Yksin

Niin kauan kuin et ole pyytänyt ja käyttänyt puheenvuoroa, toiset ovat epävarmoja siitä, miten tyhmä oikeasti olet. Kun olet puhunut, epävarmuus on kadonnut, paitsi ehkä sinulta itsestäsi. Jos olet suhteellisen tavallinen suomalainen, saatat miettiä, että mitähän sitä tulikaan sanottua ja olikohan se aivan järkevää.

En oikein kestä ihmissuhdeoppaita mutta rohkenen kuitenkin esittää arvioni, että niistä neljä viidestä suosii hölöttäjiä ja yllyttää höpöttämään silloinkin kun ei ole asiaa.

Se on aikamme amerikkalaisuutta. Jokaisen pitäisi muka olla kuin puhelinmyyjä, myös kahvikekkereillä, työpaikoilla tai kulkuneuvoissa.

Voi olla hyvinkin totta, että ihmisiä on sisäänpäin kääntyneitä ja kosketusta hakevia eli ekstroverttejä. Ainakin Jung kirjoitti jotain sellaista, ja tuo ajatus on joka tapauksessa hyvin vanha.

Kykyni lähdetekstien arviointiin ei ole riittävä, mutta sekä  Mooses että Jeremia vastasivat itsensä Jumalan kutsuun kauhistuen: Niin Mooses sanoi Herralle: "Oi Herra, minä en ole puhetaitoinen mies; en ole ollut ennen enkä senkään jälkeen, kuin sinä puhuit palvelijallesi; sillä minulla on hidas puhe ja kankea kieli". 

Nähdäkseni tässä ei ole ihmettelemistä. Rabbiinit ja muut selittäjät ovat arvelleet, että Mooseksella oli puhevika tai että hänen kielitaitonsa oli puutteellinen. Mielestäni hän sanoo selvästi, ettei hän osaa pitää puheita.

Jeremia, kuten muutamat muutkin kollegansa, oli niin huono puhuja eli kyvytön ottamaan yleisöään niin että hänen jatkuvasti kävi huonosti, joten aihetta valitusvirsiin oli omastakin takaa.

Haluaisin mainita tässä yhteydessä Jeesuksen. En ole ainoa, jonka mielestä vuorisaarna on hienoin ja siis arvoituksellinen puhe, jota historia tuntee. Se oli osoitettu kansanjoukoille. Evankeliumeista saa nimittäin sellaisen vaikutelman, että Raamatun Jeesus oli aika epäsosiaalinen henkilö. Vaikka yrittäisi riisua pyhyyden hänen henkilönsä ympäriltä, häntä on vaikea kuvitella rupattelemassa edes opetuslasten tai sukulaisnaisten kanssa. Tarina Jeesuksesta 12-vuotiaana temppelissä – jossa hän löi oppineet ällikällä, tuntuu osoittavan, että tapaus oli suuri yllätys. Akinakin evankelistat johdattelevat lukijan ajattelemaan, että hän puhui vasta kun hänellä oli sanottavaa, ja joskus hän puhumisen sijasta toimi, kuten käsityöläisen ja käsityöläisen pojan voi odottaakin toimivan.

Tässä viittaan tätä nykyä harvoin mainittuun tapaukseen, siihen nimittäin, kun Jeesus karkotti johdannaiskauppiaat temppelistä. Luther, joka lienee ollut hyvin monimutkainen henkilö ja ainakin juovuspäissään (”Pöytäpuheet”) suulas, nosti rähinän paavin liikkeelle laskemista optioista, joita ainakin ennen nimitettiin ”aneiksi” – maksa nyt käteisellä, niin saat korvauksen kuoltuasi (kiirastulessa).

Roomalainen perinne tuntee ja ylistää useitakin huonoja puhujia, ja Kreikassa oli kokonainen maakunta, Lakedaimon eli Sparta, jonka asukkaat olivat kuuluisia vähäsanaisuudestaan. Samaa ominaisuutta muuten ylistetään myös viikinkikirjallisuudessa.

Omassa historiassamme henkilöitä, joita kirjallisten muistiinpanojen mukaan ei ympäröinyt seurallinen puheensorina, olivat esimerkiksi Mannerheim ja Ryti. Lisäisin mielelläni Tannerin, mutta en ole aivan varma. Kaikki mainitut olivat ainakin jokseenkin kehnoja puheen pitäjiä, eikä ole tietoa, että he olisivat koskaan puhuneet ketään pyörryksiin.

Tämä oli pieni esseistinen huomio. Sujuvuuden ihanne ei ole ongelmaton. Silti jotenkin tuntuu, että tämän hetken politiikassa ja muussa julkisessa elämässä sanojensa punnitsija ei potkisi pitkälle. Elämmekö puppupuheiden korkeasuhdanteessa?

Otsikosta – yksin oleminen on suurta ylellisyyttä. Yksinäisyys on paha puute, joskus tappava tauti. Vaikeneminenkin on kultaa vain, kun myös hopeaa on tarjolla.

Ikävöinti

Äitini täyttää huomenna 5.3. 90 vuotta. Juomme pienellä porukalla kahvit. (Valokuva Denis Heimonen). Hän selvisi Isän kuolemasta ja palvelutaloon muuttamisesta niin hyvin, että se pani miettimään.

Muuttaminen tänne etelään tasan 50 vuotta sitten oli kova paikka. Yhden ja toisen koko elämänpiiri määräytyi Kauhavan horisontin mukaan. Varmasti tiedän, että tämä koski Äitiä ja minua.

Joskus vähän hermostuin näihin kahteen, Kemppisen herrasväkeen. Toinen sanoi, ettei hän todellisuudessa ymmärtänyt, mitä tarkoittaa masentuneisuus ja mitä Valituissa Paloissa mainitut kompleksit ja neuroosit ovat. Toinen oli varma, että ihmisen ei pidä lähteä mihinkään omasta kodistaan. Luulen että hänen oma isänsä, jonka sanaa ei sopinut epäillä, saattoi hyvinkin olla mukana sanomassa, että Kemppisten on nyt aika nostaa kytkintä ja katsoa, mitä muuta maailma tarjoaa. Ja siitä on siis 50 vuotta eli päivän sankaritar on ollut espoolainen paljon pidempään kuin kauhavalainen.

Noissa asioissa ja asenteissaan molemmat olivat oikeassa, mutta minulta meni nuo 50 vuotta ymmärtää asia. Ajatusvirhe on sanassa ”paikka”. Ei ”maailma” ole nomini. Se on verbi. Se ei ole jotain sellaista, joka on. Se on jotain sellaista, joka tapahtuu ja jolle voi tehdä jotain. Ihmisen voimien mittakaavassa on esimerkiksi rakentaa koti.

Entisen oikean kodin ikävöinti loppui oikeastaan vasta kun edes taloa ei enää ollut olemassa, ja läheiset ihmiset paikkakunnalla alkoivat käydä vähiin. Tällä hetkellä he taitavatkin olla viimeistä myöden erilaisissa palvelutaloissa tai laitoksissa.

Äiti on aina ollut nuori ikäisekseen, niin nytkin.

Ja täällä on meneillään se suuri käsityöprojekti, josta kerrotaan lähemmin, kun aika on. Äidin tekemistä käsitöistä – niitä siis julkaistiin teko-ohjeineen alan julkaisuissa ja naistenlehdissä – on otettu toista tuhatta kuvaa, osa jopa käyttämällä sukulaistyttöjä mannekiineina 60- ja 70-luvun mukaan kammattuina ja meikattuina. Parhaat työt menevät pysyvästi museoon.

Isän valokuvia menee toiseen museoon ja myös huushollia on valokuvattu kovasti. Asunto, jossa en siis ole itse koskaan asunut, koska vanhempani viettivät siinä vain 40 vuotta, ei mielestäni ole ollut kovin kaksinen. Vasta kun se on käyty kuvien avulla läpi, on tullut selväksi, että jokaisella esineellä on menneisyytensä. Historiaa ei voi ostaa kaupasta. Jotkut niin sanotut antiikkiesineet ovat hiukan kuin ostaisi vähän käytetyn ruumisarkun. Yhden kaapin päällä on kello, joka naksutteli, kun opin sanomaan ”kello”.

Kertomisen arvoista tässä on se, että isäni ja äitini puuhia en ymmärtänyt, vaikka kaikki tapahtui nenäni edessä. Ehkä siinä on jotain jälkikasvulle tyypillistä. Sitä ei niin äkkiä ihmettele asioita, joiden seassa itse kasvaa ja muuttuu.

Ikävöinti, se sama tunne joka on helpoin käsittää esimeriksi evakkoja tai muita siirtolaisia ajatellessa, voi muuttua ikäväksi.

Ikävä tarkoittaa tunnetilaa, jonka yksi nimitys on melankolia, toinen ”spleen” ja kolmas depressio. Tietysti näissä vaivoissa on paljon muutakin, mutta tietynlaisen ikävän lääke on johdonmukainen toimeliaisuus, etenkin käsillä tekeminen. Joitakin ihmisiä sellainen auttaa paljon paremmin kuin lääketehtaiden hienoimman valmisteet. Ikävästä sinänsä ei parannu. Esimerkiksi lapsuuttaan ei saa takaisin, ei vaikka mikä olisi, eikä kuollutta.

Häpeän kun joudun tunnustamaan, etten huomannut omassa lähipiirissäni, että tässä tapahtui sama kuin Odysseiassa ja lukemattomissa lauluissa. Yksi kauneimmista keskiaikaa mukailevista  lauluista, ”File la laine”, on kehruulaulu. Miestä siinä odotetaan retkiltään.  Voi kehrätessään tai kutoessaan odottaa myös itseään palaavaksi. Siltä se joskus kuulostaa.

Epäonnisemmat alkavat kutoa tai virkata peitettä ikävälleen, jotta saisivat sen piiloon. Se ei koskaan onnistu. Ikävä iskee kuin kosteus, tai home. Ikävälle on tehtävä jotain. Sille on annettava muoto. Sille on keksittävä ilmaisut.

Kahvipannu

Se ei ole ratkaisevaa, kuinka hyvä olet. Se ratkaisee, kenen kanssa teet tutkimusta. Voi olla, että matematiikassa ja fysiikassa tilanne on toinen. Monissa muissa asetelmissa sääntö toimii.

Kuten esimerkiksi Pekka Himanen paperissa, jota minä sanoisin selvitykseksi, en tutkimukseksi, tiedon taso on kriittinen piste. Aivan kaikki voi olla kiinni siitä. Tiedon tasoa ei pidä mitata kuin kuumetta tai pakkasta. Sellainen mittaus ei ole mahdollista.

Tutkijajoukoissa parhaat oppijat erottuvat nopeasti. Yleistäen: tieteellinen etevyys on myös kykyä oppia jatkuvasti uutta. Tässä kohdin on turmioksi, jos on päässyt nopeasti pitkälle. Nuo norsunluutornin miehet ja naiset oppivat ennen pitkää, että tiimityöskentely on harhaanjohtava ja vanhentunut termi. Silti yhdessä tekeminen on kaikki kaikessa, kahvipannun ääressä..

Tähän ei tarvita mitään organisaatioteoriaa. Jared Diamondin uudessa kirjassa (joka ilmestyi heti myös suomeksi), mainitaan asiasta.

Olin oikeusministeriössä ja tapasin iloisissa merkeissä vanhoja tuttuja ja kuulin mielenkiintoisia asioita. Kun yksi kaveri kertoi, että heillä mietitään oikein kovasti asuntokauppa ja siis muun muassa oikeiden ja väitettyjen kosteus- ja homevaurioiden käsittelytapoja, en sanonut mitään, koska minulta ei kukaan mitään kysynyt.

Asuntoriidat ovat niin vaikeita ja pirullisia, koska yleensä joku on muuttanut pois ja joku sisään. Tuhansissa primitiivisissä yhteisöissä, joista Suomen tasavalta on yksi, hankalakin riita-asia on soviteltavissa ja sovittavissa, jos taitava henkilö johdattelee riitaveljet ymmärtämän, että heidän on tultava toimeen toistensa kanssa jatkossakin.

Tämän takia riidat asunto-osakeyhtiöissä – vaikkapa putkiremontista – alkavat usein verisinä tuhoamistaisteluina mutta sopivien henkilöiden oikein ohjailemina päätyvät ilman viranomaismenettelyä parhaaseen mahdolliseen ratkaisuun. Paras mahdollinen ratkaisu on käsillä silloin, kun jokainen hoksaa, että kaikki toiset kärsivät yhtä paljon ja että nyt ei ole mahdollista hyötyä kohtuuttomasti heidän kustannuksellaan.

Siis sama kuin monissa (mutta ei kaikissa) riitaisissa perinnönjaoissa. Jos kaikki poistuvat tilaisuudesta melko ärtyneinä ja tyytymättöminä, asiat ovat parhaalla mahdollisella tolalla. Kaikki ajattelevat, että olisi tämä paremminkin voinut mennä. Seuraava ajatus on hyvin usein, että kun ei mennyt, niin yritetään sitten päästä asiasta eroon tekemällä laiha sovinto.

Tämän vuoksi vedän liikkuvat taakse aina kun kuulen vedottavan oikeudenmukaisuuteen (riita-asiassa). ”Minä tahdon vain, että oikeus toteutuu” tarkoittaa ”aion kyykyttää teitä oikein kunnolla”.

Hyvin toimivat yhteen joukot, joita ei ole koottu satunnaisesti. Kaikki tietävät, että kun tämä julkisesti rahoitettu projekti on valmis, on kehitettävä seuraava projekti, ja sen onnistumien (eli palkanmaksun jatkuminen) edellyttää käsillä olevan hankkeen onnistumista. Kun kaikki ovat ymmärtäneet tämän, paskapuheetkin vähenevät kummasti eikä harvoin pidetyissä palavereissa käytetä työjärjestyspuheenvuoroja.

Hiukan epäilen, että opiskelijoiden parinkymmenen vuoden välien leimahtava rettelöintihalukkuus voi liittyä tähän. He tietävät siirtyvänsä parin vuoden kuluttua näkymättömiin. Samasta syystä tiedekuntaneuvosto tekee lopulta järjellisiä päätöksiä, vaikka ihmiset vihaavat ja halveksivat itseään.

Muuan tuttavani, jo kuollut korkeimman oikeuden jäsen, esitti nähdäkseni yleispätevän viisauden sanottuaan, että kun on äkkiä noussut korkeaan asemaan, ensimmäiset kuukaudet menevät ihmetellessä, että miten minä olen päässyt näin hienoon paikkaan. Seuraavat 29½ vuotta kuluvat ihmetellessä, miten tuo ja tuo ja tuokin on päässyt näin hienoon paikkaan…

Sama asia kuin sukulaisissa. Monilla on toisistaan valmiiksi niin oikea eli huono käsitys, että kaikkien  tämän tajutessa itse kukin hillitsee luontaisia taipumuksiaan, koska sellaisessa seurassa hevosteleminen tai brassaileminen ei johda mihinkään. Kuten ei hyvässä työyhteisössä: ei se osaa tuota asiaa; tehdään me se.

Päivän mietelause

Sääli, että huonoista ja halvoista vekottimista on niin vaikea saada tietoja. Hyvistä ja aivan liian kalliista tieto tulee pyytämättäkin.

En anna vihjettä kynistä. Tiedän itse, mikä kynä sopii parhaiten minulle. Tarvitsen kynää mm. erilaisiin muistiinpanoihin, kauppalistoihin ja hajanaisiin merkintöihin vaikkapa blogin aiheista. Valintani on tietty geelikynä, joita saa nyrkillisen eurolla. Itse varastelen niitä Aalto-yliopistolta. Koska olen siellä kirjoilla ja mukana erilaisissa asioissa ja on kulkuluvat ja kaikki, etu on mittava.

Tämä viikonvaihde on ollut syvätyydyttävä. On ollut kaikenlaista rientoisuutta lapsenlasten kanssa. Koska asianomaiset ovat saaneet itse valita, ohjelmistoon kuuljui käynti Verkkokaupan myymälässä Jätkäsaaressa. Itse nautin noista käynneistä melkein yhtä paljon kuin pistäytymisestä Biltemassa.

Yksi taksinkuljettaja muuten sanoi, kun älähdin hänen autoonsa istuessani, että oikein Letukka eli Chevrolet, että kylläkin Biltema-versio, valmistettu kai Koreassa. Ja kyllä myös K-Rauta on kova juttu. Sen jälkeen kun myyjissä alkoi rautakaupassakin olla paljon naisia, palvelu alkoi toimia niin että Speden klassinen ”Rautakaupassa”-speksi on vain paha muisto.

Tänään etsin selvästi alle 100 euron puhelinta, koska entinen (Nokia E75) mätänee käsiin. Kännykät ovat tuoretuotteita. Ei ole kuulkaa helppo löytää. Mielestäni puhelin voisi olla hyvä, jos sillä voisi soittaa. Esimerkiksi iPhone, jonka olen jossain välissä hankkinut, on varsin hyvä moneen käyttöön, mutta puhumiseen ikävä. Minusta ei ole miellyttävää painaa lasia korvaa vasten ja tuntea, miten akku alkaa kuumentua kuin sauna.

Sitä Nokian värkkiä, jossa oli oikeat kynnellä koputeltavat näppäimet, ei sitten enää saa, ainakaan siitä kaupasta.

Reissu oli kuitenkin hyödyllinen. Nyt uusi tietotekninen ongelma on Lukemista Äidille. Hän lukee romaanin päivässä, mutta ei oikein tahdo jaksaa pidellä kirjaa pitkän. Niinpä olen skannannut hänelle hiukan luettavaa, koska liuskojen lukeminen on kuulemma helppoa ja mukavaa. Lisäksi niiden kääntöpuolelle voi tehdä muistiinpanoja.

Siinä työssä tahtoo aina väsyä. Nostetaan kantta, käännetään skannattavan kirjan sivu, lasketaan kansi, painetaan enteriä.

Tänään käsitin, kuten monena muunakin elämän päivänä, olevani surkuteltava hölmö. Siellä näytti olevan hintaluokassa 60 – 80 euroa moniakin skannereita, jotka ovat niin pieniä ja kevyitä, että sellaisellahan skannailee sylistään vaikka televisiouutisia katsoessaan. Kohdehenkilö, äitini joka täyttää tulevalla viikolla 90, taisi marjamatkoilla kutoa yhden sukan mennessä ja kun kolme litraa puolukoita oli ämpärissä, toisen sukan kotiin kävellessä.

Vitsi ja asiasta kirjoittamisen syy on selvä. Tekstin skannaaminen ei todellakaan edellytä hääviä jälkeä. Vaatimatonkin vehje tekee täysin luettavaa. Eli neljänneksen pöytätilastani haukkaava Canonin printteriskanneri, josta muutenkin on ollut aina pelkkää murhetta, on vanhentunut koje, varsinkin kun se on mustesuihkuvehje, johon ei kohta edes saa niitä hirvittävän kalliita patruunoita. (Mustavalkoiselle olen ymmärtänyt hommata vuosia sitten alle satasen laserin, joka toimii kiukuttelematta. Kiitos valmistajien, siihenkään ei kyllä kohta enää saa värijauhetta.)

Monilla kaupoilla on nykyisin velvollisuus ottaa uutta ostaessa vanhat romut vastaan, kierrätykseen tai mihin menevätkään. Ainakin Anttila ja Verkkokauppa todella tekevät niin.

Suvun piirissä on myös kartutettu garderoobia. Erääseen valokuvaukseen liittyvään hankkeeseen on tarvittu rekvisiittaa. Matinkylän kierrätyskeskus on niin hyvä, että sieltä tahtoo väkisin tarttua mukaan käyttötavaraa. Keskihinta euro. Jos sattuu vastaan sähkölaite, väittävät että niiden turvallisuus on takahuoneessa tarkastettu.

Kuvassa blogin kirjoittaja kavereineen tulostamassa päivän mietelausetta. Huomenna 3-5 lapsenlasta viedään Peuranmaalle mäkeen. Elias ei tule, kun hän muka on liian pieni skimbaamaan eikä ole monoja (eikä mutakaan kenkiä). Ja mies on jo täyttänyt 3 kuukautta!

Anderzén

Hyvin kauan tuntemani Matti Anderzén täytti vuosi. Haluan onnitella häntä ja nostaa hänet esimerkiksi. On olemassa ihmisiä, joiden kanssa on vähän väliä eri mieltä suuristakin kysymyksistä, mutta se ei lainkaan vähennä arvostusta eikä lämpöä asianomaista ihmistä kohtaan.

Matin ura on täynnä ainakin näennäisiä ristiriitoja.

Hän on käsitykseni mukaan kotoisin Sörkasta. Ainakin kaksi vanhempaa veljeä kaatui Ihantalassa. Matti aloitti oman kertomansa mukaan muuten vain lainopin lueskelun mutta joutui ansaitsemaan rahoja Munkkisaaren rakennustyömaalla.

Kertomukset sodanjälkeisestä työmaaterroristi ovat hurjia. Siellä kuulemma putoili sakeanaan työnjohtajia, lankunpätkiä, vihamielisiä demareita ja kostonhimoisia kommunisteja sen verran korkealta tellingeiltä katuun, että henki lähti.

Anderzén joutui kertomansa mukaan havaitsemaan, että repsikan hommista hän olikin joutunut neuvottelemaan työkunnan urakkapalkkioista ja hyvin pian sen jälkeen Rakennustyöväenliiton sihteeriksi.

Luulen että hänellä oli demarien jäsenkirja, mutta en ole koskaan tullut kysyneeksi. Voi olla vieläkin.

Ay-liikkeestä hän päätyi Yleisradioon, josta suurivaltainen lakimies Eero Vallila oli saanut potkut. Muistamani mukaan syyt olivat painavat. Kysymyksessä oli korruptio. Sitten tuli Eino S. Repo ja kaikki muuttui, kunnes kaikki muuttui taas ja sen jälkeen yhtä mittaa. Andrzén oli edelleen radion ykköslakimies ja käytännössä mm. tekijänoikeuden bisnespuolen edustaja lukemattomissa yhteyksissä, muun muassa komiteoissa.

Hän luultavasti nautti toimittajapuolen edustajan (esimerkiksi Antero Laineen) kanssa kinaamisesta. Me muut istuimme ja toivoimme, että pääsisi kotiin.

Seuraava liike oli lievästi sanottuna yllättävä. Anderzén siirtyi Sanoma Oy:ön, jossa hänen tittelinsä oli ennen pitkää varatoimitusjohtaja. Joka tapauksessa hän toimi Aatos Erkon ns. salkunkantajana eri puolilla maailmaa.

Joka tietää vähänkin suomalaisen liike-elämän vaiheista, lienee perillä siitä, ettei tuo ollut mikään vähäpätöinen asia. Sanoma ei käyttänyt asianajajia, muuta kuin Vuorista painokanteissa ja sukuun kuuluvia Langenskiöldejä joissakin erikoisemmissa asioissa.

Tapasin aina katsoa tarkkaan tätä sörkkalaista nähdäkseni, miten fiksut miehet pukeutuvat, ja laskin, kuinka monta Rolexia asianomaisella on.

Tämä päivä on erikoisen sopiva Anderzénin onnittelemiseen. Uutisissa mainittiin, että konsernin hallituksen puheenjohtajaksi tulee Antti Herlin. Uutisissa ei mainittu, mikä hänen todellinen asemansa yhtiön omistajana on. Siitä kuullaan aikanaan.

Mielenkiintoisimmat ihmiset eivät koskaan kirjoita muistelmiaan. Matilta olen asiaa kysynyt ja hän on sanonut, ettei kiinnosta. Olen yrittänyt vähän kepillä sohia sanomalla, että tuskin kukaan muu tietää niin paljon suomalaisesta mediasta, sen valoisista puolista ja ennen kaikkea sen varjoisista kujista. Hän vain vastasi, että siksipä hän ei kirjoita. Eikä pahemmin puhu. Mitä nyt joskus jollekulle. Jos voi luottaa, etteivät puheet päädy esimerkiksi blogeihin.

Olen joskus ennenkin puhunut siitä, miten marsalkat ottavat kunnian, kun joku ratsumestari Mueller on suunnitellut Tannenbergin taistelun. Niin se menee. Taustalla on hiljaisia miehiä. Sääli niitä, jotka eivät sitä huomaa.

Siis onnea. Oikeastasan Matti on ilman virallista arvonimeä Todellinen salaneuvos, vaikka totta puhuen hänestä on mieleeni aina tullut Kolme iloista rosvoa. Hän osaa olla kulloisenkin tarpeen mukaan joko Kasper tai sitten Jesper tai Joonatan. (Tai leijona.)