Alituksia

Yllättävän hyviä kommentteja Täältä Pohjantähden alta.

Esimerkiksi Mannnerheimin osuus 1918 on kiinnostava kysymys. Oliko valkoinen sankari myös murha-Kustaa? Nimen nosti jälleen käyttöön Hannu Salama, vaikka se meni erään pikku elokuvan nimiin. Nimitys ja sen sisältämä käsitys lienee Vanhaa Pispalaa.

Viittasin kesän1918 saksalaisvaltaan. Tuo viittaus tarkoitti, ettei täällä ollut oikeastaan poliisia eikä muuta armeijaa. Täällä ei ollut liioin ulkopolitiikkaa.

Yleistietoihin voi kyllä liittää sen, ettei sotaa käyvä Saksa vuonna 1918 ”avustanut” mitään maata, ellei sellaiseen ollut sotilaallisesti ja taloudellisesti hyviä perusteita. Suomea avustettiin, mutta hanke jäi kesken, kun Saksa kaatui syksyllä 1918 melkein voitettuaan maailmansodan. Sillähän oli yksi vihollinen vähemmän, Venäjä nimittäin, ja yksi lisää, Yhdysvallat.

Nämä asiat ovat luettavissa monista hyvistä kirjoista. Mekinanderin uudesta Suomen historiasta näkyy tulleen uusi, ajantasainen painos, ja suuresti suosimani Pentti Virrankosken Suomen historia aikojen alusta on uutena, huokeana laitoksena markkinoilla. Soisin niille lukijoita.

Mutta kansallinen näköharhamme vaatii kuitenkin jankuttamista. Meillä on tapana luulla, että esimerkiksi nyt Kreikan, Korean tai EU:n kohtalo on Suomen kädessä. Näin se ei ole. Kokomme on pieni.

Joskus tuntee lukevansa, että Suomi voitti toisen maailmansodan Kannaksella 1944 ja patosi idän aallot. Näin ei käynyt. Kyllä Suomi hävisi ja itä aaltoili Keski-Eurooppaan ja aiheutti aina vuoteen 1991 synkkiä ajatuksia Amerikassa asti. Suomella ei ollut siinä paljon jakoa.

En olisi ehkä lainkaan mennyt näihin aiheisiin tässä ja nyt, ellei mieleeni olisi tullut kielen rapautuminen. Martin Saarikangas käytti televisiossa telakka-asiassa sanaa ”riski” tarkoittaen, että olisi täytynyt rikkoa lakia. Muutkin rikkovat. Reippaasti vain: vuorineuvos puhuu valtiosta ja kiinni jäämisen riskistä kuin murtovaras.

Lehdet kirjoittavat tuesta eli tuista joita on tahdottu tai kieltäydytty antamasta. Onko puhe rahasta vai lupauksista, se jää kertomatta kerran toisensa jälkeen. Minusta ”tuki” esimerkiksi sanassa ’valtiontuki’ tarkoittaa rahaa. STX-tuki lienee tarkoittanut pääomalainaa eli oman pääoman ehdoin annettavaa lainaa. Tuollainen sijoitus merkitään varallisuudeksi, mutta sitä ei makseta takaisin, paitsi ehkä osinkoina.

Odotan, milloin Rauman ja Turun seudun Kansallinen Vapautusrintama aloittaa toimintansa. – Toisen maailmansodan jälkeen eräät Etelä-Italian ja Sisilian kunnat erosivat Italiasta.

Olen ollut dadaismin suuri ihailija ja arvostanut surrealismia siitä pitäen kun luin 50 vuotta sitten Olavi Paavolaisen esseen ”Nykyaika etsimässä”. Näin kauan kesti ymmärtää, mikä Paavolaisen hienoissa kirjoissa on huonoa. Ennen sotia ilmestyneitä analyyseja taiteesta, Saksan natsismista ja Etelä-Amerikasta rasittaa edellä viitattu yhteinen näkövikamme.

Tuo dadaismi kukoisti Sveitsissä, etenkin Zürichissä. Kirjoittajalta ja lukijalta jää huomaamatta, että ensimmäinen maailmansota raivosi lähes kaikkialla muualla paitsi Sveitsissä ja Suomessa (jota ei ollut vielä olemassa). Ruotsin teollisuus oli sodasta riippuvainen, Norjan elämä ja menestys Saksan merivoimien upotussodasta.

Etenkin Zürich oli täynnä mitä uskomattomimpia tyyppejä, jotka olivat sotaa paossa ja keksivät äärimmäisiä keinoja huvittaakseen itseään ja suututtaakseen muita.

Saksan ekspressionismi ja Ranskan surrealismi syntyivät oloissa, joissa ehkä puolet luovista (alle 30-vuotiaista) miehistä oli pyyhkäisty olemattomiin käsittämättömistä syistä. Kaupungissa asui myös Stefan Zweig, jonka kertomus Sveitsin oloista sodan aikana on maltillinen. Suomen ja Skandinavian hän mainitsee ylimalkaan vain mainitessaan Pariisissa Paavolaisen ja muiden ylistämät ravintolat ja seudut kohteina, joihin ei kannata vaivautua, koska ne ovat täynnä humalaisia skandinaaveja…

Vastenmielistä

Oli levinnyt tieto, että laitakaupungilla suhteellisen ehjänä säilyneessä varastorakennuksessa olisi jotain arvokasta. Brittitarkkailijan mukaan ihmisiä tuli tuhansia. Varaston ryöstely muuttui hyvin väkivaltaiseksi. Vanha mies hakkasi ja potki maahan kaatunutta naista, joka oli raskaana. Hän potki mahaan. Myös naisen kasvot olivat veressä. Eikä hän ollut ainoa.

Sama äskeinen potkija kiirehti paikalta mukanaan sylin täysi saalista. Varastossa oli säilytetty vetimiä eli kaapin ripoja ja laatikon nuppeja. Mitään muuta siellä ei ollut.

Hölkättyään hetken sen minkä huonoilta jaloiltaan pääsi mies katsoi kahvojaan, mietti hetken ja pudotti ne kadulle. Hän jatkoi matkaansa, jos hän nyt mihinkään oli menossakaan, paljon hitaammin.

Paikka oli Berliini ja ajankohta kesä 1945.  Katkelma on yksi tuhannesta samankaltaisesta Keith Löwen kirjasta ”Savage Continent” (ISBN 978-0-670-91746-4, 2012).

Tarina on helppo lukea ja pysyy mielessä ja on yksi Lowen kirjan kesyimmistä. Helppous kai johtuu siitä, että puhe on saksalaisista, ja saksalaisiltahan nyt voi odottaa mitä tahansa.

Itse asiassa vankka kirja, maailmansodan jälkeisten tapahtumien erään osan tutkimus, on hyvin vakuuttava ja monipuolinen osoitus siitä, että ihmiseltä ei mene kuin kymmenen sekuntia unohtaa alkeellisimmatkin myötätunnon rippeet.

”Eläimellinen” olisi tässä yhteydessä loukkaava sana, loukkaava eläimiä kohtaan. Se että syö toisia, nielee elävältä tai raatelee pakoon kykenemättömäksi, on käsitettävää toimintaa, jota voisi sanoa järjelliseksi. Rystysten ja varpaiden takominen turraksi Berliinissä, jossa ei ollut paljon taloja pystyssä, muutamien vetimien takia, ei nähdäkseni ole järjellistä.

Hyvin samanlaisia, mutta paljon vastenmielisempiä tarinoita on koottu Englannista, Norjasta, Kreikasta, Ranskasta… Niin, olkaamme rasisteja – tarvinneeko Neuvostoliittoa, serbejä ja kroaatteja erikseen mainitakaan?

Löwen kirja on siis koottu asioista, joista emme halua tietää mitään. Koska asia ei suorastaan koske meitä, olemme lukeneet aika kattavasti juutalaisten kohtaloista, ja monet tietävät, ettei puolalaisten ja ukrainalaisten kohtelu saksalaisten saappaan alla ollut erilaista.

Sitä vastoin tämän lähteen mukaan muun muassa Puola kiistää tänäkin päivänä jyrkästi, että maassa olisi sorruttu minkäänlaisiin laittomuuksiin vähemmistöjä kohtaan vuonna 1945 ja sen jälkeen.

Mitä merkitsi 11,7 miljoonan saksalaisen naisen, lapsen ja vanhuksen siirtäminen suurelta osin jalan ja talvella satojen kilometrien päähän ilman ruokaa, juomaa ja lepoa, sen ainakin minä olen tiennyt kauan mutta en ole halunnut ajatella sitä.

Resnais’n elokuvasta ("Hiroshima - rakkauteni") alkaen eli puoli vuosisataa olen tiennyt ”saksalaisheilojen” häpäisemisestä Ranskassa, mutta se Löwen tieto on minulle uusi, että norjalaiset lakimiehet harkitsivat 1945 vakavissaan mm. norjalaisen ja saksalaisen suhteesta syntyneiden sylivauvojen karkottamista maasta. Asiasta julkaistiin komitean mietintö. Käytännössä näitä äitejä ja lapsia tyydyttiin sulkemaan erilaisiin laitoksiin, koska oikeuspsykiatrikin todisti, että saksalaisen kanssa suhteeseen ryhtynyt norjalainen nainen ei voi olla sielullisesti täysin kehittynyt tai ainakaan mieleltään terve.

Löwen kirja opettaa myös muita tarpeellisia tietoja, On tosiaan paikallaan ymmärtää, että eri puolilla Eurooppaa raivosi 1939-1945 ja laajasti myöhemminkin useita sisäkkäisiä sotia. Koska tunnetusta syystä eli kylmän sodan takia järjelliset rangaistustoimet jäivät melkein kaikkialla sillensä (Norjaa lukuun ottamatta), eikä rähmällään olleisiin asti päästy koskaan, on selvä, että syntipukkien tarve oli huutava. Yhtä selvää lienee, että Italiasta Ruotsiin virkamieskunta oli kuolemaan asti uskollinen kenelle tahansa – kenelle tahansa, jolle kulloinkin kannatti poliittisen realismin nimissä olla uskollinen. Koko Eurooppa oli Paasikiven linjalla ennen kuin Paaasikivi!

Kokemuksia eläkkeeltä III

Mainitsin eilen eläkkeelle siirtyneiden kurssittamisesta. Olisi siis annettava viitteitä ja virikkeitä, miten eläkkeellä voi olla.

Joku sanoi, ettei kuolemiseenkaan kurssiteta, vaan se on kohdattava yksin. Tässä kommentoija unohti erään ilmiön. Useimmat uskonnot ovat kuolemisen kursseja. Suomessa kurssitoimintaa harjoitetaan kirkoissa sunnuntaisin alkaen kello kymmenen.

Ajatuksia hyvästä ja oikeasta elämästä kutsutaan usein etiikaksi.

Siitä on toivoakseni ollut puhetta näissä kirjoituksessa vähän väliä, että ”nuoriso” keksittiin vasta 1950-luvulla. Seuraavalla vuosikymmenellä keksintä tuli käyttöön myös Suomessa.

Etenkin ranskalaiset tutkijat ovat esittäneet perusteluja ajatukselle, että myös lapsuus on myöhäinen keksintö. Se joukko, jota me nimitämme lapsiksi, käsitettiin taitamattomiksi ja alamittaisiksi aikuisiksi.

Perustelu ei ole kovin vakuuttava, mutta lasten pukeutuminen alkoi eriytyä aikuisten kuosista vasta porvariston nousun mukana.

Nyt on tapahtunut samanlainen muutos. On syntynyt uusi ihmisryhmä, vanhukset eli eläkeläiset tai amerikkalaisittain ”kolmas ikä”. Varmuuden vuoksi: itseni luen näihin vanhuksiin.

Korkea ikä oli vielä lapsuuteni maaseudulla sosiaalinen saavutus, jota ihailtiin. Kun vanhus alkoi muuttua vaivalloiseksi ja haista, arvonanto kyllä rapisikin.

Nyt kirjoitteluni saa aika paljon sävyjä siitä, että joulukuun alun muistokonserttia järjestellessäni olin yhteydessä useaan sataan ihmiseen, jotka olivat olleet paljon tekemisissä isäni kanssa. Pösilöille en soitellut, ja se onkin käytännön ongelma. On keksittävä oikeat sukulaiset tai tuttavat ja tapa kysyä heiltä kautta rantain, että onkohan se N.N. vielä liikenteessä. Nämä noin 400 75 – 98-vuotiasta olivat kyllä todella mielenkiintoinen joukko.

Kun ottaa huomioon että – toisin kuin kommentissa väitettiin – suurten ikäluokkien pakkoeläköityminen on vasta alkanut yhteiskunna ylemmissä kerroksissa, kysymyksessä on aika vahva painostusryhmä. Lääkäri tai tuomari ja suuri osa niistä, joita ennen nimitettiin virkamiehiksi, lentää lepääkeihäänä täytettyään 67. Ja eläkkeelle siirtyminen halun tai tarpeen vuoksi on nähdäkseni eri asia kuin eläkkeelle joutuminen. Tuttavapiirissäni on koko joukko ihmisiä, jotka on kannettu tikun nokassa käytävään käkättämään ja otettu turhat avaimet pois. Jotkut sanovat aivan suoraan, että olisivat kyllä mielellään jatkaneetkin.

Itse en jaksaisi 7,5 tunnin työpäiviä, viittä päivää viikossa – en edes professorin 1800 tuntia vuodessa. Luultavasti teen kyllä ”töitä” tuon verran, mutta ero on hyvin suuri, kun ei ole hallintoa eikä siis vastuuta toisten asioista.

Tämä uusi luokka on nyt viimeksi mullistanut kirjapainotaidon. Hymyilyttää, kun hyvät asiantuntijat pohtivat nuorison outoja tapoja, nämä kun eivät tilaa lehtiä eivätkä ihmeemmin taida edes ostaa kirjoja.

Itse näen asian aivan toisin. Yhdistelmä iPad ja eläkeläiset on tappava. Siinä heiluvat Sanomat ja Ylet. Applen nerokkuus on niissä piirteissä, joista sitä kierotaan – suljettu järjestelmä. Mutta mitä tekee eläkeläinen, joka on tottunut juoksuttaman IT-tukea aina kun masiina kaatuilee? Siirtyy tablettiin. Ainakin iPad on aivan täysi tietokone, jos ymmärtää hankkia (Applen oman) erillisen näppäimistön. Tiedonsiirron tukkeiden kiertoon tarjoaa Apple itse monia vaivattomia keinoja, jotka tosin edellyttävät, että käytettävissä on tietokone ja siinä iTunes.

Ajattelen, että Helsingin Sanomat teki suuren virheen tablettikokoisella lehdellä. Niin suuri osa maksavista asiakkaista on väkeä, joka on tottunut vuosikymmenien ajan vastustamaan edistystä, varsinkin jos se on hyödyllistä. Ei meitä vanhuksia saa siirtymään kaupunkioloissa kuivakäymälään. Sielumme on tapetoitu sanomalehdillä kuten entisajan ullakkokamarit.

Emme halua ennakkoluuloja. Haluamme vahvistusta jo omaksumillemme ennakkoluuloille. ”Työkansan Sanomat” tai ”Vapaa Sana” olisi kiireesti elvytettävä, broadsheet-kokoisina. – Uusi Suomihan teki tämän virheen eli alkoi sorkkia lehden formaattia ja asua, ja siinä kävi hyvin huonosti.

Kokemuksia eläkkeeltä II

Unto Hämäläisen teesi, että Suomi oli 1984 perin pohjin toinen maa kuin tämä nykyinen, samanniminen, on mielestäni tosi, mutta en allekirjoita sitä.

Suomi oli myös 1964 aivan toisenlainen maa ja yhteiskunta kuin 1984, saati 2013. Ensin mainitusta vuodesta minulla on muistoja ja myös tietoa. Se sattui olemaan minulle henkilökohtaisesti yhtä dramaattinen muutos kuin nyt pikku hiljaa odottelemani aivoverenvuoto; suvussa sellaista on ollut liikkeellä.

Tulin maalta kaupunkiin, armeijasta siviiliin, koulusta yliopistoon, siirryin heilastelusta seurusteluun ja melkein heti avioliittoon erään epätavallisen naishenkilön kanssa.

Tätä voisi luulla edistymiseksi ja aikuistumiseksi. Nyt käsitän, että se oli henkinen romahdus ja merkitsi ankaraa taantumista. Ilmaus voi olla liian lievä. Kukaties vajosin pysyvästi omalle tasolleni.

Suomen tasavallalle, jossa olen aina parhaani mukaan asunut, eräitä ulkomailla vietettyjä jaksoja lukuun ottamatta, kävi juuri samalla tavalla ja samoista syistä.

Tämä maa oli pyrkinyt läntisyyteen ja vastustanut ryssää ja Kekkosta ainakin 65-prosenttisesti. Noottikriisi eli Honka-liitto muutti kaiken. Kriisivaalit pidettiin 1962. Silloin Suomen silta tervattiin. Suomi vakiinnutettiin harakaksi sillä tervatulla sillalla EFTA-vapaakauppajärjestön täysjäsenyydellä 1986. Tuo sopimus vakiinnutti myös idänkauppamme rakenteet eli karkeasti kolmanneksen kansantaloudesta ja lujitti Kekkosen asemaa kaikkine Hämäläisen kirjassaan kohdin ilahduttavan pirullisesti kuvaaminen kummallisuuksineen.

Kun näet päästiin kiinni suuriruhtinaskunnan aikaiseen toimintaan eli hankkimaan voittoja kaupoissa, ensin niin sanotut punaiset vuorineuvokset, nimekkäinä Kauko Rastas ja Pekka Herlin (joka ei ollut vuorineuvos), huomasivat miten hämmästyttävän hyvää harjoitettu politiikka olikaan. Jopa sittemmin kunniatta kuollut vaate- ja kutomateollisuus nauttivat itäviennin eduista: kaksisataa tuhatta sinistä miehen pukua, koko kaikissa sama, ei kaulaa, ei valituksia laadusta.

Vuosien 1984 tai 1964 ongelma on historiankirjoituksessa lähes poikkeuksitta kaikkialla maailmassa vaalittu kansallisen yhtenäisyyden myytti, joka on valheellinen. Jopa sisällissodat poikkeamat selitetään rikollisuudeksi.

Suomi on nyt revennyt moneksi palaksi, ja itsekin yli 10 vuotta toistelemani 12 prosenttia kansasta syrjäytyy samalla kun tuloerot kasvavat ja hyvinvointi kasaantuu. Ei se Suomi todellisuudessa ole revennyt. Ei tämä ole koskaan ollut yhtenäinen. Vuonna 1964 syntymäköyhiä oli silloiseen toimeentulon mittaan verrattuna paljon enemmän, ja lisäksi kaupungit olivat erillisalueita, joissa sai jopa viinaa ja hyväksi havaittuja viettelyksiä. Koulutus viipaloi kansan 10 vuoden iässä. Menin oppikouluun 1955 ja käsitin kyllä, että tämä on oikotie onneen ja hyvin todennäköisesti työtehtäviin, jotka eivät ruumista riko.

Suomalainen versio tasa-arvon liturgiasta oli peräisin sotavuosilta. Siinä poikkeamme koko muusta Euroopasta. Meillä tiedettiin, että pöljä kansa pelasti myös rikkaat. Mutta kun meidän oli Neuvostoliiton mieliksi uskoteltava ajaneemme fasismin ja amerikkalaisuuden aatetta myös Ihantalassa ja Vuosalmella, asiasta vaiettiin niin kauan että sen luultiin unohtuneen, varsinkin kun 1970-luvun alusta asti päätoimisia unohtajia koulutettiin oikein yliopistoissa.

Vuosi 1964 sopii eläkeaatteisiin hyvin. TEL säädettiin 1963. Se säädettiin tosiasiassa sodan, jälleenrakennuksen ja asutustoiminnan raastamia ihmisiä ajatellen. Pahimman taakan kantaneet sukupolvet tosin kuolivat nöyrästi ihmeempiä eläkkeitä nostamatta.

Nyt menevät eläkkeelle suuret ikäluokat, joiden elämäntarina on aivan toinen. Työkykyisinä jää kotiin piruuntumaan ihmisiä, jotka kelpaisivat ainakin hanttihommiin järjestelmää joustavoittaen. Omien havaintojeni mukaan sopiva kuntoutus ja psyyken lääkitys voisi auttaa ihmeesti. Äkillinen työelämästä siirtyminen tappaa, mutta valitettavasti ei useinkaan laakista, vaan hivuttamalla. Miksi eläkkeelle menoa ei opeteta missään? Missä ovat kurssit? Miksi eläkeläiset ohjataan näennäistoimintaan? […]

Kuvassa 1984 syntynyt henkilö on huipulla jo 1989. Huippu on nimeltään Teide.

Kokemuksia eläkkeeltä I

Fingerporin piirtäjä Jarla teki tämän kuvan kai siksi, että kirjoitin esipuheen hänen tulevaan kirjaansa. Kysyin saako kuvan pistää blogiin. Ei hän kieltänytkään.

Nyt oli aikaa miettiä tätä kirjoittelua. Eräässä suhteessa tällainen on mieletöntä. Jos jaksaa ja haluaa kirjoittaa, pitäisi pyrkiä johonkin kestävämpään. Luulen että eilinen blogi on yhtä lohduton kuin eilinen sanomalehti. Blogi-kirjoitukseen vain ei voi kääriä makrillia.

Toisenlaisia tuumia heräsi kirjakaupoissa; Helsingissä molemmat uudet pitävät alennusmyyntejä. Järjettömän hienoja kirjoja saa kympilläkin, kuten tämänkin ”Aivot” (Rita Carter). Se on tyypillistä brittiläis-kansainvälistä tieteen kansanomaistamista, jollaisen aikaansaamisesta tässä maassa ei ole toivoakaan. Aivan liian kallista. Neurotieteen innostuneen harrastelijan näkökulmastani pidän kirjaa oivallisena ja myös esimerkkinä käsittelytavasta, joka vain ei onnistu verkkomediassa. E-kirjojen kiihkeänä kannattajana tunnustan kuitenkin, että plaraaminen ei oikein onnistu, jos muste on sähköistä. Ja tuollaisia kirjoja on paljon – ei niitä ole ajateltukaan luettaviksi, vaan selailtaviksi. Eikä niiden taso totta puhuen huolelliseen lukemiseen houkuttelekaan, varsinkaan kun taitossa ja suomennoksessa on selkeät hutiloinnin jäljet.

Saman kustantajan (DK) ”Geologia” osui silmääni toissa vuonna, ja minulta meni holtti. Kykyni ja keinoni eivät olleet riittäneet tuon alan uusien perustietojen hankkimiseen; sekin luonnontiede on tätä nykyä muuttunut jokseenkin paljon jopa kymmenen vuoden takaisesta.

Television dokumentit ovat parhaimmillaan verrattomia. Juuri näinä päivinä minua huvitti BBC-dokkarin kielellinen temppu toistella, että Suuri valliriutta on ”maailman suurin eläin”. Se on kirjaimellisesti totta mutta hetken saa miettiä huomatakseen, että juuri korallien kasvumekanismin eli polyyppien ja tiettyjen yksisoluisten yhteistoiminnan selvittäminen antaa aiheen miettiä uudestaan, mikä on ”eläin” tai ”eliö”. Vastaus taitaa olla, ettemme taaskaan tiedä, eikä se kai ole tärkeääkin. Olen muistaakseni lukenut sellaistakin, että kaikki Euraasian jäkälä on yhtä ainoaa eliötä.

Niin mekin, ystävät.

Nyt työnsä aloittanut sukupolvi saa miettiäkseen uudenlaiset yhteiskuntatieteet, jotka eivät enää perustuisi ”Linnén luokkiin”. Toistaiseksi opimme erilaisten voimien ja ilmiöiden vuorovaikutuksista haluamatta oikein tunnustaa, että esimerkiksi kiihkeitä tunteita nostattava Euroopan (EU:n) talous on jotain sellaista, minkä käsittämiseen parin vuosikymmenen takaisella taloustieteellä ei ole kaikkia tarvittavia työkaluja. Järjestelmä esimerkiksi näyttää olevan itse organisoituva, ei kyberneettiseen tapaan, kuten arveltiin, vaan fysikaaliseen, mistä on tieteen teoriassa suuria riitoja.

Joka tapauksessa kaikkein ehtivimmät pääomasijoittajat ja talousprofessorit ovat jo lakanneet käyttämästä sanaa ”globalisaatio”. Se ei kerro ilmiöistä yhtään enempää kuin esimerkiksi sana ”kauppa”. Mutta vielä on muodikasta kirjoittaa globalisaation kauhuista. Se kuulostaa niin asialliselta, vaikka ei merkitse juuri mitään.

Olen ajatellut kirjoittaa tässä jotain pientä eläkkeellä olosta ja kertoa, millaisia yllätyksiä muisti aiheuttaa.

Luin eilen Unto Hämäläisen kirjan ”Suomi Orwellin vuonna 1984”. Siitä on hyvä jatkaa.

Hämäläinen, joka lienee paras tämän hetken poliittisista kirjoittajistamme, on minua 10 vuotta nuorempi.

Hänen kaksitoista kuukausikatsaustaan vuodesta 1984 hämmensivät minua kuin tsunami koralliriuttaa. En muistanut noista aisoista juuri mitään, en edes kaupunginjohtaja Pekka Paavolan salaperäistä katoamista. En olisi osannut sanoa, oliko tuona vuotena kotitietokoneita ja mikä oli matkapuhelinten kehitysvaihe. Se oli yllätys, että matkailija sai viedä maasta rahaa vain Suomen Pankin salliman summan.

Kieltämättä muistot kirkastuivat ja havainnot osoittautuivat oikeiksi. Mutta silminnäkijän todistus on selvä: olin itse tuona vuonna 40-vuotias ja hyvinkin ahkerasti monessa mukana. Hämäläisen piirtämä ajankuva tuntui ensin kovin oudolta. Totesin, että lukeminen kannattaa […]