Sivun näyttöjä yhteensä

13. syyskuuta 2008

Venäjän häpeämättömyys



Hiukan tunteellisesti: Saksan ja Ranskan tuhatvuotisen sodan päättyminen on yksi elinaikani uskomattomia käänteitä – Euroopan hiili- ja teräsunioni, myöhempi EEC ja nykyinen EY.

Willy Brandtin ”Warschauer Kniefall” eli polvistuminen Varsovan muistomerkillä 1970 oli joidenkin mielestä turhaa teatraalisuutta, joidenkin mielestä käännekohta kansallisen häpeän yksiselitteisenä tunnustuksena.


DDR ei tuntenut aihetta häpeään; väitetään että sieltä tullut diplomaatti olisi puhunut Suomen Lapissa olevista länsisaksalaisten kaatuneiden hautausmaista.
Olen etsinyt silmä kourassa suomalaisten juristien häpeän osoituksia vuoden 1918 tuomioista, joita oli langettamassa melkein koko suomalainen lakimieskunta. Voin vakuuttaa, ettei löydy vähällä.
Kuuntelin muutamia vuosikymmeniä, esittäisikö edes seuraava sukupolvi pahoittelunsa 1930-luvun oikeistoliikkeiden ylilyönneistä. Yleensä ei kuule muuta kuin älyllisesti ala-arvoisia jupinoita ”sellaisista ajoista”.
Niinpä tuli puheeksi – radio-ohjelmassa – miksi Venäjä ja venäläiset eivät häpeä. Totta: jotkut sanovat olleensa itsekin stalinismin uhreja, ja on siinä perää.

Pääsyy, sanoi Juhani Forsberg toistaen tunnetun lauseen: Neuvostoliitto ja neuvostokansa kärsivät niin kuvaamattomat tappiot kukistaessaan fasismin, että he ja heidän jälkeläisensä ovat pysyvästi saamamiehiä ihmiskunnan tai ainakin Euroopan historiassa. Heillä ei ole syytä hävetä. Eikä katua.

Laski sen miten laski, tappiot olivat valtavat, pohjattomat.

Silti en pidä siitä, että läntiset valtiomiehet ja –naiset osallistuvat uudelleen aloitettuihin voitonjuhliin.

Suuhun nousee karvas maku, johon ei ole lääkettä. Kuulun niihin, jotka uskovat Leninin + Stalinin ja Hitlerin samanlaisuuteen. Ilman Leninin ja Stalinin maailmanvallankumoushanketta, jota pidän totena, Hitlerillä ja hänen puolueellaan ei olisi ollut kasvualustaa eikä menestymisen mahdollisuutta.


Sisällissota, Stalinin toimet 1930-luvulla ja Itä-Euroopan sorto 1945-1989 vertautuvat Hitlerin hallintoon kaasukammioita lukuun ottamatta.
Silti Stalinin leireillä koki ennenaikaisen kuoleman kaksi – kymmenen kertaa enemmän ihmisiä kuin Hitlerin leireillä. Pari miljoonaa sotilasta kaatui tai kuoli järjettömän sodanjohdon seurauksena.
Kanadalaissyntyinen professori Robert Gellately julkaisi uusimman tiiviisti asiakirjoihin perustuvan tutkimuksen kauan kadoksissa olleista kaksoisveljistä, Hitleristä ja Stalinista, ja sijoitti Leninin samaan kuvaan kovan luokan terroristina.

Osmo Jussila, jolla on ollut aikaisemmin muitakin painotuksia, kirjoitti Kanavassa saksalaiseen tutkimukseen ja GRU-loikkarin ”Viktor Suvorovin” kirjoituksiin perustuvan artikkelin, jonka ydinsisältö on ingressissä:” Itse asiassahan se oli Stalin, joka yhdessä Hitlerin kanssa päästi toisen maailmansodan valloilleen. Stalinin aikomuksenahan oli sodan avulla sovjetisoida niin koko Eurooppa kuin maailmakin. Mutta kun Hitler ehti ensin.”

Tätä tulkintaa ei pidä huiskia syrjään propagandana. Suomalaiset tietävät asiasta jotain omakohtaisestikin, ja virolaiset enemmän.

Postneuvostolainen trauma taitaa olla tosiasia monella suunnalla. Yksi niistä suunnista on Suomi. Yhteisymmärrys ei synny ystävyyttä vakuuttelemalla; sitä kokeiltiin Neuvostoliiton kanssa puoli vuosisataa ja keisarikunnan kanssa vielä kauemmin.

Yhteisymmärrys voi syntyä – niin kuin Etelä-Afrikassa apartheidin jälkeen – hakemalla totuus esiin ja jättämällä syyllisyys vähemmälle.

Viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen, sanoi entinen poika. Yksi tosiasia on, että venäläinen uhri-ajattelu, jota ilmensivät niinkin erilaiset ihmiset kuin Tarkovski ja Solzhenitsyn, ei perustu tosiasioihin.

12. syyskuuta 2008

Mitä Bellow sanoi Päätalosta



Muuan viittasi Bellowiin, jolloin ajattelin, aivan totta – Bellow. Luin 23 vuotta sitten suomentamani Paris Review’n haastattelun, joka osoittautui suhteellisen kehnosti käännetyksi mutta lisäksi omituiseksi. Otin esiin alkutekstin, mutta en saanut siitä juuri enempää selvää.

Myönnän nöyrästi valmistelleeni ahkerasti muutamia radio-ohjelmia ja eräitä kirjoituksia. Valtakunnansyyttäjälle ilmoitan täten olevani virkavapaana professuuristani nämä syksyn kuukaudet.

Tulin puhuneeksi läpiä päähäni radiossa, kun sanoin että häpeä on Päätalon Iijoki-sarjan yksi keskeinen teema.
Forsberg iski kiinni, ja tänään perjantaina jatkamme samasta aiheesta eli häpeästä, ja keskustelun tason huomioon ottaen olemme varanneet paikalle lääkärin (Leif Lindberg).
Forsberg lähetti pari paperia, joista toisessa sanotaan: ” Sellainen hengellinen elämä, joka syrjäyttää osan ihmisen elämäntodellisuudesta, ei edusta aikuisen ihmisen tapa hahmottaa elämää”, ja toisessa, että syyllisyyttä kirkko hoitaa anteeksiannolla mutta häpeä on jäänyt kirkon käytännössä liian vähälle huomiolle.
Häpeä tarkoittaa diakonia-paperin mukaan, että ihminen tuntee olevansa pohjimmaltaan arvoton ja maailmassa hämmentynyt.
Bellow sanoo haastattelijalle:” Minulle eräs ’Herzogin’ merkittävä teema on yksilön lukittuminen yksityisyyden häpeälliseen voimattomuuteen.”

Samassa yhteydessä hän puhuu aatteista ja niiden karisemisesta.

Haastattelun alussa hän sanoo ettei Hemingway ollut ihmeen hyvä romaanikirjailija, mikä on kiistattomasti totta, ja kiittää Dreiseriä (1871-1945) niin että ensin luulin hänen lukeneen Päätaloa:

” Hän oli kömpelö, työlästyttävä ja parissa suhteessa ajattelijana heikko. Mutta hänellä oli runsain määrin sitä tunnetta, jonka monet nykykirjailijat ovat sivuuttaneet – sitä jonka jokainen ihminen käsittää vaistomaisesti perustunteeksi. Jotenkin hänestä välittyy aika hiomattomana tunteen syvyys, jonka me yleensä liitämme Balzaciin tai Shakespeareen.”

Primary feeling…

Bellowin olisi kannattanut lukea Päätaloa. Sen sijaan hän kuoli, kuten Päätalokin.
Bellow huomauttaa asiallisesti eurooppalaisista romaanikirjailijoista, jotka ovat liiaksi intellektuelleja (kuten Bellow itse – vaikka siitä hän hienotunteisesti vaikenee).

Eurooppalaisilla on tapana taistella syyllisyyden ja angstin kanssa – amerikkalaisilla häpeän (joka on mykkäkomedioiden ja westernin perusteemoja, mitä Bellow ei mainitse).

Eurooppalaiset ajautuvat apokalyptisiin eli maailmanlopun teemoihin, kuten Mann, Hesse ja Camus.

Päätalon outo ajatus kirjoittaa omaelämäkerran muodossa on vahinkovakuutus siltä ongelmalta, jota vastaan mm. Linna taisteli. Waltari oli sen käsittänyt. Kun kertoja on ”minä”, maailmanloppua ja jumalten tuhoa ei voi käsitellä, koska kertojan henkilökohtainen maailmanloppu eli kuolema on itsestään selvä (ja muille triviaali) asia.

Jää tilaa ensimmäisille tunteille, ja kuten Bellow edellä sitaatissaan toteaa, ihmiset tunnistavat sen.

En vieläkään osaa kääntää, mutta kysymyksessä on intellektualismin ja kulttuurisen tai poliittisen ajatusrakennelman kosketukselta välttynyt ”välitön tunne”, kuten häpeä tai äkillinen koti-ikävä tai odottamaton havainto.

Jos joku haluaa vielä lisää vakuuttelua, miettiköön John Updiken uraa. Oikeastaan hänellä on vain kolme hyvää romaania, Rabbit Redux, Rabbit is Rich, Rabbit at Rest. Sarjan ensimmäinen (Rabbit run) on harrastelijamaisella tavalla taidokas. Vuonna 2001 ilmestynyt kertomus Rabbit Remembered on tyypillistä Updiken jälkipoukkoilua.

Noiden kolmen romaanin nimeksi sopisi ”Amerikkalainen murhenäytelmä” ja niissä päähenkilö livahtelee sisältä ja ulkoa uhkaavan häpeän tähtäimistä kuin kani. (”Juokse, jänis” on väärin käännetty; päähenkilön yksi häpeän aihe on nenä ja suu, jotka tuovat mieleen kanin.)

11. syyskuuta 2008

Elämä 2:0



Google Chromesta löytyy hyvin syvähenkinen ominaisuus. Ajattelin katsoa, mistä alkaen olen toistellut, että metsäteollisuuden vaikeudet ovat vasta alkua. Kirjoitan blogin hakuruutuun ’metsäteollisuus’, jolloin saan esiin kaikki ne kirjoitukset, joissa tuo sana esiintyy. Ctrl + F avaa selaimen oman haun, kuten muissakin vastaavissa, mutta hakuruutu kertoo, montako esiintymää se löysi, ja sivupalkki näyttää ujosti niiden paikat kokonaisuudessa.

Sana ”blog” esiintyy 62 kertaa. Sanan osa ’se’ esiintyy 674 kertaa. Olisikohan tässä nyt keino kiertää Googlen vika, wildcardin (jokerimerkki) puute? Tai uskoohan Google asteriskia. Haku ”we are the * men” tuottaa tuloksen ’hollow’. Haku ”In the room women * ” tuottaa saman kirjailijan säkeen – yhden kauneimmista:

”In the room women come and go / talking of Michelangelo.”

Joku näyttää kysyvän tänään kommenteissa, miksi blogiini kommentoidaan niin pitkälti ja paljon.

Siinä on asian ydin.

Olen joitakin aikoja kirjoittanut oppikirjaa informaatio-oikeudesta ja sen kylkiäisenä kaiketi Kanavaan päätyvää esseetä, jossa väitän muun muassa, että romantiikka kulttuurisena ja etenkin kirjallis-taiteellisena liikkeenä johtui yleisön eli yläluokan silmittömästä juopottelusta – erilaiset känniläisten aiheet ja esitystavat tulivat yllättäen muotiin. Todistelen virheelliseksi sitä käsitystä, että kulttuurin muutoksen takana oli keskiluokka tai keskiluokkaiset naiset. He nousivat kehiin vasta kun Romantiikka 2:0 oli jo vauhdissa eli vuoden 1830 vallankumousten jälkeen.

Nimittäin kommenteissa ystävällisesti mainitun Michael Weschin edistämä Internetin kulttuuriantropologia sisältää suurisuuntaisen ajatuksen, johon väittäisin nöyrimmiten itsekin päätyneeni joitakin vuosia takaperin. Kun se minun kohdallani johti blogiin, on oikein mieluisaa lukea arvostetun kollegan ottavan esimerkiksi toisenlaiseksi tulleesta kulttuurista juuri blogit.

Ajatus on suunnilleen tämä: artikkelin ja kirjan kirjoittamista ei verrata suotta sotaan. Kirjoittajan odotetaan argumentoivan niin vahvasti, että hänen – tai jonkun toisen – kannattaa maksaa kalliit painokulut ja jakelukustannukset.

Näin tehdään – ja on tehtävä – väitöskirjoja. Esitetään jotain ja perustellaan lujasti.

Blogi on yhteistoimintaa.

Jos olisin nuorempi, tekisin sen itse, mutta kun olen vanhempi, käsken poikien kokeilla. Yliopistoluentojen sijasta esimerkiksi informaatio-oikeutta voisi opettaa rakentamalla kunkin lukuvuoden opiskelijoiden kanssa ja heitä tukien Face Book ja klippejä YouTubeen ja multimediablogin.

Tunnustan etteivät nykyiset blogityökalut oikein salli tätä, mutta pian ne tulevat.
Luulen että opiskelijat oppisivat ihan toista tahtia, jos näkisivät toistensa ”tenttivastaukset” (kommentit) ja saisivat itse arvostella ne ja määrätä arvosanat. Jonkun – professorin – olisi moderoitava, nähdäkseni ehdottomalla veto-oikeudella, koska jonkun on oltava hommasta vastuussa.

Ei tämä ole villitystä. Tietysti minä katsoisin, että porukka lukisi tapauksen KKO 2008:49 ja tietäisi siten enemmän sananvapaudesta joukkoviestinnässä ja kirpputorista, mutta parempi että lukisivat kotona tai kirjastossa eikä minun tarvitsisi selittää sitä suullisesti.

Minua miellyttää suuresti Weschin tarina tutkimuskentiltään Uudesta Guineasta. Kun kukaan ei osaa lukea eikä kirjoittaa, useimmista kasvaa taitavia ihmistuntijoita, ja heimon riidat ratkaistaan etsimällä sovinto eli parannus säröytyneisiin suhteisiin.
Lakijuristit lukevat ratkaisut kirjoista – ja sekoittavat kaiken.

Pitää muistaa kysyä Leifiltä tämän viikon radio-ohjelmassa, eikö olekin yleislääketieteellisesti mielenkiintoinen ajatus, että lääkäri (”poppamies”) selvittää jonkun sairastuttua kuumetautiin, kenen kanssa potilas on joutunut huonoihin väleihin.

Primitiivinen kulttuuri ajaa yleislääketieteen ja psykiatrian eron umpeen.
Short Finnish summary: blogi on kirjoittajan ja kommentoijien yhteistyötä ja luonteeltaan oikullista. Kaikkien asiat ja mielipiteet ovat kokeellisia eli pakotie on aina auki. Kenenkään, varsinkaan blogin pitäjän, ei ole syytä suhtautua itseensä erikoisen juhlallisesti.

Kirja ei ole parempi kuin weblogi – se on vain erilaisempi.

”Ei lyhyt ole kenkään ihminen, vaan toinen on pidempi toista…”

10. syyskuuta 2008

Tiedon puu



Ilmoituksia niille, jotka ehkä elävät.

Posti toi Neil Gablerin Walt Disney –elämäkerran suomeksi. Saa nähdä tuleeko lasku perässä. Gabler kannattaa ottaa vakavasti. Hän opettaa USC:n kommunikaatiokoulussa. Nautin suuresti hänen kirjastaan, jonka nimi on suomeksi – oma valtakunta – miten juutalaiset keksivät Hollywoodin; samoin elämä elokuvaversiona – miten viihde valloitti todellisuuden.

Posti toi Alex Weismanin kirjan ”Maailma ilman meitä”. Kirjoitin tässä blogissa hyvin innostuneesti, kun alkuteos ilmestyi.

Jos teillä on toiskielisiä tätejä tai seniilejä setiä, tässäpä lahjavihjeitä!

Kaverini Kaitsu mainitsi kirjoituksessaan ylenkatseellisesti ”Juoppohullun päiväkirjan”, mikä on vaivoin anteeksi annettava harhaisku ylikirjastonhoitajalta. Tosin Vuorisen saagan jatko-osat ovat vielä parempia.

Varsinainen aihe ja keskustelu, johon en osallistu, oli kirjastoille ja niin monille muille keskeinen painatteen ja verkkotuotteen asettelu vastakkain.

Siitä asiasta ei ole paljon uutta sanottavissa.

Mutta vanhaa on!

Siitä on jo aikaa, kun muuan nuori oppilaani, joka ei halua nimeään julkisuuteen, oli löytänyt kirpputorilta Alvin Tofflerin kirjan, jota hän piti mielenkiintoisena.
Ei kai kukaan ole lukenut vakavissaan Toffleria 25 vuoteen. Hän julkaisi toissa vuonna vaimonsa kanssa kirjan, joka ei kuulemma (The Economist) ole järin kiinnostava.

Toffler aloitti lyyrikkona ja mietti viestintäteknologiaa sivullisena, joka ei siitä kauhean paljon ymmärtänyt.

Siksi hän kirjoitti 1980: maanviljelyn ja teollisuuden jälkeen tulee kolmas aalto, informaatiotalous, ja silloin mikään yritys ei toimi puolta minuuttia ilman tietokoneita.

Lyyrikkona hän osasi kiinnostua toisesta derivaatasta, joka on insinööreille liian tuttu – muutoksen nopeus.

Minulla on jossain myös McLuhanin ”The Gutenberg Galaxy” (1962), jossa hän inttää, että viestintäteknologia muuttaa ihmisen kognitiivisia kykyjä ja valmiuksia. Tästä on tavallaan puhe, kun puhutaan näyttöpäätteestä ja paperista.

Jouduin miettimään, miten selittäisin ankaruuteni elokuvia kohtaan. En halua katsoa huonoja elokuvia enkä usein hyviäkään. Sitä vastoin rakastan huonoja kirjoja, jotka ovat mielestäni usein parempia kuin hyvät kirjat.

Elokuva on niin vaikea laji! Ei siitä yleensä tahdo tulla mitään.

Sekä Tofflerin että nimenmaan McLuhanin takana on suuri nimi – lähes kaikille jo tuntematon: Harold Innis (1894-1952), McLuhanin tukija ja kollega Toronton yliopistosta.

Innis kirjoitti sotien jälkeen, että median, etenkin sanoma- ja aikakauslehtien vimma tosiaikaisuuteen (present-mindedness) tuhoaa ihmisten mielestä menneen ja tulevan ja siten ihmisen.

Innisin hurja oivallus oli jakaa viestintävälineet aikaa syöviin ja tilaa syöviin. Aikaa syövät radio, elokuva ja Internet. Tilaa syövät kirjoitukset ja painotuotteet.
Nurjamielisyyteni etenkin televisio-ohjelmia kohtaan johtuu siitä, että ne alistavat minut koululaiseksi. Istun ja odottelen, että tapahtuisi jotain. Olen alakoululainen, eikä opettajaa voisi vähempää kiinnostaa, kuunteleeko tai oppiiko kukaan.
Teksti ja etenkin se, mitä sanon kirjallisuudeksi, on dialogia. Lukiessani keskustelen lukemani kanssa eli se vertautuu kokemuksiini, muistoihini ja toiveisiini. Kuva lukitsee mielikuvitusta, teksti avaa.

Innisin mielestä Platonin jutut olivat maailman hienoimpia – esimerkiksi Symposion, jossa keskustelu keskustelee älykkäästi lukijoiden kanssa vuosituhansien takaa.
Ajan kulutus ja paikan kulutus ovat täydellisessä tasapainossa keskenään.

Olen samaa mieltä.

9. syyskuuta 2008

Setämies



Kaduttaa kun en ole opettanut ajoissa nuorisolle soveliaita puhuttelutapoja ja käytöskaavoja. Ainakin Auran ja Pian, jotka ovat tohtoreita, kuuluisi käyttää minusta puhuttelua ”setä”.

Tämä oli vakiintunut käytäntö Svean hovioikeudessa. Puheenjohtajalle sanottiin ”teidän korkeajalosukuisuutenne”, välijäsenelle ”herra hovioikeudenasessori” ja nuorimmalle jäsenelle – jos lupa oli saatu, ja olihan se, koska kaikki olivat keskenään sukua tai ainakin samasta koulusta – ”setä”.

Tuleva appeni teki 1966 kanssani sinunkaupat ilmoitettuani kihlautumisaikeestani hänen hyvämaineisen tyttärensä kanssa sanoen: ”Ehdotan lähempää tuttavuutta. Sinä saat sanoa minua sedäksi.”

Ällistyin sanattomaksi.

Itävallassa kiellettiin lailla aatelisliite ”von” vuonna 1919. Silloin esimerkiksi Robert von Musilista tuli vain Robet Musil. Lähteissä sanotaan että säveltäjä Anton von Webern luopui käyttämästä aatelisliitettä, mutta rohkenen otaksua, että kysymys oli tuosta laista. Wittgensteinin juutalaiselle harvinainen aateluus oli Ludwigin miehuuden aikana kyseenalainen kunnia.

Olen haaveillut pääseväni vanhoilla päivilläni ruhtinasarkkipiispaksi, vaikka näkymät eivät vaikuta lupaavilta. Silloin olisin kenties ”teidän autuutenne”. Vain paavi on ”teidän pyhyytenne”.

Bolshevismi kielsi ”herran” ja ”rouvan” ja samoin teitittelyn. Sosialidemokratia omaksui saman hyvin tuloksin Ruotsissa, jossa rivien kuitenkin ilmoitetaan rakoilevan. Tarjoilija saattaa kysyä paukauttaa pukuherralta ”haluatteko ikkunapöydän”.

Sana ”luokka” tuli yhteiskuntatieteisiin luonnonhistoriasta – kuten Linnén luokka kasveissa. Siitä tuli poliittinen termi ja nyt se aiheuttaa ongelmia, koska ainakaan minä en ole nähnyt, miten ihmiset luokiteltaisiin maailmassa, jossa naiset ansaitsevat, näkyvät ja kuuluvat ja perhe ja suku ovat lakanneet määrittämästä ihmistä.

Ongelma on etenkin keskiluokka.

Nähtävästi välttävä yksimielisyys vallitsee siitä, että eräät akateemisen loppututkinnon suorittaneet viran- tai toimenhaltijat ja ammatinharjoittajat ovat ylempää keskiluokkaa – lääkärit, lakimiehet, vieläpä insinööritkin ja samoin menestyneet kauppiaat ja liikemiehet.

Ylimpiin virkoihin nimitetyt ovat yläluokkaa, johon luetaan ehkä 1 % väestöstä. Korkeimman oikeuden jäsen on siinä ja siinä – arvioisin että ei – mutta esimerkiksi oikeuskansleri ja poliisiylijohtaja ovat. Toimeenpanovallan käyttäminen antaa potkua. Kimi Räikkönen on yläluokkaa näkyvyytensä vuoksi. Joku kirjailija voi olla yläluokkaa mielipidejohtajana. Jörn Donner on yläluokkaa, monellakin mittarilla.

Alempi keskiluokka on vaikein, koska luokka ”työläiset” / ”työväenluokka” hupenee niin nopeasti. Vielä hiljan nimike ”työläinen” peitti äkkinäisten näkyvistä sen tiedon, että asianomainen – esimerkiksi metallimies – saattoi olla sangen vakavarainen ja työssään turvattu.

Asiaan saisi selvyyden helposti, nyt kun kiistellään kovasti verotuskohtelusta. Englannissa määrättiin perintöveroksi 5 £, jos vainaja oli ollut ”esquire” omasta mielestään tai oikeasti, ja 1 punta, jos edesmennyt oli ollut herrasmies, gentleman.
Jos nyt esimerkiksi perintöverohelpotus suotaisiin vain maanviljelijöille, maatalousyrittäjät saattaisivat kadota tilastoista tuossa tuokiossa.

Entä alaluokka? Meillä on 10 – 15 % todella köyhiä ihmisiä, joiden elämää juridisoidaan väkisin, tai sitten medikalisoidaan. Mutta apua ei oikein anneta. Aito ”rikollinen luokka” on 0,1 – 0,15 % väestöstä, ja heistäkin 90 % on päihderiippuvaisia ja toisille ihmisille jokseenkin vaarattomia.

Tilastot ja ajoittain myös uutiset sekoittavat pakkaa lukemalla varattomat opiskelijat köyhiksi. Se voi olla näennäistä, koska opintovelkojen runtelema tonnikalansyöjä saattaa olla jo ensi vuonna hyvätuloinen asuntovelallinen. Eläkeikäisten leimaaminen ryhmänä vähätuloisiksi on sekin mielivaltaista.

Varallisuusjakauma ei poikkea mahdottomasti koko kansan jakaumasta. Ja eihän sylivauvojakaan luokitella varattomiksi.

Köyhä on ihminen, jolla ei ole varaa kuulua edes mihinkään yhteiskuntaluokkaan.

8. syyskuuta 2008

Rehtori on koulukiusaaja



Suomen historian pahin koulu- ja työpaikkakiusaaja oli Urho Kekkonen. Kuuluisin koulukiusattu oli Mannerheim.

Tätä ei ole koskaan ilmaistu näin: tulkinta on omani. Mannerheim istui Haminan kadettikoulussa jatkuvasti karsserissa ja esiintyi kurinpitorangaistusten kirjassa näkyvällä paikalla. Lopuksi hän karkasi koulusta – äiditön poika, jonka isä oli lähtenyt konkurssin tehtyään huitelemaan toisen naisen kanssa.

Voi olla että hän oli kiusaaja eikä kiusattu. Valitettavasti näillä kahdella ei kuitenkaan ole aina eroa.

Vaikka toista puhutaan, vakavaakin kiusaamista pidetään laajoissa piireissä hyväksyttävänä.

Tuo hyväksyvä asenne, josta en ole itsekään vapaa, on häpeällinen. Meillä odottaa sairaalaan pääsyä suuri määrä lapsia ja nuoria, joiden oireet ovat rampauttavan vakavia.

Suomen kirjallisuuden varmasti ensimmäinen ja luultavasti paras kuvaus paniikkihäiriöstä on Kalle Päätalon (Pohjalta ponnistaen, 1983). Sanaa ei ollut keksitty eikä ilmiötä tunnistettu 80-luvun alussa. Kalle ei suostu lähtemään työväentalolle tansseihin mutta taipuu pakon eli vaimon edessä. Paniikkihäiriö on kuvattu todella etevästi. Näytelmäkappaleen jälkeen mennään ovet kolisten pakoon ja vaimolle ei kerrota, mistä tanssikauhu johtuu. Lukijalle kerrotaan. Alle rippikouluikäisenä Kalle oli kotikylän tanssikalliolla uppoutunut korttiringissä pelivoiton tavoitteluun niin hurmioituneesti että ympäristön unohtaen otti ja kusaisi päin tanssijoita.

Sen jälkeen hän ei käynyt nuorten riennoissa – ei ollut aihettakaan.
Tarina on melkein saman sukupolven miehen lukemana uskottava ja tapaus paljon kaameampi kuin junan alle jääminen.

Epäileville lukijoille: olen ollut pari kertaa itse näkemässä keskenkasvuisen pojan juuri tuossa unissakävijämäisessä tilanteessa. Pojillahan tuo yökastelu ainakin oli merkittävä, luonnetta rusentava ongelma, eikä se välttämättä parantunut murrosiän alkaessa.

Mutta se on murheellista, että koulukiusaajista tulee rehtoreita. Meidän luokalla oli eräs harvinaisen brutaali tapaus, joka antoi toisille sellaisia lempinimiä kuin ”anus” tai ”visvaneiti”. Merkittävään rehtorinvirkaan päätyi eräs toinenkin hyvin tuntemani henkilö, joka sai jo nuorena mainetta harvinaislaatuisesta sosiaalisen pelisilmän puutteesta. Oppikoulussa rehtori mielestäni rohkaisi ”joukkokuria” ja oli itse kiusaaja. Kun hän tarttui johonkin oppilaaseen ja päätteli, että asianomainen oli ”hullu”, se oli asianomaiselle menoa.

Se oli sellaista aikaa, että esimerkiksi kitahalkio oli riittävä syy koulusta erottamiseen.

Haluaisin syyllistää vielä äidit ja isoäidit. Vanha kaunis tapa sovitella asioita on nähteni johtanut joihinkin kauhistuttaviin tuloksiin. ”Se tyttö on vain turhan herkkä”, ”kyllä se siitä…”

En totisesti ole lääkäri (vaikka olen kyllä opettanut psykiatreja). Silti väittäisin, että nuori ihminen, joka lehahtaa tulipunaiseksi ja menee mykäksi tutunkin puhuttelusta, on vaikeuksissa ja tarvitsee osaavaa apua.

Kirjoitan nyt kerrankin vakavissani, koska olen ajoittain hälyttynyt epämieluisien tunteiden herättämisen (muun muassa jotkut ahdisteluksi leimatut tapaukset) ja vakavan henkisen väkivallan sekoittamisesta toisiinsa.

Ja tämän takia seuraan ”Salkkareita”. Luulen että nuorten ongelmissa on aitoja ongelmia, vaikka vastaukset eli tarinat ovat kuinka kömpelöitä ja epäuskottavia. Ongelman olemassaolon käsittäminen on jo askel.

Ja tiedän muuten myös koulukiusattuja rehtoreita ja – professoreita.

(Kuva tekijänoikeuslain 22 §:n mukaisesti siteerattu Karttapaikan verkkosivulta.)

7. syyskuuta 2008

Räkäjarrut II



Luultavasti partamuodin muutti ja Gilletten jättiläisomaisuuden toi ensimmäinen maailmansota ja Yhdysvaltain armeijan tilaus – jokainen rekryytti sai asepuvun mukana Gilletten partakoneen ja paketin teriä. Menekki oli kymmeniä miljoonia pakkauksia, eikä hinnasta varmaan tingitty. Niinpä mielikuvissamme doughboy eli amerikkalainen I maailmansodan sotilas on sileäksi ajeltu, toisin kuin useimmat esimiehensä.

Hiusten ajelu oli ollut tapana vuosisatoja. Sekä kasarmialueen ympärillä että taistelukentällä sotilaskurin kohteet oli mahdollisimman helppo tunnistaa hiuksettomina ja parrattomina. Jo turkin janitsaarien sanottiin ajelleen päänsä kaljuksi osoittaakseen, ettei heillä ole – vastoin ajan tapaa – mahdollisuutta vaihtaa puolta kesken taistelun; lisäksi he käyttivät kaljussa päässään pitkäksi jätettyä hiustöyhtöä, jottei vihollisen tarvitsisi puhkoa korvia ripustaessaan kohtalon kovettua päitä sopivaan paikkaan, kuten ratsun kaulaan.

Ensimmäinen maailmansota toi markkinoille Kimberly-Clarkin kehittämän välttämättömyyshyödykkeen ”sellupuuvillan” joka oli selluloosatuote. Sitä valmistettiin sotilaille kaasunaamarin sisällä pidettäväksi ja ensisiteisiin. Suomessa puhuttiin selstoffista. Sana on saksaa ja merkitsee oikeastaan selluloosaa.

Kun puhutaan teko- ja korvikeaineista, talouspaperi unohtuu. Paperissa kai ei ole sinänsä mitään erikoisen keinotekoista, mutta markkinoiden kutsu kävi puuvillapulan takia. Osa nyt elävistä muistaa vielä paperinarun, jolla korvattiin tuontituote, ja paperista valmistetun ”kankaan”.
Puuvillakankaan korviketuotteesta kehittyi kumminkin 1920-luvulla USA:ssa todellinen räkäjarru, paperinenäliina.

Maailmanmarkkinat jakautuivat pian amerikkalaisen Kleenexin (Kimberley-Clark) ja saksalaisen Tempon kesken. Suomessa G.A. Serlachiuksen toiminimestä johdettu ”serla” on muuttumaisillaan pehmopaperin geneeriseksi nimitykseksi. Sotien jälkeen Serlachiuksen paperinenäliinat eivät olleet häävejä, mutta tekniikka kehittyi, ja nyt viemärissä hajoava vessapaperi ja muut pehmopaperit, joita siis ei saa tunkea vessaan, ovat niin tavallisia, että niitä tuskin huomaa ihmetellä, nokko ihastella.

Amerikkalaisilla mainosmiehillä on jännittävä ajatus käyttää kielenvastaisia nimiä – sellaisia kuin Exxon. Merkillisesti K-kirjaimella alkavia tavaramerkkejä oli alkanut esiintyä, kun Kodak tuli markkinoille. Sana ei tiettävsti tarkoita yhtään mitään. Perässä tulivat Kleenex ja Kotex ennen toista maailmansotaa Tampax.

Patentoituja tuotteita kaikki.

Ehkä tämä on riittävä esimerkki teollisten, taloudellisten ja ympäristöongelmien mutkikkuudesta. En oikein usko, että kukaan meistä, jotka ovat edes nähneet räkäisiä nenäliinoja keitettävän muurinpadassa lipeäkiviliuoksessa, kaipailisi vakavissaan kankaasta valmistettuja liinoja takaisin varsinaiseen käyttöön.

Itse olen kumminkin sillä kannalla, että valkea liina saa mielellään asua Otto Mannisen runoudessa. Tumman puvun rintataskustakin se tahtoo nykyisin unohtua.

Joissakin taitavien ihmisten kirjoittamissa jännäreissä esiintyy hihaan työnnetty liina. Jos siinä on kohtuullisesti pituutta ja päässä paino, taitava henkilö kuristaa sellaisella ihmisen yhdellä reippaalla liikkeellä. Alan uranuurtaja oli merkillinen intialainen kuristajalahko thuggee.
Solmioista puhuttaessa tulee joskus mieleen, että sulttaaneilla sanotaan olleen tapana lähettää epäonnistuneille tai epäsuosioon joutuneille henkilöille silkkihuivin. Voi vain ihailla, miten viestin sisältö ja väline olivat yhtä!

Ja siitä tulee mieleen, että kun japanilaiset ovat jo kehittäneet paperittoman vessan (pesu ja kuivaus), digitaalista nenänkuivaajaa ei ole toistaiseksi näkynyt markkinoilla.
Nämä vähemmän mieltä ylentävät ajatukset jäivät pyörimään mieleen, kun viime perjantain radio-ohjelmassa keskustelukumppaneiden kanssa sivusimme aika lyhyesti sitä kysymystä, miksi eräät oikeastaan ongelmattomat asiat muuttuvat joissakin yhteiskuntamuodoissa vallankäytön välineiksi ja suurenkin häpeän aiheiksi.

On kuulemma korkeakulttuureja, joissa niistäminen on sopimatonta, mutta rään kirnuaminen nenässä ei. Radiossa emme malttaneet olla mainitsematta, että Erasmus Rotterdamilainen tuli kuuluisaksi myös käytösoppaastaan (De civilitate…, - suomeksi Cullainen kirja), jossa hän monen muun visun neuvon ohella arveli, että vatsan puhallus olisi peitettävä ruokapöydässä esimerkiksi kovasti yskäisemällä. Erasmuksella olikin perukirjan mukaan kymmeniä nenäliinoja. Erikoinen kaveri.
Arvaan että pelkällä partahöylällä kurissa pidettävät viikset liittyvät todella parranajokoneeseen (safety-razor). Todella isot herrat (Mannerheim; Al Capone) kävivät joka aamu parturissa.
Talvisodan aikana ”sotaparta” tuli muotiin ja sallittiin, koska vaihtoehtoja eli lämmintä vettä ei ollut. Toisaalta sotaparta on sitten pysynytkin miehuuskokeiden tunnuksena. Tällä hetkellä kai puhutaan turnausparrasta suurten kilpailujen aikana. Entiseen verrattuna poskien ja huulen pitäminen puhtaana on käsittämättömän helppoa.

Esitän arvauksen pikkuviiksistä.

Voivat olla sama asia kuin brittienglannin ”stiff upper lip” (tyyppiä Jeeves). Ylähuulen jäykistely oli tarpeen, kun viiksistä oli luovuttu (tyyppiä Jeeves). Viiksiä alettiin pitää maailmansodan jälkeen nuorelle herrasmiehelle aivan sopimattomina (tyyppiä Jeeves).
Ohuilla ja olemattomilla viiksillä pyrittiin luomaan jämäkän asiallinen virne ja vaikutelma, että rahaa on turha pyytää, vallankaan velaksi.

Samat kynänviivaviikset koristivat ennen erilaisten huijareiden ja naistennaurattajien ylähuulta. Sama syy: semmoiset viiksikarvat eivät sopineet miehelle, joka välitti vähästä. Vielä viiksettömänä aikana santsarit opettivat aliupseerikoulussa, että naaman kuuluu olla ”kuin petolinnun perse”.

Sen opin mukaan tässä on yritetty elää, vaikka muu isänmaallisuus on hiukan karissut.

= = =

(Kokeillaan paneeko Google Chrome tähän omiaan sekaan...)

6. syyskuuta 2008

Räkäjarrut I



Viiksistä en ole päässyt selvyyteen. Suomen armeijassa ne oli kielletty; kielto ei tainnut koskea Mannerheimia. Tsaarin aikana ne olivat olleet aliupseereille pakolliset ja poliiseille suotavat.
Hitler näkyy nuoruuden kuvissaan tavallisilla viiksillä varustettuna. Hitler-viiksien salaisuus on kaasunaamari. Hitlerhän jopa sai taistelukaasua ensimmäisessä maailmansodassa, ei kuitenkaan tarpeeksi.
Suomen presidenteistä Kallion näävelit jäivät alansa viimeisiksi, mutta muistammehan, että Ryti käytti viiksentapaisia ja Paasikivi pitkään samanlaisia kuin Clark Gable.
Siitä olisi hyvä saada selvä, mikä merkitys sillä viirulla ylähuulessa mahtoi olla.
Joku oppinut lukija voisi kertoa, löytyykö kirkkoisien kirjoituksista tai Raamatusta selitys siihen, miksi juutalaisuus ja suurin osa idän kirkkoa on pitänyt partaa pakollisena, kun taas ainakin viimeksi kuluneet 500 vuotta tai kenties tuhat vuotta sekä protestanttinen että katolinen papisto ja paavi tietysti ovat esiintyneet parrattomina.
Ja miksi Jeesus esitetään aina Kolmen muskettisoturin d’Artagnanin näköisenä?
Tunnen ortodoksijuutalaisten tulkinnan, joka liittyy partaan ja ohimokiharoihin ja olen kuullut, että Kiinassa pujoparran kasvattaminen oli muun ohella yleisölle osoitettu ilmoitus sukupuolisten himojen lakkaamisesta tai ainakin siirtymisestä toisarvoisiksi.
Miksi hiusten leikkaaminen on häpäisemistä? Ennen sotia vangit ja alokkaat kerittiin aika kovaotteisesti mulipäiksi. Se selitys, että näin päästiin syöpäläisistä, ei tunnu oikein vakuuttavalta, koska jopa ”veripää mokkeri” –termi sisältää viittauksen pennalismin orgioihin. Hiukset ajettiin kasarmilla varusmieskouluttajien toimesta ja ainakin joskus menetelmin, jossa ei vältytty avohaavoilta.
Sotien jälkeen sama tehtiin etenkin Ranskassa naisille, jotka olivat seurustelleet nyt yllättäen huonoon huutoon joutuneiden saksalaisten kanssa. Noidilta tai noituudesta epäillyiltä ei tiettävästi ajeltu aina hiuksia, mutta kyllä tämä vivahtaa noitien ja prostituoitujen käsittelyyn.
Miksi kainalokarvoihin suhtaudutaan niin eri tavoin Euroopassa ja Amerikassa? Ei siitä ole pitkä aika kun naisen kainalokarvoja pidettiin mahdottoman ruokottomana näkynä ja siksi niitä ei koskaan näytetty esimerkiksi elokuvissa. Luis Bunuel tuntuu käsittäneen tämän asian etevästi, koska ihokarvoilla on niin keskeinen rooli ”Andalusialaisessa koirassa” – 20-luvun puolella.
Miksi nekin, joiden mielestä karvojen katkominen on yhdentekevää, aika varmasti miettisivät toisenkin kerran ennen suomalaisen uimahallin saunaan menemistä, jos olisivat ajelleet haarovälinsä posliiniksi lääketieteellisestä tai muusta syystä?
Olen niin kesääntynyt, että mitä viisaampi selitys, sitä enemmän se minua epäilyttää. Erilaisiin karvoihin liittyy uskomuksia yhtä paljon tai enemmän kuin muihin ruumiinosiin ja ulokkeisiin.
Riittäisikö perustason sosiaalipsykologia?
Ihmiset haluavat olla periaatteessa saman näköisiä kuin muutkin, mutta käytännössä hiukan paremman näköisiä kuin muut.
Tekniikan merkitys ei ole tässä asiassa sitä luokkaa kuin väitetään. King C. Gillette keksi markkinointikeinon tunnistettuaan tarpeen – parran ajamisen etenkin viiksiä varoen. Oivalluksen nimeksi tuli ”freebie”. Partahöylä – jonka parannettuun versioon Gillette sai patentin – oli pikku juttu verrattuna partakoneen terään, joka sopi vain tuohon partahöylään ja jollaisia piti ostaa uusia elämän kaikiksi päiviksi.
Stanssatun eli lyömällä valmistetun terävän lamellin tuottaminen osoittautui käytännössä erittäin vaikeaksi, ja Gillette sai odottaa menestystään kauan. Itse asiassa partakoneen terät olivatkin monia vuosikymmeniä laadultaan varsin huonoja.
Tekniikkaa ajatellen on sinänsä kiinnostavaa, että partakoneen kaltainen vaihtoteräveitsi tuli kirurgiaan vasta parikymmentä vuotta sitten, ja kauan kesti ennen kuin rehellisessä työssä vaihtoterä (Stanley-veitsi) syrjäytti teroitettavan veitsen.
Tämä antaisi aihetta synkille ajatuksille ja maailmanlopun ennustuksille. En nyt tunne kumpaankaan kutsumusta. Sotien jälkeen metsätyömies sai viilata sahansa joka ilta ja teroittaa kirvestä kumminkin kivellä monta kertaa viikossa. Ja kun hiomakivi ei riitä, sitten on tahkottava. Nykyisiä sahanteriä ei pysty viilaamaan.
Odotan kiinnostuneena, milloin kertakäyttöveitset tulevat keittiöönkin. Todellisuudessa niitä on ollut kauan – halpoja ja teollisesti teroittamiskelvottomia välineitä, jotka ajavat mainiosti asiansa. Silti erikoispuodeissa myydään tavallisia leikkuuveitsiä sadalla eurolla ja kahdella, ja kaupaksi käyvät erilaisine keraamisine teroituspuikkoineen.
Tällä kohdin en tiedä, mitä mieltä olla. Pidän kertakäyttökulttuurista yhä vähemmän ja ihailen vuosikymmeniä taidolla käytettyjä välineitä, kuten työkaluja. En ole varma, onko se vain nostalgiaa. Sen luulen tietäväni, että pokasaha ja kirves ovat yhtä mahdottomia ajatuksia kuin nurmikon ylläpito viikatteella – noiden työkalujen käytön oppiminen kestää ainakin kymmenen vuotta.
(jatkuu…)

5. syyskuuta 2008

Laurilain työt



Olen istunut Seinäjoella salissa, johon eversti Laurila sitten saapui. Tuhat ihmistä kohahti ja nousi seisomaan ja ”Kytösavun aukeilla mailla” kajahti kuin pyssyn suusta. Laulun sanojen kohta ”Laurilain työt sekä Vilppulan vaihe – lastenlapsilla laulujen aihe” piti siis paikkansa. Kokemukseni on 50-luvun lopulta tai 60-luvun alusta, jolloin tuota laulua ei juuri muualla laulettu.

Eversti Matti Laurilasta (1895-1983), kenraali Hannukselasta ja pahasta C.O. Liliuksesta on jaksettu kirjoittaa ja tähdentää, että JR 16:n komentajana olleen Laurilan talvisodan maine haluttiin hänen omien esimiestensä toimesta murentaa jatkosodassa.

Matti Laurilaa koskeva Wikipedian artikkelikin on sävytykseltään jokseenkin poikkeuksellinen. En sormeile sitä. Eräät keskeiset asiat menivät hautaan jo sodan aikana. Eikä se ole salaisuus, että jatkosodan tapahtumissa on pohjalaisilla montakin arkaa asiaa. Sensaatioita ei ole – paitsi ehkä juuri Laurilan kohtelu.

Laurila menetti rykmenttinsä, JR 16:n. Jopa Heinrichs tuki jossain määrin Laurilan arvostelua liiallisesta miesten säästämisestä, liian neuvottelevasta asenteesta alaisiinsa johtajiin ja ”passiivisuudesta”.

Saksan jääkärien keskinäisistä väännöistä ei ole kovin paljon kirjoiteltu. Heinrichs kumminkin kuului ruotsinkieliseen herrasväkeen ja Laurila suomenkielisiin, koulutuksensa keskenjättäneisiin. Sangen vähälle huomiolle ovat jääneet seinästä reväistyt renkipojat, puhumattakaan Altonan kurikomppaniaan toimitetuista jääkäreistä.

Sotien ajan upseeriarvosteluissa ei koskaan moitittu sellaisia henkilöitä kuin esimerkiksi nuori Yrjö Keinonen, jonka polkupyöräkomppanian tappiot syksyllä 1941 olivat haavoittuneina ja kaatuneina 96 prosenttia vahvuudesta.

Muuan sotahistorian harrastaja, Veikko Jurama, julkaisi kirjasen ”Hannuksela vastaan Laurila”. Sain sen melkein sattumalta käsiini ja lukaisin. Se on omakustanne, jonka löytäminen voi olla vaikeaa. Kirja ei ole huono ja siinä on liitteinä asiaan kuuluvat kirjelmät ja käskyt.

Nyt tiedän lisää aiheesta mutta en uskalla kirjoittaa tähän, ketkä kaikki tunnetuista rintamakomentajista olivat niin juoppoja että se haittasi heidän toimintaansa. Laurila ei ollut.

Vainajista ei mitään hyvää – Armas Kempin vaikeasti käsitettävä matkailu Viipurin menetyksen jälkeen 1944 saattaisi liittyä nestepitoiseen dieettiin, ja sama saattoi vaikuttaa Kempin pataljoonankomentaja K. Bäckmanin käyttäytymiseen. Hänkin joutui sotaylioikeuteen ja teki itsemurhan. Hänet oli ennen sotia ainakin kerran erotettu armeijasta ja ratsuväestä liian hevostelun takia.

Tämä samainen Bäckman oli mukana heinä-elokuussa 1941 Särkisyrjän ja Kumurin onnettomien tapahtumien aikana vaatimassa ratsuväen tyyppistä rintamahyökkäystä vahvasti varustautuneen vihollisen asemiin. Maininnat humalassa heilumisesta saattoivat osittain johtua miehen pahasta puheviasta.

Minullakin on ylimääräistä tietoa noista asioista. Muuan mukana olleista päätyi aikoinaan kihlakunnantuomariksi ja oli mm. isäni hyvä tuttava. Hän lienee edelleen ainoa henkilö Suomessa, joka on istunut käräjiä etsintäkuulutettuna. Punaisen Valpon etsintäkuuluttamana jatkosodan jälkeen Lapuan tuomiokunnassa.

Teille jotka ette sitä tiedä - Kumuri on vanhoille pohjalaisille iso sana, ja vaikka se on myös pesäpallotermi, se tarkoittaa tässä Ruskealassa olevaa kylää, johon eversti Laurila jätti hyökkäämättä, mahdollisesti vastoin käskyä.

Käskyt olivat joskus vaikeaselkoisia. Edellä mainittu Lilius, jota on mainittu jopa ”Tuntemattoman” Karjulan esikuvaksi, kumminkin antoi 1944 samaisessa ”Tuntemattomassa” kuvatuissa Tuuloksen maihinnousutaisteluissa (joissa mm. Sarastie kaatuu) käskyn: ensimmäisenä hyökkää komentaja, toisena esikunta ja perässä joukot.

Laurila jätti hyökkäämättä mm. siksi, että Kumuri oli hyvin vahvasti linnoitettu ja kokonaistilanteesta arvasi, mitä tapahtuisi – venäläiset vetäytyivät sieltä muutamien päivien kuluttua kokonaistilanteen takia vapaaehtoisesti.

Se historia on kirjoittamatta, jossa kerrottaisiin lähemmin ylempien upseerien ammattitaidottomuudesta. Ei sitä koskaan kirjoiteta. Pataljoona- ja rykmenttitason taitamattomuus maksoi niin monen tuhannen ihmisen hengen.

Laurila ei kukaties ollut sotilaana ihmeellinen älyniekka, ei siis mikään Nihtilä, mutta kun hän sai 1941 johdettavakseen toisen rykmentin, niin mahdottomuudestaan maankuulu esimies, kenraali Talvela, oli hänen toimintaansa sangen tyytyväinen, ja ilmaisi sen kirjallisesti vielä sodan jälkeen. Kenraali Karhu oli samaa mieltä. Ja Päämaja palkitsi VR 1:llä tammenlehvien kera.

Sotasankareiden (talvisodan Kemppi ja Laurila) olisi viisainta kaatua. Muutoin kollegat ja muut ”ystävät” kaluavat heidät hengiltä.

Tämä koskee pienempiäkin kihoja. Tunnettu ”vaskisti” Paavo Susitaival sai karvaasti maksaa jatkosodassa suurenmoisen toimintansa talvisodan Suomussalmella (ryhmä Susi). Samoin Turtola Kiestingissä. Viikla teki johtopäätöksen ja ampui itsensä heti saatuaan Mannerheim-ristin.

”Laurilain työt” viittaa Länkipohjan taisteluun 1918. Matti Laurilan isä ja veli kaatuivat mielettömässä hyökkäyksessä, joka muistuttaa epämiellyttävästi näitä syyskesän 1941 hyökkäystehtäviä – aukean yli, ilman valmistelua.

Laurilan ja Hannukselan välien selvittely jäi, koska Hannuksela sattui kuolemaan aivan tappamatta 1942 sydänkohtaukseen.

Sotahistoriafriikit varmaan tuntevat teoksen Ahto-Pirilä, Etelä-pohjalaiset taisteluissa II. Siinä on paljon sellaista tietoa, jonka voi uskoa todeksi. Ilmari Turjan jutut Hannukselan sotapetoksesta taitavat olla liioittelua. Ei kai kukaan usko, että suomalainen upseeri panisi alaisensa pääsemättömän paikaan tapattamaan nuoria miehiä edistääkseen omaa uraansa ja painaakseen alaistaan?

Eihän?

4. syyskuuta 2008

Drucker vs. Wahlroos



En olisi arvannut, että kukaan arvaa henkilökohtaisen profeettani, kun en muistaakseni ole maininnut edes hänen nimeään näissä kirjoituksissani.

Peter Drucker (1909-2005). Tämä liikkeenjohdon suurin nimi taisi arvata ja analysoida etukäteen enemmän suuria muutoksia ja pieniä yksityiskohtia kuin kukaan toinen.

Kun hänen tuotantonsa on niin laaja, suomennan tähän eilisen kirjoitukseni taustaksi muutamia valikoituja kohtia hyllyssä kunniapaikalla olevasta niteestä The Essential Drucker (2001).

”(s. 18). Tyypillinen liikemies vastaa todennäköisesti kysymykseen, mitä yritys on: ”Organisaatio jonka tarkoitus on tuottaa voittoa.” Tyypillinen taloustieteilijä vastaa luultavasti samalla tavalla. Vastaus ei ole pelkästään väärä, vaan asiaan vaikuttamaton…

Voitto ja kannattavuus ovat kriittisen tärkeitä – yhteiskunnalle vielä enemmän kuin yrityksille. Kannattavuus ei kuitenkaan ole liikeyrityksen ja liiketoiminnan tarkoitus, vaan sitä rajoittava tekijä. Voitto ei ole elinkeinotoiminnan selitys, syy eikä perustelu, vaan ratkaisujen osuvuuden testi. Vaikka johtajan tuolilla istuisi paratiisin enkeleitä, niidenkin olisi mietittävä kannattavuutta, vaikkei enkeli voi olla kiinnostunut voitosta…

Meidän on lähdettävä tarkoituksesta. Tarkoituksen on oltava yrityksen ulkopuolella. Se on oltava peräisin yhteiskunnasta, koska yritys on yhteiskuntaa. Liikeyrityksen määritelmistä vain yksi on tosi: asiakkaan luominen…
Vain asiakas päättää, mitä yritys on. Vain asiakkaan halu maksaa tavarasta tai palvelusta muuttaa taloudelliset voimavarat varoiksi, esineet hyödykkeiksi. Asiakkaalle tavara sellaisenaan ei ole koskaan arvo. Asiakkaalle arvo on hyödyllisyys – mitä hän itse saa tavarasta tai palvelusta.

Koska liikeyrityksen tarkoitus on luoda asiakas, yrityksellä on kaksi ja vain kaksi perustehtävää: markkinointi ja innovaatiot…

Asiakkaat haluavat oikeaa markkinointia: sitä että yritys lähtee asiakkaiden tarpeista, todellisuudesta ja arvoista. Asiakkaat haluavat, että yritys tyydyttää heidän tarpeensa. Asiakas haluaa että yritys ottaa osansa siitä hyvästä, minkä se on tuottanut asiakkaalle…

Liikeyritys voi elää vain kasvavassa taloudessa, tai siis taloudessa, jossa muutosta pidetään luonnollisena ja sallittuna. Liikeyritys on kasvun, laajentumisen ja muutoksen väline. Siksi innovaatio on välttämättömyys… Pelkkä tavaroiden ja palvelujen tuottamine ei riitä, vaan on tuotettava parempaa ja taloudellisemmin. Yrityksen kasvu ei ole välttämätöntä, mutta yrityksen on välttämättömästi muututtava paremmaksi…

Liikkeenjohto vastuussa – mutta kenelle… Eläkerahastoja ja vastaavia ei kiinnosta yritys eikä sen hyvinvointi. Yhdysvalloissa ne toimivat toisten rahoilla eikä niiden pitäisi ottaa huomioon muuta kuin välitön rahallinen tuotto.”

”Liikkeenjohdon toimialuetta ei määrittele laki eikä teknologia.”

”Liikkeenjohdon on perustuttava asiakkaiden arvoihin ja asiakkaiden päätöksiin tulojensa käytöstä.”

Niin. Liikeyrityksen tarkoitus on asiakkaiden tarpeiden tyydyttäminen, koska muualta se ei saa rahaa. Stalinistit ja fasistit yrittivät sanella asiakkaille, mitä heidän tarpeensa olivat, ja lupasivat tappaa, jos väitetään vastaan.

Markkina on vastaus sorron voimiin. Se ei tarkoita ankkalammikkoa, josta ahneimmat ampuvat ankat.

Ja lopuksi – kerrottuaan miten nopeasti hän vakuuttui Maslowin oivalluksista – Drucker listaa sellaisia organisaatioita, jotka eivät tähtää välittömän voiton maksimointiin ja nimeää nopeammin kasvaviksi hoito- ja hoivapalvelut ja opetuksen. Eikä hän jätä mainitsematta sitäkään, että USA:ssa kirkot voittavat kerran toisensa jälkeen kannattavuudessa liikeyritykset, ihmisiä kun ei motivoi liikkeenjohtajina eikä asiakkaina yksinomaan hinta.

Jos kysymys oikeasta ja väärästä (moraali) ei merkitsisi mitään, niin – porno tuottaa enemmän voittoa kuin talonrakennus, ja heroiini on kannattavampi kauppatavara kuin vakuutuspalvelut…

3. syyskuuta 2008

Wahlroosilla ei ole moraalia



Uutisen muukaan televisiostakin tuttu Björn Wahlroos on lausunut, ettei yrityksillä ole eikä saa olla muuta moraalia kuin voiton tuottaminen. Moraali, josta puhuja mainitsi esimerkkinä arvoratkaisut, Itämeren pelastamisen, vähävaraisten lasten auttamisen ja korkeakoulutuksen laadullisen parantamisen, kuuluvat yhtiöiden omistajille eli yksilöille.

Luin kerran jostain, että herra W. hahmottelee julkisen sanottavansa taksissa. Nyt taksimatka on tainnut olla erikoisen lyhyt.

Toisaalta sivistymättömyyden peittäminen röyhkeydellä on kyllä koeteltu resepti.

Wahlroos voisi käydä sopivassa työväenopistossa sopivan kurssin. Ellei hän suoriudu asiasta itse, hän voisi lähettää kurssille pokeria pelaavan poikansa, joka kuuluu olevan lahjakas. Vaikka onhan Wahlroos itsekin osoittanut olevansa sinänsä sisätöihin sovelias. Maallinen menestys ei edellytä viisautta, vaan pikemmin sitä, että on sopivalla tavalla pölvästi.

Kursseilla kerrottaisiin, että sanalla ”moraali” on ainakin kaksi eri merkitystä:
1:o kysymykset oikeasta ja väärästä
2:o etiikka.
Koska oikeushenkilöä voi sakottaa (yhteisösakko), se voi syyllistyä rangaistavaan tekoon, ja rangaistava teko on väärä merkityksessä 1:o.
Koska jopa Sampo-yhtiöiden toiminnan on oltava sekä lain että – kuten ennen sanottiin – hyvän liiketavan mukaista, yhtiön johto- ja luottamushenkilöiden velvollisuus on varoa, ettei näitä, monissa tapauksissa taloudellisiin sanktioihin johtavia liiketapoja syrjäytetä.

Toisin kuin herra W. antaa ymmärtää, useita pankkiireitakin on ollut syytteessä hyvän tavan tai peräti ohjeistuksen vastaisesta toiminnasta mm. osakeanneissa, fuusioissa ja liikeyrityksiä ostettaessa tai myytäessä.

Jotkut näistä toimista ovat yhtiön johdon eli lyhyesti sanottuna ”yhtiön”, eivät sen omistajien toimia.

Vaikka herra W. on etevä liiketaloustieteen tuntija, hän erehtyy myös mainitessaan voiton tuottamisen yhtiön tarkoitukseksi. Siihen suuntaan ajateltiin noin 50 vuotta sitten. Nykyisin voisi sanoa lyhyesti, että yhtiön tarkoitus on pysyä hengissä eli jatkaa olemassaoloaan. Elinkeinoelämässä se tarkoittaa milloin suurempia, milloin pienempiä voittoja ja välillä tilanteita, joissa voittoa ei tule lainkaan, mutta persenettoa kyllä.

Tämä voi johtua ns. eksternaliteeteista, jollainen voi olla vaikkapa maailmansota. Hyvin hoidettu ja tarpeellinen yritys, jollaisiksi luen empimättä pankit ja vakuutusyhtiöt, kykenee jatkamaan toimintaansa sekä omistajien että yleiseksi hyväksi myös laihoina ja tappiollisina aikoina.

Ellen ole lukenut sanomalehteä ylösalaisin, jopa jälleenvakuuttajat alkavat olla vakavasti huolestuneita luonnonmullistusten aiheuttamista vahingoista. Korvausmäärät ovat nousseet hurjasti.

Eräät epäilevät, että luonnonmullistukset liittyisivät ympäristön tilaan. Näin ollen ongelma on vakuutusyhtiöiden toiminta-alueella. Sen leimaaminen (Itämeren pelastaminen) ”moraaliseksi kysymykseksi” on hyvin vakava taitovirhe liikkeenjohtajalta, kun viesti siis on se, että moraaliset kysymykset eivät liittyisi elinkeinotoimintaan.

Arvoisa lukija huomannee, että en ottanut kantaa eettisiin kysymyksiin, vaikka kieltämättä mieleni teki kirjoittaa, että tavanomainen moraalinen heteronomia eli ulkokultaisuus ja tehopyhyys on hyväksi havaittu keino elinkeinoelämässä ja politiikassa. Autonomisia eli omaan harkintaan perustuvia arvovalintoja kukaan ei herrasväeltä odotakaan.

2. syyskuuta 2008

Logo



Kauppalehti otsikoi 29.8. ”Sammon uusi logo räikeä plagiaatti?”
Artikkelissa kerrotaan että oikeanpuoleinen logo on kansainvälisen Monocle-lehden. Lehti on liike-elämään, kulttuuriin ja muotoiluun keskittyvä.
En ole tottunut luottamaan Kauppalehden oikeudelliseen asiantuntemukseen. Tämä juttu on pohjanoteeraus.
Sana ”plagiaatti” on käytössä tekijänoikeudessa. Se tarkoittaa suomeksi ”tekijänoikeutta loukkaava”. Logoa ei voi plagioida yhtä vähän kuin teosta voi varastaa tai patenttia panna leivän päälle.
Sisällöllisesti lehti erehtyy, koska logon ”plagioiminen” on sallittua. Lehti ehkä tarkoittaa, että Sampon merkki olisi lain tai hyvän tavan vastainen Monoclen merkin johdosta.
Ei ole.
Logo –sana (logotype) tarkoittaa mm. liikemerkkiä. Ennen se tarkoitti lähinnä sanomalehden nimeä (masthead) eli esimerkiksi Helsingin Sanomien vuosisata sitten muodissa olevalla unsiaalilla piirreltyä Helsingin Sanomien nimeä.
Nykyinen logo käsitetään merkittäväksi liikeomaisuudeksi. Se on tavaramerkki, johon lain mukaan saa yksinoikeuden joko rekisteröimällä tai vakiinnuttamalla merkki.
Vakiinnuttaminen tarkoittaa että kun merkkiä on muuten vain käytetty riittävän kauan ja se on tullut tunnetuksi muiden elinkeinonharjoittajien ja yleisön keskuudessa, se on rekisteröimättäkin suojattu. Hyvin vanha, 1700-luvulta alkaen vakiintunut merkki on liesien Högfors.
Kustannusosakeyhtiö Otavan logossa on tavallisimmin neliön sisällä sana ”Otava” ja seitsemän tähteä sekä yhtiön perustamisvuosi 1890. Otavan tavaramerkistä on monia selvästi toisistaan poikkeavaa versiota, jotka ovat kuitenkin perushahmoltaan samanlaisia.
Tavaramerkkioikeus eroaa suuresti tekijänoikeudesta.
Tavaramerkkioikeus tarkoittaa, että toinen ei saa laskea markkinoille tavaroita tai palveluja varustettuna merkillä, joka on sekoitettavissa suojattuun merkkiin.
Tavaramerkkilain (6 § 1) mukaan Tunnusmerkkien katsotaan tämän lain mukaan olevan toisiinsa sekoitettavissa vain, jos ne tarkoittavat samoja tai samankaltaisia tavaralajeja.
Kauppalehdessä ei siis tiedetä, että Sampo-yhtiöt ja mainittu lehti eivät näyttäisi puuhailevan lainkaan samojen tai samankaltaisten tavara- ja palvelulajien kanssa.
Kaiken kattava rekisteröinti ei onnistu.
Perusjuristin on tiedettävä, että rekisteriin merkitään tavaramerkkiluokat ja että tavaran laji määrää suojan piirin.
Olen tavannut vuosikymmeniä sanoa luennollani sanoa, että ennen oli markkinoilla Voitto-suksensiteitä ja Voitto-yskänpastilleja. Oli Helmi-merkkisiä ryynejä ja Helmi-merkkisiä terveyssiteitä. Ne eivät loukanneet toisiaan koska tavaralajit ovat etäisiä.
Vakuutusyhtiön ja aikakauslehden liikemerkit eivät häiritse toisiaan. Silmämääräisesti sanoisin lisäksi, etteivät ne ole tavaramerkkioikeudellisesti toisiinsa sekoitettavissa. Vuosikymmenestä toiseen törmään lehtien löysäpäisiin (harebrained) juttuihin, joissa suomalaisen kauppaliikkeen S-kirjainta verrataan sveitsiläisen finanssiyrityksen S-kirjaimeen tai muuta sellaista.
Kirjoittajat eivät ajattele sen vertaa, että kirjainten ja numeroiden asettelussa ei kuluneiden vuosituhansien jälkeen ole paljon sijaa omaperäisyydelle, vaikka esimerkiksi IBM tietää, millainen teho on kirjainten lävistämisellä seitsemällä vaakaviivalla. Se lisää valtavasti erottamiskykyä (distinkviteettiä).
Yksinkertainen sääntö ei mene jakeluun. Nämä sinänsä yksinkertaiset tunnuskuviot ovat suojattuja ainoastaan elinkeinonharjoittajan toimintaan liittyen. Tekijänoikeuden suojaamia logoja on toki olemassa – kuten esimerkiksi Michelin-ukko (alk. 1898).
Säännöstä on sitten– lähinnä toiminimioikeuden puolella – ns. Kodak-oppi. Erittäin kuuluisa merkki saattaa saada suojaa yllättävissäkin tavaralajeissa, koska yleisö ei enää ihmettele, jos polkupyörän merkki on Kodak tai aurinkolasien Ferrari tai kellon Porsche.
Monogrammin tyyppisissä merkeissä, joita Kauppalehti tarjoaa ”plagiaattitapauksena” tuo tulee tuskin kysymykseen. Kuuluisa ja harvinainen kalligrafiaan eli tekstityyppiin perustuva tavaramerkki on Coca-Cola. Saman käsialan käyttäminen muun tuotteen (paitsi kolajuoman) yhteydessä on sallittua.
Sampo ryhmän if… -merkkiä eivät loukkaa maan lukuisat urheiluseurat, joiden nimi on tyyppiä IF Drott.
IFK tarkoittaa idorottsförening kamraterna eli urheiluseura toverit.
Niin se on, toverit. Ei Ranska haasta Hollantia oikeuteen, vaikka logo (lippu) on hyvin samanlainen.

1. syyskuuta 2008

Särökieli


Ensimmäinen vahva muistikuvani vastenmielisyydestä väärää kieltä kohtaan oli jonkun aikuisen repliikki, että oli syöty kakkoo. Mieli kiehahti kun luulin, että oli pistelty kakkaa.
Äidin vanhemmat olivat satakuntalaisia, mutta kauppiaan kuuluu virittää korvansa ja kielensä asiakkaan mieliksi. Äidinisän puheessa minua, viisivuotiasta, häiritsi vain kummallinen heikko aste kenkät.
Omanpuheenparren eli murteen keskeinen sisältö, ryhmäidentiteetin vahvistaminen, kulki rinnan kielen ilojen kanssa. Kielimestareitamme olivat paikkakunnan juopot, sillä juoppojen seuraileminen oli suosittua ja kaikin puolin luvallista pikkupoikien hommaa, ja oli siellä tyttöjäkin.
Olen lukenut kernolla korvalla itsekin ihailemieni tekstityöläisten muistelmia ja heistä kirjoitettua. Oudon usein he itsekin viittaavat siihen, että vaikka olisivat niittäneet isompana mainetta ansioituneina suupaltteina, kuunteleminen ja nimenomaan sopimattomien juttujen kuunteleminen oli tärkeä askel.
Olen muistavinani, että jopa Juice olisi viitannut tähän.
Päätalo, joka siis on todella merkittävä humoristi, selittää olleensa ujouttaan ja arkuuttaan todella ahne kuuntelija. Yleisön joukossa on vielä sellaisia, jotka pitävät Päätaloa harvaniitisenä kertojana. Sopisi katsoa, miten usein hän viittaa kielen rekistereihin – puhui leveästi merimaan miesten tapaan (Oulun seudun); - sanoin tekoselkosteni vanhan väen tavoin.
Teemaksi Päätalo nostaa ihmisen sopeutumattomuuden kielen tasolle siirrettynä Tampere-kirjoissaan, joissa vaimo ja anoppi säksättävät vaikeasti käsitettävää Turun seudun kieltään ja etenkin anoppi pyytelee, että Kalle, joka on muutoin mieluinen vävy, lakkaisi käyttämästä ilkeää murrettaan.
Meidän koulussa muuan lehtori menetti mahdollisuutensa kerrasta sanottuaan tunnilla: ”Ette käyttäisi tuota murretta, kun se on niin rumaa.”
Tuo on yksi taitava tapa sanoa, ettei ihmistä aiotakaan hyväksyä sellaisena kuin hän on.
Miksi ”Tuntemattomassa sotilaassa” on niin paljon eri murteita?
Sanokaapa huviksenne!
Miksi sieltä puuttuu Linnan oma murre, joka sitten puhkeaa loistoon ”Pohjantähdessä”? (Koskela tosin, mutta vaivoin havaittavasti.)
Vastaus: se on hyvin taitava tapa kuvata sotaa hirviönä, joka yrittää ensin murskata identiteetin ja vie sen jälkeen hengen. Miksi Vanhalalla ei ole erottuvaa murretta? Koska hän on kuuntelija ja kielellä nautiskelija. Sitähän Linna korostelee. Vanhala hihitteli sekä ontoille fraaseille että lystiltä kuulostaville sanoille (”ylen sankia priha”).
Linnan todellinen sankari, Määttä, on Kalle Päätalon heimoveli, jonka puheen erikoisuus on vähäpuheisuus.
Nostaisin kumminkin oman puhetavan säilyttäjistä esiin vielä yhden joukon, suuresti vaikuttuneena päivän sukulaisretkeilystä, johon viittaa eilisen oven korvannut merkillinen portti. Vihje: paikkakunta on Rauma.
Nimittäin vanhat naiset! Sellaiset kuin Mäkipernaan Isu. Jostain syystä muistan erikoisen elävästi tarinan, jossa hän kertoi kylän akkojen epäilleen, että hän olisi ollut pieniin päin eli kaati korkialla (esiliina pystyssä), vaikka aviomies oli ollut hengettömänä vuosikaudet – ”kun ei meirän tuvas heilu muu kuin tärpäntikkeli”.
Yleiskielinen ”tuppi heiluu” ei tietenkään tarkoita tuppea. Tärpäntikkeli puolestaan on seinäkellon heiluri. Ahkerasta työmiehestä tai kiihkeästä kauppiaasta saatettiin sanoa että ”mies on kuin tärpäntikkeli”.
Luuloni mukaan sana viittaa kukaties ruotsin kautta ranskan sanaan ”perpendiculaire”, pystysuora – heiluri on ”pendule”.
Hm. Ja mitä ovat ne hippulat, jotka vinkuvat?

31. elokuuta 2008

Kaksoisluovutus



Joskus ei kykene vaikenemaan asiasta niin ettei sanoisi jotain.
Kommenteista näin, että silmin nähden päivän aiheeseen ja mihinkään muuhunkaan aiheeseen liittymätön valokuva osattiin liittää tunteeseen; pursiseuralla oli pidetty muistotilaisuus, ja ehkäpä kuukausiksi riisuttujen mastojen tyhjänpäiväisyys ja Lauttasaaren vesitornin poikkeuksellinen kauneus lävistivät mieltä.
Ehkä tornin muoto miellyttää niin suuresti siksi että se muistuttaa niin kovin toista hyödyllistä vesisäiliötä, lakillista sientä.
En pidä vesitorneista, joiden muoto tuo mieleen saksalaisen käsikranaatin.
Miksi Eiffel-torni on sen muotoinen? Klotoidi on spiraali, jonka kaarevuus on suoraan verrannollinen kaaren pituuteen. Sanaa käytetään yleensä tienrakennuksessa, kun haetaan kaarteen aikaderivaattoja. Eiffel-tornin ääriviivassa on lujuusopillisesti äärimmäisen edullinen massan ja jäykkyyden suhde. Silmämääräisesti katsoen se on sama kuin tien kaarre, joka ei kallista matkustajaa.
Tornin aiheuttama tunne-elämys on raju. Moni kieltäytyy jyrkästi ja päättäväisesti milloinkaan nousemasta sinne; välinpitämättömäksi en ole huomannut kenenkään jääneen.
Huonon televisio-ohjelman ja hyvän kirjan ero on tuo sama. Huonon kuvasarjan dramaturgia on synkronoitu katsojan arvioituun matalaan tunnetasoon, ja lisäksi merkityskerrokset on riisuttu.
Tekstin ylivoima on sen ärsyttävyys.
Käsitin vasta taannoin, että elollisen olion yksi perustunnus on suomeksi ärtyvyys. Mikrobi liikahtaa ärryttyään esimerkiksi ympäristön happamuuden muutoksesta. Stimulation ja irritation on joskus sama asia.
Lukemisen ylivoima on mielen ärtyvyys.
Alan nyt ymmärtää, miksi Kalle Päätalon isä vihasi kirjoja ja lukemista. Päätalo kertoo senkin hyvin. Tavallisimmin nuorten lukijoiden ahdistelu ja häirintä kai johtuu epäilystä, että asianomainen laiskottelee. Omassa ahdasmielisyydessäni television edessä reporankana surffaileminen on tyhmistymistä mutta lukeminen ei koskaan.
Salaleuhka Päätalo oli myös isänsä silmissä eturivin työmies.
Kyllä se kirjojen kukistamishalu on pohjaltaan pelkoa. Teksti henkii muutosta eli se uhkaa omaa kenties hyvinkin huterasti rakennettua rauhaa. Siksi se on kiellettävä. (Eiffel-tornin ääriviiva kuljettaa katsetta eli aiheuttaa muutosta.)
Maon pienen punaisen kirjan lukijat eivät lukeneet kirjaa – kysymyksessä oli ilmiselvä rituaali, taikojen tekemistä. Luettiin ääneen toisille, toisteltiin, heristeltiin kirjaa. Kirja oli kuin teräase, jolla pakotettiin muita samaan suggestioon.
Hyvän tekstin merkitykset käyvät sisällissotaa. Otsikkoni on lainopillinen termi, josta mieleeni tulee nykyisin sellainen painiottelu, jossa molemmat painijat kiirehtivät luovuttamaan eli suomaan vastapuolelle luovutusvoiton. Näin kuuluu joskus tapahtuneen. Lainopissa se tarkoittaa kahdelle luovuttamista ja luovuttaminen tarkoittaa antamista.
Huonot kirjat eivät ole vaarallisia.
Hyvät ovat.
= = =
Kirjoittamisesta katso Arja Juujärvi, Manu propria, käsin kirjoittaminen Suomessa.
http://personal.inet.fi/koti/yeslake/ManuPropria_eBook_lyh_72dpi.pdf

30. elokuuta 2008

Verdana


Kirjaimet eli oikeastaan typografia ja kalligrafia ovat oudosti unohtuneet taiteiden joukosta. Ne ovat muka ammattilaisten asioita. Kiinan ja Japanin arvellaan olevan eri asioita, ja kun niissä maissa ovat ne kirjainmerkitkin niin erilaisia.
Olen suunnitellut monta runoa piirroselokuviksi, koska joskus haen kirjoittaessani sanalle vain sille ominaisia kirjainmuotoja ja värejä, liikettä ja lepatusta.
Jonkin toisen kerran kirjoittaminen tuntuu kuin pudottelisi kirjaimia – monivärisiä paperiliittimiä, sormiensa voimalla ja silmiensä tahdolla pöydältä lattialle.
Kirjapaino ei tätä tuntemistapaa hävittänyt. Ensimmäiset sata vuottaan kirjat olivat myös kuvataidetta. Olen tuijottanut minäkin Gutenbergin isoa mustaa raamattua Kongressin kirjaston edustustiloissa, alakerrassa vasemmalla, vitriinissä.
Sellaista on väitetty, että kirjapainotaito haluttiin pitää väärentämisenä – painojäljen piti muistuttaa mahdollisimman tarkoin mestarillisesti kynällä pergamentille siveltyä.
Voipi olla.
Renessanssin kirjaimet ovat silti samanarvoisia ja samanhenkisiä taideteoksia kuin aikakauden veistokset ja maalaukset. Erinäisistä syistä, joista olen auttavasti selvillä, Venetsia ja muutaman muun ohella Aldus Manutiuksen kirjapaino ja sen delfiinimerkki nousivat käsittämättömiin korkeuksiin. Claude Garamond jatkoi.
Kohopainon aikakaudella joku kehitti mainion Raamattuihin soivan kirjaimen – mahdollisimman paljon luettavaa tekstiä pienelle alalle ja ohuelle paperille. Joku toinen (John Baskerville) kehitteli kirjainmallinsa kivenhakkaajan ammattitaidollaan.
Tämä nyt näkemänne Verdana on oikeastaan Gillin ja Zapfin työn tulosta – ja groteskin eli pääteviivattoman tyypin käyttäminen tekstiin on tietokoneaikaa. Verdana on samoin kuin Arial Microsoftin perusfontti.
Tuo Zapf, josta löytyy verkosta yhtä hyvä artikkeli kuin kaikista mieleen tulevista fonteista, rakensi Palatinon, Optiman ja sitten Book Antiquan.
Jos katselette Wikipedian kautta näytteitä, j-kirjain on monimuotoisin, ja tyypin ilmeen luovat tietenkin ylä- ja alapituudet.
Mutta ongelma – ja eilen mainitsemani Bembo – liittyy painotekniikkaan. Jokseenkin kaikista suurenmoisista kirjaimista löytyy tätä nykyä digitoidut versiot, mutta ei se ole sama. Minulle kirja on vielä silloin kun sen parhain on kohopainon tuote, jossa tuntuu ja näkyy sulan metallin suudelma.
Nykyisin käytetty painotekniikka ei tee samaa tunnetta.
Luulen että Suomesta ovat kaikki todella hyvät käsin tekstaajat joko kuolleet tai eläkkeellä. Kun aloittelin alalla, kirjoihin tehtiin vielä kansia kirjaimia myöten käsityönä, mutta tiettävästi enää ei.

Pellon seinistä puuttuvat
puut, tuvat;
muuttuvat, kun
tuulet suuttuvat,
työntävät tänne valosta
sylin täyden
yön toisesta talosta.

29. elokuuta 2008

Hulluksi


Osaisiko joku neuvoa, missä myydään sellaisia raskaustestin kaltaisia pakkauksia, että voisi katsoa virtsasta tai verestä tai muusta jalosta eritteestä, että noinkohan sitä on tullut lopullisesti hulluksi.
Ajattelin käydä tietämässä asiaa apteekista mutta en taida ehtiä.
Epämiehekkään vaikeroinnin aihe on yhä yleisempi havainto: on peräti vaikea muistaa, mitä on oikeasti tehnyt ja mitä vain luvannut tehdä.
Maalla ennen tosin sanottiin, ettei kahta hyvää tarvita, sitä että lupaa ja sen jälkeen vielä pitää lupauksensa.
Kysymyksessä on myös paradoksi. Lupaaminen osoittaa hyvää ja hellää luonnetta, lupauksen täyttämättä jättäminen taas rationaalista ja muutenkin korkeaa henkistä kehitystasoa henkivää harkintaa.
Niinpä en muista – todellisuudessa en ole muistavinani – mitä aioin tänään kirjoittaa, ja kuittaan tämän viittaamalla lainsäädäntöön.
Menettely johtuu siitä, että luulin olevani selvillä verkkokaupan uusimmistakin säännöistä. En vain ollut. Kun oli perehdyttävä eräisiin papereihin ja laadittava muuan lausunto, kävi ilmi, että Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2005/29/EY sisältää kuin sisältääkin sellaisia yksityiskohtaisia sääntöjä, joiden tietäminen on tarpeen minulle ja luullakseni monille muille.
Kysyjille olen tavannut sanoa, että hyvämaineisista paikoista uskaltaa ostaa pankki- tai luottokortilla tavaraa. Sellaisia hyvämaineisia paikkoja ovat tietysti vakiintuneet kotimaiset kauppaliikkeet, jotka harjoittavat tätä nykyä verkkomyyntiä, siis esimerkiksi Akateeminen tai Suomalainen kirjakauppa.
Olen opettanut itseni vilkaisemaan näitä ennen kuin tilaan taas viisi kiloa kirjoja Amazonista, sillä yllättävän usein intohimon kohde löytyy Helsingistä ja on huomattavan halpa ja hauska käydä ostamassa myymälästä. Verkkokirjakaupoissa ainakin minä petän itseäni jatkuvasti tuijottamalla vain kirjan hintaa, vaikka hyvin tiedän jatkuvasti kohoavat lähetyskustannukset. Nyrkkisääntö: kirja on Suomessa halvempi. Toinen nyrkkisääntö: brittien ja jenkkien Amazonissa saman kirjan hintaero voi olla yllättävän suuri. Katselen juuri Jyrki Virolaista ja muita ajatellen ostaakseni John P. Dawsonin kirjaa The Oracles of Law ja yritän ymmärtää, onko kysymyksessä uusi painos. Kirja kumminkin oli väitöskirjaa tehdessäni parhaita tuomareista ja tuomitsemistoiminnasta kirjoitettuja teoksia – ei kuitenkaan millään muotoa yleistajuinen esitys.
Mutta neuvoisin silmäämään edellä mainitun direktiivin artiklat 5 – 9. Niistä voi olla iloa ja kukaties jopa lohdutusta.
En pidä tarpeellisena jäljentää sääntöjä tähän, koska teksti löytyy tuolla numerolla suoraan googlaten.
En pidä kauheasti ohjelmien päivityksistä. Monen aiheellisesti moittima kirjain eli fontti on Firefoxin päivityksen tulos, ja minulta menee varmaan joitakin päiviä ennen kuin keksin, miten saan tekstin taas siivollisen näköiseksi.
Vakiintuneessa käytössä on ollut Verdana ja yritän tätä nyt leikepöydän kautta suoraan Wordista.
Eikö olekin muuten ihme, että paperilta sitä haluaa lukea pääteviivallista (serif) tekstiä mutta ruudulta mielellään pääteviivatonta?
Eilinen fontti on printtinä omaa silmääni miellyttävä Book Antiqua. Apurahahakemuksiin käytän Garamondia, joka on kaunis – ei kuitenkaan yhtä kaunis kuin Bembo, joka ei kuulu vakiovalikoimiin.
Excelissä ja Accessissa ja muutoinkin taulukoissa omille huonoille silmilleni sopivin on vanha puhelinluetteloteksti MS Bell. Suosittelen.

28. elokuuta 2008

Kilpailuoikeudesta

Tämä kirjoitus voi olla tarkoitettu vakavasti otettavaksi mutta ei ole sitä.

Siis ajatuskoe tai harha-ajatus: kun yleiseen kieleen tartutetaan sana tai sanonta esimerkiksi tieteestä, voi hyvinkin tapahtua kokonainen sarja vaikeasti havaittavia merkityksen muutoksia.

Ääritapaukset ovat tuttuja kaikille – lukuisat puolueet ja ryhmät ovat alkaneet ylpeinä käyttää entisaikoina saamiaan haukkumanimiä. Sellaisia sanoja ovat englannin whig ja tory, jotka eivät ole vieläkään ihan kadonneet käytöstä. Ranskassa oli toisen tai kolmannen tasavallan aikana menestyvä poliittinen puolue, jonka nimi oli ”opportunistit”.

Kääntöpuoli: sana menettää merkityksensä muuttuessaan nimeksi. Radio-ohjelmassa (”Kemppinen” jatkuu 5.9. alkaen) kysyin valtiovarainministeri Kataiselta, joka muuten osoittautui sympaattiseksi pojaksi, mitä ”kokoomus” tarkoittaa. Hän osoitti oivallisia edellytyksiä poliitikon ammattiin kasaamalla hyvän vastauksen kakistelematta. Hän selitti sen historialla, ja se on kai aivan oikea selitys. En sitten iljennyt ryhtyä inttämään, miksi puolue ei ole ”konservatiivinen” tai ”maltillinen” kuten monet sisarpuolueensa.

”Maalaisliitto” oli uljas nimi. Pidän siitä. Olenhan maalainen (Kirkkonummi). Mutta sepä ei ollut syntyessään puolue, vaan liike, ja autonomian ajan viimeiset vuosikymmenet on nimetty osaavasti ”liikkeiden aikakaudeksi”. Oli jopa työväenliike, joka oli hyvä liike, mutta kuten Pohjanmaalla oli tapana sanoa, herrat sen sitten pilasivat. Ja oli nuorisoseuraliike ja raittiusliike ja naisasialiike.

Kilpailu on tällainen merkitykseltään hajonnut sana.

Se on sääli, koska elämme kilpailutaloudessa ja elämysyhteiskunnassa.

Taloudessa kilpailu tarkoittaa samaa kuin raamatullinen kilvoittelu. Kauan sitten esitettiin arvaus, että olot oikenisivat, jos valtio pitäisi lainsäätäjänä ja rahoittajana näppinsä kurissa, koska ns. kilpailu johtaisi automaattisesti aleneviin hintoihin ja paranevaan laatuun.

Tämä on luultavasti aivan oikea periaate esimerkiksi monia monopoleja vastustettaessa. Monopoli tarkoittaa sellaista liiketoimintaa, jolla ei ole kilpailua. Kun tämä on vain kirjoitusta sanoista, jätän maininnalle, että julkisten palvelujen kilpailuttaminen – näiden vuosien muotiajatus – on nähdäkseni peräisin isästä perkeleestä. En myöskään mene tällä kertaa siihen, että ulkoistaminen näyttää tarkoittavan ulostamista, vaikka sanoissa näyttäisi olevan yhden kirjaimen ero. ”Olemme ulostaneet huoltopalvelumme” (ja toivomme että joku korjaisi tuotoksen pois haisemasta).

Kilpailutalous tuo kuitenkin liian voimakkaasti mieleen höpökilpailut, joista urheilu on tunnetuin. Sellainen kilpaileminen on nuorten lintujen ja nisäkkäiden käyttäytymistä, jossa perimmäinen tarkoitus on herättää vastakkaisen sukupuolen paritteluhalu.

Urheilutilaisuudet ja rituaalit muistuttavatkin erehdyttävästi soidinmenoja. Erilaiset kiiman merkit, kuten kirjavat värit ja merkillinen liikehdintä, ovat suuressa suosiossa, ja juuri tästä syystä ikääntyneiden ihmisten kilpailutoimintaa häpeää katsella.

Tuollaisia kilpailuja on kahta lajia – otteluja ja laumatapahtumia. Ottelussa kalistellaan sarvia tai jotain muita ruumiinosia, kunnes toinen ottelija perääntyy tai vaipuu pyörtyneenä tantereelle. Laumaurheiluissa enemmän tai vähemmän keinotekoiset säännöt määräävät voittajan tai voittajat.

Ennen kuin suojeluskunnat, kansakoulu ja armeija sekaantuivat asiaan, kilpailuja pidettiin joko hyödyttöminä tai sitten harmittomina nuorten ajantappokeinoina, jotka eivät kuitenkaan voineet vetää vertoja sellaisille aikuisten harrasteille kuin kortin pelaamiselle ja humalassa öyhkimiselle.