Ei sukupuutto

Sukulaiset ilmoittivat, että nyt opettaja Kaarina Orrenmaa on kuollut. Sata ikävuotta ei tullut aivan täyteen.

Viimeksi, onneksi aivan äskettäin, hänen kanssaan puhuessani sain vaikutelman, ettei hän nytkään olisi halunnut näytteille. Sellainen oli hänelle vierasta.

Olen kirjoittanut opettajastani useita kertoja. Kansakoulun opettajia oli monta lajia. Kaikkiaan tuon ammattikunnan panos suomalaisen yhteiskunnan valtavaan nousuun oli arvaamattoman suuri. ”Kutsumusopettaja” on sanana saanut arjen melskeissä hiukan ironisen sävyn. Kaarina kertoi minulle, että hän lähti seminaariin kotiasioiden takia. Takana oli vaikea pula-aika ja äiti oli kuollut. Tyttärellä oli edessään lähinnä miesten passaamista. Aviomiestä hän ei pitänyt ajankohtaisena ja se puoli jäikin lopullisesti. Kotona oli miehiä ja talo oli vanhastaan paikkakunnalla mainittava etenkin osallistumisesta yleisiin asioihin. Gabriel Orrenmaa saattoi olla ensimmäinen Kauhavalta kansakoulun käynyt – Lapualla, jalan, 15 kilometriä suuntaansa.

Opettaja saatteli kohti aikuisuutta ja vastuullisuutta useita sukupolvia. Nyt itsekin yli 90-vuotias äitini muistaa Kaarinan isona tyttönä, joka otti syliin ja nosti ilmaan.

Nyt syystä suosittu viisauskirjoittaja Harari (Sapiens – Ihmisen lyhyt historia) tekee pahan ajatusvirheen kirjoittaessaan, että tie nykyhetkeen on kovaksi tallattu polku.

Näin ei ole.

Kiitävästä nykyhetkestä taaksepäin katsoen menneisyys on katkeavien polkujen puutarha. Nyt on käynyt näin, mutta toisinkin olisi voinut tapahtua.

Monet urat katkeavat äkisti, kun historian suuri käyttövoima eli sokea sattuma iskee. Kaarinan, koko sota-ajan ja myös rintamalla lottana toimineen. kohdalla tulevat mieleen miehet, joiden kulku katkesi mielettömään metallin palaseen Taipaleella, Kumurissa, Valkeasaaressa, Lihaniemessä.

Keksin kysyäkin, tunsiko hän kaikki sankarihaudassa makaavat, ja hän sanoi, että ellei tuntenut, ainakin tiesi, ja vanhalla hautausmaalla viimeisen sijansa saaneet myös. Paikkakunnalla oli parhaimmillaan yli kymmenen tuhatta asukasta.

Sanoin että minullekin hautakivet olivat puhelinluettelo ja olin keksinyt keinoja soittaa niihin numeroihin. Hän vastasi heti, että historia on muistin tiede.

Se voi tuntua turhalta kuurnitsemiselta, mutta kyllä vuosi 1916 oli kovin erilainen kuin 1915, vaikka molemmat olivat myös miljoonien katkenneiden mahdollisuuksien vuosia.

Se on harhainen ajatus, että opettajan tehtävä olisi välittää koulussa lapsille tietosisältöjä. Taitoja opetetaan kyllä, ja ala-aste on se tärkein. Opitaan lukemaan ja laskemaan ja kirjoittamaankin.

Mutta jo kauan sitten, toisin sanoen silloin kun istuin Kaarinan oppilaana muiden saman ikäisten kanssa, oli selvää, että jotkut opettajan tehtäviin hyvin lahjakkaat olivat ymmärtäneet sen keskeisen tehtävän, joka on kuunteleminen. Kuunteleminen johtaa keskustelemiseen ja keskustelu johtaa ymmärtämiseen.

Silloin ja nyt opettajissa oli myös saarnamiehiä ja saarnaavia naisia. Suhtaudun epäillen saarnan todellisiin vaikutuksiin. Hyviähän ne puheet usein ovat, mutta ei niistä nälkä lähde eikä tauti tokene.

Silloin ja nyt pienten lasten kotikokemukset olivat hyvin erilaisia. Kun lapsi on vähävoimainen, häntä käytetään hyväksi monin tavoin. Hänen tarpeittensa sivuuttaminen on kovin helppoa. Itse asiassa sellaisia aikuisia, jotka kuuntelevat, ei kaikilla lapsilla ole.

Tärkeämpää kuin puhua sekavia ihmisarvosta tai sielusta, joka mainittiin kouluissa ja koulukirjoissa siihen aikaan, on osoittaa arvoa pienelle ihmiselle kuuntelemalla, kysymällä ja vastaamalla.

Seitsemän tai kahdeksan vuoden iässä rakennetaan perusta jopa elinkeinoelämälle ja politiikalle.

Näinä päivinä, kun tätä kirjoitan, puhutaan edelleen kansallisesta itsenäisyydestä, sitoutumattomuudesta ja liittoutumattomuudesta, vaikeista asioista.

Niiden kaikkien takana on vastavuoroisuus tai vuorovaikutus. Otetaan ja annetaan. Saadaan ja luovutaan.

Opettaja on ihmisen malli. Perusopetus on aavistus, että oppia on vietävä eteenpäin toisille, monille.

Tämä ei ole muistokirjoitus vaan muisto. Satunnaisuuksien maailmassa satumaista, että omalle kohdalle sattui sellainen malli, Kaarina.

Panen tähän kirjoitukseen kummallisen kuvan, jonka sain eilen. Siinä on se elokuvateatteri, se joka purettiin taloineen Kauhavalla. The End on rituaalinen lause.

Elokuva loppui, teatteri loppui, elämä loppuu – mutta ihminen ei lopu. Tai tätä nykyä, joukkotuhon aikana, se on tahdon asia. Voimme tahtoa, että jokin muu on tärkeämpää kuin katoava minä itse.

Sitä on hyvä tahtoa. Se on totta, vaikka ei ole mikään tosiasia. Sen voi oppia koulussa, esimerkistä ja mallista.

Putki

Uutisissa sanottiin, että esimerkiksi Finnair on suoriutunut putkiremontistaan ja alkaa nyt menestyä.

Tuo kielikuva ei ole sattunut korviini ennen. Se on aika hyvä. Epäilen että nyt sillä tarkoitetaan piilevää kustannuserää eli investointia infraan. Se kuitenkin sisältää myös ajatuksen lämmöstä, vedestä ja viemäristä sekä ilmastoinnista.

En usko tuntevani ketään, joka ei tuntisi jotain, jonka asunnossa raivoaa putkiremontti. Te ette tunne, tämän jälkeen, koska meillä kytketään tänään uusi putki vanhan tilalle ja pettänyt nousu on sivuutettu. Viikonloppuna puhutaan siitä, miten tämä ja kunnan vesi rahoitetaan. Ette uskoisi, mutta vesi on aika kallista.

Kirkkonummella liittymismaksu perhekokoisessa pientalossa on noin 4 500 euroa. Vesi maksaa esimerkiksi 2 euroa kuutiometri ja vanhemman ihmisen vuorokausikäyttö voi olla vain sadan litran paikkeilla eli puhutaan kymmenestä eurosta kuussa. Käyttötottumukset kuulemme vaihtelevat paljon.

Kerrostaloissa ”joku” järjestää remontin ja asukkaat etsivät ”väistötilat”. Puolikin vuotta jatkaa yleistä kurjuutta. Meillä on tässä tasan toinen tilanne. Ei ole muita teettäjiä kuin porukka itse, kaikki yhtä älyttömiä eli kauniimmin sanoen vailla ammattitason kiinteistöteknistä asiantuntemusta.

Kun rahaakaan ei oikein ole, viesti on yksinkertainen. Talot on pidettävä asumiskunnossa ja markkinahintaisina.

Ensin mainittu tarkoittaa, että vesi ja vessa toivat ja patterit lämpiävät. Viimeksi mainittu tarkoittaa, että palvelutaloon tai ihmisten ilmoille siirtyessä asunnon voisi myydä. Tällä hetkellä kauppa ei käy. Luultavasti hullukaan ei osta pientaloa, jossa vesi, viemäri ja lämpö ovat melkein puolen vuosisadan takaisella kannalla. Se on kuulkaa puolet pois hinnasta.

Tosin olen samaa mieltä kuin vanha kaverini Upa Kangas, joka hänkin on halukas härnäämään ihmisiä. Upa on jäämistöoikeuden proffa – vai lieneekö jo ehtinyt eläkkeelle – ja levittää nyt sitä sanomaa, että rahat kannattaisi ryypätä itse, koska eivät perilliset useinkaan mitään perintöä tarvitse. ”Hyvin eletty elämä on sellainen, että kuoleman jälkeen perukirja näyttää kuolinpesä varoiksi nolla euroa nolla senttiä.”

Kunnioittavasti ilmoitan olevani samaa mieltä. Perintökaari noudattelee kauan sitten kadonneen maatalousyhteiskunnan kaavoja ja niitäkin vain summittaisesti. Käytännössä toimitaan maallakin hyvin usein toisin – tilan jatkajalle, jos sellainen todella löytyy, maat mannut, ja sisaruksille mökkitontti kullekin. Sillä siisti.

Ylikallis ja huonokuntoinen asunto Eirassa on mahdollisimman huono viesti kuolleelta vanhukselta. Hyvin usein se merkitsee riitoja tai pahoja riitoja perillisten kesken.

Oma äidinisäni kertoi silmät loistaen tarinaa miehestä, jonka ei voinut sanoa potkaisseen tyhjää. Hän oli maksanut velkansa, myynyt omaisuutensa ja ostanut koko rahalla mahtavan kristallivaasin. Sen hän potkaisi pirstaleiksi tuntiessaan aikansa täyttyneen.

Vahinko ettei hän noudattanut opetustaan. Kukaan ei mielellään muistele, millaisissa merkeissä sekin kuolinpesä jaettiin. Serkullani on video kiinteistön moukaroinnista rikki sitten kun se oli monien vaiheiden jälkeen päätynyt kunnalle, joka tietenkin halusi tontin mutta ei taloa. Viimeisenä putoaa elokuvateatterin kilpi ja jostain ilmestynyt lappu Loppu – The End.

Tämä on rakenteellinen ongelma. Iso liikeyritys on erittäin suuri verotuksellinen ongelma. Pieni yritys on ongelmaton. Kun vetäjä häipyy, firma menee nurin. Edellisessä maailmassa – ei yksityislääkärin vastaanottoa tai asianajotoimistoa oikein voinut myydä. Mutta kun asianajaja rupesi nuorena pankkimieheksi, brändi jäi – Asianajotoimisto Serlachius & Ryti.

Helsingin vesilaitos aloitti toimintansa 1875. Useimmista taloista vei rakkari jätteet aamuyöstä hevosella ja kärryillä.

Jos päätyisimme jotenkin 1700-luvun Pariisiin tai Lontooseen, haluaisimme heti pois. Kadut olivat suuren osan ajasta liejua, jossa kulkemiseen tarvittiin muskettisoturin saappaat, ja ainakin Thames oli monia kertoja kesällä niin jäykkänä yhteiskuntajätettä, ettei siinä laivakaan liikkunut edes alavirtaan myötätuulessa.

Sitä löyhkää ei osaa kuvitella. Suuren viemärin rakentamista pidettiin aika pitkään kalliina turhuutena ja luultavasti jumalattomuuden osoituksena.

Tämän kirjoituksen blogissa usein mainittu kuva on se ensimmäinen tilastollinen ja graafinen esitys, jolla oli todellinen merkitys. Lääkäri Snow merkitsi karttaan 1854 koleratapaukset ja ennen kaikkea tuo yksi olutpanimo, jolla oli oma kaivo, taivutti hallintomiehet sulkemaan yleiset kaivot. Koleraepidemia katosi heti, ja näin oli ensimmäisen kerran historiassa todistettu, että tarttuva tauti liittyi jollakin tuntemattomalla tavalla juomaveteen.

Ja niin alettiin miettiä vesilaitosta.

Olin vuosia sitten suuresti mieltynyt aina hyvän Doctorowin romaaniin ”Vesilaitos” (suom. 1994). Aihe on poliitikkojen ja miljonäärien yleinen roistomaisuus jo 1800-luvulla, mutta juoni on New Yorkin vesilaitos ja vesijohdot. Pohjalla oli tietenkin tyypillinen kauhu, että alaluokka saastuttaa kunnon yläluokan jätöksillään. Vesi nousee monen asian symboliksi.

Victor Hugo tunsi mielenkiintoa Pariisin suuria viemäreitä kohtaan. Hänestä alkaen ainakin ”Kolmanteen mieheen” yhteiskunnan näkymätön rakenne eli siis valtavat putkistot ovat kiehtoneet lukijoita. Vuoden 1968 opiskelijaliikehdintä julisti: katukivien alta alkaa hiekkaranta.

Hauska oivallus, mutta vähän väärä. Katukivien alla on putkissa ja kanavissa kaikki se, mikä on hengissä pysymiselle välttämätöntä mutta mitä juuri kukaan ei halua nähdä.

Kritiikin kritiikki

Ajetaanko elokuva-arvostelua alas?

Ihan hyvä otsikko. Laatija Yle (Kulttuuricocktail). Verkkosivuilla on juttu asiasta, mutta vakiintuneeseen tapaan, jutussa ei käsitellä sitä mitä siinä väitetään käsiteltävän.

Tunsin itseni kutsuksi vilauttamaan sorkkaani, koska aloitin Elokuva-Aitan ja Ylioppilaslehden elokuva-arvostelijana 51 vuotta sitten ja omasta mielestäni olen julkaissut kritiikkejä siitä alkaen, viimeisen vuosikymmenen tässä blogissa. Ja sitten olin toista vuotta elokuvatoimittajana televisiossa (MTV 3).

Tuo Elokuva-Aitta oli erikoinen tapaus. Se oli fani-julkaisu eli glamour-painotteinen filmitähtilehti nuorille ja arvostelukyvyttömille. Toimittajat olivat ammattilaisia, Kirsti Jaantila ja Anu Seppälä.

Kun minulla on ne arvostelut tallella ja katselin niitä taannoin, en voi ymmärtää, miten sellaista painettiin ja rahaakin maksettiin. Aika perinpohjaisia Baziniin, Kracaueriin, Sadouliin, pariin italialaiseen ja useisiin ruotsalaisiin perustuvia luotauksia esimerkiksi Antonionin ja Viscontin kuvakerronnan teknisistä eroista, hillitön hehkutus lupaavan puolalais-auteur Roman Polanskin elokuvasta ”Inho” ja sen niin ikään kiinnostusta herättävästä naistähdestä, jonka nimi oli Catherine Deneuve, runsain viittauksin psykoanalyyttiseen eli sekä freudilaiseen että jungilaiseen kuvastoon.

Ei tuokaan juttu ole enää millään lailla tarpeellinen ja samaan tapaan kirjoittivat muutkin – mutta oli se jotenkin outoa. Sikanuori kirjoittaja vihjailemassa teinityttöjen lehdissä, etteivät aivan kaikki John Fordin länkkärit ehkä ansaitse kaikkea kiitosta, kun sellainen Howard Hawks on myös peräti hyvä. Mutta kun Petteri oli lukenut Ranskan lehdistä Bud Boetticherista, siihen kelkkaan en istahtanut. Randolph Scottin tunsin koulupoikavuosilta, mutta näiden filmien väitettyä neroutta en käsittänyt.

Kritiikin alasajon yhteydessä viitataan populaarikulttuurin nousuun 1960-luvun lopulla. Siinä olin mukana toden teolla Sarjakuvat-kirjalla 1971. Se sai hyvän vastaanoton eikä se ollut tarkoitettu akateemiseksi kirjaksi mutta taisi kyllä toimia sellaisenakin. Itse en ollut tuohon aikaan humanististen tieteiden harjoittaja, vaan filosofian tohtoriksi rupesin ihan tuolta puolen 20 vuotta myöhemmin.

Haluaisin kyllä itsekin ymmärtää, mitä oikein tapahtui. Siihen nuorten arvostelijoiden käsitykseen yhdyn, että kritiikkien politisoituminen eli meillä Suomessa stalinistiaalto lopetti avoimesta pohtivan kirjoittamisen aika kertakaikkisesti.

Tuon pohtivan linjan suuri nimi on Matti Salo, ruotsinkielisellä puolella Jerker Erikson. Donner kirjoitti elokuvasta samalla tavalla kuin myöhemmin romaaneja,  huolimattomasti.

Olin silloin samaa mieltä kuin nytkin, nimittäin että suurimpien sanomalehtien ahkerimmat arvostelijat olivat kykenemättömiä tehtäviinsä. Paula Talaskivi kirjoitti Hesariin, Heikki Eteläpää Uuteen Suomeen ja niin poispäin. Kun istuin samoissa arvostelijoille tarkoitetuissa näytännöissä näiden sanomalehti-ihmisten kanssa, olin jotenkin loukkaantunut siitä, että he eivät tuntuneet pitävä elokuvista. Joskus he sanoivat aika suoraan, että jostain sitä pitää leipänsä ansaita.

Sivuuttaen Peter von Baghin, jonka vaiheet ovat mutkikkaat, Sakari Toiviainen oli oman sukupolveni tyypillinen arvostelija, joka todella näki vaivaa ymmärtääkseen tuon monimutkaisen taiteen, elokuvan. Hänestä tulikin tutkija. Reijo Lehtonen kirjoitti iät ajat Parnassoon. En koskaan ymmärtänyt miksi. Hyvä arvostelija, tyyppiä Risto Hannula tai Erkka Lehtola, sai äkkiä koko kulttuuriosaston niskoilleen ja hoidettavakseen.

Muistan oikein hyvin Hesarin 80-luvun lopun ja 90-luvun alun. Olin kolumnisti ja kirjoitin joka viikko. Sellaisena olin omasta mielestäni merkittävä henkilö verrattuna pelkkään arvostelijaan. Kolumnin kuuluikin olla poleeminen. Ajatus ei ollut löytää kultaista keskitietä eikä esittää uskottavaa arviota, vaan tuoda näkökulmia ja saada lukija ajattelemaan ja esimerkiksi olemaan eri mieltä.

Mielestäni arvosteleminen oli eroottista toimintaa.

Tuntui omituiselta ikään kuin antaa ohjeita ulkomaalaisille tekijöille, jotka eivät ikinä missään oloissa lukisi kirjoittamaani. En ajatellut olevani yleisön palvelija eli lukijan pikku apulainen.

Kirjoittaminen oli jatketta sille, että mieluisinta oli katsoa elokuva toisen ihmisen, oman tai jonkun toisen rouvan kanssa, ja kävellä sitten Töölönlahden ympäri välillä vaahdoten, välillä mietiskellen juuri nähtyä. Itse asiassa tuo sama tunne ja tapa tuntuu edelleen hyvältä musiikin yhteydessä. Lisäksi esimerkiksi muusikko konserttikaverina voi oikeasti avata asioita, joita itse ei ymmärtänyt tai ehtinyt ajatella. Seuraavan päivänä töissä (Otavassa) keskusteltiin edelleen. Pidin totena kaikkea, mitä Matti Suurpää sanoi. Häneltä opin käsittämään, että Tuomas Anhava julkaisi merkittävän osan tuotantoaan arvosteluina ja varmaan sain vihjeen myös T.S. Eliotista, jonka ”To Criticize the Critic” oli vaikuttava teos aina siihen asti kunnes Harold Bloom nousi kehään – kirjallisuuden tutkija, joka on oikeastaan arvostelija.

Kenttä on edelleen kiihdyttävän laaja. Onko arvostelu ajettu alas? Ehkä on, koska Internetistä löytää vain ammattikatsojien muutaman rivin arvioita tai yhdentekevien kirjoittajien tekosyvällisiä viritelmiä.

Yle itse murhasi elokuva-arvostelun siirtyessään välittämään elokuvayhtiöiden markkinointimateriaalia. Pariin vuoteen ei ole enää tullut vastaan uskottavia eli siis analyyttisiä arviointeja. Ja on totta, etteivät lehdet uraa tilaa elokuville, kun niitä on ilmankin liikaa. Mutta elokuvarakkaus elää. Se vilahtaa joskus ”Filmihullussa” ja sen tuntee ihollaan Elokuva-arkiston näytännöissä.

Se on kaunis näky, ihminen silminnähden nauttimassa näkemästään, lukemastaan, kokemastaan.  Ja olen niin lapsellinen, että kuvittelen alalla olevan edelleen kysyntää. Tarjonta vain on hiipunut.

Unen kaivo

Näin unta porakaivostamme, jolle pian jätämme jäähyväiset. Tulee kunnan vesi. En tiedä vielä, tuleeko meistä kaikista sosialisteja vai vaihtuuko äidinkielemme nukkuessamme ruotsiksi. Vesi, jonka nostat kaivosta, voi vaikuttaa arvaamattomia. Ei se sattuma ole, että uskonnolliset seremoniat, kasteesta alkaen, liittyvät enemmän tai vähemmän pyhään veteen.

Jos joku ehtii ihmetellä ratkaisua, kuittaan että porakaivon pumput ja säiliöt ovat yli neljänkymmenen vuoden käytön aikana reistailleet yhä useammin ja odottavat nyt vain lopullista leviämistä. Eikä uusia samanlaisia enää valmisteta.

Otsikko on Kaarlo Sarkian runo. Kun olin saanut silmäni unesta vapaaksi ja muistin ja tarkastin, että Sarkia on nyt tekijänoikeudesta vapaa. Kukan ei ole reagoinut. Sarkian suosijat taitavat olla vähissä.

Ehkä liitän kuitenkin tämän Kirkkonummen kunnan vesilaitokselle tehtävään ilmoitukseen – vesi-insinööri jos kuka saattaa ymmärtää Sarkiaa:

Elämäni kaiken yllä

päilyt, unen kaivo syvä,

pohjastas en ylös yllä.

Sielulleni tuutu hyvä

onkin kultahiekkas kyllä.

Päily raunioni yllä.

Sarkia oli Kiikan poikia, kuten graafikko Pekka Vuori, jonka kanssa olemme sopineet tapaamisen tälle viikolle, ja äitini äiti oli samasta pitäjästä kotoisin. Elli-mummu, jonka kyllä muistan, vaikka hän kuoli yli 60 vuotta sitten, sivuutti kansalaissodankin hoitaen halvaantunutta äitiään. Kiikan punakaartin naisosastossa oli hyvin luultavasti hänen tuttujaan; siitä joukosta, joka lopulta linnoittautui kirkon tapuliin kuularuiskun kanssa, ei tainnut jäädä ketään henkiin.

Sarkia oli luonteeltaan ja tavoiltaan niin runoilija kuin vain voi olla, ja Turussa opintoja harjoittaneena V.A. Koskenniemen kasvatti.

Luulisin että runomitan mestareista ainakin Juha Watt Vainio ja Juice Leskinen olivat tutkineet hyvin tarkasti hänen tuotantonsa, koska se on ehkä paras kokoelma kikkoja ja konsteja mitalliseen tekstiin, kuten laulujen sanoihin.

Aina on sekin vaara, että joku pitää Sarkia runoista. Itse en valitettavasti ihmeemmin pidä. Kerron syynkin. Kun on lukenut tarpeeksi vaikkapa Sarkian suomentamaa Rimbaudia ja vastaavia, huomaa että suomen kieli taipuu hyvin huonosti jambisiin mittoihin ja on loppusoinnuista köyhää. Turmiokseen Otto Manninenkaan ei suostunut uskomaan tätä. Virheetön distikon ja muut antiikin mitat eivät toimi pääpainollisessa kielessämme.

Toimikoot alan naiset ja miehet kansanrunouden ja Aleksis Kiven mallin mukaan kirjoittamalla virheellistä mittaa, kunhan suomi soi.

Runomitan ajatus on yksi 1800-luvun erehdyksistä. Olisi olemassa muka jokin yleispätevä kaava – antiikin meno ja meininki Ateenan auringonpaisteessa – jonka jokainen koulumestari välittäisi tuleville polville.

Tämä on tyypillistä saksalaista ajattelua noin vuodelta 1810 eli samaa pohjaa kuin kovin monet totuuksina pitämämme seikat

Jos haluat lukea antiikin runoutta, opiskele kreikkaa. Ei se niin vaikeaa ole. Jos haluat lukea (ja kääntää) vanhaa Kiinan runoutta, opiskele kiinaa. Se on vaikeaa. Opiskelen itse pikku hiljaa. Ni hai.

Olen kai ennenkin kauan sitten liittänyt tähän sen Sarkian runon, joka on mitallisena ehkä erinomaisin suomen kielellä kirjoitetuista.

Erottua

Veet syvät päilyvät

ikävää.

Puut yllä häilyvät

syväin vetten.

Ma tiedän, etten

sua enää nää.

Tie luotas lähtien

hämärtää.

Vain kuvat tähtien

syöpyy veteen:

Niin silmäin eteen

sun silmäs jää.

Jutun kuva on hyvin sarkialainen. Tuon jalon lehtipuun olin istuttanut itse ja varastanut Raaseporin linnanraunioilta. Oli valittava puu tai kunnan vesi. Valinta oli yksinkertainen.

Pyysin miehiä pätkimään tammen. Jo on komeaa puuta. Kantokin loistaa sisäistä valoa.

Toinen lyhennyserä

Lähde: Wikipedia

 Kunhan piti taaskin hiukan härnätä. Ajan joka vuosi montakin kertaa kotoa Konnevedelle, yleensä Päijänteen itäpuolta, mielellään Toivakassa nelostieltä poiketen, tai sitten koukkaamalla Laukaan kautta.

Kommentoija tietää mistä puhuu. Ei siitä Suomi enää paljon parane.

Hiljan pääsimme tuttavuuksien kautta siellä kyläilemään paikkaan, jossa järvi on niin suuri ettei vastarantaa näe. Ja esimerkiksi Neiturin kanavan seutu on monen katsomisen arvoinen. Joskus ajelen vallan pieniä teitä Petäjävedelle ja Keuruulle. Mutta pidän kiinni väitteestäni: valtatieltä ei näe paljon, ei ehdi nähdä, ei ole viisasta kovin katsellakaan.

Päijänteen länsipuolinen reitti on osittain sitä vanhaa maantietä. Minulle henkilökohtaisesti erikoisen pyhä paikka on Jämsässä Himosvuoren takana. Tässäkin on kysymys sukulaisuudesta, mutta kyllä siellä yläjärvellä – järvi vuoressa – tapasimme käydä jo 50-luvulla. Isäni kai harkitsi vakavissaan mökin paikaksi sitä enonsa omistamaa rantaa, jolla on nyt serkkujen mökkejä.

Tuota perua suhtaudun raivokkaan romanttisesti juuri Järvi-Suomen maisemiin, ja sen ytimeksi on nyt tullut tuo merkillisen kirkas ja karu Konnevesi, johon keksittiin juuri perustaa kansallispuistokin.

Haririn eilen mainitsemani kirja on osoittautumassa pitkäksi, eteväksi esseeksi. Siinä on hyvin paljon kannanottoja. Erittäin runsaan faktamateriaalin ei pidä antaa hämätä.

Kirjassa ”Sapiens. Ihmisen lyhyt historia” on myös sisään rakennettu paradoksi. Kulutusromantiikka eli myyttien ja mielikuvien kauppa esihistoriasta nykypäivään esitellään laajasti ja asiantuntevasti.

Paradoksi on se, että itse kirja on ainakin minulle ja näemmä muillekin kulutusta eli konsumerismia, mielihyvän aiheuttaja. Sellaista kokee, kun lukee jopa kirjallisesti ansiokasta, eläväistä esitystä, ja saa siitä ainesta jatkoajatuksiin.

Hararin mukaan tämä sapiens eli me, ihminen, osoitetaan maailmanhistorian suurimmaksi sarjamurhaajaksi.

Se on erinomaisen tärkeä korostus, ettei ympäristöä tuhoa vain teollisuus ja nykyaika eikä ekoterrori alkanut edes maanviljelyksestä kymmenen tuhatta vuotta sitten. Metsästävät ja keräilevät esi-isämme aloittivat tuhotyönsä seitsemänkymmentä tuhatta vuotta sitten.

Kirjassa korostettu ”kognitiivinen vallankumous” eli meille toisin kuin lajiserkuillemme kenties vahingossa tullut kyky heijastaa tulevaisuutta kieltä käyttäen muutti kaiken, kuten aseet, työkalut ja metsästyksen.

Mielellään haluaa uskoa todeksi, että lause ”näin eilen keskimmäisellä järvellä puhvelin, jonka voisimme mennä huomenna tappamaan”, on kumouksellisen tehokas, eikä millään muulla eliölajilla ole tuota kykyä.  Uutta on siis historia eli mahdollisuus kertoa sellaisesta, mikä ei ole tässä ja nyt, ja suunnittelu eli aie huomiseksi. Tuo jälkimmäinen, huomispäivän varjo, tulikin sitten maata viljelevän ja teollisen yhteiskunnan ikuiseksi taakaksi.

Suurten nisäkkäiden tuhoutumisesta oltiin kahta tai kolmea mieltä vielä hiljan. Kyllä asia on nyt selvä. Euraasiassa, Amerikassa ja Australiassa esi-isämme tappoivat ja söivät todella suuret kasvinsyöjät, kuten mammutit ja mastodontit ja maalaiskiaiset, ja lisäksi suuren osan pedoista, ja jättiläislinnut.

Uusimmat ajoitukset osoittavat, että joko merkittävä osa esimerkiksi Australian eläimistä kuoli muuten vain juuri samaan aikaan kun ihminen tuli mantereelle, tai sitten ihminen tappoi ne.

Sattumaan ei osaa uskoa, koska sama toistui myöhään asutetussa Amerikassa jääkauden loppuvaiheessa.

Tällainen kirja on muiden avujensa ohella tasa-arvoistava. Monet ilmiöt, kuten ajatus metsästäjä-keräilykulttuurin miellyttävyydestä verrattuna työn ja tautien täyttämään maanviljelyyn, ovat olleet keskustelussa kauan, mutta enimmäkseen sellaisissa erikoisteoksissa, joita suurempi yleisö ei lue. Tuo ajatussuunta oli tutkimuskirjallisuudessa paljo esillä aikoinaan, eikä sitä enää moni ihmettele.

Laaja-alaisuuden vuoksi tällainen kirja on innostava myös ammattilaiselle. Itse en tiennyt näistä nykyisen Turkin seudun huimasti Stonehengea vanhemmista megaliiteista enkä siis kivirakentamisen alan uusimmista löydöistä.

Luonnontieteiden ja historian liitto on ollut mullistus.

Mutta tämän kirjoituksen kuvaksi ottamani Argentiinassa oleva ”käsien luola” on hyvä viittaus taiteeseen, joka pappien ja sitten kirjanoppineitten levittämien käsitysten ohella on osa kuvittelun pitkää perinnettä.

Todella vanhan leijonan päällä varustetun ihmishahmon eli veistetyn figuriinin rinnastaminen Peugeotin tavaramerkkiin on hauska oivallus, mutta taiteen tuominen esiin näin syvällä tasolla on todellinen palvelus.

Tekee mieli oikein kysyä lukijoilta. Lascaux ja ne pari muuta luolamaalausten tyyssijaa tiedämme. Hurja ajatus, että kaksi-kolmekymmentä tuhatta vuotta sitten tehtiin taidetta, joka teknisestikin vetää vertoja nykyiselle.

Tuo käsien luola on jotain vieläkin merkillisempää. Mieleen tulee melkein elokuva, vaikka kysymyksessä on luolan seinä. Teoksen tarkoituksesta ei ole mitään tietoa. Veikkaisin itse noituutta. Kuvan aiheuttama vaikutelma on, pyydän anteeksi sananvalintaani, maaginen.

Piilossa nenän edessä

Tunnen eräitä keskiajan Keski-Euroopan kyliä paremmin kuin Snappertunan. Vaikka olen perso harmaakivikirkoille, laskeskelen nähneeni niistä vain runsaasti puolet. En ole nähnyt Hollolan kirkkoa. Luultavasti en ole käynyt koko Hollolassa.

Noista kirkoista on Wikipediassa kerrassaan mainio luettelo noista kirjoista. Sellainen Markus Hiekkanen on pannut noiden rakennelmien ajoituksen uusiksi ja saanut asiaankuuluvaa vastustusta. Ne ovat luultua uudempia. Huomattava osa keskiaikaisista kirkoista ei ole keskiaikaisia.

Siitä en ole saanut vieläkään selvää, miksi helvetissä tuollaisia mahdottomia kirkkoja rakennettiin ja eräin paikoin vielä ritirinnan (Tyrvää – Karkku).

Onneksi 1800-luvulla oli järkeviä pappeja. Suuri osa noista kirkoista hylättiin ja jätettiin pahuutensa valtaan. Kyllä niissä mahtoi olla aivan tietty tunnelma pakkasilla. Ei sellaista tilaa voinut lämmittää millään keinolla. Joissakin paljon uudemmissa puukirkoissa on kiinnostavan näköisiä valurautaisia kamiinoja.

Harmaakivikirkkoja pidettiin yksinkertaisesti rumina, kunnes joku keksi noin vuonna 1910, että ne ovatkin kauniita ja lisäksi arvokkaita. Nyt niitä on entisöity sata vuotta.

Luultavasti oma asenteeni on pelkkää tunteilua.

Tunnen miehen, joka on käynyt kaikissa Suomen kirkonkylissä. Tosin hän sai siitä palkkaa. Hän oli sellaisten asioiden professori. Kuulemma kirkonkylän (keskustan, keskustaajaman) löytäminen on välillä vaikeaa. Ne piilotettiin yleensä onnistuneesti 70-luvulta alkaen, kun keksittiin ohikulkutiet.

Kun ne lopulta oppi löytämään, alkoi käydä yhä selvemmäksi, ettei niissä ollut enää mitään löytämistä. Nyt niistä puuttuvat ne entiset viisi pankkia ja kaksi markettia keskenään aivan samanlaisine, rumine rakennuksineen, ja jopa asumukset ovat väistyneet kuin jotain peläten näköyhteyden tuolle puolen.

Selvä se, että vilkas valtatie on linjattava mahdollisuuksien mukaan liikenteen ehdoin. Toisaalta kymmenen tai kaksikymmentä vuotta on sitten voinut ajaa vaikka mistä aivan mihin tahansa näkemättä absoluuttisesti mitään.

Viime vuosien kokemukseni mukaan Helsingin ja Jyväskylän välillä mielenkiintoisin näkymä ja kokema on iltapäivälehti Lahden Renkomäen bensa-asema-syöttämö-valintamyymälän telineessä. On siellä kyllä joku silta, mutta sillalle ei saa pysähtyä, eikä sitä ennen, eikä sen jälkeen. Kerran jokin hätä haittasi sellaisen komean salmen lähellä. Ravitsemustila muistutti Pasilan putkaa, myös näköaloiltaan.

Usea on itse kokeillut, millaista on löytää Lappi. Epäusko ehtii muuttua epätoivoksi Rovaniemeltä pohjoiskoilliseen ajaessa. Kun sitten tulee ensimmäinen (kulttuurisesti ehdollistettu) näköalapaikka, sitä saattaa olla niin turtunut, että jatkaa köröttelyä, kunnes tulee Kiilopään kupeeseen ja Kaunispää näkyy.

Länsi-Lapissa on monta paikkaa, jossa autolla tulija saa odottamatta nähdäkseen ihmeitä, esimerkiksi sekä Ylläkselle että Pallakselle tultaessa.

Tiedän esittäväni tässä kehäpäätelmää. Suomi ei ole matkailumaa. Norja olisi. Jos löytyisi kuuromykkä kuski ja sellainen henkilöauto, jossa on makuupaikka. Lähtisin tikkana liikenteeseen.

Olen toistellut vuosikymmeniä ihmisille, miten antoisaa on ajaa esimerkiksi täältä Tammisaareen vuoden 1927 tiekartan mukaisesti, siis Inkoosta Fagervikiin ja edelleen. Mutta jopa Tammisaaressa täytyy eksyä ennen kuin näkee oikeasti jotain.

Tuotakaan jakelemaani neuvoa on ole itse noudattanut.

Verkosta löytyy aivan toinen Suomi. Hakusanalla vanhatpainetutkartat saa ladatuksi 1 : 20 000 karttalehtiä 50-luvulta, 60-luvulta ja 70-luvulta.

Vanhan peruskartan merkit ovat yleiskatsauksellisempia kuin nykyiset. Tietenkin aivan yksittäisiä ulkorakennuksiakin löytää hienosta www.paikkatietoikkuna.fi osoitteesta, mutta historian henki puuttuu.

Kun tutkin esimerkiksi Ruoveden karttaa 1958, käsitän heti asutuksen, näen sotien seuraukset ja käsitän kansalaissodan ilmiöitä, ja on mahdollista jopa arvailla raivaajasukupolven soita ja kuokkia.

Tämä kirjoitus oli pelkkää hämäystä, tuttuja asioita tutusta aiheesta.

Tein näin, koska sain perjantaina käsiini kirjan, mutta oli ohjelmaa. ”Sapiens. Ihmisen lyhyt historia.” Kirjoittaja Yuval Noah Harari. Kustantaja Bazar, 2016.

Luin lopusta ja sitten aloitin. Tekijällä on hyvät krediitit. Se ei tietenkään takaa, ettei kysymyksessä voisi olla muodikas hölynpöly. Ehdin vasta nähdä, että tiedot ihmislajin muuttumisesta ja muutoksista ovat uudet ja ajantasaiset ja että kirjoittaja käsittelee sujuvasta fysiikkaa, kemiaa, biologiaa ja historiaa.

Huvituin katsottuani kauhistuneena hakusanaa älykäs suunnittelu, intelligent design. Ettäkö niitä miehiä? Ei. Hupaisasti hän nyt alkaneeseen toimintaan (geenimanipulaatio, lisätty todellisuus jne.) viitaten huomauttaa, että ensimmäistä kertaa maapallon historiassa älykäs suunnittelu on tosiasia. Proteeseja ohjataan ajatuksella eli aivojen sähköpurkauksilla ja kyborgit viettävät orgioita. Perästä kuuluu. – Hararin suuresta intelligenssistä ei ole epäilyä eikä myöskään kirjallisista kyvyistä. Pidän siitä, että hän nimeää Jared Diamondin innoittajakseen.

Kotimuistutuksia

Kerran sain kuunnella illan muisteluksia sodalla rikastumisesta. Muistelija oli juristiprofessori, ei suomalainen. Ruotsia ei mainittu lainkaan, Sveitsi sitä useammin. Sodasta suurimmin kärsineet eli sangen monet muutkin kuin juutalaiset järjestelivät tiettävästi vuosikymmeniä tapaamisia saksalaisten konsernijohtajien kanssa.

Erikoisempaa tietoa oli eräiden tunnettujen englantilaisten ja amerikkalaisten yhtiöiden ansaintalogiikka, nimittäin vihollisen rahoittaminen sotatilan vallitessa.

Lukijan tulee ymmärtää, ettei minulla ole todisteita ja väitän tässä, ettei kenelläkään muullakaan tule olemaan, koskaan. Asiat on järjestetty.

Kommentissa kuitenkin kysyttiin Ruotsin panosta Hitlerin Saksan sodankäynnin rahoittamiseen. Kirjallisuudessa esiintyy arvio, että Ruotsi rahoitti sotaa kahden vuoden arvosta eli että laskennallisesti sota olisi loppunut alkuvuodesta 1943 materiaalipulaan.

Tyypillisesti maksuja suoritettiin kultana. Joku nuori tutkija voisi selvitellä tätä, koska ruotsalaisilla on kummallinen tapa päästää salaiset asiakirjat julkisiksi määräajan kuluttua umpeen. Ruotsissa olleen kullan määrän kasvu lienee siis julkaistua tietoa.

Totta puhuen Ruotsin tapa ei ole kummallinen. Kun ikäviäkin tietoja julkaistaan niin että esimerkiksi sodan jälkeinen radiotiedustelu on selostettu nöyrästi, erittäin ikävien tietojen salassa pitämistä on hyvin vaikea huomata.

Ei lukeva ja lehtiä toimittava yleisö edes tiedä, että sodan loppuvaiheessa Luulajassa (Luleå) oli merkittävä Yhdysvaltain ilmavoimien osasto pitämässä silmällä sitä, onnistuuko Neuvostoliitto valtaamaan Ruijan Kirkkoniemen – Petsamon taisteluissa. Ei kai sekään ole laajasti tiedossa, että briteillä oli radiokuunteluasema Ruotsin alueella Itämeren saaressa. Asia oli tärkeä, V 2 -rakettien ja niiden valmistuksen seuraaminen, mutta tuli siinä muutakin mielenkiintoista tietoa.

Tässä blogissa olen usein maininnut Arne Beurlingista. Tätä nykyä käytettävissä on monia jokseenkin uskottavia dokumentteja, kirjoja ja elokuvia Bletchley Parkista, jossa saksalaisten salakirjoitusta avattiin ja kehitettiin tietokoneen esimuoto. Alan Turingistä, joka teki merkittävimmät avaukset, on runsaasti draamallisista syistä vääristeltyä ja valikoitua tietoa ja näyttävä elokuva, jota ei pidä ottaa kovin vakavasti. Kun entiset liittoutuneet vakoilivat toisiaan sodan päätyttyä varsinkin ydinpommeja koskevissa asioissa, on selvää, ettei sota-ajan henkilöistä ja menetelmistä annettu tietoja.

Ruotsalainen Beurling siis avasi sodan alkuvaiheessa saksalaisten vaikeamman salakirjoituskoneen koodin. Kysymyksessä on Geheimschreiber. Julkista keskustelua käydään yleensä eri koneesta, Enigmasta. Tapausta selostetaan yllättäen yleisesti saatavilla olevissa kirjoissa, jotka löytää helpoimmin Beurlingin nimellä Wikipediasta. En neuvoisi pitämään kirjan tietoja tyhjentävinä, koska Ruotsin tiedusteluyhteistyö Naton kanssa jatkuu edelleen.

IG Farben, kemian teollisuuden jättiläinen, säilytti rahojaan sotatilan vallitessa Yhdysvalloissa ja vastavuoroisesti IBM harjoitti liiketoimintaa Saksassa. Farbenin kuuluisia tuotteita olivat myrkkykaasut, myös tuhoamisleireissä käytetty Zyklon B, jonka kehittäjän Fritz Haberin Ruotsin akatemia oli palkinnut kemian Nobelilla. IBM:n koneiden keskeinen käyttöalue oli etenkin rekisteröityjen tuhottavien luettelointi. Koneet eivät tietenkään tuohon aikaan olleet tietokoneita, vaan erinomaisia reikäkorttilaitteita.

Englannin murskaaminen ilmavoimien iskuilla oli hyökkäyksen alla sotatoimena valmis lukuun ottamatta erästä puutetta. Ei ollut riittävästi lentokonebensiiniä. Asia järjestyi. Bensiini ostettiin Englannista.

Wallenbergien tarina tulee pysymään eräin kohdin epäselvänä. Veljekset tekivät kauppoja sekä Saksan että Englannin kanssa. Sodan jälkeen he olivat järjestämässä Neuvostoliitolle erittäin merkittävää lainaa. Yhden arvauksen mukaan Raoul Wallenbergin kohtalo eli katoaminen KGB:n vankilaan ja kuolema joskus jossain oli Neuvostoliitolle luonteenomainen tapa vauhdittaa lainaneuvotteluja tai sitten osoittaa mieltään niiden johdosta. Raoul oli serkkupoika.

Tässä yhteydessä, Ruotsia sivuavien huomautusten yhteydessä, on muuten mainittava demariministeri Ernst Wigforss. Häntä on sanottu yhdeksi vuosisadan merkittävimpiin kuuluvista taloustieteilijöistä. Siihen nähden että hän näyttää todella julkaisseen Keynesin (General Theory) oivallukset pari vuotta ennen tätä (Har vi råd att arbeta: något om sparsamhet och offentliga arbeten, 1932).

Hyvin erikoista on, että Wigforss myös toteutti nämä ajatukset. Hänet valittiin yleisestä vastustuksesta huolimatta valtiovarainministeriksi jo Sandlerin hallitukseen 1924, ja tämä ”väliaikaisuus” jatkui sitten vuoteen 1949.

Esitän tämän kotimuistutuksen ilkeyttäni. Wigforssista muistuttamisen pitäisi harmittaa Sipilää, Kokoomusta ja Suomen demareita. Hän kirjoitti perustellun kantansa elvyttämisestä ja leikkauksista yli puoli vuosisataa sitten ja korosti työllisyyden ja kulutuksen yhteyttä.

Ruotsalaisten todellinen panos ei ollut sota, vaan Saksan taustavoimana toimiminen 1948-1954, eurooppalaisten markkinoiden ostovoiman lisääminen USA:n Marshall-avun hengessä. Työllisyyteen investoidaan luomalla ostovoimaa. Tämä oli Ruotsin vaalien teema 1932.

Näin lauantaina

Otan mielelläni vastaan ehdotuksia, minkä kuluneiden vuoden kirjoituksen kommentteineen sisällyttäisin tulevan syksyn valikoimaan ”Tältä puolen” (Arthouse).

Kirjasta tulee suunnilleen samankokoinen ja saman näköinen kuin viimevuotisesta.

Omien vanhempien tekstien lukeminen on vastenmielistä. Epäilen että sellaisesta voisi tulla hulluksi. Jotain kyllä oppiikin. Kovasta yrittämisestä huolimatta samat asiat tulee kirjoittaneeksi kerran toisensa jälkeen.

Tuo ei ole uutinen. Useimmat romaanikirjailijat ja useimmat tutkijat kirjoittavat olennaisesti saman teoksen kerran toisensa jälkeen muuttaen vain nimiä. Erittäin monet tuollaista työtä tekevät, esimerkiksi tohtorin väitöskirjan kirjoittaneet, toistavat kuin kaikuna, että kun työ on valmis ja painettu, kirjoittaja alkaa aavistaa, mistä työn olisi voinut aloittaa ja miten se olisi itse asiassa pitänyt tehdä.

Eilenkin sivusin Ruotsin historiaa. Pikku testin taustalla on tietojen kertaaminen. Katselin Ruotsin 1900-luvu historiasta Wallenbergien ja muiden kartelleja. Taustalla on sangen vaikea kysymys Saksan talousjärjestelmästä ennen Hitleriä, sodan aikana, miehitysaikana ja sitten Saksan liittotasavaltana. Kartelli on ollut Saksan talouden ydin. Amerikkalaiset kielsivät sen ja EU omaksu aikanaan tämän kielteisyyden. Epäilen että kysymyksessä on suurimittainen ja kallis bluffi tai kauniimmin sanottuna näennäistoiminta.

Tämä on se kirjahanke. Sivutuotteena tipahtelee mielenkiintoisia näkökohtia. Esimerkiksi kiihkeimmät ruotsalaiset Suomen auttajat Talvisodan aikana eli ne, joiden toiveet Per Albin Hanssonin johtama hallitus jätti penseästi toteuttamatta, pettyivät uudestaan samaan hallitukseen, koska he vaatimalla vaativa kesällä 1941, että nyt Ruotsin oli näytettävä maailmalle liittymällä avoimesti sotaan Saksan ja Suomen rinnalle Neuvostoliittoa vastaan. Vaatijoihin kuului suuri osa upseereista, hovi suosikkeineen ja perinteinen oikeisto. Ja taas he pettyivät. Hallitus oli penseä tuollekin ajatukselle ja väitti edelleen maan pysyvän puolueettomana, vaikka saksalaisia sotilaita kuljetettiin pelkästään haavoittuneina Osloon hoitoon 60 000 ja maan teollisuus kävi täysillä, kun viennistä meni 90 prosenttia Saksaan.

Demari Hanssonista on sanottu, että sisäpoliittisista ansioistaan huolimatta ulkopolitiikasta hän ei ymmärtänyt mitään. Tuota mieltä olivat myös aikakauden ulkoministerit ja suurlähettiläät. Ja tuo ymmärtämätön henkilö vaikutti erittäin voimakkaasti Ruotsin hyvään onneen niin että erittäin uhkaava tilanne, kuten tuo vasta Stalingradin jäähdyttämä Saksa-into ei saanut yliotetta.

Se ajatus, että oma historiamme ja siis myös nyt täyttyvät kohtalomme kulkisivat jotenkin samaa linjaa kuin Ruotsin, on pelkkää asiantuntemattomuutta. Tunteita herättäviä perusteluja ei tarvitse käyttää. Ruotsi oli jyrkästi jakautunut luokkayhteiskunta vielä kauan demarien valtaannousun jälkeen. Aivan oikein ne paremmat ihmiset Tukholman Östermalmilla eivät olleet eläessään nähneet muita käsillään työtä tekeviä ihmisiä kuin talonmiehen, gårdkarl.

Demarit luopuivat demariudesta noin 1930 tajuttuaan, etteivät tuotannontekijät määränneet maailmaa eli raha ei ole kaikkivaltias, eikä kansa.

Suomi oli alamaisvaltio, lydstat. Venäjän keisarikunta oli lempeä isäntä – ja sitäkin vastaan eräät kiittämättömät rettelöivät!

Vaikka Suomi täyttää ensi vuonna 100 vuotta, tiedossa ei ole, että uskottavaa satavuotiaan Suomen historiaa edes kirjoitettaisiin. Ulkokohtaisia tapahtumaluetteloita ja yksittäisten vaiheiden historioita on vaikka kuinka, ja eräät niistä ovat sinänsä erinomaista työtä.

Mutta Suomessa ei ollut vaikutusvaltaista herrasväkeä. Sitä vastoin meillä oli rahvaanlapsillekin aivan yllättävästikin mahdollisuuksia. Kaksi varhaista Korkeimman oikeuden (senaatin oikeusosaston) presidenttiä (varapuheenjohtajaa) oli köyhyyteen syntyneitä lehtolapsia. Yksi yliopiston kansleri (sijaiskansleri) oli maatyöläisen poika (Lindelöf). Ja tämä usein mainittu Paasikivi oli noussut jo vuonna 1900 merkittävään asemaan raa’alla lahjakkuudella.

Yhteiskunnan perusrakenteet poikkeusivat toisistaan oleellisin osin. Ruotsalaiset tiedemiehet kehittelivät rasismin, antisemitismin ja fasismin johtavat periaatteen saksalaisten sovellettaviksi. Suomessa arjen ja arkisuuden murheet veivät tuollaisilta asioilta mielenkiinnon.

Edelleen raskaana painava ongelma on Suomen julkisen hallinnon kehittymättömyys. Tsaarin vallan aikana emme saaneet hoitaa tärkeitä asioita kuten ulkopolitiikkaa, armeijaa ja ulkomaankauppaa. Niinpä myös suuret sisäiset ongelmat kuten aluksi suositun maailmansodan kääntyminen elintarvikepulaksi ja työttömyydeksi yllätti ylimmän johdon. Koska Kekkonen oli kenraalikuvernööri (tai ministerivaltiosihteeri) melkein koko autonomian ajan 1945-1989, perusasioiden opettelu on ollut täällä niin tuskallista. Niitä perusasioita ovat ulkopolitiikka, armeija ja ulkomaankauppa.

Ruotsalaiset tutustuivat toisiinsa parakkimajoituksessa 1941-1943, suomalaiset korsuissa samaan aikaan. Ja tiesittekö muuten, että Ruotsin lottajärjestössä oli yli sata tuhatta jäsentä. Punaisessa Ristissä oli vielä paljon enemmän. Itse epäilen, että Suomessa Lotta Svärd oli yhteiskunnallisen muutoksen kannalta keskeinen tekijä juuri sota-ajan kokemusten vuoksi. Tuo vaihe muutti naisen aseman ja siis työvoiman pysyvästi.

Sääli ettei 150 000 naisen työtä aina muisteta. Varsinkin rintamalla ja sairaaloissa se työ oli erittäin kovaa ja lähes taukoamatonta. Hepsankeikat karisivat joukosta ensimmäisinä. Eräskin suvun jäsen mainitsi, että päivä alkoi neljältä aamulla kenttäkeittoastian pesemisellä. Astiassa oli roikuttava pää alaspäin, jotta sai pohjan kuuratuksi.

Tuo puoli, kova työ, täällä on osattu. Osataan se edelleen.

Maalaisliitto

Nykyisen Keskustapuolueen t.p. taustalla on perussuomalainen kansanliike, jonka ei ollut oikeastaan tarkoitus olla puolue. Perustajaisät olivat vanhasuomalaisia.

Jälleen kerran on kierretty koko kenttä, kun Väyrynen perustaa puolueen, joka ei ole puolue, vaan yhdistys, ja aikoo edustaa keskustapuoluetta eduskunnassa.

Olin ajatellut, että puoluelainsäädäntö on tehty perinpohjaisesti ja hyvin. Tuntemani ja arvostamani Heikki Halila teki erittäin seikkaperäisen väitöskirjan yhdistyksistä. Jouduin selittämään useille ihmettelijöille, että silloin Suomessa todella mahtavat yhteenliittymät, kuten puolueet ja ammattiyhdistykset loputtomien liittoineen ja keskusjärjestöineen olivat lain mukaan yhdistyksiä vain, ja lainsäädäntö oli hyvin puutteellinen ja viitteellinen.

Yhtiön piti olla aatteellinen eikä taloudellisia yhdistyksiä olisi oikeastaan saanut olla olemassa, vaikka sitten olikin Helsingin Puhelinyhdistys.

Etenkin menneisyyden stalinistit ja revarit eli suurten puolueiden pienryhmät hallitsivat kokoustekniikan ja siihen liittyvät konnankoukut todella hyvin.

Todella kauan sitten Poika Tuominen kertoi valaisevissa, värikkäissä ja epäluotettavissa muistelmissaan, miten hän silloin kovana kommunistina ammattiyhdistysten keskusjärjestöä vallattaessa vei esiintymislavalle pöydän ja tuolin ja rupesi pitämään samanaikaisesti äsken valitun puheenjohtajan kanssa kilpailevana puheenjohtajana omaa kokoustaan. Tilanne eteni edullisesti, kunnes joku heitti hänet ulos.

Sanoin Tuomista epäluotettavaksi. Olen tavannut hänet. Jotkut sanoivat häntä satuilijaksi. Minusta hän oli loistava, joskin ajoittain täyden työpäivän pituisiin repliikkeihin taipuvainen tarinankertoja, jolle tarina oli välillä paljon viehättävämpi kuin todellisuus. Mutta kenenkään ei pidä hetkeksikään unohtaa, että ”Kremlin kellot” nosti Suomen kansainväliseen kärkeen Venäjän suuren terrorin tuntemuksessa. Se oli mukana olleen sisäpiirin tietoa eikä lainkaan sellaista emigranttikirjallisuutta, jossa oma kostonhimo ja häpäisemisen halu ovat motiiveista ylimmät.

Mitä siis Väyryseen tulee, kostonhimo ja häpäisemisen halu tulevat mieleen. Jos arvio olisi oikea, mies olisi tässäkin Kekkosen hyväpäinen oppilas. Uskon Johannes Virolaiselta kahden kesken kuulemani: Urho ei anna koskaan anteeksi, ja jos hän on päättänyt vetää äskeisen ystävänsä kölin alitse, on syytä olla hyvä sukeltamaan.

Kekkonen, Virolainen ja Karjalainen tiesivät hyvin, että yksi ainoa hallayö voi viedä poliitikon ja ettei hän toisaalta elä ilman julkisuuden päivänpaistetta.

Meillä on tälläkin hetkellä monta hyvää poliitikkoa, joiden toiminta osoittaa, ettei kuitenkaan ole mikään pakko olla julkisuuspelle.

Parlamentaarisen toiminnan ylivoimaisesti suurin nimi viime vuosisadan Pohjoismaissa oli Per Albin Hansson, Ruotsissa jokaisen koululaisen nimenä tuntema pääministeri, Suomessa nykyisin nimenäkin täysin tuntematon. Meillä jotkut muistavat Tage Erlanderin, joka oli Hanssonin seuraaja ja opetuslapsi.

Hansson, supistetun kansakoulun käynyt muurari, joutui vetämään sellaisia asioita kuin yleinen äänioikeus, työaika, kansaneläke, progressiivinen verotus, kuninkaan siirtäminen pelkäksi keulakuvaksi, toinen maailmansota ja erinäisiä muita asioita.

Ihmisenä kaiketi aika epämiellyttävä ja kolea Hansson oli parlamentaarinen nero. Hän kehitti lehmänkaupat tajuttuaan, että maaseudun pienemmät eläjät (”maalaisliitto”) ja työväenliike ovat hyvä pari. Maalaiset halusivat irti lihavien manttaalimiesten hirmuvallasta ja työväenliikkeen oli unohdettava sosialismi ja muutkin aatteet keskittyäkseen siihen, mikä oli mahdollista, eikä siihen, mikä ei olut mahdollista. Tämä toteutui 1930-luvun alussa.

Jottei tämä vaikuttaisi Ruotsin eikä demarien kehumiselta lisään kiireesti, että Olof Palme oli mielestäni puolueen ja maan onnettomuus, jonka olisi voinut välttää.

Valistuneiden suoalaisten on syytä tietää, että talvisodan aikana hovipiirit, upseeristo ja koko kunnia – isänmaa -porukka oli tulla väkisin auttamaan Suomea, mutta Hansson onnistui estämään sen.

Koska kysymys oli kuitenkin Ruotsin malmivaroista – Ranskan valloitukseen asti puolet Saksan sodankäyntiin välttämättä tarvitsemasta – joita länsi uhkasi Narvikissa, aatteille ei ollut sijaa. Mutta Ruotsi siis avusti Suomea summalla, joka oli enemmän kuin Suomen tulo- ja menoarvio 1939 ja huomattavasti suurempi kuin Ruotsi omat puolustusmenot tuona ja seuraavana vuonna. Se oli erikoinen tapaus, koska Suomen selviytyminen 1940 oli kaikille yllätys.

Paavo Väyrynen ei liene koskaan tavannut visasta seppää niin kuin hänen kaimansa Paavo Ruotsalainen kerran – ”yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki”, johtajuus.

Ministerinä vuodesta 1975 yhteensä pidempään kuin kukaan muu paitsi Virolainen – eikä kertaakaan pääministeri. Tuossa asiassa Kekonen, Koivisto ja sitten niin monet muut ovat olleet hämmästyttävän yksimielisiä.

Kyllä tämä uusinkin tempaus osoittaa, että Väyrynen on politiikassa merkittävä B-luokan nero. Sitä osoittaa pelaaminen sellaisilla yhdistys- ja puoluelain aukoilla, joita siellä ei pitänyt olla.

Mahdollisentaito… Per Albin Hanssonin nimittäminen pahana aikana ministeriksi oli kaatua siihen, että vielä voimassa olleen perustuslain mukaan ministerin oli kuuluttava evankelis-luterilaiseen kirkkoon ja Hansson oli eronnut kirkosta jossain vaiheessa. Heti keksittiin, että vanhan lain mukaan eroaminen olisi käynyt päinsä vain liittymällä muuhun hyväksyttyyn uskontokuntaan, kuten metodisteihin, mitä hän ei ollut tehnyt – joten hän ei ollutkaan eronnut kirkosta pätevästi. Asia jäi sillensä ja ensi töikseen Hansson luopui tasavallan vaatimisesta naisten äänioikeutta vastaan.

Jorvaksentie

Herlin ja Gahmberg tarttuivat asiaan 1929. Julkisena työnä oli päätetty toteuttaa ihan uusi maantie noin Matinkylästä noin Espoonlahden rantaan. Siitä olisi sitten halukkailla ollut pääsy Kauklahden kautta lahden pohjukan ympäri ihan Kirkkonummelle.

En ole muulloin mokomaa kuullut: herrojen kirjeen johdosta Uudenmaan läänin herra maaherra muutti välittömästi suunnitelmaa. Espoonlahden yli olikin rakennettava silta ja tietä jatkettava siitä Jorvaksen kylään, ja siellä se kohtaisi ja ylittäisi rautatien, vuonna 1903 käyttöön otetun silakkaradan Turkuun yhtyäkseen vanhaan kuninkaatiehen, tämä kaikki tietenkin julkisin varoin ja ainakin osaksi työttömiä työllistäen.

Ei tästä ole kun kuukausia, kun juttelin Herlinin ja Gahbergin kanssa Kirkkonummen kuulumisista. Mikäs meidän; olemme kaikki kolme hyvin toimeentulevaa väkeä, paitsi minä, ja tulemme siis toimeen keskenämme.

Nuo ensin mainitut olivat siis isoisiä, Harald ja Axel. Viimeksi mainitut ovat nykyisiä. Itse olen pahaksi onneksi entiseni.

Ellei tätä asioihin puuttumista olisi tehty, Länsi-Uudenmaan kehitys olisi saanut toisen suunnan eli hapantunut hitaasti omaa kataluuteensa. Nyt on käynyt niin, että erinäisistä syistä täällä on nytkin oikeaa metsää, peltoa ja niittyä. Ne joilla on siihen harrastus ja mahdollisuudet, saattavat ostellakin alueita ja sitten rauhoittaa niitä tai muuten pitää ne poissa mielettömästä käytöstä.

Kirkkonummi poikkeaa pääkaupunkiseudun perinteistä siinä, että sadan vuoden takaisissa papereissa on samat sukunimet kuin nyt. Tarkoitan että samoja nimiä on huomattava määrä. Tämä koskee myös pieneläjiä eli vähäväkisempää väestönosaa.

Jo ennen sotia ja Porkkalan vuokra-aikaa kehitys otti yllättäviä suuntia. Ensimmäisen maailmansodan aikana raivonnut keinottelutalous on päässyt unohtumaan. Maatiloja ja muita kiinteistöjä ostettiin ja myytiin vimmaisesti. Kunniallisten maanviljelysten ympärillä oli kunniattomia. Suunnitellun rakentamisen sijasta harrastettiin suunnittelematonta.

Jorvaksentielle nimensä antanut kartano jäi aikanaan Ericssonin tehdasrakennusten alle ja keskiaikaisen kylän painopiste siirtyi rautatien pohjoispuolelle. Komea rakennus oli Hangon keksistä tunnetun Elfvingin aikaansaannos. Rakennuksia on nyt Pokrovan käytössä. Elfvingiltä keksituotanto siirtyi varhain Fazerille, ja yleiskieleen vakiintui lastentarhoissa ja armeijassa suosittu ”hymyilee kuin Hangon keksi”. Tuon saman talon teelmä oli kirjailija Kyösti Wilkunan suuri murhe – hän sitä rakennutti tyyssijakseen niin kuin kirjailijat rakentavat eli huonosti ja kalliimmalla kuin ikinä saattoi kustantaa.

Etenkin Taåpani Löfvingistä tunnettua Wilkunaa enemmän minua huvittaa maitokaupassa käydessäni Framnäsissä kyyhöttäneen Aleksis Kiven kirje, jossa 23-vuotias mies, joka ei itse vielä tiedä olevansa uskomaton nero, hikoilee ylioppilastutkinnon kimpussa ja voihkii ystävälleen, miten yksitoikkoista ja surkeaa täällä on.

Onko toisilla esittää kansalliskirjailijan paperi siitä, että surkeaa on seutu?

Kunnan maanhankinta- ja kaavoituspolitiikkaa ei voi sanoa lyhytjänteiseksi. Se on umpimähkäistä. Kirkonkyläkin on Suomen kunnallishallinnon muistomerkki. Toivottavasti se julistetaan virallisestikin muistomerkiksi näyttämään, millaista on jälki, kun kunta toimii – siis sotevuosille. Ehdotetun uudistuksen jälkeen päästään sotkemaan asioita paljon suuremmassa mittakaavassa.

Vuoden 1929 maantiepäätöksen aikaan maaherrana oli Bruno Jalander. Hän sai niskoilleen muun muassa pulakauden, Lapuan liikkeen, talonpoikaismarssin ja Mäntsälän kapinan ja sen jälkeen siirron toisiin tehtäviin. Jalanderista on kirjoitettu paljonkin siksi että hänen rouvansa oli laulajatar Aino Ackté, joka kuuluu olleen kova vastus kenelle tahansa.

Suomen teollisuuden muodostuminen ja sen julkiset ja vähemmän julkiset sopimusjärjestelyt tunnetaan edelleen huonosti. Sotia edeltäneen ajan puoluerahoitusta ei tunneta ollenkaan. Oikeistoliikehdinnän rahoittajista tunnetaan muutama, mutta ei kaikkia. Noina samoina vuosina Tukholomassa kaatui hallituskin, kun kävi ilmi, että aikakauden ihannemies, ilmi tultuaan itsensä ampunut tulitikkuruhtinas Ivar Kreuger oli lahjoittanut tarmokkaasti muun muassa pääministeripuoluetta, minkä onneton ministeri yritti ensin kiistää.

On varsin loogista, että ennen sotia SOK, OTK-Elanto ja liikepankit eivät suhtautuneet eräisiin puolueisiin viileästi. Paasikivi siirtyi KOP:n johdosta suoraan Kokoomuksen johtoon ja teki hyvän työn käymällä rajan yli-isänmaallisiin liikkeisiin. Arvaan että ääriliikkeiden lopahtaminen vuosia ennen Talvisotaa olisi liittynyt rahoituksen uupumiseen. Mustat paidat ja siniset kravatit ovat kallista tavaraa, saappaista puhumattakaan.

Sotien jälkeen normaalioloissa työväenhenkiset valioyksilöt kokoontuivat täällä meillä päin Hakan huvilalla, kun taas porvarit punoivat yönmustia juoniaan tuossa Danskarbyssä. En tiedä, miten poliittinen ja taloudellinen valta merkittäisiin tätä nykyä topografikartalle.

Mutta Jorvaksentie (nykyinen Länsiväylä) on monikerroksinen maan muuttumisen muisto. Itse ajelin sitä pitkin kun viimeisiä ajoratoja vielä rakenneltiin. Se oli suuren suomalaisen asuntorakentamisen huippuaikaa – sen saman, jonka home- ja kosteusjälkiä nyt ihmettelemme.

Kivääri on kova kävellä ja kivääri on maantie on raskas kantaa.

Eläköön ennakkoluulot

Juuri kiukuttelin stereotypioista: millaisia muka ovat maahanmuuttajat tai muut ruotsalaiset. Millaisia ovat suomalaiset. Ei tuollaiseen kannata ryhtyä vastaamaan, koska tuloksena on vain mainoslauseita tai ennakkoluuloja. Ainoa suhteellisen rehellinen vastaus olisi monenlaisia.

Toisen kerran, näinä päivinä, oli puhe peilineuroneista. Ajatus oli ettei ihminen ehdi nähdä, kuulla tai haistaa ja vielä vähemmän ajatella, ellei puolikas prosessista ole valmiina hermostossa. Tämä on tulkintaa, mutta sillä näyttää olevan aidosti kokeellista tukea.

Emme vastaavasti ehdi elää, emme elä ennakkoluulojen varassa. On pakko elää tyhmästi tai sitten vierittäytyä virtsakaivoon.

Jos kävelet parkkipaikalle niin kuin E.T. tai niin kuin kuvittelemasi isoisäsi isä, joka on lennätetty tänne tervatuissa saappaiseen haudastaan maailmansotien takaa, et tahdo ehtiä koskaan perille. He juuttuisivat koko päiväksi kopeloimaan ja tutkimaan Cat-merkkistä pikku kaivinkonetta, ja taata laskeutuisi ensi töikseen kaivantoon ottamaan yksityiskohtaisesti selvän vesijohtoputkien materiaaleista ja liitännöistä. Suuri ihme olisi muovinen postilaatikko ja samaa luokkaa lasikuiturakenteinen roskalaatikko. Entä roskalaatikon muovikassit – niissähän vasta olisi. Mitä on tuo materiaalikin! Plastiikkaa?

Nyt yritän järjestelmällisesti vertaamalla luoda mielikuvia maailman muuttumisesta. Isoisäni oli siis se mies, joka pyysi vanhuuteensa vedoten 1980-luvun alussa todistusta siitä, ettei jaksa mennä puolukkaan Kettusaareen (mutta jaksaa veistää ja koota hirsimökkejä ja tehdä viemäritöitä).

Olisiko mahdollista, että kun on lukihäiriöisiä (dyslexia) ihmisiä, olisi myös tekihäiriöisiä. Olen tavannut usein sellaisia, esimerkiksi professoreita, joilla on peukalo siinä määrin keskellä kämmentä etteivät he osaa edes avata tulitikkurasiaa, saati sulkea?

Isoisän näkemistä koneista ensimmäinen oli Hankmo-äes. Auton hän osti Tampereelta 1926. Kauppias näytti torilla, kuinka autoa ajetaan, ja sitten hän ajeli kotiin Pohjanmaalle.

Päivän kommenteissa on monta aivan ihastuttavaa. Tällä kirjoitelmalle antoi kimmokkeen kiehtova ajatus, että saksalaisten helmasynti olisi autolla hurjastelu ja suomalaisten ja venäläisten taas tiukka viina.

Tuollaiset stereotypiat ja niihin liittyen varoventtiiliajatus auttavat arjessa. Kaikilla ja jokaisella on huonoja puolia. Ilman niitä he läkähtyisivät omaan hyveellisyyteensä.

Ruotsalaisten oman käsityksen mukaan heidän helmasyntinsä on Kuninkaallinen Ruotsalainen Kateus, avundsjukan. Tuota nyt ei arvaa ruveta vastaankaan väittämään.

Levittääkseni russofobiaa valehtelemista olen pohdiskellut. Millaista on olla ministeri Lavrov? Millaista on olla muu Putinin tai Brezhnevin tai tsaarin uskottu?

Kävin läpi sen Ruotsin rotuhygienian pääpiirteet ja ehkä palaan jossain vaiheessa siihen tosiasiaan, ettei ihmisrotujen tutkimus, juutalaisten huonommuus, germaanien paremmuus ja ruotsalaisten asema lajin huipulla ollut yksittäisten kaheleitten keksintö, vaan erittäin yleinen, tieteellisesti perusteltu ”tosiasia”, joka johti muun muassa Alva ja Gunnar Myrdalin yllytyksestä maailman tiukimpaan lakiin ja kuudenkymmenen tuhannen ihmisen steriloitiin – juuri Myrdalit korostivat, että lieväkin tylsämielisyys oli rodun kannalta riittävä syy estää kirurgisesti rodun huonontuminen. Tutkijoiden tuella ja hevos- ja lehmänjalostusta tuntevina ihmiset kai oikeasti luulivat, että ihmistä koskevat juuri samat säännöt kuin Ayrshireä.

En tässä vaiheessa mene tuohon synkkään asiaan syvemmälle. Asia on näet niin, ettei tietoja Suomen sterilointi ja pakkokastraatiolaeista eikä käytännöstä ole edelleenkään helposti saatavissa. Wikipedian tieto on aivan ylimalkainen. Kastraatio eli käytännössä kuohitseminen eli kivesten vieminen oli ihmisen silpomista ruumiillisesti ja tuhoamista henkisesti.

Ehkä Keskisarja harkitsisi asiaa? Paperit ovat varsin salaisia, mutta eiköhän ne saisi esiin. Itse olen niitä lukenut. Samoilla lämpimillä voisi vilkaista menneisyyden mielentilan tutkimuksia. Jo 1970-luvulta löytyy aineistoa, jota lukiessa ei tahdo uskoa silmiään; kirjoittajat olivat opin käyneitä psykiatreja.

”Rikollinen” oli joidenkin mielestä ulkomuodosta ja ehkä verestä tunnistettava erilainen ihmislaji; aika pitkään eläteltiin ajatusta, että heidät voisi poimia tai poistaa joukosta.

Toisin kuin ehkä luulisi, vakava ja arvostettu, palkittu tiede tapaa sisältää tosiasioiden seassa kuvitelmia, ennakkoluuloja ja stereotypioita. On perusteltu lähteä siitä, että elättelemme sellaisia nytkin. Muuan suosittu kuvitelma ja ennakkoluulo on se, että tieteistä etenkin lääketiede on epäilyttävää.

Erehtyminen on epäinhimillistä. Mutta tuo virallinen valehteleminen on arvoituksellista. Valtiollisissa tehtävissä ei tietenkään saa hölöttää. Mitä siitä tulisi, jos ministeri sanoisi ulkomailla, että Suomi ei maksa mitään, mutta todellisuudessa olemme valmiita tinkimään niin että maksamme lopulta kaksi miljardia. Onko se valehtelemista, että sanoo ”viimeisenä sananaan” maksavansa talosta kaksisataa tonnia, mutta kääntyykin postilaatikolta ja suostuu vähän kovempaan hintaan? Mutta se on vaivalloista, että jonkin Venäjän ministerien virallisilla puheilla ei tunnu aina olevan mitään tekemistä totuuden kanssa.

Se että joku Donald Trump tuntuu olevan sama henkilö kuin Donald Duck, paitsi että jälkimmäinen on sympaattinen, ei häiritse minua ainakaan enempää kuin amerikkalaisia.

Apunen kirjoitti eilen lehdessä hauskasti ”markkinapelle, joka uhkaa kaataa koko sirkusteltan”. Pointti on mielestäni se, että kun ihminen on sirkuksessa, hän tietää olevansa sirkuksessa.

Auton haju

Muuankin lainaus autolehdestä:” Keski-ikäinen autoilija ei välttämättä joka kerta halua polkaista kaasua pohjaan liikennevaloista lähtiessään.”

Asiayhteys osoittaa, ettei tämä ole vitsi. Esiteltävänä on hyvin kallis Mercedes, ja raivokasta lähtöä valoista on jo korostettu ja samalla ihasteltu moottorin ärjäisyä, joka on muhkea, vaikkei sylintereitä valitettavasti olekaan kuin neljä.

En yhtään vihjaa, ettei tuollaisia tunteita saisi tuntea. Ei tulisi mieleenkään kovistella formulakilpiluissa kävijöitä. Saakoon kukin huvituksensa mistä haluaa.

Välillä vain ihmettelen metafyysistä ongelmaa – miten muutoin niin siivot saksalaiset ovat edelleen ainoa paikka Lännessä, missä eräin kohdin ei ole kattonopeutta ja minun henkilökohtaisen ja valistumattoman käsitykseni mukaan monessa suhteessa epäkäytännölliset hirmuautot herättävät ihailua?

Amerikkaan mennessäni päätin ymmärtää, miten siellä villissä Lännessä voi olla maanlaajuinen kattonopeus. Ymmärsin sitten. Ainakin Kaliforniassa auto on olohuoneen ja oman mielen jatke. Autoilija kaipaa ylellisyyttä ja mukavuutta ja haluaa osoittaa sitä muillekin.

Länsirannikolla ei silmääni sattunut koskaan hurjia nopeuksia eikä suurta holtittomuutta liikenteessä. Eihän niilläkään moottoriteillä ole tilaa sellaiseen.

Kirjoitan tämän sanoakseni, että mielestäni Suomessakin on tapahtunut muutos, tai sitten olen liian harvoin ja väärään aikaan liikkeellä tien päällä. Vielä joitakin vuosia sitten näki moottoriteillä ainakin muutaman kerran kuukaudessa pelottavia temppuja. Nyt yleiskokemus on suuri säntillisyys.

Kerran maailmassa pikkupojat panivat pyykkipojalla polkupyöränsä renkaan pinnoja vasten pärisemään Klubi-askin kannen. Se kuulosti ihan melkein moottoripyörältä. Muutamia vuosia myöhemmin jotkut saivat sitten huonokuntoisia moottoripyöriä ja ajoivat viidenkympin alueella sataa suoraan meijeriauton kylkeen.

Vanhoja asiakirjoja ja lauluja miettiessä näkee, että kova vauhti ja huikea hihkuminen oli nuorten miesten tapa ennen kun autoja oli.

Jos tähän kuvaan lisää onnettomuuksissa loukkautuneiden ikätiedot, tekee mieli sanoa, ettei mikään ole suuresti muuttunut.

Se kuitenkin on muutos, että keski-ikäiset miehet ovat yhä avoimemmin viehtyneet keskenkasvuisten tapoihin.

Se ei ole muuttunut, että kireän ritsan ratissa ei edelleenkään juuri koskaan näe naisia, yhtä vähän kuin heitä oli ennen seisomassa rattailla ja huimimassa hevosta ohjasperillä.

Ei ole tullut tietoa vastaan – mahtaako musiikkitiede tai jokin muu oppiala tutkia hälyääniä ja minkä verran on mietitty niiden vaikutusta ihmisen mielentilaan ja oloon?

Lukijoista sitkeimmät voivat muistaa, että kerran kirjoitin erään Hallikaisen luontolevyistä. (Lauri Hallikainen, Luonto soi.) Termi on ”äänimaisema”. Metsäpuro oli erikoisen mieluisa. Taustalla on joidenkin lintujen ääni. Ei muuta.

Tällä hetkellä kuulen kaivinkoneen äänet seinän takaa pihasta. Miellyttävää. Vuotokohta on löydetty ja tulpattu ja tänään hitsataan. Muistan vuosikymmenien ajalta asetyleeniliekin poksahduksen, kun hitsaamaan ruvetaan.

Muistelen usein menneisyyden ääniä ja hajuja. Hajuista on kirjoitettu paljon, mutta ei tarpeeksi. Mikä voittaisi hyvässä kunnossa olevan hirsirakennuksen (Savossa) tuoksun keväällä sisään astuessa?

Kotona tunnen naapurit kävelystä eli äänistä. Viime pakkasten aikana kävin pari ylimääräistä kertaa asioilla, koska lumen narskahtelu jalkojen alla kuulosti taas niin hyvältä. Siitä tuli heti mieleen hiihtäminen kovalla pakkasella. Ei se suksi suihki vaan ikään kuin narisee.

Yleinen suosikki on mäntypuun rätinä takassa tai piisissä, ja jos on keloa, se tuoksu. Kuusen paukahtelu herättää levottomuutta. Poukkuja saattaa sinkoutua matolle.

Vuolemisen ääni on hieno. Kiehisen vuolemiseen saattaa paneutua viivytellen sen äänen takia.

Katontekijät eivät välttämättä muista, että asukas voi olla tunteellinen sielu. Kun oikean sorttinen sade rapisee peltikatolla ja jonkin puun ohut oksa hankaa kattoa, onnellisuus on.

Waltari keksi odottamattoman äänikuvan. Kirjassa ”Neljä päivänlaskua” paha enne, etenkin nukahtavassa kauhua herättävä ääni on ”veitsenteroittajan askeleet porttikäytävässä”.

Ennen oli kierteleviä veitsenteroittajia, jotka kantoivat mukanaan eräänlaista tahkoa. He pystyttivät työmaansa kerrostalon pihamaalle.

Tuo joukko katosi samaan aikaan kuin pihalaulajat, 60-luvun lopulla.

Ehkä Waltarin mielikuvaan liittyisi järkevä tausta. Historioiden mukaan Ruotsissa kierteli ennen ensimmäistä maailmansotaa ja sen aikana veitsen- ja sahanteroittajia. Jokseenkin varmasti he olivat alhaisen tason venäläisiä vakoilijoita. Suomessa lapsia varotettiin laukkukauppiaista ehkä samasta syystä. Kiertolaisten väitettiin kiertelevän satamia ja puolustuslaitteita ja raportoivan korkeille esimiehilleen. Lieneekö tottakaan. Veitsen teroittamisen ääni…

Etevyyden merkitys

Jospa päättötodistus luettaisiin ääneen maahanpanijaisissa, arkkua tai uurnaa maahan laskettaessa? Käytös ja huolellisuus arvioitaisiin tietenkin, samoin ensimmäinen ja toinen kotimainen kieli, vieras kieli ja matematiikka.

Pappi tai lukkari, miksi ei myös talonpoika tai kuppari, lukisi julki keskiarvon ja siihen liittyen arvolauseen: heikko, välttävä…

Suomen johtavista valtiomiehistä Ståhlberg, Paasikivi ja Ryti olivat ilmiömäisiä menestyjiä koulun ensimmäisistä luokista alkaen. Arvostetut Oulun, Hämeenlinnan ja Porin lyseoiden opettajat eivät tiennet, miten päin olla.

Sama jatkui yliopistolla. Ståhlbergin uraa tulkitessa täytyy tietää aikakauden tavat ja mahdollisuudet. Ensimmäisissä valtion viroissa ei esimerkiksi kyky, taito tai kunto merkinnyt mitään. Virkaikä oli kaikki kaikessa. Täytettävänä olevaan tehtävään, esimerkiksi kopistin tai reistaattorin toimiin, nimitettiin se, jolla oli pisin kokemus, eikä se, että asianomainen oli rekisteröity idiootti ja joku toinen hakijoista yleisesti tunnistettu huippukyky, vaikuttanut vähääkään.

Ståhlberg hävisi monta viranhakua ja oli vähänihmeissä, millä elää, vielä jätettyään tasavallanpresidentin tehtävät.

Ryti oli hyvin vankan maalaistalon poika ja erittäin menestyksellisen asianajon jälkeen Suomen Pankin johtaja vain muutaman vuoden yli 30-vuotiaana.

Näille kahdella näyttäisi olleen henkilöinä luonteenomaista sosiaalisen pelisilmän puute tai sitten muuta vain vähäinen miellyttämisen halu. Ståhlbergin isä oli pappi mutta tosiasiallisesti vain syrjäkulmalla toimiva kappalainen, jonka kuoltua perhe oli melkein puilla paljailla.

Köyhimmistä oloista lähtenyt presidenttimme ei ole Kekkonen, vaan Paasikivi. Hän menetti vanhempansa; isä oli kiertelevä kaupustelija ja ilmeisesti pahasti viinaan menevä. Hänet kasvatti itsekin niukoissa varoissa ollut täti. Tai toisin sanoen jätti kasvattamatta – Paasikivellehän oli oikein professorin antaman paperit siitä, ettei hän ollutkaan mielenvikainen, vaan käyttäytyi miten käyttäytyi siksi, että oli vailla vähäisintäkin kotikasvatusta. Paperin vaati KOP:n johtokunta, josta JKP kyllä lykättiin pitkällä puulle pois pääjohtajan tehtävistä jo 30-luvun puolivälissä – eläkkeelle!

Ståhlberg ja Ryti jäivät historiaan aatteen ja periaatteen miehinä. Rytin voi sanoa olleen välillä joustamaton ja lähes kohtalokkaan kapeasti ajatteleva.

Juuri tuo on yksi esimerkki etevyyden vaaroista. Ei pitäisi koskaan valita todella korkeaan virkaan todella etevää ihmistä, vaan sellainen, jolla on poikkeuksellinen kyky oppia. Niin tapahtui käsittääkseni viimeksi pidetyissä presidentinvaaleissa.

Paasikivi ja Kekkonen olivat samanlaisia kelmejä, ja ehkä siksi he ymmärsivät toisiaan hyvin. Kelmillä tarkoitan tässä yhteydessä opportunistia eli henkilöä, joka on valmis luistamaan hetki sitten julistamistaan periaatteista, jos tilanne näyttää vaativan sellaista.

Muinaisuuden armeijoissa harrastettiin erikoista kampausta kuten kiinalaisten ja turkkilaisten janitsaarien pitkä hiussaparo, jotta vihollisen puolelle siirtyminen kesken taistelun olisi vaikeampaa. Keino oli hyvä.

Paasikivi ja Kekkonen ”tunsivat lievää sympatiaa” milloin laitavasemmistoa, milloin äärioikeistoa kohtaan, jättämättä äärikeskustaa huomiotta.

Tässä yhteydessä en halua ottaa mitään omaa kantaa. Jos on peliin ruvennut, on pelattava niillä korteilla jotka on, sanotaan. Mielestäni tuo ei tosin riitä. Pitäisi olla lisää kortteja hihassa ja saapasvarressa.

Paasikiven korostaminen johtuu epäilystä, ettei hänen uransa ennen vuotta 1920 ole enää muistissa. Ståhlbergin ja Svinhufvudin kaltaisten härkäpäiden rinnalla hän osoitti ihailtavaa ketteryyttä jo silloin.

Mutta jatkuvasti hän oli kadehtijoittenkin mielestä niin ärsyttävän etevä, ettei sille asialla kerta kaikkiaan mahtanut mitään. Ja orpopoika valitsi pakasta milloin yliopistollisen, milloin valtiollisen, milloin elinkeinotoiminnan johtotehtävän ja menestyi kaikessa, paitsi perhe-elämässä.

Edellä nimetyt neljä olivat myös juristeja. Niin, Kekkosen etevyys on selvä asia, vaikka hänellä oli Mannerheimin tapaan ongelmiakin kouluttautumisessa. En väitä, että he olisivat olleet työpaikkakiusaajia.

Ruotsin historiaa kiipeillessäni ajattelen vain, että kun nyt Suomessa on hallitus, jossa ei ole yhtään lakimiestä, pitäisi panna lakiin sellainen pykälä, ettei ainakaan pääministeri saa olla lainopin professori, eikä ulkoministeri liioin.

Ruotsin 1900-luvun historiassa on yllättävän monta suuren luokan munausta. Ahvenanmaan kriisi 1918-1920 lienee tunnetuin esimerkki.

Kriisien aiheuttajat olivat aikakautensa etevimpiä miehiä ja lainopin professoreita, kuten H. Hammarskjöld ja J. Hellner ja vielä toisen maailmansodan aikana Östen Undén. Nils Edén oli historian professori, mikä ei ole hyvä asia sekään.

Kun luin läpi kymmenien korkeiden henkilöiden salaiset nimittämismuistiot, vastaan tuli hieno termi. Tuo tai tämä myöhempi kansallinen merkkimies oli tosin ansioitunut monellakin tavalla, mutta häntä ei ehdotettu eikä nimitetty, koska häneltä puuttui ”sopivaisuus” kysymyksessä oleviin tehtäviin.

Ehdotan ajatellen nytkin meneillään olevia monimutkaisia, pitkäpiimäisiä ja kohtalokkaita neuvotteluja kansallisissa ja kansainvälisissä merkeissä, että sopivaisuus palautettaisiin siihen asemaan, jonka se ansaitsee.

Ellei ole sopivaisuutta, ei tule tulosta.

Tämä oli maan tapa. Oliko se tuloksekasta, sen arvioikoon lukija itse kohdaltaan. Etevyyden merkityksestä olen käsitykseni nyt esittänyt.