Rintalan linja

 Paavo Rintalan nimi on unohtumassa, koska hän ei ollut kirjailija.

Kirjailija on henkilö, joka on todellisuudessa kiinnostunut vain itsestään, ei muista, ja näkee muut ihmisiksi väitetyt oliot vain esteinä polullaan tai tikkaina, joiden päälle voi astua ponnahdellessaan. Vallitseva tunne on itsesääli ja tarina on usein järkyttävä: miten en saanutkaan toista piparkakkua kahvipöydässä 37 vuotta sitten, ja ennen kuin itse huomasinkaan, luulin hukanneeni piponi.

Rintalan pääteokseksi nimetty “Nahkapeitturin linja I-II” ja niihin liittyvä jatko “Valehtelijan muistelmat” ovat lähes 40 vuoden takaa, ja Rintala itse kuoli noin 25 vuotta sitten. Hänen aiheitaan ei voi oikein käsitellä tutkimuksissa eikä sairaskertomuksissa: luottamus maailmaan, usko onneen edes kitsaasti annosteltuna, totuuksien muokkaaminen todellisuudesta, tiedon tietoisuudesta.

Ryhdyin selvittelemään, miksi en ollut lukenut tuota nahkapeitturia enkä sitten tekijän myöhempääkään tuotantoa, mutta aikaisemman kyllä. Kirja sai erinomaiset arvostelut, mutta hakemistoista näkee, että Rintalan sankka valtionpalkintojen ja muiden kunnianosoitusten sarja alkoi tyrehtyä niiden jälkeen.

Tämä on blogi, ei arvostelu. Siis olin hyvän päivän tuttu Rintalan kanssa, en enempää. Huvittavasti olin selvillä hänen monien kirjojensa paikoista, kuten Oulun Raksilasta, jonka kyljessä olin armeijassa 60-luvulla, ja etenkin uudempien kirjojen ympäristöstä, joka on vain hieman naamioitu naapurikylä täällä Kirkkonummella. Kirjailija perheineen asui siellä kauan. Siten tiedän, että hän pysytteli aika tarkoin etäällä sosieteetista.

Viimeksi ilmoitettu, ilmoittajien sopivaksi arvioima tieto kokokirja-alan liikevaihdosta, on 270 miljoonaa euroa. Siinä ovat e-kirjat ja ä-kirjat mukana, ja merkittävä osa on oppimateriaalia. Summa on tosi pieni..

Oikeastaan kukaan ei ole edes Pohjoismaissa löytänyt ja julkaissut tietoa siitä, kuinka monta kappaletta jotain mainittavaa kirjaa on todellisuudessa myyty. Kustantajat ilmoittivat ennen vain painoksia, ja se nyt on täysin epämääräistä. Alennusmyynnit eivät muuta asiaa, jos pohditaan,kuinka monta lukijaa jokin nyt merkittäväksi tiedetty teos sai. Tarkoitan sellaisia kuin Sillanpään “Hurskas kurjuus”, joka oli ehkä ainoa myötätuntoinen ja jonkinlaista tasapainoisuutta tavoitellut kuvaus vuoden 1918 tapahtumista. Ja tilannetta sekoittaa vielä kirjastolaitos ja oppikoulujen “pakolliset kirjat”.

Paljonko Suomess on ollut ja on nyt kirjojen lukijoita? En tiedä. Lisäksi olen itse opettanut kymmenille ihmisille, miten kymmenen minuutin selailun jälkeen kirjasta voi kirjoittaa tyydyttävän kuvailun, siis lukematta sitä. En ole vieläkään lukenut Toivo Pekkasen romaania “Tehtaan varjossa”, mutta jo lukiolaisena kirjoitin siitä (maksusta) monta kotiainetta. Hinta oli rasia Bostonia.

Aikamme kansantauti on sama kuin ennenkn, psykoosi. Se on välinpitämättömyytta siitä, miltä toiisista tuntuu. Aikamme muoti on ahneus. En muista tavanneeni jättiläimäisiä rikkauksa hankkinita ihisiä, jotka eivät olisi korkeaa iässä kuolleet katkeruuteen.

Tällä hetkellä aitoa mielenkiintoa Paavo Rintalaan osoittaa vain kirjailija Juha Seppälä. pitkävihaisimmat muistavat Rintalan teoksesta “Sissiluutnantti”. Se herätti kohua sota-ajan upseerien häpäisemisestä. Sitä taas kukaan ei muista, että elokuva “Pojat” ei perustunut Vesa-Matti Loirin, vaan Paavo Rintalan romaaniin, jonka Loiri ja Mikko Niskanen yhdessä pilasivat vaihtamalla inhimillisyyden liikatunteellisuuteen.

“Nahkapeitturi” eli nahkuri eli etenkin jalkineisiin tarvitun nahan parkitsija tuo mieleen Aleksis Kiven, joka sitä sanaa käytti. Rintala kuvaa hienosti kaksi Talvisodan ihmettä. Toinen eli kaikkien edelleen tuntema Talvisodan henki, ilmeni sotilaiden ja melkein koko kansan yllättävänä yksimielisyytenä. Toinen talvisodan henki lakkasi olemasta todellisuutta muutaman viikon kuluttua maaliskuun rauhasta 1940 eikä toistunut Jatkosodan alussa. Herrasväki ryhtyi heti taas herrasväeksi ja entiset nälkiintyneet ja heidän lisäkseen sotalesket ja sotaorvot kiskoivat taas ruokansa jostain nyrkit verillä.

Rintala kuvaa ehkä paremmin kuin historiantutkimus, miten pihalla Paasikivi ja Kekkonen olivat. Vakaumuksen pasifistina Rintala saattoi vaikuttaa myöhempään ja jälkimaineeseensa asettumalla aika selvästi sen epävarman tulkinnan taakse, että Stalinille olisivat riittäneet lokakuussa 1939 esitetyt ehdot. Sitä vastoin hänen suhteellisen kielteinen kuvansa Mannerheimista on tulkintana kyllä perusteltu. 

Koska Rintala ei ollut sosialisti eikä fasisti eikä koko iän kestäneestä painiskelusta huolimatta liioin uskollinen kristitty, hänen kuvauksensa Suomen kahdesta historiasta on hyvin merkittävä, varsinkin kun se on taas niin ajankohtainen.

Se on raskaampi lukea kuin “Tuntematon sotilas”, muta silti hyvä, loppua kohti hiukan hajoava kuvaus keskiluokan ja ylemmän keskiluokan elämästä.

Sen lukeminen on hiukan tuskallista, koska sieltä löytää usein oman kuvansa vähemmän mairittelevassa yhteydessä.

Mutta suositelen.