Vaikea kirjoitus

Yritän selittää käsitettävästi, mitä olen oikeasti tehnyt lähes koko kuluvan vuoden. Yhteen kotimaiseen ammattijulkaisuun lähti tai on lähtemässä kirjoitus, jonka englanninkielinen versio ilmestynee maailmalla samanaikaisesti.

Luulen etten ole pariinkymmeneen vuoteen tehnyt näin kovasti työtä selkeästi osoitettavan oikeudellisen ongelman kimpussa. Kysymys on patentin tulkinnasta, etenkin niin sanotuista ekvivalenteista aineista tai menetelmistä, jotka ovat melkein samanlaisia kuin vanhempi keksintö.

Tätä keskustelua on käyty korkean opin vähähappisessa ilmassa ainakin puoli vuosisataa. Itse jouduin tekemisiin sen kanssa viimeistään 1970-luvulla korkeimmassa oikeudessa. Tavallinen suhtautumistapa lienee myös lakimiespiireissä, etteivät patenttiasiat kuulu tervejärkisille ihmisille eivätkä tulkinnan kummallisuudet varsinkaan.

Joskus näyttää kuitenkin käyvän niinkin ja sattuvan jopa omalle kohdalle, että hiuksia halkova piipertely osoittautuu yllättäen erittäin tärkeäksi, tässä tapauksessa ihmisten hengissä pysymisen ja toiseksi rahan kannalta.

Juuri nyt ollaan ottamassa käyttöön geeniterapia, joka näyttäisi tehoavan erittäin hyvin ykköstyypin diabetekseen, ja valmiina on toinen vuosikymmenien työn tulos, jonka vaikutukset rintasyöpään ja eturauhasen syöpään vaikuttavat vallankumouksellisen hyviltä.

Yhdysvalloissa vaikean sokeritaidon perushoito, siis lähinnä lääkkeet, maksaa ainakin 500 miljardia dollaria vuodessa.

Ja kysymys on, voidaanko näitä terapioita patentoida eli käytännössä pääseekö jokin lääketehdas määräämään tavaran ja hinnan.

Taustalla on epigenetiikka, siis perinnöllisen tiedon siirto solun jälkeläisille ilman että tuo tieto olisi koodattuna DNA:n tai RNA:n sekvenssiin. Saman geneettisen informaation sisältävät solut voivat jakautuessaan erilaistua. (Tervetuloa takaisin Lysenko ja hankittujen ominaisuuksien periytyminen…)

Suomessakin on kaupoissa Nessa Careyn kirja The Epigenetic Revolution, joka tuntuu olevan hyvä ja ei-spesialistille avautuva. Mutta todella kova juttu on USA:n patenttiasiain muutoksenhakuasteen (CAFC) viime viikolla antama tuomio (Myriad Genetics et al.) ja kesän aikana Japanissa ja Euroopassa myönnetyt patentit.

Normaali ihminen ajattelee, että geenimanipulaatio on kamala asia. Itse asiassa kaikessa elollisessa geenit manipuloivat itse itseään esimerkiksi sytyttämällä ja sammuttamalla toisiaan koko ajan. Siis kysymys on siitä, millä menetelmin ja mihin asti. Kirjainsarja iPS on pelon aihe (induced pluripotent stemcell). Toisin sanoen puhe on myös kantasolututkimuksesta.

Patentointi on vain yksi ongelma. Tarkastus- ja lupamenettely on vielä isompi ongelma.

En edes yritä selittää asiaa pidemmälle. Tähän asti mm. EU (ja USA) ovat muuttaneet lakeja kiltisti juuri niin kuin lääketehtaiden juristit käskevät. Riippumattomia, asiaa ymmärtäviä juristeja ei ole kummallakaan mantereella paljon. Ovela ja hyvin lahjakas 20-kesäinen tekee viisaasti, jos lukee oikeustieteellisen tutkinnon lisäksi maisterin pääaineena molekyylibiologia ja sivuaineena neurotiede. Ja uskokaa tai älkää, käytännössä tullaan hyvin lähelle tietojenkäsittelyteoriaa. Uudet ”lääkkeet” tavallaan korjaavat geneettistä koodia.

Ennen pitkää kirjoitan alaan liittyvästä kirjasta, joka ilmestyi huhtikuussa, itse Edward O. Wilson (sosiobiologia, konsilienssi) on koonnut kaiken tietonsa yksiin kansiin. Kirjan nimi on The Social Conquest of Nature, ja siinä on vain 352 sivua. Nähdäkseni jopa historia joutuu uuteen valoon. – Ihmisen erottaa kädellisistä varhainen (epigeneettinen) mutaatiosarja, jonka vuoksi liha maistuu ja sulaa kymmenen kertaa paremmin kuin serkuilla. Ja Wilsonin käsitys perimästä ja sen merkityksestä on todella miettimisen arvoinen. (Kuva Wikipediasta.)

Katse vain

Heräsin kuin lapsi. Aikani istuttuani putosi kuulkaa lehti puusta ja ennen pitkää pisaroita. Join kahvia katsoen aamutelevisiota juhlamielen vallassa. Siellä näytettiin kelikameran kuvaa. Tuolla minäkin olen ollut! Lasipalatsi, entinen Hankkijan talo – niin, ja Mannerheimin patsas. Kiskot kiilsivät. Raitiovaunun kuljettajia kiroiluttaa, kun kiskoille tippuu märkiä lehtiä.

Kuvassa esiintyvä vauvasmies katsoo juuri sillä tavalla, jonka lapsi osaa. Sama henkilö, nykyisin monituisten tieteiden maisteri, joutui kerrassaan kiihdyksiin kopassa auton takapenkillä, kun sieltä näki puiden latvoja ja pilviä, ihmeellisiä pilviä!

Menin itsekin katsomaan ja sanoin vauvalle, että juuri pilvistä myös Baudelaire kirjoitti.

Samana kesänä lupasin kirjoittaa runokirjan, jonka nimeksi tulisi ”Kiertävä kivi on kuollut”. Se on maailman suurin siirtolohkare, joka on siirretty ihmisvoimin. Olin näet ajatellut ottaa Savosta loman päätyttyä mukaan paljon pienemmän kiven. Se näyttäisi komealta tuossa ikkunan alla, eikä se ollut metriä korkeampi eikä puoltatoista leveämpi.

Kyllä aikuisillakin miehillä pitäisi ollut itku- ja ilokivi, jolle voisi istua purkamaan sellaisia tunteita, jotka eivät varsinaisesti kuulu muulle perheelle. Harri Tapper kertoo romaanissaan noitumiskivestä, jota jonkun isä käytti kiroilemiseen. Kunnon miehenä hän ei iljennyt lasten kuulleen sellaisia. Ja sattuu sitä hyvillekin miehille tilanteita, joissa ärräpäätä vähempi ei helpota.

Se maailman suurin kivi on Ukkoskivi, joka painaa 1250 tonnia. Lähdeteopsten mukaan se on siirretty äärimmäisin ponnistuksin Lahdesta (Lahta, Lakta) nykyisen Pietarin alueelta loppusijoituspaikkaansa Pietari Suuren patsaan, ”Pronssiratsastajan” jalustaksi.

Maineikkaana Pietarin ja Venäjän tuntijana rohkenisin hiukan epäillä. Komea, ruskea kivi vaikuttaa ainekseltaan samanlaiselta kuin Kivennavan Joutselän kallio tai sitten itse Siiranmäki, Karjalan kannaksen ehkä korkein kohta, samassa pitäjässä.

Vaikka voihan se olla niinkin, että se on vierinyt omia aikojaan kohti Pietaria, kuten sukulaisena 1800-luvulla.

Kuka niistä siirtolohkareista lopultakaan tietää…

Vahva laulu

Joku kysyi, miten kirjoittaja on yhtenä päivänä häähumussa ja toisena kuoleman tunnossa. No, sellaista sanotaan elämäksi.

”Cantus firmus”, vahva laulu on erikoinen tapa käyttää bassoäänenä toista melodiaa. Kuvassa Merikannon ”Oi, muistatko vielä sen virren?” Säestyksenä on vitrsi ”Sun haltuus, rakas isäni.” Se alkaa säestyksenä kohotahdin jälkeen puolessa tempossa. Se on helppo laulaa. Toinen laulaa Merikantoa, toinen virttä. Nuotin es-molli on miesäänelle hiukan korkea, mutta se ei ole minun vikani. Transponoikaa perkeleet.

Tätä voi sanoa elämän sointuisuudeksi. Sopusoinnusta on turha puhua.

Bachin kaksinkertainen kontrapunkti ”Die Kunst der Fugen” Duodecimassa on niin mutkikas, ettei sitä lainkaan huomaa. Ei huomaa liioin, että säveltäjä kääntää nuottikuvan ylösalaisin, peilikuvaksi ja alkaa edetä lopusta alkuun contrario motu.

Väitetään, että taitelijan talosta kuului öisin nyyhkytystä. Ne olivat enkeleitä, jotka iltalomallaan taivaasta kävivät kuulemassa toista, kuvautuvaa taivaallisuutta.

Musiikki voi tavoittaa sen, mikä on mahdotonta logiikassa, eli olla tosi samanaikaisesti kuin vastakohtansa. A ja miinus A toteutuvat rinnan.

Kenraalibassoa ei mikään estä. Se voi panna suuren joen virtaamaan merestä suistoon ja siitä mutkien, käänteiden ja särkkien läpi kohisten ylös vuorille kuljettaen kuvajaiset mukanaan.

Ja virta vie

katseet, ja tie

vedessä on

muuttumaton,

peilikuva

heijastuva,

sen nähden

käsität tähden

virtaavan veren

tullessa meren

takaisin juurilleen,

ylhäälle, muurilleen.

Ja virta on

Liikkumaton.

Kuollut kuin kivi

Kun heräsin aamulla, olin kuollut. Ajattelin, että hyvä kun on vielä kukkia häistä. Selvää säästöä.

Kuolemisensa huomaa siitä, että tietokone ei käynnisty. CHKDSK pyörittää protestanttista liturgiaansa mustalla pohjalla. Sen tietää, että seuraavaksi tulee sininen screeni. Silloin on arkun kansi päällä ja ruuvit paikallaan. Mahtavatko ne käyttää kuusiokoloruuveja? Miten on varmistettu, ettei asiakas pääse ulos, vaikka hänelle olisi unohtunut Bilteman meisselisarja pyjaman taskuun?

Kyllä se varmasti on hoidettu. Aina on sanottu samaa. On rumaa, kun ruumiit luuraa.

Omaksumani tieteellisen maailmankuvan vuoksi panin television päälle katsoakseni, että toimivatko molemmat käteni sen vuoksi, että olen vain harmillisen takaiskun vuoksi siirtynyt kaartuvassa, 11,4-ulotteisessa aika-avaruudessa muualla (ei voi sanoa ”toiseen paikkaan”).

Televisio käynnistyi. Siellä juoksi Pekka Vasala kohti kultamitalia. Sen jälkeen haastateltiin Paavo Nurmea, joka vaikutti jotenkin höperöltä ja tietysti kaunaiselta.

Muistelin että poika olisi eilen sanonut ajelevansa moottoripyörällä tänne korkeisiin kokouksiin. Miten hänellä voi ajokortti olla, kun leikkikoulu on kesken ja Masalan suomenkielinen kansakoulu alkaa vasta kahden vuoden kuluttua? Tämä jäi nyt avoimeksi.

Minun tuli hyvä mieli siitä, että olin lähtenyt hovioikeudestakin taannoin pois. Olen joutunut havaitsemaan sellaistakin, että korkeinta oikeutta on luultu kotipesäkseni. Ei se niin ollut. En minä koskaan ilmoittautunut sinne hakemaan oikeusneuvoksen virkaa. Ne tehtävät on varattu aivan toisen tason miehille ja naisille. Minulla on hovioikeudesta oikein äänestyspöytäkirjakin, josta käy ilmi, että olen tuomarina surkea ja ammatillisesti joka tapauksessa kelpaamaton ylemmän palkkausluokan virkaan. Miten totta se onkaan!

Hovioikeudessa virassa ollessa kuoleminen on samaa kudelmaa kuin kauheimmat painjaisemme. Lisäksi sen merkitsi muistiin kreivi Tolstoi (”Ivan Iljitshin kuolema”). Päähenkilö on juuri kuin minä, ”palatsioikeuden tuomari, monien tarpeettomien toimikuntien turha jäsen”.

Kun kaimani makaa arkussa, hän tietysti näkee ja kuulee kaiken. Juuri sen takia ei pitäisi unohtaa kirstun kantta auki. Nääntynyt vaimo ja kyllästyneet lapset ovat tietysti hyvin tyytyväisiä siihen, että äijästä päästiin, ja vielä vähällä.

Virkaveljet palatsioikeudesta (sama elin, mahdollisesti väärä suomennos sanasta ”hovioikeus”) alkavat saapua valittelemaan väitettyä suruaan. Olen minä ennenkin seisonut kuuntelemassa näitä lyhyitä mutta kömpelöitä puheita. Siinä ei tiedä, mihin jalkansa pistäisi. Suuhun?

Kun hyvin järjestetyn viraston viran- tai toimen haltija kuolee, se herättää hyväksyvää hyrinää, olipa vainajalla uusi päällysviitta tai ei. Surutalossa kaikilla on yksi mieli: vakanssi aukesi. Olavivitsh on virkaiältään kymmenen päivää vanhempi mutta Johannesvitsh on toiminut virkaa toimittavana kihlakunnantuomarina… Tulee ankara äänestys, mutta sehän meille on suolaa leivän päälle.

Maailma on täsmälleen tällainen, jottei kuolleen tarvitsisi toimia kuin naapurin rouvan, joka käännähtää pihassa ja kiirehtii katsomaan, jäikö liesi päälle, kissa kampaamatta tai rauduskoivun lehdet lukematta.

Ei maailma tule, ikävä.

Kun olin viettänyt tunnin tuonpuoleista elämää, tietokoneen toinen silmä rävähti ja luettavaksi tuli ilmoitus, jonka mukaan ikkunoita aloitetaan. Kun ääreisverenkiertoni oli selvästi elpymään päin, ryhdyin kirjoittamaan tätä ja kirjoitin lapulle muistiin: kysyttävä kustantajalta, paljonko hän maksaisi nyt käteisille muistelmista haudan takaa.

Vanhukset töihin!

Sopivimpia auttelemaan vanhuksia ovat nähdäkseni vanhukset.

En tarkoita palvelujen huonontamista vaan parantamista. En uskalla ottaa kantaa siihen, miten suuri osa vanhuskeskustelusta on politiikkaa. Toisin kuin lapsilla, vanhoilla on äänioikeus.

Asia ei ole minulle millään muotoa outo, mutta kokemukseni ovat yksipuolisia. Ne vanhukset, joiden hyvinvoinnista olen itse vastuussa, ovat harvinaisen pontevaa väkeä. Kyllä he ovat myös hyväosaisia. On eläkettä, asuntoa ja sukulaisia. Ja on sitä rahaakin.

Itse olen harhaileva dementikko, kuten näistä kirjoituksistakin havaitsee. Hetkittäinen pystyn kuitenkin esittämään täysijärkistä.  Tässä olisi toivoni mukaan järkevä ajatus.

Vanhat ihmiset eivät osaa käyttää uuden yhteiskunnan verkkopalveluja. Käsitettäviä koneita, kuten maksuautomaatteja, suljetaan ja viedään pois. Jos haluaa ostaa junalipun, täytyy kuulemma soittaa puhelimella lapsille ja pyytää heiltä apua, jos on lapsia.

Teimme tästä asiasta HIITissä erilaisia skenaarioita vuonna 2002 ja seuraavina vuosina. Kaikki mikä oli leimattavissa ”sisällöntuotannoksi”  tahtoi jäädä korkeakoululla sikseen. Sanon tämän hiukan hammasta purren, koska mielestäni liian monet kollegat – siis professorit – elättelivät lapsellisia luuloja ”tiedemiehen” maailmasta. Siihen eivät arjen huolet muka kuuluneet. Muistelen toden totta tavanneeni eräänkin , jonka mielestä LaTeX olisi myös mummoille sopiva ohjelma kirjoittamistarpeisiin…

Puhe on ladontajärjestelmästä, jonka oppimiseen eteviltä insinööreiltä näkyy menevän useampi kuukausi. Ohjelma on hieno, mutta sen ominta aluetta ovat matemaattisia kaavoja merkkejä tulvivat työt.

Tänäkin päivänä varakkaiden ja valistuneiden on helppo hylkiä jotain tiettyä tekniikkaa. Yksityisautoilusta voi ehkä luopua, jos on onnistunut sijoittumaan pääkaupunkiseudulle tai muualle kaupunkien läheisyyteen. Ilman kännykkää ei tahdo tulla toimeen. Epäilen, että täyskieltäytyjiksi ilmoittautuneilla on kumminkin matkapuhelin jossain piilossa. Jos joku kysyy neuvoa, käsken hankkimaan kalliin puoleisen älypuhelimen. Sellainen on helppo käyttää. Tuossa on pöydällä kaksi Nokiaa ja yksi iPhone. Viimeksi kuluneen viikon on yritetty saada Nokia hyväksymään profiili, joka päästäisi perheenjäsenet läpi, kun puhelin on muutoin äänettömällä. Samsungilla tämä mielestäni sangen käsitettävä tarve on kuulemme otettu hyvin huomioon.

Mutta kojeiden käytön opettajiksi vanhoille ihmisille patistaisin toisia vanhoja ihmisiä. Eri tasoisia osaajia on kaikissa ikäluokissa. Kokeilujen jälkeen arvelen, että vanhan on helpompi uskoa neuvoa ja myöntää tyhmyyksiä toiselle suunnilleen saman ikäiselle.

Samaa ehdottaisin tietokoneen käyttöön. Koneeksi mielellään jokin ultrabook, jos rahat riittävät, ja opetuksen aiheiksi verkko, sähköposti ja teksti. Huomatkaa tuo ”ultrabook”. On turhan tavallista, että vanhalla on koneena lasten hylkäämä laite, jossa on vielä vanhat, kankeat ohjelmat.

Ja opettaja sanoo varmaan ensimmäiseksi, että selaimeksi esimerkiksi Firefox ja että tekstin saa niin suureksi kuin tykkää pitämällä Ctrl pohjassa ja pyörittämällä hiiren pyörää.

Olen seurannut vaivihkaa vanhainkodeissa ja sairaaloissa kävijöitä. Kyllä se kuulkaa vain niin on, että kun kävijä käsittää olevansa jo melkein samassa veneessä, eläytyminen hoidettavaan eli sen paljon puhuttu ja syystä kaivattu empatia löytyy vähällä.

Jaa – tämä vanhus löysi muuten lopulta mieleisen ja tarpeellisen kapineen koneisiinsa. Musta Ducky-näppäimistö, joka on kyllä valitettavasti kallis. Mutta olo on taivaallinen, ja tämä on vanhuutta. Näppäimissä on kunnon vaste ja tunne on kuin lerpuilta käytettävällä IBM:llä 1990-luvun alussa tai jopa – koska näppäimet kolisevat kodikkaasti, vähän niin kuin IBM:n pallokoneella ja muilla oikeilla kirjoituskoneille kauan sitten – tiedättehän ne koneet, jotka tulostavat ilman Ctrl-P:n painamista, ihan tuosta vain, reaaliaikaisesti…

Runomittari

En ole varma, mitä yliopistolla opetetaan nykyisin runomitoista. Joka tapauksessa ne harvat, jotka kiinnittävät asiaan huomiota, ymmärtävät yleensä asian väärin.

Runous sivuutti mitan ja riimin 1950-luvulla. Sitä lakattiin lukemasta. Mitallinen ja loppusoinnullinen teksti nauttii suunnatonta suosiota iskelmien ja laulelmien ansiosta ja sellaistensuurten nimien kuin Helismaa, Veksi Salmi, Juha Watt Vainio ja Juice Leskinen työntuloksena. Unohtamatta missään tapauksessa Hectoria. Juuri nyt välttämättä rytmillinen ja mielellään loppusoinnullinen rap (Paleface) on kova juttu. Reggae (Jukka Poika) on joko vähän heikompaa runottelua, tai sitten entisestä kehitettyä.

Suomalainen runokieli syntyi saksan ja ruotsin muunnelmana. Se on yksi syy August Ahlqvistin raivoon Aleksis Kiveä kohtaan. Ahlqvist oli sovittamassa kieleemme mittoja, jotka eivät siihen lainkaan sovi. Kivi kirjoitti runoutta suomeksi.  Leino oli parhaimmillaan, kun hän harhautui hyvin kauas näistä väitetyistä runon säännöistä. (”Nocturno” on mitallisesti aika mielivaltainen; ”Elegia” eräänlaista viisimittaa eli pentametria, jota tähän yhteyteen kuulumaton alkusointu värittää vahvasti.)

”Helkavirsistä” kuulee, että Leino ymmärsi yhtä hyvin kuin Sibelius kalevalamitan ”sääntöjen” suhteellisuuden. Nykyisten osoitusten mukaan esimerkiksi tämä Kalevalan kuuluisa jakso on virheellinen: ”Terve, kuu, kumottamasta / kaunis, kasvot näyttämästä = = = kuu kulta kivestä pääsi  = = = pääse illalla ilohon/ …”

Eräät kielet, kuten latina ja ranska, menevät tavun pituuden mukaan. ”Kun saapuu syys…” ei ole oikein hyvä käännös. Englanti ja saksa menevät yleensä painollisen ja painottoman tavunvaihteluna, ja juuri Saksassa väännettiin klassiset mitat, jotka välittyivät meille: ”Kaunison kuollakun joukkojen eessä…”

Kun seuraavan kerran haluatte turpaanne, sanokaa akateemiselle möykkäporukalle” Gaudeamus igitur” –yhteislaulun jälkeen, että pahaa tekee. Latinankielisessä runoudessa pitkiä tai lyhyitä vokaaleja ei voi sivuuttaa. gaudeAAmus igiTUR juveNES dum suMUS.

John Hollanderin ”Rhyme’s Reason” on ainoa tutemani todella hyvä, todella opettava opas runomittojen merkitykseen ja mieleen. Kirjoittajapa on kirjoittanut ainakin 200 erilaisesta muodosta esimerkit juuri tuota muotoa käyttäen.

”Sapphics: four-line stanzas whose first three lines are

Heard – in our hard English at least  - as heartbeats,

Then, in one more touch of a final short line,

               Tenderly ending.”

Ja tavujen lukumäärään perustuvasta runosta (jollainen meidän kalevalamitammekin on) esierkki:

               “Like a haiku that,

Awaking from dreams, dreams on

               From sleep’s closing door,

The tanka’s vision lies on

For fourteen syllables more.”

Ja keskiajan lopun rondeau (rondo) vuodelta 1918 (John McRae)

In Flanders Fields the poppies blow

Between the crosses, row on row,

               That mark out place, and in the sky

               The larks, still bravely singing, fly

Scarce heard amid the guns below”

Häät nousoo

(En ole enkä viitsi olla koneen ääressä ainakaan huomenna. Ja puuhaa on pyhänäkin.

Tiedän että runositaattitervehdys on lievästi sanottuna ekletinen.  Tämä nyt kuitenkin on kauneimpia runoja täytetystä rakkaudesta. Siinä sivussa se on osoitus siitä, että John Donne meni parhaimmillaan jopa Shakespearen ohi.

Ja vielä – ravistelevin eli siis paras tietämäni runojen lukija (”runonlausuja”) on Richard Burton, jonka luenta tästä ja Dylan Thomasista löytyy vaivattomasti esimerkiksi iTunesista.)

The Sun Rising

               Busy old fool, unruly sun,

               Why dost thou thus,

Through windows, and through curtains call on us?

Must to thy motions lovers' seasons run?

               Saucy pedantic wretch, go chide

               Late school boys and sour prentices,

         Go tell court huntsmen that the king will ride,

         Call country ants to harvest offices,

Love, all alike, no season knows nor clime,

Nor hours, days, months, which are the rags of time.

               Thy beams, so reverend and strong

               Why shouldst thou think?

I could eclipse and cloud them with a wink,

But that I would not lose her sight so long;

               If her eyes have not blinded thine,

               Look, and tomorrow late, tell me,

         Whether both th' Indias of spice and mine

         Be where thou leftst them, or lie here with me.

Ask for those kings whom thou saw'st yesterday,

And thou shalt hear, All here in one bed lay.

               She's all states, and all princes, I,

               Nothing else is.

Princes do but play us; compared to this,

All honor's mimic, all wealth alchemy.

               Thou, sun, art half as happy as we,

               In that the world's contracted thus.

         Thine age asks ease, and since thy duties be

         To warm the world, that's done in warming us.

Shine here to us, and thou art everywhere;

This bed thy center is, these walls, thy sphere.

(Nainen on valtio, ruhtinas minä. / ei muuta ole / Ruhtinas on voimaton; verrattuna tähän / kunnia on kuje, rikkaus alkemiaa. / Aurinko, olet osaksi onnellinen / maailman rakenteissa. / Ikäsi painaa. Työsi on lämmittää  maailmaa. / Hoidat sen hienosti / lämmittämällä meitä. / Loista nyt meille, niin / virkasi on hoidettu; / sänky on keskusta, taivaasi nämä seinät.)

Norri

Tunnen Norrin Matin, joka esitti uutisten mukaan merkittäviä muutoksia oikeudenkäyntijärjestelmään. Arvostan Mattia. Olen joskus hävinnyt hänelle asianajajana pari vaikeaa juttua niin että ammattitaidosta olen selvillä. Henkilönä hän on ylifiksu ja yksinäinen susi. Lisäksi hän on julkaissut hyvin kunnioitettavia suomennoksia (Hayek; Johanneksen evankeliumi).

Ajatus asianosaisille annettavasta oikeudesta nimetä tuomari riita-asiaan ja siihen liittyen bonuspalkoista tuomareille on miettimisen arvoinen.

Osaava oikeusministerimme torjui ajatuksen oikopäätä. Soisin että asiaa mietittäisiin. Tuomioistuimet kieltäytyivät myös perustelemasta päätöksiään vedoten tuomarin riippuvuuteen. Luin eilen Helsingin hovioikeuden verkkosivuilta vaivalloisesti esiin kaivamiani artikkeleita tuomioiden perustelemisesta ja olin hyvilläni. Myös korkeimmalle oikeudelle on vastenmielistä soveltaa etenkin J. Virolaisen ajamaa puolesta- ja vastaan –perustelutapaa (pro et contra). Sehän tarkoittaisi, että tuomarit perustelisivat, miksi hävinneen osapuolen väitteet ja todisteet on hylätty.

Tuomareiden riippumattomuuden suurin uhka on tuomarit.

Vakuutusoikeus pääsi julkisuuteen. Keskustelua on kuvattu epämiellyttäväksi. Hyvä niin. Ratkaisujen perustelut ovat sitä ja tätä. Lisäksi tuomareiden riippumattomuus on siinä määrin turvattu, ettei vakuutusoikeuden – eikä hovioikeuksien – tuomareita löydy verkosta. Valtiokalenteri, josta heidät löytää, maksaa turvalliset 135 euroa, eikä sitä löydä vaivattomasti tavallisista kirjastoista.

Valtiokalenteria ja lakimiesmatrikkelia vertaamalla voisi havaita asian, jota Norri ei iljennyt sanoa. Esimerkiksi remontti- ja rakennusurakkajutut ovat useimmille tuomareille hyvin vaikeita ja aihepiiri täysin outo. Minun ei pidä enää vedota omiin kokemuksiini, koska tuomarin urani loppui 13 vuotta sitten – mutta kyllä kollegat kysyivät minulta, mitä tarkoittaa ”kosteuseristys” rakennusvirheistä puhuttaessa. Eikä vesikatto riitä? Olen myös selittänyt kollegalle, mitä tarkoittaa debet ja mitä kredit ja mikä on ”tase”, jollainen on esitettävä mm. yrityssaneerauksen yhteydessä. Korkeimmassa oikeudessa arvostettu oikeusneuvos kysyi kummastuneena, mikä se on se sellainen grynderi, josta esittelijä puhuu. (Tuossa vaiheessa tämä sana esiintyi jo ainakin yhden oikeustieteellisen väitöskirjan otsikossa.)

Oikeusministerin empimisen voisi sivuuttaa vaatimalla käräjä- ja hovioikeuksiin espressojaostoja, joille tuomari saisi hakeutua vapaaehtoisesti ansaitsemaan esimerkiksi kaksinkertaista palkkaa. Ja saman olisi nimenomaan koskettava notaareja ja esittelijöitä.

Vastustus on oleva kova. Toinen puoli esim. hovioikeuksien presidenteistä ja jääräpäisimmistä jäsenistä pitää kynsin hampain kiinni bagatellijutuista (merkitykseltään vähäpätöisistä asioista). Erilaisiin siivilöintimenettelyihin on käytetty aikaa ja vaivaa, hyvin laihoin tuloksin.

Niinpä esimerkiksi patenttijutuissa väliaikaiskielto on jo muuttunut tavoitteeksi. Kiellon voi saada heti, ja sen voimassa ollessa vastapuoli voi muuttua kumman  yhteistyöhaluiseksi niin että iso oikeudenkäynti vältetään.

Välimiesoikeuksista ja muista sivutoimista on turha puhua tässä yhteydessä. Ei niissä kuulemma istu kuin muutama virkatuomari. Itse en ole ollut koskaan välimiehenä.

Olisi myös oltava rohkeutta siirtää lapsen huoltoa ja tapaamista koskevat asiat enimmäkseen pois tuomioistumista. Ne ovat juttuja, joissa hitaus aiheuttaa tuntuvaa vahinkoa lapselle, josta riidellään. Eikä tuomareiden sosiaalinen asiantuntemus liioin välttämättä riitä.

Rikosasioista muuten uudistan ennenkin esittämäni ajatuksen. Tuomareille hyvin työläät tavanomaisten nakkimakkaran varkaiden jutut ja esimerkiksi selvät ja tunnustetut rattijuoppoudet voisi hoitaa tanssipaikkojen tapaan: rangaistusajan kestävä leima kämmenselkään.

Espressojaosto voisi istua paikallisessa R-kioskissa tai marketissa. Kymenlaaksossa jotain tällaista lienee kokeiltukin hyvin tuloksin.

Huokaus

Iso juttu Googlesta aiheutti maanantain huokauksen. Se oli maanantain juttu. Uusina esille otetuista asioista on keskusteltu kiihkeästi ainakin 15 vuotta. Haastateltu amerikkalainen kollega kuuluu siihen suureen joukkoon, jolla on silmää kaupalliselle menestykselle.

Artikkelissa oli tavanomaiset väärinkäsitykset. ’Yksityisyys’ on mm. Suomessa sekä rikosoikeudellinen että siviilioikeudellinen käsite. Ero on valtava. Rikosasiassa poliisi ja syyttäjä voivat hyvinkin ryhtyä toimimaan, ja selvittely oikeudenkäynteineen voi osoittautua loukatulle halvaksi, jopa lähes ilmaiseksi. Siviiliasiassa – näin tapaan itse sanoa, jos joskus suostun vastaamaan oikeudelliseen kysymykseen – loukatun on syytä lähteä siitä, että vähintään kymmenen tuhatta euroa on hankittava ennen kuin päästään puusta pitkään, ja tuokin summa voi olla mennyttä, vaikka juttu voitettaisiin. On tilanteita, joissa sata tuhatta on oikeampi arvio.

Tämä perustuu pitkän ja surullisen elämän aikana suodattuneeseen tietoon. Rehelliset kelpo maallikot (siis muut kuin oikeusjuttujen parissa askartelevat lakimiehet) eivät osaa ajatella eivätkä aina edes usko, että oivallusta ”minä olen oikeassa – oikeuksiani on loukattu” seuraa automaattisesti jatkokysymys: ”mitä voin tehdä”.

Viimeksi joitakin päiviä sitten rupattelin hyvin arkisesta ongelmasta ja sanoin:” Olet oikeassa. – Unohda asia.” Juttukaverini on viisas ihminen. Hän nielaisi ja vaikeni.

Jos keskustelu olisi jatkunut, olisin saattanut sanoa, että lähetetään vastapuolelle vertahyytävä uhkailukirje, uhataan toimittaa hänet Kakolan vankilan pimeimpään soppeen ja pyytää, että avain heitetään Aurajokeen – ja ellei se tehoa, unohdetaan asia.

Joskus huomaan olevani vanha fasisti. Ikään kuin kaipaan niitä aikoja, jolloin mökin äijä könysi itsensä ukkotuomarin puheille selittämään kokemaansa vääryyttä. Ukkotuomari luki otsa rypyssä lakikirjaa, löi kirjan kiinni ja sanoi: ”Sie out viärässä. Ala laputtaa. Ja sano akalles terveisiä.”

Sanomalehtiartikkelia luettaessa muistettava: Englannissa (U.K.) ”privacy” on mitä mutkikkain asia. Ihmisoikeustuomioistuimelle britit väittävät yleensä, että nämä kysymykset ovat hallinnassa. Toisaalta heillä viranomaisten ja sellaisiksi itseään väittävien mahdollisuudet penkoa ihmisten asioita vaikuttavat rajattomilta ja rajoittamattomilta. Lakeja ehkä on, mutta ei mielenkiintoa niiden noudattamiseen.

Yhdysvalloissa (U.S.A.) tilanne on sitä vastoin vaikeampi. Lainsäädännön ja oikeuskäytännön sekavuuden lisäksi perustuslaki tekee tepposia. Esimerkiksi se sananvapaus, jonka nimeen jotkut blogin kommentoijat ja monet verkkovarkaat vannovat, on amerikkalainen erikoisuus, eikä se ole juurikaan sukua eurooppalaiselle, ihmisoikeussopimusten ja täkäläisten perustuslakien turvaamalla sananvapaudelle.

Huomionarvoinen, tässä blogissa kymmeniä kertoja tolkutettu ongelma on ”yksityisyyden” kehittäminen, se kun on tavallaan vektorisuure tuntemattomassa koordinaatistossa. Tarvitsemme suojaa valtiota ja poliiseja vastaan; tarvitsemme suojaa liikeyrityksiltä; tarvitsemme suojaa uteliailta ukoilta ja akoilta.

Lisäksi on ymmärrettävä, että yhä useammat myyvät yksityisyyttään kuin mustaa makkaraa. Vahinko vain, että he pyrkivät myymään myös toisten yksityisyyttä.

Ilmiössä ei ole sinänsä mitään pahaa. Jos joku esiintyy rahasta mainoksissa, hän tietää hiukan leimautuvansa. Jos toinen esiintyy tositelevisiossa, hän luopuu aika monista oikeudellisen suojan muodoista. Ja verkossa Google mainoksineen ja Facebook tietenkin toimivat keräämällä ja käymällä kauppaa ihmisten ”profiilitiedoilla”, ja se on ongelma, koska kaikki eivät käsitä, että nettiin vuodatettu sappi ei katoa sieltä ikinä, kun taas elämä, se muuttuu.

Itse luovuin Feissarin käyttämisestä kokonaan. Rajoitetulla osallistumiselle on puolensa ja osittain erinomaiset puolensa. Mutta sitten on huoliakin, eikä harmin aiheita tarvitse ostaa kaupasta rahalla. Näyttää niitä riittävän omastakin takaa.

Haukipuu

Muistin että viidestoista päivä syötiin kermakakku, jonka koristeena oli vadelmia. Esiin kääntyi tämä valokuva, jossa on niiden elokuun kakkujen paikka ja hauki (toinen vasemmalta).

Kymmenen tuntia myöhemmin näin uutisista, millainen veistos musiikkitalon eteen saadaan. Siinä on se sama Hellaakosken hauki, josta tuotakin valokuvaa otettaessa puhuttiin. Siis se, joka nousi kuusen latvukseen punaista käpyä purrakseen, ja lauloi.

Hauki on runoudenpyhä kala. Sen syöminen on sitten eri puheenaihe.

Kun ajattelin, millaisia terveisiä välittäisin vuodelta 1965, niin se oli kyllä ero. Kalaa syötiin paljon, ja syötiin nimenomaan haukea, lahnaa ja ahventa. Särjistä ja pikkuahvenista voi laittaa suurustettua kalakeittoa.

Ehkä menisin asiaan. Kuvassa esiintyvän naishenkilön isä oli syntynyt 1896 ja kuului selvästi suomenkieliseen yläluokkaan. Aloin aavistella aika myöhään, ehkä kymmenen – viisitoista vuotta sitten, että suomalaisen keskiluokan ( ainakin 75 % väestöstä) käsitys itsestään on osittain virheellinen.

Tuo itseymmärrys perustuu toisaalta sotiin, jotka olivat yhdelle sukupolvelle taustaan, varallisuusasemaan ja poliittisiin kantoihin katsomatta yhteinen onnettomuus, joka oli käyty yhdessä läpi. Niinpä jäimme vaille todella repiviä ristiriitoja.

Tuo edellinen sukupolvi, isoisät, koki sodan toisin. Minun toinen isoisäni heilui vapaaehtoisena, mutta hän oli entinen heimosoturi ja kielitaitoisena (venäjä) armeijalle tarpeellinen. Toinen isoisä oli kotikirkonkylän väestönsuojelupäällikkö, joka oli Länsi-Suomessa olemattoman helppo homma. Molemmat olivat syntyneet 1896. Puheena oleva appeni johti sotasairaalaa eikä tainnut olla edes selvillä demokratisoitumiskehityksestä. Kun hän joutui tekemisiin sotilaiden kanssa, he makasivat yleensä narkoosissa leikkauspöydällä.

Heidän käsityksiään ei määrännyt politiikka, vaan 1920-luvun opiskeluvuosien Saksasta omaksuttu sivistyskäsitys. Kun sotaäijät – isäni sukupolvi – lukivat Valittuja Paloja ja istuivat elokuvissa, tämä edellisen polven yläluokka luki Thomas Mannia, kävi konserteissa ja soitti itse (helpompaa) kamarimusiikkia torstaisin alkaen kello yhdeksäntoista perisalaismatolla kristallikruunun alla olohuoneessaan.

Ainakin lääkärit ja tuomarit saattoivat olla koko piruja työpaikallaan, mutta siviilissä ”sivistynyt käytös” oli syvälle juurtunut velvollisuus. Oli käyttäydyttävä asemansa mukaisesti. Eivät he vaatineet kovaäänisesti korkean asemansa huomioon ottamista, mutta jäivät toisaalta mieluummin Tampereelle kuin matkustivat III luokan rautatievaunussa. Pistäytyminen nakkikioskilla ei olisi juolahtanut mieleenkään, ja ajan ilmiöistä, kuten tamperelaiskirjallisuudesta (Linna, Salama) keskusteltiin vaimealla äänellä ja intohimottomasti koulu- ja opiskelutovereiden kanssa, jotka olivat tietenkin professoreita, vuorineuvoksia tai piispoja. Kansanihmisiä kohdeltiin ja puhuteltiin kaupungissa ja maalla asiallisesti, suorastaan arvostavasti.

Kirkossa käytiin, vaikkei välttämättä uskottu Jumalaan, mikä muuten oli etenkin  luonnontieteellisen koulutuksen saaneilla yllättävän tavallista jo ennen sotia. Valeissa ei äänestetty Kekkosta, mutta isoissa hankkeissa, kuten keskussairaalaa rakennettaessa, yhteistyö kaupungin pamppujen eli demareiden ja kommareiden kanssa sujui erittäin hyvin.

Nähdäkseni tuo sukupolvi katosi jäljettömiin ja vei arvonsa mennessään.

Tästä voi saada kuvan, että varakas väki määräsi, Niin se ei ollut. Meillä oli kokonaisia ammattikutia, kuten kansankoulun ja oppikoulun opettajat, jotka ottivat suuressa vilpittömyydessä mallia näistä ”ylemmistään”. Suomenkielisellä puolella saumautuminen hiukan vanhempien kulttuurisukujen kanssa (tyyppiä Palmén, Äyräpää jne. toteutui ongelmattomasti).

Tätä ruotsalaiset välillä ihmettelivät, koska osa heistä uskoi omaa propagandaansa ja luuli, että suomalaiset ovat kauttaaltaan vastikään riihen seinästä reväistyä väkeä. Mutta sellainen sielullinen ristiriitaisuus, jota edusti esimerkiksi Eino Leino, oli harvinaista. Jokin koskenniemi tai Juva (Juvelius) oli esimerkki, miten aateluus velvoittaa aatelitontakin. Ja niihin velvollisuuksiin kuului myös kalasopan syöminen, aikka hauki olisi ollut tikkuista.

Jatkaakseni

Amélie Nothombista, ymmärrän nyt, miksi pidin niin kovasti Lontoon olympialaisista, vaikken niitä erikoisemmin seurannutkaan.

Huippu-urheilu on rakenteellisesti fasistinen ilmiö. Varsin omituisena pidetty de Coubertin ja hänen kaverinsa höyrysivät juuri samassa sielunmaisemassa, josta nousivat eugenetiikka, rasismi ja tuskallisen hyvin tunnetut poliittiset järjestelmät.

Voi amerikkalaisten tuskaa, kun ensin kunnostautui intiaani Jim Thorpe 1912) ja sitten neekeri (Jesse Owens, joka ei tietenkään ollut ensimmäinen rata- ja kenttäurheilun värillinen kultamitalisti mutta ilmiönä Boltin kaltainen). Olympiapamppu Avery Brundage ei ollut mikään viehättävä ihminen kuten ei liioin Juan Antonio Samaranch (1920-2001), joka oli mm. luomassa Espanjan nykyistä pankkijärjestelmää…

Käytän nytkin fasismia haukkumasanana ja toivon sen tuovan mieleen valtion (kansallisvaltion) tolkuttoman ihannoin, korporativismin (järjestöt, seurat), ihmisten opettamisen aggressiivisiksi ja jyrkän meritokratian (vain parhaat palkitaan).

Nämä piirteet Lontoo oli onnistunut kätkemään. Pidin erikoisesti avajaisista ja päättäjäisistä, joissa jopa kansallinen itsekehu oli humaanin henkistä ja kultipopparit, sinfoniataitelijat, kuningattaret ja muu markkinointiväki oli sulautettu sievästi. Itse avajaistoimitus lienee ollut Normandian maihinnousun jälkeen vaativin tehtävä ihmisten ja kojeiden liikuttelua ajatellen. Lisäksi luulen nyt nähneeni uudenlaisen televisio-ilmaisun syntyvän.

Nothombin mestaruus on japanilaisen olympiahengen kuvaus iloisesti ja luovasti. Ei ole olemassa sellaista asiaa kuin ”luova tuho”. Luovuus tarkoittaa suunnilleen samaa kuin ”ilo”. Siksi pienet lapset ovat luovia neroja. Heillä on ilo niin herkässä.

Amélien japanilaiset esimiehet ja yksi esinainen murisevat tai karjuvat: kuinka kehtaatte puolustautua! Tulee mieleen edesmennyt Laamanni N. (ei siis Helminen), joka karjahteli puheenvuoroa pyytäneille kuritushuonevangeille: ”Ettäs kehtaattekin pyytää puheenvuoroa sen jälkeen, mitä olette tehnyt! Suu kiinni!”. Lakikirjan mukaan syytetylle olisi kyllä silloinkin pitänyt antaa mahdollisuus ilmoittaa, miten kovasti hän katuu tekojaan.

Haluaisin kiihoittaa kaikkia ostamaan älypuhelimen ja lataamaan sinne Kindlen kautta kaikenkarvaista kirjallisuutta. ”Stupeur et tremblemets” siis maksoi $ 8.73. Minulla on puhelimessa mm. Zolan, Dumas’n, Dickensin, Twainin ja Proustin kootut teokset ja sangen hirveä määrä runoutta. Esimerkiksi se saksalainen runous, jota suurimmin arvostan (Heine, Rilke) löytyy Amazonista hintaan nolla dollaria. Rahalla olen ostanut joukon runoantologioita. Etevimmät niistä ovat tunnetusti erittäin hyviä. Ilahduttavimpia ovat sellaista kuin Penguinin espanjalaisen runouden antologia – kun ei kielitaito riitä; tuon sarjan kirjoissa on englanninkielinen proosateksti joka sivulla alareunassa.

Aivan tavaton apu esimerkiksi Proustia lukiessa on puhelimen suora yhteys sanakirjaan. Eilen minulla oli pään paikalla pärekori. En edes muistanut, mitä aivan tarkasti tarkoittaa Amélien usein käyttämä ”ahuri”. Samma ilo on latinaa lukiessa. Piruko tässä enää Tacituksesta selvää saisi, vaikka jokin Suetonius (tyylilajia ”7 päivää”) meneekin.

Olen ottanut asiakseni toimittaa enemmän tai vähemmän laillisesti verkkoon ladattavaksi mm. toisten valmiiksi skannaaman Eino Leinon runotuotannon

http://kaino.kotus.fi/korpus/klassikot/meta/leino/leino_coll_rdf.xml

ja valmiina on Joel Lehtosta, koko Kivi, Volter Kilpeä jne. Uusimman tiedon mukaan kirjailijaliiton ja kustantajien asenne on sama kuin ennenkin – neuvottelut sähkökirjoista jatkuvat. Onneksi en kuulu kirjailijaliittoon.

Systeemini alkaa valmistua. Tähän blogiin tulee äänitteitä (linkin kautta). Hindenburg ja Zoom4H. Tarjolle tulee olemaan mm. taideluentaa, blogistin kustannussyistä itse toteuttamana, mutta pari hyvä-äänistä tuttavaa on luvannut harkita osallistumista myönteisessä mielessä. Ensi työkseni luen ainakin otteita Kullervo Kemppisen lapinkirjoista. Paulaharju vapautuu 2015. Täytyy kysyä Anhavilta, saisiko niitä lukea luvan perästä jo ennen – he ovat samaa sukua, muta oikeudet ovat kai sen everstin sukuhaaralla. Lukisin ”Härmän aukeilta”. Siinä on paljon Pohjanmaan murretta, joka on äidinkieleni. – Kuvassa kirjoittajan toiveminä.

Nurmikon kosto

Päivän läikät nurmella on se suuri ylellisyys. Ne kuvioituvat. Ei tarvitse kauan katsella eurooppalaisia maalauksia nähdäkseen, että siellä on puolivarjoista vallalla toinen käsitys. Valokuvauskoneetkaan eivät tuosta aivan selviydy. Kuvien dynamiikka ei ole ehtinyt tasolle, jonka se oli saavuttanut mustavalkoisissa ennen kuin synnyin ja värikuvissa kun Kodacolor hallitsi. Valotetut rullat lähetettiin ulkomaille kehitettäväksi. Laatikkoihin kertyi hyödyllisiä lieriön muotoisia purkkeja, alkujaan alumiinisia, sitten aitoa muovia.

Ellei sitä ota elämäntehtäväkseen, vanhoja dioja ei kannata skannata. Parempi lähettää ne liikkeeseen ja maksaa mukisematta. Ei se ole niin kallista. Muista väitteistä huolimatta järjellisen hintaisella kotiskannerilla työ on tuskaisan hidasta ja tuottaa jatkuvasti epämiellyttäviä yllätyksiä. Ilmatiiviiksi luultujen lasien alla on kuin onkin roskia, joiden kanssa taiteillessa menee elämä. Toisin on mustavalkoisten, perhealbumin kuvien laita. Jopa ilmaisohjelmat (IrfanView, Picasa), korjailevat ne automaattisesti monin verroin alkuperäistä paremmiksi.

Uutta näppistä ei tarvinnut hankkia. Kaapista löytyi tällainen tavallinen Logitech. Voi olla, että silti ostan jossain vaiheessa vanhan kansan näppäimistön, jossa on mainoksen mukaan vastetta vaikka metallimiehille. Se myös napsuu, sanotaan. Kaikeksi onneksi sellaisia ei ole suoraan hyllyssä kai missään kaupassa. Ducky Shine Red Sw Red Led Nordic. Mutta maksaakin 158,90.

Vierityshiirestä tiedän, että sitä pidetään halveksittavana. Sellaiseen olen kuitenkin itseni totuttanut. Televisio iskee vähän väliä niin että hyvä jos tosiaankin ehtii hiirtä vierittää, Sunnuntaina kello 13 eli maratonjuoksun alkaessa uusitaan BBC:n Maapallo-dokumentin toinen osa. Siinä on kaikki se, mitä ette ole tienneet maapallosta. Ykkösosan mannerlaatoista siirrytään tässä etenkin tulivuoriin, joista suurin osa on löydetty viime vuosina. Ne ovat syvällä meren pinnan alapuolella. Ohjelmassa on kerrassaan häkellyttäviä animaatioita, joilla selvitetään erilaisia siirrosalueita ja luonnonkatastrofeja.

Television kirjallisuusohjelma, tämä Timo Harakan isännöimä, jossa vakiovieraana on tämä Anna Kortelainen, aiheutti taas suuren yllätyksen. Puhe oli Amélie Nothombin romaanista ”Nöyrin palvelijanne”.

Nyt on niin, että luulen seuraavani kirjallisuutta koko lailla ammattimaisesti, vaikkei se ole ammattini. Niinpä korvani alkoivat punottaa pian. En ollut koskaan kuullut puhuttavankaan tuollaisesta kirjailijasta. Jo televisio-ohjelmassa kävi ilmi, että kirjassa on puhe syvän askarruttavasta ilmiöstä, nimittäin japanilaisen yhteiskunnan hirvittävästä kerrostuneisuudesta, jonka vuoksi naisia ja muita huonompia ihmisiä kohdellaan aivan käsittämättömän huonosti.

Oman mielenkiintoni taustalla on selittämätön kysymys japanilainen sotilas 1933-1945. Voi olla että he olivat raakuudessa ja julmuudessa ylittämättömiä, siis Saksa ja Neuvostoliitto huomioon otettuna. Samalle tasolle pääsivät viime vuosisadalla ehkä vain turkkilaisten ”kolmen  paššan” (Enver, Talat ja Jemal) 1915 toimeenpanema armenialaisten kansanmurha (1,5 miljoonaa uhria lyhyessä ajassa).

Hankin kirjan heti (Kindle – ranskankieliset Kindle-kirjat ovat muuten U.S. – Amazonissa) ja olen nyt lukenut melkein loppuun. Teos on loistava ja – hauska. Kielikin on konstailematonta. Kun Nothombin romaaneja on suomennettu neljä, kuka tahansa voi selvittää, mikä maailmalla kiinnostaa.

Nothombe, joka on sensaatiomaisesti erittäin korkean kirjallisen tason tekijänä kansanvälinen tähti, myös USA:ssa, osaa itse japania erittäin hyvin ja on asunut eri puolilla maailmaa. ”Nöyrin palvelijanne” kuuluu olevan vahvasti omaelämäkerrallinen. Kuvaus tokiolaisesta suuryhtiöstä vastaa jokseenkin tarkasti kuvauksia Japanin armeijan menosta ja tavoista sodan aikana. Liikemaailmassa ei ketään tapeta, mutta se ei ole tarpeenkaan.

Minulla ei ole edellytyksiä arvailla Japanin kuvan todenmukaisuutta. Nothombe on kirjailija eikä sosiologi. Arvelen ettei kuva ole aivan virheellinen. Mieleeni tulee pitkäaikainen ihmettelyn aihe – miksi japanilaiset ovat tietotekniikassa niin hyviä rautapuolella ja niin huonoja softassa. Romaani tuntuu antavan vastauksen. Nokiakin sai sitten kokea, että hyvä softa edellyttää taakseen tietynlaista holtitonta meininkiä, joka esimerkiksi Kaliforniassa on perinteistä.

Itse aion tehdä katumusta naisasiassa. Vaistomainen asennoitumiseni eli tietty vierastaminen on peräisin telaketjufeminismin ajoilta eli muinaisuudesta. Häpeä tunnustaa.

Niin

Verkkokirjoitusten toppuuttelu osoittautui miellyttäväksi. Katsotaan, millainen on jatko. Aina ei ole helppo toimittaa ”sanomalehteä”, joka ilmestyy joka yö uuden vuorokauden viiden ensimmäisen minuutin kuluessa.

Kirjoitan kesken kaiken hälyttääkseni kaikki kynnelle kykenevät lauantaina uusittavasta dokumenttielokuvasta ”Talouden madonluvut”. Vastustan tuota suomennosta. Ei alkuperäinen nimi ”Four Horsemen” ole sekään häävi. Kumpikaan nimi ei kerro, että nyt yritetään esittää kriittinen peruskurssi taloudellisten järjestelmien mullistumisesta viimeksi kuluneiden 20 vuoden aikana.

Pankkiireja ja erilaisia liikkeenjohdon ylimyksiä sanotaan roistoiksi ja rikollisiksi, kuten asia onkin. Samalla yritetään kertoa, osittain kovan tason asiantuntijoiden suulla (Stiglitz, Chomsky, Financial Timesin toimittaja, entisiä New Yorkin pörssin meklareita), miten politiikka joutui finanssiteollisuuden panttivangiksi.

En väitä, että totuus on tässä. En väitä, että tämä olisi todempi selitys. Kokonaisuus rahoituksesta ympäristötuhoon on kuitenkin sisäisesti johdonmukainen. Keskittyvä katsoja saa siis tietoonsa erään tulkinnan ja voi verrata sitä omaansa. Dokumentin omaksuminen sellaisenaan olisi yhtä valitettavaa kuin sen torjuminen suoralta kädeltä.

Ehdotan muistiinpanovälineiden ottamista käsille. Animaatioin tuetut selitykset menevät vähän nopeasti. Muistiinpanoista olisi apua. Kiihkeistä mielipiteistä huolimatta aika harva maallikko ymmärtää kohtuullisesti, mitä tarkoittaa ”jälkimarkkinat” tai mitä ovat ”johdannaiset”.

Taloustiede on surullinen tarina. Vieläkin on epätietoisuutta jopa siitä, mitä vuosikymmeniä sitten tapahtui ja miten talouden rattaat todella toimivat. Tämä mainos vastaa tavoitteitani. Mielestäni on aivan erinomaista perehtyä asiaan, josta voi sitten, tarvittaessa, olla perustellusti eri mieltä.