Virkamies lyö rahoiksi

Lehti otti esiin Vantaan eläkkeelle siirtyneen virkamiehen, joka ilmestyi omalla entisellä alallaan järjestelemään maankäyttöä uusien asiakkaittensa puolesta. Osallistuttuaan virassa ollessaan isojen ratkaisujen tekemiseen hän eläkkeeltä käsin ilmestyy neuvottelemaan rahasta noiden samojen ratkaisujen soveltamisesta.

Ongelma on uusi ja vanha. Herrat menevät vanhuuseläkkeelle hyväkuntoisina. Ongelman vanha puoli on ollut erimielisyyden aihe ainakin puoli vuosisataa. Erikoisen kiivaasti on arvosteltu virkatuomareita, käytännössä korkeimman oikeuden jäseniä, jotka toimivat välimiesoikeuksien jäseninä ja saavat siitä erittäin runsaat palkkiot. Paljon vähemmän on puhuttu oikeustieteen professorien asiantuntijalausunnoista, joita laaditaan myös oikeudenkäynteihin. Olen itse nähnyt lausuntoja, joista professorille on maksettu 100 euroa liuska tai enemmän. Joskus lausunnossa on ollut 50 sivua, joista 49 pöytäkirjoista jäljitettyä kertoelmaa ja viimeisellä sivulla virheellinen tulkintasuositus.

Olen kohdannut paljon useammin oikeustieteellisiä, lääketieteellisiä ja teknisiä lausuntoja, jotka ovat olleet jutun ratkaisemisen kannalta todella tärkeitä. Muistan erään eläkkeellä olleen maanjako-oikeuden puheenjohtajan lausunnon Verkatehtaan korvausjutussa. Lausunto oli toivottavasti ollut kallis tilaajalleen. Luin silmät pyöreinä rajun asiantuntevan tekstin, jossa selvitettiin mm., kuka omistaa Tammerkosken (siellä taisi olla jopa pari koskitilaa ja muita hyvin ihmeellisiä vanhan vesioikeusjärjestelmän jäänteitä). Juttu oli korkeimmalle oikeudelle hyvin vaikea. Rohkenen olla sitä mieltä, että lausunnon monipuolinen sisältö teki mahdolliseksi tuomioistuimen ratkaisun, joka sitten lienee tuntunut kaikista oikealta.

Patenttiasioissa joskus vähän väsytti. Maassa oli kaksi tunnustettua asiantuntijaa, ja melkein joka jutussa he olivat antaneet kirjallisen lausunnon, ja melkein aina he olivat eri mieltä keskenään – mutta eivät välttämättä samaa mieltä, kuin olivat itse olleet edellisissä jutuissa… Keräsin itselleni kokoelman Hakulisen ja Godenhielmin lausuntoja.

Joskus ihmetellään, millä lihaksella tuomioistuin ratkaisee vaikeita teknisiä juttuja. Vastaus on: kaikki asiantuntemus on jo käytetty ylemmissä tuomioistuimissa ja sekä tekniikan että juridiikan asiantuntijat ovat eri mieltä. Onneksi tuomioistuimissa ei ole rangaistuslaukauskilpailuja.

Nyt meillä on jopa asianajotoimiston osakkaana 20 prosentin osuudella edelleen professorina jatkava yliopistomies. En ollut kuullutkaan, että professuurin voi jakaa noin, ja häpesin tietämättömyyttäni. Ostin taannoin komean sinisen puvun, jonka mukana tuli pussillinen hilsettä harteille siroteltavaksi, jotta minua luultaisiin rikkaaksi. En ole kuitenkaan koskaan nähnyt patentti- ja tekijänoikeusalan kollegoita MacDonaldsilla, en Manskulla, en Niittykummussa enkä Kirkkonummella. Jaa – ehkä he karppaavat!

Asianajajat ovat huomanneet kauan sitten, että minulta kannattaa kysyä vaikeita asioita, koska en laskuta niistä mitään. Tosin en anna neuvojakaan, ellei kysyjä ole todella niiden tarpeessa.

Ainakin yksi korkeimman oikeuden jäsen on ryhtynyt eläkkeellä ajamaan näkyvästi asioita. Minusta olisi tyylikästä osallistua asianajoon salaa. Tosin varoitan lukijoitani kaltaisistani. Sellainen ahneus, ettei erittäin korkea eläke muka riitä, näyttää olevan ajan ilmiö. Ikätoverini ovat samalla tavalla ongelmallista väkeä kuin minä. He saattavat pitää itseään ylivertaisina, vaikkei sellaiseen arviointiin olisi perustetta. Jotkut pitävät itseään normaaleina, vaikka alkavat todellisuudessa dementoitua. Tunne-elämä voi olla sekaisin. Hiukan henkilöstä riippuen pudotus asemasta, jossa saa määrätä jopa paperikorin paikan (tai paperikoneen paikan), kunnioitetuksi senioriksi, jonka näyttäytyessä aletaan kiihkeästi vilkuilla kelloa, käy toisten voimille.

Nyt voimassa olevien lakien mukaan sille ei ole estettä, että eläkeläinen ryhtyy harjoittamaan elinkeinoa samalla alalla, jolla oli itse äsken päättäjänä. Viittaisin kuitenkin siihen, että esimerkiksi lääkärin vaitiolovelvollisuus on voimassa senkin jälkeen, kun lääkäri on siirtynyt eläkkeelle ja lopettanut ammattinsa harjoittamisen. Sama koskee pappeja (rippisalaisuus) ja luultavasti upseereita (sotilassalaisuus). Sama koskee tuomareita (neuvottelusalaisuus eli keskustelut suljettujen ovien takana). Itse ajattelisin, että tätä taustaa vasten pidän jotkut virkasalaisuudet omana tietonani.

(Kuvassa esiintyvät sankarit eivät ole eivätkä ole olleet virkamiehiä.)

Asiallinen kirjoitus

Uutisissa kerrotaan kuin uudesta asiasta kuolevan hoidon lopettamisesta. Hyvä on että kerrotaan. Kerrotaan siis tässäkin.

Tilanteet, joista käytetään mm. nimityksiä armokuolema, kuolinapu ja eutanasia, elvytyksen lopettaminen, on järjestetty Suomessa hyvin. Tekniikan kehittyminen edellyttää tarkistuksia ja myös tiedottamista. Tässä asiassa sairaalat eivät ole kovin hyviä.

Aktiivinen eutanasia on kielletty, passiivinen ei. Jotta te, lukijat, oppisitte eron kerrasta, käytän karkeaa esimerkkiä. Aktiivinen eutanasia: lääkäri astuu letkun päälle. Passiivinen eutanasia: lääkäri nostaa jalkansa letkun päältä.

Aktiivinen tarkoittaa tässä toimenpiteisiin ryhtymistä. Sanon sitä raakuuttani letkun päälle astumiseksi. Teko on harkittu ja johtaa potilaan kuolemaan. Oikeudellisesti teko on tappo. Jossain rajatapauksessa kysymys voisi olla itsemurhan avustamisesta, mutta sekin on periaatteessa tappo. Tämä on epäselvä kysymys, jolla on turha vaivata päätään, koska tässä ja nyt puhumme sairaaloista ja pitkäaikaissairaitten ja vanhusten kuolemasta.

Hoitotoimeen ryhtymättä jättäminen on normaalia ja mielestäni toivottavaa sellaisissa tilanteissa, joissa potilaalla on kovia kipuja eikä lääketieteellisesti arvioiden toiveita kipujen helpottumisesta eikä parantumisesta ole. Ilman ylivoimaisia kipujakin kuolemisessa, joka on usein prosessi, on monia vaiheita, joita voi viivyttää. Ihminen voidaan pitää keinotekoisesti hengissä, vaikka melkein kaikki elintoiminnot ovat peruuttamattomasti pysähtyneet.

Sanon uudestaan, että tässä kirjoitettu ei koske tapaturmia eikä äkillisiä kuolintapauksia. Aivan viime aikoina on saatu hämmästyttäviä tuloksia. Aivan hiljan kerrottiin hypotermiaan eli kylmään kuolleen potilaan palauttamisesta sekä henkiin että ennalleen.

HOITOTESTAMENTTI helpottaa asiaa. Monissa tilanteissa lääkäri tarvitsee potilaan suostumuksen, jos sellainen on saatavissa, ja omaisten suostumuksen.

Nimestään huolimatta tuo asiakirja ei ole testamentti, vaan tahdonilmaus lääkärille. ”Minä N.N. ilmoitan asiaa perusteellisesti harkittuani tahtovani, että jos sairastun niin vakavasti, ettei toivetta parantumisesta ole, elämääni ei pitkitettäisi keinotekoisesti. Olen ilmoittanut tästä hoitotestamentista omaisilleni, joita edustaa hoitoani koskevissa asioissa vaimoni M.M.”

Tuo asiakirja, jossa omainen tietenkin mainitaan tilanteen mukaisesti, on asianomaisen allekirjoitettava, ja olisi hyvä, että nimikirjoituksen todistaisivat sivulliset. Sen voi tehdä myös sairaalassa: potilas pyytää hoitotestamenttinsa ja ilmoittaa, että allekirjoitus on hänen ja asiakirja on hänen tahtonsa mukainen, ja esimerkiksi lääkärit tai muu hoitohenkilökunta – kaksi henkeä – todistavat tämän kirjoittamalla asiakirjaan lisäyksen. Käsin tehty lisäys kelpaa.

Tuo asiakirja estää omaisia rettelöimästä hoitovirheestä, esimerkiksi potilasvahingosta. Asiakirjan tuella lääkäri voi toimia oman harkintansa mukaan, mutta vai passiivisen eutanasian tapauksissa.

Viime aikoina on tullut ilmi uskomattoman törkeitä tapauksia, joissa tekijänä on ollut sairaanhoitaja. Kautta aikojen on ollut tapauksia, joissa joku kuolee hoitovirheen takia. Tällaisista uutisista ei pidä riehaantua. Käytännössä tässä käsitellyt tilanteet ovat hyvin tavallisia ja ratkaisuja tehdään päivittäin.

Mielestäni hoitohenkilökunta tarvitsee tukea ajoittain ilmenevää joukkohysteriaa vastaan. Vielä tärkeämpää on tuki omaisia vastaan. On erittäin tavallista, että läheisensä menettänyt reagoi oudosti. Suoraan sanoen on epäilyttävää, jos hän ei reagoi oudosti. Jopa sellaiset asiat kuin pahamaineiset perintöriidat selittyvät osittain kuolemantapauksen aiheuttamalla tasapainottomuudella. Tunnen nämä tilanteet. Olen nähnyt niitä aivan liikaa. Tyypillisesti joku villiintyy jo perunkirjoituksessa, vaikka perukirja on luonteeltaan lähinnä veroilmoitus. Vaikka perintöä ei ole syytä ryhtyä jakamaan ennen kuin perintöverotus on valmis, omaiset ryhtyvät joskus tappelemaan heti hautajaisissa. Olen nähnyt pankinjohtajan potkivat vuorineuvoksen vaimoa, sisartaan, pitkin parkettia niin että minkkistoola hulmuaa. Syynä oli vaivaiset puoli tusinaa mustunutta hopealusikkaa.

Verkko pätkii

Olen pahoillani - näinä päivinä blogin postaaminen verkkoon kello 00.02 monen vuoden perinteen mukaisesti ei onnistu millään.

Vastaavasti koknseptit ovat sekaisin.

Pyydän kärsivällisyyttä.

Jokseenkin varmasti syy on jälleen kerran sama. Verkkoyhteyteni kaatuu monta kertaa päivässä. Joskus resetointi auttaa, joskus ei. Kun yhteys on hetken päällä, kuten nyt, on ensin katsottava sähköpostit, koska niissä valitettavasti on tärkeitä ja päivän päälle olevia ilmoituksia.

Olen jo ryhtynyt tavanomaiseen työhön eli yrittämään saada operaattoriin (Elisa) puhelimite yhteyden. Siihen menee parhaassakin tapauksessa muutama tunti. Asiaan nimittääi vaikuttaa puhelimen heikko kenttä. Yleensä neljä ensimmäistä kertaa viidesta puolen tunnin odottamisen jälkeen (pimpelipom) kenttä katoaa ja puhelu katkeaa, jolloin on aloitettava uudetaan Elisan eli Kolumbuksen vikailmoituksesta.

Tekninen syy on täysin kuormitettu ja pitkä kuparilanka ja opersaattorin ehkä hyvää tarkoittava toiminta, nimittäin laajakaistayhteyden nopeuden nostaminen. Kun se nostetaan yli yhden m-baudin sekunnissa, alkaa verkon kaatuilu.

Tässä asiassa uskon salaliittoteoriaa. Elisan puhelimeen vastaavat tekniset tukihenkilöt saavat varmaan palkkansa sitä suurempana, mitä vähemmän aikaa he viettävät opastamalla soittajia. Yritän aina saada tukihenkilön uskomaan, että pingatkaa yhteys, todetkaa ongelma ja pudottakaa nopeutta. He eivät koskaan usko. Käytännössä tämä on noin viikon projekti.

Silti tilanne on usein se, että kyyneleet kihoavat silmiini onnesta, kun aamulla tai illalla koneen avatessani saan internet-yhteyden. Vastaavasti esimerkiksi nyt sydän pysähtelee huolestuttavasti ja aivoinfarkti uhkaa, koska tämä yhteys voi katketa milloin tahansa.

Etätyöskentelyäni siis haittaa pahasti se, että etenkin kello yhdeksän aikaan ja uudelleen noin kello 16 sähköiset yhteydet katkeavat. Televisio kuitenkin toimii. Lehtiä voi lukea. Ei tässä oikeasti ole mitään valittamista.

Sivistynyt lukija ymmärtää, että kun matkapuhelimen kenttä on yksi tai kaksi palkkia, mokkula ei ole ratkaisu.

Ehkä viisainta olisi polttaa talonsa ja muuttaa ruokolle palvelutaloon tai suoraan vanhainkotiin tai ruumisarkkuliikkeen tuulikaappiin. Harkitsen tätä.

Terveisiä tutuille.

Laatikkoleikki

Hiukankin mutkikkaat kielen ilmaukset aiheuttavat erimielisyyksiä. Viimeksi kokeilimme termiä ”torjuntavoitto”. Kukaan ei tarttunut perusmerkityksiin. Voitto on vihollisen tai sen taisteluun käyttämien voimien tekeminen toimintakyvyttömiksi. Toimintakyvyttömyys tarkoittaa mahdollisuutta toteuttaa ilmoitettuja tai ilmeisiä päämääriään.

Myös hyvin yksinkertainen koe aiheuttaa näköharhoja ja siten erilaisia tulkintoja. Ovia on kolme. Yhden takana on auto, kahden takana ei mitään. Saat valita oven. Sanot esimerkiksi ”numero 1” (tai 2 tai 3). Juontaja hyppii ja tanssahtelee ja avaa toisen jäljellä olevista suljetuista ovista. Sen takana ei ole mitään. Juontaja kysyy: ”Vaihdatko vai pidätkö kiinni valinnastasi?”

Ajattelet: todennäköisyys voittaa auto on 50-50 (0.5 tai 50 %). Teet valintasi.

Väärin.

Vaihtamalla valintaasi todennäköisyys on 2/3. Pysymällä valinnassa se on 1/3. Melkein kaikki tekevät tuo väärän todennäköisyysarvioinnin (50 %). Kokeissa erittäin suuri enemmistö pitää kiinni valinnastaan.

Kun kauan tunnettu leikki esitettiin lehdessä 1990 luvulla (Monty Hall Game), heti tuli 10 000 kirjettä, jossa 2/3:a väitettiin vääräksi vastaukseksi. Näistä toisinajattelijoista tuhat oli filosofian tohtoreita, luultavasti matematiikan tai fysiikan.

Asian järkeileminen ottaa aikansa, eikä sen selittäminen ole aivan helppoa. Kysymys ei sitten ole ehdollisesta todennäköisyydestä, vaikka se on helppo laskea Bayesin teoreeman avulla. Ja se auto on sattumanvaraisesti valitun oven takana, mutta juontaja tietää sen. Muuten hän ei uskaltaisi avata ovea, koska kikka on tyhjän näyttäminen. Esimerkiksi Wikipedian artikkelissa ”tyhjän” sijalla on vuohi. Se on yhdentekevää, mitä siellä on. Ei siis voittoa. Jos juontajalla on kaksi vaihtoehtoa eli pelaaja on nimennyt oven, jonka takana juontaja tietää olevan auton, oletamme että hän valitsee avattavan oven sattumanvaraisesti.

Ovi 1       Ovi 2       Ovi 3       Vaihdat:   Et vaihda:

Auto        0             0             0             Auto

0             Auto        0             Auto        0

0             0             Auto        Auto        0

Et vaihda – auto = 1/3. Vaihdat – auto = 2/3. Ja muistittehan, jos valitsit oven 1, juontaja avaa kakkosen tai kolmosen, jos valitsit oven 2, juontaja avaa oven 3, jos valitsit oven 3, juontaja avaa ykkösen tai kakkosen.

Tapaus kokeiltiin ja selitettiin amerikkalaisessa ”Myytinmurtajissa”. Halukas voi kokeilla esimerkiksi pelikorteilla tai kahvikupeilla ja pastillilla.

Intuition vastaisena esimerkkinä tämä on yhtä kuuluisa kuin ”syntymäpäiväparadoksi”, josta löytyy Googlella paljon esimerkkejä, myös tämän blogin vanha juttu. Pelurin ongelma (Gambler’s Dilemma) onkin sitten politiikan ja historian arkipäivää. Heität kruunua ja klaava. Olet saanut viisi kertaa peräkkäin kruunun. Mikä on kuudennen kruunun todennäköisyys?

Hengenvaarallinen esimerkki on ”kranaatti ei osu / salama ei iske kahta kertaa samaan paikkaan”. Kumpikin esimerkki antaa aihetta loputtomaan jankuttamiseen, sinunkauppojen irtisanomiseen ja nyrkkitappeluun. Väittelijät eivät yleensä piittaa peruskäsitteistä. Sana ”sama” on ehtymättömien riitojen aihe. Ovatko kotiavaimeni ja sen kaksoiskappale samoja vai eivät. Ovat ja eivät. Riippuu puheyhteydestä.

Joskus tulee sellainen karmea tunne, että logiikka, sanan filosofisessa mielessä, ei olisi hullumpi ajatus elvytettäväksi oppiaineeksi.

Niin. Valitse mielessäsi yksi näistä autoista. Monty Hall avaa oven ja näyttää, että sisällä ei ole mitään…

Hyvä, Soini

En halua politikoida enkä halua enää paljon mitään muutakaan. Ehkä siksi on helppoa haukuskella henkilöitä, joiden ajattelussa on myös paljon samaa ja omasta mielestäni eli täysin subjektiivisesti paljon hyväksyttävää. Siis kuten eilen Tuomiojaa.

Toisaalta välillä joutuu miettimään, eikö todella tule mieleen mitään hyvää julkisista henkilöistä, joiden ajattelutapa on vieras ja menettelytavat joskus vastenmielisiä.

Nyt löytyi. Timo Soini on mielestäni oikein perustein oikealla asialla vaatiessaan Kreikan vakuuspapereita julkisiksi. En ole tämän arveluni kanssa yksin, koska hallinto-oikeuden professori Mäenpää ehti jo sanoa asiasta. Toisin kuin Mäenpää en tiedä paljon mitään itse kohteesta eli noista papereista. Jotain osaan kuitenkin päätellä.

Juristina kiinnitän huomion siihen, että valtioneuvosto on viranomainen ja sellaisena voi poiketa julkisuusperiaatteesta vain lain nojalla. Ihmettelen, että Jyrki Katainen sanoi sunnuntaina vain kreikkalaisten pankkien kanssa sovitun salassapidosta. Tämä ei ole lain hyväksymä salassapidon peruste.

Katainen olisi voinut viitata viranomaisen toiminnan julkisuudesta annetun lain 24 §:n 11 tai 20 kohtaan. Edellisen mukaan salassa voidaan pitää asiakirjat, jotka sisältävät tietoja raha- ja valuuttapoliittisista päätöksistä. Jälkimmäinen perustelee sivullisen liike- tai ammattisalaisuuksia sisältävän asiakirjan salaamisen.

Laissa on erikseen säännöksiä selvästi salassa pidettävistä asiakirjoista. Sellaisia ovat esimerkiksi sotilastiedustelun eli vakoilun tulokset. Tuo liankohta ei sovi tähän asiaan.

Ainakin toistaiseksi perustelu puuttuu. Salaamispäätös on lain mukaan perusteltava. Voi olla että kreikkalaisten liikesalaisuus olisi pätevä peruste. Kuka tietää, sisältyykö asiakirjoihin sellaisia tietoja, joiden tuleminen julkisiksi aiheuttaisi pahan taloudellisen menetyksen (esimerkiksi konkurssin) vaaran. Mutta sekin pitäisi sanoa, enkä itse oikein usko, että Kreikan pankkien taloudellinen asema olisi salaisuus.

EU:n salassapidon kulttuuri on tarttunut Suomeen aika hyvin. EU voi sääntöjensä mukaan pitää salassa aika paljon sellaista, mikä olisi Suomessa julkista. Lisäksi erinäiset EU-maat suhtautuvat kieltoihin ja käskyihin käytännössä eri tavoin.

Asia on korkeimman hallinto-oikeuden selkeästi ratkaisema. Mielestäni perustelu Rosenholz-aineiston salassapidosta, eli suojelupoliisin toiminnalle tietojenvaihdossa ja uskottavuudelle ehkä aiheutuva haitta on pelottavan laajaa lain tulkintaa. Olen asiasta eri mieltä. Tiitisen lista saisi mielestäni pysyä salassa, mutta lain mukaan tämä kansalaismielipiteeni ei paina. Aineisto olisi julkaistava.

Haluaisin vielä moittia, että pitämällä yllä tiukkaa salassapitoa epämääräisin perustein KHO käytännössä heikentää salassapito-oikeutta eli viime kädessä vahingoittaa suojelupoliisiin ja siis Suomen valtion asiaa.  Asiassa ei varmaan ollut kysymys siitä, eikä KHO olisi voinut asiaa tutkiakaan, mutta nähdäkseni ilmeinen elävän henkilön yksityisyyden tai kenen tahansa kunnian loukkaamisen vaara voisi perustella salaamisen. Silloin tilanne olisi se, että tuohon aineistoon kuuluminen voitaisiin tulkita nimetyn henkilön maanpetokselliseksi toiminnaksi. Näin ei kuulemma ole. Silti perustelu kannattaa sanoa ääneen.

Tuossa oli lakimies asialla. En keksi että ajatus liittyisi Kreikan pankkeihin. Sen sijaan se liittyy varuskuntien lakkauttamiseen ja Hornetin uusiin ohjuksiin. Viime kuukausien keskustelussa ei ole sanallakaan vihjattu sodanvaaraan, ei edes varuskunnista puhuttaessa. Sodan ohella on otettava huomioon vakavat levottomuudet. Mitä tapahtuu Syyriassa? Miten johtavat suurvallat suhtautuvat asiaan? Mitä tapahtui 1990-luvulla Sarajevon seudulla?

Antiikkinen vertauskohta on jälleen Suomen talvisota. Kolmessa kuukaudessa meni suorina, arvioitavina tai laskettavina kuluina yli yksi silloisen Suomen bruttokansantuote. Ainakin 2/3 tuli valtionvelan lisäyksenä. Eli: onko Natoon kuuluvan Kreikan hurja rahankäyttö kevytmielisyyttä? Kirjaan tämän kysymyksen, koska niin moni on voihkinut, ettei Kreikan rahoittamista voi käsittää. Entä jos sen voi käsittää?

Poliittisesti kieroiltu kieli

Erkki Tuomiojalla on kaunis tapa painattaa kirja-arvioitaan ja lähettää huokeita, kartonkikantisia niteitä joillekin ihmisille. Satun kuulumaan saajiin ja luen nämä kirjat aina. Jokseenkin samat tekstit ilmestyvät hänen kotisivullaan, jonka löytää heti hakukoneella. Otsikko on Viikon kirjavinkki. Niitä on vuodesta 2000.

Se ei ole kenellekään uutinen, että Tuomioja on kirjoittajana hiukan kuiva ja kapea. Sekin näkee, ettei hän ymmärrä musiikkia eikä taidetta. Hän jopa mainitsee, että myös matemaattiset kaavat ovat vastenmielisiä. Sääli ettei kukaan ottanut häntä ajoissa pillistä kiinni ja opettanut. Ainakin matematiikka – sanokaamme ekonometriassa tarvittava – uppoaa fiksun ihmisen päähän kahdessa viikossa. Lupaan. Korkeakoulumatematiikka on sitten vaikeampaa. Tiedän koska jouduin itse opettelemaan sitä ajauduttuani professorina oudoille oville. Ilman harvinaista erikoislahjakkuutta ainoa keino oppia täysin välttämätöntä infinitesimaalilaskentaa, vähimmäisvaatimuksena differentiaali ykkönen, vaatii laskemista eli harjoitusten tekemistä. Oppikirjoja laskuesimerkkeineen ja vastauksineen on maailma väärällään. Jos ottaa koville, voi palkata sopivan teekkarin tutoriksi. Pullo jaloviinaa joka toinen päivä voisi olla kohtuullinen palkka.

Tuomiojan kirjavinkit kannattaa lukea verkosta kaikki. Edelle kirjoittamani ei merkitse juuri mitään sen rinnalla, että erittäin asiantunteva kirjoittaja esittelee historian ja poliittisen historian teoksia ja lausuu niistä arvionsa.

Esimerkiksi tässä blogissa käsiteltyjen aiheiden kannalta mainio on arvio Hodgsonin teoksesta ”The Myth of American Exceptionalism” – taipumus ymmärtää isänmaallisuus siten, että omaa maata on pidettävä poikkeuksena eli epätavallisen hienona valtiona. Kun on niin hieno niin voi vaikka pudotella pommeja mihin haluaa.

Ajauduimme Tuomiojan kanssa jonain vuonna erimielisiksi termistä ”torjuntavoitto”. Hän oli sitä mieltä, että Talin – Ihantalan sanominen torjuntavoitoksi on harhaanjohtavaa. Itse olin eri mieltä. Talvisodan Taipaletta hän ei jostain syystä maininnut. Olisiko sielläkin ollut vain kysymys siitä, etteivät venäläiset viitsineet murtaa suomalaisten linjoja?

Tuo käsityskanta pulpahtelee esiin jatkuvasti. Jotkut väittävät, että termi on rakenteellisesti ristiriitainen.

Maailmanhistorian kuuluisin taistelu, Thermopylai, oli torjuntavoitto. Persia oli ryhtynyt valloittamaan Kreikan kaupunkivaltioita. Sotajoukkoja oli ainakin 100 000. Spartalaiset asettuivat noin 100 miehen voimin persialaisten hyökkäyskärjen tielle ahtaassa solassa ja pidättelivät hyökkäystä useita päiviä. Persialaiset etenivät sitten Ateenaan ja hävittivät kaupungin, mikä oli virhe. Aikavoiton turvin kreikkalaiset murskasivat vihollisensa lopullisesti Salamiin meritaistelussa. Spartalaiset kaatuivat viimeiseen mieheen.

Se oli Persian loppu sotilasmahtina. Kreikka säilyi roomalaisten valloitukseen asti ja käytännössä senkin jälkeen. Kreikkalainen perinne vaikutti nimellä ”Antiikin kulttuuri”. Kiistelty nimitys ”Suomen vapaussota 1918” on suoraan poimittu kaikkien tuntemasta Kreikan vapaussodasta (Turkin vallasta) 1828 – 1832. Esimerkkiä seurasivat serbit, bulgaarit, romanialaiset ja armenialaiset sekä onnettomuudekseen puolalaiset. Kreikan talouskriisiä 2012 voi tuskin käsittää, ellei tiedä, että kansallisuusaate ja kansallinen itsemääräämisoikeus  suurvaltojen seassa on heidän keksintönsä, ja ylpeys sen mukaista.

Toinen historian käännekohdaksi osoittautunut suurtaistelu, Borodino, oli venäläisille torjuntavoitto. Napoleon oli kukistamassa Venäjää ja voitti tuon taistelun ja valloitti ja poltti Moskovan, joka tosin oli enimmäkseen evakuoitu. Tuho tuli paluumatkalla.

Torjuminen on yleiskieltä. Hyökkääjä laukaisee, mutta maalivahti torjuu. Sotatapahtumista kirjoitettaessa sekoitetaan merkillisesti sodan voittaminen ja taistelun voittaminen. Kreikka ja Venäjän keisarikunta eivät ehkä voittaneet vihollisiaan mutta tekivät tyhjäksi näiden valloitusyrityksen. Suomessa valehdeltiin ahkerasti syyskuusta 1944 alkaen, että Neuvostoliitto ei yrittänyt valloittaa Suomea. Museoissamme olevat kartat ja hyökkäyskäskyt Kymijoelle joutuivat jollain selittämättömällä tavalla rintamalla kaatuneiden aliluutnanttien karttalaukkuihin, joista suomalaiset niitä poimivat. Neuvostoliitolla oli pyrkimys Kymijoelle, koska Virossa taistellut Saksalainen osasto oli vahva ja vaikea. Puheet kiireestä Berliiniin ovat pötyä. Kahdeksan kuukautta Suomen sodan päättymisen jälkeen neuvostoarmeijalla oli aikaa viivytellä viikkokausia Varsovan lähellä, kun saksalaiset hävittivät kaupunkia. – Stalin mainitsi sodan loppuvaiheessa kasakoista Pariisissa. Hän tarkoitti vuotta 1814, mutta vihjaus inhotti länsiliittoutuneita. Kun Ranskan kommunistit pyysivät Pariisiin toverillista apua Neuvostoliitolta 1945, sitä ei annettu. Stalin joutui tyytymään torjuntavoittoon.

Luontodokumentti

Tarvittaisiin Attenborough ja BBC:n koko osaaminen tekemään dokumenttielokuva lapsesta.

Olen tätä miettinyt, kun on ollut erilaista asiointia 1 – 10 –vuotiaiden kanssa ja jatkoakin on luvassa.

Eilisen ja tämän päivän kuvat ovat kattauksia. Kun mies tulee kyläilemään, jotta äitinsä pääsee asioille, hän toimii juuri samalla tavalla kuin pitkän poissaolon jälkeen palannut, esimerkiksi sotavankeudesta palannut. Hän toimii niin vaikka olisi käynyt viimeksi eilen. On tarkastettava, onko uuni paikallaan, onko laatikossa edelleen lusikoita ja onko kukka pysytellyt ruukussaan.

Sen jälkeen juodaan yhdessä pehmoeläinten kanssa leikkikahvit. Se järjestyy halvalla ja vaarattomasti, koska kupissa on kahvia vain leikisti. Jos lisäksi on tarjolla esimerkiksi huolellisesti halkaistuja viinirypäleitä, kuvan tulee puijaaminen. Nuori kansalainen tarjoaa rypälettä ja sanoo: ”Kiitos.” Kun aikuinen avaa suutaan, hän sieppaakin herkun itse ja panee sen omaan suuhunsa. Ja mikä katse! Tilanne on hallinnassa.

Mieli viestittää kuin tuulenpyörre. Ensin katse muuttuu, sitten kasvot ja sen jälkeen tulee hiukan pelokas kysymys,: ”Missä äiti on?” ”Äiti on asioilla.” Ilme rauhoittuu ja hiuksetkin menevät itsestään jakaukselle. Kohtaus on samanlainen kuin se yksi lyhyt jakso Sibeliuksen ”Tapiolassa”. Miksi sitä Sibeliusta aina kytketään luontokuviin. Sinfoniat ja sinfoniset runot ovat täynnä rauhoittuvia, kirkastuvia lapsen katseita. Sibelius tekee sen puhaltimilla, klarinetit ja oboet huilujen reunustamina.

Ehkä tuohon kohtaan dokumenttielokuvaani voisi sijoittaa jakson, joka tapahtuu myös todellisuudessa. Lähden autolla sairaalaan tapaamaan vanhusta, joka ei ole enää hyvässä kunnossa. Aina kun tulen, hän nukkuu. Hänen elämänsä alkaa olla pelkkää unta, onneksi tuskatonta.

Havahtuminen ja tunteminen kestää aikansa. Pidän lipallisen lakin päässäni, koska tiedän, että se auttaa häntä haarukoimaan, kuka tämä nyt olikaan lapsista. Sitten puhutaan pari lausetta. Ne voivat olla aivan höpöjuttuja tai sitten asiaakin. ”Kuka se nyt onkaan ministerinä” tarkoittaa Niinistöä. Kuulijan tulee ymmärtää olla takertumatta detaljeihin, presidentti tai ministeri, väliäkö sillä. Lopuksi hän sanoo ”Ville Pörhölä”. Jotenkin arvaan, koska hän on isäni. Sanon:”14,81.” Sitten hyvästellään. (Ville Pörhölä voitti kuulantyönnön olympiakultaa tuolla tuloksella 1920; lopulta osasimme molemmat ainakin suomalaisten mainittavat urheilutulokset sotien väliseltä ajalta. Joskus sanon hänelle:” Taisto Mäki, 14.08.8.” Siihen hän hymyilee ja silmistä näkee, että ajatus nousee siivilleen kuin piekanahaukka ja liitää johonkin Vongoivan suuntaan. Hän oli asevelvollisena tuon tuloksen syntyessä kesäkuussa 1939 upouudella olympiastadionilla 5000 metrin juoksussa. Olisiko ollut lomalla Viipurista ja vielä katsomassa? Sotilaat pääsivät varmaan sisään puoli-ilmaiseksi.

Palattuani kotiin Piltit on jo pistelty ja alkaa olla päikkäreiden aika. Pienet lapset, vanhukset ja minä olemme kaikki kovin tarkkoja päiväunistamme. Pidän myös aivan mahdollisena, että näemme ajoittain samat unet. Mitä sitä tuhlaamaan hyvää aineistoa. Itse näen usein erään 1700-luvulla eläneen ihmisen unia. Hänen nimeään en tiedä, mutta suomaisema on nykyisin peltoa ja joki on kohdallaan, vaikka ei likikään niin syvän uurtuneena kuin minun muistissani.

Katson mallia tosi nuorilta ja oikein vanhoilta. He tietävät, miten eläydytään. Kun pieni lapsi saa suunsa makeaksi, esimerkiksi siitä viinirypäleestä, varpaatkin menevät kippuraan mielihyvästä.

Oikein valitun seikkailuelokuvan katsominen koulunsa vuosi pari sitten aloittaneen kanssa on yhtä juhlaa, ja siinä asiassa televisio ja DVD voittavat elokuvateatterin. Luultavasti seuraan lasta enemmän kuin elokuvaa. Kädet puristuvat nyrkkiin ja katsoja vetää jalat alleen tai nousee kyyhöttämään kyykyssä. Ja nauru, lapsen suuri lahja aikuisille. Se voi tulla yllättäen ja hiukan oudossa kohdassa, mutta sydämen pohjasta.

Muistion peto. Tätä kirjoittaessani muistan vanhimmat lapset, jotka ovat jo yli neljänkymmenen. Tietenkin heille luettiin iltasatu, kun he olivat pieniä, mutta tein lisäksi aika paljon sitäkin, että luennoin heille, pojalle Saksan valtiosäännön historiasta keskiajalla ja tyttärelle sivullissuojasta varallisuusoikeudessa Ussingin ja Vinding Krusen mukaan. Kun nousin, olin iskussa jatkamaan omia töitäni ja lapset nukkuivat. 

Kannattaa

Eilisistä kommenteista – ihmettelin aikoinani käsitettyäni, että Englannissa ja USA:ssa palloilujoukkueiden kannattaminen on myös paremmissa piireissä sallittua, jopa suotavaa.

Suomessa ylhäiset tuomarit ja korskeat professorit kiirehtivät usein vakuuttamaan, että jalkapallo on tyhmää ja jääkiekko huliganismia. Tämä toivoakseni väistyvä asenne johtuu asianomaisten tarpeesta varoa samaistumista matalaotsaiseen rahvaaseen.

Ei meillä tule kuuloonkaan, että kravattimies päivittelisi huoltomiehen kanssa Jokerien tai HJK:n, Pargas IF:n, Torpan Poikien tai Vimpelin Vedon näkymiä. Tässä yhteydessä voimme jättää sivuun myös sen biologisen tosiasian, että taksinkuljettajalle on viisainta väittää olevansa täysin tietämätön palloilu- ja kiekkoiluasioista ja ellei se auta, valehdella että täytyy soittaa vaimolle.

Englannissa tuomarit kannattavat Arsenalia. Skotlannissa vaihtoehtoja on vain kaksi, Glasgow ja Celtic. Kävin kerran katsomassa Los Angeles Lakersin koripallomatsia. Katsojista joka toinen näytti olevan kuuluisa, tyyppiä Jack Nicholson. Sain sen käsityksen, etteivät he olleet näyttäytymässä vaan rentoutumassa katsomalla peliä.

Ylipolitisoitumisen aikakausi eli 1970-luku vaikutti Suomessa tähänkin asiaan. Urheilutoimittajissa oli koko joukko näkyviä ja etenkin kuuluvia kellokkaita, joiden mielestä urheilu on isänmaallista. Valitettavasti tämä johtopäätös on jäänyt minulle hämäräksi. Kannatan Suomea. Mutta miten kummassa se liittyisi isänmaallisuuteen? Mielestäni isänmaallisuus on valmiutta toimia yhteisen hyvän vuoksi silloinkin, kun sellainen kaventaa omia etuja. Suomen erilaisten joukkueiden kannattaminen on ihan ilmaista.

Tietysti urheilu oli sortovuosina ja sotien välisenä aikana tietoinen ja hyvä markkinointikeino.  Pienellä ja köyhällä maalla ei ole paljon vaihtoehtoja, mutta ovat sitä samaa keinoa käyttäneet myös isot ja pahat.

Mielestäni ajatus on selvä. Kuulumme kaikki samaan seuraan, jonka nimi on Suomi, ruotsiksi Finland. Aikaisemmin jäsenyys oli tiukassa. Puhuttiin ”kansalaisista”. Tuo sana oli tullut muotiin Ranskassa 1789, ja sitä käytettiin myös puhuttelussa samalla tavalla kuin eräässä toisessa maassa paljon myöhemmin sanaa ”toveri”.

Nyt aika on toinen. Suomen lain perusoikeudet, jotka vastaavat täsmällisesti monessa muussa maassa voimassa olevia, koskevat kaikkia täällä oleskelevia. Tänne saa tulla, ellei ole laissa ilmaistua estettä. Täällä saa olla.

Miksi junanlähettäjällä on punainen lakin kupu? Siinä on muuan merkkien käyttö nyt kun virka-asujen tarkoitus ei enää ole korostaa kantajan asemaa. Ennen Suomen itsenäistymistä virkamiehille kuului vihreä frakkia ja sopiva määrä kultakaluunoita, mutta sen sijaan täällä ei ole käytetty tuomarin viittaa, ja lääkäritkin ovat aika laajasti luopuneet valkoisesta takista, ellei hoito vaadi sellaista.

Junanlähettäjän päähine, palopäällikön asu ja jopa liikennettä ohjaavan poliisimiehen vaatetus ovat samanlaisia merkkejä kuin liikennemerkit. Niihin on pikakirjoitettu asianomaisen valta ja vastuu. Jos minä heilutan rautatieasemalla vihreää lipua, mitään ei tapahdu, ainakaan veturissa. Jos tuota päähinettä käyttävä henkilö tekee sen, hän ottaa vastuun tiedosta, että rata on vapaa ja juna voi lähteä. Poliisi voi vaikuttaa tilanteeseen samalla tavalla kuin poliisiauto. Ne joilla on siihen aihetta ryhdistäytyvät, eikä kenenkään tarvitse sanoa mitään.

Sotilaille oli kätevää, että upseerit oli merkitty ruusukkeilla. Saattoi ehtiä luikahtaa näkymättömiin.

Jossain Wodehousen kirjassa, joka saattoi hyvinkin olla Psmith (kirjoitetaan p:llä, joka ei äänny), sankari joutuu Amerikassa putkaan mukiloituaan poliisia. Selitys oli tyhjentävä. Hän oli luullut, että joku postiljooni oli ruvennut rähisemään hänelle, ja varmuuden vuoksi löi. Kaikkihan tietävät, että poliisilla on poliisin hattu, siis sellainen epäkäytännöllinen ja hiukan naurettava kypärä, joka on korkkia ja sarkaa, esikuva saksalainen piikkikypärä, ja tuli käyttöön 1863. Piikkiä tai muuta muhkuraa ei muuten liene tarkoitettu lähitaisteluksi, vaan torjuvaan päähän kohdistettuja iskuja. – Mutta Psmith oli kunnon mies, vaikka hänen pankkivirkailijan uransa katkesikin kesken, kun hän piti tapanaan puhutella esimiestään ”toveri pankinjohtaja”.

Killukkeista

Koska näkökulma on herättänyt keskustelua, jatketaan sitä. Siis kysymys erilaisista merkeistä asusteissa, vöissä tai tatuoinneissa.

”Kiitos teille veteraanit” paidassa on valinta, johon minulla ei ole mitään huomauttamista. Tai korkeintaan se, että kysymyksessä on pohjaltaan muoti. Muistan ajan, jolloin Suomessa ja yliopistolla oli muotia pitää ”ryssän kokardia”, viisisakaraista punatähteä sirpin ja vasaran kera. Ymmärsin sen poliittiseksi kannanotoksi, mutta en ollut aivan selvillä, miksi poliittista kantaa on osoitettava kadulla kulkiessa.

Kaksikymmentä vuotta sitten joillakin oli tapana käyttää Neuvostoliiton tai DDR:n lippua pilkantekomielessä. Muistaakseni järkeilin silloin, että valtiollisia, kansallisia ja uskonnollisia tunnuksia olisi kunnioitettava, vaikkei arvostaisikaan niiden edustamia ajatuksia. Tässä mielessä olen samaa mieltä kuin fundamentalistit. Yhtäläisyydet loppuvat siihen.

Joskus vuosia sitten joku nuori nainen oli kiinnittänyt iltapukuunsa isänsä kunniamerkkejä. Tuossakin asiassa olen taantumuksellinen. Mielestäni mikään vitsikkyys ei oikeuta käyttämään missään yhteydessä toiselle myönnettyjä kunniamerkkejä. Punk-henkinen koristautuminen esimerkiksi Saksan rautaristillä näyttää silmääni ikävältä. Saksa oli mikä oli, mutta rautaristi merkitsi molemmissa maailmansodissa, että se kantaja oli jonkun mielestä kunnostautunut merkittävästi.

Haanpää kertoo (Yhdeksän miehen saappaat)vääpeli Sorosta, joka sonnustautui upseerin arvomerkkeihin, koska hän päätteli mielestään pitävästi, että kovempi mies hän on kuin joku vänrikin juippi. – Tuollainen on ainakin ollut jopa rangaistava teko.

Arvaan että merkit yleistyvät nopeasti. Ne sekoittuvat kaupallisiin merkkeihin, joiden suosio on osoittautunut pysyväksi. Luvassa on lisää lippuja ja vaakunoita ja, kuten sanottu, mikäs siinä. Milloin tulevat amerikkalaismalliset pinsit? Miksei tässä taannoin myyty peltisiä lätkiä tekstillä ”Äänestän Niinistöä” ja toisia, joissa olisi lukenut ”Haavisto”. Vastaus on luultavasti se, että asialla olleet, taitavat mainostoimistot eivät nähneet niistä hyötyä.

Vanhempi sukupolvikin on luopunut merkeistä. Olenko nähnyt oikein, kun mielestäni tuttavani Tuomioja näkyisi viimein hylänneen Sadankomitea-merkkinsä? Minulla on jossain tumman puvun napinläpeen tarkoitettu ruusuke, joka markkeeraa kerran saamaani kunniamerkkiä (SL R1). En osaa tuota merkkiä oikein arvostaa, koska silloin kun sen sain, se annettiin tietyn portaan juristeille, jotka eivät olleet jääneet kiinni mistään. Kaularistiä ei ansioillani tipu.

Ystäväni Martrti sanoi käyttävänsä vain sellaisten yliopistojen paitoja, joissa hän on luennoinut. Ajatus oli mielestäni hyvä ja olen ylpeä, että juoksin Aalto-yhliopiston perustamisen aikaan ostamaan kymmenen Teknillinen korkeakoulu –teepaitaa, koko lihava. Ja taitaa olla Berkeleyn lippis ja lisäksi UCLA ja muutama muu.

Arkikelloni metallinen ranneke teki epätoivoisen teon. Kelloseppä arvioi, että uusi maksaisi saman kuin uusi kello. Niinpä ostin halvemman. Vasta kotona katsoin, minkä merkkinen se oli. Olisin halunnut Leijonan, mutta ei tärpännyt. Oli minulla Omega, mutta en kehdannut käyttää sitä. Jos joku lahjoittaisi minulla Mersun tai Lexuksen, myisin sen heti pois. Ja huomattakoon, että on kaupallisia merkkejä, joilla diivailen, kuten Harris Tweed. Kysymyksessä ei siis ole hyveellisyys, vaan esimerkki.

Merkin kaupallista arvoa on tullut kokeiltua. Poikani, joka on ajanut vuosikymmeniä moottoripyörällä, ajaa omien poikiensa kanssa mopocrossia. Nyt pääsi käymään niin, että mopo otti ja hajosi.

Toimin sponsorina. Kevään tullen uusi kulkuneuvo on käytössä. Asiasta tehdyn sopimuksen mukaan sen bensatankkiin on maalattu kauniista seuraava mainos: www.kemppinen.blogspot.com.

Valitettavasti rahat ovat vähissä, joten uusia sponsorisopimuksia on turha odottaa. Toiset lapsenlapset tuntuivat erittäin tyytyväisiltä Aku Ankan vuositilaukseen ja Carl Barksin parhaisiin. Mutta kauppamies minussa elää. Antti ja Mikko tulevat asiantuntijavieraiksi keskustelemaan kanssani Kirkkonummen kirjastoon aiheesta kertomakirjallisuutta alle 10-vuotiaille. Muita enemmän tai vähemmän sitovasti kirjaston tunneille lupautuneita ovat Markku Kuisma, Martti Anhava ja Sofi Oksanen. Aikataulu on auki.