Kunnia on katkera juoma

Eilisen kunnianloukkausta koskevan asiallisen kirjoituksen jälkeen pari epäasiallista mietettä.

Rikoslajin nimi olisi täytynyt muuttaa jossain sopivassa vaiheessa.

Kunnia on katkera juoma.

Historiallisesti kunnia oli vain kunniallisilla ihmisillä, joihin 95 prosenttia ihmisistä ei luettu.

Vähä vähältä kunnian ala laajeni, kunnes eräänä päivänä jopa porvarilla (kauppiaalla) saattoi olla kunnia.

Toisilla oli korkeintaan hyve tai mahdollisesti he eivät tehneet pahemmin syntiä.

Kunnia oli yhteisöllinen käsite. Kunnian loukkaaminen tarkoitti yhteisöllisen aseman horjuttamista. Aatelismiehen sanominen moukaksi oli lause, joka vaati verta. Siinä annettiin ymmärtää, että aatelismies oli jollain tavalla rinnastettava maanviljelijään.

Kunnia ja hyve kulkivat yhdessä, honor et virtus. Englannissa tuomari on edelleen kunniallinen, vaikka ei olisi hyveellinen. Minulla on kaveri, joka on erittäin kunniallinen, most honourable. Se on painetu käyntikorttiin.

Hyve oli lähellä hurskautta, pietas. Hurskaus edellytti esimerkiksi verikostoa. Vasta renessanssin aikaan virtù ja pietà alkoivat sanoina tarkoittaa edes osapuilleen samaa kuin nykyisin.

Kunnia katosi lännestä. Paitsi tietysti naisen kunnia, joka liittyi sukupuolielimiin. Aika kauan tuo kunnia oli kuulunut Jumalalle. Bach tapasi raapustaa partituureihinsa S.D.G., yksin Jumalalle kunnia.

Sotilaan kunnia oli eri asia, gloria.

Ikuinen kunnia suuren isänmaallisen sodan sankareille!

Kunnia - isänmaa. Nationalismin eli siis nousevan porvariston aikakauden sanoja.

Kunnia oli esimerkiksi Suomen suuriruhtinaanmaassa ja vielä tasavallassa se ulkoinen arvostus, jota ihmisellä oli oikeus vaatia toisilta asemansa johdosta. Se oli kuin asema yhteisössä ja yhteiskunnassa. Kunnianloukkaus oli tuon aseman kieltämistä.

Tämä ajatus ei ole niin kaukana jostain samurai-aatteesta, johon otsikkoni viittaa (Mishiman romaanin nimi). Mutta se oli hyvin keskeinen esimerkiksi germaaneilla. Kantasana éra johtaa sanoihin Ehre, ära jne.

Kunnia koski koko ihmistä, ja kunnian saattoi menettää rikoksella. Suomen (Ruotsin) 1734 vuoden laissa kunnian menettäminen eli kunniattomuus on lisärangaistus. Rikoslaissa sen sijaan tuli kansalaisluottamuksen menetys. Tämäkin seuraamus on poistettu.

Kuten käsitimme eilen sähköposteista puhuttaessa, nyt kunnia on Euroopan yhteisöjen päätöksellä ihmisen tunteiden eli itsetunnon suoja.

Nykyisin siis toisaalta suojataan yksityisyyden piiriä. Yksityisyys on uudenaikainen ajatus. Ei sellaisesta ennen ollut kuultukaan ja jos oli, sitä pidettiin yksinäisyyteen vertautuvana onnettomuutena.

Nykyinen kunnianloukkaus on eräänlainen henkinen pahoinpitely. Toisen mieltä haavoitetaan, lyödään mustelmille.

Pelkään että tämä lainsäädäntö osoittautuu osaksi suurta yhteistä syntiämme hybristä, oikeastaan suuruudenhulluutta. Luulemme saaneemme isot asiat niin hyvään kuntoon, että voimme keskittyä pikkuasioihin.

Nykyinen kunnia tunteiden suojana on ehkä siinnyt syrjintäkielloista eli aiheellisista asioista. Juutalaisen sanominen juutalaiseksi ei perinteisen käsityksen mukaan voinut olla rikos.

Nyt meillä on erilaisia ryhmiä, joita ei saa syrjiä, ja hyvin kattavia säännöksiä kiusaamisesta ja simputtamisesta.

Kaikki nämä säännöt ovat hyvää tarkoittavia. Mutta pelkään hyviä tarkoituksia.

Voimme velvoittaa poliisit tai opettajat tai tuomarit käyttäytymään kauniista. Mutta todellisuudessa emme voi velvoittaa ihmisiä käyttäytymään kunnollisesti. Se on ideaali, johon olisi pyrittävä mutta jota ei voi saavuttaa.

Yksityisyys, kunnia ja nämä muut karmaisevat mieltäni, kun pidän ajan suurina ja ratkaisemattomina ongelmina kansanmurhia ja ympäristön nopeaa tuhoutumista.

Eikö kukaan ymmärrä hävetä itkeskellään osakseen saamaansa epäkunnioitusta tai kalseaa kohtelua maailmassa, josa 5/6 ihmisistä elää jo nyt vailla toivoa ja tulevaisuutta ja kohta vailla ravintoa?

Mielestäni meillä ei ole oikeastaan varaa kunniaan.

Kunnianloukkaus sähköpostissa

Anteeksi.

Odottelin aikani katsoakseni, huomaako kukaan tiedotusvälineissä tai niistä kirjoittavista uutta ja merkittävää ratkaisua kunnianloukkauksesta.

Ei ole näkynyt eikä kuulunut mitään. Herkko kumminkin huomasi ja huomautti 29.8. annetun korkeimman oikeuden prejudikaatin.

Kunnianloukkaus tarkoittaa tällaisessa tapauksessa ansaitsemattoman epäkunnioituksen osoittamista tahallisesti loukkaavalla tavalla.

Ratkaisu on tärkeä hiukan toisella tavalla kuin luulisi eli sen tulkitseminen saattaa vaatia rivien välistä lukemisen taitoa.

Oulun seudulla oli näet muuan henkilö ottanut eräiltä kunnilta tehtäväkseen kerätä kennel-toimintansa yhteydessä talteen ja tarvittaessa surmata löytöeläimet.

Tästä joku oli tehnyt johtopäätöksiä ja lähettänyt kaksi sähköpostiviestiä.

Toisessa hän oli kysynyt, eikö asianomainen voisi luopua toiminnastaan, joka oli silkkaa eläinten tappamista eikä eläimistä välittämistä ja toisessa jonkin kulkukissan kohtaloa pohtiessaan epäillyt, että toinen oli heti virallisen säilytysajan jälkeen lopettanut kissan. "Kyllä olette raaka ja rahanahne ihminen."

Alemmat oikeudet olivat sakottaneet. Korkein oikeus hylkäsi kennelin pitäjän kunnianloukkaussyytten äänin 4-1.

Tapaus koskee näennäisesti sitä vaikeasti löydettävää rajaa, joka on julkisen ja yksityisen toiminnan välillä.

Kysymys oli elinkeinotoiminnasta, koska siitä maksettiin rahaa. Tuomioistuimet olivat yksimielisiä, että myös yksityishenkilön on kestettävä kritiikkiä elinkeinotoiminnastaan, ja korkein oikeus mainitse vielä toiminnan luonteen, koska se on omiaan herättämään ristiriitaisia tuntoja.

Asiassa on kaksi sääntöä, jotka jokaisen tämän lukijan olisi hyvä tuntea.

Kunnianloukkaus voi olla rangaistava teko, vaikka se ei tulisi kenenkään sivullisen tietoon. Vanha esimerkki oli solvaavien nimitysten lateleminen kirjeessä tai vasten kasvoja kahdenkesken. Solvaavia nimityksiä on muutamia tuhansia - sellaisia kuin "roisto", "huora" jne.

Rikosta tarkoittavista väitteistä on nimenomainen määräys. Näin taannoin paperin, jossa eräs täysijärkisen kirjoissa kulkeva maisteri sanoi juristien sormeilleen omaisuuden arvoa perinnönjakokirjassa. Selvä kunnianloukkaus ja lisäksi ehkä perätön ilmianto. Pesänjakaja toimii tuomarin asemassa ja sisällöltään totuudenvastaisen asiakirjan antaminen viranomaiselle (verottaja) on rangaistava teko.

Tuo onkin hyvin esimerkki. Tavanomaista ja suositeltavaa on kohauttaa hartioitaan eikä olla millänsäkin. Paskapuheet eivät ole kasvihuonekaasuja eli kyllä niitä maailmaan mahtuu.

Sivullisen tietoon joutunut tai tarkoitettu lausuma voi olla rikollinen, jos se loukkaa yksityisyyttä, vaikka kunniaa ei loukkaisikaan. Esimerkki: "Tällä NN:llä on sydänvika."

A on lähettänyt nyt kysymyksessä olevat sähköpostiviestinsä vain B:lle. Tapa, jolla A on B:n toimintaa arvostellut, ei ole lähtökohtaisesti ollut toiminnan laajuuteen nähden suhteetonta tai paisuteltua.

Vaikka sähköpostiviesti voi olla kunnianloukkaus, tässä tapauksessa se ei ollut sitä. Suhteutettuna asiaan KKO ikään kuin nosti sananvapauden kunnian rinnalle ja katsoi, että kunnia sai väistyä, kun asia oli pieni ja jäi suppeaan piiriin.

Olen ymmärtänyt monet luulottelevan, että sähköpostissa tai jopa Internetissä saisi kirjoittaa aivan mitä tahansa.

Näin ei ole.

Poliitikkojen, virkamiesten ja viihdyttäjien kapea suoja on poikkeus. Kekusstelupalstalla saa kirjoittaa, että pääministeri Vanhanen tai puolustusministeri Häkämies on tyhmä paskiainen.
Samaa ei saa kirjoittaa esimerkiksi peruskoulun opettajasta, vaikka hänkin on julkisessa tehtävässä.

Saan kirjoittaa tähän, että kollegani Jukka Kekkonen on tunnettu erikoislaatuisista mielipiteistään ja oli taas väärässä ottaessaan kantaa kurdinaisen karkottamiseen ja kirkon toimiin. Tämä on mielipiteeni. Martin Scheinin näyttää olevan juuri samaa mieltä. Arvostelen siis Kekkosta ja annan ymmärtää, ettei tämä ole ensimmäinen kumma kanta. Tällainen on professoreiden normaalia keljuilua.

Vastaavasti minua saa haukkua, koska kirjoitan nimelläni blogia, joka on siis tarkoitettukin kenen tahansa luettavaksi. Saa sanoa, että ihan turhaa tekstiä. Kun olen asettautunut näin julkisuuteen, olen asettautunut arvosteltavaksi.

Sama sääntö koskee perinteisesti taiteellista ja tieteellistä kritiikkiä. Saa sanoa oikein pahastikin. Jos raja löytyy, se on Ad hominem. Kritiikki on perusteltua niin kauan kuin puhutaan töistä ja teoista. Kun ruvetään ruotimaan ihmistä, voidaan joutua lain väärälle puolelle.

Moni peli sisältää tämän säännön. Jääkiekkoa pelaava antaa suostumuksensa lieviin pahoinpitelyihin, koska sellaisia esiintyy tuossa pelissä. Hän ei voi tulla jälkeenpäin valittamaan niistä. (Pahan vamman aiheuttaminen eli törkeä pahoinpitely on eri asia.)

Korkeimman oikeuden tapaus on numerioltaa KKO:2007:70.

Sievästi ratkaistu. Totta kai - pikku juttu korkeimpaan oikeuteen vietäväksi mutta harvinaisen sopiva sähköpostia ajatellen. Että ei nyt aivan mistä tahansa.

Häviäjät

Päivällä joku länkytti radiossa leukojaan Wikipediasta niin asaintuntemattomasti, että melkein kiinnostuin. Se oli puolilta päivin ykkösessä.

Wikipediasta ei ole mihinkään, ei varsinkaan lähteeksi ja Britannica se vasta on (oli) jotain. Wikipediassa on kouluttamattomien henkilöiden kirjoittamia artikkeleita! Wikipedian artikkelit on varastettu sieltä täältä.

Tottakai W. kelpaa tieteellisen työn lähteeksi. Lähdekritiikki on yksi niistä asioista, joita yritämme opettaa viimeistään graduvaiheesa ja vaadimme väitöskirjalta. Siis: kaikkien lähteiden uskottavuus on kyseenalainen, eikä auktoriteettiargumentti päde.

Jos joutuisin väittelemään asiasta, pyytäisiin lukemaan, mitä Britannicassa on esimerkiksi Suomen kirjallisuudesta.

Vot.

Tiedämme kaikki että suomalainen W. on hyvin epätasainen mutta silti paljon pidemmällä kuin ruotsalainen. Tiedämme senkin, että amerikkalainen W. voi yllättäen olla jostain kohdin huono. Suomalaisille taivastelijoille antaisin kehotuksen katsella esimerkiksi saksalaisen W:n eläintieteen ja ekologian artikkeleita.

Tämä nyt tästä - sillä todellisuudessa hämmästyin, kun Bobi Sivenistä löytyi erittäin laaja ja asia-aineena selvästi kiitettävän arvosanan ansaitseva juttu Wikipediasta. Kuva on Siven ja peräisin W:stä.

Olisin luullut, ettei kukaan ole koskaan kuullut puhuttavankaan tästä miehestä, joka parikymppisenä otti ja ampui itsensä. Aidoksi väitetty luoti riippui Akateemisen Karjala-seuran lipusta ja sitä oli hypisteltävä lippuvalaa tehdessä.

Bobi ja hänen veljensä Paavo, myöhemmin sukunimeltään Susitaival, olivat maan ensinnäiset partiopojat, joita johti erikoislaatuisen oikeistolainen Sven Donner.

Sekä Sven Donner että Bobin ja Paavon isä olivat mielitautiopin lääkäreitä, ja isä V.O. Siven lisäksi todellinen äärimmäisyyksien mies. Hän sattui kuolemaan sopivasti jouluksi 1918. Vanhana aktivistina ja jääkäriliikkeen merkkimiehenä hän vastusti erittäin rajusti ja kuuluvasti Mannerheimia. Ryssäläinen kenraali oli tullut keräämään palkinnon isänmaan miesten pitkäaikaisesta uurastuksesta eikä siten missään tapauksessa sopinut itsenäisen valtiomme päämieheksi.

Paavo Susitaival kuoli vasta 1993 melkein satavuotiaana ja Suomen vanhimapana everstiluutnanttina. Hän odotti tuloksettomasti everstin arvoa 64 vuotta. En osaa arvostaa häntä etenkään siksi, että hän oli erittäin nopea omaksumaan antisemitismin aatteen ja piti keppihevosenaan vapaamuurarien ahdistelua kai lähinnä siksi, että se on kansainvälinen järjestö.

Vapaamuurareista saa olla mitä mieltä tahansa. En tunne järjestöä lähemmin. Sen luulen tietäväni, ettei se ole mitään pahaa tehnyt.

Susitaival koki suuren hetkensä pitäessään puhetta Äänislinnassa eli Petroskoissa ja ounastellessaan kädenlyöntiä ylväitten samuraitten kanssa Uralilla.

Ja sitten toisaalta hän oil Talvisodassa Suomussalmella vahvennetun rykmentin (Ryhmä Susi) komentajana niin hyvä, että Sillasvuolle pakkasi hiki pintaan peitellessään ja vähätellessään Susitaipaleen ansioita. Myös jatkosodan alku rykmentin komentajana oli hieno, vaikka Susitaipaleelta taisi tarkkaan katsoen puuttua sotilaskoulutus kokonaan. Hänestä tulla tupsahti aktiiviupseeri vapaussodan melskeissä. Sellaista sattuu, sodassa.

En ole varma, onko tuon tunnetun miehen poika vielä elossa - oli kunnioitettu vanhempi kollega eli hovioikeudenneuvos Itä-Suomen hovissa. En tosin muista koskaan tavanneeni.

Äärioikeiston häviäjien lista on pitkä, eivätkä kaikki olleet yhtä sitkeitä kuin Paavo Susitaival, joka jaksoi vastustaa Kekkosta mm. tämän "törkyisen yksityiselämän" takia 70-luvulle ja yli.

Vasemmiston häviäjien lista on vielä pidempi.

Mitä tulee juristisukulaisiin, mahtaako kukan tietää, että Edward Gyllingin veli oli Korkeimman oikeuden jäsen vähin äänin ja asiaankuuluvalla menestyksellä.

Gyllingin ja Sirolan kohtalo raastaa hiukan mieltä, koska he olivat muun ohella myös aatteen miehiä. Kullervo Manneria ei osaa niin surkutella, vaikka hänkin kiersi vankileirit hävittyään valtataistelun Kuusiselle. Ja maan pienuus jälleen kerran - punaisen kansanvaltuuskunnan puheenjohtajan velimies, kirkkoherra Gustaf Mannerin poika Arvo Verner Aleksander Manner toimi Viipurin hovioikeudessa ja oikeuspormestarina 20-luvun alusta ja sitten Viipurin läänin maaherrana.

Runebergin "Maaherra" -runon komeasti kumiseva sitaatti ("Siin' ikivanhuudesta säädetään:
jos rikkoo ken, niin syy on hänen vaan; ei vaimo vastuuss' ole miehestään, ei miesi vaimostaan...") taitaa mennä hiukan asian viereen, koska tuo ikivanha säännös koski velkavastuuta. Kapinamiesten vaimoja ja lapsia ei maassa tietääkseni pahemmin säästelty, eikä veljiä varsinkaan.

Edelfeltin Maaherra-taulun haluaisin kernaasti katoavan lopuistakin tuomioistuimista ja virastoista. Minun aikanani se oli pakollinen ja pantiin usein katsomaan Kekkosen valokuvaa. Kokoelmaan kuului myös Eetu Iston taiteellisestikin aika kaamea "Hyökkäys".

Tuo lakikirjaan nojaava paatos on epähistoriallinen. Tapaus on väärällä tavalla symbolinen. Maaherra Wibelius lienee rähjännyt Kuopiossa venäläisille upseerien virkataloista, mutta Sandelsin peräännyttyä hän pisteli turvaan Ruotsiin eikä siis jäänyt puolustamaan valloitetun maan ikivanhaa lakia, vaan puuhasteli siitämiten Värmlannin maaherrana ja aateloitiin vaivoistaan.

Kreivi Carl Mannerheim - marsalkan isoisä - saavutti 1800-luvun alkupuolella hyvin merkittävän aseman ja paljon kiitosta ja mainetta mm. valvoessaan, etteivät tuomarit typeryydessään keksisi uhata venäläisen herrasväen etuja ja oikeuksia Itä-Suomessa. Pelko taisi kyllä olla aiheeton.

Ympyrä sulkeutuu - tätä näkökohtaa ei Wikipediassa mainita, vaan sitä vastoin kreivin kunnostautuminen kovakuoriaisten tutkijana.

Kova kuori, kova kuori.

Lyhyt sota - lyhyt kirjoitus

Talvisota oli suuri harvinaisuus: se oli niin lyhyt.

Totta, Saksa ja Neuvostoliitto tekivät selvän Puolasta lyhyessä ajassa, mutta en tarkoittanut valloituksia, vaan sotia.

Molempien maailmansotien jämähtäminen oli asiantuntijoille paha yllätys.

Kommentoija kysyy, mitä Kemppinen tarkoittaa.

Suoraan sanoen, että Hitler ajatteli istua toisen housuilla tuleen. Suomalaisten housuilla. Mallia /36.

Kuvittelin että molemmissa sodissamme rintama eli valloitettu alue haluttiin Kymijoelle Saimaan etelärantaa myötäillen. Muuta osaa maasta olisi voitu pitää lannistamisen tilassa helposti sijoittamalla etelään tarpeeksi joukkoja ja etenkin lentokoneita.

Perustelu: Ranska. Saksa piti Pariisin valloitettuaan maata kauan jaettuna niin että Vichyssä pitivät valtaa Saksan marionetit.

Suomen rikkonaisen sisämaan pitäminen miehitettynä sitoisi hirmuisesti väkeä - miljoona miestä jalkaväkeä.

Helppo paiskoa lukuja, koska upseerit, jotka lukevat tämän, eivät viitsi käydä julkista keskustelua hyvin tuntemistaan ja laskemistaan asioista. Eivät siitä huolimatta, että melkein kaikki on muuttunut.

Silti sukupolveni aseistakieltäytyjät olivat vääräessä väittäessään, ettei tällaisella armeijalla mitään tee. Jalkaväkeä tarvitaan hirvittävä määrä miehittämään alueita, sillä jos tapahtuu arvaamattomia käänteitä, joukkojen kuljettaminen on armottoman hidasta. Toisessa maailmansodassa venäläinen juna kulki jostain Laatokan rintamalle neljä - viisi vuorokautta.

Kun siis ajattelen syyskuun 1939 tilannetta saksalaisten silmin, se näyttää aivan samalta kuin Moskovasta tarkastellen. Miehitys on läpihuutojuttu. Eikä alueemme ollut Saksalle erikoisen tärkeä.

Talvisota muutti tilanteen ja ajattelun, koska Berliinissä nähtiin, että Suomen armeija pidätteli noin miljoonaa miestä. Sopivasti autettuna se voisi tehdä sen uudestaan - kunhan ei aivan uuvuttaisi itseään talvisella sodallaan.

Kuten tunnettua, Kymijoki jäi saavuttamatta sekä 1940 että 1944.

Vastaan yhteen eiliseen kysymykseeni nyt - totta puhuen kaikki hyökkäykset Ilomantsista pohjoiseen tulivat suomalaisille yllätyksinä. Ei meidän tiedustelumme ollut selvillä edes rautateista ja maanteistä.

Tämäm tieto löytyy monista uskottavista kirjoista. Sitä ei ole erikoisesti korostettu, koska se oli armeijaltamme niin paha moka.

Erehdys korjattiin. Obozerskin rata käytiin toteamassa jalkamiesten voimin välirauhan aikana. Radalla kävivät myöhemmät Päämajan kaukopartioiden miehet. Kaikki puheet Muurmannin radan katkaisemisesta olivat siis pelkkää hämäystä, koska sulan meren ääresä Murmanskista pääsi rintamille myös kiertäen Arkangelin kautta.

Olen lukenut kuvauksen tuosta seudusta, Vienanmeren etelärannan soista. Ei tee mieli.

Lisään nyt seuraavan näkökohdan. Stalin pyydysti talvisodalla itselleen ainakin kolme tekniikan huipputasoin selluloosatehdsta, Enson, Läskelän ja Lahdenpohjan.

Sekä ruuti (kuvassa) että kovemmat räjähteet valmistetaan nitraattiselluloosasta.

Olen yrittänyt saada asiasta tietoa, ja tehtaat näyttäisivät olleen 1940-1941 kiitollisen uuden omistajan käytössä.

Sodankäynnissä kävi ilmi, että suomalaisilla riitti muutakin varastettavaa - 1922-1925 kehitetty Suomi-konepistooli. Saksalaiset pitivät asetta joutavana eivätkä saaneet kehitetyksi Bergmaneistaan ja Schmeissereistaan kunnon rintamakelpoisia aseita koko sodan aikana.

Venäläinen Dektjarev PPD ja PPSh olivat suoria kopioita ja osoittautuivat mullistavan tärkeiksi. Valkeasaaressa 1944 hyökänneillä kaartinarmeijoilla sellainen oli joka miehellä.

Herra toveri Kalashnikov näyttää olevan edelleen hengissä. Hänen kiväärin patruunaa ampuva aseensa - maailman kaikkien aikojen parasd (yksinkertaisin ja varmin) jalkaväen ase tuli todelliseen tuotantoon vasta sodan jälkeen.

Mies pirulla renkinä

(Kuva: Wikipedia)

Mies pirulla renkinä

Yritän joskus miettiä, millainen kirja olisi hyödyllinen. Ei se ole helppoa.

Lueskelin Turun Agricola-historiaverkkoa ja katselin keskusteluja. Kauhistuin Talvisodasta esitettyjä kysymyksiä.

Sen tiedän kyllä, että kirjoja luetaan eri aikoina eri tavoin. ”Tuntematon sotilas” on kai nuorille lukijoille samanlainen kuin ”Vänrikki Stoolin tarinat” oli omalle sukupolvelleni ja edellisille – reteitä juttuja siitä, miten pistetään ryssää turpaan. Emme mekään mistään isänmaallisuudesta totta puhuen tienneet. Ryssistä tiesimme että he ovat jotain vielä vastenmielisempää kuin naapuripitäjän pojat.

Minulla – yhdeksänvuotiaalle – ”Tuntematon” oli järisyttävä näköala sellaiseen sotaan, josta en ollut kuullut mutta jonka merkit olin nähnyt ja jollain tavalla käsittänyt. Kylissä oli puhumattomia miehiä, joiden kädet tärisivät piippua pidellessä, vaikka pyssyn piippu oli vaihtunut tupakkapiippuun. Oli kiukkuisen näköisiä miehiä, jotka astelivat mahtavasti ja toimittelivat toisarvoisia. ”Siltä on mennyt Taipaleella hermot”, kuiskattiin.

Katselin tai oikeastaan luin nyt uudestaan Veijo Meren Suomen historian kolmannen osan, kun se ensimmäinen osa (Maassa taivaan saranat) on niin hyvä. Tämä kolmas osa kuvaa itsenäisyyden vuosia.

Tuli outo tunne.

Tietysti Meri oli väsähtänyt aiheeseensa, mutta toisaalta kirja on vain hiukan yli kymmenessä vuodessa vanhentunut käyttökelvottomaksi. Sekä asiat että asenteet ovat virattomia.

Sotia koskevat uudet kirjat, esimerkiksi Pikkujättiläiset, ovat oikein hyviä, mutta jotenkin liian laajoja ja epätasaisia. Ei niistä tule hullua hurskaammaksi.

Vot perkele – miksi en sitten kirjoita itse?

Ei ole tarpeeksi tietoa.

Tämä on masentava tunnustus ammattilaiselta eli siis historian tohtorilta. Palapelistä puuttuu niin monta palaa, etten edes arvaa, mitä se esittää.

Listaan joukon asioita, jotka ovat mielestäni hyvin keskeisiä mutta odottavat vastaajaansa.

Sanon varmuuden vuoksi, että kun en ymmärrä asiaa, tämä ei ole uusia tulkinta. Tämä on harjoitelma, joka mielestäni perustuu kohtuullisiin päätelmiin, ja esitän sen siksi, ettei kukaan ole tietääkseni ajatellut asiaa näin. Paitsi Molotov.

Siis ajatuskoe Suomi Hitlerin renkinä syksystä 1939.

ð ==> Kuka maksoi välirauhan, armeijan valtavan uudelleen kouluttamisen ja aseistamisen ja lisäksi Salpa-linjan, joka oli Pohjoismaiden suurin rakennustyö?

ð ==> Miksi Suomi ei suostunut syksyllä 1939 Moskovan kohtuullisiin ehtoihin?

ð ==> Mitä Neuvostoliitto tavoitteli hyökätessään Suomeen 1939?

ð ==> Miten suomalaiset tulivat ruvenneeksi taistelemaan ase kädessä venäläistä vastaan?

ð ==> Miksi Suomen sanotaan varustautuneen riittämättömästi sotaan, vaikka armeija oli Euroopan parhaimpia ja suurimpia?

ð ==> Miksi perushankinnoissa oli niin kohtalokkaita puutteita – oli kustannettu panssarilaivoja mutta ei puhelinlankaa?

ð ==> Miksi ihmeessä Venäjä suostui rauhaan 1940?

ð ==> Miksi Kekkonen äänesti rauhan tekemistä vastaan eduskunnassa?

Suomen historiassa on yleensä se metodinen virhe, että se on Suomen historiaa. Ei Talvisodasta saa mitenkään syntymään järkevää kuvaa miettimättä Saksan, Neuvostoliiton, Englannin, Ranskan ja Yhdysvaltojen asioita, unohtamatta Puolaa ja Italiaa.

Tämänhetkinen arvaukseni on, että Talvisota oli Saksan eli Hitlerin taitava poliittinen liike. Se auttoi ja edisti arvaamattomasti Hitlerin pyrkimystä valloittaa Eurooppa, irrottaa Englanti sodasta ja lyödä Neuvostoliitto.

Niin ollen rahoittaja oli luultavasti Saksa.

Siten otasyyllisyys on ratkaistu perinteisesti oikein. Suomi oli Hitlerin liittolainen jo 1939.

Tätä ei tiennyt juuri kukaan. En ole varma edes Mannerheimista ja Rytistä.

Professori Ylikangas on viimeksi tehnyt suuren numeron eräästä Saksasta sodan kestäessä saadusta viestistä. Oikeastaan sitä asiaa ei ole epäilty koskaan. Saksa toivoi sodan loppuvan nopeasti, ja suomalaisten – tai vielä hengissä olevien suomalaisten – piti käsittää, ettei tämä tähän jää.

Saksa saavutti niin seikkaperäiset tiedustelutulokset, ettei parempia voi kuvitella. Helmikuun 1940 suurhyökkäyksessä Neuvostoliiton oli pakko paljastaa todellinen sodankäyntitapansa. Siihen asti se oli yrittänyt hoitaa sodan heittämällä, leningradilaisena kahakkana.

Hitler melkein voitti sodan kesällä 1941 sen ensimmäisen viikon aikana. Hän pystyi eliminoimaan lähes kolmanneksen Neuvostoliiton armeijasta ja pääsi näköetäisyydelle Moskovasta.

Miksi hän ei hyökännyt suorinta tietä eli Suomen kautta?

Kun Englanti oli valitettava selustauhka ja Ruotsi ongelma Norjan miehittämisestä huolimatta.

Hitlerin menettely kesällä 1940 osoittaa, että hän luuli vilpittömästi pääsevänsä keskeyttämään vihollisuudet Englannin kanssa eli siis saavansa vapaat kädet suhteessa Neuvostoliittoon. Hänhän päästi kokonaisen armeijan pakenemaan Dunkerquesta, vaikka olisi voinut moneen kertaan estää sen.

Sitten Hitler ja hänen hyvät ammattisotilaansa tulivat siihen tulokseen, että Englannista ei nyt kuitenkaan ollut todellista vaaraa, ja hyökkäsivät. Hyökkäys myöhästyi kolmella viikolla. Jos se olisi lähtenyt liikkeelle ajoissa, Neuvostoliitto olisi mennyt nurin. Balkanin sinänsä voitokas sotaretki, joka oli Mussolinin munaus, aiheutti viivytyksen, ja lisäksi hyökkääjä hortoili Ukrainassa, kun tavoitteena oli Moskova. Ja talvi ehti Moskovaan ennen Hitleriä.

Jouluna 1941 kaikki oli menetetty, ja ainakin muutama ihminen Suomessakin ymmärsi sen jo. Puna-armeija oli ihan rikki mutta keskeinen sotateollisuus oli turvassa, osittain Uralin takana. Jouti sitä mellastaa Ukrainassa ja Kaukasuksella. Ja Neuvostoliitto osoitti hämmästyttävän kykynsä kouluttaa uusia armeijoita. Merkittävä apu tuli Japanin hyökkäyksestä USA:n kimppuun. Neuvostojoukot siirrettiin välittömästi Tyynen meren rannasta Moskovaan, ja ne olivat hyviä joukkoja.

Suomen joutuminen Venäjän miehittämäksi 1940 olisi ollut Saksalle jonkinmoinen harmi, mutta olisi sen kanssa voinut elää. Koko Barbarossa-suunnitelma osoittaa, ettei Saksa uskonut saavansa Neuvostoliitosta todellista vastusta.

Tämä lähtökohta ei ollut mieletön.

Tosin Saksan kuuluisa yleisesikunta laski puna-armeijan voiman hyvin pahasti väärin eikä pannut tarpeeksi painoa sille tosiasialle, että sen omasta armeijasta oli jouluna 1941 jo neljännes poissa pelistä.

Hitlerin koko politiikka perustui lyhyisiin iskuihin. Kaikki tiesivät, ettei Saksan teollisuus kestä pitkää sotaa.

Suomessa Hitlerin Saksalla oli hyvin vähän kannatusta. Jotkut harvat käsittivät, ettei Saksa ”auttanut” Suomea 1941 yhtä vähän kuin se oli auttanut 1918. Saksa olisi ottanut Suomen siirtomaakseen ja ollut isäntänä varmaan yhtä kauhea kuin Neuvostoliitto.

Kansanmurhat alkoivat toden teolla joulun 1941 käännekohdan jälkeen. Teollista tappamista koskeva Wannseen kokous pidettiin tammikuussa 1942.

Vastaus melkein kaikkiin edellä esitettyihin kysymyksiin on Saksa. Suomessa uskottiin, että tiukan paikan tullen apu löytyy Saksasta sekä aluevaatimuksia koskevassa asiassa että aseistukseen.

Yksi ja toinen saattoi ajatella, ettei Saksa ole pitkän päälle sama asia kuin Hitler. En usko, että Kekkonen olisi kuulunut näihin. Kekkonen oli sellainen oman aikansa Väyrynen. Mukava mies mutta aina oikeassa väärään aikaan.

Stalin tiesi ettei Hitler ole valmis sotaan. Suuresta yhteenotosta ei sinänsä ollut epäilyä, ajankohdasta vain. Stalinilla oli tulenpalava kiire saada Baltia ja Suomi haltuunsa hyvän sään aikana – mutta sää ei ollut hyvä.

Maaliskuussa 1940 Neuvostoliiton jalkaväestö ja tykistöstä oli niin suuri osa Karjalassa, että Hitlerille oli tulossa kaikesta huolimatta jalkapallotermein avopaikka.

Länsiliittoutuneiden Ranskan ja Englannin avustushanke oli niin idioottimainen, ettei se voinut vaikuttaa Staliniin sitä eikä tätä. Eihän sieltä edes luvattu kuin muutama divisioona, ja Ruotsin malmikentille ne olisivat pysähtyneet, jos olisivat ylimalkaan päässeet etenmään Narvikista. (Käänsin kerran Otavalle surullisen kirjan "Liittoutuneet lähtevät talvisotaan".)

Sietää muistaa, että Ranskalla oli meneillään pelleilysota Saksan kanssa ja ettei Englannilla ollut vielä Euroopassa maavoimia nimeksikään. Ranskan armeijaa pidettiin paljon lujempana vastuksena kuin Neuvostoliiton. Mutta Hitlerin käsitys osoittautui oikeaksi - se lakaistiin tieltä kiertämällä linnoitukset, ja hakaristit täyttivät Pariisin kesällä 1940.

Saksan ja Neuvostoliiton oli määrä höyhentää koko muu maailma ja sitten toisensa.

Stalin oli kaatua juuri samanlaisiin virheisiin kuin Hitler – diktaattorin päätöksenteon tyypillisiin virheisiin. Yritys valloittaa Suomi oli lähes kohtalokas virhe, Saksan takia.

Mitä Suomi saavutti Talvisodalla?

Kaiken.

Meidän olisi käynyt todella huonosti, ellei sota olisi alkanut ennen aikojaan 1939 ja ellei vastarinta olisi ollut niin rajua että Neuvostoliitto joutui heittämään todelliset voimansa peliin.

Vastarinta oli hurjaa, koska kommunismin kuorrutuksen alta oli jo nähty valtapolitiikka. Vasta 1970-luvun alussa tapahtui seuraava lingvistinen käänne niin että puheet alkoivat tuntua tärkemmiltä kuin teot, ja silloinkin uskovaiset olivat nuoria opiskelijoita.

Aluevaatimukset syksyllä 1939 olivat vain alkua. Joulukuussa divisioonat marssivat Suomeen Kannakselta, Savonlinnan ja Joensuun korkeudelta, Kuhmosta ja Suomussalmelta. Alkuvaiheessa puna-armeija oli Kemijärvellä, joten kysymys ei todellakaan ollut Suomenlahden saarista eikä rajan tarkistuksista Kannaksella.

Erään tiedon mukaan Leningradiin koottiin junia suomalaisten pakkosiirtoja varten, ja Terijoella istui Otto-Ville Kuusisen kansanhallitus edustamassa Suomen kansan todellista tahtoa.

Pitkä häntä

Kirjoittaisin tästää asiasta kirjoituksen, jos osaisin.

Siis muina miehinä tärkein tietämäni tutkimuksiini (tieteeseen) liittyvä asia.

Aivan muina miehinä sunnuntain varjolla.

Mitä yhteyttä on oikeudella (tekijänopikeudella; oikeuden empiirisellä tutkimuksella) ilmastonmuutokseen, musiikkiin, kielen ja kirjallisuuden ilmiöihin?

Onko tässä blogissa suurinta yhteistä tekijää? (S.y.t.)

Ajatus että joitakin tai oikeastaan hämmästyttävän useita ilmiöitä voi lähestyä kvantitatiivisesti siten että tulokset ovat todenäköisesti hyödyllisiä.

Antin viittauksissa perjantain ilmastonmuutosjutun kommenteissa on mukana mm. Adamicin Zipf-juttu, jota olen pyöritellyt monien muiden kanssa vuodesta 2002. Saman Antin viittaama Kuscsikin ja muiden artikkeli on suhteellisen tiukkaa mallintamista. Aiheena on mm. päästöjä mittaavien sensoreiden tulosten mallintaminen eli näkökulma power law -kysymykseen eli jakauman ongelmiin. Saattaa liittyä ilmaston lämpenemisen seuraamiseen.

Oma esimerkkini: kun hyönteinen rakentaa hiekasta kekoa, se kasvaa kasvamistaan, ja kriittisessä pisteessä romahtaa äkisti. Kun Saksa hyökkää Flanderissa, hyökkäys menestyy useilla rintamilla, mutta yllttäen koko Saksa, armeija ja siviili, kaatuu kuin lankkuaita.

Power law, josta käytetään lukuisia eri nimityksiä, on kenen tahansa hahmotettavissa mm. Wikipedian artikkelista. Googlen antamat artikkelit tahtovat olla vähän vaikeatajuisia. Lisäksi asiasta on kirjoitettu paljon pötyä.

Helppo esimerkki tekijänoikeudesta - markkinoilla myytyjen kirjojen jakauma nimikkeisiin on niin äärimmäisen epätasainen, ettei se mahdu normaaliin koordinaatistoon. Sopiva tapa esittää jakauma on kahdella logaritmisela akselilla.

Jos vaikkapa USA:ssa myydään vuodessa esim. 10 miljoonaa kirjaa tai äänitettä tai muuta sellaista, yli 98 % myydyistä kappaleista on noin kymmentä teosta. Siis blockbuster-bestsellerit tuovat ainakin 98 % myynnistä. Kun katsoin viimeksi, kaunokirjallisuudessa John Grisham yksin tuotti suunnilleen kolmanneksen koko maan kaunokirjalisuuden dollareista.

Meillä syksyn kovakantisten jakauma on saman suuntainen mutta ei yhtä raju. Remes, Paasilinna ja pari muuta - siinä melkein koko myynti.

Tekijänoikeus: koko järjestelmä on olemassa niiden kymmenien tuhansien nimikkeiden takia, joilla ei ole käytännössä mitään merkitystä. Nuo kymmenen kärjessä hoitavat itse itsensä.

Patentiessa esimerkiksi MIT Technology Review'n vuotuisen score-cardit viittaavat samaan. Noin sata patentti on tärkeitä koko maailmasa - loput miljoonat eivät ole tärkeitä.

Saman näköisiä graafeja syntyy, kun tutkitaan maanjäristyksiä, lumivyöryjä jne.

Kirjallisuudessa sanotaan nykyisin aina, että näitä hyvin outoja lainalaisuuksia käytetään nykyisin laajasti biotieteissä, taloustieteissä ja yhteiskuntatieteissä.

Kukaan ei koskaan mainitse oikeustieteitä.

Pitäisi.

Pitkä häntä on aika uusi vitsikäs sanonta, eräästä Wired-lehden artikkelista. Amazon myy tänään enemmän sellaisia kirjoja, joita eilen ei myyty lainkaan, kuin sellaisia kirjoja, joita eilen myytiin.

Tämä on käänteinen ja innostava ilmiö. Verkkojakelu ehkä sittenkin todella muuttaa jotain.

Takana on vähemmän tunnettujen nimien lisäksi erittäin tunnettu ja arvostettu Erik Brynjolfsson.

Power-law relations characterize a staggering number of natural patterns, and it is primarily in this context that the term power law is used rather than polynomial function. For instance, inverse-square laws, such as gravitation and the Coulomb force are power laws, as are many common mathematical formulae such as the quadratic law of area of the circle. Also, many probability distributions have tails that asymptotically follow power-law relations, a topic that connects tightly with the theory of large deviations (also called extreme value theory), which considers the frequency of extremely rare events like stock market crashes, and large natural disasters.

Scientific interest in power law relations, whether functions or distributions, comes primarily from the ease with which certain general classes of mechanisms can generate them. That is, the observation of a power-law relation in data often points to specific kinds of mechanisms that underly the natural phenomenon in question, and can often indicate a deep connection with other, seemingly unrelated systems...

The ubiquity of power-law relations in physics is partly due to dimensional constraints, while in complex systems, power laws are often thought to be signatures of hierarchy and robustness. A few notable examples of power laws are the Gutenberg-Richter law for earthquake sizes, or structural self-similarity of fractals, and scaling laws in biological systems.

Research on the origins of power-law relations, and efforts to observe and validate them in the real world, is extremely active in many fields of modern science, including physics, computer science, linguistics, geophysics, sociology, economics and more.

Zenph

Glenn Gould oli vaikea tapaus musiikissa ja nyt käy ilmi, että tilanne tulee jatkumaan.

Kirjoitin viikolla niin isoista asioista ja sain niin hyviä vastauksia, että on hiukan mietittävä.

Tämä on siksi pieni ja asiantuntematon kirjoitus.

Gouldin Bachin Goldberg-muunnelma BWV 988 on yksi kaikkien aikojen levytyksistä - yksi kymmenestä eli samaa sarjaa kuin Callaksen, Gobbin ja kumppaneiden W. Leggen tuottama Rigoletto 50-luvulta tai Klempererin Matteus-passio tai vaikkapa Fishcer-Dieskaun ja Gerlad Mooren suuri Schubertin laulujen sarja.

Niitä ei yhtään tee mieli verrata muihin levytyksiin eikä toisiin esityksiin.

Tämä Gould on tuttu 60-luvun alust. Se ilmestyi 50-luvulla, ja Gould teki sen uudestaan myöhemmin mutta ei varmaankaan yhtä hyvin.

Laajan ja kauan kestäneet kuuntelemisen jälkeen kyllästyin Gouldiin. Minua jaksavat riemastuttaa enää varhaiset Bachin "pianokonserttojen" levytykset.

Gould, joka päätyi kuolemaan aika nuorena, oli todella erikoinen ihminen ja hänen mielipiteensä musiikista olivat kohdittain omituisia. Esimerkiksi Beethoven oli hänelle kuollut lehti, kalkittu hauta. Mutta kukaties Gould oli itsekin rakennelma ilman sydäntä.

Tämän levyn tekee kirjoittamisen aiheeksi sen erikoinen tietotekniikka. Levy ei ole digitaalisesti puhdistettu, vaan raskalla softalla uudelleen analysoitu ja sen jälkeen soitetu ja äänitetty kokonaan uusiksi. Tietokone on selvittänyt vähäisimmätkin nyanssit alkuperäisestä äänityksestä ja niiden koneen tuottama tulos on nyt levyllä.

Monet arvioijat pitävät ulosta epäonnistuneena. Moni on harmitellut soitinta, joka ei ole Gouldin itsensä käyttämä hiukan madallettu ja hiukan omituisesti äänitetty Steinway.

Totta. Se ei kuulosta samalta.

Levyllä on tavallinen stereo Surround-satsi ja lisäksi Binaural stereo The Ultimate Headphone Experience".

Luullakseni suhtautuminen Glenn Gouldiin on uskonnollinen ongelma. Olkoot sinun sanasi kyllä kyllä tai ei ei.

Olen nyt kuunnellut hiljan hankkimaani levyä sen verran, että osaan esittää mielipiteeni. Minulle tämä on käännekohta.

Käännyn pari piirua pois äänitallenteista. Kuuntelen mieluummin striimattua mp3:a, kernaasti jonkun vähän tunnetun muusikon esittämänä. Kuuntelen sitä usein yhdellä kovaäänisellä (PAL Tivoli). Uusista ja hienoista äänetoiston menetelmistä en oikeastaan piittaa.

Toivotan musiikkkiesityksille hiukan samanlaista kohtaloa kuin lavanäytelmille, jotka katoavat ilmaan näytöksen päättyessä. Vanhat levytykset ovat usein hienoja ja joissakin tapauksissa verrattomia, mutta niiden palvomisessa on jotain sellaista, minkä Luther lopetti - palvottujen pyhäinjäännösten kultaamista.

Näkisin ja kuulisin mieluummin musiikin prosessina, joka siis on aina esityksinä hiukan erilaista.

Aion siis kuunnella jatkossa monia muitakin Goldberg-tulkintoja. Niistä ei totisesti ole pulaa. Yömusiikkina ja raskaan mielen keventäjänä teos on vertaansa vailla - samaa tasoa kuin Mozartin Sinfonia concertante, jonka kuunneltuaan ei yksinkertaisesti voi enää olla kiinni taannoisissa ongelmissaan.

Yksi niistä noin kymmenestä ainutlaatuisesta levystä on muuten Soltin 60-luvun alussa johtama Verdin Requiem, jossa loistavat ja hehkuu Joan Sutherlandin, Hornen ja Martti Talvelan lisäksi
Pavarrotti - yli 40 vuotta sitten.

Lacrimosa...

Miehet ovat kuolleet. Kauhunsekainen kunnioitukseni tuota levyä kohtaan tekee tietenkin tyhjäksi edellä kirjoittamani

Sopimaton totuus

Otamme siis kantaa helposti arvioitaviin asioihin ja käännämme sivua, kun vastaan tulee vaikeita kysymyksiä.

Esimerkiksi: tupakka ei aiheuta ilmastonmuutoksia ja sen aiheuttamat päästöt ovat vähäisiä, raskaat hiukkasen mukaan lukien.

No. Totta puhuen tämä on pelkkää härnäämistä mutta se johdattelee aiheeseemme.

Saatte pitää härnäämisen hyvänänne. Kai tätä kannattaa joskus lukea. Panin merkille, että sinänsä pienessä Supon papereiden salassapitoa koskevassa asiassa tässä blogissa esitettiin elokuussa tuoreeltaan tulkinta, johon eri asiantuntijat ja laitokset ovat nyt kovan äheltämisen jälkeen päätyneet. - Voisi julkistaakin mutta kun se sattuu olemaan kiellettyä.

Eli takaisin oikeiden asioiden pariin. - Kuvan DVD on hankittavissa, mutta myös YLE esittää ansiokkaasti samantapaista aineistoa.

Mielialailmastossa olemme jälleen samanlaisessa kuolemanhurmiossa kuin barokki ja 1300-luku.
Oma kuviteltu kuolema on iso teema, jolla voi myydä mitä tahansa, esimerkiksi elokuvia ja sairaaloita tai poliittisia puolueita.

On se kieltämättä saatanaa, että sitä tulee vanhaksi ja kuolee. Asianomaiselle itselleen kuolema näyttäytyy aina ennenaikaisena.

Mutta ei se ole iso asia.

Isoja asioita ovat ilmastonmuutos, väestöräjähdys ja ympäristökatastrofit.

Vierastin hyvin kauan näitä aiheita, koska niistä jankuttivat eniten hupsut, jollaisten kanssa en välittänyt olla tekemisissä. Ja kuten olen toistellut, en suostu pitämään ihmisiä pahoina ja eläimiä hyvinä, kaupunkeja kauhistuksena ja saloseutuja ihanteina. Pidän monimuotoisuudesta.

Ilmastonmuutos ja nimenomaan sen ihmistekoisuus tuntui hiukan epäuskottavalta vielä joitakin vuosia sitten.

Nyt se tuntuu täysin uskottavalta ja on asia, jolle voi tehdä jotain.

Epäilen että erilaiset vaarat ja onnettomuudet, rikokset ja riskit ovat osa media aika harjoittamaan tietoista kusetusta.

Puhutaan pendolinojen ovista ja rähköjunien ajojohdoista, kun pitäisi puhua raideliikenteestä ja joukkoliikenteestä. Puhutaan ydinjätteen loppuvarastoinnista, kun pitäisi puhua Suomenlahden öljyliikenteestä ja Koiviston (Primorzkin) uudesta öljysatamasta. Puhutaan kampamaneetista kun pitäisi puhua Suomen, Ruotsin ja Puolan maanviljelyksen vaikutuksista Itämereen ja etenkin Pietarin jätevesistä.

Oikaiskoon minua jokin, mutta Wikipedian Global waming -artikkeli graafeineen näyttäisi olevan erittäin hyvä suppea yhteenveto.

Ystäväni kertoi aamulla terveisiä Alpeilta. Loma oli tuottanut hyviä valokuvia perhosista. Sveitsin ja Itävallan alppijäätiköiden sulamista hän kuvaili kauhistuttavaksi. Vauhti on ilmeisesti metri - kaksi paksuudesta yhdessä vuodessa. Siten artikkeleissa lainatut oppineiden laitosten arviot voivat olla ylioptimistisia.

Puhuimme myös mielisairauksista, koska ystäväni on alan miehiä, tosin sieltä hoitopuolelta. En muistanut kertoa hänelle eilisen blogipostauksen kommenttien mieleen palauttamaa vitsiä moraalisesta aksioomasta.

Cambrdigessa Wittgenstein oli tapansa mukaan ikävä, kun maanmies Itävallasta, Karl Popper, piti luentoa. W. ampui ongelman toisensa jälkeen alas filosofiaan kuulumattomana ja hypisteli tapansa mukaan neuroottisesti takan työkaluja. Popper siirtyi moraalifilosofiaan ja ryhtyi käsittelemään eettisiä sääntöjä. W. keskeytti taas ja sanoi että mainitkaa edes yksi keskustelun arvoinen eettinen sääntö. Popper sanoi:" Sellainen sääntö, ettei pidä uhkailla kutsuttua luennoitsijaa hiilihangolla." - Wittgenstein suuttui ja poistui.

Tarina on tunnettu mutta esitetään yleensä ilman kulttuurista taustaa. Musil kirjoitti sen niin kauniisti käsitelleessään oikeassa olemisen vimmaa. Se juuri on Wittgensteinin ja oli monenkin terävän ajattelijan mielisairauden lähempi luonne.

Anekdootti on hiukan julma. Wittgenstein joutui lopettamaan ylpeän vaikenemisen kautensa eli kansankoulun opettajan toimensa syrjäseudulla, kun hän kävi toistuvasti tyhminä pitämiinsä oppilaisiin käsiksi eli siis pieksi toisten lapsia, ja sen jälkeen valehteli kansakouluntarkastajalle, ettei mitään sellaista muka ollut tapahtunut.

Mistä ei ilkeä puhua, siitä on vaiettava.

(Lähde: Taschner, R.: Musil, Gödel, Wittgenstein und das Unendliche (2002).)


En ollut koskaan tullut ajatelleeksi asiaa noin ennen kuin ystäväni, lääkiksen proffa, sanoi sen kauniisti: biodiversiteetti eli elämän monimuotoisuus on yhtä totta alpeilla kuin ihmisen päässä eli persoonallisuudessa.

Kulttuurissamme on jotain, mikä pyrkii tuhoamaan molemmat. Kauppa ja teollisuus hoitelevat ympäristön. Merkittävä osa lääketiedettä katsoo asiakseen normalisoida eli vakioida ihmisen mielen.

Ja kuitenkin: hulluus, se se on moraalinen postulaatti. Hulluuteen olisi pyrittävä. Millaiseen hulluuteen, sen käsittäminen on ihmisen elinikäinen tehtävä.

Arvelevuus tieteellisten, taiteellisten ja poliittisten "tosiasioiden" edessä on hyvä lähtökohta, kun siihen liittyy jokin määrä suopeutta ja ymmärtämystä monimuotoisuutta kohtaan.

Nollatoleranssi

Nollatoleranssi, jota poliisi ilmoittaa nyt soveltavansa Länsiväylällä ja Hangon tiellä, on näppärästi sorvattu sana.

Suhtaudun tiukkaan nopeusrajoitusten valvontaan välinpitämättömästi tai myönteisesti. Tuo alue sattuu myös olemaan omaa vakioreittiäni, ja olen yksi niistä kiukun kohteista, joka ajaa kruiserilla piinallisen tarkasti rajoitusten mukaan ja tuntee myös ansat, joista yksi on juuri Jorvas - siinä tulee 60 km/h aika yllättäen.

Luullakseni suomalaisista on jo tehty ilmiantajia DDR:n tapaan. Kaahareista sataa tiettävästi kännyköillä ilmoituksia. Sellaisia ei mielestäni esiinny aivan mahdottomasti tuolla tiellä.

On se hauskaa, kun joku jää kiinni. Viikolla pieni mutta vihainen BMW (Z 4?) ohitti rampissa tosi miehen tavoin. Vahingoniloni oli aito, kun perässä porhalsi poliisi ja hetken kuluttua asiaa siirryttiin setvimään poliisiautoon.

Nollatoleranssiin on yhdistetty kaksi sanaa. Toleranssin puuttuminen tarkoittaa suvaitsemattomuutta ja kohtuuttomuutta, jotka ovat muutenkin aikamme muoti-ilmiöitä, niin että kai ne sitten vaatettava poliisiakin.

Toleranssi tarkoittaa myös mittavirheen varaa eli klappia. Pientaloa rakennettaessa on oltava tarkkana toleranssien kanssa, ja sallitut virheet ilmenevät rakennustapakortistosta. Muistaakseni valettu lattia saa olla 2 prosenttia kallellaan. Silloin siinä ei vielä pingispallo puhaltamatta pyöri.

Konepajatekniikassa toleranssit ilmoitetaan, ja ne voivat olla ratkaisevia.

Sakottamisessa ja vastaavissa hyödyllisissä puuhissa toleranssilla viitattiin ennen mittavirheeseen. Siinäkin ajatuksessa oli mukana kohtuus. Yhden tai jopa viiden km/h heitto voi johtua renkaista, eikä tuollainen virhe ole hengästymisen arvoinen asia myöskään nopeusmittarin aiheuttamana.

Esimerkki täysin järkevästä nollatoleranssista on ammattisana fatalji. Jos valitus on toimitettava perille 30 päivän kuluessa virka-aikana, niin puolen minuutin heitto aiheuttaa oikeudenmenetyksen.

Minusta tämä on selvää. Jos sovelletaan jotain muuta sääntöä tai otetaan huomioon inhimilliset erehdykset, rajaa on sen jälkeen vaikea vetää mihinkään. Laissa on lisäksi vanhastaan varaventtiili kaameita tapauksia varten, menetetyn määräajan palauttaminen, jota voi hakea korkeimmalta oikeudelta.

Asiaa auttaisi peliteoreettinen näkökulma. Säännöt eivät ole samanlaisia. Nopeusrajoitus ei ole verrattavissa urheilusääntöön. Nopeusrajoitus tähtää liikenneturvallisuuteen ja pyrkii vaikuttamaan ihmisen käyttäytymiseen. Siihen vaikuttaa moni muukin asia - kuten se tunnettu tosiasia, että tietyissä tilanteissa suurin sallittu nopeus on aivan liikaa.

Rata- ja kenttäurheilussa (M. Jukolan hieno termi) heitoissa ja hypyissä voitaisiin aivan hyvin poistaa lankut ja viivat ja korkeus- ja seiväshypyssä myös telineet. Suoritus on aika ongelmattomasti mitattavissa sellaisenaan. Voi olla että tällaisia muutoksia tehdäänkin. Mutta pallopeleissä "melkein maali" ei tunnu hyvältä ajatukselta. Pelin tarkoitus on otella toisen joukkueen kanssa maaleista, ei hyvästä pelistä. Tolppalaukaus ei ole maali.

Liikenteessä on vaikka mitkä määrät vaikeasti valvottavia ja hankalasta ratkaistavia rikkeitä, kuten esimerkiksi kiilaaminen.

Siksipä huomio kiinnitetään helposti valvottaviin. Punaista vasten ajamista voitaisiin valvoa tehokkaasti "maalikameroilla", mutta se olisi liian kallista.

Emme keskity vahingollisiin ja vaarallisiin asioihin, vaan helposti valvottaviin. Useimmilla alkaa olla kokemuksia lentoliikenteen turvatarkastuksista. Tunsin miehen, joka piti tapanaan tappaa toisia hammasharjalla tai lyijykynällä. Kumpikaan ei ole kieltolistalla. Oikea ote ja päättävinen isku ohimoon, niin vot, henki lähtee. Kynsiviila tai kynäveitsi on paljon vaarattomampi - mutta valvottavissa.

Eilen lehdessä oli juttu ja kuva. Joku oli polttanut tupakkaa Säätytalolla. Tuttu paikka. Siellä on ajoittain sellaiset turvajärjestelyt, että ovista on paha päästä ulos ja takaisin sisään. Tupakointi esimerkiksi vessassa monituntisen kokouksen aikana olisi järkevä ratkaisu. Kiellettyä se tietysti on, koska tupakointi on epäsuosiossa. Tupakkaan kuolee Suomessa vuodessa 5 000 ihmistä, heistä hyvin suuri osa vanhoja. Alkoholiin kuolee 6 000 ihmistä, heistä suurin osa keski-ikäisiä, ja lisäksi alkoholisointi on usein riski ja vaara muillekin kuin sille, joka juo.

Toista valtio ja tiedotusvälineet vastustavat, toista edistävät. Hiukan arvoituksellista.

Alkoholin nauttiminen ravintoloissa ja julkisissa tiloissa - esimerkiksi valtion virastoissa - on jostain syystä edelleen sallittua.

Miksi?

Tiettävästi alkoholi on yhtä vähän tarpeellinen aina ihmiselle kuin tupakka ja tiettävästi vailla oleminen ei ole samalla tavalla epämiellyttävää kuin tupakantuska. En osaa vertailla kun en juo.

Tämä esimerkki on liian kaukana nollatoleranssista, koska tupakkavaino on luullakseni aatamin ajoista tunnettu esimerkki siitä, miten hauskaa ihmisistä on päästä paheksumaan toisia ihmisiä ja tuntea itsensä hiukan hyveellisemmäksi antamalla heile päteviä elämänohjeita.

Lainsäätäjä ja "julkinen mielipide" eivät ota huomioon sitä, että sekä hyve että pahe ovat molemmat vaivalloisia asioita yhteiskunnassa ja saattavat aivan yllättäen vaihtaa paikkaa. Alaikäisten mukilointia pidetään jonain aikana siunauksellisena toimintana ja jonain toisena aikana rangaistavana. Homoseksuaalisuus oli sinänsä rangaistava teko, kun istuin memorialstina vuonna 1969. Jos presidentti Clintonkin olisi ymmärtänyt hypistellä jonkun toisen miehen kikkeliä, mitään skandaalia ei olisi syntynyt. Nykyisinhän mielenkiinnon osoittaminen vastakkaiseen sukupuoleen on huonoa käytöstä ja virkamiehelle kurinpitomenttelyn paikka.

Ottakaa rauhallisesti, hyvät naislukijat, jos teitä on. Tiedän useitakin seksuaalisen ahdistelun tapauksia, mutta en yhtään, jossa juttu olisi aiheutunut ehdotuksista lähteä illalla syömään ja saunomaan miesten / naisten kesken kahdestaan.

Minusta on sääli, että ihmiset kehuskelevat kohtuuttomuudellaan ja suvaitsemattomuudellaan, ja sääntöjen kirjoittajat seuraavat perässä.

Joudunko näkemään vielä senkin Suomen, jossa Kosmoksen portsari valvoo, että asiakkaat pesevät kätensä ennen pöytään käymistä?

Käsien hygienia on tärkeä asia poliittiseen vainoaikaan.

Etenkin päättäjille on tärkeää, että heillä on puhtaat kädet.

Se kääntää huomion sisäisestä likaisuudesta.

Hankala mööpeli

Kuvassa esiintyvä Aallon Paimion parantolan tuoli on kalleudestaan huolimatta muuten mainio, mutta siinä ei voi istua. Jos siihen onnistuu asettumaan, valuu lattialle. Mutta muuten hyvä huonekalu.

Henkilökohtaisessa kielenkäytössäni otsikko tarkoittaa vaivalloisia ihmisiä. En tiedä, mistä se on tarttunut käyttööni. Lienee kyökkiruotsia.

Kun C.M. Bellmanin patsasta sitten aikoinaan paljastettiin, hänen leskensä oli hengissä ja mukana, yli 30 vuotta nyt kuuluisan puolisonsa kuolemasta. Kuningas Kaarle XIV Juhana tai joku hänen seurueestaan oli haikaillut rouvalle, että mahtoi se olla ihanaa, elämä nimittäin sellaisen suuren neron seurassa. Rouva esitti muistiin painuvan vastauksen:”Nog var den salig också besvärlig i sin tid.” Oli vainaa kyllä eläissään vaivalloinenkin.”

Eli hankala mööpeli.

Rapsuttelen aina välillä henkilö- ja asialuetteloitani, milloin en yritä saada aikaani kulumaan heittelemällä pelikortteja saapasvarteen, soittamalla kampaa tai lueskelemalla almanakkaa.

Tänään asetin itselleni tutun kysymyksen menneisyyden hirmuista.

Serlachius, sittemmin Särkilahti, on oikeasti ja todella yksi maamme merkittävimmistä sivistyssuvuista. Veljekset Allan ja Julian olivat hyvin näkyviä ja nyt unohdettuja. Tosin Allan käytti rouvansa rahoja kuin omiaan ja sijoitti nuo rahat ja pariskunnan pojat WSOY:hyn, jossa molemmat tuottivat kauniin koron. Heikki A. Reenpää, jonka on äitinsä puolelta itsekin Serlachiuksia, väittää että samaa tarkoittava tarjous oli tehty ensin Otavalle, jossa Alvar Renqvist oli vastannut, ettei tule kuuloonkaan.

Serlachiuksia seuraa aakkosissa kohta Emil Nestor Setälä, joka ei ole merkittävä kulttuurisukua, vaan perusti sellaisen. Hän oli länsisuomalainen suurtalonpoikaissuvun vesa. Suurtalonpojat ja pientalonpojat ovat viimeksi kuluneet 600 vuotta olleet suunnilleen sitä mieltä, että koulutielle pannaan ne miespuoliset jälkeläiset, joista ei ole todellisiin töihin.

Setälä oli ensimmäisiä ellei ensimmäinen tuon tien valinnut suvussaan, ja jälkeä alkoi heti syntyä. Urheiluseura Kokemäen Kova väki olisi voinut saada nimensä Setälästä. Hän oli kova mies Kokemäeltä. Näin todistaa myös tytär Salme kertoessaan äitinsä Helmi Krohnin kohtaloista ja onnen vaihteluista. Kohtalo oli kova, koska Setälä oli jo saanut hyötynsä vaimon sukulaisista, joista Kaarle Krohn oli hänelle tärkein. Kälyään aino Kallasta (o.s. Krohn - Juliuksen tyttäriä) hän kai pikkuisen pelkäsi. Kuka ei olisi pelännyt?

Setälän menettelytavoista tieteen maailmassa kirjoitti hänen myöhäinen seuraajansa Fred Karlsson pikku tutkielman, joka oli annettava juristien luettavaksi ennen julkaisemista. En tule maininneeksi kuka tai ketkä lukivat. Kirja on etevä ja tarpeellinen.

Serlachiusten sukuun avioliiton sitein kytkeytynyt Risto Ryti oli puolestaan Huittisista eli ei mitenkään kaukaa. Hänen elämäkertatiedoistaan jää mieleen, että kun kansakoulun opettaja ei osannut olla Riston äidille mieliksi, poika otettiin pois koulusta ja pantiin parempi paikallinen mies opettamaan.

Rytin vaimo Gerda, hiukan arvoituksellinen mutta ilmeisesti tavattoman lahjakas henkilö, oli edellä mainitun Julian Serlachiuksen tyttäriä.

Serlachiukset ja Ryti sekä Setälä ovat esimerkkejä tavattomasta varhaiskypsyydestä ja niin huikeista opiskelu- ja urasuorituksista, ettei sellaista voi selittää muulla kuin aivan poikkeuksellisella älykkyydellä ja muistilla.

Mikä mahtaa olla sellaisen hinta?

Ennen aikaan maaseudulle palasi silloin tällöin hyvin lahjakkaita poikia, jotka olivat lukeneet itsensä yliopistosta Lapinlahden hullujenhuoneeseen (aikakauden nimitys). Toisille ei käynyt niin pahasti. Korkeaan vanhuuteen elänyt poikkeuksellinen kyky oli esimerkiksi K.J. Ståhlberg, viheliäisen köyhän kappalaisen lesken jälkeläinen, joka oli sensaatio jo Oulun lukiossa sekä opettajien että luokkatovereiden mielestä. Ja hän osoitti kyvykkyyden ohella luonnetta.

Kekkosen vaatimatonta taustaa on hiukan liioiteltukin. Paasikivi kumminkin oli humalapäissään kuolleen hanttapulin poika Lahden seudulta ja kasvoi maitokauppaa pitäneet tädin hoteissa.

Kun Honkajuuri ja kumppanit kyllästyivät häneen Kansallispankissa taas kerran – siis Paasikiveen, ei tätiin – pöytäkirjaan saneltiin uhkavaatimus, että nyt Kusti lähtee ellei esitä täysijärkisen papereita. Kaikkien harmiksi Paasikivi kävi mielitautiopin professori Fabritiuksen syynättävänä ja sai lausunnon, jonka Yrjö Blomstedt on uskollisesti jäljentänyt KOP:n historiaan. ”Valtioneuvos Paasikivi ei ole vähimmässäkään määrin mielisairas. Hänen käyttäytymisensä johtuu siitä, ettei hänellä ole minkäänlaista kasvatusta…”

Serlachiuksen veljistä Juliania on kuvailtu niissä harvoissa muistelmissa, jotka olen tavoittanut, häiritsevän älykkääksi. Työtoverit pakkasivat hermostumaan, kun hän tiesi kaiken ja ymmärsi kaiken. Tämä ei ole ironiaa. Hänen tietonsa lainopista olivat ylimaalliset – ja sen näkee hänen kirjallisesta tuotannostaan ja urastaan kihlakunnantuomarina, hovioikeuden asessorina ja korkeimman oikeuden jäsenenä.

On hyvin epäkollegiaalista ymmärtää asiat ennen kollegoja.

Allan Serlachius oli ehkä yhtä lahjakas ja huima rikoslain uudistaja, mutta hutilus. Hänen toimintaansa leimasi jokin lyhytjänteisyys – vaikka hän kirjoitti kyllä ihan komeita kirjoja. Hän seilasi milloin ministerinä, milloin suurlähettiläänä ja jätti yleensä kaiken kesken tai ainakin viimeistelemättä. Se on tyypillistä hyvin älykkäille ihmisille. Hän oli muuten suunnilleen ainoa juristi, joka korotti äänensä vuoden 1918 lainkäyttöä vastaan – siis ”laillista” lainkäyttöä, jolla tarkoitan valtiorikosoikeuksia.

Mutta hänenkin radikaali mielensä ja huono-osaisten ymmärryksensä sammahti jossain vaiheessa.

Serlachiuksista vähiten välkky Erik oli Risto Rytin kumppani asianajotoimistossa Serlachius & Ryti, joka on edelleen olemassa ja maineikas. Rytin uran vaiheita ei tarvitse tässä toistella. Hän oli alle kolmenkymmenen, kun hän jo toimi Alfred Kordelinin asianajajana ja joutui jopa olemaan mukana ampumavälikohtauksessa, jossa tämä sai surmansa. Hyvää oikeudellisten asioiden hoitoa osoittaa edelleen rikas ja mainittava Alfred Kordelinin säätiö, joka siis tiettävästi on Rytin junailuja.

Ryti, jonka jälkeläisetkin ovat menestyneet erittäin hyvin maailmassa, ei kerännyt itselleen kovin pahasti vihamiehiä, vaikka hän ei ollut aivan kemiallisen vapaa kyvykkyydellä koketeeraamisesta. Se että ainakin Kekkonen suhtautui Rytiin kielteisesti eikä kaiketi pannut sotasyyllisyyshanketta pahakseen, johtui varmaan siitä, että Ryti piti Kekkosta epäluotettavana hampuusina, jollaista ei suin surmin otettu sotavuosina hallitukseen eikä muihinkaan mainittaviin tehtäviin.

En nyt mene tässä yhteydessä arvioimaan, oliko Rytin arvio miten virheellinen. Mutta pelisilmää hänellä oli. Pärjääminen Mannerheimin kanssa ei ollut mikään helppo tehtävä. Tiettävästi herrojen yhteistyö oli suorastaan ongelmatonta, ja kuviossa oli kolmaskin voimamies, Tanner, jonka suhteet Mannerheimiin olivat tiettävästi vain korrektit, sangen hyvin tunnetuista syistä.

Mutta tämä Setälä.

Hänen tieteellisessä nousussaan oli sovelias määrä huijausta. Joskus aina mietin, miksi juuri suomen kielen ja kansanrunouden tutkimuksen ympärillä on yliopistomaailmassa niin paljon ruumiita. Ehkä siihen on syy. En tiedä.

Setälä oli tavattoman etevä hallintomies ja organisoija, ja kun hän oli liikkeelle, vastuu varpaista siirtyi varpaiden omistajalle, ei sille joka niille tallasi. Tässä mielessä hän muistutti suurestikin nuorempaa länsisuomalaista yliopiston merkkihenkilöä, Linkomiestä.

Setälä ei koskaan päässyt yliopiston rehtoriksi eikä kansleriksi, ja se otti häntä päähän perkeleesti. (Luin tänään lehdestä, ettei professorin pidä kiroilla, ja ajattelin, mitä Arvi Korhonen olisi sanonut aiheesta Matti Klingelle. Ensin mainittu tunnettiin laajasti etevänä professorina nimityksellä Arvi Perkele Korhonen.)

Kun todellinen perkelehtivät suurmies on asialla, kestää yleensä kolmekymmentä vuotta ennen kuin jäljet saadaan korjatuksi. Kielitiede ehti muuttua aivan toiseksi (transformaatiokielioppi jne.) Setälän oppilaiden jatkaessa edelleen suuren mestarinsa jalanjäljissä.

Jolloin jäämme miettimään kulttuurihistoria ja henkilöhistoriaa. Miksi hakuteoksiin ei koskaan merkitä, että tässä tai tuossa kansallisessa suurmiehessä tai –naisessa oli huijarin vikaa ja markkinamiestä tai että hän yksinkertaisesti ei tullut toimeen toisten kanssa?

Meillähän on ollut koko joukko merkittäviä tiedemiehiä, jotka on lähetetty tekemään tutkimuksia johonkin hyvin kauas, siinä nimenomaisessa toivossa, etteivät osaisi enää takaisin.

Ja poliitikkoja. Kuinka moni tietää, että IKL:n eli Isänmaallisen Kansanliikkeen suuri ongelma oli puolueen sankari ja kansikuvapoika Eljas Simojoki? Jopa rikosoikeuden professori Bruno Salmiala, itse saman puolueen kansanedustaja, oli tiettävästi täsmälleen tätä mieltä.

Pitäisi - tämä ei koska tuota edellistä - kirjoittaa joskus oppinut tutkielma aiheesta "kaatokänni isänmaan historian kriiseissä". Tulee usein mieleen jääkäriliikkeen, heimosotien ja Mäntsälän kapinan yhteydessä. Ja tulee mieleen myöhemmistäkin yhteyksistä.

Kun kuitenkin tieteissä, taiteissa ja etenkin uskonnossa niin paljon riippuu siitä, kuka on kenenkin kaa.

Painajainen

Ajattelin mennä maate ja nähdä painajaisia.

Kuvassa esitetty hevonen on ehkä virhe. Night mare ei ole tamma.

Ne jotka sängyssä tammalla ajelevat, ovat eri asialla.

Kysymyksessä on kai mara, taruolento, saksassa alp, englannissa vaikkapa elf. Se istuu nukkujan rinnan päällä niin ettei tämä pysty oikein hengittämään eikä liikkumaan eikä juoksemaan unessa.

Kerran ajattelin haluta automaattivaihteita autooni, koska en saanut unessa millään poljetuksi kytkintä. Myöhemmissä kokeiluissa kävi ilmi, ettei jarrun laita ole sen parempi, joten hanke jäi.

Joku kysyi minulta, ovatko nämä blogijutut kirjallsiuutta. Ovat ne, vaikka eivät kovin korkeatasoista. Kun ryhdyin tähän toimeen, sain neuvoja ja ohjeita ja aloin tehdä juuri päin vastoin.

Olisi muka kirjoitettava lukijoita kiinnostavista aiheista, mikä nyt on kohtuuton vaatimus, ja lisäksi mielellään päiväkirjamaisesti omista ajankohtaisista tapahtumista.

Se tästä nyt vielä puuttuisi.

Mutta ei aivan heti havaittavien kaarien rakenteleminen on kyllä kirjallisuutta.

Siispä: kasku ja satu ovat päivän unia.

Niissä on hyvin usein päivänvaloa kestämätöntä ainesta, joka on kuitenkin ihmiselle tavalla tai toisella tärkeää.

Luin pienen kirjan Gödelistä ja Wittgensteinista, jotka olivat molemmat wieniläisiä ja hulluja. Lisäksi he olivat vuosisadan nerokkaimpia henkilöitä. Gödel oli aina nuhassa, koska hän piti ikkunoita selällään haiduttaakseen "myrkkykaasuja", ja kuoli Amerikassa nälkään, koska oli varma siitä, että joku tai jokin myrkyttää hänen ruokansa. Nälkä ei siis johtunut puutteesta. Hän oli täysi professori Princetonissa ja mm. Einstein arvosti häntä suuresti, vaikka hänen teoreettiset havaintonsa olivat osittain hälyttäviä Einsteinin omien teoreettisten oivallusten kannalta. Tarkoitan tietenkin epätäydellisyyslauseita.

Musil, joka tunsi molemmat, oli se romaanikirjailija, joka kykeni seuraamaan aikansa luonnontiedettä. Hän teki diplomityön/väitöskirjan (polyteekissä) Ernst Machista, luki tosissaan filosofiaa ja väitteli Berliinissä psykologiasta.

Niinpä Musilin romaaniin on piilotettu selkeä kuva Euroopan painajaisesta, jonka nimi oli Itävalta (Itävalta-Unkari - Kakania eli ka + ka eli koo ja koo eli keisarillinen ja kuninkaallinen).

Sieltä tuli paljon eteviä hulluja ja uraa uurtava unien selittäjä, Wienin juutalainen Freud.

Musil kuvaa Itävallan hulluuden: "maailma itävaltana" eli "parallelliaktio". Hän ei puhu mitään Freudista, mutta tämä esitti sangen yleispätevinä unien tulkintoja ja assosiaation mielekkyyksiä, jotka olivat ehkä osuvia Wienissä, etenkin taloudellisesti hyvin toimeentulevan väen, varsinkin juutalaisten ja nimenomaan naisten keskuudessa.

Se että kysymyksessä olisi ollut teoreema eli omassa formaalissa järjestelmässään yleisesti ristiriidaton oivallus, on sulaa hulluutta.

Mielisairaanhoito-opin myöhemmät vaiheet ovat osoittaneet, että näin oli.

Minulla on nyt tuossa pöydällä tuhatsivuinen Canettin elämäkerta (Hanuschek) ja hiukan laajempi Musilin elämäkerta (Corino).

Niistä syntyy kunnon painajaiset.

Musil ja hänen nuorempi kollegansa Canetti olivat molemmat kotoisin Kafkan takinliepeen alta, eikä sen suurempaan painajaiskirjailijaa eli siis kirjailijaa liene.

Lyhyt kirjoitus

Tänään oli toisenlainen päivä ja tässä oli henkilökohtaisia asioita. Voi olla että tulee vielä henkilökohtainen kuume.

Otin pitkästä aikaa esiin korjailtavaksi skannatun kappaleeni Aarne-Thompsonia viihteeksi ja valistukseksi ja korjailtavaksi.

Antti Aarne (1867-1925) oli suomen tuntemattomimpia kuuluisuuksia. Hänen suursaavutuksensa on

Antti Aarne, The Types of the Folktale: A Classification and Bibliography, The Finnish Academy of Science and Letters, Helsinki, 1961. ISBN 951-41-0132-4.

Kirjaa on jokseenkin mahdoton hankkia. Ensimmäinen painos ilmestyi 1910 ja tämä amerikkalaisen Stith Thompsonin täydentämä versio siis 1961.

Kysymys on tarinoiden juonten luettelosta, joka on jäsennetty aiheiden mukaan yli 1200 teemaksi alakohtineen. Lisänä on pökerryttävät lähdeviittaukset ja seikkaperäiset hakemistot.

Viittaukset osoittavat sitovasti sen, mitä Matti Kuusi -vainaja tähdensi: tarinat ovat järkyttän kansainvälisiä ja nopeita kiertämään.

Vahinko että tuon niteen ilmestyessä elettiin vielä aikakautta, jolloin tieteellisissäkin julkaisuissa yksi ja toinen alanumero varustettiin tylysti merkinnällä "obscene" - rivo.

Eipä sillä. On siellä rivoja juttuja pahimpaan hätään.

Voitte olla varmoja, että mm. kaikki James Bond -juonet ja juonenkäänteet löytyvät tuolta ja ylimalkaan kaikki muukin Aisopoksesta ja Boccacciosta uudempaan aineistoon.

Ammattipiirien ulkopuolella tuntematon, Julius ja Kaarle Krohnin perinteestä noussut manuaali on korvautumassa vasta nyt Hans-Jörg Utherin työllä.

Lisäksi verkosta löytyy hyvin lämpimästi suosittelemani valtavan laaja D.L. Ahslimanin kooste.

Vaikka kysymyksessä on näennäisesti folklore eli kansantarinat, kyllä sieltä löytyvät jokseenkin kaikkien mainittavien kertomusten siemenet.

Jos tekisin käsikirjoituksia elokuviin tai televisiolle, mistä herra minua varjelkoon, pitäisin näitä tarinoita lähtökohtinani. Niin ovat tehneet mm. Italo Calvino ja G. Grass sekä erittäin monet muut.

Ja sitten ovat vielä huonosti tunnetut romantiikan kauhujutut, kuten E.T.A. Hoffmann ja ehkä etenkin Hebel, joka on mielenkiintoisempi kuin Hegel (Schatzkästlein). Kafka kulki tuo pikku kirja taskussaan, koska se sisälsi hänen mielestään maailman lumoavimmat tarinat.

Se on hiukan ongelmallista, että Aarnen kirja taitaa olla tekijänoikeuden suojaama ja lisäksi omassa skannauksessani on niin paljon virheitä etenkin numeroviitteissä ja välimerkeissä, ettei siitä ole varsinaiseen tieteen tekoon apua.

Soisin kuitenkin, että se olisi jotenkin saatavilla.

Ehkä rupean rosvoamaan tarinoita tähän blogiin esimerkiksi humalaisista ja muuten tuhmista papeista ja lisäksi sellaisia superjuonia, kuten mm. Chaucerin Canterburyn tarinoissa käyttämä juttu kolmesta veljeksestä, jotka lähtivät varkaisiin ja päätyivät juottamaan toisilleen myrkkyä...

Kuvassa on malliksi suhteellisen vanha keppostelija (trickster), joka sai Richard Straussilta sävellyksenkin - Till Eulenspiegel.

Joskus puoli vuosisataa sitten Eulenspiegel näyttäytyi Suomessa sarjakuvalehtenä nimellä Jännä-Jussi. Sankarin nimeen liittyi peili, vaikka yleensä kai tuo Spiegel tarkoittaa ohjeita ja neuvoja (Sachsenspiegel, Fürstenspiegel).

Niin että palaamme.

Yhtiön historia II

Kuvassa on Rooman keisari Konstantinuksen kolikko, jonka kääntöpuolella on labarum, Kristussymboli X P eli khii roo eli khristos. Merkki on kiinnitetty legioonan standaariin ja on siinä muistuttamassa merkittävästä fuusiosta, joka alkoi nurkanvaltauksena. (Unicode U+2627).

Nyt kysymme itseltämme, miksi yhtiömuodon omaksuminen otti niin koville, vaikka järjestelmä on osoittautunut niin ilmeisen edulliseksi.

Ilmeisiä eli siis virheellisiä vastauksia ovat rahatalous ja siihen liittyen markkinatalous ja edelleen siihen liittyen kapitalismi.

Rahataloudella on ollut vaiheensa. Toisin kuin pahat kielet väittävät, pimeä keskiaika oli olemassa. Ajoitus on hiukan vaikeaa. Mutta sen jälkeen kun gootit tekivät selvää jälkeä Länsi-Roomasta, oli kaikin puolin surullista aikaa. Siinä oli hunneja ja ruttoa ja muuta. Bysantissa kaikki oli tietysti toisin. Siellä ei tunnettu inflaatiota eikä kaunokirjallisuutta. Rooman valtakunnan loppu sijoitetaan perinteisesti esimerkiksi vuoteen 493, jolloin Itä-Goottien kuningas Theodoric arveli, että pelleily sai riittää. Itägootit ovat muuten sama porukka kuin huonojen suomennosten ”ostrogootit”(engl. ostrogoths).

Kaarle Suuri toteutti rahauudistuksen siirtymällä hopeakantaan ja kehittämällä libra eli liiran eli punnan 802. Ajatus oli hyvä, koska kulta oli lopussa eikä lisää saanut mistään.

Olen tässä blogissa ja muualla kiivaillut sen kannan puolesta, että ”markkinatalous” on käännösvirhe. Puhe on toritaloudesta (market economy). Toritalouden muuan varhainen ilmenemispaikka oli Champagne markkinoineen, mutta sangen pian Italian kaupungit antoivat äänen. Ennen Venetsiaa ja Genovaa mallia ehtivät näyttää mm. Amalfi ja Pisa.

Torikauppa ei onnistu pelkkänä vaihtokauppana. Tarvitaan rahaa myös. ”Pankki” on sama sana kuin penkki, rahanvaihtajan istuin, jollaisia oli mm. Venetsian Rialton sillan paikkeilla.

Erikoisen ongelmallista vaihtokauppa oli kuljetuksissa eli siis kaukokaupassa.

Läpimurto innovaationa oli maksamismääräys eli vekseli eli shekki. Venetsian kauppias kirjoitti asiakirjan, jossa hän kehotti Genovan kauppiasta maksamaan selvää rahaa paperin esittäjälle. Hopearahojen kilkuttelu suurissa metsissä matkustaessa ei tietenkään ollut kenenkään kauppiaan mielestä hyvä ajatus.

Maksu- ja luottoliikenne tukeutui kauppiaisiin niin että kysymyksessä oli aito verkostotalous.

Muinaisten valtakuntien varainhankintaa on selvitetty. Muuan esimerkki mainiosta perustyöstä on Rostovtzeffin vanha The Social and Economic History of Ancient Rome. Ja luonnollisesti, kuten aina, The Cambridge Ancient History, toistakymmentä huippukallista osaa, jotka onneksi ymmärsin aikoinani ostaa keskiajan historian kanssa. Akateemista mutta asiaa.

Rooman veronkanto oli retuperällä jo tasavallan, puunilaissotien aikana. Veronkannon ulkoistaminen publikaneille ei mahtanut olla onnistunut ajatus.

Todellinen ratkaisu oli tietysti feodalismi, josta Marc Bloch kirjoitti ensimmäisen uraauurtavan kirjan lähes sata vuotta sitten.

Korporaation hallinnollinen ongelma on sen verottaminen. Nyt tiedämme ja osaamme sanoa, että yhtiöiden verottaminen on oikeastaan tyhmää, siis elleivät ne voi siirtää verojaan välittömästi työntekijöiden ja asiakkaiden maksettavaksi, kuten käytännössä tapahtuu.

Liikeyritys – pörssiyhtiö – on muiden toimintojen ohella feodaalinen järjestelmä, joka avustaa julkisyhteisöjä veronkannossa.

Vahinko että se järjestelmä meni rikki noin vuonna 1991. Monikansallisuus antaa osakeyhtiöille liian monta mahdollisuutta luistaa maksuista mutta pitää rahat. Merilläkin on maassa monta tunnettua henkilöä, jotka oivalsivat tämän varhain. Toisista tuli rikkaita ja arvostettuja, toiset joutuivat odottamaan vankilassa kolmen heiton ajan.

Tutkijat huomasivat jo 1930-luvulla, että osakeyhtiön johtaminen on ongelma. Ovatko osakkeenomistajat johtajien vihollisia? Virallisesti johtajat saavat palkkaa ja etuja toimimalla tavoilla, jotka nostavat osakkeiden arvoa ja palvelevat siten osakkaiden etuja. Käytännössä etenkin palkintajärjestelmät voivat johtaa siihen, että johtajien toimet palvelevatkin lähinnä johtajien etua.

Nykyisen yhtiöoikeuden kannalta ratkaiseva tapahtuma oli kristinusko.

Varhaisten kristittyjen vainoaminen oli täysin perusteltua. Sitä harjoittivat myös useat ”hyvät” keisarit. Asiaan liittyi ja liitettiin erilaista propagandaa, mutta oikeasti Rooman keisarikunta oli kristittyjen kimpussa veronkierron ja veropetosten takia.

Rooma ei sallinut yhtiöiden kehittyä, koska se olisi välittömästi menettänyt verotuloja. Yhtiöitä oli, mutta niiden merkitys ei ollut suuri. Muuan tyypillinen järjestely oli hautausapuyhdistys, jollainen saattoi jopa hankkia maata kaupungista. Keskusvallan keisarillista lupaa ei tarvittu.

Niinpä lahkojen taistelussa, jonka kristinusko sitten sattui voittamaan, varhainen varainhallinnan muoto oli hautausmaiden ostaminen. Roomassa ne sijaitsivat maan alla luolissa. Yhtiöt, joita alettiin lopulta nimittää seurakunniksi, organisoituivat hautausmaiden eli katakombien ympärille. Ja se pisti keisarillisia verosuunnittelijoita vihaksi, koska järjestely oli täysin laillinen ja siihen kajoaminen oli hyvin vaikeaa.

Kristityt eivät siis piileskelleet vainoaikoina katakombeissa, vaan sijoittivat varoja katakombeihin ja joutuivat siksi vainojen kohteeksi.

Mutkikkaiden tapahtumien jälkeen mysteeriuskonnot pääsivät suosioon, ja kuuluisa ja pitävästi väärennetty Konstantinuksen ja kirkon konkordanssi vuonna 312 teki kirkosta oikeushenkilön, eli siitä alkaen kirkko oli todella corpus, joka todella omisti rakennuksia ja hyvin pian kaikenlaisia maa-alueita, rikkauksia ja sitten, Rooman piispan keksittyä vaatia etuoikeuksia, myös veroja. Kirkon vero, Pietarinpenninki, oli pitkä penni.

Idea lujittui IV lateraanikokouksen keksittyä ihan omasta päästään papiston selibaattivaatimuksen. Pappiraukoilta ei tietenkään vaadittu käytönnössä siveyttä mutta kun sitä vaadittiin teoriassa, papeilla ei voinut olla laillisia rintaperillisiä, äpäriä vain. Jolloin kirkon omaisuutta ei voinut siirtää parempiin käsiin eli omilla lapsille.

Järjestelmän kipupiste oli piispojen eli veronkantajien nimittäminen. Tämä investituurariita on yksi niitä maailmanhistorian tarinoita, jonka todellinen luonne ei yleensä valkene valistuneellekaan lukijalle. Keisari ja paavi siis käviät kamppailua siitä, kumpi saa pitää fyrkat.

Se ei ole sattuma vaan välttämättömyys, että hyvin organisoitu pankkitoiminta oli 1400-luvulla niin lähellä paavinistuinta – Medicit etenkin. Sama bisnes.

Kirkko oli ensimmäinen oikeushenkilö, ja kerran vauhtiin päästyään kohtalaisen mustasukkainen asemastaan.

Niinpä merkittävät taloudelliset organisaatiot joutuivat pukeutumaan kirkon kaapuihin, esimerkiksi hengellisiksi ritarikunniksi.

Uskonpuhdistuksella ei tietenkään ollut paljon tekemistä uskonnon kanssa ja vielä vähemmän sen puhtauden. Saksan herrat halusivat päästä kuppeineen väliin, kun keisari ja paavi kantoivat veroa. Ja he pääsivät.

Kaksi yhtiöistään ja pankeistaan myöhemmin kuuluisaa maata, Sveitsi ja Hollanti, olivat uudenlaisen uskonnon kärjessä. Saksakin oli, mutta se meni maan tasalle 30-vuotisessa sodassa, joka oli ihmisten ja sosiaalisten rakenteiden kannalta Saksalle tuhoisampi kuin toinen maailmansota.

Niinpä Sveitsi (etenkin Geneve) ja Hollanti kehittivät kaukokauppaa ja yhtiöitä, kun taas Saksa löysi organisaatioiden edut sodankäynnin kautta. Esimerkiksi 30-vuotisen sodan Wallenstein oli etevä yksityisyrittäjä, joka oli keisarin ja paavin palveluksessa, mutta neuvotteli kyllä tarvittaessa myös puolen vaihtamisesta.

Saksassa runsaita pääomia edellyttävä elinkeinotoiminta pysyikin kauan hyvin lähellä hallitusvaltaa. Kruppin perhettä varten säädettiin vielä 1900-luvulla oma perintökaari eli yleisiä perimystä koskevia säännöksiä muutettiin parlamentin päätöksellä, jotta valtakunnalla välttämättömäksi arvioitu kaivostoiminta ja teräksenvalmistus säilyisi oikeissa käsissä. Englannissa ja Yhdysvalloissa teollistuminen eteni ryöväriparonien aikakauden kautta, kun oli käynyt ilmi, että etenkin rautatieyhtiöt joutuivat jokseenkin aina ja poikkeuksitta konkurssiin.

Epävarma liiketoiminta, siis sellainen kuin rautatiet ja kanavat, jäi valtion vastuulle. Kannattavasta liiketoiminnasta huolehtivat vapaaehtoiset.

Suuri murros tapahtui noin vuonna 1900 ja mahdollisesti aiheutti ensimmäisen maailmansodan. Lainsäätäjä alkoi murtaa trusteja ja kartelleja ensin Yhdysvalloissa ja sitten Euroopassa, ei kuitenkaan Saksassa.

Mutta se on taas toinen kertomus.

Yhtiön historia I

Kuvassa on se Stora Enson, aikaisemmin Stora Kopparbergin "osake" vuodelta 1288.

Kuten sanottu, Stora saattaa olla sekä elinkeinotoimintaa harjoittavana yhteisönä että yhtiönä maailman vanhin.

Maailman vanhinta yhteisöä on turha etsiä, koska siinä joudutaan vain määrittelyongelmiin. Luostari eli sääntökunta? Rooman publikaanien yrittäjäkonsortio? Intialaiset kauppayhteisöt? Germaanien sukuryhmät? Mammutinmetsästäjien porukat?

Pirkkalaisilla oli yllättävänkin selviä sääntöjä, ja he jakoivat lappalaisia ja erämaita keskenään. Kun mukaan otetaan nykyisenkin yhtiöoikeuden keskeinen ilmiö, nimittäin rosvokopla, ollaan äkkiä tunnetun historian alkulähteillä kymmenien tuhansien vuosien takana.

Rosvokoplan ja suurenmoisen sotajoukon ero on, kuten tunnettua, menestys taistelussa. Yleensä hävinneet ovat roistoja tai nykyisin terroristeja ja voittajat ovat sankareita, jotka ottavat tavakseen kekkaloida kummallisissa kuteissa.

Mutta oikea ongelma on edustus.

Tämän asian selvittely on minulta kesken päätoimessani. Miten voisi järjestää edustuksen (agency) vertaisryhmissä? Eikö tekijänoikeudella jyrääminen ole demokratian vastaista? Demokratia lienee tarkoittanut pari tuhatta vuotta edustuksellisuutta.

Kanonistit pohtivat, että esimerkiksi munkkiporukassa on joskus tarpeen kuuleminen eli neuvon eli mielipiteen kysyminen ja joskus taas suostumus. Sama koskee hiippakuntaa.

Kun huomattiin, että sama koskee koko kirkkoa ja siis paavin asemaa, monelta juristilta meni luu kurkkuun. Ja sitten huomattiin, että sama koskee valtiota eli keisaria tai kuningasta.

Alan hienoin kirja on kauan sitten ilmestynyt E. Kantorowiczin King's Two Bodies.

On kaksi mystistä ruumista. (Ruumis on latinaksi corpus - kirkko on Kristuksen ruumis ja sana "corpus" on korporaation ja monien muiden yhteisöä tarkoittavien termien lähtökohta.)

Toinen on Kristuksen mystinen ruumis eli kirkko. Toinen on poliittinen ruumis, body politick. Englannin edustuksellinen hallitusmuoto rakentui juuri tällaisen fundeeraamisen varaan.

Ja kysymys on, milloin "body", joka nykykielessä tarkoittaa miten tahansa elintä tai organisaatiota, on velvollinen kysymään toisten eli lähinnä jäsentensä mielipidettä ja milloin suostumusta. Ja eräissä tilanteissa erilaiset oltermannit ovat oikeutettuja päättämään juoksevista asioista omin nokkinsa, koska heidät voidaan tarvittaessa jättää valitsematta.

Kuten tiedetään, osakeyhtiöt eli kauppakomppaniat voittivat kuningaskunnat. Englannin ja Hollannin Itä-Intian kauppakomppaniat voittivat kilpailussa Portugalin ja Espanjan valtiot. Ja Pohjois-Amerikassa turkiskauppaa hallitsi järkyttävän menestyvä Hudson Bay Company.

En kuvittele selostavani yhtiön historiaa yhdessä blogin postauksessa. Kirja siitä olisi kirjoitettava. Mutta ehkä sellainen kirja ei ole kirjoitettavissa. Asia on nimittäin hämmästyttävän heikosti tutkittu. Minulla on vain runsaat kaksikymmentä kirjaa aiheesta, ja olen seurannut sitä iät ajat. Kuuluisin ja kai paras on Alfred D. Chandlerin Scale and Scope, mutta se on kirjoitettu Yhdysvalloista eikä siinä mennä kovin etäälle historiaan. Chandlerin kuuluisin kirja on Visible Hand, liikkeenjohdon historia, mutta tuo ensin mainittu on vielä antavampi.

En oikeastaan ymmärrä, miten kukaan voi harrastaa kilpailuoikeutta tuntematta tuota kirjaa yksityiskohtaisesti. Siinä selostetaan kuitenkin aika tarkoin Saksan pankkien merkillinen vaikutusvalta yhtiöihin ja yhtiöryhmiin ja kartellien ja konsernien keskinäinen suhde. Siinä selvitetään Ranskan teollisuuden järjestelmä, jossa viis konservatiiveista tai sosialisteista valtion osuus myös rahoittajana on ollut vanhastaan hyvin keskeinen. Ja myös Englannin ulkomaankaupan oivalluksista on runsaasti keskeistä tietoa.

Etenkin IG Farben oli Saksalle sekä ensimmäisessä että toisessa maailmansodassa suunnattoman tärkeä rakenne. Ensimmäisessä maailmansodassa Farben kehitti synteettisen ruudin ja taistelukaasut. Toisessa sodassa tehtiin synteettistä öljyä ja menestystuotteita, kuten Himmlerin tuhoamisleireille tilaama Zyklon B -kaasu.

Sotien jälkeen Farben onnistui vähä vähältä saamaan takaisin sekä asemansa että pääomansa, jotka olivat olleet tallessa mm. Sveitsin pankeissa. Farbenin kuuluisia osia ovat mm. Bayer, Basf ja Agfa.

Komein yksityiskohtaisesti tuntemani yrityshistoria on Zeissilla, jonka "Jenan lasi" (Jenaer Glass / Schottglass) valloitti sekä laboratoriot että kotien keittiöt (tuttipullot). Carl Zeiss Stiftung suorastaan keksi työväensuojelun 1800-luvun alussa ja 1944 yhtiö onnistui evakuoimaan osaamisensa länteen Mainziin, vaikka slobot veivät koneet Jenasta.

Kuuleman mukaan ne ruostuivat jonnekin Rostovin radan varteen.

Niinpä. Venäjä ja Neuvostoliitto eivät päässeet koskaan sinuiksi yhtiöiden kanssa.