tapauksessa transaktiokuluihin.

Miksi kerrostalon hisseihin ei myydä lippuja niin kuin hiihtohisseihin?

Muodostuisi markkina-asetelma, ja transaktiokulut (lippujen hankkiminen, tarkastaminen, periminen, tilittäminen jne.) nousisivat niin pahasti, että niiden määrä ylittäisi kovasta käytöstä kohonneet huolto- ja ylläpitokustannukset.

Olettehan muuten käsittäneet, että ”vilautuslippu”, joka toimii nykyisin kulkuneuvoissa ketterästi, ei näytä vaikuttaneen kuluttajien eli matkustajien maksamiin hintoihin edullisesti. Johonkin muuhun ne ovat vaikuttaneet, kuten tulevat vaikuttamaan myös päivittäistavarakaupan helpotetut maksujärjestelyt. Jossain ne näkyvät, vaikkei niistä kerrota.

Jätkä sanoi aseman luukulla:” Yksi menopaluu Jortikalle,” ”Ei sellaista Jortikkaa olekaan”, sanoi lasintausvirkailija. ”Tuossa se Jortikka kuorsaa penkillä”, sanoi aulis asiamies.

Opetus ja oivallus: käsistä riistäytynyt monimutkaisuus vainoaa erilaisia moninkertaisia johdannaisia pörssikaupassa ja poliittisia ja talouspoliittisia suunnitelmia käytännössä.

Lehmannin ja muutamien muiden lennon katkaisivat transaktiokulut. Itse asiassa jokin osa subprime-papereista oli kyllä suunniteltukin mahdottomiksi toteuttaa. Niillä ostettiin aikaa.

Suomi sata

Pitkällä aikavälillä Suomen pääasiallinen tunnusmerkki verrattuna muuhun Eurooppaan on maamme suuri takapajuisuus.

Näinä päivinä (yhteiskuntasopimus) olemme siirtymässä selkeästi takaisin metsästäjä-keräilijäkulttuuriin Suomen tasavallan suuren keksinnön eli puolipaimentolaisuuden sijaan. Kysymyksessä on selvästi taantuminen.

Paimentolaiskulttuurit tuottivat Euraasiaan kaikkien kulttuurien kulmakiveksi hevosen. Harald Haarmann huomauttaa, että porukat toivat hevosen tullessaan Vanhaan Eurooppaan eli Tonavan mutkaan, josta ovat peräisin vanhimmat nyt tunnetut kirjoituksen kaltaiset merkit ja kieli oli varmasti jotain muuta kuin indoeurooppalaista. (Haarmann, Harald: Auf den Spuren der Indoeuropäer. Beck 2016).

Näihin kysymyksiin liittyy toinenkin mielenkiintoinen kirja, Anthony, David W..:  The Horse, the Wheel, and Language: How Bronze Age Riders from the Eurasian Steppes Shaped the Modern World (2010).

Nämä tutkimukset kytkeytyvät taannoin kuolleen arkeologi Marija Gimbutasin kurgan-teoriaan, ja taustalla ovat Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen tehdyt kaivaukset ja suoritetut tutkimukset, jotka joka tapauksessa mullistivat vakiintuneita ajatuskuvioita.

Mutta on vaikea sanoa, kummat ovat kovempia rettelöimään keskenään, arkeologit vai kielitieteilijät. Varoitan lukijoitani – historian koulutukseni on kulttuurihistoria ja siinä Suomen ohella keskiaika. Olen siis maallikko kivikauden ja kielen asioissa. Toiseksi tunnen Haarmannin ja olen lukenut suurimman osan hänen tuotannostaan. Yleensä pidän hänen oivalluksistaan. Kaikki eivät pidä.

On hienoa tuntea ikäisensä mies, joka osaa eli puhuu ja kirjoittaa yli kolmeakymmentä kieltä, mukaan luettuna suomi, baski ja japani. Tuskin ainakaan Luumäellä on toista. Unioninkadusta en tiedä. Sen varteen on kertynyt kaikenlaista asiantuntemusta.

Avoimen anakronistisesti tämän päivän Suomessa istuen ja tästä menneisyyteen katsellen, kun tänne on saatu jotain uutta ja hienoa, se on ollut viimeksi kuluneet vuosituhannet tuontitavaraa. Kiitos professoreiden, kiikaroimme menneisyyden Suomea, jollaista ei ole koskaan ollut olemassa. Nykyinen valtioalueemme on ollut väestöltään sekava soppa todella kauan. Kuuluisan kummalliset isän puolen geenimme tuntuvat olevan verrattain myöhäistä perua.

Ilmaston vaihtelut ovat olleet jääkauden jälkeen erittäin suuria, mutta viimeksi kuluneet tuhat vuotta ovat olleet lähes jatkuvasti epämiellyttävää aikaa. Kenellä tänne olisi ollut mitään erikoisempaa asiaa? Kuusenkäpyjä varastelemaan?

Päivän uutisaiheet herättävät minussa ajatuksen, että pitäisi varmaan kutsua Donald Trump tänne ratkaisemaan ongelmamme, kun olemme juuri antamassa kaikelle maailmalle näytön siitä, että meiltä itseltämme se ei onnistu.

Mutta mainitsemani kirjat ja niihin liittyen Haggrénin ja muiden ”Menneisyyden jäljet” ja aivan oivallinen upouusi ruotsinmaalainen kurssikirja ”Den långa medeltiden, De nordiska ländernas historia från folkvandringstid till reformationen” (Fredrik Charpentier Ljungqvist, Dialogos 2016) ovat herättäneet isoja ajatuksia.

Hytkähdyttävä lähtökohta on Haarmannin huomautus, että heksametri (distikon) eli Iliaan ja Odysseian runomitta istuu kovin huonosti klassiseen kreikan kieleen. Hän mainitsee arveltavan, että se olisi indoeurooppalaisia kreikkalaisia edeltäneen väestön (”pelagioi”) perua ja kotoisin lähinnä Kreetalta Minolaisesta kulttuurista. Samalla hän toteaa kuivasti, että henkilön nimet Akhilleus, Athene ja Odysseus eivät ole indoeurooppalaisia.

Sitähän minäkin olen sanonut, vaikka en ole mitään sanonutkaan.

On isoja asioita niin kuin Saksan 1800-luvun musiikki ja Ranskan saman aikakauden maalaustaide ja Englannin romaani (ja USA:n Mark Twainin keksimä suurisuuntainen journalismi).

Oli loisteliaita vaiheita, kuten Islannin proosa (saagat) ja skandinavinen muinaisrunous, siis lähinnä Egil, anglosaksinen varhaiskeskiajan runous, trubaduurien oksitanian kieli…

Näissä kisoissa, myöntäen todeksi sen, että runous on tärkeämpää kuin silli ja silakka, Suomella on mitalisijoitus.

Elias Lönnrot lopetti kalevalarunouden. Kun Kalevalan ensimmäinen ja etenkin toinen versio ja Kanteletar olivat ilmestyneet hänen ”toimittaminaan”, perinne oli poikki ja kalevalainen kansanrunous oli kiven sisässä kuin kuu Pohjolassa. Sitä ei enää syntynyt eikä synny.

Saavutuksena kansanrunoutemme on suunnaton. Eikä sillä ole väliä, missä määrin Lönnrot keksi kansanrunouden omasta päästään. Todisteet riittävät; kalevalaista runoutta merkittiin muistiin jo ennen Lönnrotin syntymää.

Kaikki runous on kansanrunoutta ja kaikki kieli on pohjimmaltaan runoutta. Ammattiin liittyy yksi erikoinen piirre. Meillä on puhuttu tietäjistä ja Kreikassa rapsodeista eli runonlaulajista. Järkevämmin ilmaisten on tarvittu työtä vieroksuvia ihmisiä, jotka ovat kertailleet ja kehitelleet näitä joutavia juttuja. Siksipä uskaltaa äänestää itäistä perinnettä ja hylätä ajatus Kokemäenjoen seudusta kalevalaisuuden aitona alueena – siellä ihmisillä oli muutakin tekemistä, kuten kalastus ja parittelu.

Koska iskelmät ovat nykyajan runoutta, kanantaloudellinen rappiotila, joka oman arvioni mukaan jatkuu tästä ainakin 15 vuotta eteenpäin, antaa meille tilaisuuden erota EU:sta, Eurosta ja Natosta, ellei meitä heitetä sitä ennen ulos. Ja tämän tuloksena voitamme uudestaan Eurovision laulukilpailut!  Kitataramiehet kyyhöttävät leviävissä lepikoissa rämpyttämässä soitintaan niin että maa järisee, järvet läikkyvät ja kalliot kahdeksi lentävät.

Ilkeä arvostelija

Uskon mielelläni hyvää hallituksen herroista ja rouvista, mutta en usko mitä tahansa. Ennen kuin katsoin kunnolla kuvasta eräitäkin ay-rouvia en tiennyt, että naisetkin harrastavat nykyisin vapaaottelua.

Pari päivää sitten kuvitettiin kai sopimusneuvotteluja näyttämällä – urheiluruudussa – miten ponteva nuorukainen hakkasi kanveesiin saamaansa vastustajaa nyrkillä kasvoihin ja sai siitä hyvästä paljon rahaa.

Tylyt äijät sanoivat menettäneensä luottamuksensa hallitukseen. Jos he todella tarkoittivat luottamuksella luottamusta, he olivat väärässä keittiössä. Luottamus lasketaan eduskunnasta ja siitä äänestävät kansanedustajat.

Ensi kertaa elämässäni kuulin ay-johtajien antavan maan hallitukselle epäluottamuslauseen. Kyllä niin on, että nyt on luettava perustuslaki uudelleen.

Tähän päivittelyyni ei muuten sisälly mitään kannanottoa hallituksen eikä sen vastapuolien neuvottelutarjouksista ja torjunnoista. En osaa laskea sellaista yhtälöä, jossa sekoitetaan algebra ja aritmetiikka eli ollaan johtavinaan numeroita usean muuttujan ja monen tuntemattoman yhtälöstä. Sellainen surkuteltava muuttuja on ”kysyntä” ilman mainintaa hintatasosta. Taloudellinen kasvu on selvä asia. Se lasketaan perinteisin tavoin kansantalouden tilinpidosta ja on rahasummana yhtä epäluotettava kuin yrityksen ylijäämä. Mukana on niin paljon mielivaltaisesti arvostettuja eriä, siis saman sukuisia kuin yrityksen poistot, ettei voi kuin arvata, paljonko rahaa todella on.

Annan tässä Kaitsu Ekholmille pienen vihjeen, joka valitettavasti taas kerran on ilmainen. Ajattelen Kansalliskirjastoa, joka on joutunut juuri sellaiseen kuristusotteeseen, jota näytettiin Urheiluruudussa.

Perusta julkisoikeudellinen säätiö. Siihen tarvitaan laki, mutta malli on sama kuin SITRA:n. Sen jälkeen kirjasto on säädepääomansa turvassa ja voi ottaa vastaan lahjoituksia ja harjoittaa tarkoituksensa rajoissa elinkeinotoimintaa eli ottaa kohtuullisen korvauksen esimerkiksi tallenteiden toimittamisesta yleisölle. Ennen kaikkea tekijänoikeuslain muuttaminen on helpompaa, kun vapaakappalekirjaston erikoisasema on kirjoitettu lakiin. Sen aineistosta ei ole tekijänoikeusmaksuja menevä. Laissa nyt olevat myönnytykset tieteelliselle kirjastolle ovat riittämättömiä.

Ei voi välttyä vertaamasta eräiden päättävien tahojen asennetta siihen varmaan pohjaltaan kunnolliseen murhamieheen, joka tapettuaan kirjojen keräilijä Matti Pohdon Viipurissa Tetrin talon pihassa vuonna 1857 sai varmaan tietää, ettei Pohdolla ollut takanaan rahaa eikä viinaa, tuskin kunnon kirvestäkään. Hän oli, hullu mies, keräillyt monta tuhatta kappaletta täysin arvottomia vanhoja kirjoja yliopiston kirjaston johtajan yllytyksestä, vanha varasto kun oli tuhoutunut Turun palossa.

Nyt tämä murhamies, Juhana Niilonpoika Rein, on siis saamassa kannatusta. Vanhat kokoelmat joutavat mäkeen. Rahaa ei tipu. Kansalliskirjasto sanokoon irti ennen kaikkea konservoijat ja digitoijat, jotka ovat näihin asti työskennelleet, jotta julkaistut kirjat säilyisivät edes jossain.

Ajatus on juuri sama kuin määrättäisiin leikkausten tai elvytyksien nimissä sulkemaan puoli Päijänne-tunnelia eli jättämään pääkaupunkiseutu hyvin vähälle vedelle, tai pysäyttämään sähkönjakelu valtion säästötoimenpiteiden tavoittamiseksi kahdeksi vuorokaudeksi joka viikko. Rakennusten lämmittäminen olisi joka vuosi kiellettyä tammikuun ja helmikuun…

Nykyinen kulttuurimme perustuu kuoleman kieltämiseen eli siis teeskentelyyn. Ei saa sanoa, että ihmisiä kuolee ja uusia syntyy mutta esimerkiksi vanhoja kirjoja ei tule lisää. Ja tämän päivän uutuus on huomenna eilinen.

Miksi meluta kirjoista? Kirjaston polttaminen on ihmisten polttamista. Muistojen tuhoaminen on toivon tuhoamista.

Latteasti on sanottu, että kirjallisuus on kansankunnan muisti. Todellisuudessa kansakunnan muisti on suullisesti, osittain sanoitta välittyvä perimä ja ihminen voi elää aivan mainion elämän tietämättä, missä päin tai missä kaupungissa on Kansalliskirjasto, entiseltä nimeltään Helsingin yliopiston kirjasto.

Asia vain on niin, että kirja on ylivoimaisesti paras tunnettu lääke dementiaan ja siitä tuskin kukaan on eri mieltä, että nyt eletään nopeasti etenevän dementian aikakautta.

Säästäjä, siis kirjoja syrjivä ministeri ja hänen hengenheimolaisensa varastavat vanhuksilta ja pieniltä lapsilta.

Nähdessään ojentuvan käden, kyhmyisen tai palleroisen, he potkaisevat sitä kättä.

Kirjojen korjaaminen vertautuu siihen työhön, jota tehdään sairaalan saleissa, ihmisten korjaamiseen. Kirjaston työn tulokset vain ovat pysyvämpiä.

Tämän kirjoituksen kuvassa oleva Matti Pohdon hautakivi, suljettu kirja, on mutkikkaiden vaiheiden jälkeen kuljetettu Viipurista hautausmaalta Kansalliskirjaston pihaan.

Kansalaiskeräystä odoteltaessa tuosta kivestä voitaisiin kiireesti valmistaa valos, joka voitaisiin työntää kottikärryillä valtionneuvoston portaille tai opetus- ja kulttuuri (!) ministeriön alaoven eteen.

Tästä kirjoituksesta käy selvästi ilmi, että yritän olla lempeä, asiallinen ja tasapuolinen.

Siksi en ehdota tuon tai muunkaan kiven ripustamista kenenkään kaulaan enkä asianomaisen syöksemistä saaristomeren syvyyteen.

Minulle riittää aivan hyvin, että muutamalle ministerille hankitaan keräysvaroin jouhipaita, jota he voivat pitää yllään kulkiessaan ruoskimassa itseään julkisen katumuksen merkeissä.

Miltä tuntuu kuolla

Valoisat tunnelit ja muut kertomukset sydän- tai aivokuolleen palaamisesta eivät vakuuta. Vuoteen vieressä valvovan silmin kuoleminen on tapahtumasarja, jonka lääketieteellisestikin oikean hetken vaistoaa jollain kumman tavalla. Jo ennen kuin silmäterien jähmettymisen huomaa, näkee että itse silmän pinnalla on tapahtunut jotain. Ehkä se on valon taittumista.

Mutta pelkästään se, että joku on pelastunut takaisin tekee kertomuksen kokemuksesta epäilyttäväksi. Hermosto tuottaa ja muokkaa kohinaa ja jokin taustasäteily on vähän väliä havaittavissa, mutta millaista on se ei-mikään, joka tulee tilalle, kun lumisade lakkaa?

Näistä aamun hetkistä viiden ja kuuden välillä nautin suuresti. En viitsi miettiä, kumpi on isompi ilo, kahvikupillisen odottaminen vai aloittaminen. Addiktioista puhutaan paljon pahaa, etenkin eduskunnassa ja ministeriöissä. Addiktio on elämän suola ja addiktoituminen itseensä elämään on tavallista. Aamutupakasta en luovu. Olen valmis odottamaan sitä iltaan asti.

Paljon pidän valkoisesta paperista, jossa on neljä nurkkaa ja suorat sivut. On upeaa, että muotoon leikattua kopiopaperia saa kaupata niinkin halvalla, vaikka A 4 on mielestäni hiukan joutavanpäiväinen muoto. Metrimittaa en ole tohtinut ottaa taidenäyttelyyn, mutta suurten mestareiden kankaiden mittasuhteet eivät näyttäisi altistavan itseään matematiikalla, ei 3 : 2 eikä 4 : 3. Cézannen usein käyttämä 6 : 4,5 tuottaa vastustamattoman liikkeen. Kuva ei ole reunojensa orja vaan kasvaa vääjäämättömästi joka suuntaan näkymättömyyteensä.

Myös heti herättyäni mietin, että tänään haudataan kansakoulunopettajani ja siellä on alasalissa muistotilaisuus. Oltuani yhteydessä sukulaisiin en tunne tarvetta lähteä paikalle. En välitä edes miettiä, onko se ylimielisyyttä, että muistaminen tuntuu tehokkaammalta yksin. Näyttäytyminen ei ole tarpeen, mutta olen hyvilläni siitä, että Tuuri sanoi menevänsä, ja hän sattuukin valmiiksi olemaan tiluksillaan siellä maakunnassa. Entisiä oppilaita on hengessä hengissä satoja tai luultavasti yli tuhat.

Kävin tässä välissä maistamassa pienellä lusikalla hunajaa. Piti palauttaa mieleen, miltä se maistuu. En ole makean perään, paitsi hedelmissä. Yhden kerran kävin, ehkä jo oppikoululaisena, Kaarinan kotona, ja hän paistoi minulle pannulla kolme sokerinpalaa. En ollut ennen nähnyt enkä kuullut sellaista ja hämmästyin todella, kun sokerit muuttuivat pannulla siirapiksi ja niiden maku siis muistutti nekkua.

Vahinko etten painanut mieleeni, miten pannun saa kätevästi puhtaaksi. Siihen oli jokin keino. Jähmettymään sitä ei varmasti pidä päästää.

Koska meillä oli siellä se rautakautinen perinne, että oli uskovaisia sukuja ja toisia jotka eivät olleet, ei minulla ole uskonnollisia muistoja hänestä. Körttiläisyytenikin keksin vasta aikuisena ja oma versioni herännäisyydestä on sellainen, että opinkappaleet ja lausumat eivät paljon paina kevättulvan rinnalla.

Niillä körttiläisillä oli kirja, joka huvitti minua kirjakaupassa, kun se oli niin pieni, ”Kallis hunajan pisara”. Hätkähtelin 1970-luvulla nähtyäni Kokkosen oopperan viimeisistä kiusauksista, ja otin oikein selvää.

Oopperassa eli sen pohjana olevassa näytelmässä hyvin keskeiseksi kirjoitettu seppä Högman puhuu Paavo Ruotsalaiselle selviä sanoja, ja se ”sepän kirja” on juuri tämä ”Kallis hunajan pisara”.

Tarina näyttää olevan tosi. Ruotsalainen oli tullut kävellen kotoaan Savosta eli siis Rautalammin ja Laukaan kautta. Matka oli vaivan arvoinen.

Sepän ja Paavon kohtaamisen muistomerkki on Jyväskylän vanhalla hautausmaalla, mutta laukaalaisen Högmanin paja sijaitsi kyllä aikoinaan Jyskän alueella lähellä Vaajakoskea.

Jyväskylä on edelleen paikka, jossa muualta tulleet tutustuvat toisiinsa. Tuon kohtaamisen aikana kaupungissa taisi olla noin kaksisataa asukasta.

Uskonnollisen kielenkäytön vieraannuttamille tuo sepän sanomaksi kerrottu ”yksi sinulta puuttuu…” tarkoittaa: sinun puolestasi on jo kuoltu.

Kaukainen kävijä ymmärsi, että suuri oman viallisuuden ja riittämättömyyden tunto on itse asiassa ylpeyttä ja ihmisen yritystä ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä.

Muistan menneisyyden tuoksuja ja hajuja. Se kirkon alasali on kostea ja jotenkin kolkko. Itse kirkko, palaneen paikalle tiilestä rakennettu nyt kuolleen opettajani lapsuusvuosina, ei herätä minussa suurempia tunteita. Keskuskansakoululla kävin puhumassa. Se tuntui muistamisen kannalta jokseenkin maholta. Joka toisessa kirkonkylässä on samanlainen 1950-luvulla rakennettu betonirakennelma, jossa on kapeat räystäät.

Kosolan koulun hajut muistan, jopa eteiskäytävään joskus keittolasta tunkeutuneen huonosti valmistetun vellin.

Oikeastaan haluaisin haistellakseni uuneilla lämmitetyn luokkahuoneen, jossa on kattokin aika korkealla ja – en tiedä miten se tähän kuuluu – puunausvahan. Mielestäni siellä oli lautalattiat? Sekoitanko tähän kotitaloni sotaa edeltäneen ajan korkkimatot ja sen kummallisen ja painavan laitteen, jolla etenkin myymälähuoneistojen ja elokuvateatterin lattioita kiillotettiin?

Mutta Kosolan koulu on palanut.

Tänä aamuna siis muistin pakkasaamun tuoksun, kun joku avaa ulko-oven, ja ullakon sahajauhon, isäni mustan päällystakin, joka taisi olla vielä huonoa kangasta ja kukaties kirjojen ja paperin pölyn ja piipputupakan hyvän tuoksun kyllästämä, ja sahalaudan, josta oli laiteltu hyllyjä suurimpaan hätään, ja ihmiset joiden puhtaalloisuudessa saattoi olla parantamisen varaa, kun ei ollut lämmintä vettäkään.

Outoa kyllä, tuohon kokonaisuuteen kuuluu hajuelämys, joka on aivan selvä mutta mahdoton kuvailla.

Muistan miltä valo tuoksuu.

Oikeus blogin kommenttiin

Kommentoija kysyy, josko hänellä on tekijänoikeus tähän blogiin lähettämiinsä kommentteihin.

Käsittelin asiaa laajasti valmistellessani ensimmäistä blogikirjaa (”Tuolta puolen”, 2014). Kysymys on nimittäin vaikea.

Kommenttiin on tekijänoikeus. Tämä on tulkintani.

Kun esitän sen näin, tarkoitan että jos joku tilaisi minulta maksullisen oikeudellisen lausunnon asiasta, tuo olisi lopputulos. Jos asiasta tulisi oikeudenkäynti ja tuomioistuin tulisi eri tulokseen, joutuisin häpeään. Kun oikeudenkäyntiä ei ole enkä oikein usko, että sellaisia nähdäänkään, lukija joutuu tyytymään niin sanottuun auktoriteettiargumenttiin. Kai professori tietää.

Oma uskoni professoreiden kannanottoihin on heiveröinen. Epäluulo koskee myös omia tulkintojani. Valitan. Olen lukenut noita kannanottoja niin paljon ja kokenut niin usein, että asiantuntijatulkinta tuo mieleen hyttysverkon, joka on maannut muutaman talven ulkosalla ja johon kylän pojat ovat potkineet lisää reikiä.

Kommentissa on sama piirre kuin kirjoituksessa. Se on epäilyttävämpi, jos siitä on maksettu rahaa.

Tässä rahattomuudessa blogisti ja kommentoija ovat samassa asemassa. Seuraan kuuluvat myös runoilijat ja monet muut taiteilijat, jotka voivat olla käytännössä varmoja, että palkkaa, palkkiota tai apurahoja ei tule.

Blogikirjoituksista kootusta kirjasta tosin saa rahaa. Edellinen kirjani arvioitiin sensaatiomaiseksi menestykseksi, koska sitä myytiin koko painos, noin tuhat kappaletta. Voin tarkistaa asian, mutta mielestäni sain siitä tuhat euroa.

Kirjanpidostani näen, että vuonna 2014 käytin kirjoihin, joista näitä juttuja kirjoitin, paljon enemmän suoraa, selvää rahaa. Tuntipalkkaa ei siis voi laskea. Jos nuo suorat kulut sivuuttaisi, tuntipalkaksi muodostuisi karkeasti arvioiden 1 euro tunnissa.

Tämä ei ole valittamista. Kirjoitan muutamaan lehteen, jotka maksavat hyvin, jos osaan arvioida oikein. Jos haluaisin, saisin sillä tavoin kokoon jotain. En ole kiinnostunut rahasta, vaikka ärryn, jos joudun miettimään asiointia Litukassa (Lidl) tai muussa huokeain tavarain liikkeessä viikon tai kaksi. Siitä en ärry, että jokin putkistoremontti pakottaa minut arvioimaan talouteni aivan uudella tavalla. Se nyt on niitä elämän tosiasioita, ja onhan hienoa, kun on katto pään päällä ja putket takamusten alla.

Blogin kommentti on luultavasti sitaatti, jollaisia saa ottaa toisen tekstistä tarkoituksen edellyttämässä laajuudessa, hyvän tavan mukaisesti.

Sitaatin määritelmä tekijänoikeuslaissa on varta vasten epämääräinen, jopa epäselvä. Kansanomainen väärinkäsitys on luulo, että Suomessa ja Euroopassa olisi jokin määrä rivejä tai musiikissa tahteja, jonka saisi siteerata. Ei ole. Vielä suositumpi harhaluulo on, että sitaattiin tarvittaisiin kuitenkin lupa tai ilmoitus tekijälle.

Nämä kaksi ovat amerikkalaisen tekijänoikeuskäytännön piirteitä. Suomessa noudatetaan Suomen lakia.

Meillä jopa elokuvan tekijät noudattavat amerikkalaisten sekuntisääntöä ja pelästyvät, jos Hollywood ärähtää.

Amerikkalainen (ja osittain englantilainen) tekijänoikeuskäytäntö on eri asia kuin heidän lakinsa. ”Sopparijuridiikka” eli vakiintunut sopimuskäytäntö on ottanut ylivallan kauan sitten. Mielestäni siitä hyötyvät lähinnä lakimiehet. Sekä Kaliforniassa että New Yorkissa on näihin asioihin erikoistuneita lakitoimistoja. Olen niissä käynyt ja tunnen niistä ihmisiä. Yritän pitää raivoni kurissa, koska en tahdo oikein sietää ainakaan tavallisten ihmisten ahdistelua kielellisillä kiemuroilla.

Viimeksi ilmoittelin verkossa aikovani käyttää vanhoja kommentteja kirjassa ja pyysin sellaisia kommentoijia ilmoittautumaan, jotka vastustavat ajatustani tai haluavat palkkion.

Tällä kerralla olen raaempi. Toista ilmoitusta ei taida tulla. Pidän kommentteja eli siis niiden ja tekstin muodostavaa, jatkuvaa kokonaisuutta niin mielenkiintoisena ja arvokkaana, että julkaisen niitä vaikka puoli väkisin.

Oikeudellinen ja hyvään tapaan liittyvä perustelu on entinen. Te kirjoitatte kommentteja, jotta ne julkaistaisiin ja jotta niitä luettaisiin.

Siksi voin tulkita, että olette joka tapauksessa antaneet suostumuksenne niiden käyttämiseen.

Kommenttien siirto toiseen mediaan eli kirjaan, jota voi väittää myös kaupalliseksi, saattaa muuttaa asian, mutta kommentoijan kuulluksi tulemisen kannalta asia ei mielestäni muuta. Kommentin kirjoittaja ei tavoittele palkkiota. Jos hän tavoittelisi, hän kirjoittaisi johonkin muualle.

Some ja sähköposti ovat muuttaneet mielikuvia. Kukaan tuskin ajattelee loukkaavansa oikeutta kopioidessaan vaikka Fingerporin joukolle ystäviään tai laittaessaan tai linkittäessään valokuvia Facebookiin.

En ole juurikaan kuullut, että yksityishenkilö ottaisi oikeudenkäynnin vaivat ja vastukset niskoilleen ”opettaakseen” blogistia. Lisäksi kuviteltu vastapuoleni joutuisi varautumaan siihen, että osaan itsekin jotain. Ehkä kiistäisin ensi töikseni kantajan puhevallan sanomalla, ettei hän ole väittämänsä tekstin kirjoittaja ja jos muuta väittää, todistakoon. – Mutta on maailmassa tärkeämpiäkin asioita, kuten esimerkiksi parveketupakointi.

Kommentoijat voivat olla sikäli rauhassa, että en aio ottaa kirjaan sellaisia huomautuksia, joita arvelisin kirjoittajan harmittelevan jälkeenpäin. Ajatus ei edelleenkään ole nolata kommentoijia, vaan päinvastoin osoittaa, miten fiksua väkeä täällä liikkuu.

Lihamureketta

Pianistina Vladimir de Pachman oli ylittämätön. Hänen levyillään on enemmän huteja kuin kenelläkään muulla, Cortot huomioon otettuna. Wikipedian mainio pikku artikkeli mainitsee hänen ottaneen ”ylettömiä vapauksia”, ja se on totta.

Lihamureketta ei pienemmissä hakuteoksissa mainita. Mestari näet onnistui menemään kaksi kertaa peräkkäin metsään esittäessään Pariisissa noin vuonna 1900 Chopinin masurkkaa – hän suosi konserteissa turvallisia kouukappaleita eli niitä samoja, joita kymmenvuotiaat pimputtavat.

Hänellä oli useinkin tapana pelehtiä esiintymislavalla, ja tuolla kertaa hän kertoi yleisölle, että itse asiassa hänen vaimonsa Marguèrite soittaa tämän kappaleen paremmin, mutta toisaalta vaimo osaa laittaa erinomaista lihamureketta, joten hän on nyt täällä ja vaimo odottaa kotona hyväksi hautuneen herkun kanssa.

Oman tekstin lukeminen on hyvin vastenmielistä. Mielellään sitä olisi tavallinen perheenisä Kirkkonummelta tai enimmäkseen sopuisa eläkeläinen rautakaupan hyllyjen välissä. Itse kirjoitettu, kirjaan painettu teksti kuiskii herkeämättä: idiootti, idiootti! Miten joku voi olla niin kyvytön, että kirjoittaa tällaista, ja joku toinen siinä määrin sekaisin, että painattaa!

Ihmismielen siunattu ominaisuus on turtumus.

Kun toimitan uutta valikoimaa blogikirjoituksistani ja niiden runsaista kommenteista panen välillä pääni kraanan alle, luen kiinalaista runoutta tai menen saunaan. Saunassa viha viilenee ja saunassa sammuu sappi.

Muutaman harvan kerran merkitsin asioita muistiin iltaisin, lasten nukkuessa sievissä pikku röykkiöissä. Muutaman kerran olen puhtaasti tapaturmaisesti katsonut noin kirjoittamaani. Tarinat ovat tuntemattomia, mutta syvästi häiritseviä. Oma käsiala ja eräät tyylipiirteet viittaavat siihen, että tuollaista on tullut tehdyksi eikä kysymyksessä ole esimerkiksi salaisen poliisin kaappiini sijoittama syötti.

Minulle päiväkirjan kirjoittaminen on kuin yrittäisi jäädyttää tuohon ikkunan alle lumiukkoja kesähelteitä varten. Lumiukot ovat yhtä luonnottomia kuin valokuvat. Jokin luonteensa vuoksi liikkuva ja muuttuva on viillelty veitsellä preparaatiksi, jota sopii sitten tirkistellä kahden lasin väliin puserrettuna vahvasti suurentavien okulaarien ja objektiivin läpi vaikka vuodesta toiseen.

Mutta nyt nämä blogikirjoitukset ja sen kirjan toimittaminen herättävät syvällisiä kysymyksiä. Varhaiset kirkkoisät olivat joko Platonin ja etenkin tämän kautta Herakleitoksen opin osaavina huomattavan epävarmoja siitä, onko todellisuus  todellista.

Vakiovastaus: pure itseäsi sormeen, ei ole tyydyttävä. Tarkkaavainen uniennäkijä tietää, että unessa voi tuntea kovaakin kipua, joka havahtuessa osoittautuu harhaksi. Ensimmäiset ”magentisoijat” eli hypnoosin – suggestion kokeilijat saivat selville, että kivun aistimus katoaa, jos koehenkilö saadaan vaipumaan hypnoosiin. Hypnos ja siis ipnos, kuten tuo sana kuuluu ääntää, tarkoittaa vain unta.

Myös vanhan kirkon viisaille sopi hyvin ajatus, että kärsimykset ovat ihmisen mielessä ja siten ainakin jossain määrin hänen itsensä aiheuttamia.

Kaksi tuhatta vuotta myöhemmin oli tunnustettava, että ”ajan nuoli”, on hankala kysymys, vaikka ampujaa ei oleteta. Atomia pienemmässä ympäristössä vallitsee Heisenbergin epätarkkuusperiaate, ja muun muassa ajan yksisuuntaisuus on kuin onkin samalla tavalla vaikeaselkoinen käsite kuin aaltofunktion romahtaminen.

Olen siis eri ihminen joka kerta kun luen jonkin kirjoituksen, myös itse kirjoittamani. Voi olla, että emme ole edes sukua keskenämme, kirjoittaja ja minä.

Voisin suunnitella tuolle kirjoittajalle uskottavan elämäkerran pitäen näitä kirjoituksia kokonaisuutena. Kun nyt luen niitä sieltä täältä, yhteensä 3715 kahden liuskan kirjoitusta ja niiden kommentteja, joita on kirjoitusta kohti muutamasta viiteenkymmeneen tai ylikin, mieleeni hahmottuu selvästi romaani, Kaikki henkilöt ovat kuvitteellisia, niin kirjoittaja kuin kommentoijat, ja kirjoituksissa mainitut.

Edellisen kirjan valikoima, 50 kirjoitusta, oli jäykkä ja epätyydyttävä. Kirjan pitäisi olla sellainen, että siitä olisi hauska lukea sekä mikä tahansa pätkä että osa ja lisäksi kokonaisuus, alusta loppuun.

Tuo tavoita edellyttää jäsentämistä ja leikkelyä. On kysyttävä kustantajalta, miten kalliiksi tulisi lisätä kuvat tai kuvia ja olisiko halvempaa painaa ne mustavalkoisella. Kuvilla on kuitenkin usein ainakin jokin yhteys tekstiin. Sitä en tiedä tässä ja nyt, helpottaisiko se asiaa.

Sitä vastoin ryhmittelyn keksin tänään aamulla. Syksyn blogikirja ”Tältä puolen” jakautuu esimerkiksi seuraaviin osastoihin: Lihamureke – graavi siika – raakamakkara – rasvaton piimä – kaalimuhennos – appelsiini – kielimakkara – ruislimppu – uusi peruna – sardiini – hernekeitto – homejuusto – näkkileipä – jäätelö.

Arvoisa yleisö – repikää siitä. Ja kertokaa kukin tädillenne, että paperi on oleva tyylikästä ja painojälki helppolukuista.

Motoksi voisi painattaa:

Toivon että minut ymmärretään väärin kyllin nopeasti.

Hyvä elämä

Muistan monta ihmistä, jotka olen unohtanut, kun nyt kirjoittelen niitä novelleja.

Ihmettelin usein, kun taas kerran päädyin seuraamaan hiipumista ja kuolemaa, siis isäni, muutamia vuosia sitten. Olin joskus vähän ärtynytkin, ehkä huonommuuden tunnosta, miten mies meni kuin mestarin viskaama litteä kivi järven pintaa. Kymmenen tai kaksitoista ”voileipää” ei ollut hänelle konsti eikä mitään. Muinaisystäväni kertoi, että Asessori ja kaikki konekirjoittajat ihmettelivät tuomiokunnassa, kun notaari Kemppinen lähti vasta kymmenen minuuttia ennen aikataulun osoittamaa aikaa asemalle, lauloi puoliääneen ”Maa kaunehin maa” -laulun toisen tenorin stemmaa, pistäytyi postissa ostamassa leimamerkkejä, ja kun hän Lapuan asemalla ojensi kätensä, junan oven kaide oli siinä ja lähtövihellys sopi F-duuriin, kuten laulukin.

Olen tuosta perinyt lähinnä sen, että ehdin itsekin tempaista unet Lapuan ja Kauhavan välillä, varsinkin jos kysymyksessä on sekajuna eikä Pendolino.

Opin siis varhain yhdistämään riuskan toiminnan tiettyyn pintaliitoon. Ehkä se ei ole aivan väärä ajatus. Tosin moite voi olla yleisessä muodossa epäreilu. Muistiinpainamiskyvyn erot ovat samanlaisia kuin muidenkin erikoislahjakkuuksien. Isäni muuan erikoisuus näkyi kartanlukemisessa, ja se oli virallisesti tunnustettu lahjakkuus, koska hän opetti sodan aikana upseerioppilaille ilmanavigointia törkeän nuorena luutnanttina. Mutta näin usein vierestä, että viiden sekunnin vilkaisu vaikka vain Autoilijan tiekarttaan riitti, ja hän osasi reitin lisäksi paikkakunnat, tienristeysten nimet ja jopa tienumerot. Lentokoneesta hän tunsi kaikki Suomen järvet muodosta. Sitäkin olen ihmetellyt vierestä.

Jossain historiassa sanotaan Kauhavan saaneen nimensä joen kauhan muodosta. Mitenköhän tuo tuli tietoon ennen kuin oli karttoja, kun nimi ei ole kartantekijän keksintö?

Sellainen ihminen on helpompi kuvitella, jonka muistaa vain pintapuolisesti. En aio käydä tapaamassa sukulaisiani vuonna 1948. Naapurissa voisin kyllä pistäytyä. Rantatuvasta muistan, miten heillä oli sellainen pitkä vieteri ovessa niin että se todella paukahti sulkeutuessaan. Jos kävijä, lapsi, sitä säpsähti, tuikea ukko tai akka (Helvi) tuhahti että ovi kiinni, ostolämmin. Sitä en ymmärtänyt ollenkaan, kun meillä oli keskuslämmitys, ja kun kysyin Pikku-Paavolta, hän sanoi, että ja varastetut tulitikut. Hän näitä lateli. Turpa rullalle ja rulla taskuun; tasku osuuskaupan laskuun…

Isäni siis alkoi mietiskellä viimeisinä aikoinaan sairaalassa. Hän nimenomaan sanoi itse mietiskelevänsä. Se oli se vaihe, kun jalka oli alkanut mennä kuolioon ja liikkuminen omin avuin loppui. Se varmaan oli kova paikka, koska hän ei maininnut siitä koskaan. Hänellä oli aina ollut niin nopeat jalat, että Lapissakin hän hyökkäsi makuupussista heti silmänsä avattuaan ja heräsi vasta kämpän piisin ääressä viritellessään valkeita. Ehkä hän oli perinyt sen äidiltään, joka meille kylään tultuaan kolusi muutamassa minuutissa yläkaapitkin ja esitti kysymyksiä niiden sisällön johdosta saavuttamatta tällä toiminnallaan oman väen suosiota. Eräs toinen anoppi kävi varmaan vain hyvän hyvyyttään kolistelemassa kattilankansia hellalla katsoakseen, mitä perheessä oli tarjolla; tuosta hänen piirteestään mainittiin vielä hautajaisissakin…

Koska isäni ei tuntenut suurta vetoa abstraktiseen pohdiskeluun, luulen että hän tarkoitti muistelemista ja muistikuvien seulomista.

Se on paljon harjoittelua vaativa taito. Erikoisen vaikeaa on muistaa sellaista, mitä ei ole nähnyt eikä kokenut. Lukuisista hyvistä kuvataiteen kirjoista – mieleen tulevat van Goghin veljesten kirjeet – olen päätellyt, että jotkut hienot taiteilijat piirsivät ja maalasivat mallista silloinkin kun mallia ei ollut. He siis jäljensivät.

Aistiharhojen puolella suosittu anekdootti kertoo Tartinista, joka kuuli unessa sävelmän ja havahduttuaan kiirehti kirjoittamaan muistiin Paholaistrillisonaatin.

Muistamisen työssä irrottautuminen valokuvista vaatii ponnistelua. Värien lisäksi olisi saatava palautumaan hajut, äänet ja kosketukset.

Yltiölahjakkuudesta näinä päivinä puhuttaessa jätimme maininnatta ne ihmiset, joiden kaltaisia kaikki ovat tavanneet. Yksi laulaa tai hyräilee sävelmän, joka on kuulijalle aivan varmasti vieras. Kuulija, mielellään laskuhumalainen haitaripelimanni, toistaa sen mahdollisesti jopa hiukan soinnutettuna seuraavana päivänä toisessa kylässä.

Toivo Kuula oli tuossa asiassa erikoisen hyvä, ammattilainen tosin. Kauhavan Ylikylän naiset oikein kiusasivat häntä huomattuaan, että hän kirjoitteli kansanlaulujen sävelmiä kertakuulemalta nuoteiksi. Yksikin ilkeä akka sanoi, ettei hän laula, ”kun et sinä kuitenkaan sitä heti opi”. Maanittelun jälkeen akka kumminkin lauloi ja Kuula poltteli tupakkaa, meni sitten haukotellen pöydän ääreen ja kirjoitti kiirehtimättä nuotit paperille ja lauloi ne sitten. Akka pahkuloi, että osaa se rumaanen.

Sängyssä tai sängyn päällä muisteleminen taitaa edellyttää vielä yhtä ominaisuutta, jota ei voi erikseen hankkia. Pitää olla kohtuullisen hyvä omatunto ja siedettävän vapaa vihasta.

Arjen perustunteet eli kateus ja häpeä vääristävät muistin ja lipsauttavat mielikuvat oudoille urille.

En tiedä, osaako joku ottaa rahaa sellaisesta terapiasta. Syytä olisi. Tuollainen muisteleminen, ruotsiksi meditaatio, osoittaa ennen pitkää, että ne luulotellut elämän juhlahetket tuntuvatkin aika yhdentekeviltä.

Näinä päivinä olen riisunut hyvän elämän muistikuvistani jopa väkevimmät luontoelämykset, ne sellaiset, joita tarjoaa etenkin suurtuntureiden Lappi. Erinomaisen hyvää tekee muistella pitkäänkin, millaista oli esimerkiksi 1948 istua jokirannassa keväiseen vuodenaikaan lumen matkustettua pohjoiseen jollain kulottuneella mättäällä tekemättä oikeastaan mitään ja nimenomaan ajattelematta, kunnes housuntakamuksissa alkoi tuntua, että rajansa kaikella ja liika on aina liikaa ja vaikkei ole vielä siunaantunut kelloa, viisarit voisivat hyvinkin olla niin päin että kotona alkaisi olla sitä hernekeittoa.

Huonommat ihmiset

Kuusitoista prosenttia ihmisistä on pysyvästi sorron ja vähättelyn kohteena. Parlamentaarisen demokratian yksi tietoinen kikka on heittää heiltä limpulla jalat alta. Kuppi jäähtynyttä kahvia ruttuun menneestä pahvikupista tuulisella torilla, ja asianomainen arvelee taas kerran päättäneensä asioista tai ainakin osallistuneensa.

Suuri Salaliittoteoria on aina perätön. Yhden tyrannin tai pienen klikin valta on logistinen mahdottomuus.

Ne jotka ovat tuota yrittäneet, ovat pian kummastelleet köhien, että mikä siellä kurkussa karhistaa. Puukkohan se.

Henkivartiokaarti surmaa keisarin, tukehduttaa pieluksiin perillisen, huutaa keskuudestaan uuden hallitsijan ja jatkaa sitten toistensa surmaamista.

Toimivaksi osoittautunut asetelma on espanjalainen kolmio. Arkipiispa pitää peukaloaan kuninkaan kaulavaltimolla, tällä on miekan kärki aateliston kärkimiehen kylkiluiden välissä ja viimeksi mainitulla on juoksusilmukka sen piispan kurkulla.

Kuvion toimivuus johtuu sen liikkuvuudesta. Aatelisto on ollut aidosti vallassa vain Puolassa, koska sillä on joukkona taipumus muodostaa toisilleen vihamielisiä ryhmäkuntia, jotka pystyvät tiukan paikan tullen halvaannuttamaan toistensa ja valtionkin toiminnan.

Tilanne on siis täsmälleen sama kuin meillä yö yöltä jatkuvissa kolmikantaneuvotteluissa. Hitlerilläkin oli kolme eri salaista poliisia ja kolme eri vakoilujärjestelmää. Stalin joutui miettimään puolueen, salaisen poliisin ja armeijan asemia. Tarmokkaista puhdistuksista huolimatta armeija oli silti uhka. Uskotellaan, että Berijalla oli Stalinista ja Himmlerillä Hitleristä jotain todella ikävää aineistoa kassakaapissa.

Sellaisia aineistoja kootaan myös elinkeinoelämässä. Kansion päällä voisi olla kirjoitus ”itsemurhani tai murhani jälkeen”.

Mutta kuvitelkaa itse: onko suurempaa yhteiskunnallista uhkaa kuin raskaasti aseistettujen nuorten miesten joukko, jolla on nälkä ja palkat maksamatta. Kysykää Isikseltä. Kysykää Gorbatshovilta.

Oikeastaan on yksi vielä suurempi vaaratekijä, juuri tuollainen nuorten miesten joukko, joka on vähän aikaa sitten hävinnyt sodan ja muodostaa ensi töikseen sosiaalisen median todistaakseen, että emme me todellisuudessa hävinneet, siis kuten Saksassa 1919. Tai Pietarin satamassa 1917.

Tämä on vastaus kommentoijan kohtuulliselle kysymykselle, miksi ei sallittaisi huippukouluja huippukyvyille. Kysymys jatkuisi loogisesti huipputöitä ja palkkoja huippuhyville ja niin edelleen.

Tutkimukset näyttävät osoittavan, että niin sanotut valiokoulut ovat todella valiokouluja. Norssi, Ressu, Sykki ja muutamat muut näyttävät tuottavan vain tosi monen laudaturin ylioppilaita, jotka pääsevät opiskelemaan minne haluavat ja tavoittavat vaivattomasti maallisen onnen.

Kuusitoista prosenttia ihmisistä on toivottoman lahjakkaita. Valitsemalla lukiolaiset yksinomaan heistä ei voi epäonnistua. Ainakin mainitsemiini kouluihin on niin hirveät keskiarvovaatimukset, että kaikki lukiolaiset ovat ylisuoriutujia jo aloittaessaan. On siinä lopputuloskin sitten hieno.

Opettajapiireissä jupistaan joskus, että jospa mitattaisiin esimerkiksi keskiarvojen eroa lukiota aloitettaessa ja siten ylioppilastodistuksessa.  Itse liittyisin näihin jupisijoihin, tosin sillä varauksella, että ainakin poikalasten biologiassa näyttäisi olevan sellainen piirre, joka herättää heidät tekemään tosissaan töitä viime tingassa, entisen ajanlaskun mukaan ylimmän luokan syyspuolella. Siihen asti ajan ja mielenkiinnon vievät tytöt ja mopot.

Suosikkikirjailijani Aaro Honka (50-luvulta, siviilissä tamperelainen rehtori) kirjoitti Iloisesta internaatista, joka muka oli koulunerojen sisäoppilaitos. Kirjassa kaikki sujuu hienosti ja kirjoittaja pääsee purkamaan pedagogisia kaunojaan kertoilemalla, miten oikeasti hyvät opettavat. Muistini pettää minua. Olen niin hienotunteinen ihminen, etten juuri koskaan puhu pahaa itsestäni. Niinpä ei luultavasti ole totta, että muistikuvani olisi tosi ja olisin siis keskenkasvuisena ymmärtänyt, ettei se oppikoulukurssi ylioppilastutkintoineen ole niin erikoisen tärkeä asia, kunhan pysyy porukassa. Sama tunne muuten oli lakitutkinnon suorittamisen jälkeen, ja siitä muistikuvasta olen varma. Sitä vastoin harmittelen, että annoin maailman viedä kun olin muutamia vuosia valmistumisen jälkeen tosissani innostunut juridiikassa, joka on kuin onkin hupaisaa leikkiä sanoilla, kaukana arkitodellisuudesta, lähellä runoutta.

Tarvitsemme kouluihin ja työpaikoille kellokäyrän eli Gaussin käyrän. Kuvan punainen käyrä on se, jota opintosuoritusten arvostelussa käytetään, vaikka jotkut kiistävät sen, kiivaastikin.

Ironiseksi tarkoitettu puheeni 16 prosentista eli kuudesosista on tarkoitettu viittaamaan juuri kellokäyrään. Sitä voisi täydentää ”pitkällä hännällä” eli potenssilailla.

Jos opetus suosii etevimpiä, se on pois heikoimmilta. Poliittinen arvovalinta on, että äärimmäisyyksistä ei pidä intoilla, koska (pinta-alaltaan) iso keskitaso ratkaisee. Suureen numeerista arvoa ei ole ilmaistu. Jos halutaan kouluttaa kymmenen astronauttia, tähdätään varmastikin korkeaan keskiarvoon, ei yhteen tai kahteen huippukykyyn. Samoin tehtiin vaistonvaraisesti lentolaivue 24:ssa ja paljon harvempien tuntemissa pommituslaivueissa.

Tosin niissä taistelutehtävissä oikean karvansa näyttäneet siirrettiin vähin äänin koulutustehtäviin kauas rintaman taakse.

Tästä tuli myös kommentti urheilujohtajille. Eikö olen vallan nurinkurista yrittää kouluttaa tulevia maailmanmestareita? Ei se onnistu.

Ehkä puolessa tapauksista maailmanmestari on se hyvin joukkoon sopeutuva, josta kukaan ei olisi odottanut sellaista. Sama koskee puolta tieteen suurimmista nimistä.