Muu kuin demokratia

Kolme maailman johtavaa suurvaltaa eivät ole demokratioita, Yhdysvallat, Kiina ja Venäjä.

Mittatikkuna käytän Yhdysvaltain perustuslakia ja Ranskan vuoden 1789 ihmisoikeuksien julistusta eli puhe ei ole edustuksellisesta poliittisesta järjestelmästä. Puhe on siitä, että ainakin nimeksi ja malliksi yksittäisille ihmisille luvataan antaa mahdollisuuksia merkittävää vihollista eli omaa isänmaataan vastaan.

Yhdysvaltojen kohdalle sijoitan sen varauksen, että he katsovat itse turvautuneensa sotiensa ja niihin verrattavan terrorismin vuoksi poikkeukselliseen lainsäädäntöön. Myönnän, että valtiolla on oikeus tällaisiin tulkintoihin.

Demokratialla tarkoitan tässä jotain samanlaista kuin mm. Dworkin käyttäessään sanontaa rule of law.

Sen varalta, että joku haluaisi väitellä näin selvästä asiasta, muistutan että esimerkiksi Hitler oli virheettömillä vaaleilla valittu Johtaja ja muun muassa erilaisten vähemmistöjen murhaaminen oli Saksassa voimassa olleiden lain mukaista toimintaa.

Siihen asti vallinneen tulkinnan mukaan myös Nürnbergin oikeudenkäynnit olivat lakiin perustumattomia. Tuo tulkinta muuttui ja seison sen muutoksen takana. Ihmisoikeudet ovat paljon isompi asia kuin sisäpalveluohjesääntö.

Vanha saksalainen suosikkini on muodollisesti ja kielellisesti erittäin hyvin kirjoitettu Berliinin alioikeuden (Amtsgericht) 1938 julistama päätös, jossa selvitetään, oliko juutalaisuus huoneenvuokralain tarkoittamaa pahennuksen herättämistä eli vuokrasuhteen purkamisperuste. (Oli.)

Olen pahoillani siitä, ettei tuota päätöstä tai sen kaltaisia mainita oikeustieteellisen tiedekunnan keskeisissä oppikirjoissa. Suomen vuoden 1918 valtiorikosoikeudet eivät olleet lainvastaisia, mutta sen sijaan tuomioista tavallisin (maanpetos) oli virheellistä lain soveltamista jo vuoden 1918 käsityskannan mukaan. Oikea lainkohta olisi ollut kapina.

Kuuluvimmat tiedotusvälineet lupaavat nyt Kaukasiaan ja siis Eurooppaan vuosien tai vuosikymmenien levottomuuksia. Luulen että se sana pitää.

Kun samoissa uutisissa kumminkin pyöritellään vuosikymmenten takaisia juopottelujuttuja ja muuta toisarvoista, joudun nyt itse esittämään ääneen sen epäilyn, jonka vastuulliset poliitikot kyllä tietävät mutta eivät voi sanoa.

Venäjän menettelyn ja uuden asenteen todennäköinen syy on vakava taloudellinen kriisi.

Valitettavasti minulla ei ole pienimpiäkään mahdollisuuksia perustella luuloani tosiasioilla. Arvaukseni perustuu elämänikäiseen historian opiskeluun ja uskooni, että historiasta voi oppia.

Historian opetuksen jälkeen hyvin nopeasti ja omituisin perustein aloitettu sota, etenkin siis valloitussota, on hyvin usein tarkoitettu peittämään jotain muuta. Ranskan siirtomaasodat suuntasivat huomion pois toisen keisarikunnan nopeasta rapautumisesta ja enteilivät suurta fiaskoa eli sotaa Preussin kanssa 1870-1871.

Saksan tiedämme nyt hyökänneen Puolaan 1939 puukko kurkulla. Sotatalous perustui alun perin Ruotsin keksimään menetelmään elää ryöstämällä vieraita aluetta, mutta silti Schacht ja kumppanit tiesivät, että aikaa on kaksi, korkeintaan kolme vuotta.

Stalingradilla ei ollut merkitystä. Moskovan jääminen valloittamatta jouluna 1941 oli Saksalle loppu.

Esitän siis valistuneen arvauksen, etteivät salaisen poliisin miehet ole nytkään osanneet laskea energian hintaa, vaikka ovatkin keksineet mainion keinon päästä kiertämään uhkaavan ympäristökatastrofin taloudelliset rasitukset.

Öljy ja maakaasu merkitsevät noin puolta maan todellisista tuloista. Pitkin kevättä lännen lehdet ovat kertoneet öljyntuotannon laskemisesta. Öljyvaroja riittää, mutta tuotanto ei toimi.

Presidentti Medvedev tuli nykyisiin hommiinsa Gazpromilta.

Kiinalaiset varmaan tietävät, miten asia on. En usko että he kertovat.

Hukkunut järvi

Tietysti tunnen Espoon harmaakivikirkon – tuomiokirkon. On minut vihittykin siellä. Musiikkina oli juuri oikein valittu osa Beethovenin myöhäisestä jousikvartetosta, ei tietenkään niistä hurjimmista. Laulua esitettiin. Akustiikka on sellainen että ei enää siitä parane.

Mutta tähän päivän lehdestä otettu valokuva salpasi hengen. Mitä on tuo vesi? Kirkko on Espoon, siitä ei pääse mihinkään.

Kiitos, Mr. Internet!

Espoo ja Kirkkonummi ovat tunnettuja siitä ettei niistä ole siivollista paikallishistoriaa. Helsingin historia on puolestaan niin laaja ja kohdittain niin huonosti laadittu, että tietojen kerääminen siitä on itkun takana. Vain Helsingin pitäjä voi arvioida hoitaneensa tässä asiassa leiviskänsä. M. Kuisman nimi historiateoksen nimiössä on laadun tae.

Mutta suuntaa antavat tiedot löytyvät netistä.

Espoon Kirkkojärvi, jonka jäänne komeilee kartalla kaupungista tultaessa Ikean edessä Tarvontien pohjoispuolella, kuivattiin moottoritietä rakennettaessa.

En olisi ikinä osannut kuvitella, että kirkon paikka oli todellisuudessa tuollainen. Noin avara!

Olin pikku hiljaa ihmetellyt, miten keskiajalla rakennettiin noin mahtava kirkko niin hankalaan paikkaan, pienen purosen äyräälle, virastotalon taakse ja rautatieaseman tuntumaan…

Ja minä kun rakastan kadonneita järviä ja eksyneitä jokia! Paikallinen kotiseutujoukkio on painattanut kyläkirjaan valokuvan, jossa ajetaan purjeilla Sundetia Jorvaksesta Masalaan – mutta tämän viikinkiaikaisen vetokannaksen ehtyminen on rannikon normaalia maannousemaa, joka puolestaan ei johdu maapallon lommahtamisesta mannerjään sulamisen jälkeen, vaan hyrrävoimista, joihin vaikuttaa mannerjää, maankuoren paksuus ja moni muu asia.

Järvien teurastaminen oli muotia 1800-luvulla. Orimattilassakin oli sangen suuri järvi, mutta ei enää ole. 1900-luvulla siirryttiin soiden surmaamiseen, ja niitä ajatellen Koijärvi-liike alkoi aivan liian myöhään. Eteläisen Suomen kai ainoa uskottava suo on Torronsuo.

Mietin näitä kostonhimoisena muutama viikko sitten Rautalammin – Laukaan seudulla. Siellä niitä on, järviä, ja järvi on minun sielunmaisemani. Ja suo.

Espoossa olen ollut melkein päivittäin yli 40 vuotta enkä ole oppinut siitä pitämään. Tapiola, jossa asuu tälläkin hetkellä lähisukulaisia, oli ennen nähtävyys, mutta ei ole enää. En silti halua sanoa siitä pahaa sanaa. Moni haluaa asua juuri siellä. Siellä on paljon sellaista mitä Espoossa ollaan muutoin vailla, teatteri, elokuvateatteri, konserttisali, taidemuseo, hyvä kirjasto ja kirjakauppa, hyviä kouluja ja hyvä korkeakoulu.

Espoon asemanseutuun en ole kuullut kenenkään kiintyneen. Tiettävästi virastotalon purkamista suunnitellaan. Verkosta löytyy kuvasarjoja ja piirustuksia, joista käy ilmi, ettei hanke ollut alkujaankaan häävi, ja kun sitä aikansa sorvailtiin kunnallispoliittisesti, tulos oli se mikä oli.

Joka tapauksessa yksi Etelä-Suomen kauneimmista kirkoista ja menneisyyden maisemista on niin pahasti piilossa, että äkkinäinen yllättyy. Siinä on pantu moskova peittämään Suomen keskiaikaa, pankkien rahoilla ja kokoomuksen ja demareiden yhteisymmärryksessä. Espoo oli sotien jälkeen asevelisosialismin ja sen varaan syntyneen aluerakentamisen temmellysaluetta – mutta toisaalta asuntojen tarve oli ajoittain hirvittävä. Viime vuosikymmeninä Espoon Helsingin puoleiselle rantaviivalle on rakennettu teknologiateollisuuden pysyvät näyttelytilat.

Jos päätyisin pitämään vielä kulttuurihistorian luennon tai seminaarin, Espoosta löytyisivät havaintoesimerkit Suomen koko itsenäisyyden ajan kehityksen käännekohdista.

Näyttäisin sen maantien kohdan siitä Henry Parlandin runosta. Parland kirjoitti:

Karata taivaasta - / saada potkut helvetistä - / muuttaa Kauniaisiin! - / Siinä se!

Vääpeli

Minulla meni maku armeijasta kotiuttamisjunassa. Ensimmäisenä siviiliyönä osasin rakentaa saattajana olleen vääpelin tai ylivääpelin – en muista kumman – elämäntarinan.

Hän oli ollut mielestämme hieman turhankin kova huutamaan, eikä hän ollut saanut mainetta asiallisuudesta eikä epäasiallisuudesta. Tuskin häntä panivat merkille esimiehet enempää kuin alaiset. Mutta sodassa hän oli väsynyt.

Kanta-aliupseerin ura oli sotien jälkeen todella ikävä ja heikosti palkattu.

Olin ymmärtänyt junamatkalla keskustellessamme – ensimmäistä ja viimeistä kertaa ihmisiksi – että häntä kiinnosti päästä hiljaisena pyhäaamuna kalaan, mutta vene oli huono eikä pyydyksissä ollut kehumista, kun ei ollut tullut kunnostetuksi.

Muutamat hänen virkatoverinsa erottuivat joukosta. Yksi oli miesten mies. Hänellä oli luonnetta ja kokoa ja hänen puheissaan oli painoa. Toinen oli raikuli ja sai nopeasti kosketuksen joukkoon eli niihin asevelvollisiin, jotka olivat ihmisen puheen tavoitettavissa. Kolmas oli yrmy, jonka vihaamista rakastettiin; hänellä oli jokin ihottuma niin että kasvot hilseilivät, kun hän rypisteli niitä. Keittiön ylikersantti oli tyhmä ja ylpeä siitä – hän oli pohjalainen.

Asevelvollisuus oli ollut minullekin maastoesterata, samantapainen suoritus kuin koulu. Useimmat meistä aavistivat hämärästi, ettei kunnostautuminen johtaisi mihinkään, kuten ei liioin laittautuminen silmätikuksi tai vetämättömäksi heittäytyminen.

Tämä kotiutettavia saattamassa ollut vääpeli jatkoi Tampereelle saakka. Jotain hän mainitsi sota-ajan lomalaisjunista. Ihmettelin sitä ja kysyin. Hän oli ollut viiden vuoden asevelvollisia eli joutunut olemaan myös välirauhan vakinaisessa ja sitten lisäksi jatkosodan samalla tavalla kuin kaikki muutkin.

En tiennyt, millaisia kursseja aliupseerien olisi pitänyt käydä. Osasin kuitenkin järkeillä, että kun hän ei ollut käynyt edes aliupseerikoulua vaan saanut ensin korpraalin natsan ja sitten toisenkin, hän oli nyt – vuonna 1963 – kokenut ja kouluttamaton 43-vuotias mies uransa huipulla tai itse asiassa huippunsa jo ohittaneena.

Siviiliammattia ei ollut eikä kai oikein suunnitelmiakaan aikanaan tulevan eläkeajan varalle.

Hän oli naimisissa mutta lapseton, ja hänellä oli sellainen ongelma, ettei hän ollut edes juoppo.

Hän oli jotenkin ärtynyt elämälle, mutta ei katkera.

Hänellä ei ollut halua sotamuistojen esittelemiseen ja hän mainitsi sellaisia yksikköjä, joista en tiennyt, ja paikkakuntia, joista en ollut kuullut. Impilahden muistin, koska muuan sukulaismies oli sieltä kotoisin ja pitäjän nimi oli mielestäni nolo. Sitä hän ei tullut maininneeksi, että heinäkuussa 1944 Impilahdella ammuttiin tykillä todella paljon.

Kuulo häneltä oli vaurioitunut niin paljon ettei tavallinen keskustelu sujunut aivan ongelmitta.

Hänellä ei tuntunut olevan mielipiteitä, ei erikoisempia muistoja eikä varsinkaan odotuksia.

Tämä oli asevelvollisuusaikani merkittävin kokemus. Olen vieläkin kiinnostunut vääpeleistä, koska he ovat ihmisiä, jotka yleensä tekevät sen, minkä tarvitseekin. Sen verran.

Rautatieasemalta kävelin sukulaisteni taloon ja aivan toisenlaiseen elämään.

Caucasian

Ossetian naapurissa Tshetsenian sodassa taisteli 23-vuotiaana junkkerina Leo Tolstoi.

Heti tärppäsi.

Joskus juolahtaa mieleen, että Venäjällä toivottavasti luetaan edelleen Tolstoita, joka oli erittäin suurta sukua, ja Solzhenitsyniä, joka ei ollut.

Näillä henkilöillä oli paljon muutakin yhteistä kuin suuri kirjoittamisen taito.

”Ivan Denisovitshin päivä” on vilahdellut kommenteissa.

Mieleeni tuli muisto.

Suomessa Viipurissa syntynyt Caspar Wrede, joka on jo kuollut, oli ohjannut 1970 Norjassa elokuvan ”Päivä Ivan Denisovtshin elämästä”. Pääosassa oli Tom Courtenay. Elokuvasensuuri kielsi filmin esittämisen Suomessa. Sen maahantuontia yritti Jörn Donner.

Kun olin asianajaja siihen aikaan, olin saanut melkein kaikki filmivuokraamot asiakkaikseni ja valitettelin jatkuvasti elokuvalautakunnalle ja korkeimpaan hallinto-oikeuteen elokuvien lyhentämisestä ja kieltämisestä. Suuret taistelut käytiin muun muassa Peckinpahista, ja olin muistaakseni yrittämässä myös ”Jääkärin morsiamia” vapaaksi.

Elokuvateatterissa, jonka nimi oli silloin Metropol tai Boston tai Formia tai jotain muuta, mutta Kaisaniemenkadulla, oli paikalla ulkoministeriön virkamiehiä.

Elokuva, joka muistikuvani mukaan oli sangen hyvä, jäi kieltoon.

Caspar Wredestä en ole kuullut sen jälkeen juuri mitään, eikä hänestä löydy verkostakaan mainittavia tietoja.

Toisin kuin väitetään, Tammi ei ollut ainoa pelokas, kun ”Vankileirien saariston” julkaiseminen tuli ajankohtaiseksi. Kyllä se kävi myös Otavassa, jossa se ei herättänyt mielenkiintoa. Monet suomalaiset tiedotusvälineet, kuten Yleisradio, ilmaisivat ilonsa siitä, että näitä ”valheita” ei levitetty äidinkielellämme.

Ivan oli ilmestynyt 1963 ja ”Syöpäosasto” 1968. Nobel-palkinto myönnettiin 1970. Palkinto todettiin Neuvostoliitossa poliittiseksi ja vihamieliseksi teoksi.

Näitä kahta kirjailijaa, Tolstoita ja Solzhenitsyniä, yhdistää sekin, että he rakastivat maataan mutta surivat sen kohtaloita.

Mutta Kaukasiasta. Sain kuin sainkin selvän siitä, miksi ns. valkoihoisia ihmisiä nimitetään Yhdysvalloissa edelleen kaukasialaisiksi, ”caucasian”.

Jo ennen Gobineauta, joka oli ranskalainen hölmöläinen ja natsien rotuhaihattelujen isä, muuan Johann Friedrcih Blumenbach (1752-1840) oli toimessaan Göttingenin yliopistossa ottanut vaarin Raamatun kertomuksesta Nooan arkin rantautumisesta Araratille. Blumenbach tuli mittailtuaan aikansa kalloja siihen tulokseen, että ihmisrotuja on viisi, ruskea malaijilainen, valkoinen kaukasialainen, keltainen mongolialainen, punainen amerikkalainen ja musta neekerirotu.

Tulos ei tietenkään vastaa edes kallon mittauksia.

Myös Gobineaulle sattui harmillinen takaisku. Hän tuli väittäneeksi, että valkoinen arjalainen rotu ja indoeurooppalaiset kielet kuuluvat yhteen.

”Arjalainen” on sama sana kuin ”iranilainen”.

Niin että pieleen meni sekin tieteellinen oivallus. Matka indo-arjalaisesta sanskritista on puolestaan lievästi sanottuna pitkä, mutkikas ja monihaarainen.

Nada

Cézannen taide vaatii avaamista. Se puolestaan on saatava jostain selville, että nuori Hemingway tapasi Pariisissa käydä katsomassa Cézannen maalauksia ja sanoi saaneensa niistä tavoittamattomat oivalluksensa.

Hemingway ymmärsi tauluista keinon jättää kuvaan tyhjiä kohtia. Joskus ne ovat valkoisia, kuin Kilimandzaron lumet.

Ajatus on piilotettu novellin otsikkoon. Kertomuksellahan ei ole paljon mitään tekemistä Kilimandzaron eikä lumien kanssa. Siinä muuan mies tekee kuolemaa saatuaan jalkaansa tulehduksen, joka johti kuolioon. Afrikassa siinä tosin ollaan.

Selitys on piilotettu eri kohtaan kirjaa. Toinen tarjoilija ja vanha mies pelkäävät samaa kuin kuoleva ja samaa kuin kirjoittaja: nada – ei-mitään.

”Mitä oikein mahdan pelätä?... Tyhjän tajua vain. liiankin tuttua. Pelkkää tyhjyyttä, ja tyhjiä ovat ihmiset myös…Nada meidän, joka olet nadassa, nada olkoon sinun nimesi…” (Siisti, hyvin valaistu paikka)

Cézanne oli taiteilija, joka siirteli vuoria. Tämä ei ole kielikuva. Ranskalaisessa dokumenttiohjelmassa käytiin katsomassa maalausten kohteita ja todettiin, että joka kohdassa yksityiskohtaisen huolellinen taiteilija oli poistanut erään lohhkareen, koska se olisi vaikuttanut masentavasti taivaan piirtymään, ja lisännyt toiseen kohtaan jotain muuta.

Yksinkertaiset katoamispisteet hylättyään hän tarvitsi yksityiskohtia, joiden väri tai varjo tai paino luovat omaa syvyyttään.

Renessanssin maalarit kehittivät nopeasti täydellisen syvyysvaikutelman maalatessaan kaksiulotteisia pintoja. Freskoissa osattiin ottaa huomioon myös katsojan kulma niin että ihminen on ihmisen muotoinen myös nähtynä syvältä alhaalta, ja liikkeessä.

Cézannen ja siis Hemingwayn työ oli reaktio siihen, että maalauksen perspektiivi on vaikutelma eli illuusio eli – nada.

Hemingway toistelee tuotannossaan, joka ei ole millään muotoa laadultaan tasainen, joita, teitä ja puita. Joen yli, puiden siimekseen. Muutoin niin lyhyeksi leikelty lause tekee kuitenkin tilaa elementeille, jotka piirtävät perspektiiviä ja viittaavat elämään ja tyhjyyteen.

(Luulisin että Suomen kirjallisuudessa Antti Tuuri on ehkä täydellisimmin ymmärtänyt tämän katsetta kuljettavien yksityiskohtien tärkeyden näennäistapahtumiin verrattuna.)

”Kukkulat kuin valkeat norsut” kertoo tekniikan ja kertoo tyhjäksi tulemisen pelon.

Miten ihmiset mahtoivat lukea sen aikoinaan? Mies ja nainen puhuvat naiselle suoritettavasta abortista pienellä rautatieasemalla Espanjassa kauan sitten. Aborttia ei mainita eikä asiasta oikeastaan puhuta. Juodaan olutta ja anisviinaa ja sanotaan, että loppujen lopuksi kaikki maailmassa, ainakin kaikki mitä on kovasti odottanut, maistuu lakritsilta, ja pyydetään: älä puhu.

(Valitettavasti suomennos on vanha ja aika huono. Sanan ”operation” paljastaminen ”leikkaukseksi” pilaa kirjoittajan ajatuksen.)

Hemingwayllä on jossain romaanissaan (”Jäähyväiset aseille”?) sana-arvoitus ja suora viittaus Cézannen tekniikkaan. Mies näkee kävelleensä umpikujaan (dead-end) ja näkee kissan kurkottelevan jätetynnyriä. ”Mene pois. Ei sielläole mitään.”

Francis Macomber saa surmansa vaimon kivääristä. Kiväärin merkki mainitaan, Mannlicher. Suomeksi: miehekkäämpi.

Jumalallinen kontemplaatio

Uppoutuminen ihmeisiin on välineurheilua. Löysin joitakin kuukausia sitten toisen huoneen kirjoituspöydän laatikosta viisi ja kymmenen kertaa suurentavat lupit eli kellosepän silmään asetettavat suurennuslasit.

Oli niitä välillä kaipaillut.

Ne ovat arvoesineitä. Jos sattuvat vastaan, luulisin että lähtisivät eurolla. Materiaali on aitoa muovia.

Irstailumielessä pidän silmällä mm. verkko-osoitetta www.villenkello.fi

Kun en ole kokeillut, en ota taatakseni firman kunniallisuutta, mutta uskallan yllyttää, koska yrityksellä on postiosoite ja jopa tehtaanmyymälä Vammalassa.

Heillä on myynnissä ilmiselviä höpötuotteita, askarruttavia kojeita ja lisäksi kunniallinen valikoima kelloja. Askarruttaviin luen ultraäänipesukoneen. Pieni määrä nestettä puristuu ultraäänen voimalla pestävän aineen läpi.

Eikö tämä olisi hyvinkin ympäristöystävällistä? Sopisiko mökille? Noinkohan voisi kotona pestä kalsarit ja sukat minuutissa sängyn alla? – Vettä kumminkin tarvitaan, jotta kavitaatio toimisi.

(Asiasta on heikonlainen artikkeli Wikipediassa ja epämääräisiä tuotteita KVG ”ultrasonic cleaner”.)

Huomattakoon etten langeta varjoa verkkokaupan päälle. Esimerkiksi huutokauppapaikka ei voi vastata petoksista (myyjä vaatii rahat tilille mutta lähettääkin tyhjän pahvilaatikon ja katoaa). Maksan mieluummin enemmän ja asioin esimerkiksi Verkkokaupan kanssa, koska tiedän, että toiminta on rehellistä, ehdot selvät ja tavara sitä kuin pitääkin.

New Yorkissa ja San Franciscossa ei pidä ostaa halpaa elektroniikkaa. Ainakin viimeksi käydessä siellä myytiin suruttomasti luultavasti kertaalleen mereen pudonneita kojeita uusina merkkituotteina.

Edellinen kappale oli hiukan vilpillinen. Kun kyllästyin polttamaan ylimääräisiä CD-levyjä pelatakseni kuva- ja tekstitiedostojen kanssa, ostin 8 Gb muistitikun kauppagallerian ketjumyymälästä. Myyjä katsoi tiukasti silmiin ja sanoi että kuitin kanssa saa palauttaa. Suomessa ja jopa Espoossa voi uskoa miehen (naisen) sanaan, ellei kysymyksessä ole merkittävä rahasumma. Flash-tikku muuten ei tykkää huonoa sääntöjen rikkomisesta. Sen kuin nykäisee pois, kunhan tikku ei juuri kirjoita.

Jälleen saan sensuroida itseäni: tietojen tallessa pitämiseen ei kuitenkaan parane käyttää mitään mikä pyörii omia aikojaan. Tuolla on kaapissa huomattava määrä poltettuja levyjä.

Villet ja verkkokaupat kertovat, että nyt USB-mikroskoopin hinta olisi jo alle satasen. Kiinnostavaa, mutta minulle taitaa riittää luppi.

Jumalalliseen kontemplaatioon riittää sienen pillin tai heltan, puolukan tai ruohonkorren pyöritteleminen linssin alla. En ymmärrä televisio-ohjelman mainosta – miten joku muka ei voi tietää, onko olemassa. Antaisi minulle vasaran ja ojentaisi peukalonsa, niin jo tietäisi, ja muutkin kuulisivat.

Pienen suurennuslasin käyttäminen on kontemplaation väline siten, että noinkin helpolla voi palauttaa mieleensä aistihavainnon ja myös ajattelun suuntautuneisuuden, rajallisuuden ja ehdollisuuden.

Tämä ei ole mitään panteismia. Asiat eivät ole sitä miltä näyttävät, vaan paljon ihmeellisempiä.

Yksinkertainen selitys

Blogin seuraamista kuvaava mittari pyörähti eilen toiselle miljoonalle. En tiedä, onko asialla sanottavaa merkitystä.

Toisaalta esimerkiksi eilen tuli kommentteja, joiden kirjoittajat olivat selvästi eri mieltä kuin minä, ja mielestäni perustellusti.

Kirjoittajalle blogi on keino kokeilla ja keino jatkaa ajatusta. Voisin antaa pyytämättä tämän neuvon hyville ja kiinnostaville kirjoittajille– älkää olko johdonmukaisia älkääkä pysykö otsikossa.

Molemmat ovat koulun ainekirjoituksen luomia huonoja tapoja.

Venäjän toiminta, jonka luulen aiheuttavan vielä suurta sekasortoa ja suuria mullistuksia, liittyy siihen tosiasiaan, ettei Venäjä ole oikeusvaltio, eivätkä sen edeltäjät ole olleet sitä.

Tuo toimintaa liittyy toiseenkin tosiasiaan, siihen ettei Venäjällä ole mainittavaa kansalaismielipidettä.

”Kansalaismielipide” kirjoitetaan yksikköön, koska englannin varhain kehittynyt kadun ääntä kuulosteleva merkkimedia on nimeltään ”public opinion”.

Lainsäädäntö ja kansalaismielipide eivät olisi pidätelleet Putinia ja kenraaleja. Minä olen kuitenkin hyvilläni, kun ratarikon tehnyt juoksija hylätään, vaikka se on epäoikeudenmukaista. Usein laki (sääntö) on olemassa leikin / pelin / elämän sujuvuuden vuoksi, eli tavoitteena ei ole oikea ratkaisu vaan toiminnan jatkuvuuden turvaaminen.

Olen muutaman kerran uskaltautunut kysymään toiselta ihmiseltä – ystävältä: miksi juuri sinua pitäisi kohdella oikeudenmukaisesti? Miksi juuri sinun pitäisi saada ansioittesi mukaan?

Kun oikeus ei useinkaan toteudu, miksi sinä odotat, että sinun kohdallasi tehtäisiin poikkeus? Kuvitteletko olevasi jonkinlainen jumalan kummipoika tai syystä tai toisesta lottovoittoon oikeutettu?

Article 4 - La liberté consiste à pouvoir faire tout ce qui ne nuit pas à autrui : ainsi, l'exercice des droits naturels de chaque homme n'a de bornes que celles qui assurent aux autres membres de la société la jouissance de ces mêmes droits. Ces bornes ne peuvent être déterminées que par la loi.

Vapaus on valta tehdä kaikkea sellaista, mikä ei haittaa muita; ihmisen luonnollisten oikeuksien käyttämisellä ei ole muuta rajaa kuin se, joka takaa muillekin ihmisille tuon saman mahdollisuuden. Nuo rajat voidaan määrätä vain lailla.

Article 5 - La loi n'a le droit de défendre que les actions nuisibles à la société. Tout ce qui n'est pas défendu par la loi ne peut être empêché, et nul ne peut être contraint à faire ce qu'elle n'ordonne pas.

“Lailla ei ole oikeutta kieltää muita kuin yhteiskunnalle haitallisia tekoja. Mitään sellaista ei saa estää, mitä laki ei kiellä, eikä ketään saa pakottaa tekemään sellaista, mitä laki ei käske.”

Lainaukset ovat Ranskan vuoden 1789 ihmisoikeuksien julistuksesta.

Seisomapaikkoja Natoon?

Eilen 19.8. HS:n Olli Kivinen julkaisi pääkirjoitussivulla kolumnin Maailmanpolitiikan suuri käänne.

Monella on aihetta tyytyväisyyteen.

Eilen 19.8. pääministeri Vanhanen sanoi televisiossa, että Venäjä on myös Suomelle sotilaallinen uhka.

Hyvä että sanoi. Niin on. Etenkin kun kaupankäynnin ja väkivallantekojen yhdistäminen on otettu jälleen käyttöön.

Kivinen on ollut monta kymmentä vuotta kirjoittajana ennen kaikkea asiallinen ja asiantunteva. Juuri nyt on vaikea olla joutumatta vouhottajan kirjoihin kuvailemalla pelkästään totta ja tapahtunutta kuluneen viikon aikana. Kiviseltä se näyttäisi silti onnistuneen.

Demaritaustaisen poliitikkojoukon uskottavuus on järkähtänyt. Lisäksi he valitsivat puheenjohtajaksi keskinkertaisia mainoslauseita latelevan henkilön.

Pinkki ei pue Hakaniemessä.

Esko Seppänen, vouhottaja Jumalan armosta, on jo ehtinyt surkutella välien viilenemistä Venäjään. Kukaan ei silti vieläkään kerro, mitä ihastelemista nykyvasemmisto näkee nyky-Venäjässä.

Minun tulee mieleeni Willi Münzberg – vähän tunnettu NKVD:n saksalainen asiamies, jonka NKVD onnistui lopulta hirttämään erääseen oksaan Ranskassa 1940. Tämä Willi luultavasti tiesi, missä määrin Gestapo toimitti kommunisteja päiviltä NKVD:n (myöhempi KGB) laatiman ostoslistan mukaan. Lähteenä hiukan arveluttava Artur Koestler kertoo hänkin ikäviä asioita näistä puuhailuista Espanjan sisällissodassa, ja George Orwell säestää. Hitlerin ja Stalinin hyvä yhteistyö, joka jatkui ainakin koko 1930-luvun, on useimpien mielestä ikävä puheenaihe.

Münzberg”löysi” johdonmukaisesti yhteyksiä Neuvostoliiton kulloistenkin poliittisten tavoitteiden ja yleisinhimillisten pyrkimysten välillä. Hänen suosikkejaan olivat Bertrand Russell, Andre Gide ja uskomattoman monet muut. Sekään ei ole suosittu puheenaihe, että USA:n sotien jälkeen järjestämät noitavainot eivät olleet aivan perusteettomia.

Cambridgessa ei ole muistolaattaa Münzbergin ja Kim Philbyn tapaamisten muistoksi.

Todella taitavaa propagandatoimintaa on vaikea vastustaa. Joku kirjoittaa: ”Meidän on ponnisteltava yhdessä”, ja Kreml vastaa: ”Hiiop!”

Iltapäivälehti viestittää presidentti Medvejevin tähdentäneen eilen, ettei Venäjä eikä Neuvostoliitto ole milloinkaan hyökännyt toisen valtion kimppuun. Kun suomalaiset talvisotineen ovat varmaan vaimeita, jäämme odottamaan tahdittomuudestaan tunnettujen puolalaisten arviota. Heilläkin oli 17.9.1939 alkaen unohtumattomia kokemuksia Neuvostoliiton rauhantahdosta. Unkarilaiset varmaan muistavat veljellisen avun 1956, ja ehkä Afganistaniin ei lainkaan hyökätty 1979 vaikka rauhaan pakottaminen kestikin kymmenen vuotta.

Olen pahoillani, että otsikkoni on ivallinen ja liittyy väärään maahan, mutta kommunistivaltioiden ja niiden seuraajien ”suuret hypyt” ovat tavanneet johtaa nälänhätään ja katastrofeihin.

Eurokansanedustaja puhuu suomalaisten provokaatiosta puutullien yhteydessä. Eikös myös tämä sota ole jo julistettu Hitlerin liittolaiseksi arvellun Saakashvilin provokaatioksi?

Putinin piti kai hankkia ulkomailta investointeja maahan. Mahtaako nyt osoitettu luova tapa suhtautua sopimuksiin edistää aietta? Viimeisen uutisen mukaan sovittu vetäytyminen ei sitten tarkoitakaan vetäytymistä.

Arvioin että sota jatkuu yhdeksän vuotta. Luulen että amerikkalaiset ovat soikeita onnesta. Kansainvälistä konfliktia he toivoivat saadakseen suistuneen taloutensa kuntoon, eikä heidän tarvinnut edes aiheuttaa sitä itse!

Jääneitä perunoita

En ole kuullut tuota nimitystä sen koommin. Kun hyvin normaali ruoka oli kuoripäällisiä perunoita ja kastiketta ja sen päälle puuro, seuraavan päivänä saattoi olla jääneitä eli siis paistettuja perunoita.

Luulisin että kulttuurihistorian metodini sai tästä ratkaisevan sysäyksen. Olen auttamattoman kiinnostunut yli eli tähteeksi jääneistä kirjallisista ja taiteellisista teoksista kuin vasiten valmistetuista.

Ystäväni ja kollegani Petteri Bagh teki kansakunnalle palvelun ja itselleen komean tilin tarttumalla varhain sellaiseen aineistoon, jonka miettimiseen kaikki muut pitivät itseään liian hienoina.

Tapio Rautavaara –dokumentti on painava, vaikka se valitettavasti myös osoittaa, ettei tekijä tiennyt tuossa vaiheessa, miten dokumenttia tehdään. Kamera seistä jökötti paikallaan ja näyttelijä sai näytellä itseään. Näin Rautavaaran yhden ainoa kerran luonnossa, vanhana ja hiukan humalaisena. Hän oli hätkähdyttävä näky.

Olavi Virran pelastaminen ylenkatseen rämeestä taisi olla osaksi myös Petterin ansio.

Suoraan rintamaviihteestä ja sodan jälkeisen ajan erittäin aiheellisesta katkeruudesta herroja ja heidän kotkotuksiaan kohtaan kummunnut rillumarei-kulttuuri on vähä vähältä käsitetty ainoaksi suomalaiseksi undergroundiksi.

Luen Rautavaaran, Virran ja Kippari-kvartetin rillumareihin, koska muistan hyvin, että vain huonommat ihmiset harrastivat heitä. Onneksi siellä oli erilaisia herrasmiehiä ja papinpoikia taustalla. Voin liittyä todistamaan, että de Godzinskyä ei hevin ylitetty herras- ja ammattimiehenä. Papinpoikia olivat mm. Palle ja Toivo Kärki.

Ellei muistini minua petä, Petteri on lääkärin (Konrad v. B, Oulu, 1908-1982, professori) poika – mielisairaalan ylilääkärin, kuten vackra Adolf Ehrnroothkin.

Riennän tähdentämään, että minulla on kuin onkin ensi käden tietoa herrasväen mieltymyksistä, koska ensimmäisen vaimoni tausta oli tuo sama – ylilääkäri ja sairaanhoitaja.

Kuvassa oleva herrasväen ruokasalin kalusto on nyt entisöity. Pöydän ympärille mahtuu kevyesti 12 tuolia niihin kuuluvine istujineen. Turha epäillä. Ei se mahtuisi minun huusholliini.

Halusin näet huomauttaa, että Suomessa ei ole elokuvia eikä juuri edes romaaneja herrasväen hullutuksista. Rillumarein herrasväki on sosiaalihistorian havaintojen mukaan ”voutiluokkaa” eli erilaisia työnjohtajia ja rättäreitä.

Huomion on toinen P.G. Wodehousen puolustus ja samalla selitys, miksi kaikki eivät perusta Jeeveksestä ja Woosterista.

Ainakin osa 21/23 oli lähes muunnelma ”Charleyn tädistä”, joka puolestaan tuli teattereihin 1800-luvun puolella ja löi useissa maissa, Neuvostoliitto ja natsi-Saksa mukaan luettuna, kaikki entiset ennätykset. Ehkä se on myös maailman suosituin seuranäytelmä.

Wikipediasta löytyvä juoniseloste vakuuttaa lukijan neljännesminuutissa, että tarina on täysin päätön ja lisäksi täynnä kaikenlaisia aitoja ja valepukuisia tätejä ja nuorten naimahaaveita.

Salonkifarssi on jollain oudolla tavalla sama asia kuin Agatha Christien ja Dorothy M. Sayersin dekkarit, Chestertonista puhumattakaan.

Anteeksi yksinkertaisuuteni, mutta mielestäni on kiinnostavaa, että teatterissa ja romaanissa voi onnistua niin hyvin pelkästään tanssittamalla mielenkiintoisia tyyppejä eli sankareita.

Aalto

Kun Aalto-yliopisto aloittaa uudenlaiseksi ajatellut toimintansa, en ole mukana. Toiminta vaatii toimintaiässä olevia naisia ja miehiä ja lisäksi tyttöjä ja poikia.

En ole kai hiiskahtanut asiasta sanaakaan, mutta nyt tiedän jo kaupungilla – muuallakin kuin Etelärannassa – kerrottavan että vastuuni Aalto-ajatuksesta olisi raskas.

Kiistän jyrkästi ja vaadin oikeudenkäyntikulujeni korvaamista.

Mutta nyt on aika kuitenkin tehdä isosti sama, mikä toteutui muutamia vuosikymmeniä sitten tuotantotalous –oppiaineella. Teknillinen korkeakoulu yhdisti silloin täysin tinkimättömään insinööriopetuksen kauppa- ja taloustieteellisiä aineita.

Tulos oli hyvä. Itse asiassa TuTa oli muiden ominaisuuksien ohella Suomen nopein herrahissi teknisen fysiikan jälkeen. Eikö se tämä Ollilakin yhdistänyt koulutuksessaan DI:n ja VTK:n?

Luin maalla Kanavan juhlanumeron ja huojennuin havaittuani taas kerran, ettei Suomessa kohoa silmäntekeväksi kirjoitustaidolla eikä ajattelun terävyydellä. Se on hyvä se.

Niin paljon kuin asiasta kirjoitetaan, yksi menneisyyden näköala unohtuu.

Ensin tappelivat tiede ja tekniikka.

Vasta sotien jälkeen käsitettiin, että tuo riita perustuu kolminkertaiseen väärinkäsitykseen. Tekniikan asian edistäjillä oli silloin esittää uudenlaisia perusteluja tieteen ja tekniikan yhteistyölle – ydinenergia.

Erkki Laurilan kuolematon ansio on ”matematiikkakone”. Teknillisen korkeakoulun tietokoneen rakentaminen kuvataan yleensä väärin tai asian merkitystä ei ymmärretä. Digitaalitekniikan läpimurron edellytykset oli näet luotu kauaskatseisella teoreettisella tutkimuksella.

Kun nämä kaverini, jotka ovat vielä viroissaan, alkoivat kirjoittaa väitöskirjoja tietojenkäsittelystä, eräät pohjatyöt oli tehty.

Tarvittavat rahat saatiin makeilemalla valtiolle. Lukijan tulee muistaa, että puoli vuosisataa sitten tutkimustyö oli elinkeinoelämällä jokseenkin vieras ajatus – muutamia loistavia poikkeuksia lukuun ottamatta.

Jos vanhan Akatemian perustaminen oli kommunistien vastainen toimi ja kansallista omahyväisyyttä, uusi tutkimusrahoitus eli ensin Valtion teknillinen tutkimuslaitos ja sitten aikanaan Tekes merkitsivät suuria, kun esityslistalla nousi toinen puhtaan tieteen ja soveltavan tekniikan aikaansaannos, tietokone.

Mutta se unohdettu näkökohta on kansallisten tarpeiden uudelleen arviointi. En oikein osaa kuvitella suomalaiskansallista tieto- ja tietoliikennetekniikkaa. Ei kai kukaan muukaan osaa.

Jos meillä oli tutkimuksessa ennen oma visakoivuinen, sirosti nikkaroitu purtilomme, nyt me olemme samalla purtilolla toisten kanssa, ja häviämässä tutkimustoiminnassa Intialle.

Tähän tilanteeseen poliitikot ja elinkeinoelämä reagoivat Aalto-yliopistolla korkeakoululaitoksen vastustaessa.

Toivoisin ettei kukaan tulisi soittamaan suutaan juuri minulle humanismin ja opetuksen unohtamisesta. Ei ole tarkoitus edelleenkään unohtaa.

Ristolle

Näppäily on hienompaa kuin valokuvaaminen.

Yritin suomentaa sanoja ”aggregate” ja ”compound”. Ei onnistunut. Ensin mainittu on esimerkiksi korkoa korolle ja viimeksi mainittu on esimerkiksi yhdiste tai yhdistely. ”Aggregate function” laskee skalaarisen tuloksen luvuista, esimerkiksi keskiarvon koulutodistuksen numeroista.

Aina pitäisi muistaa miettiä, ollaanko lisäämässä esineitä (kuviaI) entisiin vai järjestämässä niitä.

Tämä liikkui mieleeni kun luin aika tyhmää mutta laajaa paperia Euroopan patenttioikeudenkäyntien uudistamisesta.

Jonkun ihmisen – esimerkiksi minun – ottamani yli 16 000 digikuvaa ovat mosaiikki, joka on nähtävä kerralla, yhdellä silmäyksellä. Muuten ei käsitä, mitä kuva esittää.

Kuvat (tulosteet) olisi heiteltävä lattialle ja kiivettävä sitten paloportaita katolle katsomaan. Meillä on kattoikkuna, sellainen jossa on pullea lasi. Tosin olen luvannut äidilleni, etten enää kiipeile katolla (lupasin sen vuonna 1953).

Vaikka koivun lehti on hyvin mielenkiintoinen ja olen katsellut sellaisia suurennuslasilla ja mikroskoopilla, kyllä metsä on parempi. Metsä on mielen mosaiikki, jonka kuva muodostuu lehdistä ja neulasista ja rungoista, ja niitä kaikkia on paljon.

Sääli ettei toisten novelleja ole tapana sovittaa eli kirjoittaa uudestaan. Veijo Meren ”Naulalaatikot” olisi aika hyvä, jos sen muuttaisi pitkäksi tarinaksi kahdesta sotamiehestä. He lähtevät kesäkuussa Valkeasaaressa hakemaan jonkin kuusen alta naulalaatikkoja, à 10 kg, ja kun he tulevat takaisin, kaikki ovat lähteneet lipettiin. Vain tykit ovat jäljellä kylmillään.

Sitten he kulkevat kaksi viikkoa nälässä ja märässä ja hikisinä ja kylmissään ja yrittävät pysyä hengissä pommituksissa ja keskityksissä. Ennen Viipuria ja varsinkin sen jälkeen on erilaisia sotapoliiseja ja teloituspaikkoja, mutta ei heitä kukaan epäile mistään, kun heillä on ne naulalaatikot, jotka ovat todella painavia kantaa, ja he kysyvät kaikilta omaa pataljoonaansa ja aina erästä vääpeliä, samaa joka heidät lähetti.

Lopuksi he sitten löytävät kummallisesti yksikkönsä ja sen vääpelinkin Luumäeltä Kivijärven rannalta, ja heille sanotaan, että heittävät äkkiä menemään ne naulalaatikot ja ovat ihan hiljaa koko asiasta, jos haluavat takaisin täysijärkisen kirjoihin.

Kalle Päätalolle oli käydä Luumäellä kalpaten myöhäissyksyllä 1944, kun hän yritti entisen Kannaksen varavankilan osana toimineen Siiranmäen vankileirin talousaliupseerina palauttaa jotain kenttäkeittiötä nimenomaan; ei se kelvannut enää kenellekään ja eiliset ystävät, esimiehet ja vielä vangitkin haistattelivat. Pahimpia oli eräs välirauhan päivänä Raamattunsa hukannut Jehovan todistaja.

Lukija järkyttäisi, että neljän tuuman rautanaula oli 1944 aivan samanlainen kuin nyt, 2008. Onko mikään muukaan muuttunut?

Patenttioikeus on kahden epäilyttävän ihmisten alaluokan temmellyskenttää, insinöörien ja juristien. Siellä ei perinteisesti kukaan usko kielellisten ja graafisten kuvausten ylimalkaisuuteen ja epätäydellisyyteen.

Eivät ne osaa edes filosofian perusteita niin että tietäisivät kuvauskielen suuremmuuden ongelman. Koska suurinta kokonaislukua ei ole olemassa, aksiomaattista järjestelmää, kuten matematiikkaa, ei voi todistaa ristiriidattomaksi järjestelmän, siis matematiikan, keinoin. Jos kirkonkylän parturi ajaa parran kaikilta miehiltä, jotka eivät aja itse partaansa, kuka ajaa parturin parran?

Jos lipettiin lähtevät kaikki ne pataljoonan miehet, jotka eivät ole kantamassa naulalaatikkoja, korsuihin ei jää muuta kuin tyhjä joukko.

Olen kuunnellut 40 vuotta paskapuheita ahtaasta ja laventavasta patenttivaatimusten tulkinnasta ja ekvivalensseista. Kukaan ei usko, ettei edes rautanaulaa tai naulalaatikkoa voi kuvailla niin yksiselitteisesti, ettei joku keksisi keinoa ymmärtää väärin.

Kokonaisuus (tai sen puuttuessa konteksti eli asiayhteys) ratkaisee, mitä naulalaatikko tarkoittaa Uudenkirkon tai Kanneljärven kahisevissa lepikoissa ja mitä tässä kirjoituksessa.

Olympus SP 570UZ

Toistakymmentä vuotta sitten kävin kaikki diakuvani läpi ja viskoin menemään noin 10 000 kappaletta. Etenkin lasilla varustettujen kehysten aukomisessa riitti työtä.

Taiteelliset ja erityisen onnistuneet kuvat eivät kiinnostaneet lainkaan. Lehdissä on parempia. Ihmisten kuvat osoittautuivat suuriarvoisiksi, ja olen edelleen samaa mieltä.

Kun tärkeimmät kuvat on skannattu jo useita vuosia sitten, huomaan palaavani niihin jatkuvasti.

Sain paljon hyviä neuvoja. Tunsin kärkipään harrastelijoita ja joukon kovan luokan ammattilaisia.

Onni etten yleensä uskonut neuvoja.

Tein hyviä hankintoja. Muuan Minolta Dynax oli juuri sopiva. Siihen oli lyhyt ja pitkä zoomi ja tämä optinen oikku – monien valmistajien 130 mm:n linssit ovat tavattoman hyviä ja niin oli Minoltankin.

Sitten onnistuin ostamaan Putukselta Minolta CLE:n ja tietenkin lopputulos oli Leica M 6 ja neljä linssiä – jopa Noctilux.

Kokoelmassa on kolme Leicalla otettua kuvaa, joita joku muukin on pitänyt onnistuneina. Enää en osaa kuvata sillä enkä varmaan viitsisikään kuvata filmille. On se niin vaikea kamera, että vaatisi jatkuvaa käyttöä. Muuten ei tuntuma säily. Vähän kuin viulu – jos sitä on oppinut soittamaan, ei pidä olla soittamatta, koska toisetkin kuulevat eron heti.

Enää pitkiin aikoihin en ole ollut kiinnostunut valokuvaamisesta enkä luullut ymmärtäväni siitä mitään mainittavaa.

Nyt otin viikon aikana vain 240 kuvaa, mutta ne ovat kaikki säilytettäviä – paitsi yhden haarukoidun kohteen liikaa valotettu versio. Nyt kuvasin Rawille ja jpegille voidakseni kertoa blogissa, onko Panasonicin kaveriksi ostamani Olympus näppärä.

On se ihmeen hyvä, maksaakseen alle neljäsataa. Siihen on oma oikea salama (kallis). Laajakulma on todella hyödyllinen eikä vääristy liikaa. 20-kertaisen zoomin telepää piirtää kohtuullisesti. Herkkyyden muuttaminen on nopea toimitus. Unohdettuani kerran Panasonicin laturin kotiin sain havaita, että koko Lontoosta ei löytynyt sellaista. Siten Olympuksen ajatus on innostava – maitokaupan paristot (AA). Kulutus on tietenkin huima niin että ladattavia kannattaa käyttää.

Kiinnostuin juuri tästä kojeesta, koska tiedän, että Canonin PowerShot on aivan mahdottoman hyvä, mutta suutin Canonille, kun huomasin, että nyt jopa järkkäreitä (SLR) myydään maitokaupassa. Pyörivä näyttö, joka löytyy Panasonicista mutta ei Olympuksesta, on parempi, mutta käyttämällä kiinteää Olympus onnistunut istuttamaan pieneen kameraan todella ison ja kirkkaan näytön.

Olen kauan sitten oppinut kantamaan häpeäni siitä, että ei ole edes Canonin eikä Nikonin karvalakkimallia. Toisaalta kännykän kameran ominaisuudet eivät riitä, koska olen niin innostunut valoista, varjoista ja väreistä ja haluan pitää kuvapäiväkirjaa ympäristöstäni.

Kuvia on vasta 16 447, useimmat Photoshopilla viimeisteltyjä.

Leican nimeä kantavissa nykykameroissa on kussakin rajoituksensa ja ammattitason vehkeet ovat tietysti hulluutta.

Tiedän hyvin, että useimmille riittää mainiosti mikä tahansa kaupassa käteen sattuva kompakti, vallankin Ixus. Nyt haluan kertoa, että tuo Olympus on hyvä kompromissi. Mutta se erillinen salama on siis kalliimpi kuin itse kamera niin että ihanteellisessa tapauksessa tämä olisi hyvä kakkoskamera.

Perheessä on pienikompakti- Lumix (Panasonic, ”Leica”), jonka lasi on erittäin hyvä. Salamakengän puuttuminen on kuitenkin ongelma.

Kirjoitan vielä kerran, että nämä vihjeet on tarkoitettu arvostelukyvyttömälle lukijalle. Ne jotka tietävät verkon runsaat vertailusaitit eivät tarvitse neuvojani.

Sen kunniaksi yksi neuvo. Ihmiset eivät pelkää pientä kameraa (Olympus). Kukaan ei myöskään rupea rähjäämään sisätiloissa kuvaamisesta. Tuon kameran kanssa en näytä valokuvaajalta vaan hyvin syöneeltä turistilta. M-Leicassa oli sama etu, ja äänettömyys päälle.

En menisi kuvaamaan esim. kaupassa isolla kalustolla. Nyt olen yhtensä yhden valehdellut epäluuloiselle kaupan myyjälle, että otan tästä pari kuvaa kysyäkseni muka vaimolta, mitä ryynejä hän onkaan käskenyt ostaa. Vaarattoman näköinen kamera tekee valheen uskottavaksi. Olen lukenut, että kaupoissa ja kirjastoissa kuvaaminen voi aiheuttaa ikäviä kysymyksiä. Ja minä kuvaan siis omia ympäristöjäni.

Topelius - Aho

Jeeves kaatui sodassa

P.G. Wodehouse (1881-1975) oli lapsekas hulluttelija, jonka kirjoitelmat eivät ota painuakseen unohduksiin. Nytkin ties kuinka moni on istahdellut katsomaan vuosikymmenien jälkeen televisiosta uusintasarjaa Jeevesin ja Woosterin vaiheista. Ties kuinka moni on taas todennut, miten pahuksen hyvin ne aikoinaan tehtiin ja loistavin näyttelijöin.

Hugh Laurie saattaa esiintyä samana iltana aivan toisenlaisessa sarjassa, ja pari päivää sitten ”Heartbeatin” ”Mr. Scribbs” oli ”Jeevesissä” pöhkönä bolshevikkina.

Se Wodehousen etäisesti tuntema henkilö, jolta sukunimi Jeeves on napattu, todella kaatui Sommen taistelussa 1915.

Näissä tarinoissa on mielenkiintoinen aikaheitto, jonka George Orwell huomasi hienossa kirjoituksessaan "P.G. Wodehousen puolustukseksi" (todistellessaan kirjoittajan törmäilyn natsien Hollannissa internoimana vaarattomaksi lapsellisuudeksi).

Kukaties Jeevesin maailmaa ei todellakaan ole koskaan ollut olemassa, mutta mielestäni se on ollut – 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Ihmiset ja ihmissuhteet ovat edvardiaanisia, vaikka tarinat ja tämä televisioversio on autoista päätellen sijoitettu noin vuoteen 1930 (Bertien Aston Martin näyttäisi olevan mallia 1932).

Mutta Jeeves – näiden tarinoiden jäljittelemätön Jeeves, todella kaatui Sommessa. Se maailma loppui.

Orwell oli ehkä kateellinen Wodehouselle, koska he kirjoittivat samasta asiasta. Orwell kirjoitti tietoisesti, Wodehouse tietämättään.

Molemmilla oli halu osoittaa, että yläluokka koostuu melkein pelkästään vähämielisistä tyhjäntoimittajista, joita pönkittävät vain eräät yhteiskunnalliset rakenteet.

Jeeves oli tuollainen yhteiskunnallinen rakenne – hiukan samanlainen kuin USA:ssa yliopiston rehtori, joka osaa junailla miljonääreiltä lahjoituksia loukkaamatta näiden uskoa etevämmyyteensä, tai jopa ensiluokkainen poliitikko, joka osaa toteuttaa oman agendansa kannattajiensa rahoituksella.

Mutta Jeeves kaatui Sommessa. Siellä kaatui 39 000 brittiä taistelun ensimmäisenä päivänä. Taistelutoimista vastasivat idiootit, joiden heimoveljiä Wodehouse esittelee paljon leppoisammissa tilanteissa.

Wodehouse oli ajan hermolla. Hänen maailmassaan aidosti uhkaava ilmiö oli naisliike – suffragetit marssivat jo hänen nuoruusvuosinaan. Tarinat ovat täynnä petomaisia tätejä ja jokseenkin yhtä petomaisia morsianehdokkaita.

Mielestäni olisi asiatonta puhua homoeroottisuudesta tässä yhteydessä. Herran ja miespalvelijan suhdetta kuvattiin syvällisesti jo 1960-luvulla (esim. Joseph Losey, The Servant). Naiseen ruumiillistuva kulttuurisen muutoksen uhka riittää.

Luulisin että Wodehousen suosion yksi syy verrattoman vitsikkään kielen ohella on täsmälleen sama kuin jalkapallon – joissakin tilanteissa joillakin on mahdollisuus potkia herraskloppeja munille niin ettei edes poliisi voi puuttua asiaan.

Kirjoittajan tarkoitusperillä ei ole suurta merkitystä tässä yhteydessä. Luulisin että Wodehouse halusi olla suosittu ja ansaita paljon rahaa. Silti hän oli yhtä keskeisesti kuin Kipling, Wells, Shaw, Evelyn Waugh ja Anthony Powell kutomassa kertomuksia englantilaisuudesta (ei skotlantilaisuudesta). Kukaties hän onnistui paremmin kuin nuo virkaveljensä, koska hänellä ei ollut tarvetta todistella mitään.

Ihminen voi olla itseään fiksumpi huomaamatta sitä. Kuuluisa narrin viisaus johtuu joskus siitä, että on oltava todella tyhmä ja etenkin arvostelukyvytön nähdäkseen muutakin kuin näennäistä.

= = =

Mitä naissukupuoleen tulee, rouvani vaatimuksesta menen viikoksi maalle. En vastaa puhelimeen enkä nimettömiin uhkauskirjeisiin ja seuraavan blogin julkaisen ehkä 15.8. Tosin vain Jumala tietää, milloin vaaraimet metsässä kypsyvät.

Nopeaälyisistä herrasmiehistä

Jouko Tyyri sanoi Tuomas Anhavasta, että tämän ajatus kulkee kuin pakeneva porsas. Vaikka sitä on vaikea saada kiinni, ei voi sanoa, että se etenisi vauhdikkaasti.

Tämä on tarina eli minulla ei ole vähintäkään tietoa sen todenperäisyydestä. Henkilöt tunteneena arvioisin, että Anhavalla oli vahva taipumus pitkäpuheisuuteen, eikä ole mahdotonta, että tuo taipumus olisi ollut periytyvää lajia. Tyyri julkaisi muutaman kokoelman aforismeja ja paljon esseitä, joista osa oli eteviä.

Aforistiikkaa en Envallin etevien teostenkaan jälkeen ymmärrä, koska en pysty vapautumaan siitä tunteesta, että laji kuuluisi lähinnä paralympialaisiin.

Toivon etteivät arvoisat invalidit käsitä tätä vähättelyksi. Yritän sanoa kielikuvalla, että ajatelmissa kilpaillaan kuin yhdellä jalalla juoksemisessa.

Olen tietenkin lukenut koulupoikana La Rochefoucauldin ja ihastunut ikihyväksi, mutta tuollaiset satunnaiset sukupuolisuhteet ovat ongelmallisia. Olen kuullut isoilta pojilta, että joskus alkaa hävettää jo kotimatkalla.

Imelää tekee pisto, jota ei heti edes huomaa, koska se tulee hiukan yllättävässä yhteydessä. Haavikko kirjoitti tai sanoi kerran, kun oli puhe Talvisodasta, että taistelun tuloksiin vaikuttivat varmaan majoitus, ympäristö, ravinto ja työturvallisuus, jotka ylittivät niin huimasti sen, mihin valtaosa asianomaisista oli joutunut tottumaan Kemi-yhtiön savotoilla.

Mainitsemani henkilö on nyt niin vanha ja vaivoissaan, että arvelen voivani kertoa hänestä kiittävässä mielessä. Suomalainen mies – yhtä vähän kuin suomalainen nainen – ei kiitä vihollisiaan eikä kavereitaan, ei varsinkaan aiheesta.

Konsultit, maksulliset kuoliaaksipuhujat ja amerikkalaiset naurattajat yrittävät saada meitä uskomaan, että myönteisyys olisi muka sovelias elämänasenne ja kaverin rohkaiseminen paikallaan.

Sellaisia höpöjuttuja emme usko.

Jos isä sanoo pojalleen tämän vuolemasta kirvesvarresta tai värkkäämästä väitöskirjasta, että tekele on laatuunkäypä, sellainen jo salpaa hengen. Tavallisemmin sanotaan, että katseleehan sitä pimeässä.

Vasta runsas elämänkokemus ja kukaties liiallinen lukeminen kertoivat minulle, ettei äidinisäni ollut epätavallinen, vaan täysin tavallinen henkilö. Koulutodistusta piti käydä näyttämässä hänelle. Hän keksi paperista aina jotain ikävää sanottavaa. Jossain vaiheessa vein hänelle pirullisuus mielessä jotain papereita – ehkä eri aineiden kokeita – joista oli tullut pelkästään kymppejä huutomerkeillä tai ilman. Hän tutki ne liikautellen tupakkiholkkia hammasvälistä toiseen, työnsi takaisin, käänsi selkänsä ja jatkoi veneen reunalaudan höyläämistä.

Asiaan ei koskaan palattu ja itse opin hyvin hitaalla sytytyksellä, että se on suuri kiitos, kun ei haukuta.

Niin siis 70-luvulla kuljimme mainitun kirjailijan kanssa kylvämässä kauhua kaupungilla. Kerran olimme ostamassa sanomalehteä. Myyjä oli ruotsinkielinen säätiö, jonka edustajina tapaamisessa istui yksi silloinen ja yksi entinen ministeri ja lisäksi yksi kappale piispa.

Piispalle sanottiin, että hän voisi hyvin mennä käytävään käkättämään, koska täällä puhutaan nyt rahasta. Asianomainen oli epäkristillisesti halkaista oven poistuessaan.

Kun kaupan ehdoista oli sitten sovittu, toinen ministereistä sanoi rakennettuaan sormistaan geodeettisen kuvion kai näyttääkseen, että on oikein kädetkin pesty ja ihan itse, että mitäpä tässä papereilla – herrasmiessopimus riittää.

Esimieheni sanoi: ”Siinä tapauksessa täytyy hankkia huoneeseen pari herrasmiestä.”

Älykkyydestä

(Mensa on suomeksi pöytä)

Arvioin suoriutuneeni kohtuullisesti sosiaalisen pätemisen livettävällä kentällä.

Tavanomaisten keinojen – teeskentely, fuskaaminen, onnenkantamoisten esitteleminen omiksi ansioiksi – ohella erittäin tärkeää on ollut johdonmukainen rehellisen kilpailun ja puolueettomien mittausten välttäminen.

En ole ollut älykkyystutkimuksessa. En uskaltaisi mennä. Onneksi jotkut käyvät niin että he osaavat kertoa meille, mitä se sellainen älykkyys sitten on, ja järjestää testejä ja pääsykokeita.

Täysijärkisen paperit minulla on ja samoin osakunnan antama hyvämaineisuustodistus vuodelta 1967. Vähänpä tiesivät.

Kerran luulin päässeeni lahjakkuus- ja soveltuvuustestiin. Aku Ankasta lukemani (”Kallontutkija Kalistus” – Akun ammatinvalinta) sai minut kuvittelemaan tällaista. Ruumiiseen kiinnitettiin nappeja ja nappeja paineltiin.

Kysymys oli kuitenkin sydänfilmistä, EKG:stä, joka oli suuri uutuus Seinäjoen läänillä vuonna 1955. Tohtori Mantoliini (oikeastaan Kantele) tai joku hänen nuorempi kollegansa (Hermanni Haapoja – kukaties Ensti Pohjola) sanoi että sydänfilmini ”on kuin sian kirkkotie”. Kauhavan lääkäri Y.-P. Karhunen oli soittanut isälleni ja sanonut, että nyt on piru merrassa ja Jumala jalkapuussa, kun pojalla on sydämen sisä- ja ulkokalvon tulehdus ynnä muuta.

Olen ollut myös EEG:ssä, eivätkä senkään tulokset olleet rohkaisevia. Tämä tapahtui 1970-luvulla. Aivot filmattiin, mutta tulos oli ilmeisesti K-18.

Tämä oli johdanto Kalle Päätalon ja muiden herättämään kysymykseen, onko ihmisen mahdollista käsittää joutuneensa itseään fiksumpaan seuraan?

Tavallisesti, esimerkiksi poliisikamarilla tai korkean tuomioistuimen jaostolla, itseään näyttävät pitävän mahdottoman etevinä ne henkilöt, jotka saavat kiittää menestyksestään satunnaismuuttujaa.

Sisaruksista pöljä mutta ponteva pääsee yleensä pitemmälle kuin viisas mutta vaimea.

Kerran nousuputkeen päästyä pätee sääntö:” Lyö aina pienempääsi – mutta varo, ettei kukaan näe.” Tämä keino, joka sisältää myös taidon esittää kaverin työt ominaan, johtaa pitkälle, ja tuottaa lopulta ”hyvän delegoijan” maineen.

Lentomestari komensi 1942 upseerioppilas Pekka Jauhon Kauhavan kasarmin katolle huutamaan: ”Olen tämän kurssin tyhmin mies”, kun tämä oli väittänyt oppitunnilla, että hävittäjälentäjän on arvioitava tulittaessaan ennakko ottaen huomioon sekä maalin että oman lentokoneen nopeus ja suunta, vektoreina. Toinen aliupseeri opetti, että rojektiili putoaa loppumatkasta lentäessään, mutta lisäksi on otettava huomioon painovoima.

Kasarmien katoilta on huudellut muitakin tulevia akateemikkoja. Aika harvoin saa kumminkaan lukea muistelmia, joissa kirjoittaja valittelisi omaa yksinkertaisuuttaan – ellei kysymys ole kulttuurin sallimasta poikkeuksesta. Ongelmat matemaattisissa aineissa saa tunnustaa, koska yleinen mielipide myöntää mahdolliseksi, että ihminen voi olla ihan pelottavan fiksu vaikka ei selviydy laskutehtävistä. Epämusikaalinen saa olla, ja parempi niin.

Muuan psykiatri – psykoanalyytikko – sanoin minulle kerran joutuneensa paljon pohtimaan asioita ja kuuntelemaan ihmisiä, kun on sen verran hidas mies, ettei tahdo vähällä tajuta. Olen tuntenut joitakin valtakunnan ylistetyimpiä älymiehiä ja naisia, joilta ei aina mene monta sekuntia ymmärtää asiaa väärin. Asiat kun eivät useinkaan ole vaikeita, vaan sotkuisia.

Kerran keskikoulussa sain neuvon. Oli niin paljon muuta kiinnostavaa, että matematiikan numerot alkoivat räpsiä välttäviksi. Hän sanoi, että kun lahjakkuus loppuu, on jatkettava työnteolla. Jos kotitehtävien tekeminen ei siis riitä, on hankittava harjoituskirja ja laskettava se kannesta kanteen.

Jälkeenpäin olen kuullut, että sama neuvo sopii korkeakoulumatematiikkaan maisteriksi asti ja ylikin.

Vastaus kilpatehtäväämme on, että tyhmänläntä ihminen voi olla taitavampi kuin huippuälykäs. Hän on ehkä kasvanut käsittämään, että ei ehkä ymmärtänyt.

Tuomarina istuessani käsitin, että tyypillinen petos perustuu siihen, että uhri saadaan luulemaan, että nyt hän on ymmärryksessä tätä pettäjäänsä edellä. Rehellisyys ei pelasta huijarin kynsistä. Se pelastaa, ettei maksa ennen kuin on ymmärtänyt.

Musiikillisuus?

Joku kommentoijista kysyi, miten mahtaa olla oman musikaalisuuteni laita. Asiayhteys oli lyriikka ja fundeeraukseni aihe syvästi epämusikaaliset runoilijat ja proosan ”musiikillisuus”.

Kysymys on aiheellinen, vaikka se varmaan esitettiin ilkeys mielessä.

Nykyisin ihmisen musikaalisuudella tarkoitetaan ainakin kahta aivan erilaista asiaa.

Musikaalisuus on toisaalta kyky ja taito tuottaa musiikkia niin että muut ihmiset saavat siitä musiikkina jonkinlaista mielihyvä.

Toisaalta musikaalisuus on kyky ja taito saada mielihyvää musiikista.

Mielestäni koko asia on tässä.

Tuohon mielihyvään vaikuttaa oma alttius, ympäristö ja oppiminen.

Musikaalisuutta mystifioidaan monin tavoin ja se on ymmärretty tahallaan ja vahingossa väärin.

Oma sukupolveni kasvoi siihen luuloon, että musikaalisuus ja kyky tuottaa säveltasoltaan suunnilleen oikeita säveliä olisi sama asia. Musikaalisuuden näki siis suoraan koulutodistuksen laulun numerosta.

Oma musikaalisuuteni oli 8. Arvosana on nähdäkseni aivan oikea.

En osaa laulaa läheskään puhtaasti, paitsi joskus. Tunnistan säveltason useimmiten. Jos joku kysyy kesken kappaleen, mikä on tuo sävel, jonka vasket vetäisevät, sanon että se on B, ja niin se useimmiten onkin. Kun mietin, alan empiä. Joskus tunnistan sävellajin. Joskus osaan luetella kuulon perusteella myös murtosointuja eli seuraamaan modulaatioita. Niinkin on käynyt, että olen virittänyt kitaran tai viulun kohdalleen ilman pianoa ja äänirautaa.

Mutta juuri tuo jälkimmäinen musikaalisuus lopetti jo varhain tuon edellisen musikaalisuuden eli soittamisen ja laulamisen. Soitin kirkonkylän kanttorille pianolla Aaronin neljä vihkoa, asiaan kuuluvan määrän Bachia ja erilaisia pikkukappaleita, mutta ensimmäisen vaimoni vakaasta pyynnöstä lopetin soittamisen, kun vaimoni sanoi aivan aiheellisesti, että myös kosketukseni oli niin ruma, ettei sitä iljennyt kuunnella.

Hän oli oppinut laulamaan ennen kuin puhumaan ja musiikki oli hänen äidinkielensä – mutta hänkin lopetti soittamisen pianokonserttoihin, koska ei ehtinyt mielestään harjoitella tarpeeksi. Eräässä vaiheessa hän meni kamarikuoroon, koska pystyi laulamaan tuntemattoman kappaleen stemman suoraan nuotista. Hän sanoi iloisesti, että YL:n tuntee levyltä aina siitä, että laulu on johdonmukaisen epäpuhdasta.

Myöhempinä aikoina olen oppinut pitämään sormeni kurissa ja suuni kiinni myös siksi, että tuttavapiirissä on joitakin nerokkaan lahjakkaita muusikkoja ja useita erittäin osaavia amatöörejä eli henkilöitä, joilla on muu kunniallinen virka mutta ammattimuusikon taidot.

Itse pystyn löytämään mieleen juolahtaneen tai toisen hyräilemän kohdan orkesteripartituurista ja jos kuitenkin laulan itse, kuulen missä kohtaa ja miten väärin se menee. Mutta mitä siitä – Juice ja Juha Watt Vainio levyttivät teoksiaan ja lauloivat useimmiten aika häiritsevän falskisti, ja toisaalta sellaisia koko maailman ihmeitä kuin Laila Kinnunen – erehtymätön säveltaso ja rytmi eli ns. musikaalisuus – on todella vähän.

Ja sitten peruste näiden sinänsä yhdentekevien asioitten selittämiseen: luulen ja toivon että musiikilla snobbailu olisi hiukan vähentynyt. Minusta sellainen on säälittävää.

Musiikki on niin mieluisaa, koska se ei merkitse mitään eikä hyödytä ketään eikä taatusti jalosta ihmistä. Silti se on alituinen muistutus siitä, ettei kaikki ole sitä miltä näyttää tai ensi kuulemalta luulisi. (Tässä kirjoittaja viittaa transendenssiin.)

Kun kirjoitan tähän tai muualle, että tuo Bachin kantaatti kannattaa kuulla, haluan kirjoittaa samassa hengessä kuin että palkoherneet maistuvat vielä hyviltä tai että mustikkamaito se on yhtä verraton herkku kuin lapsena ennen. Tai että kohta alkaa löytyä kantarelleja ja suppilovahveroita.

Onhan pannulle melkein potkivana paiskattu vahvero kuin Schubertin c-molli- sonaatti! Värissä tosin on hiukan eroa.

Snellmanin blogi

Viimeistelen kirjoitusta eli esittelyä eräästä tekniikkaa ja kulttuuria koskevasta kirjasta kilpailevaan julkaisuun (HS).

Joutuneena tästä sekä ylevöityneeseen että silavoituneeseen mielentilaan kerron, mitä merkittävää J.V. Snellmanin yhteydessä on sanottu blogeista:

”Isänmaallisuus on yksinkertaisesti sitä, että ihmiset muuttavat kulttuuriaan, pitävät sitä tietoisesti liikkeessä ja elävänä, vaativat tapojen ja lakien muutoksia, kun niiden aika on heidän mielestään tullut.”

Snellman kirjoitti yksin useampaakin aikakauslehteä ja sanomalehteä. Useimmat niistä lakkautettiin sopimattomina tai järjenvastaisina.

Snellman oli lukemani uuden elämäkerran (Raimo Savolainen, Sivistyksen voimalla, J.V. Snellmanin elämä, 1126 s., Edita 2006) mukaan hyvin harmillinen henkilö, kova riitelemään ja enimmäkseen vaikea pideltävä. Toisin kuin eräät muut kipsipäät hän oli aito suurmies ja oli myös itse syvästi tietoinen tästä piirteestään.

Joskus kuvittelen itseni kärpäseksi kattoon, kun Snellman, Lönnrot ja Topelius tapasivat samoissa lämmitetyissä huoneissa. Kaikki kolme olivat käsittämättömiä monilahjakkuuksia, mutta niin erilaisia. Snellman oli kiivas ja kiukkuinen, mutta kirjoitti viehättäviä rakkausrunoja rouvalleen. Lönnrot oli sairaalloisen vaatimaton tai sitten näytteli vaatimatonta harvinaisen etevästi. Topelius oli kaikkien aikojen senttari, joka kirjoitti mitä vain mistä tahansa ennätysajassa, ja aina hyvin.

Asiasta kiinnostunut voisi vilkaista kootuista Topeliuksen runoja. Vähemmässä kuin puolessa vuodessa hän ehti jäljitellä kaikkea merkittävämpää runoutta, mitä vain Saksassa, Ranskassa ja Englannissa ilmestyi. Prosaistina hän oli verraton. Lisäksi hänellä oli harvinainen kyky tulla toimeen hankalien henkilöiden, kuten näiden kahden kaverin ja Venäjän keisarin kanssa.

On kukaties naiivia odottaa, että nyt ilmestyisi suurmiehiä, jotka pitäisivät yllä ”sanomalehteä”, kuten Snellman ja Topelius. Heissä on kumminkin esimerkki kahdesta tärkeästä asiasta.

Mitä vaikeimmista asioista voi kirjoittaa ”sivistyneelle yleisölle”. Snellman oli harvinaisen perinpohjaisesti opiskellut mies, ja kyllä hän kirjoitti ja julkaisi katsauksia mm. Saksan filosofian uudemmista aatoksista.

Topeliusta on sanottu Suomen ensimmäiseksi lehtimieheksi. Hän aloitti 23-vuotiaana Helsingfors Tidningar –lehden avustajana ja pian päätoimisena kirjoittajana. Tuohon lehteen hän ryhtyi kirjoittamaan jatkokertomuksiaan, joista hänet muistetaan niin hyvin, ja tämä siis tapahtui samaan aikaan kun isä Dumas oli vielä vauhdissa.

Jään odottamaan, milloin Thomas Wilhelmsson alkaa julkaista hempeitä romaaneja, nyt kun hän on yliopiston rehtori, kuten Topeliuskin oli. Tunnen miehen. Ihan hyvä valinta. Hän oli nuorempana ankara sosialisti ja ”sosiaalisen siviilioikeuden” edistäjä, niin että sekin puoli on hoidettu.

…Ihmiset muuttavat kulttuuriaan…

Tuohon kohtaan sitaattia sisältyy se dynaamisuus, jonka Snellmanin kivettäjät unohtivat. Kulttuuristahan tuli 1800-luvun lopulla jotain sellaista, joka omaksutaan ja otetaan vastaan sellaisenaan, nikottelematta. Ja lakia ja oikeutta sen kuin noudatetaan.

Nyt ollaan palaamassa Snellmaniin. Jopa oikeuskansleri sanoo, että lakia (vaalirahoituksesta) olisi ollut ministeriön toimesta ryhdyttävä muuttamaan, kun se kerran oli havaittu tarkoituksiaan tavoittamattomaksi.

Selvää Snellmania.

Oikeuskansleri Jonkan kannattaisi pitää blogia, ettei minun tarvitsisi toistaa hänen lausumiaan.

Vaikka mielellänihän minä.

Tädin munista edelleen

Robert Fogel keksi ulos kirjoitetun ja näkyvä kontrafaktuaalisen metodin rautateitä koskevassa tutkimuksessaan, joka ilmestyi jo 1964.

Hän laski rautateiden taloudellisen merkityksen n. 1840-1860, pohti sosiaalisia kuluja ja mallinsi kuvitelman, että rautateitä ei olisi ollut olemassakaan. Niiden sijaan kaikki, kuten rauta, hiili, puutavara ja elintarvikkeet olisi kuljetettu vesiteitse.

Lopputulos on edelleen kuuluisa – näiden kahden skenaarion taloudellinen ero oli hiukan alle yksi prosentti.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että ero olisi ollut noin häviävä enää sisällissodan jälkeen. Tämä tarkoittaa tieteen perinteistä tehtävää, ”itsestäänselvyyksien” kyseenalaistamista.

Ajan mielelläni ja usein tarpeeseen omalla autollani. Silti minusta tuntuu, että tämä pelaaminen autoverojen, ratatöiden ja polttonesteiden hintojen kanssa on lillukanvarsien tallomista.

Myöhemmin Fogel, joka sai aikanaan taloustieteen Nobelin yhdessä Douglass Northin kanssa, herätti väärinkäsityksiä ja raivoa mutta myös mielenkiintoa ja kannatusta tulemalla siihen tulokseen, että Etelävaltojen orjuus oli taloudellisesti kannattava ratkaisu (Time on the Cross: The Economics of American Negro Slavery, 1-2, 1974).

Hän korosti pitävänsä empimättä orjuutta hylättävänä etenkin moraalisin perustein.

Tämä johtopäätös ja siihen johtaneet laskelmat herättivät aitoakin hämminkiä, koska antiikin taloushistoria, etenkin Länsi-Roman rappio ja romahdus, oli aina selitetty keskeisesti orjuudella.

Ajatus on kiinnostava. Niiden laajojen lähteiden mukaan, joihin olen itse päätynyt uskomaan ja jotka ovat hiukan ranskalaispainotteisia tutkimuksia ja yleisesityksiä suoraan eri maiden yliopistojen kurssikirjoista, clunyläinen luostariliike oli erittäin keskeinen vaikuttaja sydänkeskiajalla, kun – Braudelin sanoin – pyörät alkoivat pyöriä.

Itse sanoisin tähän, että eroaako clunyläinen luostari jollain tavalla orjuudesta?

Mieleeni ei tule mitään eroa.

Ruumiillista työtä tehtiin kovasti, ruokaa oli vähän ja se oli huonoa, ja ruoskakin viuhui. Tosin ruoskaa tanssitettiin omassakin selässä.

Ne lihavat munkit, jotka olivat uskovinaan jumalaan viiniruukkujen ja pulleiden tyttöjen joukossa, ovat paljon myöhempien aikojen kuvia ja tietenkin osittain lihavan augustinolaismunkki Lutherin tähdennyksiä ja täsmennyksiä.

Kontrafaktuaalisen tai virtuaalisen historian kirjoittajat, kuten viime aikoina Nial Ferguson, menevät joskus yli siitä, missä aita on niin matala, ettei sitä olekaan.

Tässä kohdin törmäämme kansanviisauteen tädin munista; jos tädillä olisi sellaiset, hän olisi siis setä.

Olisiko Suomi voinut selviytyä ilman Talvisotaa? Olisiko Hitler onnistunut nitistämään Stalinin hosumalla lännessä hiukan vähemmän?

Mielenkiintoisia kysymyksiä, mutta nähdäkseni eivät millään tavoin tutkittavissa.

Tosiasioitten vastaisen olettamuksen mallintamista taas taloustiede ja insinööritieteet ovat käyttänet aikojen alusta.

Maantien ja rautatien hybridejä on suunniteltu joitakin vuosikymmeniä.

Olisiko nyt aika ottaa jälleen mietittäväksi rautatie, vesitie ja maantie?

Jopa Länsiväylän täyttävät venäläiset autonkuljetusrekat ikään kuin ilmaisevat, että käsillä on tuhoisa mittakaavavirhe.

Rautatie

Että osuikin Juhani Aho aiheeseen, vaikka luultavasti hänen tarkoituksensa oli vain ilveillä tyhmien maalaisten kustannuksella kuvailemalla, millainen se kuuluisa rautatie (Savon rata) heidän mielestään oli.

Kun joku kysyi hiljan kommentissa suomen kielen menneisyyttä, on paikallaan ihmetellä ääneen, että Juhani Aho toi kielen ja kirjallisuuden jokseenkin valmiina käyttöömme.

Papin tytär (1885) on mainio kirja, enkä jaksa uskoa, että sen kielikään kummastuttaisi erikoisemmin nykypäivän lukiolaista.

Aholla muuten on liuta huonoja kirjoja. Lukija varokoon.

Hänellä oli rohkeutta. Nuorena miehenä hän kellisti tai ainakin yritti kellistää kaverinsa mutsin, joka oli häneen ilmiselvästi pihkassa. (Puhe on Elisabeth Järnefeltistä ja hänen pojastaan Arvidista, jotka kahteen pekkaan sepittivät Arvidin nimissä vuosikymmenien jälkeen ”Vanhempieni romaanin”, joka on hyvä kirja ja aivan läpikotaisin valheellinen.)

Ihailen rautatien ottamista uuden valtion symboliksi. Tarinassa tai Ahon tuotannossa ei ole mitään tekniikan tai edistyksen esittelemiseen viittaavaa. Aho vain arvasi, että ne ovat nuo komeat kiskot, jotka merkitsevät Valtiota ja Vallankumousta.

Hyvin sopivaa, että Tolstoi kuolla kupsahti pienelle rautatieasemalle. Hän oli karannut kotoaan.

Arvid Järnefelt muuten kävi jutskailemassa Tolstoin kanssa – kaksi venäläistä aatelismiestä, sama äidinkieli (ranska).

Ranskalainen filosofi Jean Baudrillard, joka viime vuonna kuoli, menetti tunnetusti aika suuren osan mainettaan Sokalin jutun yhteydessä (q.v.). Miten se nyt meni - "Transgressing the Boundaries: Towards a Transformative Hermeneutics of Quantum Gravity." (KVG Sokal Hoax.)

Ihan hyvä että joku fyysikko lopulta sivalsi ranskalaisten kulttuurifilosofien käsittämättömiä kielikuvia. Tiedän mistä puhun. Olen lukenut jopa Lacania, josta en saanut lainkaan selvää, ja Althusseria, josta suutuin.

Baudrillardin ensimmäisessä kirjassa puhutaan symbolisesta vaihdannasta ja kuolemasta.

Hänestä maantie on ylimielisen ja kopean valtion äärimmäinen symboli. Ihminen ei voi enää muuta kuin ajaa äärimmäistä ylinopeutta ja päänsä halki.

Niin se on, paitsi nyt maantiet ovat muuttumassa kannattamattomiksi, ja jälleen vilkuillaan rautateiden suuntaan.

(Pitäisikö minun kirjoittaa huomenna aiheesta Linnuntie, kun tässä on nyt jo rautatie ja maantie?)

Baudrillard arveli Marxin lyöneen kätensä kyynärpäätä myöten paskaan lisäarvoteoriassa. Hänen mielestään kulmakivi ei ole tuotanto, vaan kulutus, ja niinpä hän ryhtyi tutkimaan kulutusyhteiskuntaa ja symbolien vaihdantaa.

Hänen tulkintansa 2001 terrori-iskusta on vahva – kysymys ei ollut uskonnosta eikä sotilaallisesta voimasta, vaan häpäisemiestä. Löysin (kiitos Total Commanderin, Power Pack) erään zipin sisältä Baudrillardin sepittämän artikkelin, jossa hän ”haastattelee” bin Ladenia ja George W. Bushia. Toisin sanoen hän kommentoi näiden lausumia.

Halusin ottaa asian esiin, koska Kiina rakensi rautatien Tiibetiin ja koska näyttää siltä, että samainen Kiina ja suuri ja mahtava Venäjä eivät pelkää mitään niin kauheasti kuin kasvojen menettämistä eli häpeää.

Toinen näyttää keksineen olympialaiset uudestaan (symbolinen vaihdanta) ja toinen on ottanut asiakseen niuhottaa joka asiasta.

Kiina ja Venäjä yhdessä ovat nyt suurempi ympäristön eli maapallon säilymisen uhka kuin Yhdysvallat. Pekingin savusumu esitetään uhkana juoksukilpailuille, ei uhkana maapallolle. Venäjän pelaaminen eri energialähteiden, kuten ydinenergian, öljyn ja maakaasun kanssa on maailman huolestuttavimpia asioita, mutta siitä puhutaan hyvin vähän.

Venäjä ei koskaan rakentanut kunnon maanteitä. Jo Gogol vertasi synnyinmaataan tientapaista kulkevaan ajopeliin.

Profeetallinen vertaus.