Kirjaidea

Paras tapa suhtautua kirjaideoihini ja hankeaikeisiini on tehdä juuri päinvastoin. Tästä on paljon kokemukseen perustuvaa näyttöä. Siksi ideoiden esittäminen on vaaratonta. Suomessa hankkeita kustantavat piirit ovat aika suppeita. Ne tietävät minut ja osaavat suhtautua.

SKS:n kansallisbiografiaa rasittaa höveliys. Kirjahan on verraton. Minulla on se sekä paperille painettuna että verkkoversiona. Käytän sitä paperipuolta paljon useammin kuin sähköistä, vaikka niteet ovat aika järkäleitä ja niitä on paljon.

Elämäkerroilta ja elämäntarinoilta odottaisin estotonta itsekehua ja räävitöntä panettelua. Näitäkään laatuvaatimuksia ajatellen Linkomiehen sotamuistelman ylistäminen, jota aina harrastan, ei voi olla kenellekään yllätys. Mistäpä ihminen ilahtuisi yhtä vilpittömästi kuin jonkun arvostetun opettajansa leimaamisen keskinkertaisuudeksi tai vallan nollaksi?

Ideani on loputtoman suuri tai mahdollisesti kolmiosainen kirjasarja ”Kuuluisien miesten elämästä”. Nimike tietenkin jäljittelee Plutarkhosta ja Plutarkhoksen osittaissuomennoksen nimike on tietenkin harhaanjohtava ja virheellinen. ”Bioi parallelloi” tarkoittaa yhdensuuntaisi elämäntarinoita. Kirjoittaja on rinnastanut toisiinsa kreikkalaisia ja roomalaisia suurmiehiä ja luonut tällä keinotekoisella tempulla jännitteitä, joita on ihasteltu jo kaksi tuhatta vuotta.

Kuvitteellisessa teoksessani selostettaisiin esimerkiksi VR:n sähköveturikauppoja 1970-luvun alussa ottein Juhani Suomen Kekkos-elämäkerroista, Johannes Virolaisen kirjoituksista, Mauno Koiviston muistamasta ja Esko Rekolan kirjaan vieminä.

Eilen mainitulle ”Tammisaaren pesänjakajille” ei olisi yhtään vaikea löytää ristikkäiskirjoituksia. Tänään ilmestyi Pekka Visurin suppea kirja jatkosodasta. Luin sen pari viikkoa sitten kirjoittajan toimitettua hyväntahtoisesti vedoksen tutustumistani varten. Suosittelen lämpimästi. Visurin havainnot ovat tietenkin näkyneet tässä blogissa viimeksi aikoina. Minun silmissäni Visurin tekstille antaa erittäin myönteisen lisäleiman se, että hän on paitsi valtiotieteen tohtori yleisesikuntaeversti. Tuolla koulutuspohjalla on epätavallisen hyvät mahdollisuudet selvitellä mahdollisen ja mahdottoman hentoista rajaa, jonka käsittäminen on sotahistoriassa niin tarpeellista ja niin vaikeaa.

Visuri todistaa Mannerheimista 1944 olennaisesti toista kuin esimerkiksi Juhani Suomi, jonka osittaiselämäkerta ilmestyi hiljan. Ja sitten taas – taustalla häämöttää yksi kaikkien aikojen suomalaisista omaelämäkerroista, Wolf Halstin kolmiosainen muistelma, joka toteuttaa oivallisesti edellä täsmentämäni omakehun ja räävittömyyden vaatimukset.

Melkein minkä tahansa aikalaiskirjailijaa koskevan tutkimuksen rinnakkaisteoksiksi sopisivat Jarl Hellemanin ja Heikki A. Reenpään kustantajan muistelmat. Vaikka en lakkaa kiittämästä niiden suurenmoisuutta, hiukan olen surullinen siitä, että molemmat herrat, jotka minulla on ollut ilo ja kunnia tuntea, ovat pysyneet kirjoittaessaankin itselleen uskollisina, eli masentavan hienotunteisina.

Ette saa koskaan lukea Reenpään suullista versiota kilpailija WSOY:n varhaisesta voimauttamisesta. ”Allan Serlachius, joka oli tunnettu hutilus, sai kerran päähänsä sijoittaa varansa, itse asiassa vaimonsa suvun hattutehtaan varat, ja lahjattomat poikansa kustannusliikkeeseen. Isoisäni vastasi heti, että ei tule kuuloonkaan, jolloin hän marssi Söderströmille…”

Hahmottelemani elämäkertavalikoima olisi vaikea toimittaa. Joskus armeliaasti unohtuneen teollisuusmiehen muistelmissa on yksi kappale, joka valaisee kuin salamanisku armeliaan hämärän peittämän maiseman.

Esimerkiksi tämä mainio henkilö, joka palveli elämänsä päivät rautateillä, ja onnistui julkaisemaan hiukan sekavat muistelmansa jälkeen. Karmea epäilyni eräistä valtion virastoista, liikelaitoksista ja myöhemmin valtionyhtiöistä tuntui mahtuvan muistelijan varhaisiin muistoihin rautatiehallituksessa ennen sotia. Nuoren juristin aika kului muutaman vuoden rahtikirjojen tarkastamisessa. Hän tehtävänsä oli tarkistaa yhteen- ja poislaskut, jotta niissä kukaties havaitut virheet voitaisiin jälkikäteen poistaa. (Kaarlo Tetri, Viipurista maailmalle, 1995).

No, todellisuudessa tuokin kirja avaa lukijan silmien eteen täysin tuntemattoman, kiehtovan maailman – rautatievirkailijoiden. He ja erilaiset postiekspeditöörit ovat usein mainittujen käsityöläismestarien ja kansakoulunopettajien rinnalla Suomen kansan koulusivistyksen ja maallisen menestyksen isiä.  He kouluttivat lapsiaan. Yhtenä esimerkkinä sadoista Väinö Tannerin isä oli rautatieläinen, joka siis pani poikansa Ressuun ja rakennutti naapureiden kanssa ”sadan markan villat” Ruoholahteen.

Esko Rekola, joka ehti monien ministerintoimiensa ohella toimia myös VR:n pääjohtajana, näki sinne tultuaan huoneen, jonka täytti kaksi tätiä ja erittäin suuri määrä käytettyjä junalippuja. Niitä säilytettiin siltä varalta, että joku menopaluulipun lunastanut olisi epähuomiossa luovuttanut piljettinsä konduktöörille, kun paluumatka oli vielä käyttämättä. Rekola kehuu tehneensä vähin äänin lopun tästä käytettyjen lippujen luetteloinnista. Oikeudellisena perusteluna hän sanoo viitanneensa Lapatossun armeijamuistoon aiheesta ”kuinka estäisin vihollisen maahantunkeutumisen rautateitä käyttäen” – ostaisin kaikki piletit ja polttaisin ne.

Rekolaa tutkin, kuten jo kirjoitin, etenkin sen takia, että hänen sopivan omahyväinen ja salailkeä eli hauska muistelmateoksensa lienee ainoa kelvollinen valtion yhtiöiden omistajaohjauksen historia. Sitä kirjaa en ole löytänyt, jossa kuvataan valtioneuvoston saamaa paniikkihöiriäkohtausta, joka iskim kun 1920-luvun alussa oli perustettava sähkölaitos, Imatran Voima Oy. Enemmistön mielipide oli jotain sellaista, etteihän valtio voi tällaisiin riskipitoisiin liiketoimiin antautua.

Tamminiemen pesänselvittäjät

Tamminiemen pesänjakajat – olen korjannut vuonna 1981 ilmestyneen kirjan otsikon, on WSOY:n julkaisemana verkossa

http://www.wsoy.fi/documents/414256/808cfee7-7bcb-43a5-b318-49c4ac41600f

Kirja ei maksa mitään ja sen päätyminen suoraan verkkolevitykseen taitaa tarkoittaa, ettei uusi julkaisija pidä sitä rahan arvoisena. Helsingin Sanomien poliittisen osaston toimittajien Aarno Laitisen ja Janne Virkkusen johdolla nimimerkillä ”Lauantaiseura” kirjoittaman kirjan julkaisi silloin aikoinaan Lehtimiehet Oy, Hymy-lehden kustantaja. WSOY ei sitä silloin ottanut. Sitä vastoin pääjohtaja Hannu Tarmio toimitti julkisuuteen tiedon nimimerkin takana olevista henkilöistä. Loka Laitinen sai potkut ja muut varoituksen. Tarmion menettelyä Janne Virkkunen kummasteli vielä pari päivää sitten televisiossa.

Hämmästelen hiukan yli 30 vuoden takaista kirjaa. Sitä myytiin todella paljon. Hämmästelen myös ohimennen omaa nimeäni kirjan morkkaajien joukossa. En muista millään asiayhteyttä. Luultavasti en ymmärtänyt asian tärkeyttä enkä kirjan merkitystä.

Nyt en pane kirjassa merkille mitään sellaista, mikä ei olisi tuttua toisista yhteyksistä. Kirja julkaistiin niiden presidentinvaalien edellä, joissa Kekkoselle valittiin seuraaja, siis Koivisto. Ainoa todella huvittava seikka on Paavo Väyrystä koskeva luku. Väyrynen oli silloin, kuinka ollakaan, 30 vuotta nuorempi. Tarina on kuitenkin olennaisesti samanlainen kuin monet myöhemmät. On syytä mainita miehen sisukkuudesta. Ehkä nyt kun näinä päivinä oman kirjansa kanssa julkisuuteen tuleva, Väyrysen hyvin tunteva Jorma Ollila näyttää maininneen epäonnistumisen oikeudesta, huomiota saisi kiinnittää siihenkin, että tuskin kellään muulla on niin paljon kokemusta epäonnistumisesta.

Jostain kaikuu mieleeni vanhan ja syystä unohdetun Seppo Virtasen Marski –runon vaakunalause: olen taistellut usein ja hävinnyt aina.  Lukijat mahtavat tietää oikein hyvin, että itse en ole tuossa asiassa samaa mieltä kuin runoilija.

”Tamminiemen pesänjakajat” synnyttää kuitenkin nyt ajatuksia. Tuota kirjaa edeltäneet kaksi vuosikymmentä oli vietetty rötösherrajahdin merkeissä. Vaihetta ei voi sivuuttaa vastuuttomana populismina. Kyllä asenteet olivat julkisen vallan puolella aika kauheita, ja ne ovat jonkin verran korjaantuneet.

Tämä kirja muutti näkökulmia. Ajan arviointiperusteiden mukaan jokseenkin röyhkeään sävyyn laadittu teksti antoi ymmärtää, että poliitikot ovat, ehkä eräin poikkeuksin, paskiaisia. Tuo tieto on nykypolven luuytimissä tiukasti kuin strontium.

Muistaakseni nyt muutamaan vuosikymmeneen kukaan ei ole suoraan vastustanut demokratiaa. Voi olla, että himmeässä siivessä on näitäkin korostuksia, mutta eivät ne ole levinneet sieltä.

Suomen poliittinen toiminta 1920-luvulla aina pulakauteen ja Lapuan liikkeeseen oli aikamoista kompuroimista. Hallitukset olivat hyvin lyhytikäisiä, toiminta lyhytnäköistä.

Se ei ole ihme, koska eduskunnassa edustettuina olevista puolueista monet kannattivat parlamentaarista demokratiaa vain nimellisesti. Noin vuoden 1930 kohdalle sattuneen ankaran kansanliikkeiden aikana kokoomus, ruotsalaiset, maalaisliitto ja tietenkin muutamat jäljellä olleet kommunistit sekä puhuivat että toimivat siinä hengessä, että valtiolliset ja kunnalliset vaalit ja niillä valitut elimet eivät edusta eivätkä edistä yleistä etua. Niistä olisi päästävä tavalla tai toisella eroon.

Sotilassäädyssä ehkä kolme neljättäosaa upseeristosta oli tuolla kannalla. On väärin puhua summittaisesti äärioikeistosta. Antiparlamentaarinen olisi parempi sana. Joka tapauksessa: monet vaikutusvaltaiset tahot arvioivat eduskunnan vastustajakseen tai vihollisekseen. Luultavasti eräs esimerkkitapaus oli Mannerheim. Paasikivi näyttäisi merkinneen tämän suuntaisi ajatuksia muistiin kauan sen jälkeenkin kun ajatus Suomen kuninkaasta, jota hän siis kovin kannatti, oli jouduttu hautaamaan.

Italian ja sitten Saksan parlamentarismin kaataneet liikkeet saavuttivat jonkin verran suosiota – juuri tältä osin. Fasismi ja natsismi saivat vain vähän kannatusta, mutta ajatus vahvasta miehestä, joka säikyttäisi eduskuntaäijät riitelemästä turhanaikaisista asioista ja yhdistäisi rivit jonkin epäselvästi ilmaistun isänmaallisuudennimessä, houkutteli monia.

Ajatus on edelleen aivan yleinen. Sopiva, puhujan syvämietteisyyttä korostava tapa ilmaista asia on sanoa, että demokratia on vähiten huono huonoista järjestelmistä.

Jokisipilän ja kumppanin uudessa kirjassa, josta lähemmin tuonnempana, mainitaan ”perinteinen pohjoismainen ihmisoikeusajattelu”.

Ihmisoikeusajattelu alkoi Suomessa 1995. Siinä ei ole mitään perinteistä eikä pohjoismaista. Käsitteenä ihmisoikeudet tuinnettiin YK:n julistuksesta ja sitä ennen suurista vallankumouksista. Perustuslaissa ja lainsäädännössä yleisesti tunnettiin kansalaisvapaudet. Se on aivan eri asia. Kuten sana sanoo, painovapaus ja ne muut oli suotu vain tämän maan kansalaisille. Ihmisoikeuksien taustalla on ajatus ihmisarvosta, joka ei katso kansalaisuuteen.

Tämän verran havaitun ja väitetyn poliittisen rämettymisen kuvista.

Tekniikkaa tyhmille

Otsikko viittaa kuvassa näkyvään uutuuskirjaan. Ostin sen tarkistaakseni eräiden äänen ja kuvan taltiointiin liittyvien muistikuvieni paikkansapitävyyden. Muistan hyvin Ampexin, joka oli tallennusvälineenä niin käytetty, että nimi uhkasi menettää ison alkukirjaimensa. Yhteen aikaan ohjelmia ”vedettiin ampexille”. Siitä en taas saanut selvää, oliko ”tuumanauha” tuon yhtiön vai jonkun toisen tuote.

Kirjassa on hurmaava kuvaus nykytyyppisen ruohonleikkurin kehittämisestä Australiassa sotien jälkeen. Sitä en tiedä, pitääkö tuo kuvaus paikkansa. Pyörivä, vaurioitumisen varalta nivelellä varustettu terä on joka tapauksessa hyvä keksintö.

Olen suhtautunut väijyen muun muassa historian ja teknologian alan yleisesityksiin. Nähdäkseni on auttamatta käymässä niin, että laadultaan hyvä kirjallisuus taantuu ja putoaa poikkeukseksi. Tämä kirja näyttäisi edustavan tulevaisuuden suuntaan. Asiat on nimittäin oiottu ja tyhmistetty, eikä toimitustyöhön ole uskomista.

Katsomalla kirjan lopussa olevaa kuvausta matkapuhelimen kehityksestä huomaa, mistä on kysymys. Se on kai aika selvää, ettei NMT-puhelimia mainita tällaisessa yhteydessä. Artikkeli osoittaa kirjan luonteen. Aina kun se on mahdollista keksinnöt esitetään Yhdysvalloissa ja vain Yhdysvalloissa tehtyinä. Joissakin tapauksissa myönnetään, että myös Britanniassa on joskus keksitty jotain, kuten höyrykone, Saksassa taas oikeastaan vain V-2 –raketti ja Ranskassa ei mitään. Kysymyksessä on Valitut Palat –henkinen, esikuvaansa heikompi selailukirja Amerikan nuorille.

Isänmaallisuuden henki tekniikkaa esiteltäessä ei oikein innosta. Esimerkiksi japanilaiset mainitaan lähinnä videonauhureiden yhteydessä, Sony Betamaxin ja JVC eli Matsushita eli nykyinen Panasonic VHS:n kehittäjänä. Se ei käy tästä kirjasta ilmi, että amerikkalaiset itse onnistuivat hävittämän käytännössä koko kulutuselektroniikkansa nopeasti ja tehokkaasti. Mainitkaapa te aito amerikkalainen televisiovastaanotin.

Hitusen vanhentuneenakin Alfred D. Chandlerin “Inventing the Electronic Century: The Epic Story of the Consumer Electronics and Computer Industries” olisi minun suositukseni. Kirjoittaja on sama, jonka “Scale and Scope” ja “Visible Hand” ovat bisneshistorian klassikkoina aivan korvaamattomia, etenkin Eurooppaa esitellen. Sille joka haluaa tietää ja uskaltaa nähdä vaivaa, kertomus Saksan kartellijärjestelmästä ja suurpankkien ja teollisuuslaitosten yhteistyöstä on suorastaan näkökulma diktatuurivaltioon, ja samalla ajattelemisen aihetta Suomen historiaan.

Emmin kun kirjoitan näin kielteisesti. Kai jokin tieto tekniikan kehityksestä on parempi asia kuin ei lainkaan tietoa. Kai on edelleen totta, että ihminen on järkevä olento ja kaihtaa kaikkea sellaista ponnistelua, jossa palkinto ei ole ilmeinen ja nopea saada. Kunnollisista tämän alan kirjoista ei ole koskaan tai ainakaan tähän mennessä ollut puutetta, mutta ei niitä moni lue. Toisaalta kansanomainen eli helposti omaksuttava tieto koneista ja laitteista on taannut kestävän menestyksen monelle julkaisulle. ”Popular Mechanics” alkoi ilmestyä 1902. En osaa kääntää lehden nimeä täsmällisesti. Mitä on ”mekaniikka”? Statiikka ja dynamiikka.

Onko enää olemassa ammattinimikettä mekaanikko? Ehkä ei ole. Koneiden asentaminen ja korjaaminen on hajonnut niin moneksi osa-alueeksi.

Kirjan todella mielenkiintoisia herätteitä on Black & Decker. Porakone kaikille oli siis myynnissä 1917. Ainakaan Suomessa ei ollut sähköä kaikille. Saksassa AEG, Siemens ja esimerkiksi Bosch eivät varmaankaan keskittyneet kaiken kansan varustamiseen vaarallista sähkömoottoria käyttävillä koneilla.

Amerikkalaista tee se itse –perinnettä on hyvin vaikea arvioida, varsinkin kun se elää edelleen. Avainsana voisi olla ”tinkering”, josta tulee mieleen näprääminen autotallissa tai käytöstä jääneessä karjasuojassa.

Koneista kirjoittaminen on vähän vaikeaa ellei asiaa voi pukea sankarillisen uudistuksen, keksinnön asuun. Edison oli etevä koneenrakentaja mutta vielä parempi liikemies. Hän ymmärsi ja osasi kasvattaa legendaa itsestään.

Tekniikasta on helppo kirjoittaa, kun keskittyy siihen, mikä on tai on ollut uutta. Samalla syntyy ajatusvirhe. Kaikilla hengenviljelyn aloilla eli myös tekniikassa kenttä on täynnä lopahtaneita oivalluksia. Aika usein menestystä vaille jääneet ajatukset ovat olleet itse asiassa hyviä. Vielä useammin kukaties patentillakin palkittu mutta käyttökelvottomaksi todettu keksintö on kuitenkin ollut korjattavissa. Ehkä parannus oli pieni.

Esittelemääni kirjaan olisin välttämättä halunnut pikku artikkelin polkupyörästä. Se on teollisen maailmamme sopiva kulttiesine. Oikein kukaan ei sitä varsinaisesti keksinyt, mutta ketju ja ilmalla täytetyt renkaat olivat merkittäviä kynnyksiä.

Itse laita on suurenmoinen. Sen teollinen tuotanto onnistui varhain hyvin. Polkupyörä jäsensi Suomen maaseudun uuteen uskoon. Ennen riiuulle jaksettiin korkeintaan naapurikylään, mutta polkupyörän tultua kerrassaan toisiin pitäjiin. Ja viiden tai kymmenen kilometrin koulumatka osoittautui uuden koneen turvin täysin hallittavaksi.