
Hiukan tunteellisesti: Saksan ja Ranskan tuhatvuotisen sodan päättyminen on yksi elinaikani uskomattomia käänteitä – Euroopan hiili- ja teräsunioni, myöhempi EEC ja nykyinen EY.
Willy Brandtin ”Warschauer Kniefall” eli polvistuminen Varsovan muistomerkillä 1970 oli joidenkin mielestä turhaa teatraalisuutta, joidenkin mielestä käännekohta kansallisen häpeän yksiselitteisenä tunnustuksena.
DDR ei tuntenut aihetta häpeään; väitetään että sieltä tullut diplomaatti olisi puhunut Suomen Lapissa olevista länsisaksalaisten kaatuneiden hautausmaista.
Olen etsinyt silmä kourassa suomalaisten juristien häpeän osoituksia vuoden 1918 tuomioista, joita oli langettamassa melkein koko suomalainen lakimieskunta. Voin vakuuttaa, ettei löydy vähällä.
Kuuntelin muutamia vuosikymmeniä, esittäisikö edes seuraava sukupolvi pahoittelunsa 1930-luvun oikeistoliikkeiden ylilyönneistä. Yleensä ei kuule muuta kuin älyllisesti ala-arvoisia jupinoita ”sellaisista ajoista”.
Niinpä tuli puheeksi – radio-ohjelmassa – miksi Venäjä ja venäläiset eivät häpeä. Totta: jotkut sanovat olleensa itsekin stalinismin uhreja, ja on siinä perää.
Pääsyy, sanoi Juhani Forsberg toistaen tunnetun lauseen: Neuvostoliitto ja neuvostokansa kärsivät niin kuvaamattomat tappiot kukistaessaan fasismin, että he ja heidän jälkeläisensä ovat pysyvästi saamamiehiä ihmiskunnan tai ainakin Euroopan historiassa. Heillä ei ole syytä hävetä. Eikä katua.
Laski sen miten laski, tappiot olivat valtavat, pohjattomat.
Silti en pidä siitä, että läntiset valtiomiehet ja –naiset osallistuvat uudelleen aloitettuihin voitonjuhliin.
Suuhun nousee karvas maku, johon ei ole lääkettä. Kuulun niihin, jotka uskovat Leninin + Stalinin ja Hitlerin samanlaisuuteen. Ilman Leninin ja Stalinin maailmanvallankumoushanketta, jota pidän totena, Hitlerillä ja hänen puolueellaan ei olisi ollut kasvualustaa eikä menestymisen mahdollisuutta.
Sisällissota, Stalinin toimet 1930-luvulla ja Itä-Euroopan sorto 1945-1989 vertautuvat Hitlerin hallintoon kaasukammioita lukuun ottamatta.
Silti Stalinin leireillä koki ennenaikaisen kuoleman kaksi – kymmenen kertaa enemmän ihmisiä kuin Hitlerin leireillä. Pari miljoonaa sotilasta kaatui tai kuoli järjettömän sodanjohdon seurauksena.
Kanadalaissyntyinen professori Robert Gellately julkaisi uusimman tiiviisti asiakirjoihin perustuvan tutkimuksen kauan kadoksissa olleista kaksoisveljistä, Hitleristä ja Stalinista, ja sijoitti Leninin samaan kuvaan kovan luokan terroristina.
Osmo Jussila, jolla on ollut aikaisemmin muitakin painotuksia, kirjoitti Kanavassa saksalaiseen tutkimukseen ja GRU-loikkarin ”Viktor Suvorovin” kirjoituksiin perustuvan artikkelin, jonka ydinsisältö on ingressissä:” Itse asiassahan se oli Stalin, joka yhdessä Hitlerin kanssa päästi toisen maailmansodan valloilleen. Stalinin aikomuksenahan oli sodan avulla sovjetisoida niin koko Eurooppa kuin maailmakin. Mutta kun Hitler ehti ensin.”
Tätä tulkintaa ei pidä huiskia syrjään propagandana. Suomalaiset tietävät asiasta jotain omakohtaisestikin, ja virolaiset enemmän.
Postneuvostolainen trauma taitaa olla tosiasia monella suunnalla. Yksi niistä suunnista on Suomi. Yhteisymmärrys ei synny ystävyyttä vakuuttelemalla; sitä kokeiltiin Neuvostoliiton kanssa puoli vuosisataa ja keisarikunnan kanssa vielä kauemmin.
Yhteisymmärrys voi syntyä – niin kuin Etelä-Afrikassa apartheidin jälkeen – hakemalla totuus esiin ja jättämällä syyllisyys vähemmälle.
Viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen, sanoi entinen poika. Yksi tosiasia on, että venäläinen uhri-ajattelu, jota ilmensivät niinkin erilaiset ihmiset kuin Tarkovski ja Solzhenitsyn, ei perustu tosiasioihin.















