Gardiner - kantaatit

Vol 1  For the Feast of St John the Baptist For the First Sunday after Trinity  BWV 167 / 7 / 30 BWV 75 / 39 / 20 

Vol 2  For the Second Sunday after Trinity For the Third Sunday after Trinity  BWV 2 / 10 / 76 BWV 21 / 135 / 1044 

Vol 3  For the Fourth Sunday after Trinity For the Fifth Sunday after Trinity  BWV 24 / 185 / 177 BWV 71 / 131 / 93 / 88 

Vol 4  For the Sixth Sunday after Trinity For the Seventh Sunday after Trinity  BWV 9 / 170 BWV 186 / 107 / 187 

Vol 5  For the Eighth Sunday after Trinity For the Tenth Sunday after Trinity  BWV 178 / 136 / 45 BWV 46 / 101 / 102 

Vol 6  For the Twelfth Sunday after Trinity For the Thirteenth Sunday after Trinity  BWV 69a / 35 / 137 BWV 77 / 164 / 33 

Vol 7  For the Fourteenth Sunday after Trinity For the Feast of St Michael and All Angels  BWV 25 / 78 / 17 BWV 50 / 130 / 19 / 149 

Vol 8  For the Fifteenth Sunday after Trinity For the Sixteenth Sunday after Trinity  BWV 138 / 99 / 51 / 100 BWV 161 / 27 / 8 / 95 

Vol 9  For the Seventeenth Sunday after Trinity For the Eighteenth Sunday after Trinity  BWV 148 / 114 / 47 / 226 BWV 96 / 169 / 116 / 668 

Vol 10  For the Nineteenth Sunday after Trinity For the Feast of the Reformation  BWV 48 / 5 / 90 /56 BWV 79 / 192 / 80 

Vol 11  For the Twentieth Sunday after Trinity For the Twenty-first Sunday after Trinity  BWV 162 / 49 / 180 BWV 109 / 38 / 98 / 188 

Vol 12  For the Twenty-second Sunday after Trinity For the Twenty-third Sunday after Trinity  BWV 55 / 89 / 115 / 60 BWV 139 / 163 / 52 / 140 

Vol 13  For the First Sunday in Advent For the Fourth Sunday in Advent  BWV 61 / 62 / 36 BWV 70 / 132 / 147 

Vol 14 For Christmas Day BWV 91 / 110 For the Second Day of Christmas BWV 40 / 121

Vol 15  For the Third Day of Christmas  BWV 64 / 151 / 57 / 133 

Vol 16  For the Sunday after Christmas  BWV 225 / 152 / 122 / 28 / 190 

Vol 17  For New Year’s Day  BWV 143 / 41 / 16 / 171  For the Sunday after New Year  BWV 153 / 58 

Vol 18  For Christmas Day For Epiphany For the First Sunday after Epiphany  BWV 63 / 191 BWV 65 / 123 BWV 154 / 124 / 32 

Vol 19  For the Second Sunday after Epiphany For the Fourth Sunday after Epiphany  BWV 155 / 3 / 13 BWV 26 / 81 / 14 / 227 

Vol 20  For Septuagesima For Sexagesima  BWV 144 / 84 / 92 BWV 18 / 181 / 126 

Vol 21  For Quinquagesima For the Annunciation/Palm Sunday/Oculi  BWV 22 / 23 / 127 / 159 BWV 182 / 54 / 1 

Vol 22  For Easter Sunday For Easter Monday For Easter Tuesday  BWV 4 / 31 BWV 66 / 6 BWV 134 / 145 

Vol 23  For the First Sunday after Easter For the Second Sunday after Easter  BWV 150 / 67 / 42 / 158 BWV 104 / 85 / 112 

Vol 24  For the Third Sunday after Easter For the Fourth Sunday after Easter  BWV 12 / 103 / 146 BWV 166 / 108 / 117 

Vol 25  For the Fifth Sunday after Easter For the Sunday after Ascension Day  BWV 86 / 87 / 97 BWV 44 / 150 / 183 

Vol 26  For Whit Sunday For Whit Monday  BWV 172 / 59 / 74 / 34 BWV 173 / 68 / 174 

Vol 27  For Whit Tuesday For Trinity Sunday  BWV 1048 / 184 / 175 BWV 194 / 176 / 165 / 129 

BWV

1 Wie schön leuchtet der Morgenstern 2 Ach Gott, vom Himmel sieh darein 3 Ach Gott, wie manches Herzeleid I 4 Christ lag in Todesbanden 5 Wo soll ich fliehen hin 6 Bleib bei uns, denn es will Abend werden 7 Christ unser Herr zum Jordan kam 8 Liebster Gott, wenn werd ich sterben? 9 Es ist das Heil uns kommen her 10 Meine Seel erhebt den Herren 12 Weinen, Klagen, Sorgen, Zagen 13 Meine Seufzer, meine Tränen 14 Wär Gott nicht mit uns diese Zeit 16 Herr Gott, dich loben wir 17 Wer Dank opfert, der preiset mich 18 Gleichwie der Regen und Schnee vom Himmel fällt 19 Es erhub sich ein Streit 20 O Ewigkeit, du Donnerwort 21 Ich hatte viel Bekümmernis 22 Jesus nahm zu sich die Zwölfe 23 Du wahrer Gott und Davids Sohn 24 Ein ungefärbt Gemüte 25 Es ist nichts Gesundes an meinem Leibe 26 Ach wie flüchtig, ach wie nichtig 27 Wer weiß, wie nahe mir mein Ende? 28 Gottlob! nun geht das Jahr zu Ende 30 Freue dich, erlöste Schar 31 Der Himmel lacht! Die Erde jubilieret 32 Liebster Jesu, mein Verlangen 33 Allein zu dir, Herr Jesu Christ 34 O ewiges Feuer, o Ursprung der Liebe 35 Geist und Seele wird verwirret 36 Schwingt freudig euch empor 38 Aus tiefer Not schrei ich zu dir 39 Brich dem Hungrigen dein Brot 40 Dazu ist erschienen der Sohn Gottes 41 Jesu, nun sei gepreiset 42 Am Abend aber desselbigen Sabbats 44 Sie werden euch in den Bann tun! 45 Es ist dir gesagt, Mensch, was gut ist 46 Schauet doch und sehet, ob irgendein Schmerz sei 47 Wer sich selbst erhöhet, der soll erniedriget werden 48 Ich elender Mensch, wer wird mich erlösen 49 Ich geh und suche mit Verlangen 50 Nun ist das Heil und die Kraft 51 Jauchzet Gott in allen Landen! 52 Falsche Welt, dir trau ich nicht! 54 Widerstehe doch der Sünde 55 Ich armer Mensch, ich Sündenknecht 56 Ich will den Kreuzstab gerne tragen 57 Selig ist der Mann 58 Ach Gott, wie manches Herzeleid II 59 Wer mich liebet, der wird mein Wort halten I 60 O Ewigkeit, du Donnerwort II 61 Nun komm, der Heiden Heiland I 62 Nun komm, der Heiden Heiland II 63 Christen, ätzet diesen Tag 64 Sehet, welch eine Liebe hat uns der Vater erzeiget 65 Sie werden aus Saba alle kommen 66 Erfreut euch, ihr Herzen 67 Halt im Gedächtnis Jesum Christ 68 Also hat Gott die Welt geliebt 69a Lobe den Herrn, meine Seele 70 Wachet! betet! betet! wachet! 71 Gott ist mein König 74 Wer mich liebet, der wird mein Wort halten II 75 Die Elenden sollen essen 76 Die Himmel erzählen die Ehre Gottes 77 Du sollt Gott, deinen Herren, lieben 78 Jesu, der du meine Seele 79 Gott der Herr ist Sonn und Schild 80 Ein feste Burg ist unser Gott 81 Jesus schläft, was soll ich hoffen? 84 Ich bin vergnügt mit meinem Glücke 85 Ich bin ein guter Hirt 86 Wahrlich, wahrlich, ich sage euch 87 Bisher habt ihr nichts gebeten in meinem Namen 88 Siehe, ich will viel Fischer aussenden 89 Was soll ich aus dir machen, Ephraim? 90 Es reißet euch ein schrecklich Ende 91 Gelobet seist du, Jesu Christ 92 Ich hab in Gottes Herz und Sinn 93 Wer nur den lieben Gott lässt walten 95 Christus, der ist mein Leben 96 Herr Christ, der ein’ge Gottessohn 97 In allen meinen Taten 98 Was Gott tut, das ist wohlgetan I 99 Was Gott tut, das ist wohlgetan II 100 Was Gott tut, das ist wohlgetan III 101 Nimm von uns, Herr, du treuer Gott 102 Herr, deine Augen sehen nach dem Glauben! 103 Ihr werdet weinen und heulen 104 Du Hirte Israel, höre 107 Was willst du dich betrüben 108 Es ist euch gut, dass ich hingehe 109 Ich glaube, lieber Herr, hilf meinem Unglauben! 110 Unser Mund sei voll Lachens 112 Der Herr ist mein getreuer Hirt 114 Ach, lieben Christen, seid getrost 115 Mache dich, mein Geist, bereit 116 Du Friedefürst, Herr Jesu Christ 117 Sei Lob und Ehr dem höchsten Gut 121 Christum wir sollen loben schon 122 Das neugeborne Kindelein 123 Liebster Immanuel, Herzog der Frommen 124 Meinen Jesum lass ich nicht 126 Erhalt uns, Herr, bei deinem Wort 127 Herr Jesu Christ, wahr’ Mensch und Gott 129 Gelobet sei der Herr, mein Gott 130 Herr Gott, dich loben alle wir 131 Aus der Tiefen rufe ich, Herr, zu dir 132 Bereitet die Wege, bereitet die Bahn! 133 Ich freue mich in dir 134 Ein Herz, das seinen Jesum lebend weiß 135 Ach Herr, mich armen Sünder 136 Erforsche mich, Gott, und erfahre mein Herz 137 Lobe den Herren, den mächtigen König der Ehren 138 Warum betrübst du dich, mein Herz? 139 Wohl dem, der sich auf seinen Gott 140 Wachet auf, ruft uns die Stimme 143 Lobe den Herrn, meine Seele II 144 Nimm, was dein ist, und gehe hin 145 Ich lebe, mein Herze, zu deinem Ergötzen 146 Wir müssen durch viel Trübsal 147 Herz und Mund und Tat und Leben 148 Bringet dem Herrn Ehre seines Namens 149 Man singet mit Freuden vom Sieg 150 Nach dir, Herr, verlanget mich 151 Süßer Trost, mein Jesus kömmt 152 Tritt auf die Glaubensbahn 153 Schau, lieber Gott, wie meine Feind 154 Mein liebster Jesus ist verloren 155 Mein Gott, wie lang, ach lange? 158 Der Friede sei mit dir 159 Sehet! Wir gehn hinauf gen Jerusalem 161 Komm, du süße Todesstunde 162 Ach! ich sehe, itzt, da ich zur Hochzeit gehe 163 Nur jedem das Seine! 164 Ihr, die ihr euch von Christo nennet 165 O heil’ges Geist- und Wasserbad 166 Wo gehest du hin? 167 Ihr Menschen, rühmet Gottes Liebe 169 Gott soll allein mein Herze haben 170 Vergnügte Ruh, beliebte Seelenlust 171 Gott, wie dein Name, so ist auch dein Ruhm 172 Erschallet, ihr Lieder, erklinget, ihr Saiten! 173 Erhöhtes Fleisch und Blut 174 Ich liebe den Höchsten von ganzem Gemüte 175 Er rufet seinen Schafen mit Namen 176 Es ist ein trotzig und verzagt Ding 177 Ich ruf zu dir, Herr Jesu Christ 178 Wo Gott der Herr nicht bei uns hält 180 Schmücke dich, o liebe Seele 181 Leichtgesinnte Flattergeister 182 Himmelskönig, sei willkommen 183 Sie werden euch in den Bann tun II 184 Erwünschtes Freudenlicht 185 Barmherziges Herze der ewigen Liebe 186 Ärgre dich, o Seele, nicht 187 Es wartet alles auf dich 188 Ich habe meine Zuversicht 190 Singet dem Herrn ein neues Lied! 191 Gloria in excelsis Deo 192 Nun danket alle Gott 194 Höchsterwünschtes Freudenfest

The Bach Cantata Pilgrimage

On Christmas Day 1999 a unique celebration of the new Millennium began in the Herderkirche in Weimar, Germany: the Monteverdi Choir and English Baroque Soloists under the direction of Sir John Eliot Gardiner set out to perform all Johann Sebastian Bach’s surviving church cantatas in the course of the year 2000, the 250th anniversary of Bach’s death.

The cantatas were performed on the liturgical feasts for which they were composed, in a year-long musical pilgrimage encompassing some of the most beautiful churches throughout Europe (including many where Bach himself performed) and culminating in three concerts in New York over the Christmas festivities at the end of the millennial year. These recordings were made during the course of the Pilgrimage.

Details of all the cantatas recorded during the Bach Cantata Pilgrimage and released on SDG can be found at www.cantatafinder.com

Monteverdi Productions Ltd Level 9 25 Cabot Square Canary Wharf London E14 4QA

www.solideogloria.co.uk

P.D.Q.

Kuten tunnettua, P.D.Q. Bach (1807-1742?) oli Johann Sebastian ja Anna Magdalena Bachin 21. lapsi.  Kun hänen musikaalinen lahjakkuutensa pantiin kotona merkille, hänet toimitettiin välittömästi orpokotiin. Niinpä hänen oma soittimensa, jonka vaikutusta hänen myöhempään tuotantoonsa voi tuskin aliarvioida, oli kukkopilli.

Vahvistamattoman tiedon mukaan Leopold Mozart kutsui hänet opettamaan pojalleen Wolfgangille biljardia, ja kerrotaan myös, että P.D.Q. (lyhenne nimestä Pretty damn Quick) oli välitön syy Beethovenin kuurouteen.

Minulle uudelleen ajankohtainen on levyn ”The Short-tempered Clavier) A-duuri-jokin – mahdollisesti kaanon, Big Benin sävelmästä, kahdentoista lyöntejä lukuun ottamatta. Samaan teoskokonaisuuteen kuuluvat mm. kanoniset variaatiot sävelmästä ”Maijall’ oli karitsa” (Mary had a little lamb), jonka osa on koraalipreludi seitsemänneksikymmenenneksi sunnuntaiksi uudenvuodenpäivän jälkeen, neljän päivän haarukassa suuntaansa.

Tuo A-duuri on kiinnostava siksi, että olen asentanut iPadini näyttämään uljain, roomalaisin numeroin koko ruudun täydeltä parlamenttitalon kelloa, ja se lyö myös! Mielenkiintoista on, että apu on suuri, koska vähän väliä tai ainakin silloin tällöin käy niin, että haluan katsoa televisiosta uutiset. Kun kello lyö esimerkiksi 22:00, ovat television setä ja tätikin valmiina, seurassaan Pekka Pouta ja joku urheilutoimittaja, joka saa kuulla, että kaikkensa pojat antoi, mutta nälkä on kova, tietysti tämä on pettymys mutta suuri askel lajille.

Koska en muistanut ottaa asiaa puheeksi viimeksi Sarasteen kanssa, ehdotan blogin kautta, että panisimme paremmaksi ”P.D.Q. Bachin” eli professori Peter Schickelen (Hoopla University in the Sticks) eli alkujaan Juillardin konservatorion Retuperän WBK-henkisen menon, jota muuten on jatkunut jo vuosikymmeniä.

Voisimme kokeilla levyllä ”The Wurst of P.D.Q. Bach” olevaa ”New Horizons in Music Appreciation” –menetelmää, jossa Beethovenin viides sinfonia selostetaan. Kapellimestari Heilige Dankgesang ottaa tuolla levyllä pistevoiton New Yorkin Höyrymyllyn orkesterista, vaikka ainakin kolmas klarinetti joutuu farmisarjaan ja oboe vetää kadenssin pitkäksi. Ennen kaikkea, toteavat selostajat, on aikoihin eletty, kun orkesteri kadottaa ensin teeman ja sitten pääsävellajin (c-molli), mutta aina yhtä järkähtämätön kapellimestari, aivan puun takaa, vetää suoraan siniviivalta – C-duuriin!  Reppu heilahtaa, ja siellä on!

Olen kaavailut puheradioon sopivia kappaleita. Esimerkiksi Schumannin pianokonserton finaalissa on kohta, joka ei partituurissa näytä pahalta, mutta jossa moni mestariluokan pianisti on lukkojarrutuksesta huolimatta kääntänyt esityksen katolleen. Cortot teki sen Helsingin konsertissaan kaksi kertaa. Levyillä on useampiakin esimerkkejä taidokkaasta pedaalinkäytöstä ja suttaamisesta vasemmalla kädellä. Kysymyksessä ovat tietenkin taidot, joita ilman esimerkiksi Chopinin soittamiseen ei kannata edes ryhtyä. Siellä on yllättävä määrä rupisia kappaleita, joista selviytyy, kun jättää jäätävästi osan nuoteista soittamatta, bassolinjaa hukkaamatta.

Tässä yhteydessä haluaisin kiinnittää myönteistä huomiota urkuri Kalevi Kiviniemeen, joka näkyy julkaisseen sadannen äänilevynsä. Yksi hauskimpia on ”Wurlitzer”, Montin Czardas ynnä muita vähemmän arvokkaita teoksia esitettynä luultavasti maailman suurimmilla kinouruilla.

Vakavasti puhuen hänet uuden levytyksensä ranskalaisesta, meillä käytännössä tuntemattomasta urkumusiikista, ovat rajua tavaraa – Fauré, Dupré, Franck.  Omalla ostoslistallani on Ssaint-Saensin urkusinfonia ja samalla levyllä oleva Poulencin urkukonsertto. Suomensin joskus Poulencin lauluja ja miellyin mieheen suuresti.

Niille lukijoille, joilla on onni asua pientalossa tai ketunraudat naapurin ja isännöitsijän varalle vireessä, Kiviniemellä on todella meluisia eli siis riemukkaita viritelmiä mm. Wagnerista. Mutta – ei heikkkohermoisille!

Huomenna palaan ruotuun. Julkaisen Gardinerin täydellisen indeksin Bachin kantaattilevytyksistä Monteverdi-kuoron ja orkesterin kanssa. En ymmärrä lainkaan The Gramophonen levyoppaan kitinää Maasaki Suzukin väitetyistä ansioista, mutta sitä vastoin myönnän lukkarinrakkauden Karl Richterin 50- ja 60-luvun kantaatteihin, etenkin unohtumattomien solistien vuoksi (Fischer-Dieskau, Seefried, Janowitz…). Diesel-Fieskaun loistonumero löytyy nimellä Karl Richter, Bach, Famous Cantatas BWV 140, 56, 51, 147, 4, 202 (DGG) 2.10.1997. (MP3 Amazon & iTunes)

Ylähuone

Suunnittelen parannuksia Suomen perustuslakiin. Asialla on kiire. Eduskunnan asema on osoittautunut huteraksi ja presidentin valtaoikeuksien järjestely on epätyydyttävä. Nämä asiat liittyvät toisiinsa. Suomen eduskunnan olisi määrä olla samanlainen kuin Ruotsin, mutta sielläpä poliittista valtionpäämies on pääministeri.

Kaksikamarinen parlamentti on luonnollinen liittovaltioissa. Niitä on runsaanlaisesti muissakin, myös Euroopassa. Ylähuoneen tehtävä on ylläpitää vakautta leikkaamalla satunnaisten enemmistöjen valtaa hajauttamalla. Ranskassa senaatin muodostavat alueiden edustajat.

Demokratiaa on edistettävä. Parlamenttimme on huonojen ja hitaiden yhteyksien ajalta. Lisäksi kansanedustajien pitäisi ymmärtää kaikki. Se saattoi olla teoriassa mahdollista sata vuotta sitten mutta on nyt todistettavasti mahdotonta.

Suomi on jo kahden keskenään vihamielisen alueen maa, pääkaupunkiseutu ja muu Suomi. Jos tämä merkillinen keskustapuolue vajoaa poliittisesti, huonompi Suomi kärsii. Siitä en sano mitään, missä määrin kepu on onnistunut edustamaan muuta maata. Sen historiallinen kannattajakunta, maatalous on romahtanut noin viiteen prosenttiin äänestäjistä.

Vasemmistopuolueet ovat menossa samaa tietä, koska puolueiden rakenne, rahoitus ja arvot ovat kiinni valmistavassa teollisuudessa, joka on kriisiytynyt pahasti. Ei sillä ääniä lähde, jos napamiehet punaisine lippuineen ja eläkepapereineen ovat Kuusankoskella ja Varkaudessa, niin kuin kai ovat.

Näen perussuomalaisten gallupnousun niin päinvastoin kuin kukaan. Kysymys ei ole syrjäseutujen peräkamarin poikien eikä Jakomäen keskiolutbaarien pullistelusta. Perussuomalaiset on vihreiden peilikuva, espoolainen puolue.

Eivät ihmiset äänestä eduskuntavaaleissa vain lompakollaan. Sen näkee esimerkiksi kokoomuksen äänimäärästä monen vuosikymmenen ajalta. Ei meillä ole maassa kapitalisteja ja heidän lakeijoitaan mainittavaa määrää. Kokoomuksen äänestäjissä oli ennen paljon ”isänmaallisia” pieneläjiä ja nykyisin muuten vai pieneläjiä eli alempaa keskiluokkaa.

Perussuomalaiset ja vihreät on osoitus siitä, että palvelu- eli informaatioyhteiskunnan analysoijat ovat oikeassa. Meidän maassamme ei ratkaise raha, vaan puheenaiheet, ja puheenaiheiden elin informaation tuottaminen on palvelutoimintaa.

En todellakaan vertaa puolueitamme terroristivaltioihin, mutta ei Neuvostoliitto eikä Saksa olisi pötkinyt pitkälle ilman lehdistöä, radiota ja elokuvaa.

Nyt meillä on tietoverkot. Perussuomalaiset on internet-puolue. Vihreissä on tietotekniikan asiantuntijoita. En jaksa kaivaa tilastoja esiin, mutta ihmettelisin, ellei puolueen äänimäärä olisi erittäin suuri Otaniemessä ja Ruoholahdessa. Jos puolue on edelleen hiljaa ydinvoimasta ja hyökkää saastuttavan maatalouden kimppuun, se saa äänet myös Keilaniemestä.

Kuulostaa hullulta, mutta ei informaation tuottaminen, esim. räävittömien kirjoittaminen nettiin, ole marginaali-ilmiö. Se on internetiä itseään, tietoyhteiskuntaa. Akateemiset haihattelijat pyrkivät näkemään tiedon hyvänä asiana ja voimavarana. Miksi? Jo Eedenin yrttitarhassa kuuluu kasvaneen hyvän ja pahan tiedon puu.

Internet on hyvän ja pahan tiedon puu.

Ehdottamani ylähuone, jonka valiokunta tutkisi lain perustuslainmukaisuuden ja jonka puolto tarvittaisiin lainsäädäntö-, mutta ei budjettiasioissa, tekisi mahdolliseksi kansanäänestykset myös pienissä asioissa ja avaisi siten näivettynyttä kunnallishallintoa. Lisäksi se tulppaisi elinkeinoelämän ja järjestöjen lobbausreittejä, joista nyt kärsii esimerkiksi tekijänoikeus ja siten koko kulttuurimme.

Ilman levyjarruja en uskaltaisi ehdottaa sitovia kansanäänestyksiä. Neuvoa antavilla kansanäänestyksillä taas ei ole oikein merkitystä.

Kiveen kiinnitetyt

Arto Terosen ja Jouko Vuolteen ”Suomalaisia urheilijakohtaloita – kiveen hakatut” tuo mieleen Prometeuksen ja erinäisiä vähäisempiä hahmoja, joille jumalat olivat antaneet lahjan ja kostaneet sitten. Sankari sai riuhtoa kiveen kiinnitettynä kahleitaan, ja bonuksena saattoi olla petolintu, jonka jumalat olivat lähettäneet nokkimaan vangin maksaa.

Se lienee tunnettua, että suurimmat roistot eivät istu kuritushuoneissa, vaan Lausannessa olympiajärjestön palatsissa. Teronen ja Vuolle eivät suoranaisesti syytä urheilujohtajia, mutta Lausannen rinnalle lienee korotettava SVUL:n ja TUL:n tyyssijat ja joukko nimeltä mainittuja urheilujohtajia.

Tapio Rautavaara, lahjakkuusihme, kertoo tässä kirjassa 1948 olympialaisten yhteydestä urheilujohtajan repliikin, jonka mukaan olisi ollut parempi jäädä mitalitta kuin nyt tämä – Työväen urheiluliiton mies sieppasi kultamitalin. Rautavaara oli varhain selvillä myös liittonsa valtataistelussa, jossa hän asettui kommunisteja vastaan.

Erikoisen pirullisina henkilöinä nousevat esiin Lauri ”Tahko” Pihkala ja Urho Kaleva Kekkonen. Viimeksi mainitun ura urheilujohtajana on tosin toistaiseksi painettu villaisella. Siihen sisältyy ikäviä episodeja. Satraappeina, joiden henkistä tasapainoa on lupa miettiä, esitellään mm. seiväshypyn Valto Olenius, jonka voisi nimetä doping-skandaaleihin johtaneiden kepulikonstien isäksi hämärän alueen kulkijana.

Ensi näkemältä kirja vaikuttaa seiskapäivän tyyppiseltä skandaalijutulta. Sitten muistaa, että tämä perustuu radiosarjaan ja kirjoittajat ovat Ylen toimittajia, joita tuskin uhkaa sen pahempi kohtalo kuin musta silmä mieheen.

Esimerkkinä urheilujohtajien oikeamielisyydestä voisi olla Viljo Heinolle 1947 lyöty vuoden kilpailukielto, mahdollisesti ammattilaisuudesta, hän kun oli saanut urheilupalkinnoksi lohen. Palkinto oli hyvin valittu; elettiin vaikeaa pula-aikaa.

Sydäntä raastava on tarina ”urheilumiesten” eli suuren yleisön raakuudesta. Kun Kyösti Lehtonen ei voittanutkaan toista kultamitalia Tokiossa 1960, urheilutoimittajat valehtelivat Helsingistä käsin, että Kyösti oli ryypännyt ja mässännyt niin ettei paino laskenut ilmoitettuun sarjaan. Kukaan ei kysynyt paikalle olleilta, jotka olisivat kertoneet paastosta ja juoksusta kovassa helteessä.

Johtajille ja toimittajille sopi hyvin, että melkein kaikki huippu-urheilijat olivat maalaismiehinä kykenemättömiä puolustamaan itseään julkisuudessa ja teko-oikeudellisten väitteiden edessä. Poikkeuksia oli vähän – Gunnar Höckert, joka onnistui järjestämään itsensä olympialaisiin johtajien vastustuksesta huolimatta. Hänhän poikkesi ihannekuvasta – ruotsinkielinen, varakas ekonomi. Eikä se hänen harjoittelunsa muuten ollut kouluun juoksemista Kasarminkadulta Kruununhakaan – hän juoksi aamuisin kouluun, mutta Käpylän kautta.

Kirjan kirjoittajia ei voi kiittää analyyttisyydestä. Höckert kaatui talvisodassa ehkä täysosumasta poteroon. Silti hänen veljensä näki hänet ”vielä lämpimänä” sidontapaikalla. Jos kranaatti todella osuus kohdalleen, jäljelle ei jää paljon katseltavaa, vaikka kysymyksessä olisi vain heittimen ammus.

Joku on kuulemma tehnyt oopperan Paavo Nurmesta. Jos Suomessa olisi joku muu Doctorowin kaltainen kirjailija Antti Tuurin ohella, Ville Ritolan elämäntarina olisi aineistona vertahyytävä. Jos meillä tehtäisiin teatteria puolidokumenttina, joku muukin kuin minä voisi kiinnostua keihään kaksinkertaisen kultamitalimiehen Jonni Myyrän vaiheista. Itse asiassa olin ihmetellyt, miten hän häviää täydellisesti historiasta Pariisin kisojen 1924 jälkeen. Nyt tulee selitys, joka kuulemma on tiedetty Savitaipaleella vanhastaan. Hänellä oli mukanaan kolmannes kunnan kassaa  käteisenä ja hän jätti Suomeen muhkeat velat. Suomessa olisi odottanut linnatuomio, joten hän ei tullut koskaan Suomeen.

Taideolympialaisissa voittaneen arkkitehti Yrjö Lindegrenin henkilökuva on vaillinainen ja kohdin väärä. – Kuvassa vasemmalla appeni, oikealla hänen lankonsa eli vaimonsa veli, arkitehti Yrjö Lindegren.

Näitä kuvia, muun muassa Lindegrenin ainoana kappaleena suunnittelemasta ja poikani huolella kunnostuttamasta ruokasalin kalustosta, on aikamoinen määrä.

Epitafi

Otsikko tarkoittaa hautakirjoituista. Pyhäinpäivänä huomasin, että ne ovat jääneet vallan käytöstä. Sääli. Perinne oli pitkä. Sekä roomalaiset että kreikkalaiset runoilijat miettivät näitä.

Niinpä ajattelin, että jos hautakiveeni hakattaisiin joutavanpäiväisen nimen, syntymä- ja kuolinajan sijasta teksti: ”Arvoton näyte.”

Täytyy ottaa selvää, vieläkö tämä kielellisesti moitteeton ilmaisu on tullipostin hyväksymä.

Vanhalla hautausmaalla näkee niinkin ihmeellisiä titteleitä kuin ”kunniallinen talon emäntä”.

Seurakuntahallinto ei pidä vitseistä. Se on käynyt ilmi. Ja papeissa on yksivakaista väkeä.

Joku voisi saada näistä kirjoituksistani sen kuvan, että olen korkeimman oikeuden kimpussa. Olenhan minä välillä – mutta oivalliset ratkaisut, jotka ovat sekä sisällön että muodon puolesta kohdallaan, eivät tunnu vaativan ainakaan minun aamentani.

Uusi syrjintäratkaisu papista ja naispapista on kuitenkin esiteltävä muillekin kuin lakimiehille – professori Ojanen jo julkaisi siitä lyhyen kommentin alan julkaisussa (KKO 2010:74).

Kysymys ei näet ole uskonnosta ja vain osittain uskonnonvapaudesta. KKO ratkaisi asian, jossa olivat vastakkain perusoikeus uskonnonvapaus ja rikoslain syrjintäkielto. Ongelma on suunnilleen sama kuin esimerkiksi virkamiehen sananvapaus. Kysytään, milloin perusoikeuteen vetoaminen ei auta, kun muu säännös kieltää menettelyn.

Nähdäkseni KKO löysi erinomaisen perustelun.

”…henkilön, joka saapuu harjoittamaan uskontoa sellaisen yhteisön tilaisuuteen, jossa vallitsevat periaatteet eivät vastaa hänen omaa vakaumustaan, tulee ottaa huomioon nämä periaatteet etenkin, jos hänen vakaumuksensa mukainen käyttäytyminen johtaa selvään ihmisoikeusloukkaukseen kuten sukupuoleen perustuvaan syrjintään.”

Hovioikeus oli käyttänyt perustelunaan myös tekijän papinvirkaa ja siten, ainakin kiertotietä, virkavelvollisuutta. KKO muutti tämän ja asetti selkeästi vastakkain perusoikeuden ja syrjintäkiellon juuttumatta siihen, että syrjijä oli pappi. Syrjinnän määritelmä otettiin suoraan rikoslaista – ihmisen asettaminen (tässä tapauksessa) sukupuolensa vuoksi toisia selvästi huonompaan asemaan. Asianomistaja oli tullut Hyvinkäälle pitämään saarnaa ja siellä oli vastassa väkeä ja ilmoitus, että naisen kanssa ei omantunnonsyistä suoriteta kirkollista toimitusta.

Lukija huomaa, että juuri sama perustelu on käytettävissä, jos vierailevaksi papiksi ilmestyy henkilö, jonka ihonväri ei ole kutsujan mieleen, tai joka on – homo.

Ratkaisu ulottuu sananvapauteen näin perustellen: henkilö voi pätevästi sitoutua rajoittamaan omaa sananvapauttaan. Esimerkiksi kouluttautumalla lääkäriksi tai sairaanhoitajaksi ja ryhtymällä ammattiin ihminen tietoisesti sitoutuu vaikenemaan potilaiden terveystiedoista. Jos hän kirjoittaa iltapäivälehteen kertoakseen, että nyt täällä on julkisuuden henkilö NN ja sillä on kuppa, luulen ja toivon, että lääkärin oikeudet menevät ja lisäksi tärähtää tuntuva rangaistus.

En viitsinyt mennä joukkoviestimeen muotoilemaan, miksi ei ole pöyristyttävää, että tieteellisen tutkimusryhmän jäsentä estetään tiedottamasta hankkeen edistymisestä. Joku oli kai vedonnut juuri sananvapauteensa. Oli salassapitosopimus tehty tai ei, moni tutkimus on luonteensa vuoksi ilmoitettava yleisölle taiten. Perinteisesti hankitaan ulkopuolisten tutkijoiden lausunnot. Ajatelkaa esimerkkinä uutta lääkettä tai rokotetta. Sivullisten tehtävä on etsiä virheitä, ja ajatus on selvä: parempi tietoisesti ja ennakoiden kuin vahingossa ja jälkeenpäin. - Olen toiminut usein ”paholaisen asianajajana”. Hyvä järjestelmä. Tehtävänä on keksiä kaikki mahdolliset vastaväitteet.

Kun apu on suurin

Kun apu on suurin, on hätäkin lähellä.

Olemme käyneet sähköpostin kautta keskustelua etenkin Brahmsin sinfonioista erään ystäväni kanssa.  Ystäviin ja oppaisiin täytyy suhtautua.

Näitä klassisen musiikin levyoppaita on kaksi varteenotettavaa. Toinen on Penguinin. ”The Gramophone” on arvovaltainen lehti. Se on ilmestynyt kohta 90 vuotta. BBC Music Magazine  (http://www.bbcmusicmagazine.com/) on yleiskatsauksellisempi.

Kaikella on rajansa. Sekä ystävien että oppaiden heikot kohdat ja sokeat pisteet on hyvä tietää. Tai ehkä se on vain omaa omituisuuttani, että pidän hurjasti Paavo Berglundin Sibeliuksen ”Kullervon” levytyksestä 1975. Voi olla, että asiaan vaikuttaa YL, joka on tuskin koskaan laulanut noin hyvin. Vaikka Kullervon rooli on Hynnisen ominta alaa, tämä vanha levy kannattaa etsiä jostain Usko Viitasen takia. Niin erilainen kuin muut, ja niin unohtumaton! Niin kesäinen ääni niin syksynmustassa teoksessa!

Oikeastaan olen kirjoittamassa viisaita sukupolvista. Uhkaa mennä liian viisaaksi. Niinpä nuuskin ”Gramophonen” kirjaa, ja jo alkoi luottokortti laulaa.

Siksi muuta. Joululahjaongelmat ovat ratkenneet. Gardinerilta on tullut uutta Bachin kantaattisarjaan. Koska levyjen numerointi ei vastaa lainkaan ilmestymisjärjestystä, en nyt valitettavasti osaa sanoa varman päälle, onko koko noin 200 kantaatin sarja nyt valmis. Näppituntumalla sanoisin että on. Ja saman Gardinerin Brahmsin sinfonioiden sarja on tarjolla. Se voi vaikuttaa joihinkin kuulijoihin järkyttävästi, etenkin niihin, jotka eivät pidä Brahmsista. Näissä levyissä on se kuulaus, joka ei oikeastaan ole kuulunut esitysperinteeseen.

Ammattitaito on joskus tuhoisaa. Brahms oli oman aikansa Leif Segerstam, looistava pianisti, loistava kapellimestari, loistava orkestroija. Mutta hänen orkesterisatsinsa näyttää paksulta partituurissa, ja soi paksusti, elleivät kapellimestari ja orkesteri  ole ihmeidentekijöitä. Täytyisi nimittäin pitää yllä samanaikaisesti suurta sävelpuhtautta ja samalla balansoida soitinryhmiä.

Toinen joululahja on Bill Brysonin uusi kirja ”At Home”. Löytyy Akateemisesta, ellei tämä kirjoitus tee tehtäväänsä. Kun viimeksi kysyin, sanoivat että tällainen ilmianto vie vieraskielisen kirjan käsillä olevan varaston, ja sitten taas kestää ennen kuin saadaan lisää. Tämä Brysonin kirja on parempi kuin edellinen,”Lyhyt teoria lähes kaikesta”. Nyt ei ole puhe luonnontieteestä vaan oikeastaan kulttuurihistoriasta. Jos se nyt sanoo jotain, kirja tulvii asioita, joita minä en ole tiennyt, vaikka on tullut luetuksi enemmänkin alan kirjallisuutta.

Kolmas vihje on Schubertin mieskuorolaulut. Luulen ettei niitä pahemmin tunneta. Niitä on yli sata, ja Arnold Schönberg Chor on ne levyttänyt esimerkillisesti.

Neljäs vihje lukijoille on sellainen, ettei sitä malta jouluun odottaakaan. Se ei ole uutinen, että Wienissä on hyviä pianisteja. Till Fellner ehkä tunnetaankin jo, esimerkiksi hyvin laajasta repertuaaristaan. Tietysti olen iloinen, että tällainen eläväinen mutta hyvin tarkka pianisti levytti jo yli vuosikymmen sitten sen Mozartin pianokonserton, joka on ehdoton suosikkini, Es-duuri, K. 482.

Mutta mutta mutta. Olemme kuulleet mm. Joonas Kokkosen sanoneen, että oikeastaan kaikki olennainen musiikista sisältyy Bachin kaksiäänisiin inventioihin. Se on hauska repliikki. Niin moni meistä on rääpinyt niitä lisäämättä ihmiskunnan kulttuuriperintöä vähääkään.

Ne ovat jos mitkä pakkopullaa, jotka on pimputettava, jotta pääsisi Wohl-Temperiertes Klavieriin.

Invention vaikuttavat nuottikuvansa vuoksi yksinkertaisilta. Sitä ne eivät todellakaan ole.

Tämä Till Fellner on levyttänyt ne, ja kolmiääniset inventiot (sinfoniat) lisäksi. Soitin on piano, konserttiflyygeli. Soitossa ei ole muuta erikoista kuin kaikki. En ole koskaan kuullut parempaa, iloisempaa tulkintaa mistään Bachin ”pianokappaleesta”. Myös nuori Glenn Gould jää varjoon.

Street-wise

Wikipedia

Eilen oli puhe siitä, missä määrin korkea tuomari tai etevä professori osaa ihan itse solmia kengännauhansa, niistä nenäänsä ja olla kusematta kenkäänsä.

Otsikon sanan on Amerikan kieltä, eikä mieleeni tule suomennosta sille. ”Katu-uskottavuus” on jotain aivan muuta. Merriam-Webster sanoo, että puhe on taidoista ja asenteista, joita tarvitaan, jotta pysyisi hengissä vaarallisessa ympäristössä. Vaarallisia ympäristöjä ovat esimerkiksi korkein oikeus, Helsingin hovioikeus, Helsingin yliopisto ja Aalto-yliopisto, mutta niissä kadun taidot eli elävän elämän hallitseminen katsotaan helposti dismeriitiksi eli siis rasitukseksi.

Ehkä tingimme hiukan ja korvaamme hengissä pysymisen kuvassa pysymisellä. Kokemukseni mukaan luettelemissani paikoissa joku on aina erottamassa jotain toista, ja usein onnistuu. Erottamiseksi katsotaan myös pysyvä siirto pois silmistä.

Kollega Matti Tuovinen teki kohtalokkaan virheen kirjoittaessaan eilen tuomarin esteellisyydestä. Hän viittasi Kekkosen vanhaan sanontaan, ”niin on, jos siltä näyttää”. Hän teki saman virheen kuin Kekkonen.  Tuon Pirandellon näytelmän nimi ”Cosi è – si vi pare” tarkoittaa ”niin on, jos olette sitä mieltä”, ja viittaa totuuden suhteellisuuteen tai mahdottomuuteen. ”Right you are, if you think so.”

Näytelmässä esiintyy nainen, joka voi olla muuan henkilö, tai joku toinenkin. Sama teema vahvistuu Pirandellon myöhemmässä näytelmässä ”Kuusi henkilöä etsii tekijää”, jossa näytelmän henkilöt selittävät olevansa oikeampia kuin esimerkiksi katsojat. Ja tytär ansaitsee bordellissa ja poika menee pihalle ja hiukan ampuu itsensä.

Kekkonen yritti muistaakseni sanoa liian fiksusti, että kyllä maailmaan puhetta mahtuu. Sekään ei ole ongelmaton viisaus, kuten sananlaskut yleensäkään. Maailma on suuri ikiliikkuja. Ihminen ja eläimet tuottavat uloshengityksellään kasvihuonekaasua, hiilidioksidia, jota kasvit yhteyttäessään käyttävät ja tuottavat happea.

Hurskaista pyrkimyksistä huolimatta tämäkin kirjoitus menee nokitteluksi. Termi on ”second-guessing”, jolla tarkoitetaan arviointia ja ohjeistusta jälkiviisauden valossa, esimerkiksi juoksijaoriin ennätysmahdollisuuksien arviointia makkaratehtaalla.

Kimmo Sasi, jonka päässä valo taittuu kauniisti, selvittelee vanhoille ihmisille (suomeksi seniorikansalaisille) jäteveden käsittelystä ehkä myönnettävän helpotuksen perustuslainmukaisuutta. Kysyisi minulta. Eikös siellä ole asevelvollisuuskin, samassa perustuslaissa? Ellei muistini minua petä, sylilapset ja me, harhailevat dementikot, emme ole asevelvollisia. Yhdenvertaisuus ei siis edelleenkään tarkoita matemaattista kaavaa. Ei sekään ole perustuslain vastaista, että rikkaille ei anneta suoraa sosiaalitukea, paitsi maataloudessa.

Kuten hyvin tiedätte, olen itse ahdasmielinen kiihkouskovainen. Minulla on korkea käsitys kirkon ulkomaanavun toiminnasta, ja se on tietääkseni organisaatio, joka itse lukee tehtäviinsä ihmisten hädän helpottamisen, oli se henkistä, hengellistä tai ruumiillista. Vakaumuksensa valinneiden ateistien ratkaisusta minulla ei ole mitään pahaa sanottavaa. Niinpä ”Eroa kirkosta” –liike on minusta epämiellyttävä ja vetoaa luullakseni parhaiten ihmisiin, jotka eivät välitä ajatella, mutta arvelevat silti ymmärtävänsä asiat paremmin kuin kukaan muu, viimeksi  kuluneiden vuosituhansien aikana. Joskus harvoin olen sanonutkin nuorille henkilöille, jotka ovat saaneet selville, ettei Jumalaa ole olemassa, että on tuo sääli, ettet ollut kertomassa tuota esimerkiksi Augustinukselle tai Tuomas Akvinolaisille. Olisivat pojat voineet lähteä ongelle, kun olisit täräyttänyt totuuden.

Kirjoitin tämän taustan näkyviin, jotta sain sanotuksi mahdollisimman painokkaasti eilisestä kirkolliskokouksen toimikunnan kannasta – ei siunausta homoille – että siinähän nyt kansankirkko juoksi nyrkkiin. Televisiossa kerrotut perustelut olivat tekopyhiä. Tarkoitus on edelleen pitää kirkko koossa. Kun näin on, noin helpossa asiassa, alan itsekin epäillä, onko ajatuksessa järkeä.

Nimittäin ajatuksessa kirkon koossa pitämisestä. Valtionkirkkoahan meillä ei, meidän juristien mielestä, ole. Kirkolliskokous ei, palatakseni otsikkooni, tiedä mistä kana kusee. (Sanonta on oivallinen. Moniko sen käyttäjistä mahtaa tietää, että kana ei, kuten muutkaan linnut, kuse. Jätökset sekoittuvat jo yhteis- eli kloaakkisuolessa.) Näin on, vaikka menisi liiveistä hihat. Kuva on muuten Wikipedian valioita.

Ei osaa ei tiedä

Kaavailimme ystäväni Ossin kanssa, miten Sitra voisi silittää ryppyjä ns. tietoyhteiskunnasta. Esitin teesini, jonka mukaan yleisön tietämättömyydellä ei ole mitään määrää. Väitin lopulta käsittäneeni, että esimerkiksi tekijänoikeuden ja tieteen vapauden + sananvapauden selvittely oikeusriidoissa menee harakoille, koska se on aivan herrassa, mitä tuomarit ymmärtävät näistä asioista.

Koska tiedän, etteivät tuomarit tiedä, mitä he eivät tiedä, voin luottavaisena esittää koulutussarjaan johtavia kysymyksiä. Osaan kertoa, mitä tuomarit eivät osaa. He esimerkiksi eivät osaa ottaa vastaan yksinkertaisia ohjeita hyödyllisissä asioissa. Tuomareiden koulutusta on harrastettu vuosikymmeniä, viiltävän keskinkertaisin tuloksin.

* pääseekö puhelimella Internetiin? (T.s. mikä on ”älypuhelin”.)

* mikä se sellainen Internet on?

* käyttävätkö muutkin kuin nuoret huligaanit tietoverkkoja?

* saako tietokoneella / puhelimella tietoja kirjastojen kirjoista (onko kirjaa; onko se hyllyssä)?

* kun oikeudenkäynnissä esiintyy hankala sana, esimerkiksi ”formaldehydi” tai ”sädesieni” etkä kehtaa käskeä esittelijää selvittämään, miten voit selvittää sen itse muina miehinä?

* mitä ero on allekirjoituksella ja digitaalisella allekirjoituksella?

* voiko sähköpostin salata niin, ettei sivullinen saa siitä selvää?

* pystyykö poliisi selvittämään, mistä esimerkiksi sähköpostiin tullut viesti on lähetetty?

* mihin kirjoittamasi teksti katosi hetki sitten?

* saako sitä enää koskaan takaisin?

* kannattaako tietokone formatoida silloin tällöin?

* onko kovalevy sitä samaa ainetta kuin autotallin seinä?

* onko varmuuskopiointi eri asia kuin formatointi?

* mistä kaupasta saa zip-ohjelmia ihan omaksi? (Esimerkki elävästä elämästä - *.zip –tiedoston maahantuojaa kuulemma etsittiin parastaikaa.)

* voiko puhelimeen tallettaa muutakin musiikkia kuin rokkia?

* miksi toisissa kojeissa on omenan kuva ja toisissa ei?

* miksi siitä omenasta on haukattu ja kenen luvalla?

* kuinka kauan menee aikaa löytää sen mainion artikkelin nimike, jonka oikeusneuvos Leivonen kirjoitti presidentti Olssonin juhlakirjaan joskus? (Oikea vastaus 3 sekuntia.)

* kuinka kauan menee aikaa löytää oikeusneuvos Salervo-vainajan lapsuudenkodin katuosoite Viipurista (4 sekuntia – Luostarinkatu 36 C 8).

* Mikä ja missä on Himos?

* Pääseekö Lumikurusta miten Pirunportin kautta Paratiisikuruun? (Ks. Kansalaisen karttapaikka)

* Missä on Vittumaisenojan kämppä? (ks. Arto Paasilinna)

Tämän voi leimata turhanaikaiseksi keljuiluksi. Onhan se tottakin, mutta on tässä myös asia. Ranskalaisten ja etenkin brittien joutilaan mutta ravitun väestönosan, esimerkiksi filosofien (Ranska) ja pappien (Englanti, ei Skotlanti), kiitettävä mielenkiinto osaamiseen ja tekemiseen lopahti runsaat sata vuotta sitten. Syyt ovat salaperäisyyden verhoamia.

Myös Suomessa on ollut viime aikoihin asti paikallaan sanoa, kuten olen tavannut sanoa itsestäni mukaillen taudinkohtauksen saaneen elvytykseen käsketyn tohtorin rouvaa: ”Hän on filosofian tohtori, eikä hän osaa mitään!” Lääkäreitähän siis puhuteltiin ennen tohtoreiksi.

Moni ikätoverini pitää kunnia-asianaan, ettei osaa hakata halkoja, sytyttää nuotiota, käyttää tietokonetta. Edellisen sukupolven professorit ja neuvokset olisivat kuolleet nälkään ruokakomeron eteen, koska he eivät olleet eläessään tai ainakaan vuosikymmeniin tehneet voileipää eivätkä siten olleet selvillä tästä vaativasta toimenpiteestä. Sota muutti paljon, mutta hienostelu on valitettavasti tarttuva tauti.  En osaa käyttää yli 5-hevosvoimaista perämoottoria, mutta siihen suuruusluokkaan asti tulppien kasteleminen ja vastaavat toimet onnistuvat.

Opetus ja oivallus

Yritän osoittaa parilla esimerkillä eilisen kirjoituksen teesiäni, jonka mukaan menestyvää kaunokirjallisuutta eivät ohjaa jalot, vaan alhaiset tunteet. Puhe on romaaneista ja alhaisina tunteina esitin vihan, kostonhimon ja puhtaan sadismin eli kyvyn nauttia toisten kärsimyksistä.

Media kirjoittaa jatkuvasti huonoa romaania. Uhrit valikoituvat umpimähkään. Joskus kohteena ovat kuninkaalliset, joskus murhamiehet, joskus kiusaajat, joskus kiusatut. Journalistien mielestä kansa haluaa kertomuksia. Ellei niitä ole, niitä tehdään. On aivan selvää, että Malmön kuulemma suomalaistaustaisen ampujan joko kaamean tenhoava tai vastenmielinen ja inhottava elämä tulee lähipäivänä julkisuuteen tarinana, joka ei ole tosi. Kun Malmö on niin lähellä komisario Wallanderin Ystadia ja tunnetaan myös Sjöwallin – Wahlön romaaneista, emme tule välttymään erinäisiltä pohdinnoilta copycat-toiminnasta.

Ihmisen elämästä ei nimittäin koostu tarinaa. Elämä on polkuriippuvaa (path-dependent). Anteeksi kompleksisuusteoria, mutta ajatus on yksinkertainen. Näppäimistön QWERTY-sijoittelu oli, kuten hyvin tiedetään, yksi mahdollisuus monista. Sillä haluttiin hajauttaa tyypillisesti vierekkäin esiintyvät kirjaimet kauas toisistaan, jotteivät kirjoituskoneen kirjasinvarret takertuisi toisiinsa.

Siis kaikella on syynsä, mutta syyt ovat hyvin usein itsestään selviä tai joutavanpäiväisiä. Mutta kohta tulee bifurkaatio- eli haarautumispiste, josta ei pääsekään takaisin. Kun näppäinten sijoitteluun on pantu kohtalainen määrä rahaa, se on riesanamme maailman loppuun asti.

Katselin muutamaakin Android-alustalle toteutettua vaihtoehtoista älypuhelinten kirjainsijoittelua, koska sekä oikeat että virtuaaliset näppäimet ovat tunnetusti hankalia. Nämä uusimmat vaihtoehdot vakuuttavat yhtä vähän kuin Dvorak-sijoittelu, joka on todistetusti nopeampi ja parempi kuin Qwerty, mutta ei vain mene läpi.

Kun siis ihminen on mennyt naimisiin, hän ei enää koskaan voi olla naimaton. Kun ihminen jättänyt peruskoulun jälkeen hankkimatta ammatillista tai muuta koulutusta, pelkkä polkusidonnaisuuden nimeäminen, ilman mitään psykologiaa, on riittävä selitys, että siitä tilanteesta päädytään sopusuhtaiseen elämään 20 ikävuoden jälkeen. (Tarkoitin koulutuksella myös työssä oppimista, joka tietysti voi olla hyvän kauppiaan tai myyntimiehen tausta).

Hyvä kertomus ihmisestä on siis keksitty. Mikä oli todistettava. Ajankohtainen esimerkki sadismiin ja herravihaan perustuvasta mainiosta kirjallisuudesta on Jan Guilloun Hamilton-sarja. Huomasin Guilloun palanneen agenttiromantiikkaan uudella kirjalla (”Men inte om det gäller din dotter”). Sen lukemisen nostattaman innostuksen vallassa katselin hyllystäni myös vanhoja Hamiltoneja  (kuten ”Vendetta”).

Minusta on erikoisen miellyttävää ja hauskaa, että Guillou panettelee nimeltä mainiten Carl Bildtiä ja ”sosialidemokraattista pääministeriä” ja korostaa joka käänteessä suojelupoliisin (SäPo) täydellistä kyvyttömyyttä. Myös iltapäivälehtien täydellistä hipova moraalittomuus on hauskaa luettavaa, varsinkin kun vastakohtana on kuvitteellisen radion ajankohtaisohjelman toimittaja Ponti, jonka jo italialainen sukunimi osoittaa Guilloun haaveminäksi. Tai ehkä hän on niin hupsu, että hän pitää itseään esimerkillisenä ja tasapuolisena ihmisenä.

Nautin myös suuresti uuden kirjan juonesta. Siinä annetaan ymmärtää, että George W. Bush itse asiassa tiesi 9/11 –terrori-iskusta etukäteen, mutta koska asialla olivat rahoittajina öljymiehille niin rakkaat saudiprinssit, annettiin sitten mennä. Tätä ei sanota kirjassa suoraan, mutta pahis, jonka pitkästä maanpaosta Venäjällä yllättäen palaava nykyinen amiraali Carl Hamilton nitistää yhdessä Ruotsiin asettuneen muukalaislegioonan everstin Tanguyn kanssa, tukenaan kuvaan sarjan loppupuolella tullut käsittämättömän taitava ja poliittisesti syvällinen Mouna eli Madame Terrori, on saudiprinssi.

Näin se menee. En jaksa lukea temppeliherra-kirjoja (Arn jne.). Waltari teki sen paremmin. Mutta kun taitava journalisti kirjoittaa tarpeeksi paksuja valeita, niitä lukee kuivaillen kuolaa suupielestään.

Hamilton, joka siis on oikea ruotsalainen kreivi, on sotilastiedustelun upseeri ja myöhemmin johtaja, mutta lisäksi palkkamurhaaja, jonka myöhemmät omantunnontuskat eivät oikein jaksa kiinnostaa lukijaa. Ruotsalaiskirjailijaksi Guillou on huomattavan brutaali – vaikka eivät Mankell ja Stieg Larsson jää paljon jälkeen. Leif GW Persson – suosikkini – onkin sitten toista maata, asiantunteva satiirikko.

S/M annostelu

Menestyvän romaanin kirjoittajalla täytyy olla farmaseutin koulutus, eikä toimiminen proviisorina olisi sekään haitaksi. Kysymys on myrkyn annostelusta.

Esittelemiään, kiittämiään ja moittimiaan useimmiten paljon huonommat kirjoittajat ovat iät ajat sitten perustaneet kirjallisen kaatopaikan, joka on pilannut pohjavedet. Jääkaapin hylkyjen, apulantasäkkien ja koko maailmaa vaarantavan muoviromun seassa ei voi suunnistaa.

W. Somerset Maugham ja Graham Greene ovat menneisyyden suuria kirjailijoita, joista minua on nyt viimeksi vaadittu tilille. Samaan riviin voitaisiin sijoitta Evelyn Waugh, Anthony Powell ja Anthony Burgess, jonka ”Kellopeliappelsiini” ei ole hänen teoksekseen luonteenomainen, kun taas ”Earthly Powers” on silmissäni Maughamin ja Greenen jatkoa. Lisäksi päähenkilö on oikeastaan Maugham lisättynä Greenen katolisella uskolla ja yhteyksillä. Lisäksi kirja on sisäpiiriläisen laatima 1900-luvun kulttuurihistoria.

Maugham ja Greene todella olivat hyvin suosittuja. Näen kaksi syytä. Molemmat olivat kirjoittajina huononpuoleisia. Se johtui varmaan lahjakkuuden puutteesta. Niinpä käyttövoima oli tukahdutettu raivo.

Kaunokirjallisuus on kiehtovaa juuri siksi, että lahjakkaat menestyvät harvoin, kun taas ne toiset keräävät rahat, yleisön ja myös kirjallisuuspalkinnot. Sekä luova että esittävä musiikki ovat vertauksen vuoksi mainittuina hyvin vaivalloisia, koska molemmat edellyttävät suurta lahjakkuutta aja sen lisäksi loputonta työtä – ei siis vain työn tekemistä, vaan myös harjoittelua.

Suomesta tämä romaanityyppi puuttuu jokseenkin täydellisesti, ja siksi meillä ei liioin ole sen parodiaa, jonka tunnettuja edustaja ovat P.G. Wodehouse ja C.K. Chesterton, ja melkein jo unohtuneita edustajia ”Saki” ja Edgar Wallace.  Parodiaa ja sen kohdetta on vaikea erottaa toisistaan. En tiedä, onko se tarpeenkaan.

Suomeen ei liioin koskaan tule tällaista kirjallisuutta. Mainitsemani kirjailijat ovat syntyneet tai kohonneet herrasväkeen, jota Suomessa on onneksi vähän, ja tulleet rikkaiksi kirjoittamisellaan; näytelmien kirjoittamisen taito on johtanut menestyksiin, ja sekä Maugham että Greene onnistuivat saamaan selvää rahaa myös elokuvatyöstä. Etenkin Ian Fleming on heidän perillisensä. Sekä Maugham että Greene toimivat eri vaiheissa valantehneinä vakoilijoina; Greenen esimiehenä oli eräässä vaiheessa Kim Philby. Kaikki mainitut osasivat juonen käsittelyn; meillä samalla korkealla tasolla oli vain Waltari, mutta hänkin oli parempi kronikoitsijana kuin draamallisten kaarten rakentajana.

Tällaisen romaanikirjailijan pohjimmainen raivo on sadismi, ja sadistinen kirjoittaminen on Masokismia. Puhtain esimerkkitapaus on ranskalainen beligialainen) Simenon ja tunnetuin Maughamin ja Simenonin naapuri Sveitsissä, Chaplin, joka uskalsi tulla esiin omana itsenään vasta ”Ritari Siniparrassa” (Monsieur Verdoux). Puheena olevia verrattomasti vaatimattomampi mutta viihdyttävä sadistinen naisten ja lasten vihaaja oli Roald Dahl.

Suomessa Sofi Oksasen laatua ei ole haluttu heti ymmärtää; meillä on totuttu vain väärämielisiin ja panetteleviin kertomuksiin kirjoittajan omasta isästä tai äidistä. Moniko huomaa, miten murhaava Järnefeltin ”Vanhempieni romaanin” antama kuva kunnon kenraali-isästä on? Toinen sallittu sadismin muoto on se, jota nimitetään suuttumukseksi, Väinö Linnan käyttövoima ja erittäin selvästi myös toisen suuren romaanikirjailijan, Kalle Päätalon. Tuo tunne kohdistuu yksilöihin, mutta kohteena on sairas yhteisö. Tässä mielessä yhteys menneisyyteen on selvä. Ajattelen Joel Lehtosta, jonka romaanien sankarit olivat kukin tavallaan viallisia, ja toisaalta Sillanpäätä, joka nousi loistoonsa kuvaillessaan nautinnollisesti viattomien kärsimistä.

Tämä on päivänselvä syy siihen, ettei Haanpää kirjoittanut romaaneja, paitsi aiheettomasti kiitellyn yritelmän ”Noitaympyrä” ja pari venytettyä novellia romaanin nimellä. Sama syy kuin Tshehovilla, joka ei liioin romaaniin syyllistynyt. Myötätunto. Suuri romaanikirjailija rehellisesti luulee olevansa jumala, kuten Tolstoi, tai paholainen, kuten Dostojevski.

Suosituinta on oikeudenmukaisuus-sadismi. Kerrotaan pikkutarkasti, miten joku iljetys saarretaan, harhautetaan ja toimitetaan tuomiolle. Englannissa ja Yhdysvalloissa kultakauden jännäreiden ja dekkareiden päähenkilöt eli rikolliset teloitettiin. Kirjailijat eivät kuvanneet tätä toiveittensa täyttymistä.

Edelleen liikkeenjohdosta (kapellimestarit)

Johtajan muotokuva

Se on tietysti luvallinen mielipide, että ooppera pitäisi lakkauttaa ja Sibelius kieltää ja valtio voisi ostaa säästyneillä varoilla keskiolutta kaikille halukkaille. Kun meillä kuitenkin on hyvin kehittynyt konserttimusiikki ja korkealuokkaista oopperaa, ei ole haitaksi tietää, miten hirvittävän väännön takana tämä kaikki on ollut. Vihollisia ovat valtio, kaupungit ja opetusministeriö.

Yleisen kulttuurihistorian kannalta on lepuuttavaa lukea, että kapellimestareiden keskinäiset välit näyttävät menevän suunnilleen saman kaavan mukaan kuin professoreiden suhteet yliopistoissa. Samat opettajan ja oppilaan välit, samat isänmurhat, sama pohjaton pikkumaisuus ja sameasieluisuus, jokseenkin sama määrä vaarallisia raivohulluja, joille ei oikeastaan pitäisi antaa käteen niinkään terävää asetta kuin tahtipuikko.

Kun Sirénin kirja on historia, siitä käy ilmi, että sirkustirehtöörin meininki, jossa Schnéevoigt ja Tauno Hannikainen olivat erikoisen eteviä, eli erilaiset silmänkääntötemput ja hyvinkin totuutta kaihtava tapa mainostaa itseään ja haukkua muita, oli ennen nykyistä avoimempaa.

Alan mestari oli Sibelius, joka päätteli jo varhain – aivan oikein – olevansa nero, ja alkoi vaatia kaikilta, vaimo ja kotiapulaiset mukaan luettuna, erikoiskohtelua aina ja kaikkialla. No, vaimoon se ei tehonnut. Kun rouva kieltäytyi enää pelastamasta neroa kapakasta kapellimestarin korokkeelle, esiintyvän taiteilijan urakin olikin poikki. Ja kädetkin vapisivat.

Itse olen hiukan järkyttynyt siitä, miten Sibelius-vetoinen käsityksemme Suomen musiikista on edelleen. ”Suomen taiteen kultakausi” on todellisuudessa Suomen ulkopuolella tuntematon tai ainakin kiinnostamaton asia ja Gallén-Kallela ja jugend-arkkitehtuurit korkeintaan alaviitteen ansaitsevia asioita. Tässä on käsillä ”Paavo Nurmi –ilmiö”. Sibelius oli vuosisadan suuria säveltäjiä, eikä syynä ollut edes, kuten Paavo Nurmella omalla alallaan, todella terhakkaan vastuksen puute. Mutta ei hänen nimensä kyllä ole maailmalla jokaisen taksinkuljettajan huulilla. ”Tapiola” oli hieno uran lopetus. Musiikki oli jo 20-luvulle kehittynyt suuntiin, joita nero ei selvin päin kestänyt. Sotien jälkeen nero-kultti ymmärrettiin kaikkiaankin ongelmalliseksi. Kirjan loppupuolella on tosin kiitettävästi tarinaa aikalaisneroista.

Kapellimestari Georg Schnéevoigt (1872-1947), Viipurissa syntynyt suomalainen, on kyllä aivan tahallaan painettu unohduksiin etenkin Robert Kajanuksen hyväksi. Yksi syy on varmasti se, että hän oli mahdoton markkinapelle ja sietämätön ihminen ja lisäksi väsymätön juonittelija.

Mutta mitä sanotte te, jotka luultavasti ette ole koskaan kuulleet tämän Helsingin kaupunginorkesterinkin pitkäaikaisen johtajan nimeä, kun luette esimerkiksi että Schéevoigt johti vierailijana New Yorkin, Bostonin, Berliinin ja Wienin Filharmonikkoja Bruno Walterin, Wilhelm Furtwänglerin ja Arturo Toscaninin rinnalla, joskaan ei aivan vertaisena. Hän toimi Los Angelesin sinfoniaorkesterin vakinaisena kapellimestarina ennen Klempereriä ja johti Tukholmassa ja Helsingissä paljon Bruckneria, Mahleria, Richard Straussia, Schönbergiä (mm. Gurre-lieder), Stravinskin ”Kevätuhrin”, Prokofjevia, Shostakovitshia, ja antoi iloisia haastatteluja Wienissä johtamastaan Wozzeck-orkesteriversiosta lisäten että herrat Alban Berg ja Schönberg olivat oikein leppoisia miehiä, kun taas herra Hindemith tuntui joutuneen eräänlaiseen umpikujaan – ja tämä 20-luvun alussa! Hollannissa hän hankki 30-luvulla solisteikseen mm. Rubinsteinin, Horowitzin, Menuhinin. Hän oli säestänyt solisteina Godowskyä ja Rahmaninoffia.

Olen miettinyt, miltä jokin Beethovenin yhdeksäs todella mahtoi kuulostaa Helsingissä paikallisin voimin esitettynä. Vastaus on helppo. Kun lukee kunnolla esimerkiksi Sibeliuksen kuutosen tai kolmosen partituuria, niin – jos ne pystyivät soittamaan tämän läpi, se oli kyllä aikamoinen saavutus. Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa ei kirjan mukaan pystytty ennen kuin suomalaiset (Schnéevoigt ja Armas Järnefelt) tulivat ja panivat pystyyn niin hirmuiset harjoitukset, että alkoi onnistua. – Tosin Schnéevoigt joittenkin muiden teosten kohdalla saattoi antaa itselleen vapauden tutustua partituuriin vasta ensimmäisessä harjoituksessa, tai joskus esityksessä.

Kapellimestarin keskeinen vihollinen tai enkeli on tietysti orkesteri. Vierailuilla ei ole niin väliä, mutta jos kapellimestarin leuhkuudella ei ole katetta, orkesteri huomaa sen ja toimii sen mukaisesti. Ja orkesteri huomaa myös, milloin se alkaa ehkä vastoin omia tarkoituksiaan kehittyä, ja osoittaa sen. On meillä tehty ihmeitä, viimeksi esimerkiksi Lahdessa ja Kokkolassa.

Sirénin kunniaksi on hänen huomionsa, että Jorma Panulaa yhdistää pohjalaisuuteen sama asia kuin Gustaf Mahleriin – irvokkuuden ja hellyyden yhdistämisen. Tätä me pohjalaiset emme yleensä tunnusta. Ruotsalaisten (ja norjalaisten ja tanskalaisten) Suomesta tarvitsemasta avusta samainen Panula sanoo, että sotaa käymätön kansa – eivät ne jaksa.”Lyhytjännitteisyys on ruotsalaisten ominaisuus.” Kun pitäisi tehdä jotain, sanovat vain että ”kaffepaus ja möte. Ja tämä poika ei harrasta kumpaakaan.”

Schnéevoigt ja ne muut

Ykkösen lyönti

Tältä vuodelta HS:n Vesa Sirénin kirja ”Suomalaiset kapellimestarit Sibeliuksesta Saloseen, Kajanuksesta Franckiin” (Otava) ansaitsee vaikka millaisia palkintoja. Minulle tämä hyvin paksu (1000 s.) ja käsittämättömän halpa (37,90) kirja aiheutti sen, minkä suomalainen tietokirja harvoin – pani uusiksi osan tiedoistani, joihin olen luottanut, ja herätti suuren joukon epäilyjä ajatuksia.

Eläkeläinen Sirkka Salo, joka näyttää kaipaavan kyseenalaistakin julkisuutta, voi Tieto-Finlandian valitsijana vetäistä pakasta jotain aivan yllättävää. Tuskin hän kuitenkaan Puukko-kirjaan päätyy. Se vaikuttaa hienolta. Toivon kuitenkin, ettei kukaan keksi määrätä minua kirjoittamaan siitä arviointia. Arvaan siis, ettei Sirénin kirja voita, koska se näyttää olevan selvästi paras.

Jos sanottaisiin etten ole itse aivan äkkinäinen musiikista lukija. Kirjoitin joskus jopa laajoja vertailevia juttuja levyistä samaiseen HS:ään, kerrankin kymmenestä Beethovenin pianosonaattien kokonaislevytyksestä, jotka olin kuunnellut nuottien kanssa. Isopuro kirjoittaa joka tapauksessa paremmin ja verrattomasti suuremmalla asiantuntemuksella.

Ehkä suhtauduin ensin ylimielisesti kirjaan, jonka luulin olevan tavanomainen ”Sävelten mestareita” –viritelmä. Se luulo kaikkosi nopeasti. Kysymyksessä on elämäntyö. Taustalla on hurja kirje- ja lehtiaineisto, osittain ensimmäistä kertaa tutkimuskäyttöön tulleena, ja vielä hurjempi haastatteluaineisto, jossa mukana olleet kertovat osittain uskomattomiakin asioita tapauksista yli puolen vuosisadan takaa. Ja jopa Paavo Berglund – Panulan rinnalla nykyisten kapellimestareiden korkean tason keskeinen vaikuttaja (sanoi minulle Saraste) – puhuu vikuroimatta asiaa.

Kirjoittaja puolestaan selvittää avoimesti mutta revittelemättä Sibeliuksen alkoholismia, joka lienee ollut valtakunnan salaisuus, mutta jättää rivien väliin mm. Melartinin sukupuolisen suuntautuneisuuden. Toisin sanoen ratkaisut ovat juuri oikeita. Periaatteessa yksityisyyden piiriin luetut asiat tarvitaan kirjaan silloin kun ne selvittävät asiaa. Esimerkiksi tietoisuudesta kadonneen Simon Parmetin osaksi tullut rasistinen syrjintä (juutalaisuus) saa rinnalleen tiedon erikoisen vaikeasta luonteesta ja kyvystä riitautua kenen tahansa kanssa.

Tällainen on yhtä valaisevaa kuin paljon paremmin tunnettu tieto Okko Kamun valoisuudesta ja lempeydestä sekä henkilönä että kapellimestarina.

Ekshibitionismi on tällaisessa yhteydessä ongelma. Kaikeksi onneksi Leif Segerstamista on uusi laaja elämäkerta niin että Sirén voi jättää vähälle epätavalliset luonteenpiirteet ja keskittyä ainutlaatuiseen lahjakkuuteen. En muuten ollut tiennyt, että Segerstam on nuoruudessaan mm. voittanut Mai Lind –pianokilpailun. Sen olin kuullut, että Segerstam ja Kamu kyllästyivät arvuuttamaan toisillaan esimerkiksi pianosta nyrkillä lyötyjen klustereiden säveliä. Molemmat tunnistivat aina kaikki, ja lisäksi sen, oliko soitin täsmällisesti vireessä.

Tämä sinänsä hiukan toisarvoinen tieto on osa kysymystä, miksi kolme johtavaa orkesteriamme, RSO, HKO ja Oopperan orkesteri, soittivat vielä parikymmentä vuotta sitten niin usein suttuisesti eli suoraan sanoen falskisti. Orkesterin hyvyys kertoo kahdesta asiasta: erilaiset huru-ukot on siirretty vähemmän kuuluviin tehtäviin tai eläkkeelle, ja sitten on ollut aikaa harjoitella.

Tauno Hannikainen ei pitänyt harjoittelua erikoisen tarpeellisena. Paavo Berglund lienee harjoittaja ylitse muiden.

Mietin kovastikin, millaisen käyttöohjeen antaisin teille, lukijat. Ymmärrän, etteivät kaikki ole yhtä innostuneita maan konserttielämän käänteistä sata tai viisikymmentä vuotta sitten tai miltei kuuntelukelvottomien 30-luvun alun levytysten ja radion hiukan nuorempien mutta äänellisesti yhtä kamalien kantanauhojen vertailusta, tempovaihteluista, accelerandoista, rubatoista tai tiedosta vaskien epäpuhtaudesta harjoitusmerkin F kohdalla.

Harkinnan tulos on: pyytäkää kirja joulupukilta ja lukekaa se kannesta kanteen. Kyllä ”pars pro toto” on pätevä tie kulttuurihistoriaan. Toisin sanoen lukemalla tämän saatte erinomaista tietoa siitä, miten taiteessa ja sen ympärillä toimitaan. Tiedän mistä puhun, koska olen joutunut etenkin juristina seuraamaan taiteilijoiden keskinäisiä taisteluja ja niihin sekaantumaankin jo monta vuosikymmentä. Tiedän myös kapellimestareita edelleen vainoavien verotuskysymysten syitä ja niihin lääkkeitä. En tarkoita kikkailua, vaan huolellista kirjanpitoa ja yleistä tunnollisuutta, joka ei ole välttämättä taiteellinen hyve. [jatkuu…]

Apit auki Eurooppaan

Uusi eteisen lamppu ilman aikojaan

Miksi Applen tuotteissa ei ole ruuveja? Syvästi arvostamani iPhone ja iPad muistuttavat kahvinkeitintäni, josta löytyvät ruuvinkannat on viistetty propellille. Niitä ei voi avata ainakaan ruuvimeisselillä eikä laitetta siten voi korjata. Vaikea niihin on vaihtaa akkuakaan.

En keksi muuta vastausta kuin ahneuden. Sekä laite että siinä toimivat ohjelmistot ovat valmistajan ja tämän siunaamien välittäjien armoilla, kuluttajan kustannuksella. Kilpailu yhteisen – kuten esimerkiksi Internetin – ja yksinoikeuksien turvaaman välillä on tämän ajan suuria näytelmiä. Apple on yhtä selvästi markkinatyrannian hirviö kuin sitä parjatumpi Microsoft. Apple vain osaa sokeroida pillerinsä taitavasti.

Jotkut, esimerkiksi minä, pitävät tätä kohtalonkysymyksenä. Tiedon (informaation) mahdollisimman vapaa liikkuminen on yhtä tärkeä asia kuin tavaran ja palvelujen liike. EU on skitsofrenian vallassa. Kilpailuoikeus edistää ja yksinoikeudet estävät. Näitä yksinoikeuksia ovat tekijänoikeus ja patenttioikeus nykyisissä muodoissaan.

Ihmettelen ettei kukaan huomaa kysyä, miksi noita järjestelmiä ei voisi miettiä ja kehittää maanosassa, jossa posti on kulkenut yleisenä palveluna, monesti alle torihintojen, ja jossa maksuttoman tiedonkulun malliesimerkki on koululaitos.

En näe virhettä siinä ajatuksessa, että pakollinen peruskoulu ja ilmainen korkean asteen koulutus ovat parhaita henkivakuutuksia kansakunnalle. Kunhan muistetaan resurssien rajat, eikä sana ”resurssi” tarkoita enää vain rahaa, vaan myös ympäristöä ja yhteiskuntarauhaa.

Milloin joku sanoo riittävän römeällä äänellä, että ahneus on perinteisesti arvioitu kuolemansynniksi?

Zittrain, jonka joku väitti hiukan virheellisesti selvittävän vain taloudelliseen kasvuun tukeutuvia verkkoja, käyttää usein avainsanaa ”sustainability”, kestävä kehitys. Itse käyttäisin tuota sanaa toisin kuin sos. dem. (lyhenteen ”dem” ei tarkoita dementikkoja).

Taloustieteen kasvuideologia on peräisin Siperian raivaamisesta ja Lännen valloittamisesta ja lähtöisin nuorten, vielä kasvavien miesten päästä. Jo kuihtuvien ihmisten kielikuva on toinen. Mehän harjoittelemme joka yö, millaisessa asennossa sopisi olla kuollut. Mitä homokeskusteluun tulee, puujalka ei nouse taivaaseen. Ruumiin ylösnousemus ei tarkoita ainakaan ruumiin ylösnousemusta.

Jos edes ihmisen persoonallinen tietoisuus eli tajunta säilyisi kuoleman jälkeen, taivas olisi taivas vain juristeille ja juorulehtien toimittajille. Toisaalta jos taivaassa olisi juristeja, jokin olisi peruuttamattomasti vialla.

Ei pidä puhua edes kehityksestä. Edes vetyatomit eivät ole ikuisia, vaikka tietysti 13,75 miljardia vuotta on kunnioitettava ikä.

Tämä on tekijänoikeuden maailma: ”Kell’ teos on, hän teoksen kätkeköön, ja olkoon onnellinen teoksestaan… ja eläköhön hiljaa, hiljaa vain…”

Uskon siihen selitykseen, että hiukan vahingossa syntynyt Internet ja avoimet apit (application programming interface) eli mahdollisuus askarrella omin neuvoin lisäyksiä kaupallisiin käyttöjärjestelmiin ja muihin sovelluksiin ja lähetellä niitä verkon kautta, oli maailmanhistoriallinen käänne. Kirjapaino oli siihen verrattuna kallis harvojen huvi.

Kun tietotekniikka menee näin kova vauhtia mobiiliksi, valmistajat eivät huomaa edes hävetä suljettuja platformeja (laitealusta, kuten Symbian tai Android). Jakelu iTunesin kautta voi olla helppoakin, mutta se on valvottua ja Apple ottaa osansa. Toinen perustelu on tietenkin tiedonsiirron turvallisuus, joka ei ole tyhjää puhetta mutta ei liioin koko totuus.

Tämän kirjoituksen tausta? Muuan Helsingin KäO:n päätös ns. kasettikorvauksesta. Ehkä ymmärrän sen, kun luen tekstin kuudennen ja seitsemännen kerran. Vielä ei ole tärpännyt.

Tykkääminen

Potaskaa

Yhdysvalloissa republikaani voi olla valistunut sielu ja demokraatti on usein ilkeä kiväärinheiluttaja. Eräs taloustieteen professori sanoi minulle, että Kaliforniassa ja kai muuallakin maassa kaikki taloustieteen professorit ovat republikaaneja. Lausunto ei ollut tieteellinen eikä perusteluja esitetty. Tässä yhteydessä ”valistunut” ei siis tarkoita samaa kuin esimerkiksi ”sivistynyt”, mutta ainakin kaikki minun tapaamani talous- ja yhteiskuntatieteisiin perehtyneet ovat ainakin yrittäneet ajatella ns. yleisiä asioita. Se on ihan riittävä valistuneisuuden mitta.

Nyt Obamasta ei tykätä, ja tykkääminen ratkaisee. Ainakaan Suomeen asti ei ole kantautunut tietoja, jotka viittaisivat siihen, että äänestäjät muistaisivat, kenen presidenttikaudella talous ja joukko pankkeja romahti.

Tämänkin päivän kirjoitus koskee kirjallisuutta, siis kaunokirjallisuutta. Väitän että ihmisiä on yleensä hyvin vaikea saada edes ajattelemaan asioita, jotka ovat raskaita tai joita he epäilevät epämiellyttäviksi. Normaali ihminen pitää kiinni ajatusluutumistaan kuin tyttö ainoastaan. Toisaalta, tuli mieleen, tuo rahvaanomainen kielikuva on tainnut vanhentua pahanpäiväisesti. Sanotaan siis että pitää kiinni kuin viimeistä päivää.

Olen myöntänyt jo aikaisemminkin, että Viro on minulla henkilökohtainen häpeän aihe. Onnistuin pitämään kiinni välinpitämättömyydestä aivan viime vuosiin asti. Lähisukulaiseni – tai ei kai siinä ole mitään yksityisyyttä loukkaavaa jos sanon että siis sisareni – on asunut iät ajat sekä Helsingissä että Virossa. Hän paimentaa työkseen ihmisiä ja heidän matkustusasiakirjojaan laivoilla ja lisäksi pitää maasta ja kansasta ja puhuu kieltä. Ainakin ennen hän veti matkoja myös Lenskiin eli Leningradiin, jonka nimi on kuulemma nykyisin muutettu.

Minusta oli hyvä, että hän piti yhteyttä jo neuvostoaikana siellä asuneisiin sukulaisten rippeisiin eli niihin muutamiin, jotka olivat selvinneet hengissä monista Siperian karkotuksista. Minusta oli oikein hyvä, ettei minun tarvinnut tehdä sitä.

Muutoksen aiheutti Jaan Kross, jota en lopulta iljennyt olla lukematta. Omaelämäkerta kertoo sangen vakuuttavasti, mitä tuossa muutamien kymmenien kilometrien päässä tapahtui. Mies oli saman ikäinen kuin isäni ja hänellä oli sama koulutus kuin minulla – yleisen oikeustieteen dosentti. Kross oli kirjailijani selvästi Nobel-tasoa.

Ranskalaisen kirjallisuuspalkinnon yhteydessä maan kriitikot ja kirjakauppiaat toistivat yhteen ääneen, että ”Puhdistuksessa” kuvatuista asioista ja maasta, jossa tapahtumat tapahtuvat, ei tiedetä absoluuttisesti mitään.

Oksanen herättää viimeistään verotustietojen julkaisemisen jälkeen voimakkaita tunteita Suomessa. Olin ymmärtävinäni muutamista kommenteista, kun kirjoitin tuosta kirjasta, että jotkut kommentoijat pitivät häntä harvinaisen epämiellyttävänä ilmestyksenä. Sitä korviini ole kantautunut, että häntä olisi pidetty huonona kirjailijana. Romaanihan on kielellisesti ja rakenteellisesti uskomaton saavutus. Paatunut mies on hyvin nopeasti täysin vanhan naisen ja nuoren naisen hahmojen pauloissa. Kriitikko sanoisi että henkilöhahmot nousevat yleispäteviksi tai yleisinhimilliseksi. Ympäristö on yleisepäinhimillistä.

Paha silmäni ei ole tavannut tekstistä ainoatakaan kikkaa, konstia, tehokeinoa, ulkokohtaista temppua. Teksti ei houkuttele tykkäämään.

Mielestäni on erittäin hyvä olla lukematta kauheista asioista ja katsomatta elokuvia, joissa kerrotaan sietämättömistä asioista. Monella ihmisellä on jokapäiväisissä kauheuksissa aivan tarpeeksi kestämistä, ja eskapismi on pahimman luokan snobien keksimä sana. Tietysti ihmisen on paettava aivottomaan, kaavamaiseen ajanvietteeseen.

Romaanit ovat aikuisten satuja. Hyvä satu saa mielellään olla lapsella hiukan liian kauhea. Satu johdattaa lempeästi todellisuuteen. Lapsi tarvitsee pahoja äitipuolia ja jaloja metsänvartijoita, viekkaita kettuja ja äreitä karhuja.

Hyvä romaani huiputtaa lukijan matkaansa. Ikuiset esimerkkini, Sinuhe tai Mikael Karvajalka johdattavat lukijan kammottaviin tapahtumiin, joita lukee tuhkan maku suussa. Tuhka sisältää potaskaa, jota käytettiin saippuan valmistamiseen. Puhe taiteen puhdistavasta vaikutuksesta ei ole täyttä soopaa. Taide on, ja saippuaa eli suopaa ”Puhdistuksessakin” keitetään liedellä.

Sähköä ilmassa

Velociraptor - Wikipedia

Otin yhteyttä Project Gutenbergiin, sen sisällä toimivaan Projekti Lönnrotiin ja lisäksi rukkasin pitkästä aikaa muutamia Wikipedian artikkeleita. Keskeinen työ, kun silmän takia on syytä pysytellä sisätiloissa, on ällistyä ja hiukan hävetä, että jo aikoja sitten korkeimpaan koulutukseen eli tohtoritasolle luettavaksi määräämäni Benklerin ”The Wealth of Networks” ja Zittrainin ”The Future of the Internet and How to Stop It” ovat jääneet minulta itseltäni liian vähälle perehtymiselle. En ainakaan ole varma, mitkä väitteeni ovat peräisin näistä kirjoista ja mitkä niin sanottua omaa viisautta.

Neil Weinstock Netanelin ”Copyright’s Paradox” on hallinnassa. Se käy jopa oppikirjasta mutta on joka tapauksessa välttämätön tekijänoikeuden asiantuntijana esiintyvälle.

Benkler ja Zittrain ovat Harvardin professoreita. Netanelin työpaikka on UCLA. Siellä, Kalifornian yliopiston Los Angelesin laitoksissa, on muuten varsin raju joukko alan tuntijoita, kun taas patenttioikeudessa Stanford on ehkä ykkönen. Ja Euroopan suurin nimi on luonnollisesti Cambridgen professori Lionel Bently, jolta juuri ilmestyi toimitettu artikkelivalikoima piratismista. Saksalaiset nimimiehet ja –naiset, kuten Schricker,  ovat näihin verrattuna hyönteistieteilijöitä, joilla on määrättömät tiedot mutta ei välttämättä suurta ymmärrystä.

Tämä on sinänsä hylättävä auktoriteettiargumentti. Vetoan avoimesti siihen, että nämä maineikkaat henkilöt ovat samalla kannalla, jota olen itse yrittänyt edustaa vastoin Pohjoismaissa vallitsevaa mielipidettä.

Ensimmäinen perusväittämä koskee luovuuden palkitsemista eli kannustimien eli insentiivien toimimattomuutta. Tämä tekijän- ja patenttioikeuden klassinen perustelu on kuivettunut opinkappaleeksi, joka luullakseni ei ole ollut koskaan totta eikä missään tapauksessa pidä enää paikkaansa. Se ei toimi.

Luonnollisesti rahan ansaitseminen on taiteellisen inspiraation keskeinen lähde, ja sitä rahaa saisi mielellään tulla paljon. Mutta se ei pidä paikkaansa, että nyt voimassa oleva tai nykyisen kaltainen lainsäädäntö johtaisi tuohon päämäärään, eikä se johda siihen, että järjestelmä olisi edes tehokas.

Minun silmissäni nykyinen tekijänoikeuslainsäädäntö on kun velociraptor ajamassa polkupyörällä.

Toinen perusväittämäni on se, että täsmälleen Coasen teoreeman mukaan sekavat säännöt (huonosti kirjoitettu laki) johtavat transaktiokulujen nousemiseen.

Sähkökirjan rajakustannus on vähäinen. Gutenbergin puitteissa niitä on tehty talkoo- eli harrastepohjalla yli 24 000 nidettä, jotka ovat tänään erilaisten liikeyritysten listoilla verkkokauppojen kautta ladattavissa. Silti skannaus on tehty aika suureksi osaksi käsin ja esimerkiksi Suomessa nyt valmistuvan Volter Kilven (vapautui tekijänoikeudesta viime vuodenvaihteessa) oikolukeminen ei ole helppo tehtävä eikä suju nopeasti.

Vastaus on jokseenkin varmasti ”tekijänoikeussyistä”. Akateemisen kirjakaupan listoilla on muhkea valikoima sähköisesti ladattavia kirjoja, jotka muuten istuvat myös i-laitteisiin. Hinnat ovat esimerkiksi Amazonin Kindlen samoista myös PC:llä luettavista sähkökirjoista veloittamiin hintoihin verrattuna jopa yli kaksinkertaisia. Kirjoituksen alussa mainitsemani Benklerin ja Zittrainin kirjat ovat vapaasti verkossa. Paljon pienemmästä ja määrättömästi huonommasta informaatio-oikeuden kirjasta pyydetään Akateemisessa silmää räpäyttämättä jopa 300 euroa.

Nuo olivat kaksi perusväitettä. Johtopäätös on tuttu. Taloudellinen tehokkuus ei toimi digitaalisen sisällön tuotannossa alkuunkaan samalla tavalla kuin tavaroiden tuotannossa. Kysynnän ja tarjonnan hintaa määräävä vaikutus on epäselvä. Hyvinkin paljon työtä vaatineen tavaran / palvelun (esimerkki Linux tai TeX) voi saada ilmaiseksi. Suhteellisen kallis ostos voi osoittautua käyttökelvottomaksi. Sana ei kulje, koska ihmisillä on niin kovasti mielipiteitä, ettei heillä ole aikaa käyttää silmiään eikä ajatella.

Leimaan höperöksi esimerkiksi isojen sanakirjojen käyttämisen paperiversiona, kun vaikkapa nyt ruotsin ja ranskan perinteiset suursanakirjat ovat verkossa kaikessa loistossaan. Kirjan ja sähkökirjan vastakkainasettelu on mielestäni keinotekoista ja pahimmillaan kieroa. Molempia tarvitaan. Oma ratkaisuni on autella julkista kirjastolaitosta ja ei-kaupallisia sosiaalisia järjestelmiä, kuten Wikipediaa ja Gutenbergiä. Ja kirjoittaa blogia.

Patali Dirapata, Cromda Cromda Ripalo, Pata Pata, Ko Ko Ko

Wikipedia

Edes vanha Kornelius ei enää muista, mitä tämän norsujen kansallislaulun sanat tarkoittavat, koska ne ovat peräisin mammuttien ajalta.

Luulisin että ne ovat ruotsia. Toivottavasti joku keksii kysyä asiaa kruununprinsessa Victorialta, nyt kun hän on täällä kyläilemässä. Puhehan on kollegasta. Kuningashuone näyttää muuten olevan markkinointimielessä sangen halpa ja erittäin tehokas kikka. Englantilaisilla ei ole oikein onnea – tai sitten on. Espanjan Juan Carlos on kunnioitettava poliitikko. Olisi syytä muistaa, että tämä Francon kasvatti oli torjumassa sotilasvallankaappausta ja on siitä erin rakentanut demokratiaa, vaikka maan taloudellisessa tilanteessa ei ole kiittämistä. Eikä pohjavesivarantojen ryöstämisessä.

Jokaista Peppi Pitkätossua kohti löytyy mies- ja naispuolisia sosiaalitätejä. Itse Peppi ei kelvannut Ruotsin suurilla ja arvokkaille kustantajille ”arveluttavana”, joten alkujaan osuuskauppaliikkeen omistama Rabén & Sjögren sai sotavuosina kultakaivoksen, ja Astrid Lindgren pysyi kustantajalleen uskollisena.

Babar on tutkittu ja todettu rasistiseksi ja revansistiseksi – vihamieliset sarvikuonot ovat tietysti saksalaisia. Lisäksi se edustaa ylemmän keskiluokan halveksittavia arvoja, kuten musiikkia ja kauneutta (kukat, puistot) ja ympäristölle tuhoisaa urbanismia.

Muistan miten Disney osoitettiin myös täällä Pohjoismaissa jonkun agentiksi. En nyt oikein muista, mutta kai hänen ainoa tarkoituksensa oli vastustaa työtätekevän luokan oikeutettuja pyrkimyksiä ja edistää kaikin puolin amerikkalaista imperialismia. Jopa kunniastara Hector meni väittämään laulussaan, että ”on Akkari työtön, hän päivät vain makaa”, mikä nyt ei alkuunkaan pidä paikkaansa.

Feministit ovat tehneet ruumiinavaukset jo kauan sitten. Ennen nykyistä suuntautuneisuuskeskustelua lähes kaikista lapsille tarkoitetuista menestystarinoista ja hahmoista löydettiin hälyttäviä homoseksuaalisia tai pedofiilisiä piirteitä ja koko joukko juhlittuja satusetiä oli estyneitä poikamiehiä, kuten H.C. Andersen.

Nämä havainnot ovat tietysti oikeita. Kysymys on vanhasta tieteellisestä perinteestä: kun ottaa tarpeeksi pienen näytteen ja rajaa asiayhteyden tiukasti pois eli jättää sen huomiotta, voi todistella mitä uskomattomimpia asioita tosiksi. Makkara on hyvää mutta molekyylit, joista se koostuu, tuskin maistuvat miltään, ainakaan yksi kerrallaan syötyinä.

Kun elämme ainakin teoriassa mielipidevapauden oloissa, jokaisella on vapaa valta tykätä tai olla tykkäämättä.

Itse en välitä ”Pikku prinssistä”, vaikka tunnustan, että Saint-Exupery oli suuri kirjailija. Se on jotenkin valju ja epämiellyttävällä tavalla opettavainen.

”Babar” ei kuulu rakkaimpiin muistoihini. Luin jo ensimmäisen Babarin, joka ilmestyi suomeksi 1948. Muistaakseni pidin sitä hiukan lapsellisena. En liioin innostunut vesivärityyppisestä, hailakan oloisesta kuvituksesta. Olihan Disney toista.

Pitkin 50-lukua kiltit tädit (katso lähemmin ”Babar”, ”vanha rouva”) ostivat kylmän raivon vallassa lapsille lahjaksi Babareita, vaikka lapset olisivat halunneet Aku Ankkoja lisäksi oikein mielellään Teräsmiestä, Mustanaamiota, Iskevää Salamaa ja Viidakko-Jimiä, puhumattakaan nyt Tarzanista, joka oli varmasti ainakin parempi uimaan kuin Babar, vaikkei välttämättä vahvempi.

En tiedä. Selittäkää te, jos tiedätte, miksi lapsilla on niin hyvä ja varma maku. Minulla on olevinaan sellainen tuntuma, että melkein jokaisella meistä on kestosuosikkeja ja suurinhokkeja lapsuuden päiviltä. Aikuisena sitä voi muuttaa mielensäkin. Juttelin vuosia puhelimessa koripallovalmentajan kanssa, joka oli perusammatiltaan ja koulutukseltaan lihanleikkaaja Sörnäisistä. Sairastuttuaan ja jouduttuaan eläkkeelle hän alkoi lukea järjestelmällisesti, ja siksi puhelinkeskustelut koskivat tyypillisesti esimerkiksi Faulkneria, jota hän piti diivailijana ja josta minä sanoin, että katsopa niitä novelleja. Jotkut häntä innostuttaneet romaanit olivat aika yllättäviä.

Niin. Miksi joku ei välitä Muumeista, Nalle Puhista, Petteri Kanista…? Tai Harry Potterista tai Tolkienista? Viehättävää, että tämä on arvoitus.

Salametsästyskivääri

Englanniksi ja suomeksi halutaan määritelmiä, perusteluja ja tilastoja. Etenkin Ranskassa ja Italiassa tieteellistä teosta ei aina erota runokokoelmasta muu kuin tapa kirjoittaa rivit kiinni tai jättää liehureunus.

Verkkokirjailijana ilahdun aina suuresti, kun joku parkuu kommentissa tai kadulla tekstieni sekavuutta. Se arvio osuu naulan kantaan. Juuri siihen pyrin.

Moniko teistä tarvitsee suihkuun mennessään suihkun määritelmää, tietoa virtausnopeudesta tai ylimalkaan pohtii laminaarivirtauksen matematiikkaa? Itse menen suihkuun peseytyäkseni ja virkistyäkseni.

Normaalisti jatkaisin tästä suoraan Yasushi Inouen romaaneihin ja novelleihin, esimerkiksi ”Metsästyskivääriin” tai tekstiin ”Erään väärentäjän elämä”. Mielestäni olen kirjoittanut näkymättömällä musteella edelle kysymyksen, miksi te ette anna sanojen valua suihkuna päällenne? Peseytyvät beduiinitkin hiekalla.

Kun aloin jäädä ajastani jälkeen – vajaat 40 vuotta sitten – olin ryhtynyt valmistautumaan arkipäivän tutkimiseen. Valmistelut alkavat olla nyt päätöksessä. Sääli että lukijat eivät ole oppineet näkemään verkkokirjoitusten muoto- ja rakenneratkaisuja. Voi se johtua siitäkin, että ainakin amerikkalainen blogi kirjoitetaan samalla periaatteella kuin marseillelainen kalakeitto, bouillabaisse. Lasketaan köyden varassa ämpäri vanhan sataman altaaseen ja annetaan keitoksen kiehua hiljaisella tulella kaksi tuntia. Nautitaan virvokkeiden kanssa. Ainakin Marseillessa rantavesi on vaarallisen myrkyllistä; silti siinä elää joitakin selkärangattomia ja luonnollisesti hyvä valikoima mikrobeja ja viruksia.

Arkipäivän tutkijat, kuten jesuiitta ja professori de Certeau, olivat sillä kannalla, että kirjoittaja ja filosofi ovat merkitysten kaupustelijoita, jotka vertautuvat jollain tavalla pornografiaan erikoistuneisiin liikemiehiin – nämä ottavat rahaa kirjoituksesta tai kuvasta, joka osoittaa, että asiakkaalla on housuissaan perse.

Merkitysten kaupustelijoita verrattiin salametsästäjiin, jotka kylvivät ympärilleen tuhoa esimerkiksi siirtomaissa ja toivat saaliin kotiin täytettäväksi, myytäväksi ja ihailtavaksi.

Moni kirjailija on strategi, joka miettii Sampo-pankin rahoituksella, miten asettaa raudat ruohoaavikoille (tai Kainuun puupelloille), miten suunnata kiväärit, miten käyttää alistavaa valtaa.

Vastakohta on taktiikka, kysymys miten löytää kulttuuriset, poliittiset ja taloudelliset ketunraudat. Tätä voisi sanoa navigoinniksi – miten ajetaan kiellettyyn ajosuuntaan, kun poliisi ei huomaa, miten sivuutetaan kyltti ”läpikulku kielletty”, miten kirjoitetaan blogiin aiheellinen kysymys, koskisiko kaavailtu kerjäämiskielto myös poliiseja ja poliitikkoja, jotka kerjäävät turpaansa.

Lukija on kirjoittaja. Lukija on tuottaja. Lukija ja kirjoittaja kuuluvat samaan osuuskuntaan. On murheellista, että puolipakollinen marxilainen suuntaus sekoitti selvän kuvion. Tietty kirjallisuus on selvästi puhdasta, markkinaehtoista elinkeinon harjoittamista, ja sen markkinointiin media osallistuu innoin. Käsi kättä pesee.

Tietyn kirjallisuuden tuotantoon osallistuvat lukijat, joita ei pidä sanoa tässä yhteydessä kuluttajiksi. Parhaassa tapauksessa he saavat lisää taktisia välineitä arkipäiväänsä eli elämään, hengissä selviytymiseen. Keinoja ovat puhe, puhumattomuus, näkyminen, näkymättömyys, taito olla väärään aikaan oikealla paikalla ja oikeaan väärällä.

Salametsästyskivääri on kohtuullinen ja armelias ase tässä taistelussa. Kohde eli uhri ei ehdi tajuta, mikä häneen osui.

Vastustan kirjallista antiikkidarwinismia. Jos jokin myy hyvin ja näyttää miellyttävän lukijoita, kirjailija, eli siis kustantaja, on voittanut taistelun vahvemman henkiinjäämisessä ja pitkällä kilpailussa lajinvalinnasta.  Todellisuudessa tilanne on toinen. Ruoho kasvaa alhaalta ylöspäin, eikä mikään puu ulotu taivaaseen.