A-pilari

Ei kukaan pakota lukemaan autotestien miehekästä murinaa. Turha sitten valittaakaan.

Hiukan kuitenkin mietityttää että kaksi kotimaista aikakauslehteä ja sanomalehdet ovat hapeneita kuvailemaan auton moottorin käyntiääntä. Edesvastuuttomuutta hipovat aikamiesten puheet revittelystä mutkaisilla pikkuteillä.

Juuri nämä tarinat johtavat ensiapuasemille ja ruumishuoneelle.

Onnettomuuksien tutkinnassa mainitaan aika harvoin, ettei kuljettaja ollut tehtävänsä tasalla. Harva on. Varsinkaan autokoulussa ei opeteta hallitsemaan ylinopeuksia yllättävissä tilateissa. Yllättävä voi olla kuoppa sorassa tai savi asfaltilla.

Olen valmis leimaamaan "ajo-ominaisuudet" kyseenalaiseksi iloksi ja kiihtyvyyden ja moottorin ominaisuudet harhautukseksi.

Tiedän että ihmiset maksavat näistä asioista ja tahtovat tällaista.

Paasilinnan kaksi liikenneohjelmaa menneisyyden päiviltä on nähty televisiossa ja voi olla, että ne löytää nyt Ylen verkkopaikoiltakin. Ne nähtyään voi lisätä turvavöiden ja kattonopeuden seuraan kolmannen, ihmeellisen asian: asennemuutos.

Kyllä asenteet ovat muuttuneet parempaan suuntaan. Hevosmiehen mentaliteetti hallitsee enää niitä, joilla testosteroni voittaa serotoniiin.

Haluaisin ajaa niin kuin raitiovaunu, jonka istuimilla on vesisankoja kantta vailla. Muunlaiseen liikennöimiseen ei ole ilmennyt viime vuosina tarvetta.

Minulla ei ole mitään moottoriajoneuvoja eikä moottoriurheilua vastaan. Luulisin kumminkin, että moottoripyöräily saattaa hyvinkin olla hieno taitolaji ja päästää samalla tavalla maiseman sisään kuin polkupyörä. Moottoripyörissä on se puoli, että kun joku 50 täyttänyt rupeaa sovittamaan ajohaalareita, työtoverit hierovat käsiään: pian aukeaa viransijaisuus tai virka. Väittävät näet, ettei sitä lajia opi enää isolla iällä.

Osittain ulkomaalaiseen aineistoon perustuva suomenkielinen autolehti Auto Bild Suomi on outo sekoitus konepornografiaa ja asiaa.


Nyt lehdessä selvitettiin kaksi asiaa, joita olen miettinyt kovasti. Omassa autossai, joka kestotesti siis jatkuu, on ainakin yksi vika. A-pilari on kovin paksu.

Kun meiltä lähtee, pikkutien varressa on uusia taloja, joissa on tuhottomasti lapsia. Vaikka heitä ei olisi näkyvissä, on syytä ajaa erittäin hiljaa ja varovasti. Vanhempien kiellosta huolimatta juuri apupyöristä päässeet laskettavat Kallen kalliolta tielle eli autojen eteen. Vielä vaarallisempi paikka on tulo asfalttitielle, joka on tuhatvuotinen Kuninkaantie. Oikealta eli ylämäestä tulee pyörilijöitä täysillä, silmät lasittuneina ja räkä poskella. Pyörätiellä on etuajo-oikeus. Siinä on kyllä syytä pysähtyä.

Tässä esimerkki A-pilarista. Etuviistoon jää kuolleet kulmat. Kaupunkiliikenteessä niistä on vaivaa. Täytyy muistaa nyökyttää ja pyörittää päätään.

Kuvassa on toisenlainen auton malli, jossa A-pilari on jaettu luultavasti lujuutta uhraamatta kahtia.

Lehti on testannut parinkymmenen auton näkyvyyden sekä eteen, sivulle että taakse. Tulokset ovat erittäin pelottavia. Otsikon mukaan useistakin autoista näkyvyys ulos on samaa luokkaa uin sukellusveneestä.

Ilkeät eli siis taitavat testaajat ovat myös mittailleet katveita auton edestä ja takaa - miten lähellä marketin ostoskärryt tai naapurin polkupyörä jäävät näkymättömiin.

Pitkiä ovat.

Lehden suuntautuneisuus saattaa näkyä siinä, ettei vertailuun ole otettu oudon suosittuja katumaastureita.

Pidättäydyn tuomitsemasta, koska omiin asenteisiini vaikuttaa Kaliforniassa oppimani selitys "tapa tai tule tapetuksi". Jos siis haluaa itse pysyä hengissä El Camino Royalilla ja sen sijaan tappaa toisia, on syytä käydä kaupassakin Cherokeella tai vastaavalla. Massa ratkaisee. Ajattelutapa on epämiellyttävä, vaikka onkin levinnyt laajalle ja näkyy meilläkin myyntitilastoissa.

Tämä autokirjoitelma ei perustu mihinkään itse kokemaani. Kunhan olin yllättynyt lehdestä.

Tiettävästi vakuutusyhtiöiden tilastojen mukaan kolarien kannalta vaarallisimpia paikkoja ovat markettien pysäköintialueet.

Olen palauttanut mieleeni palomiesten konstin. Pitäisi pysäköidä ruutuun aina nokka lähtösuuntaan eli peruuttamalla. Sateella ja talvella se on iso asia. Kesälläkin tarkkaavaisuus saattaa olla toista tullessa kuin hehtaarihallissa harhailtua, kassalla kiukuteltua ja kassien kanssa punnerrettua. Siellä parkkipaikallakin vilistää jalan sekä lapsia että aikuisia, osa valmiiksi kylmän raivon vallassa.

Eturauhasta hoonattaessa

Täytyisi ehkä kirjoittaa uudelleen uusiksi koko informaatio-oikeus.

Tutkin YLE:n Areenan sivuja ja tunsin häpeää.

Tekijänoikeus on hinnoittelukysymys. Se on hinnoitelukysymys kahdessa mielessä. On löydettävä hinta ja siihen liittyvä maksutapa. On osattava hinnoitella.

Jotta tuohon pääsisi, on oltava tietoa eli informaatiota asiakkaista ja tietoa, jonka avulla tietoa voi käyttää.

Televisiomainoksissa valehdellaan, että kaupan pitämisessä palvelu olisi tärkeä asia. Eiköhän tuo sijainti ole se tärkeä.

Asiakkaista useimmille euron osat, joita sanotaan kai senteiksi, eivät merkitse juuri mitään. Kaupankäynnissä, vakuutustoiminnassa ja pankki- ja pankkiiritoiminnassa kaikki tulot muodostuvat senteistä, ei euroista. Maksuvalmiuden lisäksi vaikuttaa vain se, mitä jää viivan alle.

Tavallisen, arkisen marketin pitäminen on tavaroiden sijoittelun taidetta. Stockmann Herkku ei ole oikeastaan kalliimpi kuin Alepa. Sieltä tulee vain ostetuksi kalliimpaa tavaraa ja ehkä enemmän.

Ajattelin palata tähän asiaan hankittuani hiukan elämänkokemusta. Sitä saisi kukaties oman mielenkiinnon kohteista, espressosta ja vesistä. Näppituntuman mukaan maultaan välttävä espresso maksaa kahdesta neljään euroa ja saattaa heittää viiteenkin. Venetsian torilla maksoi kaksikymentä. Luotettavan tiedon mukaan espresso-kupillisen aineet maksavat noin 0,05 euroa. Espresson myyminen olisi siis huoneenvuokraa eli bisness toimii, jos asiakkaita on paljon eivätkä he jää aikailemaan pöytiin. Jos jossain on, kuten Bulevardin kahvisalongissa tai Strindbergillä, mukavampi tuoli tai sohva, lähetetään tarjoilija kysymään viiden minuutin välein, onko kaikki kunnossa ja saisiko olla lisää.

Ruotsissa tullaan tarjoamaan ilmaista pootooria (påtår, kupin täyttäminen), tarkoituksena saada asiakas ulos ja paikka vapaaksi.

Ystäväni ja huonetoverini Herkko H. lähetti minut Lidliin, jossa on kuulemma vissyä halvalla. Jotain sellaista olin epäillyt. On tullut joskus ostetuksi Perrieriä tai Pellegrinoa Stokkalta. Ei ole halpaa eikä ole hauskaa kanniskella lasisia pulloja, jotka taitavat vielä päätyä luonnon rasitukseksi.

En ole tohtinut käydä Lidlissä, koska kilpailijat järjestivät sille mediassa niin kuuman vastaanoton. Luultaasti kysymys on myymälästä, joss "kunnon ihminen" ei käy.

En ole kysynyt enkä ehkä jaksaisi kuunnella, miten YLE sai järjestetyksi Elävän arkiston rinnalle Areenan. Luulisin että rahalla. Luulisin että hyvin pienellä rahalla. Luulen itsekin luovuttaneeni Ylelle yksiä ja toisia oikeuksia kirjallisesti; en osaa pitää puotia eli siis keskustella ohjelmien tekemisen hinnoista ja ehdoista.

Kun nyt pohdin asiaa, tie blogistiksi on suora ja liukas. Kirjoittamisella ei näet ole vuosikymmeniin ansainnut juuri mitään. Olin aikoinani hyvin nopea kääntäjä ja vähän liiankin nopea kirjoittaja. Silloin pääsi ahkeroimalla kymmenen tuntia päivässä parhaimmillaan nuoremman lehtorin ansioihin, joka oli mielestäni ihan hyvä.

Sitten palkkiot alkoivat laskea ja vastaavasti tuli siirrytyksi sellaisiin kirjallisiin töihin, joissa palkkio oli kieltämättä sivuasia.

Nyt en enää tiedä hintoja.

Kuvittelisin, että jos tekisi sopimuksen vähälevikkisestä kirjasta eli runoista tai katkoproosasta, kustantaja saattaisi maksaa siitä tuhat euroa tai kaksi brutto, ja siihen se jäisi. Ei olisi häävi kuukauden palkaksi. En ole kuullut että kukaan olisi kirjoittanut sitten Rimbaud'n kuukaudessa hyvää kirjaa. Huonon kirjan kirjoittaisin itsekin siinä ajassa.

Juttelin eilen yhden Kimmon kanssa rikosoikeuden yleisistä opeista. Porthania oli korjattu. Hiuka aavemainen tunne: olen ollut täällä ennenkin. Muistaakseni Pentti Voipio piti rikosoikeuden peruskurssia samassa salissa, jossa kysyin eilen Raimo Lahdelta, että eläkkeelle ei ole vielä sitten jääty. Raimo oli silläkin kurssilla paras. Meneillään oli syksy 1964.

Mietin sitten rikosoikeuden yleisiä oppeja pohdittavana olevaa "empiiristä oikeustiedettä" vasten. Kuvastaako uusittu rikoslaki yhteiskunnan arvoja ja ratkaiseeko se yhteiskunnan ongelmia.

Vastatkoon kukin kohdaltaan. Itse en vihjaa, että rikoslaki olisi jollain tavalla huono. Päin vastoin, vankkaa työtä, eikä kaikkiin roistomaisuuksiin tietenkään pääse käsiksi.

Mutta tämä johtaa takaisin tekijänoikeuteen, joka on elinikäinen kiusa. Se on niin vaikea ja ihmeellinen. Ja kuitenkin se on käytännössä melkein aina "työehtosopimus", jolla päätetään, etteivät työn tekijät saa tarpeeksi rahaa. Toisaalta se on myös tupo, koska joukkoa parhaita tekijöitä pidetään hengissä vippaskosteilla, kuten apurahoilla ja tilaustöilläl. Niin kuuluu.

Räpsyttelen Ylen Areenaa ja löydän heti Taksitolpalla eli Daksidolpalla-ohjelmasta jakson, jota en olekaan kuullut. Keskustelevat siinä eturauhasen hoonaamisesta ja mietin, kuinka monta kymmentä vuotta siitä on, kun sylintereitä hoonattiin eli hiottiin. En ole alan miehiä mutta epäilen, että toimenpide on jäänyt viime vuosina vähemälle, kun taas eturauhasen hiominen on suurtakin muotia, vaikka ei kai se sytytyksee vaikuta.

Enoni opetti aikoinaan veljilleen sisäisen kitkan merkitystä piirtämällä klubiaskin kanteen auton moottorin vääntökäyrän kierrosten lisääntyessä. Mieleeni jäi "Se on niin kuin pikkupoika kusisi." Tätä opetusta saaneena olen siitä erin käsittänyt, että sielullisessa elämässä on sama sääntö. Voiman lisääminen johtaa lopulta vain siihen, että paikat palavat.

Näyttää olevan aikamoinen liikenteen kohina Areenan ympärillä.

Suosittelen ristin maalaamista peräseinään. Tänä päivänä radio- ja televisiotoiminta muuttui. Olen kieltämättä hiukan järkyttynyt. Katsoin hädissäni jopa toissapäiväisen aamutelevision, vaikka ei sieltä mitään mielenkiintoista tullut.

Jungner kuuluu sanoneen, että tallentavat digiboksit tulevat tarpeettomiksi. Voi olla perääkin.

Kehotan tutustumaan tekniikan ja tekijänoikeuden ihmeelliseen saavutukseen, kuitenkaan unohtamatta, mitä kirkkoisä sanoi.

Areenan julmuus, teatteri saastaisuus ja atleettien hyödyttömät temput eivät kiinnosta niitä, joiden kulku käy taivaaseen.

Päivän sana

Päivi Tiilikka väittelee tänään lehtiartikkelin aiheuttaman kärsimyksen korvaamisesta.

Onnittelut ja onnitelu myös työn ohjaajille, joita ovat ainakin Antti Kivivuori ja Pia Letto-Vanamo. Väärinkäsitysten välttämiseksi - tämän väitöksen kanssa minulla ei ole mitään tekeistä, paitsi että tunsin kirjoittajan jo hovioikeudessa hänen esittelijäaikoinaan. Hän oli jo silloin huomiota herättävän fiksu ja nätti.

Aihe on hyvin vaikea. Se liittyy välillisesti myös verkkokirjoittamiseen ja ehkä kuviin. Vahinko että vain välillisesti.

Näkemäni perusteella väitöstutkimuksen kuolematon ansio on ihmisoikeusnäkökulman kytkeminen aivan käytännöllisiin ongelmiin.

Yksilön suoja on korkea asia, mutta mitä se on euroissa?

Kirjoittaja vastaa ja pohtii etevästi muun muassa tahallisuutta, kirjoituksen ja vahingon aiheutumisen yhteyttä ja myös periaatteessa korvausvelvollisten piiriä.

Viimeksi mainittu kysymys on meidän verkon perässä polskuttavien kannalta hyvin olennainen. Jos läpiä päähänsä puhuva tai kirjoittava henkilö on joku kurja juoppohullu raukka, jolla ei ole osoitetta eikä omaisuutta, järkevä juristi sanoo, että antaa olla.

Kunnia on katkera juoma, kirjoitti Mishima. Lisäksi se on kallis juoma.

Aion hoitaa virkaa, johon olen itse itseni nimittänyt, eli kansansivistää näistä asioista. Päivi Tiilikan kirja menee tuohon keskeisimpien käsikirjojen hyllyyn. (Sivumennen sanoen keskeisistä keskeisin ja kallein on Heinosen ynnä muiden Rikosoikeus, rikoslain kommentaari.

Vahingonkorvauksesta, josta tässä on kysymys, on pari uuttakin kirjaa, mutta ei mitään todella tyydyttävää.

Lakimieslukijoiden huomioon: Tiilikan seikkaperäisesti käsittelemä vahingonkorvauslain korvauspykälä 5:6 § 1 muuttui vuonna 2006.

Lakimiesjupinoista: kaikki tiedotusvälineet näyttävät leimanneen hallituksen jääväykset eli esteelliseksi ilmoittautumiset Sipoon alueliitosasiassa poliittisinan temppuina.

Ne eivät ole sitä. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ajanut sangen jyrkkää linjaa, ja Suomen Korkein oikeus on antanut viime vuosina hyvinkin monta prejudikaattia asiassa.

Arvoisa lehdistö ei ymmärrä asiaa.

Nyt noudatettu, tiettävästi oikeuskansleri Nikulan tähdentämä sääntö on selvä: sama henkilö ei saa olla päättämässä asiasta kahteen kertaan.

Hovioikeudessa asian esitellyt henkilö ei voi esitellä samaa juttua korkeimmassa oikeudessa. Jyrkän kannan mukaan välitoimen ratkaissut tuomari (takavarikko, väliaikaiskielto tms.) ei sovi ratkaisemaan itse pääasiaa.

Sääntö on järkevä.

Sitä sovelletaan niin, että jos virkavastuussa oleva päättäjä on ottanut riittävän julkisen kannan asiaan, hän ei voi sen jälkeen olla ratkaisemassa sitä. Nähdäkseni mm. Vanhanen ja Pekkarinen ovat jäävänneet itsensä tällä perusteella, eli oikein.

Hurjimmat professorit ulottaisivat tämän esteellisyyden myös yleisiin kannanottoihin, minä en.

Jos virkatuomari N.N. lausuu lakimiespäivillä, että häne mielestään henkisen kärsimyksen korvaamisessa yksilön suojan loukkaamista koskevissa jutuissa on noudatettava suurta pidättyvyyttä, jotta painokanteet eivät muodostuisi "lottoamiseksi", tämä ei mielestäni estä tuota tuomaria ratkaisemasta painokanteita ja niihin liittyviä vahingonkorvausvaatimuksia jatkossakin.

Suomessa tuomarit ovat olleet hyvin varovaisia yleisissä kannanottoissa. Mielestäni he ovat olleet liian varovaisia.

Vanhemmiten olen alkanut ymmärtää, että tuomarit eivät juurikaan julkaise artikkeleita. Nuorempana ja väitöskirjassani arvelin sen johtuvan enimmäkseen taitamattomuudesta ja pelkuruudesta.

Asialla on toinenkin puoli. Jos nyt esimerkiksi Paavo Nikula olisi kirjoittanut tai Jaakko Jonkaa kirjoittaisi oikeudellisesta ongelmasta, artikkeliin tarttuisi instituutiolta lainattua arvovaltaa.

Palaan jälleen kerran blogin ihanuuksiin. Tässä edustaa vain itseään. Muistan sen ajan, kun olin Helsingin Sanomien kova kolumnisti. Minua häiritisi hyvin pahasti se, että sanoillani on lehden levikin paino. Jos nyt haukun jonkun vaarattoman pikku kusipään, ehkäpä hän haukkuu takaisin. Jos tein sen Hesarin kolumnistina (ja arvostelijana), sain välillä kuullut, että asiaomainen seisoo Lauttasaaren sillan kaiteella ja aikoo hypätä.

Halitoosi ja muuta

Clive James, Cultural Amnesia. Notes in the Margin of My Time. (2007)

Luin kirjan hyvin huolellisesti, kaikki 900 sivua. Kirja on hyvin merkittävä. Kirjallisuus, musiikki ja taide yhdistyvät politiikkaan ja filosofiaan, ja mukana on myös havaintoja historiantutkimuksesta. Höysteenä on epätavallinen määrä kyntömiehen järkeä. Teksti on sujuvaa, monin paikoin hykerryttävää. Kirjoittaja ei kertaakaan kompastu sukkiinsa eikä nukahda saappaisiinsa.

James on jäsentänyt kirjan taitavasti. Kaikki artikkelit näyttävät koskevan henkilöitä, jotka on valittu mielenkiinnon eikä edustavuuden perusteella. Jokaisessa esseessä livetään asioihin, jotka oikeastaan eivät kuulu otsikkoon, mutta kirjoittaja on silti halunnut ottaa ne esiin. Usein hän on halunnut ottaa nimenomaan ne esiin.

Kirja on murheellinen osoitus siitä, mihin mainion, ehkä maailman parhaan, kirjallisuuslehden valtapiiri päättyy. James on ”The New York Review of Booksin ” ahkera avustaja. Lehti on ollut muutamia vuosikymmeniä kirjallisuuden piirissä itsenäisin ja avustajakunnaltaan paras. Aivan erinomainen ratkaisu on keskittyminen esseemuotoisiin kirjallisuusjuttuihin. Pieniä pakkoarvosteluja ei ole. Turhia uutisluontoisia juttuja ei ole. Kaunokirjallisuuden ja tietokirjojen tasapaino on hyvä. Lukija tuntee saavansa todellisen tilaisuuden pysytellä ajan tasalla.

Ylimääräistä pornografiaa ovat kustantajien, etenkin yliopistojen kustantamoiden mainokset selostuksineen julkaistujen teosten sisällöstä.

Lisäksi lehdellä on verkkoversio, joka sisältää hyvin vaikuttavan arkiston. Kirjoittajina on kymmenen – kaksikymmentä nimeä huipulta, siis nobelisteja, Booker-palkinnon saajia jne.

Lehden ja Clive Jamesin kirjan ongelma on esseen toiseksi korkein taso. On kirjoittajia, joiden vainu osoittaa heidät tärkeimpiin teemoihin, ja sasmalla kirjoittamisen taito on niin huima, että tekstin sujuvuus, iskevyys ja hauskuus peittävät sen pintapuolisuuden.

Niin. Älä unta näe.

Esimerkiksi Heideggerista ja Wittgensteinista kirjoitettu osoittaa, että James kaatuu epäpuhtauteen, jonka nimi on englanniksi ”outreaching”. Ilmaisua käytetään, kun joku ottaa niin pitkiä askeleita, että perse repeää.

Jos näin kivasti voisi todella kirjoittaa vaikeimmistakin asioista, minkä vuoksi sitten ilmestyy työläitä romaaneja, hämäriä runokokoelmia ja ennen kaikkea tuhatsivuisia tutkimuksia, joista ei tahdo saada vähällä yrittämisellä selvää?

Vastaus: ei se ole mahdollista.

Tacitus ja Montaigne ovat sekä Jamesin että minun ja miljoonan muun lukijan silmissä huippuja. Molemmat ovat vaikeita. Se ei johdu vain iästä. Vaikeus on sama kuin näitä kahta ihailleen ja plagioineen Shakespearen vaikeus – eivät hänen näytelmänsä ole junalukemista. Niitä luetaan junassa. Olen itsekin lukenut. Mutta ne ovat niin hyviä, että ne siirtyvät suoraan uniin ja häiritsevät seuraavan päivän ja viikon töitä. Niistä tulee toisin sanoen hiukan hulluksi.

Jamesin kirjaa luin Lontoossa, lentokoneessa ja kotona ja ellen olisi tehnyt pieniä lyijykynämerkintöjä, en muistaisi, mitä hän nyt oikeastaan sanoikaan. Muistan Paratiisikurun ja Ampupään ja Luirojärven Lupukkapään rinteestä nähtynä, vaikka itse asiassa olen nähnyt ne kesäisessä komeudessaan vain yhden kerran, elokuussa 1955. Muistan näyn, äänet eli oikeastaan äänettömyyden, hajut ja ennen kaikkea tunnelman.

James jää kiinni pienistä virheistä. Kirja on liian iso pysyäkseen eheänä. Se on elämänaikaisen lukemisen summa, mutta kuin retrospektiivinen taidenäyttely. Esseiden keskinäinen suhde jää epäselväksi.

Tämä on kirjankustantajille yksi hyvä syy välttää esseekokoelmien julkaisemista. En muista Suomen kirjallisuudesta yhtään esseekirjaa, joka olisi todella kokonainen. Siihen ei Erno Paasilinna edes pyrkinyt. Siihen ei Yrjö Hirn yltänyt.

Arvaan että tämän takia Tuomas Anhava jätti julkaisematta esseekokoelman. Myyntiin tullut on kerätty hänen kuoltuaan, ja hyvin on kerätty, ja on todella hienoa että se saatiin aikaan. Mutta kirja on selkeästi Anhavan hienoja, kohdittain loisteliaita kirjoituksia eri ajoilta. Otavan julkaisema iso kirjallisuuskirja ”Kirjojen Suomi” (toim. Juhani Salokannel) on oivallinen, mutta silti vain antologia. Siihen on pelastettu unohdukselta etevää kirjallisuudentutkimusta, mutta ei sen lukemisesta viisastu, ja syy on jälleen sama. Kirjoitusten keskinäinen merkitysverkosto puuttuu.

Tässä on muuten Samuli Paulaharjun ja Sakari Pälsin hienous. He kirjoittivat kumpikin pari kokonaista kirjaa. Harvinaislaatuinen saavutus!

Joskus kirjoittaja onnistuu välttämään ansat kirjoittamalla elämäkerran, mielellään itsestään. Elias Canettin kolmiosainen omaelämäkerta on esimerkki. Se on unohtumaton.

Clive James näet kirjoittaa koko ajan itsestään kahdella tavalla. Hän palauttaa mieleen lukukokemuksiaan ja muistuttaa usein, että hän on australialainen, joka on tullut Englantiin ja Yhdysvaltoihin vähän vieraana.

Tämä on hyvä.

Mutta hän on jostain syystä epävarma itsestään ja turvautuu koulumestarimaisuuteen. Hän selittää ainakin kolmekymmentä kertaa, miten oikein on ryhtyä opiskelemaan venäjää tai saksaa tai ranskaa tai espanjaa tarttumalla suoraan hyväniitiseen teokseen ja sanakirjaan.

OK. Neuvo on monissa tapauksissa hyvä. Mutta mikä tarve hänellä on tolkuttaa sitä? Luultavasti hän käyttää näin läpinäkyvää keinoa osoittaakseen, että hän on aikamme oppineimpia henkilöitä ja lukee kaunokirjallisuutta kuudella tai seitsemällä kielellä.

Toivottavasti vaikutus englantia äidinkielenään puhuviin on tyrmistyttävä. Skandinaaveihin ja hollantilaisiin tämä ei tehoa. Meillä on ollut ja on ihmisiä, jotka tekevät saman vähin äänin. Etenkään kyky liikkua germaanisen, romaanisen ja anglosaksisen kentän sisällä ei ole erikoinen, ei vaikka siihen lisättäisiin slaavilainen. Ja vielä jäävät pohjoismaiset kielet ja suomi. Ja tietysti antiikki eli kreikka ja latina.

Tätä lukija ei anna hevin anteeksi. Kirjailija saa toki osoittaa, miten oivallinen ihminen hän itse asiassa on. Kirjan kirjoittaminen on jo tekona ylimielisyyden osoitus.

Mutta kirjallisuudessa on se kirottu välimatkan sääntö, jota edellä mainittu Anhava muuten teroitti oppilailleen ja esimerkiksi WSOY:n Ville Viksten käytti keskusteluissa hanakasti.

Taidetta eli kirjallisuutta on sellainen teksti, joka on syvästi persoonallista mutta on siitä huolimatta liukunut vähän matkan päähän kirjoittajastaan. Jos lukija tuntee kirjoittajan hengityksen poskellaan, se on paha asia, koska kirjoittajan hengitys haisee.

Luultavasti en osaa selittää tätä asiaa. Se on liian lähellä estetiikan teorian ”objektivoitumista”. Mutta se on totta kuin mikä. Jospa turvautuisin vanhentuneeseen kielenkäyttöön ja sanoisin että mestarillinen teos on keinotekoinen eli artefakti. Ikkunasta avautuva maisema saattaa olla kiehtovampi kuin juuri yksikään maalaus, mutta se ei ole taideteos. Japanilainen puutarha on taideteos, koska se on keinotekoinen ja täynnä erilaisia haravointeja ja bonsai-puita ja ties mitä.

Valpas lukija osaa kysyä, miksi näin perinpohjaisesti haukuttavaksi on otettu ulkomaalainen esseekokoelma, josta hyvässä lykyssä ei koskaan kuultaisi tässä maassa mitään. Se on sen verran korkealle viritetty, että tuskin siitä tulee taskukirjaa Akateemiseen kirjakauppaan.

Syy on kyllä selvä. Asioita, huomioita, havaintoja, syvälle mieleen uurtuvia sitaatteja ja kiteytyksiä on erittäin paljon. Lisäksi kirjassa esitellään suuri määrä tutustumisen arvoisia tekijöitä. Arvaan että juuri kukaan ei tunne kaikkia esseen saaneita nimiä edes hämärästi.

Vai miten on? Anna Ahmatova, Peter Altenberg, Louis Armstrong, Raymond Aron, Walter Benjamin (kirjoittajan mukaan kupla), Marc Bloch, Jorge Luis Borges, Robert Brasillach, Sir Thomas Browne… Franz Kafka, John Keats, Leszek Kolakowski, Alexandra Kollontai, Heda Margolius Kovaly, Karl Kraus, Georg Christoph Lichtenberg, Norman Mailer, Nadezhda Mandelstam, Golo Mann, Heinrich Mann, Michael Mann (elokukuvaohjaaja – ”Heat” – raivokkaat suosionosoitukseni tälle valinnalle), Thomas Mann, Mao Zedong, Chris Marker, John McCloy…

Puhtaat jauhot pussissa? Tuskin. Luultavasti särmikkyyteni on kateutta. Olisin halunnut itse kirjoittaa tällaisen kirjan, mutta luultavasti en osaa. Tai…?

Joka tapauksessa ihmisen päässä on jotain pahast vialla, kun ostaa omalla verotetulla rahallaan tuhatsivuisen kirjan, kantaa sen laukussa matkoilta, lukee ja kirjoittaa postauksen blogiinsa. Siis ilmaiseksi.

Ja tuntee muiden hullujen tavoin olevansa yksi harvoja täysijärkisiä.

"Tuuli nousee - on tohdittava elää.

Suunnaton ilma sulkee kirjani.

Maininki tohtii murskautua kiviin -

lentäkää sivut päivän sokeuteen!

Murtukaa aallot, joilla purjeet käyvät

kyyhkyinä kirkon katon kuohussa."

(Valery)

Keskeneräinen muistiinpano

En kirjoita tänään tuoteväärenöksistä, vaikka se kuulemma on päivän teema ja tiedottamisen aihe. Asia on niin vaikea, etten osaa lähteä tiivistämään sitä teeseiksi.

Eräät tuoteväärennökset ovat vahingollisia ja eräät vaarallisia. Joskus tuoteväärenöksistä puhuminen on hysteeristä huomion tavoittelua. Tuotejäljittely nimittäin on luvallista ja kuluttajan edun mukaista.

Päivän muistiinmerkinnän varsinainen aihe on hämmästely ja runoilija ja juristi Edgar Lee Masters. Lukija lähetti kommentin Mastersin pojan muistelmateokseen, joka ei näyttäisi olevan varsinaisesti muistelma.

Alkaa kuitenkin ymmärtää, miksi Masters on toisaalta niin kuuluisa yhdestä ainoasta teoksesta ja toisaalta niin vaiettu.

Hän näyttää olleen kertakaikkian mahdoton ihminen, jolla oli taito riitautua kaikkien vastaantulijoiden kanssa ja ennen kaikkea kirjoittaa ja julkaista todella huonoa tekstiä.

Verkkolähteistä näen, että runoilijasta on uusi ja merkeistä päätellen pätevä elämäkertateos. Tavoistani poiketen en rientänyt tilaamaan sitä suinpäin.

Joka tapauksessa havainto on selvä: myös Internetistä on vaikea löytää valtavirrasta poikkeavaa tietoa, Masterista löytyy periaatteessa sama koulu- tai collegetasoinen luritus moneen kertaan, mutta ei oikeastaan mitään muuta.

Olisikohan niin, että etenkin Yhdysvalloissa varottaisiin oikeudellisia seuraamuksia?

Masters näyttäisi olleen omahyväinen hölmö, täysin holtiton naistenmetsästäjä, mies joka jätti vaimon ja pienen lapsen heitteille silmää räpäyttämättä ja lisäksi henkilö, joka menetti vuoden 1930 vaiheilla suuren osan jäljellä olleesta maineestaan kirjoittamalla harvinaisen hyökkäävän ja kielteisen elmäkertateoksen Abraham Lincolnista, joka hänen mukaansa oli läpitse tyhmä mies, kansallinen onnettomuus ja ehkä maan huonoin presidentti kautta aikojen. Tämän hän esitteli "kiistattomana" tutkimustyön tuloksena, mitä se ei ollut.

Masters kieltäytyi elättämästä itseään juristina ja näki sen sijaan nälkää. Olettaisin että pohjaan palaneiden ihmissuhteiden lisäksi kuvassa olisivat olleet väkiviinapohjaiset tuotteet. Se että tutkinnot suorittanut juristi riutuu Chelsea-hotellissa New Yorkissa, viittaa henkisiin ongelmiin. Etenkin tasapainottomilla juristeille on aina töitä, jos miehestä on tekijäksi. Tuomariaikoinani kaheli päämies ja vielä kajahtaneempi juristi oli tuttu näky, ja sekä asianajajat että tuomarit tunsivat tyypit. Varsin hankalia tapauksia olivat ne, kuten yksikin Repe, jotka olivat sekä huluja että erittäin älykkäitä. Heidän sepustuksensa oli välttämättömästi luettava huolella, koska niissä saattoi olla hyvnkin järkevä välähdys peittyneenä suureen mielettömyyteen.

Edgar Lee Mastersinpoika, joka oli hänkin kirjailija, mutta menestyi korkeintaan vaatimattomasti, kertoo verkosta lopulta löytyneessä tekstin pätkässä, miten hän äitinsä viimein kuoltua etsi käsiinsä akateemisen tutkijan ja tarjosi tälle kaiken isän aineiston ja vapaan vallan kirjoittaa. Itse hän kauhistui nähtyään, että aineistoon kuuluneiden 57 täysmittaisen teoksen käsikirjoitusten perusteella isä ei koskaan korjannut mitään kirjoittamaansa vaan julkaisi kaiken sellaisenaan.

Tämä avaa hiukan arvoitusta.

Olen tässä ja nyt kahden vaiheilla. Tekisi mieli perehtyä asiaan. Toimiva juristi runoilijana on melkein henkilökohtainen haaste. Toisaalta tarinoita erilaisista mielipuolista löytyy etsimättäkin.
Mastersin mielenkiintoinen vastinkappale olisi Wallace Stevens, jonka vika ei ollut kiihkoseksuaalisuus niin kuin Masterilla vaan pikemminkin epäseksuaalisuus, ja se tuntuu hiukan runoissakin. Mutta Stevens hallitsi julkisuuskuvansa ja esiintyi hyvin onnistuneesti arvokkaana runoilijana ja kansallisena merkkihenkilönä T.S. Eliotin malliin. Toisin kuin Masters Stevens kirjoitti niin vaikeasti, etteivät edes normaalit opiskelijat saaneet tekstistä selvää.

En tiedä, että herrat juristit olisivat tavanneet.

Ei se ihme olisi. Brahms ja Bruckner eivät tiettävästi tavanneet milloinkaan toisiaan, vaikka asuivat elämänsä päivät Wienissä ja toimivat samojen muusikkojen kanssa.

En tiedä. Olen käynyt yhteensä yhden kerran Lahden kirjailijakokouksessa; pakenin puolen tunnin kuluttua paikalta. Minusta siinä on jotain erikoisen perverssiä, että aikuiset ihmiset hipsuttelevat puiden alla puhumassa kirjallisuudesta.

En tiedä. En ole koskaan hakenut kirjailijaliiton jäseneksi. Jos joku perustaa Suomen blogistiyhdistyksen, en liity.

Log cabin - hirsimökki

Log cabin seems to be the one genuinely Scandinavian invention that really made it big in America.

The orginators were Swedes - more exactly Finns - in 17th century Delaware.

Seurasaari is an open air museum in Helsinki. There are buildings, even a church from time before "Mayflower".

The photo is frok the blogger's own summer-house. Traditional, sophisticated and the timbers are joined using only axe.

Kunnianosoitus Seppäsen veljeksille. On tekomiehiä vielä, mutta aika harvalla on kärsivällisyyttä lohenpyrstösalvoksiin. Tämä lamasalvoksen muunnos on siitä ilkeä, että yksi epäonistunut kirveenisku, ja koko hirsi on susi.

Tätä salvosta käyttäen pirtti on mahdoton kengittää, koska seinän voi purkaa vai ylhäältä käsin.

Alussa englanniksi esittämäni väite on epämääräinen. Se ei ole välttämättä totta. Monissa amerikkalaisissa lähteissä hirsimökki mainitaan skandinaaviseksi, ruotsalaiseksi tai suomalaiseksi keksinnöksi. Olkoon niin, koska ensimmäiset siirtolaiset tekivät niitä ja opettivat taidon toisille. Amerikkalaisille "hirsimökki" on melkein pyhä asia. Lincoln oli hirsimökin poika ja osasi tiemmä alan tekniikan, kunnes kävi ilmi, että myös Washingtonissa oli kirveelle töitä.

Taustalla on taannoin selittämäni totuus, että varsinainen käsisaha on myöhäinen ruotsalainen teollisuustuote. Siksi kaikki rakennustyö (kattomalkoja ehkä lukuun ottamatta) loi kirvestyötä.

Esimerkiksi Karunan kirkkoa nuorempi ja tietysti komeampi Kizhin kirkko Äänisellä esiintyy oppaissa ja myös Internetissä (Kizhi church) ihmeenä, joka on tehty "nauloja käyttämättä".

Hirsistä salvotuissa rakennuksissa ei tietenkään käytetty nauloja. Mihin niitä olisi tarvittu? Itse asiassa nykyisissäkään hirsitaloissa ei viljellä nauloja, vaikka vaarnojen tilalla on teräspultit.

Vuorilaudoitus - myöhäinen lisäys - on sitten eri asia.

Lamasalvos tiivistyy oman painonsa johdosta.

Norjalainen, keskiaikainen pystyhirsikirkko, stavkirke, on rakenteeltaan jotain aivan toista, pylväiden varaan rakennettu.

Minulle on epäselvää, mikä muu kuin kylärakenne aiheutti sen, että Aunuksen puutalot ja ne harvat jäljellä olevat ovat niin komeita. Otaksuisin että ilmiö on näennäinen ja että venäläiset olivat nopeita villiintymään lehtisahauksesta. Meillä räystäiden koristelistat paikantavat talonpoikaistalon. Pohjanmaalla ne ovat yleisempiä järvikunnissa kuin rintapitäjissä. Molemmissa vaikutuksen tekee sopusuhta, ei koristeet.

Terve periaate.

Panen tähän isäni ottaman valokuvan, joka on suvun paras, toistaiseksi. Vuosi on 1942 ja paikka on Nurmoila. Kamera on Zeiss Ikon Super Ikonta ja linssi Tessar f=3.5. Pojat heittävät kyykkää karjalaistalon edessä.

Simpsons is Spoon River

The blogger makes a bold statement claiming to see many characteristics and traits that the TV-buffoonery "The Simpsons" and Edgar Lee Master's rightly revered book of poetry "Spoon River Anthology" share.

Judge Somers

How does it happen, tell me,

That I who was most erudite of lawyers,

Who knew Blackstone and Coke

Almost by heart, who made the greatest speech

The court-house ever heard, and wrote

A brief that won the praise of Justice Breese

How does it happen, tell me,

That I lie here unmarked, forgotten,

While Chase Henry, the town drunkard,

Has a marble block, topped by an urn

Wherein Nature, in a mood ironical,

Has sown a flowering weed?

Barney Gumple on ehkä Simpsonien hyvä ihminen - siis tämä juopporetku, jonka Homer opetti juomaan olutta.

Homer itse ei ole paha, mutta häijy ja kiero kyllä.

Kaikilla muilla on kuvitelmia itsestään paitsi kaupungin juopolla.

Edgar Lee Masters kuoli - uskomatonta kyllä - vasta 1950. Hän oli juristi. Hän oli aloittanut asianajotoiminnan 1800-luvun puolella ja kirjoitti kokoelmansa puoliksi vahingossa. Menestys oli suuri eikä koskaan toistunut.

Nykyäänkin Masters äkkiä unohdetaan luetteloista ja antologioista. Ehkä se johtuu siitä, että hänen kielensä on yhtä helppoa ja suoraa kuin Carl Sandburgin tai William Carlos Williamsin. Myös hänen ideansa oli outo. Illinoisin pikkukaupungin hautausmaan vainajat puhuvat, kukin lyhyesti, ja rakentavat repliikeillään kuvan joukosta.

Tämä "mob rule" yhdistää Spoon Riverin ja Simpsonien Springfieldin. Ihmiset toimivat yhdessä tavalla joka on outo suomalaisille ja ehkä kaikille eurooppalaisille. Ja yksilöllisyyden ja tasa-arvon takana on hirmuja, jotka ovat Euroopassa onneksi tuntemattomia - ykistyinen ydinvoimalan omistaja, esimerkiksi. Viis siitä, että mukana on niin paljon viittauksia kansalainen Caneen eli sanomalehtimagnaattiin.

Suomesta ei tule mieleen kuin yksi samantapainen eeppinen runokokoelma, "Vänrikki Stoolin tarinat", joka ei ole kokoelma, vaan joukko kahdessa erässä kirjoitettuja, hyvin väljästi toisiinsa liittyviä runoja, joiden tarkoitus oli ansaita kirjoittajalle suuri maine ja vahva taloudellinen asema.

Masters tuli tavoittaneeksi kertovuuden ja kokonaisuuden ja paljon viattoman ja kaunaisen Keski-Lännen ilmaa.

Haluaisin ymmärtää, miten se oikein onnistui, mutta en ymmärrä. Toisaalta ei Walt Whitmanillakaan ole oikein vertauskohtaa eurooppalaisessa runoudessa.

Mutta "The Simpsons" ei siis ole ketju huvittavia tapauksia, vaan romaaniin ja historiaan verrattava suuri tarina ihmisyhteisöstä, joka on oikeastaan jo poissa. Vaikka tapahtumien ajallinen epämääräisyys ja ihmisten vanhentumattomuus ovat vanhoja vakioratkaisuja, tarkkasilmäinen katsoja huomaa, että yhteisö, yhteisöllisyys ja henkilöhahmojen mieli on oikeastaan menneisyyttä - paljon enemmän 1980-lukua kuin vuotta 2007.

Masters oli vuosia Clarence Darrowin yhtiökumppani. Darrow on edelleen Yhdysvaltain kuuluisin asianajaja, josta on tehty hyvä elokuvakin, pääosassa Spencer Tracy. Hänen nimestään tuli puheenparsi viimeistään apinaoikeudenkäynnin (Snopes Trial) yhteydessä.

Televisiosarjat rakennetaan yleensä mekaanisen juonikuvien ympärille ja huumorisarjat taas vitsien ja metkujen varaan.

The Simpsons ei ole kumpaakaan. Se on lyyrinen maailma, joka on niin paljon parempi kuin Disney, että vaikka se on kokonaisuutena lyyrinen, viisas satu, sen ei tarvitse paljastaa katsojille edes sitä. Katsojat voivat poimia vain satiirin, joka muuten on sadun keskeinen kerros.

Haluaisin kirjoittaa hautausmaapuheita edellisistä sukupolvista.

Olen kirjoittanutkin.

Mutta se on niin vaikeaa.

Täytyisi kuunnella niin tarkoin, korva kiinni hautakivessä.

Satiiri

Wikipedian hakusanan alaviite mainitsee suomalaisen kunnostautujan:

10 fan favorites

Jouni Paakkinen of Finland is Webmaster of The Simpsons Archive (www.snpp.com), the most thorough non-official Simpsons site on the Net. His top 10? "

1. "Last Exit to Springfield" (March 11, 1993). Homer becomes union leader at the plant.

2. "Homer the Heretic" (Oct. 8, 1992). Homer starts his own religion. God makes a cameo.

3. "Lisa's Substitute" (April 25, 1991). Lisa develops a crush on a teacher (Dustin Hoffman).

4. "Duffless" (Feb. 18, 1993). Homer gives up drinking.

5. "Treehouse of Horror III" (Oct. 29, 1992). Annual Halloween episode: a murderous Krusty doll, a King-Kong Homer and a night of the living dead.

6. "Treehouse of Horror II" (Oct. 31, 1991). A magic monkey's paw, Bart as a mind reader and Mr. Burns transplanting Homer's brain into a robot.

7. "Lisa's Pony" (Nov. 7, 1991). Homer takes a second job to pay for Lisa's new pony.

8. "Lisa's First Word" (Dec. 3, 1992). The story of Lisa's birth and first word ends with Maggie's first word, "Daddy," spoken by guest Elizabeth Taylor.

9. "Cape Feare" (Oct. 7, 1993). Sideshow Bob (Kelsey Grammer) again tries to kill Bart.

10. "Homer's Phobia" (Feb. 16, 1997). Homer worries that a gay man (voiced by John Waters) is an influence on Bart.

Simpsonien tunnusmusiikki alkaa paholaisen intervallilla "THE SIMP-sons", ylinouseva kvartti. Kuulostaisi F-duurilta - F - H - C. F - H on kaksi pientä terssiä eli tritonusta päällekkäin.

Vatikaanissa keskusteltiin aikoinaan asiasta vakavasti. Tosimusiikin tultua muotiin sata vuotta sitten intervallista on tullut tuttu ja sisällyksekäs. Jazzissa se on aivan perus juttu. Bernstein käytti sitä West Side Storyssa (MaRIa-MaRIa-MaRIa).

En tiedä, välittävätkö ne ihmiset, jotka kuulevat. Joissakin hyvin tutuissa sävelmissä on "laittomia" eli siis korvalle yllättäviä keksintöjä. Itse ihmettelen "Iso Antti ja Rannanjärvi" -laulun septimi-intervallia, joka menee yhteislaulussa aina väärin (tapa - sinä).

Tuo Simpsons-lista on kyllä aika tuttu. Monet väittävät, että sarjan taso olisi laskenut. Nythän sitä on helppo arvioida, kun televisiosta tulee hyvin monen ikäisiä pätkiä. Yhdysvalloissa taisi päättyä 28. kausi, ja 400 episodin raja on joka tapauksessa rikki, niin että tämä televisio-ohjelma on rikkonut melkein kaikki pitkäikäisyyden ja myös katsojasuosion ennätykset.

Juuri se on hiukan yllättävää.

Tämä aihe tuli mieleen, kun pari etevää nuorta ihmistä kysyi tekijänoikeutta tutkiessaan, mitä itse asiassa tarkoittaa "satiiri" ja mikä on "parodia". Jälkimmäisestä löäytyy esimerkkejä loputtomasti - ivamukaelma. Mutta The Simpsons on hyvä esimerkki satiirisesta teoksesta.

(Tekijänoikeutta ajatellen vaikka julkkikset esiintyvät niin usein omalla äänellään ja repliikeillään ohjelmassa, epäkunioittavien "sitaattien" ottaminen olisi satiirisessa tarkituksessa sallittua.)

Ainakin kohdittain hyvin epäkunnioittava huumori on sallittua. "Joulua vietetään Joulupukin syntymän muistoksi", on Bartin vilpitö käsitys, ja luultavasti myös Homerin. Ja sehän on pahasti ja lisäksi osuvasti sanottu, että tapauskovainen ei oikeastaan erota Jumalaa Joulupukista.

Simpsoneissa jopa tupakoidaan. Huumeiden olemassaolo käy ilmi, ja ainakin varhaisemmissa jaksoissa runsas olut ja kunnon känni oli perheenisän lempiharrastus. "South Park" toi piirrettyihin seksin ja rivoudet, mutta se oli aika pieni ohjelma tähän parhaan ohjelmistoajan jättiläiseen verrattuna.

Itchy ja Kratzy taitaa kauhistuttaa suomalaisia lapsia. He eivät tunne Tomia ja Jerryä, jotka ovat hitaasti ja onneksi vaipuneet historiaan.

En keksi mitään syytä vaatia, että televisiosarjan pitäisi olla kauttaaltaan korkeatasoinen. The Simpsons on ajoittain ja kohdittain oikeasti hauska, ja tuskin sitäkään voi kieltää, että tekijät ovat fiksua väkeä. Myös bisnes-malli on fiksu. Digitaalinen työ tuli suhteellisen myöhään, mutta informaatiotalouden tyypillinen pitkälle hajautettu työskentelytapa oli käytössä jo yli kymmenen vuotta sitten. Uuvuttavin osa animaatiosta tehtiin matalapalkkamaissa, nimenomaan Koreassa, jo silloin, kun sellofaaneja piti lähetellä lentopostina.

Simpsoneja edeltäneessä piirretyssä sitcomissa "Kivisissä ja Sorasissa" en osaa nähdä mitään huvittavaa - en osannut silloinkaan, kun se oli aika uusi. Vitsi on vitsi noin yhden kuvaruudun ajan.

Ehkä se on Matt Groeningin riittävästi osoitettua nerokkuutta, että Homerilla ei ole parasta kaveria, vaan "Springfield" on suuri, ajoittain uhkaavasti ja joskus mielettömästi käyttäytyvä joukko.

En ole asiantuntija enkä harrastaja. Olen vain huvittunut siitä, että ihmisten suosikkisarjat kertovat heidän ikänsä ja heidän lastensa iän. Kyselin taannoin tuttavilta, mitkä minulta väliin jääneistä Peteliuksen ja kumppanien sketsiohjelmista olivat oikeasti hyviä. Vastaukset olivat mielenkiintoisia.

Simpsons on minulle yhtä kuin nuoremman pojan varhaisvuodet. Ohjelma katsottiin yhdessä. Internetistä haettiin käsikirjoitusten yhteenvedot ja repliikit, ja ne olisivat edelleen tallella jossain tietokoneen uumenissa, mutta nythän on runsaan virallisen verkkopaikan ja fäni-saittien lisäksi jopa simpsons-wiki.

Kevätkauden vaikuttavimpia kulttuuriuutisia oli television tai radion välittämä ajatus, että suomalaisten lasten lukutaito ja lisäksi sangen hyvä englannin taito olisi peräisin tekstityksestä. Veteraanit kertoivat, että asiaa pohdittiin hyvin vakavasti joskus 1959, ja päätös oli tekstitys.

Ei taida olla parempaa kannustinta sujuvan lukutaidon oppimiseen kuin lasten halu seurata sopimattomia ohjelmia. Monille kävi samalla niin, että juuri Simpsons oli yksi portti todella hyvään puhutun kielen ymmärtämiseen. Tunnen tapauksia. Kun jaksoissa on seassa poliittista kieltä, psykologiaa, tekniikkaa ja ties mitä ja aina saa olla varuillaan sanaleikkien ja sutkausten takia, suvaitsisin olla sitä mieltä, että henkilö, joka ymmärtää Simpsonit lennosta ymärtää amerikanenglantia todella hyvin.

Ja se johtaa kohottavaan ajatukseen: en lakkaa pahoittelemasta, että monikan kieltä itse asiassa pois tiehensä osaava ei näe sitä vaivaa, että koulisi itsensä lukemaan kaunokirjallisuutta ainakin englanniksi. Yllttävän harva lukee.

Vihje: olen itse niin läpikotaisin tekstin turmelema ihminen, että katsoessani televisiota tai DVD:tä käännän hyvin usein tekstin päälle. Jenkeissä kuulovammaisten tekstitys on erikoisen hauska, kun siinä mainitaan myös "ovi läimähtää", "ovikello soi".

Olen kysynyt monelta. Useimmille amerikkalaisille nimestä "Homer" tulee mieleen kotijuoksu ("homer"), ei Homeros ("Homer").

Ismo

Miten Ismon mahtaa käydä?

Tiedätehän, Ismo on peliriippuvainen.

Hänellä on hankala luonne. Hän ei halua tunnustaa tosiasioita. Hän elää kuvitelmien maailmassa. Hän on ylpeä itsestään etenkin silloin, kun siihen ei olisi aihetta.

Toivoisinpa, että Ismo nimitettäisiin ministeriksi tai kansliapäälliköksi.

Hänellä olisi varmaan aikaakin nyt kesällä, kun sarja on tauolla.

Sivistyneet ihmiset ja lisäksi professorit vihaavat ja potkivat luotaan tavallisia ihmisiä. Muistan ainakin kaksi, jotka lainaavat tunteitaan latinaksi: odi profanum vulgo et arceo. Horatius. Carminum liber III 1 eli tuttavien kesken vain "Odes".

Päivö Oksalan väitetään esittäneen tätä lainausta paljon puhutuilla latinan pro-kursseillaan. En tiedä totuutta, kun en kursseja käynyt. Pro lipsahti muinoin suoraan läpi, kun olin huvikseni lukenut pitkän latinan kurssin ja kieliopin. Arvelin siihen aikaan, että klassillinen poikalyseo on hienointa maassa, ja kun kävin epäklassillista yhteiskoulua, niin piti sitten harjoittaa erillisopintoja syvän murrosiän synkkyydessä.

Joidenkin esimerkkihenkilöiden perusteella arvelen, että eliittikoulutus jättää luonteeseen lähtemättömän tahran. Eliittitason tiedot puolestaan vanhenevat muutamassa vuodessa, mutta häijy korskeus ei vanhene.

Jokaiselle välineelle vuorostaan on soviteltu rahvaanmielistelijän viittaa. Italialainen ooppera esimerkiksi olijalostuneiden sielujen mielestä rahvaanomaista ilveilyä vielä 1900-luvun alussa, ja Verdin epäillään nieleskelleen ja rykineen, jos tuli puhe Wagnerin kaltaisista tosi taiteiijoista. Ooppera oli joissakin Italian kaupungeissa samanlaisessa asemassa kuin jalkapallo nykyisin ja pyöräily tässä välissä.

Romaani oli hyvin kyseenalainen huvitus, ja monet kuuluisat romaanikirjaiijat lausuvat varoituksen sanan. Elokuva oli alkujaan bordelliviihdettä, ja on hyvin tunnettua, että näyttelijät luettiin hallinnollisissa määräyksissä samaan ryhmään kuin prostituoidut, varkaat ja irtolaiset.

Televisio-ohjelmat suunnattiin putkiaivoisille, mutta saippuaoopperat ovat jääneet yleisessä katsannossa alimmalle arvonannon askelmalle senkin jälkeen kun dokumentit, draamasarjat ja ajankohtaisohjelmista jäntevimmät ovat muuttuneet luvallisiksi kokemuksiksi.

Saippuasarjojen eli siis juonensa ja sisältönsä kannalta vaatimattomien ja tarinoina loputtomien ihmissuhdesarjojen arvoitus on vaikea. Minulla ei ole mitään käsitystä menneiden aikojen suursarjoista, jotka puhuttivat puolta kansaa. En tullut lainkaan katsoneeksi niitä. En saa selvää kauniista enkä rohkeista. En toisin sanoen näe tarpeeksi vaivaa päästäkseni selville henkilöistä ja heidän kuvitelluista seikkailuistaan, ja siksi erotan vain kuvamattoa. Suljen television.

"Salatut elämät" sitä vastoin herätti minussa kevätkaudella innostusta, kun huomasin ensin jostain hajamaininnoista ja sitten netin keskustelupalstoja tutkimalla, että kohdeyleisö on 8-11 -vuotiasta. En tiedä, onko tämä totta, mutta vaikutelma on vahva.

Hollywoodin toimintaleffojen kohdeyleisö on väitteen mukaan 12 vuotta täyttänyttä, joten tässä on iso ero.

Katselin Salkkareita harjoitteluna ukkokotiin siirtymistä varten. Sarja tuntuu paljon hauskemmalta kuin "Kotikatu", jossa näyttäisi olevan oikea käsikirjoitus ja taitavia näyttelijöitä, vaikka jaksoista tulee mieleen lähinnä väärin toimiva puimakone, joka pieksee korret ja tähkät ruumeniksi. Myös Salkkareissa on "tyyppejä", jotka on leikattu kartongista niin kuin paperinuket niin että niiden päälle voi pukea "tapahtumia".

Jotain syvällisestä näissä sankareissa täytyy olla, koska tyypit jäävät joskus jatkamaan keskusteluaan katsojan päässä juuri samalla tavalla kuin romaanin henkilöt. Koskela ja Lammio keskustelevat upseerikoulutuksestaan ja tulevaisuudestaan. Miten Ismolel käy, kun Seppo ei lainaa enää rahaa?

Alexandre Dumas oli ihailluimpia ja halveksituimpia kirjailijoita kautta aikojen. Olen hiukan silmäillyt "Bragelonnen varakreiviä" ja sitä toista tiiliskiveä, jonka nimi saattaa olla suomeksi "Kaksikymmentä vuotta myöhemmin". Dumas'n tehtailemat hahmot, joiden nimitys "muskettisoturi" tarkoittaa henkivartiokaartia, näyttäisivät olevan saippuaoopperan henkilöiden kantamuotoja, samoin kuin sarjan naiset, etenkin Mylady de Winter. Salaperäinen, hyväntahtoinen, arvaamaton, huimapäinen, uskollinen, uskoton.

Salatut elämät hämmästyttää siksi, että romantiikka on riisuttu pois. En ole sattunut huomaamaan sarjassa yhtäkään erikoista henkilöä, saati urheilun ja muun viihteen tuottamia samastumisen kohteita eli ihannehahmoja. Näissä ihmisissä ei ole muuta erikoista kuin ammatteja ajatellen käsittämättömän kalliit asunnot, joita ei tarvitse koskaan siivota, ja pyykki jota ei tarvitse pestä. Kaupassa eli kiskalla he joutuvat kuitenkin käymään.

"Kotikadun" ihmiset ovat herraskaisemman makuisia. Amerikkalaisissa saippuasarjoissa kummastuttaa henkilöiden tarmokkuus ja sanavalmius. Salkkareissa jahkaillaan ja tuijotellaan tutunomaisesti.

Tavallisisia ihmisiä on kuvattu paljon, mutta ellei ihmisissä ja heidän vaiheissaan ole mielenkiintoa, tekijän on sitten pakko kirjoittaa hyvin tai ohjaajan ja hänen ryhmänsä tehdä jäntevää työtä.

Radion "Suomisen perhe" ja muutamat sen seuraajista olivat hyvinkin taitavaa työtä. Salaiset elämät ihastuttaa tuotantona ja organisaationa, mutta muutoin liike on kuin tavarajunan ja dramaturgiaa ei ole. Hirmutyöt ja ihmeellisyydet ovat iltapäivälehdistä tuttua tavaraa - vaikka kioskilla ei ole käynytkään hullua haulikkomiestä, ainakaan vielä.

Erikoisen kiitettävää on kohottavien ajatusten ja aatteiden puuttuminen. Kansanvalistushengestä ei näy enää jälkeäkään.

Vastattavaksi jää kysymys, mistä huimat katsojaluvut. Tirkistely on liian yleisluonteinen vastaus.

Ennen kouluikää ja koulun aloittaneina koulimme itseämme kuuntelemalla oven raosta ja katselemalla toissilmin. Voi olla että sellainen perehtyminen aikuisten kummalliseen elämään on miltei sama asia kuin kulttuuri tai sivilisaatio. Siten opitaan vaikeimmat asiat: miten reagoidaan, mitä kysytään, mistä vaietaan.

Kun katsoja on todella pieni ja kokematon, aikuisille joutavatki asiat verhoutuvat salaperäisyyteen.

Edellisessä maailmassa arvokkain oppi saatiin luultavasti lapsijoukossa, ei koulussa. Nyt lapsijoukkkoja ei oikeastaan enää ole - ja aikuisjoukotkin harvenevat. "Ryhmä" olkoon tässä eri asia eli tarkoitusperän tai vastaavan yhteen kytkemä jouko. Joukko puoletaan on satunnainen kuten kioskilla istuskelevat (nykyisillä kioskeilla ei ole penkkejä).

Lapsijoukossa oppi, mikä on turvaetäisyys, jos aikoo aukoa päätään, ja kuka uusista opettajista on aivan hullu.

Jospa, kuitenkin, yhteiskunnassakin olisi merkkejä "yhtyvien astioiden laista". Kun fyysinen yhteys heikkenee, kuvayhteys paikkaa vahinoa ja toimii vaarallisten paine-erojen tasaajana.

Mitä minä olen ymmärtänyt, niin esimerkiksi Saksan viisi miljoonaa turkkilaista katsotavat viidella miljoonalla lautasantennilla turkkilaisia saippuasarjoja eivätkä uskonnollisten ja poliitisten johtajien teutaroimista.

Jos näin on, niin on hyvä.

Nolot tilanteet

Eilen sanomalehti oli erikoisen julmana tiedon salaamisesta. Ulkoministeriö ei ollut tiedottanut, vaikka olisi pitänyt.

Uutissivulla kerrottiin, että hiljainen diplomatia oli kuitenkin tehonnut.

Ulkoministeri sanoi, että jos Iranin pidättämistä suomalaisista olisi tiedotettu, lehtiin olisi voinut tulla otsikoita kidnappauksesta tai vastaavasta.

Lausunto on helppo ymmärtää, varsinkin sen, joka ei ole vakuuttunut iranilaisten joustavuudesta.

Arvaan ettei kenelläkään ollut oikein tietoa, oliko jompikumpi osapuoli menetellyt väärin. Arvaan ettei vastuullinen poliittinen taho halunnut antaa tiedotusvälineille mahdollisuutta tapahtuman nimeämiseen rikkomukseksi, virheeksi, erehdykseksi tai kansainvälisen oikeuden loukkaukseksi.

Menettelyä ei voi arvioida kattavasti lopputuloksesta käsin. Kyllä talo voi olla "väärin sammutettu", jos se on ensin kasteltu ja sitten revitty, kun tuhkakupin tyhjentäminen olisi riittänyt.

Nyt käytettävissä olevien tietojen perusteella saatiin kuitenkin esimerkki tapauksesta, jossa avoin tiedottaminen olisi ollut virhe.

Sellaisia tilanteita esiintyy, ja niihin on varauduttu myös lainsäädännössä.

Aikaisemmin viikolla iltapäivälehdeet esittivät vaatimattomampia etusivun uutisia. Toisen lehden mukaan pääministerin seurassa ollut kansanedustaja oli häiriköinyt terveyskeskuksessa. toisen mukaan hän oli saanut häirikön kimppuunsa.

Tapaus on mainitsemisen arvoinen siksi, että nyt yhden viikon kuluessa toisen kerran erimielisyyden ja mielipahan ratkaisijaksi on ilmoitettu iltapäivälehdet. Iltapäivälehdet ovat puolestaan selittäneet harrastavansa asialinjaa. Tuo toinen tapaus oli väitetty väkisinmakaaminen Pohjalaisen kyläkauppiaan asunnossa.

Tuomioistuinten määräämät rangaistukset herättävät usein tyytymättömyyttä. Iltapäivälehdistö ja muu lehdistö rangaistuksena tuntuu tehoavan yhä paremmin. Tiedotusvälineet itse yllyttävät lähettämään kuvia ja lupaavat vihjepalkkioita eli siis maksuja ilmiannoista.

Saksassa mielenosoittajat ovat ilmoittaneet saaneensa aikaan merkittävää edistystä rikkaiden maiden johtajien neuvottelussa. Toivottavasti he eivät kotiin palattuaan ryhdy vastustamaan sähköjunia kytkeytymällä ajolankoihin. Yksi mielenosoittaja ei unohda koskaan elämässään laihaa tyttöä, joka oli matkustanut Saksaan piestäväksi ja tullut Saksassa piestyksi.

Ehkäpä siitä tehdään laulu.

Huonoina aikoina - lauletaanko silloinkin?

Silloin lauletaan - huonoja lauluja.

Katukiviä ja munakasta

Sanon vielä sanasen kirjoittamisesta, jota olen nyt käsitellyt kummallisen pitkään.

Ehkä tässä on kysymys tavallisesta tempusta.

Lahjakkuuden puute peitetään luonnevikaisuudella. Se menee aina täydestä.

Televisiotoimittaja kysyi suomalaistytöltä Saksassa, että mikä nyt on mielenosoittajien ajatus, kun katukiviäkin taas paiskotaan. Nuori nainen sanoi tietysti, että hän ei väkivaltaa kannata, mutta ehkä maailma tulee paremmaksi, kun rikkaita maita vähän vastustetaan.

Mieleeni tuli kaikkien veristen vallankumousten puolustus, jota on käytetty ahkerasti myös Suomessa ainakin Maon ja Stalinin toimintatapoja kiiteltäessä. Olen muistavinani, että joku – ehkä Arne Somersalo tai Paavo Susitaival, jotka molemmat olivat erinomaisia kirjoittajia – olisi viitannut siihen myös Hitlerin yhteydessä:

”Et voi valmistaa munakasta rikkomatta munia.”

Johon George Orwell eräässä esseessään:

”Missä se munakas on?”

Hiljan lukemani perusteella arvaan, että Orwell viittasi tietoisesti Ranskan 1800-luvun (Quinet) kuuluisaan kysymykseen: missä on menestys?

Jakobiinien terroria eli ihmisten surmaamista giljotiinilla ja muuten totuttiin varhain selittämään sanomalla, että vallankumouksen menestys vaati sitä. Ei voinut muuta. Mutta missä oli vallankumouksen menestys?

Vielä 1990-luvun suuressa historioitsijoiden sodassa F. Furet ja eräät muut huomauttivat ikävästi, että vallankumouksellinen terrori lopetti vapauden, veljeyden ja tasa-arvon yli sadaksi vuodeksi.

Kansanvihollisten likvidoiminen ja juuri tällä hetkellä ihmisten riiputtaminen Guantanamossa perustellaan juuri samoin. Ei tämä muka hauskaa ole, mutta välttämätöntä. Oikeiden aatteiden menestyminen vaatii sitä.

Toinen maailmansota kuitenkin oli munakas.

Koko maailma oli joutumassa gangstereiden käsiin, ja kiitos Churchillin johtamien brittien itsepintaisuuden ja sitten ennen kaikkea Yhdysvaltojen pahin vältettiin.

Se on totta, että USSR menetti ainakin 20 miljoonaa ihmistä, mutta sekin on totta, että tuosta määrästä ainakin puolet oli Stalinin tietoisesti tai laiminlyönneillä tapattamia.

Olihan Stalin historian huonoin sotapäällikkö, joka muun muassa oli täysin pelit seis kaksi viikkoa Hitlerin hyökkäyksen jälkeen. Hän ei ollut uskonut omia vakoilijoitaan eikä brittien salakirjoituksen avaamiseen perustuneita tietoja (Engima), joissa selostettiin Saksan armeijan hyökkäysryhmitys viimeistä moottoripyörää myöten. Seurauksena oli melkein täystuho. Pelkästään ilmavoimista meni kolmannes. Päivässä.

Ja myös se on totta, että Englannin ja Yhdysvaltain apu, jonka Neuvostoliitto sitten hienotunteisesti painoi villaisella, oli määrältään ja merkitykseltään suunnaton. Jopa niissä panssarivaunuissa, joita edellinen suomalainen sukupolvi poltti Karjalassa, oli Fordin tai GM:n moottorit, ja taivaalla hallitsivat Airacobrat ja vastaavat. Kaartin läpimurtoarmeijan mielimuonaa olivat chicagolaiset säilykkeet.

Ja sekin on totta, että jossain rinnakkaisessa todellisuudessa Suomen Talvisotaa voisi käyttää esimerkkinä kovan luokan sotilaallisesta virheestä, joka tuli hyökkääjälle hyvin kalliiksi. Suomalaiset tosin selittävät uskomattoman menestyksen mielellään oman etevyytensä eikä vihollisen huonouden ansioksi.

Tämä on turha puheenaihe. Sekä suomalaiset että venäläiset osoittautuivat jatkuvasti uskomattoman hyviksi taistelijoiksi. Sitä vastoin Suomen onni oli vielä 1944 puna-armeijan johtoportaiden heikkous, kun Suomella taas oli juuri pataljoonatasolla runsaasti aivan loistavia suorituksia.

Huoli Yhdysvaltojen viime aikojen toimista on aiheellinen ja väistyy toivon mukaan aikanaan, vaalien jälkeen.

Vaikka on edelleen syvästi epäkorrektia sanoa Yhdysvalloista mitään hyvää, niin kyllä se suurvalta pelasti sivilisaation toisessa maailmansodassa ja sitten toisen kerran heti sodan jälkeen Marshall-avulla ja pysäyttämällä silloisen kommunismin etenemisen. Euroopassa Kreikka, Italia, Ranska ja Suomi olivat kengännauhan varassa. Suomi ei saanut raha-apua, mutta ainakin tieteen ja tekniikan uudistumisessa apurahamatkailu Amerikkaan merkitsi hyvin suuria. Meillä on edelleen näkyvissä keskeisesti Yhdysvalloissa koulutustaan silanneita johtajia, esimerkiksi Paavo Lipponen ja Jorma Ollila. Ja Antti Herlin. Fyysikot, tietojenkäsittelytieteen edustajat ja biologit ovat jokseenkin poikkeuksetta hakeneet oppia Yhdysvalloista. Jopa kirjallisuudentutkimus muuttui toiseksi Amerikan vaikutteiden ansiosta; Yhdysvallat oli koonnut yliopistoihin ja tutkimuslaitoksiinsa Euroopasta karkotettujen kerman.

Yhdysvaltojen vihaaminen oli oman sukupolveni suuri erehdys, samaa luokkaa kuin Neuvostoliiton ja DDR:n ihasteleminen.

Osaan luetella ulkomuistista sata asiaa ja tapahtumaa, joista en Yhdysvalloissa todellakaan pidä, ja ilmoitan suhtautuvani USA:n meininkiin yleensäkin sangen viileästi. Asuttuani siellä tiedän että en voisi asua siellä. Silti leimaan yleisen ja periaatteellisen amerikkalaisvastaisuuden rasismiksi ja huomautan, että nämä kirjoituksen alussa mainitut munakasmiehet ovat vanhastaan olleet erikoisen hyviä edistämään amerikkalaisvastaisia tunnelmia sekä Euroopassa että Aasiassa.

Järjellisyyden kannalta arvioiden Yhdysvaltain vihaaminen kuulostaa samalta kuin valtameren vihaaminen. Ruotsalaisille voi olla nyrpeä, koska toistaiseksi Ruotsi ja ruotsalaisuus on olemassa oleva ja käsitettävä asia. Yhdysvallat on niin suuri ja niin hajautetusti hallittu, ettei sitä ole olemassa.

Kaikki mitä USA:sta sanoo on totta.

Kaikki mitä USA:sta sanoo on valhetta.

Sekin on vale, että USA on suuri maa. Kun se ei ole ”maa” eurooppalaisessa mielessä.

En usko, että seuraava suurvalta eli Kiina tulee kenenkään apuun edes oman etunsa nimessä. Kiina ei ole koskaan tullut. Yhdysvallat on maailmanhistoriallinen munakas, joka onnistui – koska jotkut hoksasivat asian ajoissa ja säästivät toisen puolen munista siipikarjaksi. ”Et voi perustaa kanalaa tappamatta kanoja” ei ole järkevä lause. ”

Kanojen tappamisesta elintarviketeollisuudessa ei ole nyt puhe. Ihmisten tappamisesta… suuret diktaattorit olivat erikoisen huonoja käyttämään työvoimaa, koska heiltä työntekijät tahtoivat kuolla käsiin samalla tavalla kuin sotilaat.

Hitleriltä ja Stalinilta jäi kuorma-autoja kantoihin ja suohon, koska perääntyminen oli jyrkästi kielletty, ja ”erikoisosastojen” pistoolimiehet tulkitsivat myös peruutusvaihteen käyttämisen perääntymiseksi.

Haisee

Oma kehu haisee.

Wunderbaum auttaa!

Deodoranttikin raikaistaa useaksi tunniksi.

Kuolemansyntien perinteisessä luettelossa, josta on oikealla kuva, ylpeys muttunut vaikeaksi käsittää.
Maailman muuttuessa siitä on tullut hyve. "Wordnet" ilmoittaa, että sana merkitsee samaa kuin oman arvon tunto ja tyydytys saautuksista. Wikipedia lisää, että se merkitsee halua vastustaa nöyryytyksiä.

Kirjakaupassa selailin Dawkinsin jo paljon puhuttua kirjaa "The God Delusion" ja Dennettin kirjaa "Breaking the Spell: Religion as a Natural Phenomenon".

Kirjoittajilla on aihetta ylpeyteen. Hienoa tekstiä, kertakaikkiaan.

Tosin en vieläkään löydä Jumalan olemassaolosta näkökohtia, jotka eivät olisi olleet tuttuja jo 1820-luvulla.

Tosin en liioin osaa olla miettimättä, kenen pussiin pojat puhuvat. Miksi kukaan ei julkaise arabiaksi kirjaa "Allah-harha" tai muutoin aiheesta "miksi jumala ei ole suuri ja moskeijat olisi otettava uusiokäyttöön sianlihan ja alkoholijuomien varastoina".

Viime aikoina on tullut sellainen vaikutelma, että uskontojen vastaiset merkkihenkilöt, kuten Mao ja Stalin ja Pol Pot, ovat menetelleet mielenkiintoisesti, eikä tuo A. Hitlerkään mikään kirkkkoväärti ollut, vaikka pysyttelikin välilöissä sekä luterilaisen että katolisen kirkon kanssa.

Olen kirjoittanut viime päivinä kauniisti korkeista päämääristä, jotka liittyvät muun muassa taiteeseen. Maininnatta olen jättänyt rahan ansaitsemisen, joka on perinteinen inspiraatiotekijä, ja ennen kaikkea itsetehostuksen, joka voi olla vieläkin suurempi sivistystä yllä pitävä voima.

Julkisuuden liepeitä talloessa kuulee silloin tällöin kysymyksen, että mikähän tuokin luulee olevansa, kun on niin itseään täynnä.

Se on tarpeellinen kysymys. Lukija unohtaa helposti, että jokin osa kirjoittajista, taiteilijoista ja julkisuudessa esiintyvistä henkilöistä eli esimerkiksi poliitikoista, on vaarallisia mielipuolia. Joidenkin mieleen ei ole koskaan juolahtanut asettua toisen ihmisen asiaan. Jotkut eivät kerta kaikkiaan välitä toisten tunteista. Useimmilla - ja heihin kuuluvat blogistit - on oikeassa olemisen vimma.

Esimerkkejä on vaikka mitkä määrät. SS:n teloituskomennuskuntien jäsenistä eräät selittiät sodan jälkeen oikeudenkäynneissä, että he sitä vasta uhreja olivatkin. Käsikin pakkasi väsymään. Neuvostoliitossa Suureen Terroriin menehtyneet merkkimiehet, kuten Kirov ja Ordhonokidze, jättivät jälkeensä tietoa ja maineetta merkittävästi aatteellisuudesta. Todellisuudessa he olivat tietysti työnantajansa Stalinin palvelijoita ja uskollisia murhamiehiä. Eikä kukaan viitsinyt kysyä, mitä Hruststsev ja Brezhnev tekivät viiksekkään esimiehensä valtakaudella. Tosin ensin mainittu taisi keksiä oivallisen selityksen: kun Stalin käskee tanssia, viisas mies tanssii.

Kirjoittaja voi esittää ainakin yhden vaikean selityksen epäillystä ylpeydestä ja omien kokemusten ja havaintojen korostamiselle. Ei se, että joku on kirvesmies, tarkoita että hän rakastaisi yli kaiken kirveitä. Kirjoittajan työkalu on "minä", joka on tavalla tai toisella naamioitu. Jos esimerkiksi esseistin kirjoitukset paljastavat perimmäisen viestin: minä itse tämän keksin, se ei oikein innosta eikä luo myötätuntoa.

Egomaanikko Goethe sanoi sen kauniisti: "Man merkt das Absicht und wird verstimmt". - Sitä huomaa tarkoituksen ja pettyy.

Sana seisoo

Ton Koopman sanoi yllättyvänsä ajatuksesta, että Luther oli suuri runoilija.

Olimme puhuneet tästä "Arstoteleen kantapäässä" J. Forsbergin kanssa, joten ajatus oli kovinkin herkässä kieleni päässä, kun juttelimme kohtuullisen seikkaperäisesti eilen illalla.

Siitä olimme hyvinin yksimielisiä, että Matteuksen evankeliumin kärsimyshistoria on, sellaisena kuin se on Lutherin tekstinä Matteus-passiossa uskomattoman suorasukaista ja konkreettista tekstiä. Siitä on vaikea sanoa, onko se hyvää tekstiä, koska se saattaa pikemminkin olla tekstin hyvyyden mittapuu.

Johanneksen evankeliumi onkin sitten eri asia. Siinä on hellenististä (aleksandrialaista) viipyilemistä. Kirjailija ja muusikko tekevät näkyjä, evankelista näkee niitä.

Se on suuri ero.

Koopman sanoi epäilevänsä, että J.S. Bach oli itse basso. Kantaateissa ja passioissa on niin valtava määrä niin ihastuttavia bassoaarioita ja ariosoja, että syytä voi kysyä. Valinta ei ole erikoisen ilmeinen.

Isä Bach oli ollut lapsena poikakuoron tähtisopraano. Sen tiedämme. Koopmanin mukaan poikasopraanoista tulee usein nimenomaan bassoja.

Nyt on ollut parin viikkon aikana tilaisuus puhua rauhassa kahden sellaisen henkilön kanssa, jotka tuntevat kantaatit jokaista yksityiskohtaa myönte. Kuvaisin tilannetta ruhtinaalliseksi.

Tällä kertaa keskustelu lipsahteli kyllä myös Buxtehudeen.

Koopmanin täydellinen sarja Bachin kantaatteja on valmis, ja sen kunniaksi hän sanoi levyttävänsä useita niistä heti uudestaan.

Nämä runsaat kaksisataa teosta, kukin alle puoli tuntia kestoltaan, ovat mielestämme kultakaivos, josta on toistaiseksi raapaistu vähän pintaa.

Lisäksi tätä vanhempi musiikki, etenkin ranskalais-flaamilainen koulukunta, on vasta tuloillaan. Kiihkoisat harrastajat tietysti tuntevat Ockeghemin, Dufayn ja Josquinin ja joukon muita, mutta varsinainen yleisö ei. Soittajia ja soittimia alkaa olla myös Suomessa.

Koopmanilla, jonka hyvin laaja Bach-tuotanto löytyy havainnollisesti esimerkiksi osoitteesta www.antoinemarchand.nl

oli jännittävä ajatus Bachin teosten sanoista, jotka ovat kovin usein kelvotonta tilapäärunoutta. Tekstin huono taso korostuu siitä, että rinnalla on Lutherin ja Paul Gerhardin uskomattoman hienoja runoja.

Jospa tekstit oli määrätty etukäteen? Jospa asialla oli Leipzigin raati, joka ei millään muotoa ollut tunnettu hyväntahtoisuudesta. Myös aika oli sellainen, että puhtaan opin valvonta oli stalinistisissa mitoissa.

Kuulostaa luontevalta, että tekstipuolella olisivat ahkeroineet "puolueen" suosikit.

Tätä mietin. Siinä olisi mukana vihje arvoitukseen, miksi Bach ja etenkin hänen urkumusiikkinsa on vanhastaan niin suosittua poliittisten paremmintietäjien piireissä.

Puhe on siis "DDR-Bachista". Tiedossa ei tosin ole, että virheellisistä tulkinnoista olisi tehty ilmiantoja maan kaupalliselle edustustolle.

Siinä musiikissa on sama ristiriita kuin Suomenkin menneisyyden hengellisissä ilmiöissä. Toisaalta nämä liikkeet houkuttelevat räyhä- ja hurmahenkiä. Toisaalta niistä kasvaa niin sanottu kansanhurskaus, joka on maailmanhistorian ensimmäinen alhaalta ylöspäin kasvanut, jokaisen ihmisen ihmisarvoa rakentanut liike, jota hallitsijat eivät katsoneet hyvällä silmällä.

Tuota "kirkkohistoriallista" liiketä voisi sanoa nonkonformismiksi eli sopeutumattomuudeksi.

Jolloin kysymysen muoto on: miksi poliittiset fundamentalistit ja nonkonformistit asuvat samassa teltassa?

En tiedä.

Tällä hetellä kovien islamin liikkeiden rinnalla elää edelleen pehmeitä perinteitä kuten sufilaisuus, ihmeellisen rakkauden ja sydämen kasvun uskonto.

Näitä mietimme. Myös ruoka oli hyvää, puhumattakaan säästä.

Miksi lukea hyviä kirjoja?

Ylittämättömät henkilöt ovat sanoneet sanansa klassikoista.

Italo Calvino oli tässäkin asiassa järkyttävän hyvä (Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle; se valikoima, jonka nimi on englanniksi Literature Machine). Hänen romaaninsa eivät jää klassikoiksi, paitsi Näkymättömät kaupungit. Niissä on jotain sprettailua.

Kundera sanoi sen hienosti (Romaanitaide).

Tutkin päivän lehdestä lupaavien nuorukaisten J. Kaimion ja O. Alhon laatimat teosesittelyt. Lähetin oman oivallisen kirjoitukseni Kanavaan, jossa se ilmestyy elokuussa. Tarvitaanhan sinnekin varttuvien nuorukaisten aikaansaannoksia.

Mitähän varten Engströmin rakastettava hampuusi "Kolingen" nimitti kerjätessään itseään "nuorukaiseksi" - "liikenisikö mamsellilta nuorukaiselle killinki?"

Mieleeni on tullut yksi vastaus tai selitys klassikkojen lukemiseen.

Tietenkään ne eivät jalosta ihmistä eivätkä täytä vatsaa. Etenkin kaunokirjallisuuden ja sen läheisen sukulaisen historian lukeminen on helppo osoittaa hukkan heitetyksi ajaksi.

Klassikoilla diivaileminen on tarpeen vain akateemisissa ammateissa. Ette ehkä usko, mutta professoriporukoissa ns. klassinen pohja on tänäkin päivänä kova juttu. Myös Amerikassa. Myös teknisissä tieteissä.

En neuvo fuskaamaan. Lukeneisuuden teeskentelemiselle on omat paikkansa, erilliset lämpiöt. Kuulomatkan päässä on todennäköisesti joku, joka raportoi kuulemansa äidilleen, ja tekosivistyneen maineesta ei pääse eroon.

Tämä tuli mieleen murheellisista kirjoituksista, jotka luin kollegastani Kari S. Tikasta. Istuimme moniaita iltoja kunniallisissa ravintoloissa, kuten Bellevuessa, juoruamassa kunniattomasti kaupungin ja maan silmäntekevistä, joiden ylitsekäymisistä olimme molemmat erittäin hyvin selvillä. Kari ei teeskennellyt. Hän oli oikeasti harvinaisen hyvin selvillä harvinaisen monista asioista, ja jos hän ei tiennyt jotain, hän esitti hämmästyttävän repliikin:"Tuota en tiennyt." Tai: "En ole lukenut. Kerro lisää."

Hänellä oli kyllä sielu halki. Mutta nyt oli puhe kirjoista.

Se on nimittäin pitkä vale, että klassikoista sielu valaistuisi, veri puhdistuisi ja virtsa muuttuisi kirkkaan keltaiseksi. Yleensä niiden lukeminen on vaivalloista.

Jos haluaa "rakkautta" ilman vastusta, kannattaa mennä huorataloon. Jos haluaa myöntelyä, voi hakea käsiinsä sopivan hullun tai sellaisen pakistanilaisen autonkuljettajan, joka vastaa kaikkiin kysymyksiin "Yes". Jos haluaa seurustella suurten persoonallisuuksien kanssa, heitä löytyy kaupungin kaikista kapakoista, etenkin kusiränniltä asioimasta.

En käy punttisalilla enkä harjoita avantouintia, mutta tiettyjen klassikkojen lukeminen vertautuu mielessäni itsensä kiusaamiseen päämäärään pyrkien.

Asian laita on näet se, että sairaat ja väsyneet ihmiset eivät lue hyviä kirjoja eivätkä kuuntele korkeatasoista musiikkia. Kun on poikki, ei jaksa.

Menemättä henkilökohtaisuuksiin mainitsen lyhyesti olleeni elämässäni useammin kuin kerran pitkähkön ajan sellaisessa tilassa, että iltapäivälehden otsikon sisällön käsittäminen oli vaikeaa. Sitä vain istui ja tuijotti kymmenen tuhannen sylen syvyyteen.

Tämän takia pidän kiinni sinänsä naurettavasta tavasta säilöä kirjoja sitä tarkoitusta varten nikkaroiduissa ns. kirjahyllyissä. Ne iskevät sieltä silmää huonolla hetkellä ja kuiskaavat: olen olemassa. Ole sinäkin.

Shape of Things

Siinä voi olla perää, että englannin kieli vastustaa läpinäkymätöntä politiikkaa historiallisista syistä.

Locken ja muiden empiristen edeltäjä oli Shakespeare, jonka perässä tulivat Elisabethin ajan muut näytelmäkirjailijat ja sitten Swift.

Englantia äidinkielenään puhuva tietää, että oppineet hupsut ovat näytelmän naurettavia henkilöitä, jotka tietävät kaiken mutta eivät ymmärrä mitään.

Tai sitten he ovat pyörryksiinpuhujia, joiden Uuden Ajan kieli on tarkoitettu turruttamaan kuulijan tarkkaavaisuus siksi aikaa, joka puhujalta menee kuulijan lompakon varastamiseen.

Valitettavasti tuo hupsujen kieli on kovin perinteistä etenkin saksana ja venäjänä. Se on sama kieltä, johon poliitikot harjaantuvat myös meillä hyvin nopeasti. Asioita ei ole, mutta lauseet kootaan Lego-palikoista, joiden järjestystä voi vaihdella.

Kielellä ja havainnolla ei ole yhteyttä. Kieli ja kokemus eivät kosketa toisiaan.

Tästä syytän runouden modernisteja. He keksivät ja toteuttivat rähmällään olon ennen kuin muut intellektuellit. Ei ihme, että meille kävi samalla tavalla kuin Saksalle. Runous muuttui seitinohueksi ja yhdentekeväksi. Poikkeus on sitten Saarikoski, joka myös huonoiksi mainituissa kirjoissaan antoi muotoja kokemuksille.

Tuo sana "muoto" ärsyttää. Suomea kirjoittaen se tuo melkein väkisin mieleen sanan "form". Muoto ja sisältö. Muodottomien miesten kieltä. Marxismin-leninismin kielen tuli olla muodollisesti virheetöntä ja sisältöä vailla.

Englanniksi muoto on myös "shape". The Shape of Things to Come (H.G.Wells).

Siinä on lähellä toinen kääntymätön sana: suhde, suhteellisuus. Meille se on relaatio, relativity. Englanniksi se voi olla myös proportion, sense of proportions. Relaatio vallitsee matkan ja ajan välillä. Proportshuuni vallitseee Alvar Aallon tarjoiluvaunussa, joka on kallis, ja siinä luostarin puutarhassa, jossa olen kälynyt Fiesolessa katsomassa Firenzeä kaukaa.

Mietin tätä kovin kun käsitin Sir John Eliot Gardinerin musiikin mittasuhteiden tajun ja taidon väittää tuo taju toisille. Tuloksena oli että kaikista säveltäjistä Brahms löysi muotonsa. Brahmsia ei ole vältämättä pidetty oikesuhtaisuuden mestarina. Jo Herman Hesse arveli "Arosudessa", että Brahms ei päässyt taivaassaan, koska hänen soitinnuksensa oli liian raskas.

Raskas soitinnus tarkoittaa jotain yliopistollista. Aines ei ole järjellisissä mittasuhteissa asiaan. Se menee kuin - teknisesti suurenmoinen, musiikillisesti ihailtava - John Coltranen villiintynyt saksofonisoolo, yli kaikkien äyräiden. Mississippi on kaunis, paitsi jos se on jo kellarissamme.

Britti ja amerikkalainen kirjoittavat parhaimmillaan niin kuin esimerkiksi Joseph Conrad (joka ei ollut oikeastaan kumpaakaan, vaan ranskaksi ajatteleva puolalainen). Se mikä oli silmien edessä, nähtävissä, kerrottiin selkeästi ja konstailematta. Mutta kun kysymyksessä oli todella suuri kirjaiija, hän oli koko ajan tietoinen myös siitä, mitä hänen selkänsä takana tapahtui.

Orwell oli samanlainen, kunnes päätyi kirjoittamaan "Eläinten vallankumouksen" ja "1984", jotka eivät kumpikaan ole erikoisen onnistuneita kirjoja. Orwellin esseet ovat onnistuneita, ja yksi niiden pysyvä aihe on arvovaltaisten tahojen harjoittaman kielenkäytön puhkominen.

Tällä kohdin on muistutettava, että ranskalaiset osasivat tämän asian Montaignesta alkaen, mutta se pääsi jotenkin unohtumaan heiltä, kun heidän kielestään alkoi tulla kovin usein hurmaantunutta tanssia kokovartalopeilin edessä.

Saisimmekohan Suomeen vielä joskus pitävää kieltä? En oikein jaksa toivoa. Sellaiselle ei näy markkinoita.

Taiteesta

”Amerikan ornitologian” tekijä piirtää linnun,

joka on nyt kuollut sukupuuttoon

(Alexander Wilson, Wilmington. N.C. 1809)

Kun hän tuli kylän läpi, siipeen ammuttu lintu piilossa

hänen takkinsa alla alkoi itkeä kuin lapsi,

kovaa korkealta valittaen, kuin huudot jotka

hän kuuli jo väijyessään sitä metsässä, ja emännät ihmettelivät

ja kiirehtivät sisään varjelemaan vahingolta omia pienokaisiaan.

Ja kapakanpitäjä ja isännät kysyivät,

oliko lapsi sairas, ja nauroivat.

He hakkasivat reisiään ja nauroivat vielä kun hän otti esiin aarteensa,

ylpeytensä ja taakan: valittavan,

huutavan keltanokkatikan,

variksen kokoisen.

Yläkerrassa lintu vaikeni, kun hän laski sen vapaaksi

työhuoneessaan. Ruokapöydässä

hän kertoi, miten tosi lintutaiteilijat

pakosta keräävät parven ympärilleen ampumalla

niin että lintu saa elää ikuisesti kirjoissa.

Sitten vuoteella oli rappausta

ja lintu oli hakannut seinään reiän,

läpi vuorilautojen jo

näkyi taivas. Kun hän sitoi sen jalasta

pöydänjalkaan, valitus alkoi taas.

Ja valitus jatkui kuin kaiho synkkiin metsiin,

kun taiteilija piirsi, väritti pergamentille

punaisen harjan, harmaat kynnet, ruskean silmän, josta

valkoinen laikku ulottui voimattomaan siipeen

kuin lentävä valo, ja loppui mustaan.

Hän piirsi mietteissään useita päiviä, söi ja unelmoi

ja kuunteli kynsiä ja kovan nokan ääntä,

kun lintu hylkäsi hyönteiset ja herneet,

pähkinät ja imelänkarvaat hedelmät,

liikettä pöydällä, pistoja sormiin, valitusta.

Hän sanoi seuranneensa sen kuolemista surren.

= = =

David Wagoner ( s. 1926)

Suom. J.K.

= = =

(Quoted from Czeslaw Milosz; A Book of Luminous Things. An International Anthology of Poetry, 1998; - because I have had on my wall now for 15 years a drawing presenting a woodpecker, and the poem is so good and the author hardly known here in Europe, though I think he should be & you notice that he is a professor and extremely well versed in poetry & wrote a complete poem about the shooting of John Dillinger outside the Viograph theatre July 22 1934, when it was extremely hot, even for Chicago & the painting is the real thing by Wilson.)

Ammutaanhan kirjailijoitakin

"Kulttuurivihkot" on jopa verkossa. Tosin vain viime vuosilta.

Tapio Onnela on liitänyt kommentteihin kirjoitukseeni Derkkula II linkit Matti Rossin haastetteluun, ja vielä erikseen erinomaisen ja itse koetun selostuksen vihreän liikkeen varhaisvaiheesta 1980-luvulta.

Rossin haastattelu löytyy myös Googlella: "Rossi Kulttuurivihkot". Tätä juttua hämmentyneenä lukiessani löysin saman lehden eri numerosta ruotsalaisen Jan Myrdalin haastattelun. Hänkin on mielestään edelleen oikeassa. Toinen tähdentää Stalinia, toiselle Mao on viisauden lähde. Molemmat puheena olevat vanhukset ovat herättäneet huomiota yli-ihmisinä, jotka eivät anna toisten ihmisten tunteiden rajoittaa toimintaansa eivätkä ilmaisuaan.

Kuten näin:

”Keskustelun?” Rossi naurahtaa ironisesti.

”Se on avutonta kommunistijahtia, jossa jahtaajat kärkkyvät palkintoja. On kiinnostava aseurata mitä kukin saa. Suuressa taskussaon paljon jaettavaa.

= = =

Kylävaara-ressukasta voin vain todeta, että jolle on lusikalla annettu,siltä ei voi kauhalla ottaa. Kommunistijahdissa vaaditaan meidän aikanamme enemmän tietoa, taitoa ja tyyliä kuin 1930-luvulla.

Jahtaajien taustapiruista JuttaZilliacus tuo mieleen paroni von Münchhausenin itsestään soivan metsästystorven.Ben Zyskowicz taas on vakiinnuttanut asemansa julkisuudessa hieman infantiilina mutta seksiin menevänä ekshibitionistina, joka kehuu saavansa orgasmin joka kerran kun Sinikka Sokka päästää suustaan taistelulaulun.

Mieleen tulevat sellaiset kirjailijat kuin Brasillach, joka tosiaan ammuttiin Ranskassa toisen maailmansodan jälkeen, sekä Drieu La Rochelle ja Celine Ranskassa ja Norjassa Hamsun, joka lähetti Nobel-palkintonsa lahjaksi ihailemalleen Goebbelsille.

Brasillachin kohtaloon vaikutti kenties se, että hän oli ahkera ilmiantaja.

Matti Rossin ilmiantokirje unkarilaisesta kirjailijasta löytyy Agricola.utu -historiaportaalin keskustelupalstalta.

Kunnioitettakoon mielipiteen vapautta. Mutta se joka kutsuu Neuvostoliittoa fasistiseksi ja imperialistiseksi ei esitä mielipidettä. Väite on valhe missä tahansa ja tässä maassa se on provokaatio.

Kulttuurivihkojen haastattelun mukaan tuosta kirjeestä saa kukin ajatella mitä haluaa.

Kiitos tästä luvasta.

Vuodesta 1918 vuoteen 1944 oli niin sanotulla valkoisella Suomella vihamieliset suhteet Neuvostoliittoon; sen politiikka perustui vihalle, valheille ja avoimille provokaatioille. Vuonna 1941 Suomesta tuli Hitlerin liittolainen. Vuoden 1944 aselepo toi Suomeen demokratian. Siitä lähtien ovat suhteemme Neuvostoliittoon perustuneet ystävyyteen ja keskinäiseen yhteisymmärrykseen mikä on koitunut molemmille maille eduksi. Tietenkään Suomen vanha valkoinen kaarti ei pidä tästä. Se tekee kaikkensa myrkyttääkseen maittemme välisiä suhteita. Mikä tahansa provokaatio kelpaa, porvarillisissa lehdissä julkaistaan mitä uskomattomimpia valheita. Neuvostoliiton halventaminen on jokapäiväistä huvia. Tätä taustaa vasten hra Kissin käytöstä on pidettävä vastuuttomana ja typeränä. Hänen olisi syytä tuntea tämä maa, sen historia ja kansa paremmin, jos hän aikoo kirjoittaa siitä." (1975 - cc. Unkarin suurlähettilälle)

Rossin Stalinin ja Myrdahlin Maon hallituksen siunauksellisuudesta vallitsee eri mielipiteitä. Molemmista on uutta tietoa. Olen silmäillyt esimerkiksi Kemppisiä parin Neuvostoliiton teloitettujen hautausmaan luetteloista. Noita listoja ja hautakiviä on vaikea pitää väärennykseni tai valheita, varsinkin kun tiedot täsmäävät suvun vanhastaan tietämään. Pietarin suomalaisseudulla sosialismia levitettiin työntämällä lapset ja vanhat naiset avantoon. Vankempi väki siirrettiin kaivamaan Stalinin kanavaa työurakoin, joista ei voinut selvitä hengissä. Osa sai junakyydin ilman pilettiä Krasnojarskiin ja Kolymaan. Paluulippua ei annettu, mutta ei sille olisi ollut käyttöäkään.

Minulla on käsityksiä näistä kirjailijoista ja Linkolasta, joka aikoinaan kehotti ampumaan vuorineuvoksia, koska he ovat vastuussa luonnon monimuotoisuuden vaarantamisesta.

Nuo käsitykset eivät kuulu tähän yhteyteen. Olen myös aivan oikeasti tuominnut niin paljon ihmisiä tuomarin viroissani, että olen menettänyt tyystin mielenkiintoni tuohon ikävään tehtävään. En liioin halua setviä sitä, että Rossin mukaan unkarilaiselle ei aiheutunut mitään haitallisia seuraamuksia tuosta kirjeestä, kun taas toisaalta aivan vastakkaistakin tietoa on liikkeellä.

Se ei ole niin kovin tärkeää. Tärkeää on oma-aloitteinen ilmiantaminen.

Kulttuurivihkojen hätkähdyttävä suvaitsevaisuus, jota se siis osoittaa itseään ja omiaan kohtaan, antaa kuitenkin aiheen huomautukseen. Rossi esittää itsensä haastattelussa erittäin sympaattisessa valossa. Hän antaa ymmärtää olevansa mainio ihminen ja ihmeellinen taiteilija.

Kirjailijoita ei kannata uskoa.

Esimerkkejä on lukemattomiin. Taito kirjoittaa hyvin ja vakuuttavasti ei ole yhteydessä esitgettyjen asioiden todenperäisyyteen.

Totuuden kertominen tai merkittävän asian esiin ottaminen ei ennakoi lainkaan sitä, että asianomainen kirjoittaja osaisi esittää asiansa tai perustella sitä.

Tämä on mielestäni aivan triviaali lause. Ihmesatu voi olla paljon parempaa tekstiä kuin uusi tieteellinen artikkeli. Useimmiten onkin.

Kirjailijoilla on kuitenkin taipumus esittäytyä totuudenpuhujina ja vaatia lukijoilta kuuliaisuutta. Tätä kannattaa varoa.

Todellinen suvaitsemattomuus on tällä vuosituhannella noussut nopeasti. Sen pahin edistäjä on liberalismi eli hyvää tarkoittava typeryys. Esimerkiksi Eurooppa hankki ja rahoitti islamilaiset terroristit pääkaupunkeihinsa 1980-luvulta alkaen, ja esimerkiksi Ranska pitää republikaanisen perinteen kulmakivenä sitä, ettei koululaisten, vankien tai ylimalkaan minkään joukon etnistä tai uskonnollista taustaa saa selvittää tai tilastoida. Niinpä kukaan ei tiedä, onko Pariisin seudulle 3 miljoonaa vai 6 miljoonaa islamin yhteisöihin kuuluvaa, ja mikä osa heistä on maassa syntyneitä ja mikä maahan muuttaneita.

Liberaali perinne ja humaani asenne kukoistivat myös 1930-luvulla. Englannin Chamberlain kertoi, että Hitler on suuri herrasmies. Churchill, joka ei ollut herrasmies, ei uskonut.

Oli hyvä että Rossi sai kääntäjänä palkinnon Suomen valtiolta, jota hän ei näytä edelleenkään hyväksyvän.

Näin osoitettiin, ettei palkitsija ole vaipunut samalle tasolle kuin palkittu.

Demokratian suurenmoisuus on äkkiä kerrottu. Nähtävästi pysyvästi sekä vasemmalla että oikealla on 10 prosenttia ihmisiä, jotka ovat valmiita kuristamaan isoäitinsä, jos joku sanoo aatteen vaativan sitä tai kertoo, että jutun teosta voisi myydä voitolla sensaatiolehtiin.

Me 80 prosenttia olemme kokemuksen mukaan valmiita marssimaan jommankumman ääriryhmän tahdissa, tai vuoroon kummankin.

Demokraattiset järjestelmät luovat jarruja tuollaiselle.

Tämän hetken vauraissa teollisuusmaissa paha demokratian vihollinen on poliitikkojen ja kansalaisten huono mittasuhteiden taju ja hyvien asioiden - kuten ympäristön ja terveyden - ympärillä rehottava paranoidinen psykoottisuus.