Taistelujen kirjat

Anteeksi kontrafaktuaalinen eli järjenvastainen aloitus, mutta jos Paavo Väyrynen osaisi kertoa, hänellä sitä vasta kerrottavaa riittäisi.

Olen Suomen historian kavereille kitissyt yrityshistorian tutkimuksen vähäisyydestä. Valitus menee vähän väärään paikkaan, koska hyviä ja erittäin hyviä tutkimuksia sodanjälkeisen ajan vaiheista on kuitenkin tehty joltinenkin määrä. Avainasemassa on luonnollisesti Kuisman KOP:n historia (”Kahlittu raha, kansallinen kapitalismi. Kansallis-Osake-Pankki 1945 – 1995”, 2004)  tiukan asiallinen mutta lukuelämyksenä wagneriaaninen.  Kiinnitän nyt tilaisuuden tullen huomion myös tutkijaryhmän hienoon saavutukseen, Stockmannin historiaan (”Hulluja päiviä, huikeita vuosia”, 2012).

Mietin valtionyhtiöiden ja valtion laitosten ongelmia ja jäin selaamaan ja lukemaan täynnä isoa tietoa ja pieniä ilkeyksiä olevaa Esko Rekolan muistelmateosta (”Viran puolesta”, 1998). Rekola veti erään muutoksen, joilla eräitä valtion toimintoja yhtiöitettiin ja eräitä ei. Muistelma on aihepiiriä valmiiksi tuntevalle samalla tavalla virkistävä ja syventävä kuin monineuvoisen Mikko Juvan muistelman sivistyksen tantereilta, etenkin yliopistolta. Tosin Juva muisteli tietääkseni vain suullisesti toimintaansa SYP:n luottamustehtävissä. Papillis-yliopistollisen uran haarakkeen selitys oli yksinkertainen. Vaimo oli omaa sukuaan Brofeldt ja Brofeldt oli omaa sukuaan Kymi Kymmene. Monien unohtama linkki on Juhani Ahon etevä veli, joka ei tullut suomentaneeksi perheen sukunimeä.

Suomen elinkeinoelämässä ja valtionhallinnossa valtaeliitin muodosti komppanianpäälliköiden ja tulenjohtoupseerien sukupolvi. Jälkimmäisiä olivat esimerkiksi Max Jakobson ja Jaakko Pöyry – sekä Esko Rekola, lähes jatkuvasti ministerin tehtävissä istunut asiantuntija, pääammatiltaan puolueisiin sitoutumaton. Tulenjohto taisi jäädä Rekolalta hiukan vähemmälle; Murtajan tykistörykmentin adjutantti hän oli, ja voitti rintamanosan tietokilpailussa valistusupseeri Matti Kuusen. Saman sukupolven huomattavia miehiä on muuten vielä yksi hengissä, Heikki A. Reenpää. Hän oli suurpommitusten aikana Helsingin ilmatorjunnassa, muistaakseni adjutanttina. Perinteisesti näitä sodan onnistuneesti läpi käyneitä siviilimiehiä lueteltaessa mainitaan ensimmäisenä Päiviö Hetemäki ja toisena Väinö Leskinen, ässärykmentin uhkarohkea upseeri talvisodasta.

Olisi mieluisampaa lukea tätä historiaa ja kirjoittaa siitä. Yleisö kuitenkin haluaa sotaa ja sotahistoriaa. Kirjakaupat ja antikvariaatit puhuvat karua kieltä, vain sota ja käsityöt menevät kaupaksi; keittokirjat ja puutarhakirjat ovat kansainvälistä tuotantoa.

Haluaisin itse kirjoittaa 1920-luvun tai 1980-luvun kulttuurihistorian, mutta en kirjoita, koska en tiedä noista vuosikymmenistä juuri mitään. Taloudesta ja elinkeinotoiminnasta kirjoittaisin kulttuurihistoriana, koska en tiedä, miksi talous ja perinteinen korkeakulttuuri heijastelevat toisiaan. Mainitkaa te 1920-luvun alkupuolen tai 1980-luvun suuria romaaneja, runokokoelmia, sävellyksiä, arkkitehtuurin tai muotoilun alan teoksia jne. (On niitä, mutta modernismi oli muuttunut tutkivaksi tai tilittäväksi, kuten Antti Tuurin ja Erno Paasilinnan merkittävissä teoksissa.) (Pauli Matti Juhani Leskinen oli vauhdissa jo edellisellä vuosikymmenellä ja samoin oikeastaan Eppu Normaali.)

Suomalainen musiikki ja musiikkiyleisö muuttuivat kesällä 1975. Arvostelijoiden kiireesti hylkäämä ”karvalakkiooppera” tuli kerralla, ”Ratsumies” kesäkuussa ja ”Viimeiset kiusaukset” syyskuussa. Sen jälkeen eivät mummobussit ole lakanneet vyörymästä Savonlinnassa ja Helsingissä.

Viimeksi puheena olleiden radio- ja televisiolaitteiden valmistamisesta Nokian kauan kestäneeseen matkapuhelinteollisuuteen on reitti. Esko Rekola mainitsee nopeasti Saloran, sen sukupolvenvaihdoksen, liiketoimia varten hankitun helikopterin ja sitten kuvaputkitehtaan.

Nykyinen yleisö on aika lailla unohtanut poliittisten puolueiden käsityksen valtion yritystoiminnasta. Ostettiin tai perustettiin jotain mieletöntä ja sitten kärsittiin tappiot eli siirrettiin ne veronmaksajille. Elinkeinoelämä, myös yksityinen sektori ja pankkitoiminta, oli idänkaupan vääristämää, ja pahasti.

Elektroniikka arvioitiin tulevaisuuden alaksi jo 1970-luvulla. Ennen pitkä näkyvä televisioiden ja mikrotietokoneiden valmistaja oli Nokia. Nokialla oli alkujaan hyvät suhteet Mauno Koiviston vastustajiin. Siitä mieleen tuli viitata Paavo Väyrysen luultavasti muistamaan.

Saattoi syntyä sellainen suhdanne, että vasemmisto selvitti suurin kustannuksin, miten vaikeaa kaupankäynti todella on, vaikka käytettävissä olisi julkisia varoja. Yrityksiin siirtyneet poliittiset tähdet, kuten Eero Rantala ja Ulf Sundqvist, eivät varsinaisesti saaneet sijaa historiassa. Siten yhä suurempi osa poliittisesta kentästä oli valmis myötäilemään, kuten vuoden 1995 jälkeen alettiin sanoa, markkinavetoista kotimaan teollisuutta.

Vähä vähältä on unohtunut, että valtio osakkeenomistajana on ongelma. Nykyinenkin laki sallii valtiolle ainoana omistajana tarpeellisen toimintavapauden. Asiat päättää viime kädessä valtioneuvosto eikä osakeyhtiön hallitus. Valtioneuvosto on yhtä kuin yhtiökokous, ja asianomainen ministeri toimii valtioneuvoston tuella. Kasvava ongelma on se, etteivät yleinen mielipide ja media muista tehdä eroa yhdenyhtiön ja tavallisen osakeyhtiön välillä. Toinen kasvava ongelma on suuryhtiöiden osakkeen omistus. Erittäin laajasti kiinnostus kohdistuu yhtiön osakkeen tuottoon, ei yhtiön asioiden hoitamiseen.

Yllättävä johtopäätös on, että osakeyhtiömuoto ei toimi halutulla tavalla, kun toimijana on todellisuudessa valtio. Tarpeelliset puheet yksityistämisestä ja yhtiöittämistä kuuluvat tämän otsikon alle. Valtion tai kunnan osakeyhtiö on ehkä liian usein ollut julkisyhteisön keino vältellä joitakin velvollisuuksiaan ja johtajien tapa vältellä vastuuta julkisten varojen käyttämisestä. Tämä on pieni repliikki menneisyyden lehdiltä tämän hetken kuntauudistukseen. Tarvittaisiin myös valtiouudistus.

Asa ja muut

Minäkin ostin täystransistoroidun Asa-matkaradion Hakaniemessä Tuulensuun talossa olleesta radioliikkeestä vuonna 1970. Se oli retro-malli. Verhoilu oli aitoa muovia. Kyljessä oli iso. halkaisijaltaan yli kymmensenttinen kaiuttimen päällys, joka saattoi hyvinkin olla metallia.

Laite toimii edelleen siellä Savossa, johon se päätyi tahattomaan kotimuseoon B & O:n 60-luvun lopun viritinvahvistimen (laskutikkumalli) ja Warfdalen kaiuttimien seuraan. Paikallisuutisten kuuntelemiseen radio sopii erinomaisesti, ja miksei myös puhelintoivekonsertteihin.

Minkä merkkinen radio teillä oli ennen? Meillä kai suosittiin Philipsiä, koska isoisän Telefunken oli alkanut polttaa lamppuja eli radioputkia tiuhaan tahtiin, eikä uusia saanut, kun ei ollut enää Telefunkenia eikä Saksaakaan. Se vanha radio muistutti Helsingin rautatieasemaa.

Kalliossa asuessamme ylpeilimme Helvarin juhlallisen suurella radiovastaanottimella. Olimme saaneet sen halvalla tai ilmaiseksi joltakulta kiihkoilijalta, joka oli siirtynyt Köykän Voima-stereoihin. (”Stereot” tarkoitti viritinvahvistinta, levysoitinta ja kaiuttimia, ja hifiä piti olla.)

Se oli hyvä tämä Helvar, mutta siitä ikävä, että viritys ryömi pois kohdaltaan. Myöhemmissä vastaanottimissa viritys ryömi kohdalleen. Vastaanottimen etuseinää peittävä verhoilukangas oli sen näköistä, että se oli kudottu kaksin käsin puissa, ja jykevässä kotelossa tuntuviat näkyvän mallipuusepän hampaan jäljet.

Asa Oy:n yhteydessä ei pitäisi pilailla. Turkulaisen Arvo Andrea Sakreliuksen tarina pikkupajasta merkittäväksi teollisuusmieheksi ja kidekoneista Euroopan eturivin television valmistajaksi on huima. Ja tehdas ja laitteisto paloivat talvisodan pommituksissa. Ja viime vuosikymmenien mullistuksissa sekin myytiin ja katosi, kuten suuremmalla kohulla Salora. Kuvaputkien valmistaminen Suomessa oli vuosia muidenkin kuin keskusrikospoliisin mielenkiinnon kohde.

Olen joskus elämässäni tavannut Teknillisen korkeakoulun sähköosastolla opiskelleita henkilöitä. Jopa korkeakoulun historia viittaa sellaiseen, että aineen opetus olisi ollut erittäin korkeatasoista jo ennen sotia ja sotien jälkeen Otala ja Tiuri olivat kovaa kansainvälistä tasoa tutkijoina. Korkeakoulun tiimi toteutti 1920-luvun alussa radioaseman Lahteen. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin samaiset signaalinkäsittelijät aloittivat televisiolähetykset Albertinkadulla rakennuksessa, joka on siellä edelleen ihmeteltävänä. (Radioinsinööriseura, Tesvisio, säännölliset lähetykset 1956.)

Muistan itse hämärästi, miten uusia radiovastaanottimia hankittiin, kun käyttöön oli tullut ula, siis ULA, ultralyhyet aallot, UKW. Keksintöä väitetään saksalaiseksi. Saksalta vietiin sodan seurauksena yleisradiotoiminnan aallonpituudet. Vastaus oli keksiä lisää aallonpituuksia. Kaliforniassa aseussani kummastelin suuresti, että siellä paikallisradiota kuunneltiin edelleen keskiaalloilta. Ula oli, mutta se ei herättänyt sen suurempaa mielenkiintoa. Ilmiö taitaa liittyä mainontaan, jolla radiotoimintaa rahoitetaan.

Televisiovastaanottimien myynti lähti liikkeelle maaseudulla ja kaupungeissa sekasortoisesti. Myyjissä oli paljon tilaisuuden äkänneitä entisiä kaupustelijoita. Myyntimenetelmä saattoi olla suoraviivainen – muistan tämän itse. Vietiin pyytämättä televisio tupaan, järjestettiin jonkinlainen anteeni ja luvattiin palata maksupuoleen myöhemmin, kun väki on päässyt sinisen kuvan makuun. Myyjällä saattoi olla seuraavalla käynnillä vekselilomakkeet valmiina salkussa. Ja katolle pystytettyä antennia sanottiin konkurssiharavaksi.

Asiassa on mielenkiintoinen piirre. Kirjoitan tämän mainitakseni sen. Väritelevisio asettui Suomeen 1969 – 1974.  Minulle Lasse Viren on värillinen juoksija (1972).

Televisiotekniikan kehitys polki paikoillaan noin 30 vuotta.

Ennen digibokseja ja digivastaanottimia ei tapahtunut paljon sellaista, mikä olisi oikeastaan kiinnostanut tavallista katsojaa. Vastaanottimetkin menettivät yksilöllisyytensä. Luullakseni meillä oli joskus Finlux, joskus Panasonic. Sony tuntui aina vähän kalliimmalta. Nytkin on käytävä katsomassa, millainen vekotin on käytössä. Panasonic. Ostopaikka Musta Pörssi, kampanjahinta.

Olen ennenkin vihjaillut, että polttomoottori (henkilöauto) oli kuluttajalle olennaisesti sama tuote 1950 – 2010. Ajatus on mielestäni kaamea, kun ajattelee edes moottorin rasitusta ympäristölle ja ostajan kukkarolle. Hiukan liioitellen voisi väittää, että diesel-moottoria pidettiin kehittelemättömänä 100 vuotta.

Ei perunaa kannata keksiä, jos nauris tekee kauppansa. Viittaus tarkoittaa suomalaisten syömistä; peruna joka tuottaa viljaan verrattuna seitsenkertaisen määrän aineenvaihdunnan hyväksymää energiaa pinta-alayksikköä kohtaan, alkoi tulla täällä tutuksi noin vuodesta 1800.

Ajatus television kehittymättömyydestä on tässä kuvattu ylimalkaisesti. Myytävien kuvien markkinat hukutti verkko ja sen päätelaitteisiin tukeutuva peliteollisuus. Kun nyt mukana ovat mobiilit laitteet, rahalla mitaten elokuva ja sen varjoon työntänyt televisio ovat pudonneet ansainnan etulinjasta. Televisio kehittelee vasta nyt hybridiversioita.

Olisin kovin maireana, jos näkisin sen vanhan Asan (kuva googlattu verkosta) toisen asteen retroversiona eli samanlaisena kuin PAL Tivoli. Kaupan ikkunassa oli verkkoradio (siis kalliisti pakattu ulkoinen levy), joka oli taitavasti muotoiltu Grundigin näköiseksi (Satelit Weltempfänger). Eräällä sukulaismiehellä oli sellainen muinoin. Jo oli hieno. (Näyttää löytyvän ”nykyversiokin”.)

Nagra

Monta kertaa jouduin näyttämään vain poliittisesti pätevälle Ylen toimittajalla, miten nauhuri toimii. Nauhanpujottaminen otti koville ja samoin oivallus, että äänitystä varten oli painettava kahta nappia. Kuvan Nagra on 50-luvun alusta. Juuri tuollaisia en ole minäkään nähnyt luonnossa.

Jokisipilän ja Könösen ”Kolmannen valtakunnan vieraat” uutuuskirjasta kirjoitan, jahka kiukkuni laskee. En osaa vieläkään sivuuttaa tyynen suvereenisti tekstiä, jossa kirjoittajat eivät ole käsittäneet edellytystensä rajallisuutta. ”Mitä harvempi kokki sitä parempi soppa, voi sanoa, kun Mannerheim ja Ryti olivat yhdessä kauhan varressa…”

Aion kirjoittaa siksi, että kirja on hyvä selvitys saksalaismielialan kasvusta ja laajuudesta Suomessa ennen sotia. Se toimii erinomaisesti myös väärän hienotunteisuuden murtajana. Totuttua tarkempi selostus Hitlerin Saksan yhteyksistä sille myötämielisiin kulttuurivaikuttajiin on tarpeen. Meillä kai muistetaan nykyisin vain Olavi Paavolaisen kaksi komeaa kirjaa, ”Risti ja hakaristi” ja ”Kolmannen  valtakunnan vieraana”. Ne ovat puhuttelevalle tavalla ambivalentteja kirjoja. Lukijan on helppo uskoa, että juuri noin Saksa saattoi vaikuttaa, sekä kauhistuttaen että hiukan hurmaten. Rehellisyyteen taipuvainen nykyajan ihminen maistaa tämän saman Leni Riefenstahlin 30-luvun elokuvista (”Tahdon riemuvoitto” ja Olympia).

Uuden kirjan keskushenkilöistä yksi pariskunta on ehkä vajonnut tuntemattomuuteen. Sen he toki ansaitsevatkin: Maila Talvio ja hänen puolisonsa professori J.J. Mikkola. Maila Talvio kuoli 1951. Hänen alituinen aisaparinsa V.A. Koskenniemi kuoli vasta 1962. Jo Eino Leino pilkkasi tätä kaksikkoa (”Maan parhaat”), ja eräs suomalainen jakolinja halkaisi ainakin klassilliset lyseot toisaalta Koskenniemen ja toisaalta Leinon ihailijoihin. Edellinen oli erinomaisen oikeistolainen ja samalla saksalaisessa hengessä yleishumanistinen – viittaan sanalla humanistisiin tieteisiin enkä ihmisrakkauteen. Jälkimmäinen oli hänkin rakentamassa Suomelle syvää menneisyyttä. Keskenkasvuiset kenties luulivat, että ”Helkavirsien” takana olisi jokin historiallinen todellisuus, vaikka kysymyksessä oli suuren runoilijan mielikuvitus – jopa siten, että ”Tumma” on luultavasti tiedoitta ja tahattomasti syvästi ”psykoanalyyttinen” epäsankarin kuvaus, samanaikaisesti ajaton ja verrattomasti aikaansa edellä. Eli Leino liittyi kirjoituksillaan ja lehtimiehen toiminnallaan meillä pohjoisen kukkana kuihtuneeseen eurooppalaisen vapaamielisyyden ja avoimuuden perinteeseen.

En suostu tuomitsemaan Talviota ja Koskenniemeä kirjailijoina. Heillä on molemmilla tekstin sirpaleita, jotka sopisivat edelleen hyvin karjakkokoulun oheislukemiseksi, mutta sellaisia oppilaitoksia ei taida enää olla, eikä sen hengenlaadun edustajia liioin.

Jokisipilän ja Könösen kirjassa yskähtelin vaivautuneesti usein toistuviin maintoihin milloin minkin tilaisuuden ”suorasta radiolähetyksestä” ennen vuotta 1939. Korostus tarkoittanee, että asialle olisi pantu erikoisesti painoa. Suomen ensimmäinen muu kuin suora radiolähetys lienee ollut Svinhufvudin presidenttikauden viimeinen uuden vuoden puhe. Aikakauden tekniikka tunsi vain kolme minuuttia vetävän pikalevyn. Toisin sanoen kaikki radiolähetykset olivat olosuhteiden pakosta suoria.

Olen muuten Martti Jukolan ja Pekka Tiilikaisen ihailija. Hipoo käsittämätöntä, että he osasivat puhua siedettävää asiaa puolen tunnin urheilusuorituksen ajan ja Tiilikainen ulkolähetysauton aikakaudella jopa 50 kilometrin hiihdon. Kun miehet olivat häipyneet metsään, oli keksittävä kahden ja puolen tunnin ajan jotain sanomista. Ainoa keventävä numero oli väliaikojen ilmoittaminen, ja niistäkin oli laskettava käsipelillä tilanteet, kilpailijat kun lähtivät matkaan useimmiten minuutin välein. Samaan ihailtujen joukkoon liitän sen toimittajan, joka selosti 1944 Helsingin pommitusta Fabianinkadun radiotalon katolta, suorana siis.

Aiheesta on ilmestynyt viime vuosina pätevää kirjallisuutta. Mutta ”magnetofoni” oli siis saksalaisen AEG:n Telefunkenin nimeen liittämä tavaramerkki, ja saksalaiset olivat äänen taltioinnin uranuurtajia. Paperilla päällystetty ferriitinauha oli kova keksintö. Se korvasi teräslangan. Vaikka itse keksintö on vanhempi, tämäkin on sotateollisuuden saavutuksia. Etenkin eräät diktaattorit havaitsivat hyväksi järjestelyn, jonka turvin he puhuessa radiossa Bremenissä saattoivat olla samanaiakisesti pahantekijöiden tavoittamattomissa Berliinissä. Joskus tapahtui kommelluksia. Stalin sai sen Mozartin pianokonserttonsa, joka hänelle kuuluu olleen kuollessaankin sänkynsä vieressä levylautasella, vasta järjestelyjen jälkeen. Hän oli kuunnellut sitä radiosta ja tahtoi levyn. Lähetys oli suora, joten korkean toverin tilauksen toteuttamiseen meni melkein vuorokausi. Oli pyydystettävä se pianisti ja sinfoniaorkesteri, prässättävä levy jne. Toisin sanoen musiikkia levytettiin kovasti, ja monet äänitteet on puhdistettu niin onnistuneesti, että 30-luvun taltiointeja kuuntelee mielikseen.

Tuo Nagra-merkkinen kannettava avokelanauhuri oli siis radiotoimittajan tunnus. Sitä ei anasittu kevyesti. Nagrassa oli sen verran kantamista, että tehtävään nimettiin mielellään joku siihen toimeen halukas ja esteetön avustaja.

Laitteen omituinen nimi on perustajan päähänpisto. Hän oli Sveitsissä toiminut Puolan pakolainen, ja nimi lienee puolaa. Sveitsistä oli peräisin myös minun nuoruuteni ihanne, Revox. Joka onnistui hankkimaan Revoxin avokelanauhurin oli samalla lunastanut itselleen pääsyn kulttuurieliittiin. Nyt ne ääninauhat lienevät palvelleet täysin kengännauhoinakin. Laitevalmistajina kunnostautuivat tietysti myös Uher, Grundig ja Philips. Isäni sai kuorolta onnistuneen Amerikan matkan jälkeen Philipsin nauhurin, joka on tallella. Äänitin siihen ”Kankkulan kaivolla” –ohjelmia ja muuta vakavahenkistä aineistoa noin vuodesta 1960.

Mutta helo kyynel herkähtää, kun ajattelee Tandbergia. Sonyn (Walkman) muutettua maailman C-kasetilla Tandberg toi sitten markkinoille lopullisen kasettidekin, joita oli jossain vaiheessa maan kaikissa kouluissa, vaikka niillä ei kouluissa paljon mitään tehty. Ilmoitan ylpeänä siirtäneeni oman Tandbergini seuraavan sukupolven omistukseen. Mukana tuli pari sataa kasettia, muun muassa Bachin kaikki sävellykset ja Coltranen kaikki levytykset. Olin saanut viimeksi mainitut lainaksi Jaakko Jahnukainen –vainajan pojalta, jolle vielä kerran kiitos. Vuosi oli 1969. (Toinen kuuntelija oli vauva, jonka suostumusta en tullut kysyneeksi.)