Sivun näyttöjä yhteensä

23. lokakuuta 2013

Sellaista voisi tapahtua myös meillä



Yhdysvaltain korkeimman oikeuden jäsen Stephen Breyer on antanut haastattelun Marcel Proustin romaanisarjasta ”Kadonnutta aikaa etsimässä” (NYRB 7.10.2013). Hän kertoo lukeneensa nuorena juristina Pariisissa kaikki niteet oppiakseen kunnolla ranskaa. Hän kirjoitti jokaisesta oudosta sanasta arkistokortin, johon hän merkitsi sanan vastineet englanniksi. Kortteja kertyi kuulemma lukemisen loppua kohti yhä vähemmän ja vähemmän. Suoriuduttuaan ottamastaan tehtävästä Breyer luki silkasta hekumoinnin halusta koko teoksen saman tien uudelleen.

Haastattelussa hän puolustaa väkevästi kaunokirjallisuuden merkitystä koko yhteiskunnalle ja ennen kaikkea tuomareille. ”Tarpeellista on turha”, kuten hänen kollegansa Oliver Wendell Jr. sanoi eriävässä mielipiteessään, kun ongelma oli, ovatko teatteriliput perustoimeentuloon kuuluvia hintasäännöstelyä ajatellen. (Anteeksi huono suomennokseni: ”To many people the superfluous is the necessary.”)

Haastattelijan kysymykseen, eikö lainopillisessa kirjallisuudessa ole vastaavaa, Breyer antoi ymmärtää, että ei kyllä ole. Syyksi hän arveli, ettei laki houkuttele piiriinsä nerokkaita ihmisiä.

Juuri Proust tai jokin Stendhal tai Balzac sitä vastoin on juuri tuomarille sangen tarpeellinen. Tämä istuu päivät pitkät kammiossaan lukemassa ja kirjoittamassa ja on kokemuksiltaan ja alttiuksiltaan aivan vieras niille ihmisille, joiden asioita hänen on ratkaistava. Ranskalaiset mestarit ovat niin hyviä kuvaamaan uskottavasti ja ymmärrettävästi ristiriitaisia ihmisiä eli kaikkia niitä yllätyksiä, jotka sana ”persoonallisuus” peittää näkyvistä. Ja etevin heistä on tämä Proust, kadonneen ajan kalastaja, joka tietää, että menneisyys tulee todeksi, jos joku löytää muistoille sanat.

Romaanin Odette, sanoo Breyer, on oikeastaan vähäpätöinen ja loistoton naisihminen, mutta kun hän pukeutuu ja ottaa parasollin käteensä, hänestä tulee liikkuva taideteos. Cottard on Verdurinien seurapiirissä lattea mutta lääketieteessä nero. Bergotte on suuri kulttuurihenkilö ja kirjallisuusmies, todellisuudessa kuitenkin kiinnostunut vain ilkeästä juoruilusta.

Joukkojen ja luokkien käyttäytymisestä Proust huomaa, sanoo haastateltava, että luultavasti Dreyfus-skandaalin ja siihen liittyen juutalaisuuden kysymyksissä Guermantesit ja muu ylhäinen aateli valitsivat luokkauskollisuuden eli lojaaliuden totuuden sijasta.

Vaihtakaa tuohon ”isänmaallisuus” niin saatte kätevän kuvan suomalaisesta sivistyneistöstä itsenäisyytemme 50 ensimmäisen vuoden aikana. Heillä oli ”isänmaallinen” käsitys muun muassa rajantakaisesta Karjalasta ja Neuvostoliitosta, eikä se käsitys ollut tosi eikä toimiva.

Epätavallisen ihastuttavasti korkeimman oikeuden tuomari esittelee ajatuksiaan kielestä ja kirjoittamisesta. Meillä Suomessa ja osissa Eurooppaa viisaat miehet ja sitäkin viisaammat komiteat ovat jokseenkin aina päätyneet tähdentämään virkakielen tuomista lähelle kansalaisia eli sen tekemistä helpommin tajuttavaksi. Tuo hyvältä tuntuva perustelu tarkoittaa kielen pilkkomista ja mankeloimista eli eräänlaista aatteellista idiotismia.

Osaan minäkin yksinkertaistaa suotta hankalia tekstejä. Seitsemän veljestä:” Miehet menivät metsään. Miehet tulivat pois metsästä.”

Kirjallisuusmies ymmärtää kielen rajat. Ihmiset ovat nykyisin vahvasti visuaalisuuden vietäviä. Kun presidentti Obama puhui (State of Union) asioista, joista oltiin selvästikin eri mieltä, Breyer sanoo pitävänsä ansiokkaana, että Obama näyttäytyi kaikelle kansalle, ja välttämättömänä, että korkein oikeus seisoo sekin samaan aikaan kameroiden katseltavana, ”koska se on osa hallintoa”.

Tämä on kyllä raju kannanotto, varsinkin maassa, jossa tuomioistuimella on ehkä liikaakin valtaa toimeenpaneviin elimiin verrattuna. USA:n järjestelmässä perustuslainvastaisuudella operoiminen on keskeinen ja kieltämättä välttämätön asia. Korkeimman oikeuden ratkaisujen historia kuitenkin osoittaa, että sitä voi käyttää monella tavalla.

Breyer ottaa kantaa myös suomalaiseen ongelmaan yksityiselle maalle pysäköinnistä. Hän ei kyllä taida itse tietää siitä. Hän on näet julkaissut kirjankin, jota on käsitelty eri lähteissä hiukan pintapuolisesti. Ajattelutapaa sanotaan korostetun pragmaattiseksi eli käytännönläheiseksi. Se on totta, mutta takana on oikeusfilosofinen ajattelutapa, jossa Breyer ottaa selvästi välimatkaa viime aikojen johtaviin ajattelijoihin, kuten Dworkiniin ja Rawlsiin, miksei Hartiinkin.

Hän sanoo, että eristäytynyt ja eristetty, romaanikirjallisuutta empatiaa opiskeleva tuomari tekee viisaasti ja oikein, jos hän pohtiessaan lakia ja perustuslakia muistaa kysyä itseltään, millaiset seuraukset hänen harkitsemastaan ratkaisusta on. Ja hän tähdentää, että seurauksia on ajateltava ihmisten (ja siis yhtiöiden) kannalta, ei vain lain ja tuomioistuinten kannalta.

Tämä ajatus kuulostaa pelkästään järkevältä ja saa kysymään, eikö aina tehdä noin. Ajatus on hyvin radikaali. Noin ei yleensä tehdä, vaikka sääntöjen ja ohjeiden sisäinen johdonmukaisuus on arvo. Käsiterakennelmista viis mutta ratkaisumallien pitää olla arvattavia ja ennakoitavia, ja tämä on totta sekä rikos- että riita-asioissa. Tuomioistuimen ratkaisu vaikkapa vahingonkorvausasiassa voi merkitä suuria ihmisille, joiden tavoitteena on elää elämäänsä ja tehdä työtään.

Breyerin sitä pyytämättä kärjistän. Marcel Proust ei olisi kelvannut tuomariksi. Hän oli siihen liian nerokas. Parhaita tuomareita ovat ne, jotka ovat vakaumuksellisen tavallisia ihmisiä ja joiden kirjoitukset ja ratkaisut ovat siten mahdollisimman selvästi tästä maailmasta. Suuren solistin ja hänen huikaisevien oivallustensa oikea paikka on kirjallisuus, ei oikeuskirjallisuus.

21 kommenttia:

  1. Kaunokirjallisuudsta elämän ja ihmisen oppiminen on ainakin hieman vaarallista. Ihminen tai tapahtuma tai jopa ympäristö parhaankin realistin, itseasiassa erityisesti just parhaan, kirjassa on sittenkin hyperboolinen. Kuvittelisin, että paras tuomari on se, joka on itse kokenut elämää mitä hän tuomitsee, tai läheltä nähnyt pientä ihmistä. Vähän niin kuin olisi hyvä, että kirjailija olisi läheltä nähnyt sitä mistä kirjoitaa. Kaunokirjallisuus auttaa enemmän suurten kysymysten ja suuntausten pohdiskelussa. Esimerkiksi, kaikkien Suomen ja Viron kenraalien, miksei amerikkalaistenkin, tulisi lukeaa kaikki venäläiset klassikot alusta loppuun. Jos on onnekas, niin siitä saa tietyn kognition venäläisten suhteen yleensä. Mikä auttaisi sitten sotatilanteessa tai sotaa edeltävässä tilanteessa. Uskon kuitenkin, että suomalaiselle tuomarille antaa jotain Veijo Meri eikä niin paljon Balzac ja ranskalaiselle päin vastoin. Tietenkin lukeminen sellaisenaan aina auttaa ihmistä kehittymään, mutta se koskee jokaista

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen eri näkökannalla, heh, niiden kentsujen pitäs tiedätkö mennä naimisiin rakkaan vihollisen puolen upeiden naisten kanssa. Kenraalit on nyt jo parhaat pasifistit mutta ei niin hyvää ettei pientä parantamisen varaa.
      Utopismia peliin!
      Sitten vois alkaa sitä kirjallisuutta tutkia ja olis sellanen oma tulkki niin kylläpä se sittenkin olis ihan vähän parempi, mutta kyllä tämä idea on sun, mä vaan kirjotin näin sen.

      Yksityisajattelija

      Poista
    2. Nainen on liian iso annos, siitä voi jäädä riippuvaiseksi, eikä päätökset ole enää järkeviä

      Poista
    3. Jos tuomariksi aikova elää "tuomittavien" elämää, ei häntä ikinä hyväksytä oikeustieteelliseen. Puhumattakaan, jos virassa jo oleva alkaa ryöstellä ja raiskailla, heh! Kirjailijalla on eri asia. Papillonin kirjoittaja Henri Charrie`re menestyi kokemuksillaan. Ylväästi kirjoitti omistuksenkin alkuun: "Venezuelan kansalle, Parian lahden vaatimattomille kalastajille, kaikille intellektuelleille, sotilaille ja muille, jotka antoivat minulle mahdollisuuden uuteen elämään, vaimolleni ja parhaalle ystävättärelleni Ritalle."
      terv. pekka s-to.

      Poista
    4. Tuus vähän käymään kuulanpukkaaja mun kotitalon salin soututoolis levähtämäs ?

      Kutsu on annettu ja pysyy voimassa. Valitsen ystäväni puhtain sieluin enkä kysy. Kuitenkin on tämä: kerran mun ystävä, too late.
      Olet tervetullut.

      Poista
    5. "Jos tuomariksi aikova elää "tuomittavien" elämää, ei häntä ikinä hyväksytä oikeustieteelliseen."

      Onpa ainakin yksi merkittävä poikkeus: professori Erkki Aurejärvi. Lisäksi yksi perustutkinnon suorittanut luki itsensä tohtoriksi ("surustansa suurentuvi")

      Poista
    6. Se on vaan niin että kyllä mies aina yhden naisen kestää, kerrallaan.
      On mulla muutama kuulakin, ja rannoilla on lisää jos tekemisestä sattuisi tulemaan puute mutta se on toinen seikka.
      Gogolin Kuolleet sielut, heh! Päällystakki on hemmetin hyvä. Nenä on ylivertainen. Tässä jrjstkssä ja se on just.
      Mä oon puoltohuumorin kannalla.

      Poista
  2. Onko tämä johdanto Erkki Aurejärven tuoreen kirjan "Kovaa peliä" arvosteluun?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mitä, onko Arajärvi kirjoittanut tuollaisen kirjan?

      Poista
  3. "Hän sanoo, että eristäytynyt ja eristetty, romaanikirjallisuutta empatiaa opiskeleva tuomari tekee viisaasti ja oikein, jos hän pohtiessaan lakia ja perustuslakia muistaa kysyä itseltään, millaiset seuraukset hänen harkitsemastaan ratkaisusta on. Ja hän tähdentää, että seurauksia on ajateltava ihmisten (ja siis yhtiöiden) kannalta, ei vain lain ja tuomioistuinten kannalta.

    Tämä ajatus kuulostaa pelkästään järkevältä ja saa kysymään, eikö aina tehdä noin. Ajatus on hyvin radikaali. Noin ei yleensä tehdä, vaikka sääntöjen ja ohjeiden sisäinen johdonmukaisuus on arvo. Käsiterakennelmista viis mutta ratkaisumallien pitää olla arvattavia ja ennakoitavia, ja tämä on totta sekä rikos- että riita-asioissa. Tuomioistuimen ratkaisu vaikkapa vahingonkorvausasiassa voi merkitä suuria ihmisille, joiden tavoitteena on elää elämäänsä ja tehdä työtään."

    No mutta eikö tämän voi sanoa ihan yksinkertaisesti: käyttää järkeään.

    Esimerkiksi asunto- ja kiinteistökauppariitojen hinnanalennuskanteiden käsittely on lähtenyt täysin lapasesta sen takia että tuomarit kuvittelevat olevansa jonkinlaisia kiinteistönvälittäjän jatkeita.

    VastaaPoista
  4. suuren solistin
    Meni miettimisiks.
    Kun nimittäin eräs Jeesus.
    No, mietin.
    Kiitos.

    Yksityisajattelija

    VastaaPoista
  5. Kemppinen: "...päätyneet tähdentämään virkakielen tuomista lähelle kansalaisia eli sen tekemistä helpommin tajuttavaksi. Tuo hyvältä tuntuva perustelu tarkoittaa kielen pilkkomista ja mankeloimista eli eräänlaista aatteellista idiotismia."

    Googlasin lakikieltä ja tämä tuli vastaan ensimmäisenä, luultavasti hyvin kuvaava esimerkki viranomaiskielestä:

    "Siviilipalveluskeskus määrää asevelvollisuuslain tai naisten vapaaehtoisesta asepalveluksesta annetun lain mukaisesta palveluksesta siviilipalvelukseen siirtyvän jäljellä olevan siviilipalvelusajan siten, että siviilipalveluslain mukaisesta 362 vuorokauden palvelusajasta vähennetään ylöspäin pyöristettynä luku, joka saadaan, kun jo suoritettujen palveluspäivien määrä kerrotaan suhdeluvulla, joka saadaan jakamalla 362 vuorokauden mittainen siviilipalvelusaika asianomaiselle asevelvollisuuslain tai naisten vapaaehtoisesta asepalveluksesta annetun lain perusteella määräytyneellä palvelusajalla."

    Tuo ei ole edes pahimmasta päästä, mutta tuonkin selkeyttäminen edustaa siis "idiotismia"?

    Ymmärrän, että etenkin lakikielessä pyritään täsmällisyyteen. Eikö sillä silloin voisi vaatiakin täsmällisyyttä, eikä löysää lällättelyä?

    Virkakielessä sen sijaan luulisi ymmärrettävyyden kulkevan kaiken edellä. Luulenkin ongelman olevan siinä, että virkakielellä pyritään etäännyttämään asiaa - ikään kuin määräyksiä ei antaisikaan ihminen, rajoittunut virkamies, vaan jokin "korkeampi taho", jumalasta seuraava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet oikeassa. Ranskalainen idea virkamiehestä (tuomarista) "lain suuna" on turmiollinen.

      Poista
  6. Kuulin taannoin, että Urpo Kangas oli vetänyt seminaaria, jossa luettiin ja käsiteltiin oikeutta sivuavia kaunokirjoja. Kertojan mukaan mukanaolleet juristinalut tekevät pokkeeukselisen näyttäviä työuria.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on hienoa. Vastaavaa oli myös 1980-luvulla ja silloinkin tulokset olivat erinomaisia. Pakollisena oli Camus'n "Sivullinen", josta oli helppo tehdä luentokuulusteluun kysymys: oliko päähenkilö syllistynyt rikokseen; oliko oikeuttamisperusteita".

      Pointti oli, ettei Camus haasta kirjallaan oikeuslaitosta, vaan maailman.

      Poista
    2. Thank you. Very acute sense of point. Mietin yhä.

      Poista
  7. "kysyä itseltään, millaiset seuraukset hänen harkitsemastaan ratkaisusta on. Ja hän tähdentää, että seurauksia on ajateltava ihmisten (ja siis yhtiöiden) kannalta, ei vain lain ja tuomioistuinten kannalta."

    Sanoisin kyllä, että nykyään tuo ajattelu kuuluu kyllä tuomarin ajattelutapaan (teleologinen). Rajat asettaa vain oma työkokemus tai pikemminkin sen puute (esim. yhtiöoikeuden käytännön ongelmat ja soveltaminen).

    VastaaPoista
  8. "Hän oli siihen liian nerokas. Parhaita tuomareita ovat ne, jotka ovat vakaumuksellisen tavallisia ihmisiä ja joiden kirjoitukset ja ratkaisut ovat siten mahdollisimman selvästi tästä maailmasta. Suuren solistin ja hänen huikaisevien oivallustensa oikea paikka on kirjallisuus, ei oikeuskirjallisuus."

    Toisaalta näitä suuria solisteja tarvitaan viemään kehitystä, mm. paradigmoja eteenpäin. Viemään oikeutta turvallisten polkujen sijasta aavoille selille - taikka ainakin polun sivuun: tuolloin voidaan mennämetsään tai löytää uusi oikopolku.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta. Ehkä kuitenkin mielellän muussa lakimiesammatissa kuin tuomarina.

      Poista
  9. Tämän tästä harmittelen, että seuraan näitä päivittäin mutta pari päivää perässä. Kun on valmiiksi myöhässä tulee kirjoitettua liian pian, pikaistuksissa.

    Olin aivan ihmeissäni, kun Kemppinen mainitsi Breyerin sanoneen Supreme Courtia hallinnon (oletin termiksi "administration") osaksi. NYRBin jutussahan (http://www.nybooks.com/articles/archives/2013/nov/07/reading-proust/) sitä ei ole, olisi voinut olla käännösvirhe ranskankielisestä haaatattelusta. Viittaus onkin
    eri keskusteluun vuodelta 2010 ja ilmaisi oli "part of government".
    Tämä on tietysti totta - administration-käsitehän Yhdysvalloissa on kuin Roomassa ikään, me nähdään viranhaltijoiden hankkeina siihen määrään, että presidenttien hallintomateriaalit talletetaan heidän nimikkokirjastoihinsa.

    Ranskassa ei kuulemma ole tavatonta, että Proustia paahdetaan ajantappoammateissakin, esimerkiksi taksijonossa tai portinvartijana. Siinä mielessä Proustista voisi kai puhua Ranskan Päätalona. Itse en lukenut kumpaakaan alkukielellä, sen nautintoahan edellisessä aina ylistetään eikä koskaan mainita syyksi jälkimmäisen lukemiseen. Selvyyden vuoksi: en ole lukenut Päätaloa lainkaan, eikä se ole ylpeyden aihe. Proustin lukeminen taas meillä on monille sellainen.

    Kun suomennos oli vielä kesken, kokeilin lukea Kadonnutta aikaa englanniksi, mutta kielen rytmi ei minusta toiminut lainkaan. Ruotsiksi toimi, mutta sanakirjaa tarvitsin kohtuuttoman paljon.

    Oikeustieteessä realismi on ikäpolvien takaista perua sekä Skandinaviassa että Amerikassa; ihan uutisotsikoihin ei siksi mielessäni pääse reaalisen argumenttien teleologialla, mikä ei tarkoita etteikö asiaa tule pitää esillä ja siitä muistuttaa. Olisi kiinnostava kuinka tällainen argumentaatio eri suuntiin kulkisi ajankohtaisen parkkikysymyksen osalta, luulenpa että osapuolet ainakin aluksi näkevät lopputulokseksi edelleen omat aiemmat kantansa.

    Tuomarin kannalta miehen tai naisenkaan kokoiset omakohtaisuudet ovat minusta epävarmempia kuin juuri kaunokirjallisuuden avulla hankittu mielen avaruus, koska kirjallisuuden kautta syntyy varmemmin polyfoniaa katsantoon ja joustavuutta ajatteluun. Television tiiliskivet -sarjassa (Ylen ykkönen, osat edelleen nettikuunneltavissa) oli muistaakseni aikakin Netflixin sarjaa House of Cards -jaksossa (vieraana Mika Ripatti) puhetta miten vaikuttavaa voi olla laatusarjan "ahmiminen", siinä voi esimerkiksi viikonlopussa viettää suuren osan valveillaolostaan intensiivisessä toisessa todellisuudessa, joka viimeistään unissa eletään omaksi. Siksi televisiosarjoista voi parhaimmillaan olla kirjallisuutta muistuttava merkitys.

    Keskustelussa esillä ollut sana "solisti" toi mieleeni juridiikan maailmankin hyvin sopivan kielikuvat laulumusiikista: on yksi asia olla ammattisolisti ja toinen laulaa ammatikseen kuorossa (ensemblessa). Tavoite on eri, eikä suinkaan aina kuorossa matalampi. Suomessa juuri vieraileva The King's Singers on tästä hyvä esimerkki, heidän levyillään ja konserteissaan heillä on välillä ollut soolotehtäviäkin, mutta clou on juuri kuuden äänen yhtyminen yhdeksi mestarilliseksi kokonaisuudeksi. Osalle juristeista on tärkeää hallita instrumenttinsa yhtä suvereenisti ja silti alistaa se jatkuvasti kokonaisuuden intonaatioon ja sointiin. Jätän viisaammille tunnistaa eri tilanteet, mutta esimerkiksi alituomari tai hallintovirkamies on minusta ilman muuta kuorolaulaja.

    VastaaPoista