Alan Weismanin The World Without Us saattaa osoittautua vuode parhaaksi tiedekirjaksi tai journalismi-kirjaksi. Olisin valmis lyömään vetoa, että se kerää palkintoja – Pulizer, Booker yms.
Se on niin hyvä, että sen ei tarvitse olla kovinkaan pitkälle totta. Kirjan tehtävä on ravistella.
Kirjoittaja on keksinyt pikkunäppärältä tuntuvan kikan esitelläkseen ympäristöuhat eli asian, josta useimmat eivät oikeastaan halua kuulla, ainakaan paljon ja ainakaan totuutta. Ne jotka kuulevat sellaisesta mielellään, saattavat pitää itseään jo täysin oppineina.
Kirjoittajan kikka on satukirjoista tuttu ajatusleikki – entä jos kaikki ihmiset katoaisivat maapallolta eilen. Mitä tapahtuisi?
New Yorkin metro kestäisi pari päivää. Kun runkoverkko tilttaisi, metron pumput pysähtyisivät, ja pohjavesi ja meri ottaisivat omansa hyvin nopeasti. Pilvenpiirtäjät alkaisivat notkahdella pian perässä. Kaupungin vanhat sillat sen sijaan kestäisivät useita satoja vuosia, koska yli 50 vuotta sitten käytettiin hirmuisia lujuuskertoimia ja valurautaa. Vasta linnunlanta saisi sillat sortumaan.
Kirjoittaja käy läpi 19 teemaa sademetsistä taidemuseoihin – taulut homehtuisivat nopeasti, mutta pronssi kestää verrattomasti kauemman kuin ruostumaton teräs, ja vuorenseinän graniittiin hakatut presidenttien kuvat kestäisivät luultavasti muutamia seuraavia jääkausiakin.
Kestävimmät muistot kulttuuristamme olisivat kuitenkin Barbie ja Ken, joiden muovisia siruja ei tuhoa edes sula laava.
Weisman esittääkin silminnäkijän kuvan Tyynen meren suunnattomasta muovijätelautasta, joka on kohta Sargassomeren kokoinen, ja jatkaa kertomalla, että maailman kaikki vesistöt ovat jo täynnä hyvin pieniä muovihiukkasia, jotka näyttävät kykenevän tukahduttamaan planktonin.
Kysymyksessä on siis todenperäinen kauhukertomus.
Weisman osoittaa reportterin taitonsa löytämällä eri kohteilta – Panaman kanavalta esimerkiksi – pitkän linjan ammattilaisia, ja kysymällä suoraan heiltä, mitä tapahtuisi. ”Satamakapteeni työnsi hatun takaraivolleen ja sanoi, että kun tuo maapato pettää, kanava on mennyttä muutamassa viikossa.”
Kertomus megafaunan eli suurten nisäkkäiden kohtaloista etenkin Amerikan mantereella on järisyttävä. Kivikautinen porukka (Clovis-kulttuuri) teki selvän 90 prosentista biomassaa hyvin lyhyessä ajassa.
Ja mitä muuten tulee alkuperäisväestön luonnonmukaisiksi luultuihin elintapoihin, kirjoittaja muistuttaa, että todellinen pikaruoka valmistettiin polttamalla muutamia tuhansia hehtaareja aarniometsää, esimerkiksi sopiva niemiä, jolloin grillauspuolikin tuli hoidetuksi, ja kukaties myös mausteet.
Työ on tehty niin hyvin, että ottaakseni itseni tässä mittapuuksi ehkä neljännes kirjasta oli minulle aivan uutta asiaa. En tiennyt kuin hämärästi edes siitä Jagellon metsästä, joka on Puolan ja Ukrainan välissä jokseenkin tuhannen vuoden takaisessa kunnossa; sinne perustetaan nyt kiireesti sahoja ja tehtaita. Google-haku Bialowieza Puszcza (tai Forest).
Kuvittelu-kikka on ollut avain kerrontaan. Tietysti nämä asiat ovat helpostikin löydettävissä esimerkiksi verkosta. Tarkastelin kokeeksi erinäisiä asioita, ja paikkansa näyttää pitävän. – Mutta tiedon käsillä oleminen ei paljon auta.
Kehun kirjaa näin holtittomasti siksi, että mainoslause pitää kerrankin paikkansa – sitä on vaikea laskea käsistään.
Niille kaltaisilleni, jotka ovat suunnitelleet maltillista uskoon tulemista, nimittäin ympäristöongelmien nostamista yli talouden ja kulttuurin kaikkein tärkeimmäksi kysymykseksi, vihreään puolueeseen kuitenkin liittymättä, tämä kirja voisi olla sopiva aloitus.
Voisin lyödä toisenkin vedon – suomalaiset kustantajat sivuuttavat tämän kirjan olankohautuksella. Tai ehkä Pietiäinen, tai Nemo…
Jos niin onnellisesti kävisi, että kirja saataisiin suomeksi, joku saa hankalan tehtävän. Jouduin etsimään vuosikausia käyttämättömänä olleen englantilais-suomalaisen sanakirjan selvittääkseni mm. paholaismaiset puut ja –kasvit (lupiini, muuan ailakki jne. niin sanotut invasiiset lajit).
ISBN-10: 0-312-34729-4
