Ei juoksuhautoja

Joka ei tunnusta menneisyyttä, on tuomittu toistamaan sitä.

Tämä on käsitykseni ihmisen elämästä ja valtion historiasta.

Nyt kun Yhdysvallat ja Venäjä ovat romahtamassa, on hupaisaa seurata, miten asiat heijastuvat.

Näissä maissa ja Saksassa suuret muutokset ovat näkyneet raivokkaana menneisyyden uudelleen valehtelemisena. Yhdysvalloista tätä ei tiedetä kovin yleisesti. Esimerkkitapaus onkin niin etäinen kuin sisällissota – mutta ei normaali yliopiston professori siellä niele kakistelematta väitettä, että heidän maansa oli 1941-1945 liitossa kommunistien kanssa ja avusti heidän valtiotaan todella tuntuvasti. Venäjällä saman asian kääntöpuoli lienee tuntematon.

Juuri tällä hetkellä Yhdysvaltain julkisuudessa kukaan ei patistele ihmisiä ylös vuoden 1928, 1973, 1991, 1998 tai 2001 juoksuhaudoista. Lehdissä ihmetellään päinvastoin, miksi juuri kukaan ei oppinut juuri mitään, eivät varsinkaan ne, jotka opettivat toisille, mitä kuuluu ja kuka käski.

Myös käsitys Mr. Greenspanin nerokkuudesta on haalistunut nopeasti eikä tule takaisin.

Toisen maailmansodan historiassa on suuria arvoituksia, joihin ei ole vastausta. Miksi Neuvostoliitto ei romahtanut 1941 Hitlerin hyökättyä kesäkuussa 1941? Virallisesti sovelletaan ajopuuteoriaa. Maa oli ilman omaa aiheutustaan ajautunut historian kovaan koskeen ja selvisi siitä sankarillisuutensa turvin.

Väitin eilen että Stalin ja Hitler olivat puolin ja toisi vahvistamassa vuoden 1939 liittonsa hyökkäämällä toistensa kimppuun. Saksa arveli olevansa oikeutettu elintilaan ja Stalinin nimi on monissa papereissa, joissa tähdennettiin maailmanvallankumouksen viemistä ensin Eurooppaan ja sitten sitäkin edemmäs. Aatteen asiaa oli edistettävä tarvittaessa asein.

Tätä on hiukan vaikea kyseenalaistaa vuoden 1939 tapahtumien jälkeen. Niihin kuului myös Suomen Talvisota.

Eilinen huomautukseni oli, että tietyssä teknisessä mielessä Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen ilmavoimillaan taitamattomasti 1941. Ehkä halusin nähdä, miten selvää lukijoille oli, että Saksa oli silloin jo hyökännyt Neuvostoliiton kimppuun ja Hitler nimennyt Suomen liittolaiseksi. Pidän mielenkiintoisena, että Neuvostoliitto oli hyökkäykseen keskitetty ja käytti Suomessa maaliskuun 1941 suunnitelmaa.

Mutta tästä on kirjoitettu niin paljon. Vieläkään emme tiedä, miksi Stalin ei uskonut varmoja varoituksia Saksan hyökkäyksestä.

Vuoden 1944 suurhyökkäys esitetään Suomessa monissa kirjoissa ja muistetaan murheella erillisenä tilanteesta Viron rintamalla, Jäämeren rannikolla ja Ukrainassa.

Joku kysyi, oliko meidän Mannerheimimme kovakorvaisuus sittenkin oveluutta, kun sodasta kerran selvittiin. En tiedä. Jos hän olisi arvioinut, että suurhyökkäys tulee kesäkuussa, hän ei olisi kertonut sitä monelle. Oli täysin varmaa, että ensimmäisessä iskussa kuolee monta tuhatta suomalaista.

Uskoiko hän linnoitusketjun (VKT-linja) kestävän? Tuskin. Se oli liian pitkä ja keskeneräinen.

Viipurin kapeikko osoittautui sitten ratkaisevaksi. Se on niin ahdas.

Mutta olen edelleen sitä mieltä, että Helsinkiin tarvittaisiin Stalinin patsaita. Viipurin valloitukseen keskityttiin liiaksi ja Suomen luultiin romahtavan siihen. Kun tie oli auki taivasta myöten, puna-armeija sen kuin ihmetteli.

Toisaalta jo 11.6. Moskovassa ammuttiin kolmattasataa tykinlaukausta Suomen pääkaupungin valloittamisen juhlistamiseksi. – Pääkaupunki oli Terijoki. Niin Otto Ville Kuusisen kansanhallitus oli julistanut 1939.

Suomalaiset arvioivat 1944-1987 hävinneensä sodan. Ja se on totuus. Eilen ministeri ehdotteli Talvisodan henkeä vallitsevaan taloudelliseen katastrofiin. Talvisodan henki oli omalla oudolla tavallaan ilmestyksenomainen eli siis psykoottinen. Lieneekö ilmassa ollut jotain, sillä myös englantilaiset olivat hulluja kun eivät antautuneet kesällä 1940. He olivat aivan yksin Saksan armoilla.

Jatkosodan alkamisen ja siis päättymisen kannalta tärkein päivämäärä on harvoin mainittu 10.5.1940, jolloin Hitler hyökkäsi Alankomaihin ja edelleen Raskaan.

Stalinin oli välttämättömästi päästävä irti Suomesta. Kun Hitler oli onnistunut kaikessa lännessä ja etelässä, sota Stalinin kanssa oli edessä – mutta milloin ja missä?

Suomi olisi hyökännyt kesällä 1941, vaikka Stalin ei olisi tehnyt asiaa helposti. Viimeistään hyökkäyksen lähestyessä Leningradia Saksan suunnasta, tarvittiin isku Suomen suunnasta. Saksalaiset olisivat varmaan mielellään tehneet sen itsekin.

Mutta meillä oli kiitos Talvisodan varsin hurja henki ja kiuaskivet kuumina. Jatkosodan vuoden 1941 hyökkäys tuli inhimillisesti ja moraalisesti hirvittävän kalliiksi. Menestys sitoi meidät Saksaan ja siis ruokaan ja aseisiin ja etenemään Syvärille ja Poventsaan ja muihin ihmeellisiin paikkoihin.

Jatkossa muista aiheista.

Joku neuvoi kommentissaan minuakin irrottautumaa Talin ja Ihantalan juoksuhaudoista. Ei siellä ollut juoksuhautoja. Se oli valmistelematon asema.

Miten Suomi valloitetaan

Älkää suotta lukeko Ohto Mannisen uutta kirjaa, jonka nimi on tuo otsikossa oleva.

Kirja on mainion hyvä mutta koskee alaotsikkonsa mukaan puna-armeijan operaatiosuunnitelmia 1939-1944, ja siksi sen hurjien johtopäätösten käsittäminen edellyttää ammattilaistason sotahistorian ja poliittisen historian osaamista.

Erkki Tuomioja löytäisi tästä teoksesta perusteet muuttaa virheelliset käsityksensä kesän 1944 torjuntataisteluista.

Kirja on toisin sanoen parhaan asiantuntijan kirjoittama piinallisen yksityiskohtainen selostus tähän mennessä käyttöön saaduista asiakirjoista, mutta toisin kuin luulisi, puhe on vain harvoin sellaisista suunnitelmista, joiden laatiminen kuuluu esikuntien tavallisiin tehtäviin. Tässä ovat mukana operaatiosuunnitelmat, jotka etenivät joukkojen siirroiksi, huollon järjestelyiksi ja aikataulutukseksi.

Kaiken vatvomisen jälkeen – Neuvostoliitto oli sittenkin jatkosodan hyökkääjä kesäkuussa 1941! Se aloitti taistelutoimet. Pommitukset eivät olleet torjuntaa sodan jo alkaneen Saksan liittolaista vastaan vaan osa aikaisemmin laadittua ja vahvistettua hyökkäyssuunnitelmaa.

Ajopuuteoria on tietenkin mennyttä. Luonnollisesti kaikki ovat selvillä siitä, että Stalin valmistautui hyökkäämään Saksan kimppuun ja siinä sivussa Suomen. Mutta se oli minulle uutta, että Neuvostoliiton kesäkuun 41 sotatila- ja hyökkäyskäskyistä on mustaa valkoisella, myös Suomessa. Ryti ja kumppanit olivat jo laatineet puolueettomuusjulistuksen, joka olisi tietysti ollut valheellinen, kun tieto pommituksista tuli.

Se oli se onneton lentohyökkäys. Käsky oli hävittää Suomen ilmavoimat kentille – sama minkä Hitler teki erittäin tehokkaasti Neuvostoliiton ilmavoimille.

Mukana olevat suoritusilmoitukset ovat sävyltään tuttuja. Niissä ei mainita, että lentokenttien ja siviilikohteiden pommittaminen epäonnistui surkeasti.

Joroisissa oleva suomalaisten Messerschmitt-osasto (!) oli määrä tuhota. Joroisten Brewsterit ja lähistön Fiatit pudottivat selvästi yli 20 hyökkäjän konetta.

Siitäkin on nyt uskottava näyttö, että Stalin ja hänen esikuntansa luulivat Helsingin helmikuun pommitusten 1944 vieneen suomalaiset polvilleen. Heille selvisi vasta välirauhan jälkeen, että pommeista alle 10 prosenttia oli osunut kaupungin alueelle.

Toistelemani väite välirauhasta syyskuussa 1944 saa tukea. Neuvostoliitto oli valmis hyökkäämään Ouluun, mutta armeijamme sen kuin viivytteli kotiuttamista, ja suurpoliittiset tilanteet muuttuivat.

Kesäkuun ja heinäkuun hyökkäystavoitteet ja niihin varatut joukot on kirjattu yksityiskohdin – Kymijoki oli ylitettävä. Laatokan takana Impilahden (Nietjärven) U-asema näyttää olleen yllätys, koska sieltä oltiin muka menossa pysähtymättä Kuopioon, Jyväskylään ja Tampereelle.

Talvisodan alkuvaihe, joka on hyvin kauan tiedetty kaikkien aikojen munaukseksi, sävyttyy nyt vielä uudella tavalla.

Olen pahoillani, Neuvostoliiton ja Venäjän ihailijat ja kestostalinistit – mutta Neuvostoliiton sodanjohto oli eversteistä Voroshiloviin, Zhdanoviin ja Staliniin ammattitaidoltaan tavattoman heikkoa.

Miksi he voittivat? Koska Hitler oli yhtä huono ja koska Amerikan ja Englannin apu oli niin runsasta. Koska miehiä riitti ja teollisuus toimi Uralilla. Mutta tuo voitto oli 1970-luvun pysähtymisen ja 1980-luvun romahduksen siemen.

Miten se huonous näkyi? Monin tavoin, mutta etenkin sekä strategian että taktiikan tasolla kyvyttömyytenä luoda painopisteitä. Suuri poikkeus oli Valkeasaari, mutta senkin he lopulta möhläsivät.

Ylivoimasta ei ole paljon iloa, kun joukot ripotellaan eri puolille ja niitä kuljetellaan jatkuvasti edestakaisin.

Entä Summan läpimurto helmikuussa 1940? Läpimurto onnistui huolellisen valmistelun jälkeen, mutta saatto epäonnistui. Suomalaiset pääsivät pureutumaan taka-asemaan. Meillä oli koko armeijassa 380 000 miestä, Neuvostoliitolla Karjalan kannaksella noin miljoona.

Me menetimme 25 000 miestä, he 250 000.

Pitkänomainen kakku

Harmittelen että joudun kirjoittamaan asiallisista asioista olemattomin tiedoin. Markkinaoikeuden ratkaisu Stockmannin ja konkurssiin vaipuneen Stellan konditorian kakkuriidasta ei ole vielä verkossa.

Kyllä. Kerään systemaattisesti ja luen KKO:n, tekijänoikeusneuvoston ja eräiden muiden elinten ratkaisut ja luulen seuraavani hovioikeuksien ja markkinaoikeuden tuomioita. Hiukan puuskittaisesti käy läpi ylimpien oikeusasteiden ratkaisut Pohjoismaista, Saksasta, Benelux-maista, Ranskasta, Englannista ja Yhdysvalloista. Ja EY:n tuomioistuimista.

Siis päivän kirjoituksen ainoa todellinen asia pitkänomaisesta Ellen Svinhufvudin kakusta.

Älkää luulko että kakku voisi olla oikeudellisesti suojattu, vaikka olisi miten ihmeellinen. Vanha sääntö pätee – reseptit eivät ole ainakaan ruuaksi toteutettuina suojattuja teoksia ja keittokirjoja kirjoittavat saavat napsia ruuanvalmistusohjeita jokseenkin vapaasti kaikkialta.

Jos ihmettelette, miettikää vastakohtaa. Valvonta olisi mahdotonta ja oikeudellinen suoja ei edistäisi juuri ketään.

Tulkintani mukaan kakkujutun oikeuspaikka (markkinaoikeus) osoittaa jo sen, että kielto annettiin ja uhkasakko määrättiin menettelystä ja tuossa sopimattomaksi tuomitussa menettelyssä oli tulkintani mukaan keskeistä se, että Stockmann oli ensin – luullakseni hyvinkin kauan – ostanut myyntiin nämä kakut Stellalta. Sitten se oli jossain vaiheessa ryhtynyt itse valmistamaan samanlaisia kakkuja toisella nimellä ja myymään niitä.

Sitä en tiedä, lopettiko Stockmann kakkujen tilaamisen Stellalta.

Katukielellä ilmaistua Stockmannin menettely oli niin härski välistäveto eli ohari, ettei sellaista totta puhuen odottaisi maineestaan väitteen mukaan aralta tavarataloyritykseltä.

Oman tulkintani mukaan tavaratalo voisi ilman muuta valmistaa sivullisen kanssa kilpailevaa kakkua, leivosta tai muuta pöperrystä.

Pääsääntö on niin vahva. Tuotejäljittely on sallittua, ellei se ole lain selvän sanan mukaan yksittäisessä tilanteessa kiellettyä. Vanhentuneen kielenkäytön tarkoittama ”orjallinen jäljittely” ja sitäkin vanhemman kielenkäytön tarkoittama ”norkkiminen” (schmarotzen) ovat sallittuja.
Kun kilpailun esteiden poistaminen on Euroopan yhteisöjen ja unionin aikana noussut entistä verrattomasti tärkeämpään asemaan, tuotejäljittelytilanteet ovat ja niiden tulee olla harvinaisia.

Ehkä ei tarvitsisi mainita, että tavaramerkki on suuri poikkeus – merkkiä ei saa jäljitellä mutta merkkiä kantavaa tuotetta saa. Esimerkki: sitä mukaan kuin jokin ihme Omega tai Philip Patek kehittää järkyttäviä rannekelloja, ihan samat taulut ja ilmeet tulevat japanilaisten ja Swatchin halpakelloihin. – Sallittua. Rolexin näköisen kellon saa tehdä – jos nyt kuka siitä housunsa kastelee – kunhan ei käytä Rolexin nimeä tai logoa eli tavaramerkkiä.

Tänään saatavilla olevan tiedon perusteella ole iloinen markkinaoikeuden päätöksestä. Liikemiehet valehtelevat, että sota on julmaa ja ratsuväki raakaa. Todellisuudessa elinkeinotoiminnassa ja liikekilpailussa ei saa tehdä kaikkea, mikä juolahtaa mieleen.

Kun sitä viimeksi erikseen kysyttiin, sanon vielä päivän teemaan liittymättä, että Euroopassa tavaramerkin painaminen asialliseen yhteyteen – esimerkiksi sanomalehtiuutiseen tai satiiriseen kuvaan – ei edellytä merkinhaltijan lupaa eikä yhteydenottoa häneen.

Yhdysvalloissa on lakeja, joiden mukaan tavaramerkin yhteydessä oli aina mainittava, että kysymyksessä on rekisteröity tavaramerkki, tai käytettävä erikoismerkkiä. Euroopassa ei ole näin, ja kussakin maassa noudatetaan maan omaa lakia.

Jos siis minä kirjoita tavaramerkeistä, saan poimia verkosta erilaisia kuvia ja luetella merkkejä lupia kyselemättä. Samoin teki Y.J. Hakulinen oivallisessa tavaramerkkioikeutta käsittelevässä kirjassaan (ja Allan Huttunen kirjoittaessaan vanhan lain mukaan toiminimistä.)

Amerikkalaiset joskus vaativat, että jos kirjoitan tähän ”Coca-Cola”, minun pitäisi jatkaa ”reg. trade mark”.

Ei pidä.

Tittelit takaisin

Ennen heitettiin tittelit pois. Olen niitä itsekin viskonut.

Tänään päätin kirjoittaa vaihtelun vuoksi asiallisesti.

Isä oli harmistunut ja ehkä peloissaankin laitteesta, jota sairaalassa oli käytetty hänen nostamiseensa vuoteesta. Sain selitetyksi – vaikka hänen kuulossaan ei ole kehumista – että on se vastuukysymyskin.

Potilaalle on mieluisampaa, että hoitaja nostaa hänet sylissään pyörätuoliin, kun siis puuttuu toinen jalka. Mutta entä jos ote lipeää? Potilasvahinkolain mukaan ainakin sairaala on vastuussa.

Toinen huomio Puolarmetsästä, joka on mainettaan tavattoman paljon parempi eli erinomainen sairaala. Suurin osa hoitajista ja lääkäristä on kuin onkin syntyperältään muita kuin suomalaisia.

Asia on niin tiuhaan uutisissa, että päivänselvät ongelmat unohtuvat. Niin päivänselvästä asiasta kuin kielitaidosta en nyt puhu. Ajattelin neuvoa, että Suomessa on uusi laki ammattipätevyyden tunnustamisesta. Sen taustalla on Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2005/36/EY, joka löytyy juuri noilla numeroilla Googlesta.

EY-direktiivejä on naureskeltu niin kauan ja unionia on vastustettu niin tunteikkaasti että asiallinen pohja on unohtunut. Tuo laki ja direktiivi selvittävät tarkoin, kuka saa harjoittaa mitäkin ammattia ja käyttää ammattinimikettä. Kelpaanko esimerkiksi minä lukion lehtoriksi? En. Puuttuu ainakin kasvatustieteen apro, eikä siinä auta tohtorin tutkinto historiasta.

Pikkuasia? Ei toki.

Minusta on hyvin tärkeä asia, että sairaala lääkärit ovat lääkäreitä ja hoitajat hoitajia. Säännöstasolla on nyt selvitetty yksityiskohtaisen tarkasti, miten ja mistä saadaan sellainen ammattioppi, joka vastaa esimerkiksi Suomen ”laillistettu lääkäri” –perinnettä. Olen joutunut seuraamaan sivusta paria rikosjuttua, joissa on ollut kysymys luvattomasta lääkärintoimen harjoittamisesta – syöpäpotilasta on maksua vastaan neuvottu jättämään kaikki lääkkeet ja sädehoidot sikseen ja syömään saunavihtoja.

Sekin tuntuu tärkeältä asialta, että apteekissa on proviisori. On tullut joskus asiaa.

Näissä säännöksissä on valtavat määrät yksityiskohtia asioista, jotka ovat ainakin minulle epäselviä – mitä optikko tai hammasteknikko saa tehdä; mikä on sellainen insinööri, jonka tekemiin lujuuslaskelmiin sopii luottaa. Minulla ei ollut aavistustakaan, että ”deck officer” on matkustajaliikenteessä pätevä perämies eikä hajuakaan, että saksalaisten merenkulkualan ammattinimikkeen perässä olevat salaperäiset kirjaimet oikeasti tarkoittavat jotain.

Suomessa turhamainen ja venäläinen perinne ovat tietenkin sekoittaneet asioita. Kerran yritin selvittää teknikon ja insinöörin eroja, mutta en saanut selvää. Rakennusmestareita ei kuulemma välillä koulutettu mutta nyt heitä valmistuu taas.

Tiedättekö te, mitä eroa on diplomi-arkkitehdilla ja arkkitehdilla tai diplomi-insinöörillä ja insinöörillä? Minun tietääkseni ei mitään. Mutta diplomi-insinööri on korkeakoulututkinto ja insinööri on (entisen kielenkäytön mukaan) opistotason tutkinto.

Joudun selittämään huomattavan usein, miksi Teknillisen korkeakoulun nimi on korkeakoulu – eikö se olekaan yliopisto. On se yliopisto, mutta Saksan polyteknisten korkeakoulujen nimityksen siirtyminen Suomeen ja jähmettyminen vanhaan asuun on mutkikas tarina.

Se laitos, joka maksaa osa palkastani ja on osoittanut minulle lämmitetyn, vettäpitävän huoneen mahdollista työskentelyä silmälläpitäen, on oikeastaan Helsingin tekninen yliopisto. – Tällä mielipiteellä herätän karsautta kollegoissani. Ja asia menettää ajankohtaisuutensa vuodenvaihteessa.

Käytössä on höpötitteleitä, ja se on pelkkä perinne. Käytössä on kunniamerkkejä, joita annetaan palkankorotuksen tai kiitoksen sijasta. Sekin on perinne. Saa olla mitä mieltä haluaa.

Eräin kohdin tittelit menevät päällekkäin. On muuten-vain-professoreita ja oikeita professoreita. Itse luen itseni jälkimmäisiin, koska minut on nimitetty sellaiseen virkaan ja olen laiminlyönyt toistaiseksi tämän vuoden tunti-ilmoituksen tekemisen.

Esimerkiksi rovasti on arvonimi. Väitteen mukaan sen voi saada kirkkoherra tai muu pappi, joka osoittaa kykenevänsä pitelemään virsikirjaa, kahvikuppia ja kakkulautasta ja samanaikaisesti tervehtimään kädestä.

Jutun kuvassa äitini työhuone. Suunnittelemme hänelle sopivaa arvonimeä. Virkkaustieteen kandidaatti? Sivukamarineuvos?

Kansankirjailijat

Muuankin on julkaissut tutkimuksen kansankirjailijoista, joilla alan teoksissa tarkoitetaan Kauppis-Heikkiä, Pietari Päivärintaa ja näitä. Samassa yhteydessä mainittiin, että Kalle Päätalo oli uudemman ajan kansankirjailija. Joku oli siis sanonut niin, ei väliä kuka. Tai siis Pertti Lassila, tuon kirjan kirjoittaja.

Tosikkoudesta tunnettu MOT raportoi Mauri Sariolan lesken alioikeudessa annetusta petostuomiosta. Kun juttu on hovioikeudessa, en osaa olla oudostelematta asia käsittelemistä. En tunne asiaa – kirjastokorvausten saaminen perättömin kirjoittajatiedoin – mutta vaikka tuntisin, en uskaltaisi ottaa kantaa menettelyn rangaistavuuteen.

Asia ei nimittäin ole oikeudellisesti helppo.

Maallikot eli tässä tapauksessa televisiotoimittajat eivät tunnu käsittävän kirjoittamisen prosesseja. Eräässä mielessä kirjoittaja ”on” se, jonka nimi on yhteisellä sopimuksella merkitty kirjaan. Ian Fleming ”on” James Bondin kirjoittaja edelleen. Kirjoittajan nimi on muuttunut tavaramerkiksi. Walt Disney on ”piirtänyt” lukemattomia sarjakuvia ja elokuvia, vaikka ei liene todellisuudessa paljon tussikynään tarttunut. Henkilö joka soittaa tai laulaa levyllä toisen nimellä tai väärällä nimellä on se, jonka nimi osoittaa, kunnes asiasta ehkä syntyy riita ja toisin päätetään.

Muistaakseni en ole kirjoittanut ainakaan monta kirjaa toisten nimillä, mutta suorittanut raskasta ja järeää editointia kymmenien, ehkä noin sadan nimikkeen kimpussa. Tiedän suhteellisen tarkoin, miten paljon eräät kustannusliikkeiden luottamushenkilöt ovat tehneet muokkaamalla viihde- tai korkeakirjailijoiden tekstejä.

Tutkimuksessa en ole mennyt yhtä pitkälle kuin eräs kollega, joka sanoi väitöskirjan tekijälle, että kirjoitat uudelleen luvut 1 ja 3-11 ja heität ne sitten menemään. Luku 2 on ihan hyvä. Kun vähän laajentaa, siinä on väikkäri.

(Tämä ei ole absurdi vitsi. Tieteellinen kirjoittaminen tapahtuu juuri näin: asiat kirjoitetaan ulos, jotta kirjoittaja ja esitarkastaja näkisivät, miten ajatus juoksee. Sen jälkeen aloitetaan järjestämine ja siivoaminen, joka on ennen kaikkea karsimista ja tiivistämistä.)

Kun kirjoitin yli 500-sivuisen kirjani digitaalisen ympäristön oikeudellisista ongelmista, haamukirjoittajana oli apuna filosofian ylioppilas, joka ilmoituksensa mukaan ei ymmärtänyt eikä välittänyt asiasta paljonkaan. Apu oli korvaamatonta – tyyppiä ”sanot olennaisesti samat asiat sivulla 61-64 ja 318-319, jälkimmäisessä keskitetymmin ja paremmassa asiayhteydessä”.

Juuri tuollaista kirjoittaja itse ei löydä. Juuri tuollainen toistoisuus ja pyörittely häiritsee tätä nykyä melkein kaikkia tietokirjoja. Ongelma ei ole tollojen leikkaa ja liimaa –menetelmä, vaan yksinkertaisesti se, että kirjoittaja muistaa tai ymmärtää jotain kaksi, kolme tai neljä kertaa eikä siitä ilahtuessaan muista, että tämä tuli kyllä jo kirjoitetuksi.

Toistoisuus on Päätalon tekniikka, jota hänen hyvä toimittajansa, Jaakko Syrjä, ymmärsi olla sorkkimatta. Päätalo kuvailee itse useassa kohdin Iijoki-sarjaa, miten miehet joukolla toistelevat ja muuntelevat ajatusta, että korkea on tuo Syöte vaaraksi, kunnes lopulta asia paketoidaan valmiiksi sanotun asuun.

”Kansankirjailija” Päätalon kohdalla on pelkkä kunnianloukkaus, koska se ei tarkoita muuta kuin kouluja käymätöntä, vähän tyhmää ja aika huonoa. En näet ole koskaan kuullut Haanpäätä mainittavan kansankirjailijaksi, saati Linnaa. Eivät he olleet käyneet kouluja senkään vertaan kuin Kalle, joka suoritti Teknillisen koulun.

”Lehtorikirjallisuus” on haukkumasana. Harvoin sitä tosin enää kuulee. Se tarkoittaa vain aivoista tulevaa tekstiä, jossa voi olla hienojakin teknisiä ratkaisuja, mutta elämä puuttuu. Teksti on kuin pureskelisi hienoksi höylättyjä höylälastuja. Muoto siis voi olla koristeellinen ja taidokas, mutta ei lastu luista kurkusta alas eikä maha sulata selluloosaa.

Selluloosakirjallisuus (englanniksi pulp fiction) onkin joskus verratonta erilaisiin hienostuneisiin päkistyksiin verrattuna, koska se on niin eläväistä. Asiat on sanottu yhdellä tavalla oikein.

Vähän niin kuin runouden määritelmä (määritelmäni). Vain mahdoton on runoutta. (Se mitä itse asiassa ei voi sanoa.)

Selvittääkseen tuon, mitä ei voi sanoa, joutuu ensin miettimän ja ehkä kirjoittamaan kaiken mahdollisen, jotta mahdottoman kova ydin paljastuisi.

Anhava:

Katson ulos, aivan tyyntä:
lehti putoaa, ja toinen lehti,
ja kolmas.

Silmitellen

Välillä on hauska julkaista ensin kirjoituksen toinen osa ja sitten ensimmäinen.

Matti Suurpään uuteen ja hienoon kirjaan ”Kuljin missä kuljin” palaan – tuttu mies, niin paljon yhteisiä ystäviä ja kokemuksiakin, vuodesta 1964.

Matti kumminkin kuvaillessaan kaupungilla toljailua, josta hänkin käyttää klingahtavaa nimitystä ”flaneeraus”, mainitsee Baudelairen esimerkin: paperikaupat, antikvariaatit.

Vieraassa kaupungissa kannattaa viivähtää paperikaupoissa ja antikvariaateissa, ja omassa ja tutussa sitä suuremmalla syyllä.

Viimeiset paperikauppani ovat Annankadulla ja Kampinkadulla. Toivon jatkuvasti, että esimerkiksi Hämäläisosakunta hankkii oman katunsa nimen takaisin; nyt sillä on jonkun presidentin nimi.

Annankadulla on sellainen henki, että muitta mutkitta voisi ostaa viisi arkkia konseptipaperia. Edellinen sukupolvi tai omistaja on kyllä jo poissa tiskin takaa. Kampinkadun liike on siitä erikoinen, että sieltä ihan oikeasti löytää ihmeellisiä tarvikkeita. Uskon että he hankkisivat jopa Rex Rotary –monistuskoneen vahaksia, jos heihin oikein vetoaisi.

Antikvariaateissa ei ole vieläkään mitään moittimista. Uudenmaankadun Gordin ja kauppakäytävän Härkösen sedän kauppa ovat muistoja historiani hämärästä, mutta siitä ei ole kovin monta vuotta, kun nojaili vanhan Radiotalon vieressä Kasarmintorin kulmilla Pohjoismaisessa Antikvariaatissa, jossa arvovieraat pääsivät kellariin tutustumaan arvokkaisiin niteisiin.

Omistajatar oli tullut tehtäväänsä ennen talvisotaa. Hänen kanssaan oli sopivaa puhua sekaisin suomea ja ruotsia, kuten monissa muissakin Helsingin mielenkiintoisissa paikoissa. Tämä käsitykseni mukaa Suomen ainoa virallinen antikvariaatti (samaa luokkaa kuin Birger Jarlsgatanilla Tukholmassa ja se mielenkiintoinen yritys Kööpenhaminassa, joka antikvariaattitoimen ohella oli muun muassa Kierkegaardin alkuperäinen kustantaja Reitzels).

Baudelairen jälkeen Walter Benjamin ja George Simmel äänestivät gallerioita eli kauppakäytäviä. Juuri niitä olen itsekin harrastanut, varsinkin jos niiden varrella on kirja- tai paperikauppoja.

Kukaties Tapiolan keskusta on onnistunut kokonaisuus. Kaksi kirjakauppaa, kaksi aikailuun kutsuvaa espressopaikkaa ja lisäksi myymälöitä, joista voi tehdä hyödyllisiä ostoksia.

Crema espresson päällä on kaksi kelloliikettä ja yksi kamerakauppa. Kelloliikkeitten ja kamerakauppojen näyteikkunoiden tutkiminen on mitä otollisinta puuhaa, varsinkin jos palkka juoksee ja toiset odottavat.

Kirjoittamiselle otollisimpia paikkoja ovat sellaiset kuin Sampokujan kahvila (pahvimukit). Kirjoittajan ensimmäinen tehtävä kun on unohtaa itsensä ja luulotellut ogelmansa.

Seurassa on niin helppo olla yksin mutta ei yksinäinen.

Joskus vakoile ihmisten sijasta esineitä ja elottomia kohteita. Muistan edelleen puisein – loimukoivuisen – 2. ja 3. luokan junanvaunun oven, jonka siihenastiset vaiheet kuvittelin ja tulevaisuuden arvioin.

Kyllä se koskee myös puuta, että henki nousee taivaalle!

= = =

Ylimäärä: kauan sitten myös Suomessa tunnettiin eksoottinen laulajatar Yma Sumac, jonka nimi ei ole todellisuudessa Amy Camus. Hän oli tunnettu yli neljän oktaavin äänialastaan. You Tubesta löytyy pari kuuntelemisen arvoista erikoisuutta.

Hän näyttää kuolleen korkeassa iässä muutamia viikkoja sitten.

Merkillistä väkeä

Teissä, lukijat, on outoa porukkaa. Kuten nyt viimeksi Rönkkö, joka viittasi eilen lukemaani tekstiin ja tuon tekstin takia ostamaani kirjaan.

Näin kirjoittaa uutuustuotteessa ”Muita värejä, kirjoituksia elämästä, taiteesta, kirjoista ja kaupungeista, Orhan Pamuk (ISBN 978-951-31-4269-6) s. 206:
”Paitsi isäni koko maailma puhui Camusin ”nuoruuden” aurasta, joka liittyi tietenkin kirjailijan varhain huomattuun lahjakkuuteen. Mutta nyt, vuosia Camusin ensi lukemisen jälkeen, minusta tuntuu että hänen nuoruudellaan oli toinenkin merkitys. Camusin kirjoittaessa kirjojaan Eurooppa oli ikään kuin yhä nuori ja siellä oli kaikki mahdollista. Kuten nuorissa kulttuureissa eivät yleensä, silloisessa Euroopassa asioiden olemus ja niiden ilmiasu eivät tuntuneet olevan kaukana toisistaan. Siis kun filosofiaa opiskellut loistava kirjailija kuvailee vihaista lähetyssaarnaajaa, taiteilijan suhdetta maineeseen, ramman miehen pyöräilyä tai herkkää miestä, joka menee rakastettunsa kanssa rannalle, me yllättäen huomaamme, että hän puhuukin erittäin vakuuttavasti elämä tarkoituksesta ja maailman olemuksesta. Camusin tarinoiden huikein piirre on hänen taitonsa alkemistin lailla muuttaa elämän arkiset ja mitättömät yksityiskohdat filosofiaksi…”

Toinen sitaatti. ”Vapauden veri.”

”Kukaan ei voi toivoa, että ääneti neljä vuotta taistelleet miehet, jotka nyt taistelevat aamusta iltaa pommien jylistessä ja kiväärien paukkuessa suostuisivat enää missään oloissa taipumaan antautumisen henkeen. Kukaan ei voi odottaa, että tämä miehet, kansakunnan parhaat, suostuisivat taas tekemään samaa kuin parhaat ja puhtaimmat kaksikymmentäviisi vuotta – rakastamaa maataan ääneti ja äänettömästi halveksien johtajiaan. Pariisi, joka taistelee tänään, tahtoo määrätä huomenna. Ei vallasta vaan oikeudesta, ei politiikasta vaan moraalista, ei Ranskan hallinnasta vaan suuruudesta.”
”Suunnattoman suuri Pariisi mustassa ja lämpöisessä kesäyössä pommikoneet yllään ja tarkka-ampujien tuli ympärillään on meistä valaistu kirkkaammin kuin Valon kaupunki, jota koko maailma kadehti meiltä ennen. Se räjähtelee toivon ja kärsimyksen tulista, siellä loimottaa rohkeus ja hehkuu sekä vapaus että huomispäivän vapaus.”
- Albert Camus, ”Combat”, 24.8.1944
Kolmas sitaatti, Camusin ajatuksia giljotiinista.
”Onko kuolemanrangaistus mitään muuta kuin harkituin murha, johon laskelmoiduintakaan rikollisen tekoa ei voi verrata? Vertauksen vuoksi olisi ajateltava pahantekijää, joka on kertonut etukäteen uhrilleen, milloin hän aikoo iskeä, ja pitäisi tätä tuolla keinolla armoillaan kuukauden kuukauden jälkeen. Ihmisten elämässä ei esiinny sellaisia hirviöitä.

Paperit kunnossa

Oli mietittävä, mitä kinkkupaperi on. Osaan tuoda kaupasta kinkkupaperia, jota nimittäisin myös alumiinipaperiksi. Toinen puoli kiiltää, toinen puoli paperia.

Folio onnistuu myös. Kiiltää molemmin puolin ja rapisee metallisen asiallisesti.

Leivinpaperin kohdalla alkaa tehdä tiukkaa. Tietämällä tiedän, että tuote kestäisi 220 astetta uunin lämpöä leimahtamatta – mutta ilmeisesti voipaperi ei ole sama asia. Ja kukaties kuultopaperi on joki yleisnimitys.

Yksityisessä konttoritarvikemuseossani minulla on kosmoskynien ja Linen Bankin lisäksi kalkkeeri- eli hiilipaperia ja silkkipaperia.

Aina oli otettava silkit.

Mahdetaanko niitä enää valmistaa? Tuskin. Mihin niitä tarvittaisiin.

Korkeassa valtion hallinnossa lakiesityksistä vietiin valtioneuvoston istuntoon loistot. Teksti oli painettu tai kirjoitettu kiiltävälle paperille, joka oli luultavasti hienompaa ja kalliimpaa kuin virallinen paperi numero 1 (Tervakoski).

Ihmeellinen Internet vastasi heti kysymykseeni. Voimapaperia myydään ja sana on käytössä. Se on siis sitä ruskeaa käärepaperia. Mutta eipä taida olla liimapaperia. Se ovat korvanneet muovit eli teipit. Liimapaperia oli ainakin kahdenlaista. Ruskeaa käytettiin rautatieaseman makasiinissakin. Se oli vahvaa. Valkoista käytettiin muun muassa tuplien eli talveksi paikalleen pantujen ikkunoiden tiivistämiseen vedolta, kun raot oli ensin rivetty pumpulilla. Näyteikkunoissa ikkunoiden väliin jätettiin talveksi poronjäkälää tai puoliksi avattuja tulitikkurasioita. Osuuskaupassa oli Puijo, monissa muissa kaupoissa Sampo, molemmat trustivapaita tulitikkuja.

Kreppipaperi liittyy kansakoulun jouluun. Siitä muokattiin varusteita tontuille ja keijuille. Myös kreppipaperia myydään ja vielä monen väristä.

Liittyy se muuhunkin. Kreppipaperilla merkittiin latu. Ennen aina joku eksyi ladulta. Talvella 1942 slobot olivat merkinneet rykmentin ladun omin nokkinsa niin että iso porukka hiihti suoraan sotavankeuteen. Sen jälkeen konepistooli määrättiin pakolliseksi hiihtovarusteeksi, ja matkalla ammutuista luodeista sai hyvityspisteitä.

Ole muistavinani, että Benjamin Vanninen oli kova eksymään. Kerran häneltä meni maailmanmestaruus tai ainakin Salpausselän voitto sivu suun. Velimies, Pekka Vanninen, hiihti asemasodan aikana viestikisoja Jalkaväkirykmentti 7 vastaan P. Vanninen 8 x 5 kilometriä. Kisat hiipuivat, koska Vanninen voitti aina.

Ensimmäinen kaino vastenmielisyyden tunne tekoaineita kohtaan tuli, kun näin metsässä, että runkoja oli merkitty muovisilla nauhoilla, jotka oli napsautettu nitomakoneella kiinni.

Kreppisuikaleita ja latujen merkitsemistä ei nykypolvi ehkä ymmärrä. Kilpailuissa oli vain yksi latu ja yksi latupartio ja sekin ehkä juovuksissa.

Muistelisin että ensimmäisissä Salpausselän kisoissa Tapani Niku ja Anders Collin väsyivät hiukan risu- ja piikkilanka-aitojen ylittämiseen ja jatkuvaa ladun aukaisemiseen ja keittivät 50 km:n hiihdossa matkalla kahvit. Pannu ja kahvijauhot oli huolellisella kilpahiihtäjällä tietysti repussa mukana. He tulivat ensimmäiseksi ja toiseksi.

Sen tarinan monet ovat kuulleetkin, kun sodassa sitten miinaan menneelle Kalle Jalkaselle oli käydä kalpaten, vaikka hän löysikin ladun viestinhiihdossa olympialaisissa. Hän sattui räkäisemään tekohampaansa hankeen ja köyhänä miehenä pysähtyi, kääntyi ja haki hampaansa. – Suomi voitti.

Kukaties kilpahiihdossa on muuttunut muukin kuin kreppipaperi.

Volvon häpeä

Uutisissa kerrotaan, että Autonvalmistaja Volvo vaatii eräältä lehdeltä kirjallista vakuutusta siitä, ettei lehti jatkossa halvenna Volvon tavaramerkkiä. Autonvalmistaja on suuttunut lehden julkaisemasta vastamainoksesta. Vastamainoksessa ivaillaan Volvon mainoskampanjaa. Kuva on Kauppalehdestä lupaa kysymättä, tekijänoikeuslain siteeraamisoikeuden perusteella tähän juttuun lainaamani.

Asianajotoimiston kirjeen mukaan lehti on käyttänyt Volvon tavaramerkkiä merkin mainetta haittaavalla tavalla, toiminut sopimattomasti elinkeinotoiminnassa sekä julkaissut halventavia, hyvän tavan vastaisia ja paikkansapitämättömiä tietoja. Jos lehti ei anna vaadittua kirjallista lupausta, Volvo harkitsee oikeustoimia.

Tässä nyt on malliksi sananvapausjuttu. Asianajotoimiston vaatimukset ovat lisäksi alusta loppuun lakiin perustumattomia.

Toisen tavaramerkin ”maineen haittaamisesta” ei hiiskahdetakaan tavaramerkkilaissa. Kilpailumenettelyrikos taas on rikoslain 30 : 2 mukaan totuudenvastaisen tai harhaanjohtavan ilmaisun käyttämistä toisen elinkeinotoiminasta. Sopimaton tai hyvän liiketavan vastainen menettely elinkeinotoiminnassa ei ole rangaistava teko.

Oikeushenkilö, kuten Volvon maahantuoja, ei kelpaa kunnianloukkausrikoksen kohteeksi – kohteena on ihminen. Eräissä rajatapauksissa on mietitty kunnianloukkausta liikeyrityksen hallituksen jäsenyyden yhteydessä.

Mieleen tulee pari vuoden takainen tapaus, jossa helsinkiläinen ravintola Lehtovaara vaati korvauksia verkkokirjoittajalta, joka oli moittinut ravintola huonoa palvelua. Tapaus kuivui kokoon. Sen jälkeen en ole käynyt Lehtovaarassa, vaikka Coeur de filet Provencale kieltämättä ainakin oli hyvää.

Tämä amerikkalainen käytäntö, jolla yritetään vaientaa pilkkaa ja kukaties asiatontakin arvostelua, on mielestäni ehdottomasti väärä. Nimenomaan elinkeinoharjoittajia tulee arvostella kielteisestikin. Jos arvostelu on aiheetonta ja perustuu virheellisiin faktoihin, elinkeinonharjoittajalla on tilaisuus vaatia oikaisua tai esittää sellainen.

Mutta ilmiö on suorastaan vaarallinen.

Yritykset yrittävät valvoa, mitä niistä kirjoitetaan.

Tässä tapauksessa selityksiä tulee mieleen kaksi. Volvo on nykyisin amerikkalaisten omistama merkki. Kukaties sieltä on annettu virheellisiä, velvoittavia ohjeita. Toinen mahdollisuus on lukea tämä lopullisen epätoivon myöntämisenä.

Olisi hyvin yllättävää, ellei Yhdysvallat autotehtaita rahoittaessaan vaatisi rönsyjen välitöntä siivoamista. Volvo ja Saab ovat juuri tällaisia rönsyjä.

Muistan kyllä, mikä sosiaalisen nousun merkki Volvo oli Ruotsista kesälomalle tulleitten keskuudessa.

Volvon tavaramerkkinä on almanakasta napattu Mars-planeetan merkki. Samalla se on miehen sukupuolielintä esittävä, käymälöistä tuttu merkki.

Onkohan Volvon asianajajilla ajatus julmistella seuraavaksi käymälän käyttäjille tai ylläpitäjille? Merkkihän tuo mieleen että tämä toinen, latinankielisellä väitteellä ”minä pyörin” varustettu merkki olisi menossa vessasta alas?

Joutavanpäiväisyydestä

On varmasti lukuisia hulluja tapoja pitää blogia mutta ei välttämättä yhtä viisasta.

Luultavasti sovellan itse sitä kokemusta, joka kertyi lähes kymmenen vuode aikana, kun kirjoitin joka viikko Helsingin Sanomien kulttuuriosaston kolumnia Tänään maanantaina.

Ajatus oli, että tekstit on tehtävä sellaisiksi, että ne haluaa lukea päällystakki päällä kahvia juodessaan ja kelloa katsoessaan. Kaikki teollisen maailman roskalaatikot – paperinkeräyslaatikot – ovat täynnä julkaisuja ja leikkeitä, jotka on tuotu kotiin, jotta niihin perehdyttäisiin ajan kanssa.

Sitä aikaa ei koskaan tule.

Olen joskus kokeeksi julkaissut tässä mielestäni painavaa tekstiä tai joka tapauksessa sellaista, mikä on perustunut tutkimiseen ja lukemiseen ja sanojen viilaamiseen viimeistä pilkkua myöten.

Käytössä olevat mittarit todistavat, että mielenkiinto on ollut enintään laimeaa. Kävijä- ja katsojamäärät laskevat.

Yhden miehen joka päivä ilmestyvä blogi ei siis saa olla erikoisen asiapitoinen eikä se saa muistuttaa katsausta ajankohdan keskeisistä kysymyksistä.

Juuri nyt olen varsin kiihkeästi kiinnostunut Itä-Euroopan taloushistoriasta 1975-2005 ja käytettävissäni on erittäin hyvää aineistoa, joka näyttää viittaavan Venäjän pahaan putoamiseen ja EU:n Itä-Euroopan joutumiseen sekaannuksen tilaan.

Venäjä on voinut yli sata vuotta marssittaa pistimellä uhaten loputtomia työvoimareservejään kylistä tehtaisiin. Unkarin ja jopa Romanian suhteellisen hyvän pärjäämisen syy oli sama.

Nyt loputon on loppunut. Reservejä tuotannolliseen työhön tai rahanarvoiseen palveluntarjontaan ei kerta kaikkiaan ole. Heillä on edessä vale-Dmitrien aika, taas kerran.

Voi olla että menen vielä kerran vaihto-opppilaaksi UCLA:an puhumaan näistä asioista ja Suomen kytkeytymisestä valtavaan talous- ja siis kulttuurihistorialliseen murrokseen.

Tammikuun lopusta alkaen pidän viiden viikon luentosarjan teknologiasta ja kulttuurista Turun kulttuurihistorian oppiaineessa. Vapaa pääsy.

Jos lataisin tähän tuota aineistoa, ei tätä kukaan viitsisi lukea. Parempi mielestäni ripotella. Kirjoittamalla riittävästi kevyttä ja joutavanpäiväistä saattaa pitää mielenkiintoa yllä. Jokunen lukija voi pitää tapanaan vilkaista, mitä omituista on tänään julkaistu.

Nähdäkseni asiallisesti tehdyissä blogeisa eli sellaisissa kuin Jyrki Kasvin, Kari Haakanan, Osmo Soininvaaran sekä Helsingin Sanomien ja Uuden Suomen blogien vika on se, että ne ovat liian asiallisia.

Olen aivan vakavissani. Ei pidä yrittää olla asiallinen aamusta iltaan. Ennen kuin päivä on illassa, aion perehtyä vielä Aku Ankkaan eli Barksin joulujuttujen valikoimaan, jonka ostin nimellisesti lapsenlapsille havaittuani, että siinä oli parikin huonosti muistamaani tarinaa ja kruununa Aku Ankka pelastaa Tyhjälän joulun – yksi kaikkien aikojen hienoimmista. Ja onpa mukana myös joulukalkkunatarina.

Perjantaina on Villen väitös ja on tässä kaikkea ohjelmaa.

Vielä: erinäisten asioiden kanssa saa olla tarkkana. ”Teleurkintalaki” on aika hyvin framilla. Aikomukseni on olla asiasta suhteellisen hiljaa, koska voin hyvinkin joutua antamaan tai esittämään vielä yhden allekirjoitetun lausunnon lakiesityksestä. Lausunnot on annettava ajallaan.

Jos noudattaisin sydämen kutsua, kirjoittaisin TV-kaistan kiitokseksi ja väittelisin tekijänoikeusjärjestöjen kanssa, jotka kuuluvat pitävän palvelua laittomana. En olisi samaa mieltä. Mutta sekin on keskeneräinen kissatappelu, jolla on oma aikansa ja omat areenansa.

Ja kaiken lisäksi palkka juoksee niin että palkansaajakin joutuu välillä juoksemaan, tai ainakin etenemään rientoisasti.

Väitelty

Kotoa seitsemältä aamulla ja takaisin puolen yön jälkeen. Ja kyllä kannatti.

Kuvasta käy muun ohella ilmi, että juristit hyväkkäät eivät olleet muistaneet päähineitään. Se on tummanpunainen.

Kuvasta käy myös ilmi, ettei näillä piispoille pärjää hassujen hattujen kilpailussa.

Mielestäni tohtorin tutkinto kuuluu luontojaan hyvään kotikasvatukseen, mutta ilmankin pärjää. Ja vähänlaisesti meillä on hupitohtoreita, jotka vääntävät väitöskirjan ottaakseen asioista selvää. Höpötohtoreita kieltämättä sikiää, mutta enin osa ryhtyy tutkijoiksi tai yliopiston opettajiksi.

Mielestäni väitetty tohtoritulva on liki ainoa mahdollisuus pitää maassa elintasoa yllä. Tuon tutkinnon suorittamisessa on se erikoisuus, että hanke on taloudellisesti erittäin huono. Siinä menee monta vuotta ja palkkaa tulee jos on tullakseen kutakuinkin heikosti.

En osaa nähdä, että korkeisiin henkilökohtaisiin tuloihin suoraan tähtäävät ihmiset olisivat omiaan edistämän usein mainittua yhteistä hyvää, johon kaiken jälkeenkin uskon.

Maassamme kauhisteltiin ylioppilastulvaa 1930-luvulla. Sitä ennen oltiin pahana kansakoulusta, jossa lapset opetettiin laiskoiksi ja oudoille, herraskaisille tavoille, kuten pesemään käsiään ja vaihtamaan alusvaatteita viimeistään kapitaudin uhatessa.

Totta kai tieteeseen liittyy kaikenlaista turhaa temppuilua ja omituisia seremonioita, hiukan samanlaisia kuin kuulemma vapaamuurareilla.

Itse väitöstilaisuus, joka on osittain näytelmä, on tutkimustoiminnan markkinointia. Siinä annetaan kuulijoille viitteitä tieteen tekemisestä. Todellista tarkastettavan väitöskirjan ja väittelijän tietojen tutkimista ei harrasteta – se on tehtävä paljo aikaisemmin ja tehdään viimeistään ennakkotarkastuksen yhteydessä.

Tänään käsillä ollut ”Creative Commons” eli ilmaislisenssi on erikoinen ajatus, mutta kaikeksi onneksi siitä on kaksi komeaa esimerkkiä, GNU ja Linux. Maailmassa on porukoita, jotka näkevät paljon vaivaa ja antavat sitten työnsä tulokset kenen tahansa käytettäväksi maksutta. Myös edelleen kehittäminen on sallittua.

Käsitteellisesti Wikipedia ei kuulu tähän asiaan, mutta haluaisin taas kerran mainita, että puheet Wikipedian (amerikkalaisen) epätasaisuudesta ja epäluotettavuudesta ovat käyneet vähiin. Sitä vastoin tätä erittäin suurten ja kohdittain etevien asiantuntijoiden talkootyötä siteerataan ja siihen viitataan häpeilemättä.

Suomeksi ”Creative Commons” tarkoittaisi luovuuden laitumia. Itse asiassa ”commons” on yhteismaa – vanhan ajan kylissä usein laidun tai jopa metsä. Peltomaan pitämisestä yhteisenä ei hyvä seuraa; tätähän on kokeiltu tunnetuin seurauksin.

Ajatuksena on generatiivinen informaatio. Tieto, joka on jonkun omaa esimerkiksi tekijänoikeudellisesti, on samalla lukittua. Tieto jota jaetaan toisten mietittäväksi ja kehiteltäväksi, kasvaa.

Olen ajatellut, että tekijöiden olisi harkittava laajemminkin irtautumista ravintoketjusta eli ajatuksesta syödä itsensä mahdollisimman lihavaksi, ja ryhtyä vannomaan informaatiodiversiteetin nimiin, siis informaation monimuotoisuuden.

Tykkänään omistettu järjestelmä on nollasummapeli, jossa yhden tulo on toisen kulu. Osittain yhteinen järjestelmä saattaa kehittyä ei-nollasummapeliksi. Hyvin tunnettu esimerkki on urheilu. Lukuun ottamatta ääri-ilmiöitä (kuten huippu-urheilua) kukaan ei häviä, vaikka saisi päihinsä ottelussa.

Väittelyä

Tänään väittelee Lappeenrannassa taas yksi henkilö, joka on kulkenut pitkään porukoissa. Kuvassa on Lappeenrannan teknillisen yliopiston kauppatieteen osaston siipirakennus, jossa sijaitsen, kun sijaitsen siellä.

Opponentti tulee Australiasta, professori Brian Fitzgerald. Siellä ja Uudessa Seelannissa on nykyisin rajua asiantuntemusta. Kaunis tapa edellyttää, kuten tässäkin tapauksessa, että ennen professuuria suoritetaan korkeat tutkinnot myös muualla maailmalla, Brianin tapauksessa Harvardissa ja Oxfordissa.

Ja loppuviikosta väittelee Ville Oksanen, mutta hän on ollut viime vuodet professori Juha Laineen putiikissa ja siten poissa HIITin lähipiiristä.

Frakille tulee käyttöä.

Vaatekomerossani on varman radonia tai muuta myrkyllistä ainetta, koska 1992 hankittu frakkini, joka oli jo kaksi vuotta sitten lähinnä naurettavan näköinen, ei mahdu ensinkään päälle.

Rouvani keksi Pohjoiselta Hesperiankadulta aivan mainion liikkeen, jossa myydään juhlapukuja alle kolmanneksella siitä hinnasta, minkä joutuisi pulittamaan Stokkalla. Lisäksi siellä osattiin neuvoa sellainen ihme kuin korjausompelija, joka trimmasi lahkeet nopeasti ja halvalla.

Ellei joku tietäisi, frakki ja suomalainen tohtorinväitös on jokseenkin harvinaislaatuinen tilaisuus, ja vierasmaalaiset opponentit heilahtelevat usein epäuskon ja raivon välillä pukeutuessaan kilpatanssijan vetimiin.

Tohtorinväitöksen yksi tarkoitus on saada sija tutkijamaailmassa, tässä tapauksessa kansainvälisessä tutkijoiden joukossa, jossa vallitsevat omat erikoiset viittausjärjestelmät, vihamielisyyden ja ystävyyden lait.

Tohtoriksi tulevalla on oltava sen verran vankat tiedot alan yleisistä opeista, ettei hän rupea käymään laajaa keskustelua esimerkiksi… teos-käsitteestä.

Tiedän kieltämättä yhden väitöskirjan, jossa kirjoittaja pohtii vakavissaan, onko kaivo maa- vai vesialuetta.

Muuan kiihtynyt kansalainen ärjäisi kerran: laki pitää kirjoittaa niin selvästi, ettei mitään lakimiehiä tarvita.
Onhan se näinkin.

Mutta kun tuota tavoitetta ei ole päästy toistaiseksi lähellekään, lakimies joutuu sitten toimimaan ihmisen vajavaisuuden vertauskuvana ja lihaksi j vereksi muuttuneena tyhmyyden tiivistymänä.

Professorikunta pysyy enimmäkseen ojennuksessa muistaessaan alan kolkon opin, jonka lausui ääneen muuan saksalainen 1800-luvulla: pari lainsäätäjän sanaa – ja kokonaisista kirjastoista tulee makulatuuria.

Idea ei ole suojattu

Se riippuu tietenkin siitä, mitä ’idealla’ tarkoitetaan.

Jopa juristi huutele joskus – tekijänoikeutta ja patenttioikeutta ei saa sekoittaa. Patentti suojaa ideaa.

Vastaan tähän aina: nolla pistettä.

Tekijänoikeus suojaa sellaista persoonallista muotoa, johon tekijänoikeuslain tarkoittama jokin on muokattu, jollaisena se on ilmaistu. ’Muoto’ on kieltämättä Aristoteleen sanoja ja idea Platonin, mutta tässä ’muoto’ tarkoittaa havaittavaa ja toistettavaa. Tekijänoikeuden kohde on yleensä välittömästi tai tallenteelta aistittavissa ja eräissä tapauksissa ulkomuistista toistettavissa.

Tekijänoikeudessa ’idea’ on esimerkiksi ajatus eläinten parissa kasvaneesta lapsesta, josta kasvaa suurikin sankari. ”Tarzan” ei todellakaan ollut ensimmäinen versio tästä. Rooman uskonto perustui samaan ideaan. Suden ruokkimia pikkuisia oli kaksi, Romulus ja Remus.

”Teräsmiehestä” käytiin Amerikassa oikeutta. Salaperäisiä, esimerkiksi ulkoavaruudesta peräisi olevia voimia ja valehenkilöllisyyttä käyttävä päähenkilö oli pelkkä idea, joka ei saanut suojaa.

Tarzan ja Teräsmies on tässä tarkoitettu vetoamaan arkijärkeen. Eihän se voi toisin olla.

Patentti on hiukan vaikeampi.

Alumiini on alkuaine. Alumiinin eristäminen bauksiittisavesta oli idea. Alumiinin käyttäminen erinäisiin rakenteisiin oli idea. Alumiinia käytettiin niin ahkerasti lentokoneisiin, että sitä nimitettiin (Suomessa) joskus ”lentokonemetalliksi” tai ”kevytmetalliksi”.

Alumiinin teollinen valmistusmenetelmä saattoi olla patentoitava keksintö.

Kinkkupaperi eli hopeapaperi eli alumiinipaperi ja ”folio” ovat ideoita. Silikonin lisääminen puhtaaseen selluloosapaperiin oli patentoitava keksintö (yli 200 astetta syttymättä kestävä ”leivinpaperi”).

Aramidikuitu ”Kevlar” oli patentoitava keksintö – se oli uusi aine. Kuitumainen lasi ei ollut keksintö. Monien ohuiden kuitujen tavaton vetolujuus oli tieteellinen oivallus. Kuituvahvisteinen polymeeri eli kaupan ”lasikuitu” oli patentoitava keksintö.

Joko lukija on sekaisin?

”Idean” mahdollista patentoitavuutta tutkittaessa ensimmäinen kysymys on ”miten”. Englanninkielisessä juridisessa kirjallisuudessa on käsitelty yli 150 vuotta idea – ilmaus –kaksijakoa. (Idea-expression dichotomy.) Idea on asia erikseen, mutta miten siitä tehdään jotain uutta, keksinnöllistä ja teollista, on tärkeä kysymys. Jos se on ratkaistu, tulos voi olla patentoitava keksintö.

Tietokoneohjelmia koskeva EY:n vuoden 1991 direktiivi sanoo suoraan, että taustalla oleva idea ja periaate jäävät tekijänoikeussuojaa vaille. Sama koskee itse asiassa patenttisuojaa.

Euroopan Patenttiviraston ohjeissa ja verkosta löytyvässä Patentti- ja rekisterihallituksen julkaisemassa Patenttikäsikirjassa tähdennetään käsiteparia ’tekninen ongelma’ – ’ongelman ratkaisu’.

Edelle kirjoitettuun – alan alkeiden esitykseen – liittyen yleistän, että ’idea’ on usein hyvin lähellä ongelman hahmottamista. Patentoitava keksintö on sitten tuon ongelman toteutettavissa ja toistettavissa oleva ratkaisu.

Patenttioikeutta koskevien selvitysten sotkuisuus johtuu yksinkertaisesta syystä. Me alan juristit pidämme yllä valkoista valhetta patenttialan yhtenäisyydestä. Patentin ja keksinnöt käsitteet olisivat muka yhtenäisiä tai johdonmukaisia.

Se ei pidä paikkaansa senkään vertaa kuin esimerkiksi rikos- tai hallinto-oikeudessa; tiedämme tyydyttävän tarkasti, mitä tarkoittaa ”tappo” ja mitä ”arkaluonteinen henkilötieto”. ideaa, keksintöä ja patentoitavaa keksintöä emme todellisuudessa osaa kuvailla välttävästi.

Siksi lävitse rehellinen tapa on tunnustaa, että nämä käsitteet ovat historiallisia ja elinkeinoelämän omaksumien käytäntöjen hapattama. Jopa lain selvien sanojen vastaavasti tulkinnat ovat virastoissa ja tuomioistuimissa ennen kaikkea omaksutun perinteen mukaisia eli historiallisesti oikeita.

Valitettavasti myös tekijänoikeuden puolella on aikamoinen määrä yleiskielen vastaisia merkityksiä.

Kuitti

Olen kohtuullisesti oppimassa, että on pyydettävä kuitti, pidettävä se tallessa ja toimitettava perille.

Kuuntelemista ja lukemista ajatellen olen edelleen etuoikeutettu. Yleensä saan selvän useista läntisistä kielistä. Vaihtaminen ei tuota vielä vaikeuksia, koska asiallisissa töissä on edelleen kirjoja ja tekstejä useallakin kielellä. Usein kieleen ei tule kiinnittäneeksi huomiota, paitsi kiukutellessa oppilaille, jotka eivät osaa saksaa.

Laskun pyytäminen ja kuitin kirjoituttaminen eivät ole koskaan onnistuneet. Lasku saattaa olla ”conto” joka italiaksi tai espanjaksi, ja kukaties ”addition” ranskaksi.

Ruotsin ”kvitto” ei käänny englanniksi, jossa kuitti on taksissa ”receipt” eli resepti. Useissa Yhdysvaltojen suurkaupungeissa taksi tuikkaa kuitin sijasta käyntikorttinsa tai jotain vastaavaa itse täytettäväksi.

En saa selvää sanasta ”kuitti”. Sanan peru viittaa lopettamiseen ja rauhaan.

Urheilija tai kuntoilija, joka on ”kuitti” on maitohapoilla, poikki, rikki tai vastaavaa. En tiedä, mutta ehkä sana viittaa keskeytyskuntoon. Makaa polun tai ladun vieressä ja örisee vihreänä. (Se on terveellistä, kerrotaan.)

Muinaistietokilpailu ”Tupla tai kuitti” tarkoitti nimellään, että palkkion kaksinkertaistamisen sijasta kilpailija ”pyysi kuitin” eli ilmoitti lopettavansa.

Nuoret ”kuittailevat” toisilleen. Kuittailua kevyempi vastaus on jo luuta myöten kaluttu ”Nyt panit pahan”.

Lukijoita saattaa kiinnostaa se tieto, että lainsäädäntömme ei tunne kuitin antamisvelvollisuutta (paitsi uusi ulosottokaari). Tuntemattomasta syystä kuluttajansuojalaissa ei ole tällaista velvollisuutta. Niinpä verkkopankit rahastavat kuiteilla ja kansa on hämmennyksen vallassa, kun pitäisi käydä näyttämässä kuitti esimerkiksi puhelinlasku maksamisesta.

Vanhan juristin pikkumaisuudella sanoisin, ettei verkkopankista tulostettu paperi tai tiliote ole kuitti eli sitova kirjallinen todiste maksun suorittamisesta. Onneksi ne kelpaavat käytännössä.
Yhtä lajia kuitti kantoi ennen nimeä ”bongi” ja sitä ennen ”paragon”. ”Neiti, saanko Paragonin” on kuin repliikki suomalaisesta elokuvasta. Bongi on kassakuitti ja Paragon oli menestystarina – monia vuosikymmeniä käytössä ollut haitarilomake, jonka kanssa käytettiin hiilipaperia.

Kauppahinnan kuittaaminen kiinteistönkaupassa on hyvin tärkeä asia. Saamisen kuittaaminen ulosoton tai konkurssin uhatessa on aina hyvä (vaikea) tenttikysymys. – Se tarkoittaa, että velallinen ilmoittaa itse olevansa saamassa jotain ja suoritta ”kuittauksen”.

Kun olin lapsi, Osuuskaupalla oli kaksi hevosmiestä, joista toinen oli meidän mielestämme kiltti setä, koska hän päästi reen jalaksille tai kärryille, ja toinen oli kuitti setä, koska hän ei suvainnut sellaista.

Pohjanmalla ”kuitti” on ”epämiellyttävä, ikävä”. Jos kaveri ei antanut karamelliä, vaikka oli, hänelle sanottiin: ”Kyllä oot kuitti.” Elokuvateatterista tulija saattoi vastata kysymykseen elokuvaa tarkoittaen, että oli se vähän kuitti, joka tarkoittaa yleiskielellä pitkästyttävä, ikävystyttävä.

Sanan tausta ja kehitys on minulle täysin tuntematon. Täytyisi kaiva esiin etymologinen sanakirja, mutta en nyt jaksa. Henkilönimistömme ja paikannimistömme on täynnä kuitti-sanan sisältäviä sanoja. Mainio Uusi Nimikirja nostaa kädet pystyyn – ”Kuittinen” ja ”Kuitunen” esiintyvät sekä ylhäällä Savossa että alhaalla Satakunnassa uuden ajan alussa, mutta heitto ehkä ruotsalaisperäisestä lisänimestä ei paljon lämmitä. Itärajan takana ovat Vienan monikymmenkilometriset Kuittijärvet, joista yhden rannalla on Vuokkiniemi.

Amiraali sanoi

Amiraali sanoi aika hyvin radiossa, että saksalaiset sotilashenkilöt eivät tänäkään päivänä tiedä, kuinka päin olla, kun näkevät, että Suomessa on seinillä valokuvia Hitlerin miehistä ja meikäläisistä.

Olen joskus ennenkin maininnut, että tiedän jotain tuosta asiasta itsekin, koska olin joitakin viikkoja kirjeenvaihtotoverin perheessä Berliinissä kesällä 1962. Isä oli ollut itärintamalla lääkärinä ja äiti sairaanhoitajana. Vain perheen kotiapulainen puhui minulle sodasta.

Nyt, itsenäisyyspäivänä, voisi palauttaa mieleen, ettei sodasta puhuminen ollut sotien jälkeen alkuunkaan niin yleistä kuin nuoremmat nyt luulevat.

Vitsit pitävät paikkansa. Sotakaverit kävivät etenkin ryypiskellessään läpi vaiheitaan, mutta nämä muistelut pysyivät tarinoinnin tasolla.

Se on totta, että sotainvalideja autettiin, mutta ”sotaveteraani” –sanaa en muista 1950-luvulta. Meidän veteraaneistamme osa oli silloin alle 30-vuotiaita ja heitä oli puoli miljoonaa.

Sota käsitettiin hävityksi ja Neuvostoliittoa pidettiin vaarana. Tämä koski jopa joitakin SKDL:n äänestäjiä mutta tietenkään ei aitoja kommunisteja.

Oma päällimmäinen muistikuvani, jota olen silloin tällöin tarkistellut, oli sen suuntainen, että hyvin ahkeria muistelijoita hiukan välteltiin, ellei heille sitten suorastaan naureskeltu.

Kaikkein useimmin kuulin omassa maakunnassa sanottavan, että ei niitä asioita parane muistella, kun on kädet täynnä töitä muutenkin.

Olen tuntenut useitakin ihmisiä, jotka sulkivat kaiken sotaan liittyvän tietoisesti mielestään eivätkä osallistuneet minkäänlaiseen asevelitoimintaan, vaikka olivat tiettävästi suoriutunet siinä kuin muutkin, elleivät paremmin.

Muutos tapahtui, kun rintamamiestunnukset tulivat käyttöön kymmenen – viisitoista vuotta sitten. Silloin Neuvostoliitto oli jo romahtanut.

Äärivasemmiston esillä pitämiä revanssistisia puheita en muista kuulleeni. Isänmaallisuus oli esillä puheissa, mutta jokseenkin vaimeasti. Asenteet ilmenivät nyrpeytenä, kun venäläiset rupesivat voittamaan hiihtokilpailuissa – Kušin, Koltsak, Terentjef…
Mutta meillä oli Veikko Hakulinen, Arvo Viitanen, Eero Hämäläinen ja ne muut.

Hiihtoliiton nykyisiä aiheellisia suruja lehdistä lukiessa käy joskus mielessä, että hiihto oli varsinainen suojeluskuntaurheilu. Ja pesäpallo. Hiihtokilpailuissa oli jotain alitajuisesti sotiin liittyvää – toisin kuin yleisurheilussa, josta käytettiin silloin nimitystä rata- ja kenttäurheilu.

Toistan varmuuden vuoksi, että suomalaisilta nämä asiat jäivät hiukan puhumatta, ja henkisen paineen an karuuden osoitti 50-luvulla ”Tuntemattoman sotilaan” myynti – lukijoissa oli varmasti sata tuhatta, jotka eivät eläessään lukeneet muuta romaania. Ensimmäisen vuoden myynti oli 175 000. Romaani ilmestyi joulukuussa 1954.

En tiedä, onko tähän näkökohtaan kiinnitetty riittävästi huomiota: ”Tuntematon” oli poliittisesti korrekti romaani, vaikka ei siitä varmaan Neuvostoliitossa pidetty, eikä Laineen elokuvaa näytetty siellä.

Silloiset kenraalit ja muuta Linnan paheksujat eivät huomanneet, että jopa pääministeri Kekkonen oli romaanin ja kirjailijan takana ja auttoi merkittävästi elokuvan tekemistä, kun armeija oli nokkiintunut turhanaikaisista syistä tuotantoyhtiölle.

Näilläkin palstoilla joutuu toistelemaan, etteivät romaanit ole historian lähdeaineistoa – muuta kuin kirjoittamisajankohdastaan. Ja siitä nyt onkin puhe. Yhtä vähän kuin ”Pohjantähti” on autenttinen tai edes oikeasuuntainen kuvaus, ”Tuntematon” on romaani siitä, mitä tapahtui romaanin päättymisen jälkeen – miten tähän tultiin.

Tätä eivät huonommat kirjailijat osaa. He kuvaavat sotatapahtumia. Mielestäni Laineen ”Tuntemattoman” lopussa on falski patrioottinen nousu. Romaanissa melkein kaikki ovat kuolleet ja Suomi on jäänyt toiseksi. Aurinko – romaanin keskeinen elementti alusta loppuun, ei nouse eikä laske, vaan paistaa lämmittäen. Romaanin viimeistä edellisessä kappaleessa jopa sanotaan, ettei aurinko ollut miehille vihainen, vaan kenties tunsi myötätuntoa.

Kotka ja pulu

Tämän päivän radio-ohjelmassa keskustelee kanssamme puolustusvoimien komentaja, amiraali Juhani Kaskeala.

Uteliaisuus pääsi voitolle, kun olin kuullut riittävän monelta asioista erittäin hyvin selvillä olevalta taholta, että komentajaa pidetään eri puolilla maailmaa epätavallisen hyvänä ammattimiehenä.

Mielenkiintoa herättää muun muassa se, että tuo kuuluu niihin tehtäviin, jotka näkyvät sitä vähemmän, mitä paremmin ne hoitaa.

Kun maailman kirjat ovat monella muulla tavalla sekaisin, juuri tässä vaiheessa haluaisi uskoa, että muistot ovat muuttunet historiaksi.

Asenteet ja etenkin pelot periytyvät. Köyhyys periytyy.

Kirkko, koulu ja kasarmi ovat kukin tahollaan työskennelleet ensin estääkseen ainakin hyvät muutokset ja sitten, myöhempinä aikoina, antaakseen ihmisille jotain, mikä omalta vähäiseltä osaltaan voisi jarruttaa historian toistumista.

Toiveet ihmisen muuttumisesta paremmaksi on onneksi haudattu. Ajatukset sotien lopettamisesta ovat aiheuttaneet paljon sotia.

Jotkut meistä – esimerkiksi ehkä minä – luulivat, että kaksinapainen supersuurvaltojen maailma oli muuttanut kaiken niin että esimerkiksi pienen kansakunnan on lähinnä aihetta oppia olemaan hiljaa, koska niin pienillä keuhkoilla ei kannata paljon rykiä.

Näissä kirjoituksissa liian harvoin mainittu, eräissä suhteissa talvisotaa muistuttanut Vietnamin sota oli suuri vedenjakaja.

Sitä ennen Suomen talvisota oli ollut sensaatio, jonka opit jäivät lopulta vähälle huomiolle todellisen maailmansodan johdosta. Se lyhyt sota osoitti, että väkivalta ja ylivoima eivät välttämättä ratkaise peliä edes sotilaallisesti ja edes silloin, kun hyökkäyksen kohteena on harvinaisen hyväuskoinen ja sinisilmäinen kansa.

Kuvasin vuosien 1939-1940 tapahtumia joitakin päiviä sitten onnenpotkuksi. Se ymmärrettiin myös väärin. Tarkoitin että vaaralliset ääri-ilmiöt karisivat sekä politiikasta että taloudesta. Jälkimmäinen sota karkotti myös houreet sotilaallisesta etevämmyydestämme.

Opimme että on yritettävä tulla toimeen ilman sen suurempaa voimauttamista, ja ettei ole aihetta olla ollakseen.

Sotilaan ja siviilin suuri erehdys on leuhkuus. Suomalainen perinne on nopea niistämään sellaisen. Saksasta sanotaan, että jo ennen ensimmäistä maailmansotaa naisen oli väistettävä vastaan tulevaa upseeria katuojaan.

Mielenkiintoisia oivalluksia mielettömiin sekoittanut Fr. von Hayek julkaisi tavattoman vanhana kirjan, jolla on hauska ja helposti muistettava nimi, ”Kohtalokas ylimieli” (The Fatal Conceit).

En ryhdy takuumieheksi väittämällä, että kirjassa olisi myös muuta mielenkiintoista kuin nimi, vaikka näin on sanottu. Joka tapauksessa Hayekin – Reaganin ja Thatcherin suuresti ylistämän – se analyysi oli ilahduttava, ettei fasismi / natsismi ollut kapitalismin, vaan sosialismin muoto.

Hän oli kovin ponteva puhuessaan vapaudesta ja julisti, ettei vapauden puolustaminen asein vaadi enempiä perusteluja.

Onnistuakseen se vaatii koulutettujen eli sotilaiden ja kaikkien ihmisten yhteistyötä, joka syntyy, jos on syntyäkseen, mutta ei todellisuudessa ole organisoitavissa.

Voimautetaan roimasti

Aamutelevisiossa puhuttiin niin viisaita, että en ymmärtänyt mitään. Luulin että keskustelu oli kuvattu navetassa, mutta röhinä tulikin asiaintuntijoilta, joista yksi oli Ilkka Niiniluoto.

Tätä ei pidä ymmärtää liian ilkeästi, koska olen radio-ohjelmissa itse yrittänyt olla röhisemättä ja huojumatta – molemmat nykyajan tapoja.

Kukaan ei enää tee puhuessaan lainausmerkkejä sormilla. Radiossa se olisikin huonompi idea.

Empowerment on siis nyt voimauttamista, ja ennen pitkää saamme tietää, mitä se tarkoittaa. Sanakirjan mukaan se tarkoittaa, eiliseen kirjoitukseeni viitaten, että köyhä ei saa olla, kun on oltava vapaa, osallistuva, ihmisarvoinen, arvostettu, yhteisöllinen ja jotain vielä. Mutta persaukisia ei voimauteta.

Luikin illan suussa kotia kohti ontuen, koska pilkka oli osunut omaan nilkkaan. Tekijänoikeudellisen yhdistyksen jutussa olin itse puolestani käyttänyt mahdottomia kielikuvia.

Moitin ystävääni Alaspäätä, että tuottajat ajattelevat oikeuksiaan liiaksi ravintoketjun termein. Kun nyt on alettu puhua informaatiosta ”ekosysteemeissä”, niin oikeuksien haltijan ei pitäisi huudella ravintoketjun yläpäästä: olen lihava ja tahdon syödä itseni vieläkin lihavammaksi.

Alkujaan Yochai Benkler, jonka ”The Wealth of Networks” on toivottavasti jo kaikille tuttu, viittaa informaatiodiversiteettiin eli informaation MONIMUOTOISUUTEEN.

Päivän teemoissa se tarkoitti, että musiikkia on saatava ilmaiseksi kirjastosta ja verkosta ja lisäksi maksullisena.

Se keskustelu, onko tekijä miten oikeutettu palkkioon ja asiakas kurja varas, ei ole uusi. Sitä käytiin jo 1800-luvulla ja itse asiassa Locke ja Voltaire kävivät sitä 1700-luvulla.

Kokouksessa paikalla ollut Anderzinin Matti, vanha ja viisas, esitti välihuudon: oli asia mikä tahansa, keskustelu on aina sama.

istuimme Matinkin kanssa komiteoissa 70-luvulla, kun hän edusti ensin Yleä ja myöhemmin Erkkoa.

Monimuotoisuudella tarkoitan, ettei se ole välttämättä tekijöiltä pois, mikä on lukijoille (kuulijoille) hyväksi.

Se iskulause, että kansa tarvitsee tietoa on ”voimauttamista”, josta Lenin ja Hitler olisivat olleet täysin samaa mieltä.

Kansa tarvitsee monenlaista tietoa, etenkin ristiriitaista, epäilyttävää, askarruttavaa, opettavaa, viihdyttävää, tyhmistävää.

Keskeistä on, ettei informaatio eli tieto ole peräisin pelkästään valtakunnankanslerin toimistosta tai pääministerin kansliasta.

Sananvapaus on aika tyhjä oikeus, jos on joku käskemässä, mitä on sanottava.

Vapautta on muun muassa kahta päälajia, vapautta jostakin ja vapautta johonkin.

Sananvapaudessa toinen lohko olisi vapaus ennakkotarkastuksesta (sensuurista) ja toinen vapaus toimia siten että voi käyttää sanaansa tai vastaanottaa toisten sanaa pelkäämättä pamppuja ja pyssyjä.

Kivet huutaisivat

Yhteiskunnan järjestely on vielä vaikeampaa kuin vesistön järjestely, joka puolestaan on mahdotonta.

Vesistön järjestely – altaat, padot, kosket – voi onnistuakin, mutta lopullisen laskun määrä eli ympäristötase on aivan epävarma.

Kun ajattelemme suuren ja ihmeellisen esivaltamme kätten töitä, esimerkiksi metsänhoito on ollut monin ajoin järkevää toimintaa, mietin erään vanhan metsänhoitajan hautajaisissa taannoin.

Toisaalta olen nähnyt pohjoisen avohakkuut, jotka aloitettiin jo ennen sotia ja joita jatkettiin tietyllä raivolla sotien jälkeen. Luvattua arpeutumista ja umpeutumista ei ole toistaiseksi näkynyt.

Kolmanneksi tulee mieleen metsien auraus ja lannoitus. Sillä oli määrä saada aikaan vallan ihmeitä valtion ja yksityisten metsissä.

Ei saatu. Ainakaan iloisia ihmeitä.

Julkisuus on kohta puhunut puhki sanat ”syrjäytyminen” ja ”köyhyys”.

Sanat tosin ovat uusiutuvia luonnonvaroja, mutta niiden elpymisaika on havumetsien luokkaa. Saisi vähän varoa.

Keskuudessamme ja keskellämme siis 20 prosenttia kansasta ei voi ollenkaan hyvin tai voi erittäin huonosti. On ihmisiä, joiden on nälkä. On paljon ihmisiä, joiden elämä on aivan liian raskasta.

Nyt meneillään oleva finanssimaailman kasvihuoneilmiö ei ole kausivaihtelua, vaan ilmastonmuutos. Se tulee jättämään alasti rannalla aikaisempaa paljon enemmän ihmisiä.

Jotkut äskettäin nälkiintyneet ovat taipuvaisia käyttäytymään ikävästi. Jotkut rupeavat väkivaltaisiksi. Ongelma ei ole ”humanitaarinen”.

Köyhien laiminlyöminen tulee rikkaille liian kalliiksi.

Kunpa se ymmärrettäisiin.

En toivo isoja, koska edellä mainittu esivaltamme eli valtio ja kunnat eivät pysy muutoksen perässä.

Päivän lehdessä diakoniaa tunteva kirjoittaja mainitsi, että nykyisin ei pääsisi siivoojaksi, jos luottotiedoissa on raskauttava merkintä.

Tässä blogissa on julmisteltu esimerkin vuoksi kirjastomaksuista – tänään myönnän, että julmisteltu juuri siksi, ettei asialla ole mitään käytännön merkitystä.

Näen kuitenkin epäilyni saavan tukea. Kunnan tehtävä olisi valtion tuella tukea rahattomia. Joissakin tilanteissa se on ulkoistettu niin, että laiminlyödyistä maksuista lähetellään perintätoimistoista kirjeitä ja niiden ja rahalaitosten ylläpitämiin, lakiin perustuviin luottotietorekistereihin tehdään mainintoja, ja tilanne muuttuu entistä vaikeammaksi.

Konkurssista ja saatavien vanhentumisesta on uudet lait, molemmat tältä vuosikymmeneltä.

Kumpikaan laki ei oikeastaan tue niitä ihmisiä, joiden on helppo hairahtua harkitsemattomiin tekoihin. Me, lihava keskiluokka, olemme hiljaa mielessämme edelleen samaa mieltä kuin sata sukupolvea edeltäjiämme: köyhyys on jokaisen oma vika.

Näin ei ole. Se ei ole totta. Nyt käynnissä oleva muutos edellyttää muutakin kuin elvyttämistä. On varottava kurjistamasta kurjuuteen jo vajonneita.

Vaikea kysymys; en tiedä itse vastausta. Miksi Jeesus, jota monet uskonnottomatkin pitävät merkittävänä oivaltajana, oli niin tavattoman kiinnostunut köyhistä, eli heidän kanssaan, puhui ja saarnasi heille?

Johtuisiko se siitä, ettei ihminen, joka ei ole tehnyt (henkistä) konkurssia, ole otollinen. Hänellä ei ole edellytyksiä ymmärtää, miten monenlaista köyhyyttä on ja miten köhiä olemme kaikki.

Sir Hugh dies

Sir Hugh Laddie died on November 29th. He was 62 years old.

…quae nunc abibis in loca…?

He stepped down from the court a couple of years ago. I never asked him why. He, however, told something. The British judges are duly admired in all world. They pay a price. It is a lonely job, in any case on the appellate level.

He had recently started as a professor of Intellectual property Law at the University College London.

When I come to think of that, Pumfrey also died recently. Same court.

Sir Hugh was one of the best-known experts of copyright and patents in all world. The tremendous book on copyright (Laddie – Prescott – Vittoria et. al.) is in a class of its own.

I publish here some photos from last time in Helsinki, some years ago.

The trout and salmon we often discussed continue their life in the brooks of this country. So do friends, for a while.

Oma omituisuutemme

”Kirjallisuutemme taso on korkeampi kuin ehkä missään muussa maassa. Kieleemme siirretään tuskin koskaan hengettömän kehnoa ja vahingollista teosta; ja alkuperäiset sensuuntaiset eivät näytä, harvaa poikkeusta lukuun ottamatta, läpäisevän kustantajien kiirastulta. Erikoisesti ovat kirjallisuuden pääkustantajat tässä asiassa varsin tarkkoja.”( Suomen Kirjakauppalehti 1930.)

Saksalaisylioppilaiden herätyskokouksissaan sytyttämissä kirjarovioissa poltettiin vain epätervettä roskakirjallisuutta. (Uusi Suomi, 1933.)

”Miksi vatvoa ja viipyä tuon tyyppisessä moskassa?” (kuten ”Hurskas kurjuus” ja ”Putkinotko”). (Martti Haavio 1937. - Tosin myöhempi WSOY:n kirjallinen johtaja Otavan kirjailijoista…)

”Meillä on harrastettu kovin paljon syvästi inhimillistä, myötätuntoa herättävää, kaunista, herkkää, liikuttava ja puhdasta. Olisi jo aika teräksen kalskahtaa.” (Mika Waltari, Suomalainen Suomi 1933:3.)

Lainaukset ovat Häggmanin Suomen kustannusyhdistyksen historiasta, mutta virike niiden esittämiseen oli Matti Rinteen Tapiovaara –kirjasta. Kirjoittajan, tuttu mies, oli kovakin kommunisti eräässä vaiheessa, ja huomaa sen vielä, mutta aivan oikeassa hän on sanoessaan, että Tapiovaarat ja Artek-ryhmä, eli Nils-Gustaf Hahl, Maire Gullichsen ja Alvar Aalto olivat ennen sotia maamme suomenkielisissä ehkä ainoat, jotka toivat mieleen muun Euroopan vasemmistoon taipuvat ns. intellektuellit.

Niinpä he aiheuttivat epäluuloa ja Etsivän keskuspoliisin pöytäkirjoja. Tapiovaarat – Nyrki, Tapio ja Ilmari – olivat oikeasti vasemmistolaisia.

Nyrki Tapiovaara kaatui talvisodassa ja Hahl jatkosodassa.

Meillä Picasso ja vastaavat oli tuomittu korkean akateemisesti (professori Okkonen) lähinnä kelvottomuuden kuvaksi. Jotkut tekivät tilin ostamalla talteen omituisia maalauksia, kuten Scherfbeckiä.

Kirjankustantajat, WSOY ja Otava etunenässä, ja lähes koko kirjallisuusarvostelu olivat hyvillään siitä, että Thomas Mannin tyyppinen kirjallisuus poltettiin ja sellaisia rappiomiehiä kuin Gide ja Proust välteltiin. Hemingway ja Steinbeck ja lukemattomia muita turmeluksen edustajia jätettiin tyystin julkaisematta (molemmat esiteltiin Tammen toimesta suomeksi 1944).

”Kirjasodat” Haanpäästä Linnaan, Rintalaan ja Salamaan eivät olleet poikkeus, vaan sääntö. Kirjallisuus on, lapset, yhteiskunnan tai oikeastaan kielialueen mittari. Meillä vaan ei koskaan ollut differentiaalidiagnoosiin kykenevää kriitikkoa – tai ehkä Dr. House oli meillä Dr. Tarkka. Analyysin teki hyvin vaikeaksi vallinnut modernismi, joka teoreettisista lähtökohdistaan käsin hylki kuvailevaa kirjallisuutta. Tarkka julkaisi jopa kirjat Rintalasta ja Salamasta. On syytä epäillä, että hän aikoo vielä tekeillä olevassa Joel Lehtosen elämäkerrassaan kiinnittää huomion niihin Lehtosen kymmeniin teoksiin, joita ei julkaista eikä lueta - kuten Lapuan liikkeen huuruissa liikkuva ”Henkien taistelu”.

Kun nyt kirjoitetaan edelleen ”erillissotateesin” hautaamisesta eli Suomesta Hitlerin sota-ajan liittolaisena, se ei riitä.

Suomi oli 1919-1939 fasismia muistuttaviin asenteisiin lukittunut pikku maa, joka katkoi tietoisesti ja tahallaan hyvät siteensä naapurimaihin – Venäjään kommunismin varjolla, Ruotsiin kieliriidan varjolla, Ranskaan ja Englantiin kielitaidon puutteesta ja muualle muuten vain.

Meillä oli kurinalainen vasemmisto, joka piti tarkasti huolen siitä, ettei se sekaantunut vasaran varren suurinta säädettyä pituutta olennaisempiin asioihin. Eipä ollut edellytyksiäkään, kun sosiaalidemokraattisia opettajia oli jokunen malliksi, sotilaita ja poliiseja ei lainkaan ja tuomareita ei ensimmäistäkään. Yhtä tosin epäiltiin, mutta tästä kuultuaan hän teki kiireesti itsemurhan. Nimeä on minulta turha kysyä.

Heimokansahömpötys eli pelkästään tekninen kielellinen kuriositeetti salli suhteet Viroon ja Unkariin. Henkisesti ja taloudellisesti Suomi pysyi Saksan alusmaana koko puheena olevan ajan. Myöhemmin Suomi tunsi melkein pakonomaista vetoa Saksan aitoon perilliseen, Itä-Saksaan, eli Saksan demoniseen tasalatvaan.

Nähdäkseni Neuvostoliiton tavatonta todellisuudentajun puutetta ja Hitlerin ihailua ja apinoimista osoittanut hyökkäys tänne marraskuun viimeisenä päivänä 1939 oli vuosisadan onnenpotku Suomelle.

Kun kordiitin käry oli laskeutunut 1944, suomalaisia oli menehtynyt vain alle sata tuhatta, ja pakon edessä ja Kekkosesta huolimatta lähdimme sille tielle, joka kulki Asla-stipendien avulla Amerikkaan (tieteessä) ja Oy Veikkaustoimisto Ab:n tuella Englantiin (jalkapalloliiga).

Nyt tilanne on tietenkin kolkko, sillä jos Matti Klinge kuolee joskus, suhteet Ranskaan katkeavat uudelleen.

Tasapää tili

Lihantuotanto on sinänsä helppoa. Silti lapsia syntyy joskus liikaa ja joskus liian vähän.

Syntyvyyden suuri vaihtelu herättää vieläkin arvailua. Suuri Braudel kiinnitti paljon huomiota Kiinan, Intian ja Euroopan samanaikaisiin väestönmuutoksiin, ja vielä enemmän Ranskan 1760-lukuun, jolloin väestötilasto jo enteili jotain hyvin ikävää kaikille.

En tiedä, miksi ne henkilöt, joilla on Napoleonin rintakuva kaapin päällä, eivät vertaa Napoleonin sotien väestötuhoa myöhempiin suursotiin. Pelkästään sotilaita lähti pelkästään Venäjälle 600 000 ja jäi sille tielle 558 000.

Suomessa väkiluvun kasvu oli 1800-luvulla Euroopan nopein, kukaties Venäjääkin nopeampi. Tietoa Venäjästä ei tosin ole.

Kun hengissä säilymisen ehto oli työvoima, halvinta työvoimaa olivat omat lapset. Sama oli yksi tie alemman keskiluokan nousuun ja edelleen sama keskiluokan eläkemietteissä. En mene väittämään sitä enkä tätä tietoisesta ajatuksesta, mutta itse ilmiön tunsin hyvin tarkasti ja läheltä kotiseudullani.

Ennen eläkejärjestelmiä jälkeläisillä oli lakiin perustuva velvollisuus pitää vanhempiaan hengissä. Rajoituksin periaate ulottui myös enemmän kuin 20 vuotta tointaan hoitaneisiin palkollisiin.

Topeliuksella on se kaunis satu, jossa vanhalle vaarille annetaan puinen purtilo, josta hän saa syödä lattialla vapisevilla käsillään pöytää sotkematta. Tämä antoi aikoinaan pakinoitsija Origolle aiheen huomauttaa, että kannattaa hankkia ajoissa Black and Decker, ettei sitten tule vanhana tikkuja kieleen purtilosta.

Hyväosaisena en ole totta puhuen selvillä siitä, missä määrin vanhemmat tukevat tätä nykyä lastensa opintoja. Itse elätin työllä itseni ja sitten myös vaimon ja lapsen juristiksi opiskellessani, mutta tunnustan, että se oli uhmaa ja näyttämisen halua. Jonkinlaisena symbolina olen lapsilleni sanonut, että kirjat maksetaan tohtoriksi asti, sikäli kuin eivät löydy suoraan hyllystä.

Pirttiviljelyn periaate tuotti ikäviä ja hyvin ikäviä yllätyksiä. Massasiirtolaisuus Ameriikkaan liittyy aivan selvästi ainakin Pohjanmaalla siihen ilmiöön, jonka hieno nimi on ”maaseudun suhteellinen liikaväestö”. Kun köyhimmät eivät päässeet mihinkään, siirtolaiset olivat mökkien ja talojenkin nuorempia poikia. Läntisessä Suomessa oli voimassa oma perintökaarensa eli vahva tapa antaa talo ja maat perinnöksi yhdelle pojalle ja lähettää muut maailmalle.

”Hei hanuri ja hattu perinnöksi sattu – muuta en hulivili huoliskaan.”

Esimerkiksi F.E. Sillanpään isä oli jonkinmoisen talon poikia, joka sai lähteä hakemaan elantoaan uittopuroilta ja tilapäistöistä. Saman tien kulki Karkusta eli lähiseudulta ollut äidinisäni, vaikka siinä tapauksessa edellinen sukupolvi taisi auttaa asiaa. Talon juominen oli aika tavallinen tapa sadan vuoden takaisessa Suomessa.

”Sama se on, taloni mä join tai möin…”

Mutta kun lapsista ei kyetty kiskomaan täyttä hyötyä, tuli joskus eteen tasapää tili eli työ ei tuottanut edes kustannuksiaan. Vanha sanonta tarkoitti eräänlaista työnteon nollarajaa, joka koetteli 1930-luvulla myös raavaita metsätyömiehiä – kokonaisansiot eivät riittäneet savotalla syömiseen.

Myös kaupungeissa esiintyi ratkaisumenetelmää, joka liittyy mielessäni Huckleberry Finniin, vaikka olen kuullut siitä paljon suomalaisia selostuksia asianomaisilta itseltään.

Kun isä rupesi hevostelemaan aivan mahdottomasti, varttuva poika otti ja pätkäisi äijää turpaan ja poistuessaan lopullisesti kultaisesta kodistaan pyyhki mennessään kenkänsä laattialla lukua ottavan edellisen sukupolven edustajan tikkuriin tai lyyssiin.

Siinä oli pesänselvitys kerralla valmis.

Sanojen rakkaus

En osaa olla varma siitä, onko ulkona iljanne vai kaljama.

Sen tiedän, että mieltäni livettää.

Suomen kielellä ei ole sellaista sanakirjaa kuin Oxford English Dictionary – jota varten olisi luettu läpi kaikki kielellämme julkaistu ja paljo puhutusta. Nykysuomen Sanakirja on sen suuntainen, mutta niin kovin vanha.

Olemassa olevista hakuteoksista ja kohdin verkosta löytyy selitykset termeille. Tänään taisi tulla ulos Aristoteleen kantapää, jossa juttelimme yhden Unton kanssa erikoisista sanoista, sellaisista kuin ”piiru”, ”parru” ja ”soiro”. Sahatavaran nimitykset löytyvät Wikipediasta.

Vähän vaikeampi on esimerkiksi ”ränni” – vesikouru ja syöksytorvi. Ikkunoista on vaikea muistaa pokat ja karmit. Ikkunoiden riveäminen taitaa jo olla monille outo toimitus; myös hirsikerrat rivetään.

Vaikeampia ovat verbit. Mainitsimme hirsirakennuksen ”kengittämisen” eli alimpien hirsikertojen uusimisen, ja jätin mainitsematta ”kaulaamisen”, johon olen itsekin joutunut turvautumaan. Puhe ei ole kaulailusta, vaan etenkin haapapuun kuorimisesta niin että se kuivuu pystyyn ja on parin vuoden kuluttua kaadettavissa ilman isoa vesakkoa.

Sanojen tarkoitus on puhe, lauseet, se alkukantainen tapa, jolla sanoja liitetään toisiinsa, jokin Chomskyn minimalismi tai sen vastakohta, täydellinen runomitta, esimerkiksi Paavo Cajander, joka osasi yli sata vuotta sitten sen, mitä ei osata enää vielä, saada sanat soutamaan.

Yht’ ihanaisena kuin sinut kerran näin, olet tuossa
tai’an luomana taas, kaunoinen salomaa.


Olin päivällä paljon liikkeellä ja tein kaikenlaisia töitä ja yhden radio-ohjelman. Iljanteella tai kaljamalla tullessani arvelin, että tälle päivälle paras muistamistani Haavikon runoista on tämä, joka sopii kattopirujeni seuraan.



Isoisäni, keisari, oli, kuten tiedätte, hullu,
kirjoitti runoja kun toisia oli läsnä.
Te tahdotte sodan,
se on saatavissa.
Te kuljette jäykin askelin
niin kuin sotilaat aina, hysteerikot, ennen kohtausta.
Hysteria on se sairaus, joka ei koskaan parane.
Hysteerikko on voittaja, ei anna koskaan myöten.
Minun on turha puhua. Luen sen runon:

Sumu on niin sakea ettei sillalta näe vettä.
Kukat rupeavat raivoihinsa
kun niitten on
kuoltava mielettömästi.

Ihmeitten aikaa

Etukäteen kiihdyttänyt Juha Uusitalon joululevy osoittautui nimensä veroiseksi: joulun ihmeet, wonders of Christmas.

Levy on ihmeellisen huono. Laulaja horjahtelee pahan kerran, vibrato voisi olla kapeampi ja sovitukset tihkuvat sakariinia.

Valitan.

Haluaisin kovasti saada tilaisuuden suhtautua myönteisesti tekijöihin, etenkin muusikkoihin. Nyt he tahtovat järjestöineen sinänsä kohtuullista lisää ns. kasettikorvaukseen, koska markkinoille on tullut yhdistelmälaitteita, eli mp-kolmosta syöviä puhelimia ynnä muuta.

Perustelut ovat heiveröisiä – aikoinaan myönnetty maksu tyhjistä kaseteista oli tekniikan muutoksen vaatima oikeutettu korvaus.

Asia oli päinvastoin – ja perustelu on luettavissa komitean mietinnöstä (olin mukana) ja monien korkeimpien oikeuksien ratkaisuista. Kodin eli yksityisyyden piirissä tapahtuvan kopioimisen kielto rajoittaisi kohtuuttomasti ihmisten toimintavapautta.

En kyllä muutenkaan pidä siitä, että levy-yhtiöt keplottelevat markkinoilla lainsäädännöllä. Elämme vaikeita aikoja, sanoi Aku Ankan puhua koira. Mutta olisi kovin hyvä, jos markkinoilla kilpailtaisiin tuotteilla ja hinnoilla.

Kirjoitukseni tuntuu olevan tänään pelkästään kielteinen, ikävä ja masentava.

Petyin joihinkin asioihin ja tulin epäluuloiseksi luettuani uuden suomalaisen kustannustoiminnan historian ”Paras tawara maailmassa”. Etenkin selostus kirjakauppiaiden ja kustantajien vaiheista 1800-luvulla ja kuvaus kirjojen hinnoittelusta ja kustannuksista kiinnosti etukäteen.

Etenkin tekijänoikeutta koskevin osin selostus kuitenkin on usein kohdin virheellinen ja kokonaisuutena ylimalkainen ja jopa harhaanjohtava. Muutakin marisemista olisi kiinnostavien ja veresten näkökulmien seassa.

Kuuluisa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Aleksis Kiven oikeudenomistajien lopulta raastuvanoikeuteen mennyt riita on pantu paperille kustantajan ja tekijän (jälkeläisten) riitana, vaikka kustantajalla oli Kiven tekijänoikeuden suoja-aikana ja sen jälkeen tietenkin huoli kilpailusta eli toisista kustantajista. Kivi alkoi 1900-luvulla tuottaa koulukirjana. Koulukirjat olivat se rahavirta, jonka varrelle ylisuuret kustannusliikkeemme syntyivät.

Tuo äskeinen on tekijänoikeudellisen aprikoinnin tavallisimpia virheitä. Ei tekijän ja ensimmäisen ostajan (kuten kustantajan) suhde ole usein edes mielenkiintoinen. Laki tarvittiin sääntelemään teoksen vaiheita markkinoilla eli sitä levitettäessä. Jo 150 vuotta sitten tietyt teokset, etenkin painokuvat ja nuotit, osoittautuivat liian helpoiksi ja halvoiksi kopioida.

Kun markkinat alkoivat toimia, oli aika puhua tulonjaosta kustantajan ja tekijä kesken. Suomessa prosenttipalkkiot yleistyivät vasta 1930-luvulla. Siihen asti kirjailija myi sian säkissä.

Kirjoittaja arvuuttelee, että lainsäädäntömme sai innoitusta Saksasta. Kuvauksen kohteena olevan Suomen Kustannusyhdistys r.y.:n kirjahyllyssä, ylhäällä vasemmalla, on ruotsinmaalaisen Gösta Ebersteinin kirjoja, joissa kerrotaan lainsäädännön vaiheista Ruotsissa, ja saksalainen Bappert-Maunz, jossa selostetaan saksaksi, miten Preussi ja erinäiset ruhtinaskunnat hakivat mallinsa – Ranskasta.

Lukija alkaa epäillä, ettei historian kirjoittaja tunne Ranskan jatkuvia tekijänoikeuskiistoja, jotka olivat täydessä vauhdissa viimeistään 1770 ja päätyivät Bernin yleissopimuksen allekirjoittamisen 1886. Kärjessä olivat näytelmäkirjailijat. Kun suuret kanuunat Hugo, Balzac ja Dumas olivat keksineet kultamunia munivan hanhen, laki kirjoitettiin heidän ohjeittensa mukaisesti ja tuli niin suuntaa antavaksi manner-Euroopassa, että vielä minun lakimiesurani alkuaikoina ranskan taitoa pidettiin tekijänoikeusjuristille välttämättömänä.

Nuorempi kollegani ja kaverini L. Bently on julkaissut vastikään modernin immateriaalioikeuden historian englannin kielellä. (Sherman – Bently, The Making of Modern Intellectual Property Law, Cambridge, 2008).

Silleen.

Kuvassa yksityiskohta minulle mieluisasta kirkosta, joka on Ranskanmaalla Pariisin hyvässä kaupungissa sijaitseva St. Julien le Pauvre. Tekijä tuntematon.

Lukuteoria

Kiire on itsetunnon vaurio.

Todella syystä pahoitellaan pienten lasten vanhempien alituista kiirettä.

Se ei kyllä selitä lasten näinä aikoina puhjenneita oireita, koska takavuosina, menneinä vuosikymmeninä ja lähes varmasti ohi kiitäneinä vuosisatoina vanhemmilla oli vielä pahempi kiire.

Puhetapa nykyelämän hektisyydestä ei vastaa tosiasioita. Ei siitä ole niin pitkä aika, kun 85 % suomalaisista joutui työskentelemään toistakymmentä tuntia vuorokaudessa pysyäkseen hengissä, ja loput nakittivat lapset ja muut meluisat ja haisevat ilmiöt alemmalle henkilökunnalle.

Lapsuuden historiaa on tutkittu aika hyvin. Kunhan ette erehdy lukemaan Bruno Bettelheimia, jonka faktat ovat riittämättömiä ja tulkinnat varsin villejä.

Nyt alkaa jo hirvittää, että Päätalon Iijoki-sarja on kohtapuoleen luettu.

Eräät asiat käyvät vähän voimille. Mies ja vaimo (Laina) eivät puhu asioista, jotka olisivat puhumalla selvitettäviä. Tosi rouva on aidosti tyhmä (Kallen kuvaamana), joten puhe ei ehkä auttaisi.

Kallen seikkailut viinan ja vieraiden naisten kanssa viina- ja huoraparanoian ilmapiirissä pyytävät selitystä.

Selitykseni on huono itsetunto, joka Päätalon tapauksessa on kovin selittyvä asia karmeiden kasvuvuosien jälkeen.

Päätalo kehuu itseään yli kaiken kohtuuden, mutta psykoottinen työntekeminen ei voi olla muuta kuin isältä ja isoisältä opittua hillitöntä, epätoivoista tunnustuksen kerjäämistä.

Maalaismiljöössä oli kolme keinoa saada kiitosta, rikkaus, väkivaltaisuus ja hillitön työnteko.

Kivestä Päätaloon on kerrattu, että nopeaälyisyys ja hyväoppisuus aiheuttavat lähinnä selkäsaunoja.

Päätalon päähenkilö, joka tuskin on lähellekään sama ihminen kuin kirjoittaja, soveltaa työhulluuden lisäksi porukkaan kuulumisen sääntöä, joka on elämisen ehto kaikille ihmisille ja monille eläimille.

Tämän hän toteuttaa lainkuuliaisuudella. Päähenkilön elämässä kirjoihin kirjoitettu herrojen laki ei merkinnyt paljon mitään. Tosi ja pelottava laki oli porukan mielipide. Romaanisarjassa tämä hirvittävä asia näkyy ”miehisyyden” korostamisena ja sen menettämisen pelkona.

Itsetunnon vaurio iskee silloin tällöin harha-askeleina, joita ei voi käsittää muuksi kuin rangaistuksen kaipuuksi ja tunnontuskien tarpeeksi.

Vaikka mies olisi miten pienenä todistettu tarpeettomaksi ja huonoksi, hänen on todistettava se vielä itselleen kerran toisensa jälkeen.

Miehisyys vaarantui jo ”läyryämisestä” eli pehmeiden tunteiden osoittamisesta esimerkiksi sukulaisen hautajaisissa tai aviovuoteessa. Luultavasti kaiken kattava poikkeus oli suhtautuminen eläimiin ja lapsiin. Näihin nähden jopa lepertely oli luvallista.

Kiire on itsetunnon vaurio, koska kiirettä pitävä pelkää järjettömyyteen asti moitteita eli nuhteita, sekä Päätalon romaanissa, entisessä yhteiskunnassa ja nykyisessä.

Syöksähtelevä ja säntäilevä ihminen on otaksuttavasti hyvällä asialla. Virkamies, liikkeenjohtaja, opettaja tai melkein kuka tahansa herättää sapenkarvaisia epäilyjä istumalla kahvilassa tai puiston penkillä kädet ristissä ja silmät raollaan. Jos tuttava näkee, ensimmäinen kysymys on: voitko huonosti. Siis kun asianomainen voi erikoisen hyvin.