Suomi suureksi

Isän puolen sukulaiseni, siis ennen sotia aikuistuneet, lienevät olleet erikoisen harmillisia ihmisiä. Isänisääni Juho eli Jussi Kemppistä olen etsinyt monista hakuteoksista ja historioista, turhaan. Luultavasti olen sokaissut itseni moralisoimalla. Se on tavallisempaa poikien suhteessa isiin kuin isien suhteessa jälkeläisiinsä.

Jussi oli mieltynyt juovuttaviin juomiin, eikä hänen ja perheen elämästä tahtonut tulla oikein mitään Viipurissa 1920-luvulla, sen enempää kuin Helsingissä 1930-luvulla.

Minun silmissäni hän oli äreä ja pelottava ukko, joka onneksi kävi meillä harvoin. Sen vaistosin ja sain myöhemmin tietää, että isäni ja hänen välit olivat kireät. Ainakin osittain se johtui siitä, että isäni piti äitinsä puolta.

Huomiotani kiinnitti eräässä kirjassa ollut, lähdeviittauksella varustettu maininta myöhemmän kenraali E. Heinrichsin mielipiteestä. Heinrichs oli aivan 1920-luvun alussa erilaisissa rajan valvontaan liittyvissä tehtävissä Terijoella ja sitten Käsisalmeen sijoitetun armeijan yksikön komentajana. Maltillisuudestaan ja yleisestä järkevyydestään tunnettu Heinrichs sanoi jokseenkin suoraan, että sen viheliäisempää väkeä hän ei ollut tavannut kuin valtakunnanrajan ja Pietarin välisellä alueella asuvat suomalaiset, paitsi ehkä Suomen puolen rajakuntien läpikotaisin mädät ja turmeltuneet asukkaat.

Isoisäni sukuineen kuului ensin mainittuun joukkoon, isänäitini viimeksi mainittuun; edellinen kunta oli Haapakangas (Toksova) ja jälkimmäinen Kivennapa, kotikylä Joutselkä.

Hiljan syntyneen tasavallan edustaja arvioi, että nämä rajan ihmiset vähät välittivät järjestyneestä elämästä. He olivat vanhastaan vailla kunniallista elinkeinoa. Toimeentulonsa he hankkivat erilaisilla kolttosilla ja konnankoukuilla, ja tärkeänä toimena oli salakuljetus sekä rajan yli pakenevien siviilien ryöstely. Mielijuoma oli kieltolain säätäneessä maassa edellä mainittu alkoholi, ja ruuaksi kelpasi mikä vain, etenkin vaikean ravitsemustilanteen vallitessa.

Jäin tuota miettimään. Luonnehdinta taitaa sopia aika hyvin. Olinkin ihmetellyt suvun vähäistä mökkiä ja siten elinkeinoa. Myös olin miettinyt, että mikä siinäkin sitten oli, että keisarillisen Venäjän armeijassa koko maailmansodan kai menestyksellä palvellut isoisäni ei viihtynyt Suomen rajavartiojoukoissa kuin kotvan ja heittäytyi sitten aivan epävarmojen elinkeinojen varaan, esimerkiksi ajamaan linja-autoa ja rahtia Viipurista Helsinkiin ja takaisin.

En onneton ollut käsittänyt sitäkään, että kaikkien tunteman ns. jääkärikapinaan johtanut armeijan puhdistaminen ei koskenut vain ”ryssän kenraaleja”. Se koski myös ryssän solttuja, äidinkieleen ja kansallisuuteen katsomatta.

Kaikki Venäjän armeijassa palvelleet olivat automaattisesti ryssiä. Siis myös isoisäni, joka kieltämättä puhui kieltä täydellisesti, vaikka koti- ja koulukieli oli suomi. Kun olin tämän asian viimein oivaltanut, huomasin vasta, ettei vastaani ole tullut ainuttakaan tietoa esimerkiksi venäläisvärisistä aliupseereista Suomen tasavallan armeijassa. Päinvastoin siitäkin, mitä Viipurissa tehtiin vappuna 1918 venäläisperäisyydestä epäillyille, on vasta nyt ilmestymässä kirja. Viipurin pattereilla järjestettiin ehkä maamme historian suurin ja summittaisin joukkomurha. Saamme nähdä, mitä tutkijan kirja kertoo, mutta sitkeiden juttujen mukaan venäjänkielinen sukunimi riitti noissa poikkeuksellisissa olosuhteissa teloittamisen perusteeksi. Osallistumista punakapinaan ei edellytetty. Isoisä ja mummun veli olivat valkoisten puolella.

Niinpä isoisäni kulkeminen heimosodissa Aunuksessa, Vienassa ja Inkerissä ja vielä Viron vapaussodassa saattaa selittyä sitenkin, että tuohon aikaan sodassa saattoi säilyttää henkensä helpommin kuin rauhanomaisissa oloissa rakkaassa, entisessä Karjalassa. Venäjällä taas käytiin sisällissotaa, joka oli loputtoman pitkä, julma ja verinen.

Vailla sotilasarvoa talvisotaan mennyt Kemppinen tuli lomalle vääpelinä. Sitäkin olen osannut ihmetellä. Urhoolliset ja pätevät henkilöt ylennettiin kersanteiksi tai ylikersanteiksi. Vääpeli viittaa sotilaalliseen osaamiseen. Tuota taitoa hän käytti myös jatkosodan aikana suhteellisen pitkään kaatuneitten evakuointikeskuksen päällikkönä.

Rautaesiripun lasten on hiukan vaikea käsittää, miksi Inkerin suomalaiset eivät paenneet ajoissa. Teloitukset ja pakkosiirrot alkoivat viimeistään 1931. Aika monta vuotta punaisen hämärän maasta käytiin kylässä Suomen puolella ja päinvastoin. Etenkin paikkakuntalaisilta luvaton liikkuminen onnistui kyllä. Eläminen saattoi olla ajoittain yhtä huonoa molemmin puolin rajaa.

Tarkkaan lukien jo heimosoturien muistelmia hallitsee hämmennys. Karjalan kannel ei soinut suomalaisille. Ne paikalliset, jotka käsittivät, mihin suomalaiset pyrkivät, suhtautuivat ajatukseen viileästi. Tuo tunnelma näkyy jopa jatkosodan kuvaajien (Haavio, Paavolainen jne.) merkinnöissä.

Sinänsä on hyvin vaikea ymmärtää näiden vuosikymmenien jälkeen, että Eurooppaan hankittiin kolmea suur-valtiota, Suur-Saksa, Suur-Britannia (Iso Britannia) ja Suur-Suomi. Se ajatus oli järkevä, että Neuvostovaltio hajoaa omaan mahdottomuuteensa, ja sitten jaetaan maita ja maakuntia. Isoisäni kukaties ajatteli näin, vaIkka Jänissaaren suomalaisasutus 1701 ei ole kovin vahva peruste.

Toisaalta harvoin tuodaan esiin isänmaallisuutta elinkeinona. Esimerkkitapauksessani se osoittautui huonoksi elinkeinoksi. Mahtaako parempia esimerkkejä olla?

Katynin varjo

Luetteloissa mainitaan, että tänä vuonna tai ensi vuonna Otava julkaisee professori Kimmo Rentolan kirjan ”Stalin ja Suomen kohtalo 1939, 1944 ja 1948”. Sen enempää tietoa kirjasta ei ole. Odotamme kiinnostuneina. Rentolan aika tuore kirjoitus Stalinin toimista 1939 - 1940 sisältää uutta tietoa ja on lisäksi erinomaisesti tasapainotettu yhteenveto.

Asioita on vedettävä yhteen. Se asiakirjalähteisiin perustuva ajatus, että Englannin ja ehkä Ranskan tarkoitus pommittaa Turkista käsin Bakun öljyntuotantolaitteita, vaikutti voimakkaasti Stalinin mielialoihin ja maaliskuun 1940 ratkaisuihin suhteessa erääseen selkkaukseen Leningradin sotilaspiirin alueella. (Todellisuudessa siellä oli noin miljoona miestä eli ainakin kolmannes Neuvostoliiton koko vahvuudesta ja hanke oli osoittautunut sekä epäonnistuneeksi että epätavallisen huonosti toteutetuksi.)

Lukijan tulee tietää, että pötypuheet ovat perinteisesti erittäin keskeinen osa diplomatiaa ja muuta valtioiden kanssakäymistä. Joskus puhutaan sivu suun, joskus levitetään tietoa, joka on kukaties vailla kaikkea kosketusta todellisuuteen, joskus puhutaan vahingossa totta. Stalin esimerkiksi pystyi lukemaan brittien salakirjoitusta, jolla diplomaattikirjeenvaihto oli laadittu, ainakin 1939 - 1940.

Rentolakin arvelee, että Winston Churchillin mielenmuutos pantiin Moskovassa merkille. Loka-marraskuulla Churchill oli vakuuttanut Neuvostoliiton lähettiläälle, että Hänen Majesteettinsa hallitus pitää Neuvostoliiton toimintaa vireillä olleissa neuvotteluissa sangen maltillisena ja kaikin puolin kannatettavana. Sitten keskitalvella sotatapahtumien täytettyä kansainvälisen mediatyhjiön hän ilmaisi innostusta ja vahvaa kannatusta Turkki-suunnitelmalle ja myös sotilaalliseen väliintuloon pohjoisella alueella.

Britit eivät innostu muistelemaan noita vaiheita. Muutamia kuukausia siitä, kun tämä hanke oli keksitty, Norja ja Narvik olivat Saksan miehittämiä ja brittien päälle alkoi tippua yhä sakeammin pommeja. Ranskakin meni yhdessä hujauksessa alkukesästä tuona samana vuonna ja heti perään alkoi Saksan suuri hyökkäys Venäjälle.

Katynin tarina, jota kommenttien lähettäjät välillä muistelevat, on esitetty lyhyesti samaisen Rentolan kirjoituksessa ”Katyn: pieni suomalainen jälkikirjoitus”

http://agricola.utu.fi/julkaisut/julkaisusarja/katyn/rentola.php

Kirjoituksessa on mukana maininta Mauno Koivistolta, joka sai Jeltsiniltä tietoa Katynin asiasta. ”Totuus Neuvostoliitosta ei ollut niin huono kuin luultu, vaan paljon pahempi.”

Katynin nyt virallisesti eri tahoilla myönnetyt 21 857 puolalaista upseeria oli myös Stalinin mittakaavassa ja menettelytavoissa epätavallisen suuri määrä. Asiallinen yhteys ja tilaongelma vankileireissä näyttäisivät liittyneen talvisotamme tapahtumiin, koska tilaa Suomesta vangittavilla alettiin järjestää heti joulukuussa 1939. Itse teloitusten on nähty olleen yhteydessä sellaiseen ajatukseen, etteivät nämä puolalaiset missään tapauksessa pääsisi liittymään suomalaisten sotaan. Ajatus tuntuu kaukaa haetulta.

Erilaiset kyynikot vihjailevat välillä, että teloittaminen tehokas keino. Stalin ei liene ollut huolissaan omistakaan sotilaistaan. Ehkä hän laski niinkin, että esimerkiksi Stalingradissa raaistuneet oman armeijan nuoret miehet olisivat voineet osoittautua kovaäänisiksi ja hankalasti hallittaviksi, niin että saksalaisten sotatoimilla oli puolensa ja puolensa. Pelkkä Berliinin valloittaminenhan katsottiin monille Siperian matkan hintaiseksi rikokseksi. Olivat päässeet näkemään, miten lännessä oli eletty.

Jälleen kerran on syytä sanoa, että tervetuloa talvisodan muistomerkki Kasarmintorille. Tuon ainoan kerran Suomi teki maailmanhistoriaa ja teki sen jälkikäteen arvioiden lähes käsittämättömän päättäväisesti.

Joka kerta kun tällaisia kirjoittaa, joku KGB-henkinen kommentoija kiirehtii huokaisemaan, että taas sitä ollaan juoksuhaudoissa, ja ehdottamaan jotain ajankohtaisempaa aihetta. Sanon KGB, koska nuo huokailut aloitti kenraalieversti Zdanov marraskuussa 1944. Suomalaiset ottivat vihjeen vastaan, ja talvisodasta tuli sangen epäsuosittu puheenaihe puoleksi vuosisadaksi. Kun kirjoja kirjoitettiin (esimerkiksi Diplomaattien talvisota), pysyteltiin tiukasti dokumenteissa. Arvostelukyvytön kansa kyllä jupisi, että Kollaa kestää.

Suomessa on ollut viimeistään Neuvostoliiton hiipumisesta alkaen aika yleinen ajatus, että jatkosota alkoi Viipurinlahden jäältä, jolla oli vettä, 13.3.1940. Tuo kielikuva on kuitenkin puutteellinen ja virheellinen.  Olisiko jatkosota voitu välttää, siitä minulla on mielipide mutta ei tietoa.  Mutta vaikka tuo vuoden 1941 sota olisi ollut Mannerheimin junailu Rytin säestämänä, herrat onnistuivat. Tavoite oli se, minkä käsitettiin 1948 – 1951 toteutuneen.

Toveri Dimitrovin päiväkirjan mukaan Stalin joi Bolshoi-teatterin jälkeen maljan suomalaisten teloitettavien muistolle. Shampankoje ei mennyt väärään kurkkuun. Tässä yhteydessä usein mainittujen suojeluskuntalaisten sijasta pitäisi mainita jotain, mitä Stalin ja hänen seurueensa eivät kenties tunteneet, reservin upseerit.

Viimeistään tammikuussa tai ellei silloin, helmikuun lopulla, ainakin NKVD ja GRU tiesivät, ketkä on teloitettava ensin. Tässä oudossa maassa kansakoulun opettajat ja metsäteknikot johtivat kiväärijoukkueita ja kohta komppanioitakin.

Stalinististen menetelmien yliaikaisuudesta tuntuu muuten tulevan päivittäin uutisia.

Pelko

Pelon näytteleminen elokuvassa taitaa olla vaikeaa. Chaplinin ”Diktaattorissa”se on tehty. Tuon filmin poliittinen sanoma on jossain suhteessa mennyt vanhaksi, koska Euroopassa ei ole tällä hetkellä raivoavia diktaattoreita. Syvä sanoma on sitä vahvempi: tuntekaa.

Sen nimisiä kirjoja on. ”Tunteiden opetus” sopisi tuonkin elokuvan nimeksi. L’éducation sentimentale. Se sanotaan myös suoraan filmin puheissa.

Hyvin yllättävästi ja ihmeellisesti pelko asuu kaksoisolennon (Doppelgänger) diktaattori-osan silmissä. Juutalaisen parturin tarinan juoni järjestää erittäin vaikeasta muistin menetyksestä kärsiväksi. Pieni mies on menettänyt kykynsä pelätä eli osan ihmisyyttä. Diktaattori on melkein pelkkää pelkoa, eli peto. Kun kysymyksessä on näyttelijän kaksoisrooli, tämän asian nostaminen havaittavaksi on vaikeasti käsitettävä suoritus.

Ohjaaja, näyttelijä ja rahamies Chaplin on oivaltanut sen asian, jonka varassa tämä elokuva elää ja jonka turvin siitä tuli Chaplinin kaupallisesti menestynein. Hullun diktaattorin pilkka ei olisi kantanut niin kauas.

Natsismi on populaarikulttuuria.

Tarkoitan tätä kirjaimellisesti. Mussolinin ja Hitlerin kehitelmä oli massaviihdettä. Se oli aineksiltaan karkeaa, stereotypioista rakennettua. Käytettiin vetäviä vaatteita, suosittiin saappaita, kuljettiin rivissä ja hihkuttiin jotain, esimerkiksi ”isänmaa”, tai alas nuo tai nämä. Kokoava vihollinen oli tietenkin käsitetty viisi tuhatta vuotta. Ei mikään yhdistä niin kuin pelko.

Natsismin tutkijat sivuuttavat joskus alkeellisen totuuden. Natsit pelkäsivät juutalaisia. Samalla tavalla amerikkalaiset pelkäsivät värillisiä miehiä ja naisia.

Oletteko nähneet miehen tappavan käärmettä? Viaton ja miellyttävä kyy laukaisee joissakin kiivaan reaktion. Mies hakee rautalapion ja hakkaa kuin hullu. Käärme on kohta kappaleina, mies hitaasti paranemassa sen kertaisesta pelostaan.

Ehkä ”vihapuhe” on sopiva nimitys, ehkä ei. Itse en pidä koko käsitteestä. Mutta se tarkoittaa pelkopuhetta.

Sanokaapa seuraavan kerran kun haluatte puhua suunne puhtaaksi ihmiselle, joka sortaa, kiusaa tai vainoaa pienempiä eli siis heikommiksi arvioimiaan ja siksi huonommaksi väittämiään: pelkuri.

Natsismia ja sen etumerkiltään vaihtelevia muotoja ei todellakaan olla vähättelemässä leimaamalla ne viihteeksi. Noiden tyrannioiden hirmuteot huutavat taivaaseen. Mutta eivät ne niin kovaa huuda, että niitä ei saisi eritellä. Mehän nimittäin tiedämme, että tiukan tullen kovin harva on immuuni joukkoilmiöillä. Useimmista meistä olisi tullut oivallisia natseja.

Näitä asioita sivuttaessa voi olla hyödyllistä, että esimerkiksi Hitler ei ollut natsi yhtä vähän kuin Stalin kommunisti. Aluksi he varmasti olivat, ja kiihkeitä. Mutta ankarimmat fanaatikot jäävät joukkoliikkeissä aina matkan varrelle, otollisessa tapauksessa liikkeen marttyyreiksi. Johtohahmot oppivat näkemään, miten kätevästi rajuja tunteita lietsovaa, pelkoja puhuttelevaa liikettä voi käyttää myös muihin tarpeisiin. Sellainen tarve voisi olla esimerkiksi henkilökohtainen vallanhimo tai vastustamaton halu tappaa toisia ihmisiä.

Populaarikulttuuri on vanha haukkumasana, joka tarkoittaa ”ei kunnon kulttuuria”. Elokuva – ”Diktaattori” esimerkiksi – ei ollut oikein kunnon kulttuuria verrattuna maalauksiin, veistoksiin, näytelmiin. Haukkumasanaa tarvitaan, kun virtausta arvellaan vaaralliseksi. Vaarallinen se on, jos se saattaisi nakertaa vakiintuneita valtasuhteita. Sarjakuvat, Aku Ankka mukaan luettuna, olivat muka vaarallisia, koska niitä ei luettu koulussa eikä opetettu. Erinäiset vanhempien ja opettajien tahot pitivät pahana kaikkea, mikä luiskautti koululaiset heidän otteestaan. Polkkaa ja jenkkaa jytkyttävät rengit ja piiat tanssivat talonväen tavoittamattomiin. Iskelmät istuttivat kuulijoiden kutrien alle ajatuksia, jotka kukaties saisivat  heidät unohtamaan asemansa ja luulemaan liikoja itsestään. Ja moni musiikin laji bluesista jazziin ja rokkiin vetosi ”eläimellisiin vietteihin”, joissa taas kaikkein pahinta on se, että ne ovat kaikilla ihmisillä suunnilleen samat.

Chaplinin elokuva on melkein ainoa todella vaikuttava aikalaiskritiikki saksalaisesta sikamaisuudesta (Schweinerei).  Hyvin vanhan uskomuksen mukaan lohikäärme, peikko tai muu peto, johon miekka ei tehoa, saa surmansa, jos sille näyttää sen omaa kuvaa.

Sen Chaplin teki turvautuen jo aikaisia huvittavaan yhdennäköisyyteen (joka puolestaan taisi johtua tuohon aikaan käytöstä jääneistä viiksistä). Mutta olennaisesti peto voitetaan antamalla sille sen omaa lääkettä. Populaari voitetaan populaarilla.

Tai ehkä voitto oli suhteellinen. Chaplin itse sanoi, ettei hän olisi tehnyt tällaista elämää, jos olisi aavistanut kohteensa todelliset synnit. Mutta hän nyt teki sen ja pyöräytti vanhoja klovnirutiinejakin käyttäneet komedian ja parodian lopussa hyvin koskettavaksi korostukseksi sisällisestä vahvuudesta, viitaten Luukkaan evankeliumiin kuten vain juutalaista esittävä ateisti osaa tehdä.

Linna ilmassa

Joissakin kielissä ”linna Espanjassa” tarkoittaa raukeamaan tuomittua haavekuvaa, eräissä toisissa turhanaikaista haikailua, ilmalinnojen rakentelua.

Sitä en tiedä, olisiko toteutuneista haaveuista viisasta vaieta. Tällaisinakin päivinä, kun melkein kiinni ikkunoissani kasvavat vaahterat hehkuvat sisäisestä tulesta, ei tulisi mieleen olla täältä poissa. Tänään ja eilen ja monena päivänä erilaiset vekarat konttaavat, taapertavat ja juoksevat puiden alla ajattelematta odottaa, että elämä tulisi.

Katselen tarkoin eri vuosien valokuvia vanhempieni mökiltä ja käsitän, ettei se vain mökki ollut, vaan toteutunut, omin käsin valmiiksi saatu unelma. Isoisälläni oli samanlainen; nyt sitä ei enää ole, eikä ole isoisääkään. Isoisä olen minä. Kerron vaikkapa jännityskertomuksen Porsas Urheasta. Syntymäni paikalla ei ole kuparista levykettä, vaan halpahallin koiranruuan pakastekaappi. Myös koirat on ruokittava.

Ensimmäisenä alkoi tipahtaa Evijärven huvila. Alue kasvoi monen muotoiseksi ja meni jotenkin käsistä. Se ensimmäinen huvila, joka otettiin käyttöön juhannukseksi 1948, oli silloin suurenmoinen mutta myöhemmin epäkäytännöllinen. En kuulkaa ole varma, vieläkö se on pystyssä! Luultavasti on. Vankka lautarakenne, sahanpurua fyllleinä, öljylamppu seinällä ja myrskylyhty, porraskomerossa jerrikannu ja siinä petroolia.

Helppoa ei ole huomata, milloin on aika lopettaa. Kun paikka on oikein mieluisa ja hyvä, se elää omistajiensa mukana ja alkaa häipyä yhdessä asukkaittensa kanssa. Ulkomuseot ja taiteilijakodit ovat järjestään pelottavia paikkoja. On sellaisia, joissa on sikari tuhkakupin reunalla ja maitoa tai jotain muuta valkoista nestettä lasissa, mutta kävijä tietää, ettei se näin ole. Tämä ei ole totta. Tunne ei ole aivan etäällä preparaateista, jollaisia tehdään eläimistä. Nahka on paikallaan ja silmätkin uskottavat, mutta jotain puuttuu. Ja sen mukana kaikki.

Vanhempien vanhoja esineitä on kiusaksi asti. Tässä huoneessa on ainakin 17 ylimääräistä Pirkka-kassia ja kolme muuttolaatikkoa. Kulutusyhteiskunnan kritiikki ei puraise. Näistä esineistä ja niiden kuvista välittyy huoli ja halu rakentaa ja asua.

Yhdessä kuvassa minua melkein liikutti suolasirotin. Sen suippo punainen pää, se joka sirottaa, on kuin tonttulakki. En viitsinyt suurennella enkä ottaa suurennuslasia. Mielestäni se oli jonkin firman mainostuote 1950-luvulta. Mutta minä muistin sen niin hyvin ja miten Pekka ruuvasi korkin auki ja suolaa saatiin koota pöydän vahakankaalta veitsen terällä.

Nuo raskaat kuvat ovat kuumia kohtia, joiden ympärille kertyvät rakenteet, seitit. Kun vähän tuulettaa ja heilauttaa rievulla, niitä ei enää ole.

Savossa kirjoitin viisi kirjaa. Sitä kantoa ei varmaan enää ole, jonka päässä istuin kesäaamuina alkaen kello neljä. Kiertävä kivi on tietysti omalla paikallaan ja pysyy siinä seuraavaan jääkauteen asti. Hupsuttelin mielessäni, että se on – kivi – ajelehtinut ylävirtaan Saimaan vesiä ja laittautunut toistaiseksi siihen. On vaikea sanoa, nukkuuko se kivi. Kivien hengitys käy hirveän hitaasti. Voi hyvin kestää puoli miljoonaa vuotta ennen kuin siitä on jauhautunut hiekkaa, joka sitten menee isoon tai pieneen kenkään ja pudistellaan pois.

Savon paikka suunniteltiin viimeisen päälle ja siitä tuli outo, mutta hieno. Odottelin italialaisia arkkitehtuurilehtiä paikalle, mutta ei niitä kuulunut. Ovat ne huonommistakin rakennuksista tehneet juttuja.

Nyt siinä avokuistilla vasiten liian pitkän ja siis sateelta suojaavan räystään alla räpistelee seuraava sukupolvi, sillä kohta on kolmekymmentä vuotta kulunut. Paikka on siirtynyt ennakkoperintönä, veroja on maksettu ja lainhuutokin on kukaties saatu. Minulle olisi ollut sopiva puhe, mutta en tullut sitä pitäneeksi:

”Poika, seiso täällä omalla katollasi, äläkä luota vieraan apuun.”

Sitä kattoa on saanut hiukan paikkailla.

Aivan rannassa, siinä missä kallio putoaa tosi jyrkkänä suoraan Saimaaseen, meloo sorsa untuvikkoineen. Takana pensaikossa kahistelee majuri. Ehkä hän arvelee sodan jo tulleen.  Minä se vain rannalla seison ja yritän laskea, kuinka paljon tämä järvi, Saimaa, mahtaa painaa. Tonnin kuutiometri, suunnilleen, ja kuutiometrejä lopultakin vähemmän kuin luulisi.

Muisti menee kiinni. Tulevaisuus tule kuin tuuli.

Molotovin salkku

Vedätys ei kannata, mainitsee Kauppalehti. Liikeneuvottelut eroavat poliittisista neuvotteluista. Liikeneuvotteluissa, samoin kuin henkilöiden välipuheissa, oletetaan että neuvottelijat ovat edelleen olemassa käsillä olevan tilanteen ratkettua ja kenties vielä vuoden kuluttuakin.

Itsenäisen Suomen historian tärkeimpiä asiakirjoja on se, joka oli Molotovin salkussa 24.6.1944. Puhe oli antautumisen, ehdottoman antautumisen tai rauhan ehdoista ja neuvotteluosapuolena oli Suomi. Tuohon päivään tiivistyy edelleen jatkuva erimielisyys siitä kysymyksestä, olivatko Karjalan lopputaistelut hyödyllisiä, onko mitään perustetta puhua torjuntavoitosta ja kaatuiko 20 000 miestä turhaan. Ja 100 000 neuvostosotilasta.

Salkussa oli alun perin Teheranin konferenssiin valmistettu Voroshilovin johtaman komitean laatima 56-kohtainen asiakirja Suomen ehdottomasta antautumisesta.

Paperin toi esiin professori Kimmo Rentola, ja sitä koskeva artikkeli julkaistiin Historiallisessa Aikakauskirjassa 1/2001. Yksi järkevä tulkinta on, että tuo paperi oli mukana Molotovin salkussa käytettäväksi harkinnan mukaan. Kun suomalaiset olisivat sitoutuneet johonkin, ennen kaikkea Lapissa olleiden noin 200 000 saksalaisen selvittämiseen, lisävaatimuksia olisi voitu esittää sujuvasti.

Luultavasti Kauppalehti tarkoittaa tätä tähdentäessään huolellisen valmistautumisen tärkeyttä ennen neuvotteluja.

Neuvottelu ei tuolloin johtanut tulokseen, ja suomalaiset ällistyttivät ja suututtivat koko muun maailman jatkamalla taistelua Rytin – Ribbentropin sopimuksen turvin. Kun samoissa merkeissä tavattiin seuraavan kerran, ehdot olivat lievemmät ja taistelut loppuivat. Sodan lopputulos oli hallituspiireissä ollut täysin selvä ainakin vuotta aikaisemmin. Rauhan lopputulos oli jatkuvasti epäselvä.

Jotkut venäläiset sanovat, jos tämä salkun toisessa lokerossa ollut Voroshilovin asiakirja tulee puheeksi, ettei sitä aiottu koskaan käyttää. Se oli vain mielikuvaharjoittelua. Sekä sotilaat että diplomaatit laativat erilaisia suunnitelmia eri otaksumien varaan.

Paperii tosin hahmottelee kesäkuussa 1944 kohtuullisen tarkoin, mitä kaikissa muissa Saksan vasallivaltioissa tapahtui 1945 - 1948, paitsi Suomessa.

”Antautumisen varmistamiseksi puna-armeijan johto saisi harkintansa mukaan miehittää kokonaan tai osittain Suomen ja ottaa haltuunsa sen satamat, Ahvenanmaan saaristo ja Suomenlahden saaret. Täydellisen aseidenriisunnan lisäksi suojeauskunnat riisuttaisiin aseista ja niiden jäsenet internoitaisiin., Neuvostohallitus huolehtisi sotarikollisten tuomitsemisesta. Suomen talouselämä siirrettäisiin neuvostohallituksen valvontaan ja sotakorvausten takuiksi Suomen Pankin ja muiden pankkien kulta- ja valuuttavarat takavarikoitaisiin.” (Apunen – Wolff, Pettureita ja patriootteja, s. 356.)”

Jossain todettiin myös, että laivastotukikohdaksi otettaisiin Suomenlinna, ja toiselle omistajille siirtyvinä paikkakuntina mainittiin Tampere ja Vaasa.

Paperin pysyminen salkussa johtui ehkä enemmän puolalaisista kuin suomalaisista. Puolan kysymyksen kärjistyessä Stalin ei olisi halunnut ärsyttää Yhdysvaltoja, joka oli antanut selviä merkkejä siitä, että tällainen operaatio ei sitä miellyttäisi. Itse menettelyssä ennakkotapaus oli Italia, jonka antautumisen länsi oli hoitanut omin päin; ajatus oli, että kukin hoitaisi ”muodollisuudet” itse valloittamillaan alueilla, paitsi Saksassa. Ja Puola, jonka vuoksi sotaan oli menty, siirtyi Neuvostoliiton kaikinpuoliseen hallintaan.

Neuvottelutavalla on monia kiitettäviä etuja. Suomalaiset ovat edelleen kansa, joka hylkäsi Neuvostoliiton rehellisen ja hyväntahtoisen tarjouksen juhannuksena -44. Suomalainen rauhanoppositio, jonka kärjessä kansanedustaja Kekkonen huomasi itselleen sopivan paikan, käytti tätä tekoa hyväkseen, ja samoin sotasyyllisyysoikeus aikanaan. Rikoksen nimi oli ”sodan pitkittäminen”.

Suomalaiset miettivät kiihkeästi, onko puhe vuoden 1939 rajoista vai 1940 rajoista eli meneekö Karjala vai eikä mene. Vastaus näyttäisi olleen hämmästyttävän yksinkertainen. Stalin tavoitteli vuoden 1914 rajoja ja myös saavutti ne.

Suomi säilytti itsenäisyytensä, sanomme. Se on totta. Sekin on totta, että yli 40 vuotta Suomen asema muistutti monessa yli satavuotista vaihetta Venäjän suuriruhtinaskuntana. Silloinkin tuli lopulta aivan kauhea riita siitä, mitä ”autonomia” oikein tarkoittaa, ja miltä osin maamme voi harjoittaa omaa lainsäädäntötoimintaa. Armeijaa meillä ei ollut eikä ulkopolitiikkaa.

Ei ole asiatonta arvata, että 11 vuotta Stalinia vanhempi Venäjän keisarin alamainen Mannerheim osaisi edelleen asettaa ajatuksensa samaan suuntaan.

Kuvan salkku on kyllä Raoul Wallkabergin. Se on pronssia.

Kulkulaitokset 2080

Ei lentäviä lautasia, ei edes lentäviä autoja.

Tällaisessa verkkokirjassa ajautuu jatkuvasti ennustamaan menneisyyttä. Sellaisen hedelmällisyydestä voi keskustella.

Tulevaisuuden historia on ollut puoli vuosisataa myös yliopistojen mielenkiinnon kohteena. Tulokset jakautuvat siististi kahteen pinoon. Toinen pino on sellaista, josta ei osaa sanoa mitään, ellei viitsi sanoa, ettei oikein vakuuta. Toinen pinkka on hyödyllistä tavaraa. Sellaista on harrastettu muutamia vuosisatoja. Ekstrapolointi eli joidenkin nykyisyyden ja lähimenneisyyden linjojen jatkaminen tulevaisuuteen on välttämätöntä ainakin taloustieteissä. Auringonpimennyksiä ennustettiin oikein hyvin kauan ennen kuin taivaankappaleiden liikelaeista oli saatu selko.

Yhtään kirjoitusta ei ole sattunut silmiini aiheesta Kirjallisuus vuonna 2050 tai oikeustiede Suomessa vuonna 2060 tai Uusi tekijänoikeuslaki 2020.

Tulevaisuudesta ei saisi puhua, ”koska emme voi tietää siitä mitään”. Tuolla samalla perusteella kaikki tiede voitaisiin lopettaa. Tieteessä tarkoitus on tutkia asioita, joista emme tiedä mitään, ja tuloksena voi olla, että tietomme eivät liioin lupaa parantua.

Joitakin kirjoituksia sitten taisin mainita nimeltä ranskalaisen Michel Foucaultin, joka on yhtä kuollut kuin filosofiansa. Minuun Foucaultin ajatukset tiedon arkeologiasta ja tietämisen murroksista vaikuttivat voimakkaasti. Olin enemmän kuin hiukan mukana kirjan ”Tarkkailla ja rangaista” saattamisessa suomenkielelle. Luulen että kirjalla oli jokin vaikutus ajattelutapoihin myös meillä, mutta varma en osaa olla. Seksuaalisuuden historiasta olen pitänyt luentosarjojakin. Jostain syystä ne olivat suosittuja. Foucaultin tätä koskevien kolmen ensimmäisen kirjan nimet ovat ihmeen kauniita – tietämisen halu, mielihyvän käyttö, huoli itsestä.

Omalla elämällään Foucault viittasi tulevaisuuteen. Hän kuoli AIDSiin ja lienee saanut sen samaan sukupuoleen kuuluvalta suhteeltaan, joita oli runsaasti. AIDS ja sama sukupuoli eivät tunnu enää niin ratkaisevilta murroksilta kuin vuosikymmeniä sitten.

”Episteeminen ruptuura” eli tiedon meneminen sijoiltaan tarkoittanee myös samaa kuin Thomas Kuhnin ”tieteellinen vallankumous”. Kun tiedemiehet ovat kasvavalla raivolla torjuneet jotain harhaoppia, jonain päivänä heidän oma uskonkappaleensa tipahtaa kuin hattu naulasta ja entinen harhaoppi on nykyinen oikea oppi.

Tämä ilmiö, jota voidaan kuvailla muun muassa bifurkaation eli haarautumisen käsitteellä, selittää jotain historian sattumanvaraisuudesta ja tulevaisuuden arvaamattomuudesta. Päivän teemoja esimerkkinä noudatellen: entä jos joku olisi onnistunut nitistämään Stalinin? Jos hevonen olisikin Varsovassa potkaissut Mannerheimia päähän eikä polveen? Jos Kekkonen olisi päässyt 1943 natsien johtaman kansainvälisen urheilujärjestön johtoon, kuten melkein kävi?

Nuo niin sanottuun virtuaaliseen historiaan johtavat kysymykset eivät ole kauhean kiinnostavia. Samanlaisia voi keksiä puolessa tunnissa sata, ja niistä muodostuu vain valtava läjä vailla rakennetta ja siis jatkuvuutta.

Hypyt tulevaisuuteen voivat olla erittäin kiinnostavia. Jos niissä on sellaista makua, että jokin voisi olla mahdollisuuksien rajoissa, ennustajaa ei pidetäkään tutkijana, vaan ”visionäärinä”.

Tuo termi on hankala, koska liike-elämä ja konsultit ovat ottaneet sen omaan käyttöönsä. Ennen suurten uskontojen ja valtavien henkisten liikehdintöjen – esimerkiksi tasa-arvon ajamisen tai sosialismin – kielelle saattajat olivat visionäärejä eli ”näkijöitä”. Nyt tuntuu välillä, että visionääri on kuka tahansa, joka ennustaa yläkanttiin seuraavan vuosineljänneksen liiketoiminnan tuloksen.

Todellisuus on kuitenkin toinen. Samalla tavalla kuin jokainen kantaa mukanaan sekä omaa että yhteisöjensä menneisyyttä, myös itsemurhaajalla on käsitys tulevaisuudesta. Köydenmutkaan hankkiutuvan visio on miinusmerkkinen, vaikka valon taitekerroin on positiivinen, ellemme nyt puhu metamateriaaleista.

Valo tulee tulevaisuudesta. Ei pidä uskoa tähtitieteilijöitä, jotka väittävät, että kaikki näkemämme valo on säilöttyä, auringostakin kahdeksan minuuttia kaksikymmentä sekuntia vanhaa, keskimäärin.  

Jos haluatte jatkaa kielikuvaa, miettikää lyhytaikaista valoa (evanescent light), joka voi väreillä kohteen pinnalla ja rappeutua näkymättömiin. Tämä ei ole uskomus, vaan normaalia aaltoteoriaa.

Vakavamielisille huomautetaan, että valon tuoja on latinaksi Lucifer. Miten nimitys kohdistui nykyiselle taholle, se on pitkä kertomus. Belsebubi puolestaan tarkoittaa enemmän tai vähemmän tarkasti suomennettuna kärpästen herraa. Bal on herra.

Otin otsikoksi Kulkulaitokset 2080, koska olen pikku hiljaa odotellut sellaisia ilma-autoja, joita on vanhastaan esitelty erilaisissa tulevaisuuskuvitelmissa. Ei taida tulla valmista?

Ylpee torni

Eräs henkilö, josta tuli sitten muun muassa maisteri poliittisen historian ja yleisen kirjallisuuden oppiaineissa, aloitti harjoittelun kaksi- tai kolmivuotiaana. Rakennuspalikoista oli koottava huimaava rakennelma, jonka nimi oli ylpee, ylpee torni. Ärrän kanssa taisi olla aluksi vaikeutta.

Kuten historiatieteissä yleensä, tämäkin rakennelma romahti, varsinkin jos kaatumista hiukan edisti.

Asianomaisella oli tapa hakea kirjahyllystä kirja ja tepastella se kainalossaan. Valinnan määräsi korkeus eli kirjan paikka, ja niteen väri tai muu tunnusmerkki. Lukemaankin kyllä sitten opittiin. Ensimmäinen suosikki oli Mannermaan ”Kristillisen opin vaiheet”. Muistaakseni keskustelimme pneumatologian ongelmista sekä yleisesti että suhteessa areiolaisuuteen.

Toinen suosikkikirja oli Barbara Tuchmanin ”The Proud Tower”, kertomus maailmansotaa edeltäneistä vuosikymmenistä. Viittaus lienee Raamattuun. Ylpeä torni lankesi ja sen lankeamus oli suuri. Niin myös Eurooppa.

Tuchmanilta on suomennettu ”Elokuun tykit”, joka keräsi runsaasti palkintoja ilmestyessään 1966. Siinä on puhe ensimmäisen maailmansodan syttymisestä.

Kirjoitan tällaisia yllyttääkseni teitä lukemaan vanhentuneita tietokirjoja. Ne ovat joissakin tapauksissa viihdyttävämpiä ja hauskempia kuin uudet tietokirjat. Tuchman ei ollut historioitsija, vaan hienostotyttö, joka keksi jossain vaiheessa julkaista kertovaa historiaa. Kävi ilmi, että hänellä oli siihen taito ja yleisöllä himo.

En näe syytä miksi erittäin hyvin kirjoitettua 50 vuoden takaista historiakirjaa ei voisi lukea samalla tavalla kuin klassikkoja, vaikka Gibbonin Rooman valtakunnan nousua ja tuhoa, jossa on totisesti paljon asioita aivan päin seiniä ja loput vain virheellistä tietoa. Nimittäin roomalaiset klassikot, kuten Suetonius tai Plutarkhos ovat välittämäänsä tietoa ajatellen vielä paljon epäilyttävämpiä. Mainitsen Suetoniuksen Tacituksen sijasta, koska ensin mainittua lukee kuin iltapäivälehteä, kun taas viimeksi mainittu lienee ollut muiden ohella Winston Churchillin historiakirjojen esikuva. Kaikki korkean retoriikan keinot ovat hallinnassa.

Nyt muutin mieleni ja ryhdyin lukemaan G. Robertsin kirjaa ”Stalin’s Wars”. Kirjoittaja on irlantilainen professori ja kirja näyttää perustuvan aika kattavaan lähdeaineistoon. Erikoisen kiinnostavaa on hyvin laaja sanomalehtien käyttö 1938 – 1953 Neuvostoliiton ulkoministeriön ja kommunistisen puolueen arkistojen rinnalla. Käytettävissä ovat muun muassa Stalinin diaarit, joista käy ilmi jokainen diktaattorin puheilla käynyt, päivämäärä ja kellonaika ja vierailun kesto minuutin tarkkuudella.

Kirjaa on kovasti syytetty, mutta on sitä myös kehuttu. Tutkija vaikuttaa jonkinasteiselta tomppelilta, koska kuin historian opiskelija graduunsa hän on sisällyttänyt tekstinsä esipuheeseen onnittelut itselleen ja uumoilun kirjansa tulevasta suuresta merkityksestä.

Robertsin mukaan Stalin oli toisen maailmansodan ylivoimaisesti huomattavin sotapäällikkö ja myös kansakunnan johtajana vaikeina aikoina vertauskohtaa vailla. Hän ei sivuuta suurta terroria eikä päähenkilönsä epätavallista raakalaismaisuutta. Silti on kiinnostavaa perehtyä esitykseen, jonka mukaan Stalin pyrki kaikin keinoin jatkamaan yhteistyötä länsiliittoutuneiden kanssa vuoden 1945 jälkeen ja sitten pehmentämään kylmän sodan vaikutuksia. Yhteenvetona Roberts sanoo, että myös Stalin-myytin purkamisen aloitti Stalin itse, ei Hrusthov.

Kun kirjoittaja ei ole sekopää – sellaisia esiintyy myös akateemisissa piireissä ja kovissa kansissa – hänen ajatuksistaan on otettava selvä.

Haaste on ikävä. Luulen olevani samalla kannalla hyvin monien kanssa, kun Stalin ja Hitler sekä bonuksena Mao ovat minulle menneen vuosisadan vastenmielisimmät ihmiset kauhistuttavuudessaan.

Jos Suomessa Ryti selvästi pehmeni Hitlerin tavattuaan, huomattavan moni on viittaillut siihen suuntaan, että Stalin vaikutti henkilönä tavalla, joka ei selity aivan kokonaan maailman toiseksi suurimman valtakunnan käskijän roolilla. Vaikka Stalinin virheet ja hänen yrityksensä tukeutua omaan riittämättömään ymmärrykseensä olivat kohtalokkaita ja melkein ratkaisevia, hän erosi hirviö-kollegoistaan ainakin siten, että hän näyttäisi oppineen. Viimeistän Stalingradista alkaen Stalin alkoi uskoa, mitä oma kenraalit ja marsalkat sanoivat, eikä hän ryhtynyt siirtelemään joukko-osastoja niin kuin Hitler.

Tämä jää nähtäväksi. Minua nyt kuitenkin kiinnostaa stalinismi, jolla tarkoitan tässä samaa kuin muutkin eli 1970-luvun alusta maassamme (ja tuttavapiirissäni) vaikuttanut poliittista katsantokantaa. Nimitys on tunnetusti leimaava ja epämääräinen. Sen käyttäminen on perusteltua siltä osin kuin puhe on ihmisistä, jotka uskoivat hanakammin Neuvostoliiton eriasteisten edustajien ohjeita kuin kotimaisten poliitikkojen, ja lisäksi palvoivat J. Stalin –vainajaa. Suomihan oli ainoa jossain määrin itsenäinen Länsi-Euroopan maa, jossa tällaista esiintyi. Ruotsista alkaen mellakoiva nuoriso taipui anarkismiin, maolaisuuteen tai vastaavaan. Moskovan mielisyyttä pidettiin vanhuusiän verenkiertohäiriönä.

Oliko Stalinin valtakunta Ylpeä Torni? Minusta tuntuu, että jos asiaa kysyisi Putinilta, vastaus olisi että ei ollut. Joka tapauksessa kysymyksessä on mysteeri, jonka selvittely lienee väistämätöntä. Alan (historian) koulutus vaatii, että myös syvästi epämiellyttävät tutkimustulokset on hyväksytty, jos perustelut ovat vakuuttavat. Esimerkiksi että Stalin oli oikeassa ja Suomen herrat väärässä.

Toimilaitteet

Pelkään unipoliisia. Eilenkin Istuimme nuoremman poikani kanssa oikeutta Pasilassa tai Salmisaaressa. Hovioikeuden istunto se oli. Lain mukaan isä ja poika eivät saa toimia monijäsenisen tuomioistuimen jäseninä yhdessä eli istua samalla jaostolla.

Tilanne on sinänsä tuttu. Kun viimeksi laskin – siitä on kyllä aikaa – puolet hovioikeuden ja korkeimman oikeuden tuomarinvirkojen haltijoista oli esteellisiä johonkin lakimiessukulaistahoon. Siis minä olin aikoinani esteellinen kajoamaan millään tavoin sen asianajotoimiston juttuihin, joissa sukulaisiani oli työssä.

Uneni oikeusjutussa riideltiin Sokosti-tunturin omistusoikeudesta. Nyt selvin päin riita kuulostaa oudolta, koska tunturi sijaitsee kansallispuistossa ja on siis valtion oma. Muistan kuitenkin siirtyneeni tuomarista todistajaksi kertomaan jotain isävainajaani liittyvää. Kesken lausumani aloin miettiä, että tämä on niin kummallista, että olisiko tämä unta. Heräsin siihen epäilyyn.

Poikani oli muuten puheenjohtajana. Erikoista. Todellisuudessa hän on viskaali. Puheenjohtajana ei voi olla esittelijä, vaan jäsen. (Sivuutan apujäsenet, koska nimitys tuntuu oudon pornografiselta.)

Viime päivinä myös televisiossa on vihjattu, että unipoliisi on jo työssä. Peittelysyistä on toistaiseksi tapana puhua stressistä tai vireisyyden mittaamisesta. Se onnistuu jo älypuhelimilla. Onneksi olen vanha. Muuten olisi kova kiusaus hankkia tarvittavat ohjelmat ja kokeilla, missä määrin Mahlerin kuunteleminen vaikuttaa hermostooni toisin kuin Brahmsin. Tarjolla on tiettävästi aivosähkökäyrää. Kuluttajille ei ole vielä aivojen kuvantamista, koska siihen tarvittaneen fMRI-laitteisto, joka maksaa kevyt kymmenen miljoonaa.

Puusta katsoen nanoselluloosa on meidänkin metsäteollisuudeltamme erinomainen avaus. Sovelluksista ei tule ensi hätään puutetta, mutta teollisen mittakaavan sovellukset ovat vaikeita. Nyt viimeksi nanohopea, joka on tarpeen muun muassa vedenpuhdistamoissa, on todettu myös mahdolliseksi terveyshaitaksi. Tuo uuden tyyppinen selluloosa puolestaan saattaisi olla erittäin mielenkiintoinen väline esimerkiksi öljyvahinkojen vaikutusten eristämiseen arktisilla alueilla.

Anturit ja toimilaitteet menevät joka tapauksessa aivan uusiksi. Nanomoottorit eli siis senttimetrin tuhannes miljoonasosan kokoluokassa toimivat, biologisia prosesseja jäljittelevät laitteet toimivat laboratorioissa. Erittäin suurta mielenkiintoa herättää esimerkiksi syöpälääkkeitten kuljettaminen ja kippaaminen oikeaan aikaan täsmälleen oikeaan paikkaan solun sisällä.

Sopivan mittainen katsaus alaan löytyy esimerkiksi osoitteelle nanoparticel-blog.com. Luonnollinen lähde on esimerkiksi Nature-lehden verkkojulkaisu Nanotechnology.

Tällaisista aiheista mielikuvitus helposti hurjistuu. Sairaan tai terveenkin ihmisenruumiin ruumiin, verenkierron ja hermoston toimintojen välittäminen nykyisen kaltaisella älypuhelimella hoitohenkilökunnalle voisi olla mullistava muutos muillekin kuin potilaalle. Toisaalta tuollaisten tietojen vuotaminen ulkopuolisille voisi olla enemmän kuin epämiellyttävää. Sääntely ei tietenkään kykene alkuunkaan seuraamaan teknologiaa, tutkimusta eikä kaupankäyntiä.

Olemme kyllä jo uudessa ajassa. Mielestäni kuulin jo televisiosta asian, jonka luin pari kuukautta sitten – epidemioiden torjumisessa Google on jo tällä hetkellä tärkein työkalu. Jonkin influenssaepidemian etenemistä pystyy seuraamaan aika yksinkertaisesti laskemalla hitit ja paikkatiedot. Oireileva ihminen etsii lääkäreitä ja lääkkeitä. Google Inc. tietää, kuka etsii ja mitä.

Suhtaudun Googleen yhä suuremmalla pelonsekaisella kunnioituksella. Kun katselin tähän kirjoittaakseni verkkokauppoja pari viikkoa sitten, kaupoista suurin ponnauttelee mainoksia ja hyvin räätälöityjä tarjouksia selaimeeni edelleen, vaikka en yrittänytkään ostaa mitään. Hyvät on pojilla pelit.

Lähivuosien surinasana on kyberfysiikka. Ainakin Yhdysvaltain tutkimuksen rahoittajaorganisaatiot ovat vakuuttuneita siitä, että sulautettujen verkkojen ja fyysisten esineiden rajapintojen tutkimus on avaamassa sinänsä vanhanaikaisella valmistavalle teollisuudelle mahdollisuuksia, joita ei oikein osattu kuvitella. Erityisen kiinnostavaa on, että teolliseen valmistamiseen liittyvät suuret ongelmat, kuten päästöjen hallinta, voidaan ottaa puhtaalta pöydältä mietittäväksi.

Ei se ole mikään ihme, että toisaalta kyberfysiikka, toisaalta nanoteknologia kohtaavat jo autojen ja lentokoneiden valmistuksessa. Tätä en ole lukenut mistään, vaan esitän oman arvaukseni – erilaisten akkujen ja paristojen kehittäminen oli ehkä puoli vuosisataa käytännössä pysähdyksissä. Laiminlyönneistä kärsivät puhelinten ja tietokoneiden käyttäjien lisäksi kaikki ne, joiden mielestä sähköauto, siis suorituskyvyltään nykyisiin polttomoottorilla varustettuihin verrattavissa oleva laite, on kukaties odottanut juuri hurjaa miniatyrisointia ja robotiikkaa.

MIT:ssa robotit kasvattavat siemenestä alkaen tomaatteja, ja hyviä kuuluu tulevan. Google kokeilee kuljettajatonta henkilöautoa ja sanoo tuloksia lupaaviksi.

Itse mietin, kumpaa tämä on, tosi vanhaa vai aivan uutta tekniikkaa. Nanohiukkasia on näet osattu käyttää lasin puhaltamisessa ainakin pari tuhatta vuotta. Kuvan lamppuja asennettiin omistamaani ja hallitsemaani huoneistoon tänään. Lasihuppu on käsitelty jollain mielenkiintoisella tavalla niin että siitä erottuvat kaikki sateenkaaren värit. Muotoilija tuntuu kuitenkin onnistuneen yhdistämään tunnelmavalon (yleisvalo) ja spotin. Ei huono. Halogeeni, ei LED, koska toistaiseksi ledien värilämpötila pakkaa olemaan kaikkea muuta kuin mitä pakkaukseen on painettu. Itse suhtaudun asiaan innostuneesti.

Ilmeet

Mietiskelin, miten Chaplin esittäisi Mannerheimia. Miehethän ovat kuin kauan kadoksissa olleet kaksoset. Mannerheimin ilmeettömyys tehostuisi.

Mutta ei se ole marsalkan piirre. Ennen Kennedyn veljeksiä vain Churchill päästi julkisuuteen sellaisia itsestään otettuja valokuvia, joissa oli jokin tunnelma. Hän oli niin mestarillinen median käyttäjä. Roosevelt hapuili samaan suuntaan mutta paljon avuttomammin.

Meillä Kekkosta kuvattiin tilanteita, ja jotkut naurut ovat sydämellisiäkin, mutta valokuvista huomaa kuitenkin, miten tarkoin ne on valikoitu.

Risto Rytiä esittäisi hyvin Buster Keaton. Jotkut julkaistut kuvat, joissa Ryti hymyilee, melkein hätkähdyttävät. Tannerista ei tule mieleen sellaista kuvaa. Paasikivi käkätti Zdanovin kanssa, mutta näyttelijänä hän ei ollut etevä. Hymy on kuin velkaisella isännällä.

Luulisin, että juhlallisuuden retoriikka oli hyvin vanha. Roomalaiset muotokuvat, siis veistokset, ovat teknisesti erittäin korkeatasoisia. Niistä näkee, että persoonalliset piirteet on karsittu vähiin. Kreikkalaisilla oli sama ajatus. Sokrateella on nykerönenä, koska muuten hän ei olisi Sokrates. Luultavasti veistokset ovat kuitenkin näköisiä; vaikka mistäpä me sen tiedämme. Muotokuvien ahkerasti tutkittu historia kuitenkin väittää, että luonnonmukainen ja persoonallinen kuva, syylät, luomet ja kaikki oli 1400-luvun puolivälin uudistuksia, ja mestareita olivat tietysti burgundilaiset ja heidän kintereillään hollantilaiset.

Mika Waltari taisi väittää nähneensä ”Mikael Karvajalan muotokuvan” museossa Firenzessä. Muotokuva on otettu moniin Waltaria käsitteleviin teoksiin, ja se on vangitseva. Siinä ei ole mitään erikoista, paitsi kaikki.

Yksi ilmeettömyyden retoriikan ylläpitäjä on tietysti armeija. Kai siellä vieläkin karjaistaan, että kun mies seisoo asennossa, naama on kuin petolinnun perse. Ja tuota perua valtaeliitti ei vieläkään pahemmin virnuile. Väittäisin että erikoisen tarkoituksenmukaista tämä on tuomareille. En ole kuullut tuota asiaa kenellekään opetettavan, mutta tuomareiden tasapuolisuuden ihanne vaatii tietysti, ettei leivättömän pöydän takana nyyhkytetä eikä purra hammasta, näkyvästi.

Lääkäreillä taitaa olla vähän sama, mutta tuolla vaikealla alalla toimivat viisaat ystäväni ovat kyllä kertoneet, että ihmiseksi heittäytyminen potilaan nähden tuottaa erinomaisia tuloksia. Valkotakkinen tuijottaja on ehkä jäämässä historiaan, eivätkä psykiatrit, varsinkaan psykoanalyytikot, ole siihen koskaan sortuneetkaan.

Digitaalikameraa pitäisi ylistää. Hain muutamaa vanhaa valokuvaa huoneista, joita ei enää ole. Niin kuin kaikilla amatööreillä, myös minun aika suuressa kuvakokoelmassani esiintyvät henkilöt ovat suurelta osin sukulaisia.

En ollut ennen havainnut ainakaan selkeästi, että iän karttuessa ilmeet vähenevät. Kymmenen vuotta sitten nyt hyvin vanhoilla tai jo kuolleilla oli ilmeitä, jotka olin jo unohtanut. Ihmisten ympärillä on vahva elossa olemisen vaikutelma.

Tuo saattaa johtua välineistä. Ennen valokuvat olivat maksullisia. Ainakin minä olin hermostua muutamaan vekaraan, jotka eräässä iässä tahtoivat turmella kuvia vääntämällä naamansa viime tingassa irveen, nostelemalla sormia tai muuta. Ainakin yhdestä tuo hengen lapsesta tulikin aikuisena valokuvaaja.

Helsingissä Annankadulla oli useita vuosikymmeniä valokuvaama Polyfoto. Olisikohan niillä muuten ollut Robot-kamera? Tavallinen kamera oli viritettävä käsin joka otoksen jälkeen. Tämä firma toimitti asiakkaalle kuva-arkkeja, joissa oli ehkä 24, ehkä 32 pientä valokuvaa. Ehkä he olivat erikoistuneet lasten kuvaamiseen. Ainakin tiedossani on kahden nuoremman veljeni kuvasarjat ja suurennokset, jotka ovat erinomaisia ja nimenomaan ilmeikkäitä. Valokuvausliikkeessä ilmeisesti isä tai äiti pani parastaan huvittaakseen mukulaa.

Valokuvan ottaminen oli tapaus. Kangistuminen kameran edessä oli hyvin tavallista. Heti kun otti kameran esiin, eräät alkoivat muuttua omituisen näköisiksi. Sekä naiset että miehet estelivät. Ei mitään valokuvia! Mitäs tässä nyt.

Yhden oman lapsen kanssa onnistuin kohtalaisesti pitämällä kameraa paljon mukana ja tähtäilemällä niin usein, että lappi kasvoi pitämään sellaista normaalina. Sellaisia kuvia olenkin saanut heittää menemään aika monta, joissa joku naapurin lapsi reagoi sulkimen ääneen eli katsoo kameraan pää pystyssä.

Pienellä digikameralla pääsee sisään tilanteisiin ja voi ottaa kymmenen tai kaksikymmentä kuvaa, joista jokin saattaa olla säilyttämisen arvoinen. Tänään löysin hauskan kuvan, jossa isävainajani lukee mökillään omaa tekstiään ääneen ihastuneena.

Lukija huomannee, etten maininnut ollenkaan videoita enkä elokuvaa. Syy on selvä. En tunne alaa. Viittaan vain esimerkkiin unohtumattomista – Humphrey Bogart, jonka ilme saattoi iltajuhlissa olla kuin aamun sarastaessa kalsean kahvilan haalean kahvin ääressä, liian väsyneenä.

Yhden kerran Times Squarella

satoi lunta. Se tuntui oudolta. Tosin oli joulukuu. Menin katsomaan Ang Leen elokuvaa ”Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme”, enkä pitänyt siitä. Se oli erikoista, koska aivan 1970 luvun alusta olen pitänyt tavattomasti hongkongilaisista mäiskytäräiskis-elokuvista. Siihen aikaan olin kirjoitellut valituksia sensuuripäätöksistä filminvuokraamojen toimeksiannosta, ja Suomi-Filmi yritti saada näitä raaistavia ja väkivaltaisia filmejä markkinoillemme pilaamaan nuorisomme. Se saikin, mutta nuoriso ei tainnut pilaantua. Ja siihen aikaan suuri nimi oli Run Run Smith ja hänen veljensä.

Sain sysäyksen kirjoittaa tästä nähtyäni televisiossa pätkän Wong Kar-Wain uudesta elokuvasta (Grandmaster), joka vaikutti yksinkertaisesti upealta. Kung-Fun historia! Taatusti legendaa.

En ole sen vertaa selvillä asioista, että osaisin tehdä merkintöjä elokuvan historiasta, mutta tuo tappelu-genre oli elokuvaa ajatellen läpimurto. Erilaisten siimojen varassa leijuvat ja hyppivät tappelija-akrobaatit ja yleensä hienoilla leikkauksilla toteutetut kohtaukset avasivat uusia mahdollisuuksia, joita on sitten käytetty hyväksi kaikkialla.

Tsui Hark on suuri sankariohjaaja (”Terrakottasoturit” ja ”Lentävien tikarien talo”) on unohtumaton. En tiedä, onko kukaan muu samaa mieltä. Rakastan kuvien tuulen tuntua. Ja Zhang Yimoun ”Hero” hakee tietysti vertaistaan spektaakkelina ja muutenkin. Mutta tuo Ang Leen tiikeri epäonnistui mielestäni kaikessa, mikä näille elokuville on ominaisinta, eli sadunomaisuudessa.

Onhan elokuva nimenomaan taikuutta, ja tiedämme hyvin, että itse ilmiö perustuu katsojan aistien harhauttamiseen. Eivät kuulkaa ne kuvat todellisuudessa liiku. Te vain luulette.

Times Squaren kokemuksessa mätti myös elokuvissa istuminen. Olen jättänyt sen viime vuosina olemattoman vähälle. Olen menettänyt valkokankaan lukutaitoni. Minua häiritsee ja helposti melkein pyörryttää, kun sekä äänet että hahmot pomppivat ympäri suunnatonta kangasta. Kun istun hotellissa sellaisen jälkeen ja panen silmäni kiinni, silmämato vaivaa. Kaikki mielikuvani on temmattu valkokankaalle räikeiksi ja häiritseviksi. Pahimmilleen myös unet ovat samanlaisia. Olen joskus herännyt nähtyäni unessa tekstin ”The End”.

Täytyy syyttää ajattelemattomia vanhempia. Minullahan oli päivähoidon sijasta iltahoito. Istuin numero 188 suvun elokuvateatterissa, kolmas rivi edestä. Veljeni nukahti ja kerran nukkui niin sikeästi, että joku elokuvan (”Rififi”, K-16) katsoja kiljaisi, että tuo poika on pyörtynyt. Ei ollut. Käveli saappaat lotkuen kotiin jatkamaan uniaan.

Olen lukenut puolitieteellisiä kirjoituksia, joissa mainitaan valon vilkuttaminen keinona vaivuttaa koehenkilö hypnoosiin. Minulla on sen suuntaisia muistoja. Luin myös kerran taiteellisen kirjoituksen, jossa puhuttiin elokuvan unenomaisuudesta. Olen samaa mieltä. Pienen ikäni elokuvateatterista purkautuvia ihmisiä katselleena minäkin väitän, että ihmiset ovat kuin vielä horroksessa, ehkä kevyessä hypnoosissa. Ja tunnettuna raittiusmiehenä en välitä olla sellaisessa mukana.

Nyt on kuitenkin hyvä sesonki näkyvissä. Tietokoneiden näytöt ovat tätä nykyä niin hyviä, että elokuvan katsominen suoraan koneella miellyttävää. Ajattelin katsoa Blue rayt ja selvästi isompaa tilaa vaativat elokuvat televisiosta, paljon kauempaa. 36-tuumainen oli yli metrin päässä. Tietokoneen ruutu on 30 sentin päässä.

Syy on Chaplinin. ”Kaupungin valot” tuntui kovin toisenlaiselta, kun sitä katsomisen sijasta luki näytöltä kuin kirjaa. Chaplinilla todella on ainakin 200 ilmettä ja hän esittää kokonaisia kertomuksia teknisesti järkyttävän taiteellisella ilmehtimisellään. Ilmeinen esimerkki on tuon elokuvan loppukohtaus, jossa väärinkäsityksistä tulee totta ja todesta väärinkäsityksiä. Läheltä katsoen näkee, miten pienillä silmien ja kulmakarvojen liikkeillä näyttelijä toimii. Kasvokuvat ovat etenkin tuossa vaiheessa jo vähäisen sminkkauksen takia viitteellisempiä.

Tässä on myös vastaus sinänsä järjettömään keskusteluun, Keaton vai Chaplin. Milläpä heitä vertaisi, kun toisen näytteleminen on geometriaa, toisen algebraa. Chaplinin kasvoilla ja vartalolla kulkevat infinitesimaalisen pienet käyttäytymisen muutokset annetuissa rajoissa.

Näin Stephen Fryn kapine-ohjelmassa asunnon yhteyteen montteeratun virityksen, eräänlaisen iglun, joss viisi 3 D –projektoria näyttää kuvaa. Kieltämättä olen itsekin ajatellut, että oma planetaario olisi kiva, mutta kun tuossa oli esimerkki, kauhistuin melkein kuin Sal Mineo elokuvassa ”Nuori kapinallinen”. Tosin en ruvennut itkemään.

Tällaiset käyttöohjeet ovat tarpeen myös elokuvaa ilmeisempien kohteiden kimpussa. Asioimme tänään äitini kanssa korvalääkärillä ja tilasimme apulaitetta. Ystävällinen hoitajatar vakuutti, että kunkin ihmisen korvakäytävä on yksilöllinen, ja siksi myös kojeen tulpat valmistetaan mittatilauksena. Tämä tunnettu ilmiö osoittaa, ettei musiikkia kuulla korvissa, vaan päässä. Signaalit saapuvat kuulo-elimiin kaikujen ja heijastumien vuoksi niin muuttuneina, että esimerkiksi säveltasojen erottaminen toisistaan on pieni ihme. Se on opittua. Ja oppiminen tapahtuu sillä lähes rannattomalla alueella, joka on korvien välissä. Eikä se, prosessoiminen, lopu koskaan.

Edelleenkään en näe aihetta poiketa vanhasta reseptistä. Samasta syystä kuin Hemingway kirjoitti seisaallaan kirjakaapin ääressä todella vaativaa tekstiä, kuten runoa, olisi luettava seisaallaan. Kun ei jaksa enää seisoa, on turha jatkaa lukemistakaan.

Niitä ihmisiä en oikein ymmärrä, jotka lukevat runoja makuulla. Runot varisevat lakanalle ja niitä saa sitten pudistella lakanoista puolen yötä.