Sivun näyttöjä yhteensä

11. lokakuuta 2013

Nagra



Monta kertaa jouduin näyttämään vain poliittisesti pätevälle Ylen toimittajalla, miten nauhuri toimii. Nauhanpujottaminen otti koville ja samoin oivallus, että äänitystä varten oli painettava kahta nappia. Kuvan Nagra on 50-luvun alusta. Juuri tuollaisia en ole minäkään nähnyt luonnossa.

Jokisipilän ja Könösen ”Kolmannen valtakunnan vieraat” uutuuskirjasta kirjoitan, jahka kiukkuni laskee. En osaa vieläkään sivuuttaa tyynen suvereenisti tekstiä, jossa kirjoittajat eivät ole käsittäneet edellytystensä rajallisuutta. ”Mitä harvempi kokki sitä parempi soppa, voi sanoa, kun Mannerheim ja Ryti olivat yhdessä kauhan varressa…”

Aion kirjoittaa siksi, että kirja on hyvä selvitys saksalaismielialan kasvusta ja laajuudesta Suomessa ennen sotia. Se toimii erinomaisesti myös väärän hienotunteisuuden murtajana. Totuttua tarkempi selostus Hitlerin Saksan yhteyksistä sille myötämielisiin kulttuurivaikuttajiin on tarpeen. Meillä kai muistetaan nykyisin vain Olavi Paavolaisen kaksi komeaa kirjaa, ”Risti ja hakaristi” ja ”Kolmannen  valtakunnan vieraana”. Ne ovat puhuttelevalle tavalla ambivalentteja kirjoja. Lukijan on helppo uskoa, että juuri noin Saksa saattoi vaikuttaa, sekä kauhistuttaen että hiukan hurmaten. Rehellisyyteen taipuvainen nykyajan ihminen maistaa tämän saman Leni Riefenstahlin 30-luvun elokuvista (”Tahdon riemuvoitto” ja Olympia).

Uuden kirjan keskushenkilöistä yksi pariskunta on ehkä vajonnut tuntemattomuuteen. Sen he toki ansaitsevatkin: Maila Talvio ja hänen puolisonsa professori J.J. Mikkola. Maila Talvio kuoli 1951. Hänen alituinen aisaparinsa V.A. Koskenniemi kuoli vasta 1962. Jo Eino Leino pilkkasi tätä kaksikkoa (”Maan parhaat”), ja eräs suomalainen jakolinja halkaisi ainakin klassilliset lyseot toisaalta Koskenniemen ja toisaalta Leinon ihailijoihin. Edellinen oli erinomaisen oikeistolainen ja samalla saksalaisessa hengessä yleishumanistinen – viittaan sanalla humanistisiin tieteisiin enkä ihmisrakkauteen. Jälkimmäinen oli hänkin rakentamassa Suomelle syvää menneisyyttä. Keskenkasvuiset kenties luulivat, että ”Helkavirsien” takana olisi jokin historiallinen todellisuus, vaikka kysymyksessä oli suuren runoilijan mielikuvitus – jopa siten, että ”Tumma” on luultavasti tiedoitta ja tahattomasti syvästi ”psykoanalyyttinen” epäsankarin kuvaus, samanaikaisesti ajaton ja verrattomasti aikaansa edellä. Eli Leino liittyi kirjoituksillaan ja lehtimiehen toiminnallaan meillä pohjoisen kukkana kuihtuneeseen eurooppalaisen vapaamielisyyden ja avoimuuden perinteeseen.

En suostu tuomitsemaan Talviota ja Koskenniemeä kirjailijoina. Heillä on molemmilla tekstin sirpaleita, jotka sopisivat edelleen hyvin karjakkokoulun oheislukemiseksi, mutta sellaisia oppilaitoksia ei taida enää olla, eikä sen hengenlaadun edustajia liioin.

Jokisipilän ja Könösen kirjassa yskähtelin vaivautuneesti usein toistuviin maintoihin milloin minkin tilaisuuden ”suorasta radiolähetyksestä” ennen vuotta 1939. Korostus tarkoittanee, että asialle olisi pantu erikoisesti painoa. Suomen ensimmäinen muu kuin suora radiolähetys lienee ollut Svinhufvudin presidenttikauden viimeinen uuden vuoden puhe. Aikakauden tekniikka tunsi vain kolme minuuttia vetävän pikalevyn. Toisin sanoen kaikki radiolähetykset olivat olosuhteiden pakosta suoria.

Olen muuten Martti Jukolan ja Pekka Tiilikaisen ihailija. Hipoo käsittämätöntä, että he osasivat puhua siedettävää asiaa puolen tunnin urheilusuorituksen ajan ja Tiilikainen ulkolähetysauton aikakaudella jopa 50 kilometrin hiihdon. Kun miehet olivat häipyneet metsään, oli keksittävä kahden ja puolen tunnin ajan jotain sanomista. Ainoa keventävä numero oli väliaikojen ilmoittaminen, ja niistäkin oli laskettava käsipelillä tilanteet, kilpailijat kun lähtivät matkaan useimmiten minuutin välein. Samaan ihailtujen joukkoon liitän sen toimittajan, joka selosti 1944 Helsingin pommitusta Fabianinkadun radiotalon katolta, suorana siis.

Aiheesta on ilmestynyt viime vuosina pätevää kirjallisuutta. Mutta ”magnetofoni” oli siis saksalaisen AEG:n Telefunkenin nimeen liittämä tavaramerkki, ja saksalaiset olivat äänen taltioinnin uranuurtajia. Paperilla päällystetty ferriitinauha oli kova keksintö. Se korvasi teräslangan. Vaikka itse keksintö on vanhempi, tämäkin on sotateollisuuden saavutuksia. Etenkin eräät diktaattorit havaitsivat hyväksi järjestelyn, jonka turvin he puhuessa radiossa Bremenissä saattoivat olla samanaiakisesti pahantekijöiden tavoittamattomissa Berliinissä. Joskus tapahtui kommelluksia. Stalin sai sen Mozartin pianokonserttonsa, joka hänelle kuuluu olleen kuollessaankin sänkynsä vieressä levylautasella, vasta järjestelyjen jälkeen. Hän oli kuunnellut sitä radiosta ja tahtoi levyn. Lähetys oli suora, joten korkean toverin tilauksen toteuttamiseen meni melkein vuorokausi. Oli pyydystettävä se pianisti ja sinfoniaorkesteri, prässättävä levy jne. Toisin sanoen musiikkia levytettiin kovasti, ja monet äänitteet on puhdistettu niin onnistuneesti, että 30-luvun taltiointeja kuuntelee mielikseen.

Tuo Nagra-merkkinen kannettava avokelanauhuri oli siis radiotoimittajan tunnus. Sitä ei anasittu kevyesti. Nagrassa oli sen verran kantamista, että tehtävään nimettiin mielellään joku siihen toimeen halukas ja esteetön avustaja.

Laitteen omituinen nimi on perustajan päähänpisto. Hän oli Sveitsissä toiminut Puolan pakolainen, ja nimi lienee puolaa. Sveitsistä oli peräisin myös minun nuoruuteni ihanne, Revox. Joka onnistui hankkimaan Revoxin avokelanauhurin oli samalla lunastanut itselleen pääsyn kulttuurieliittiin. Nyt ne ääninauhat lienevät palvelleet täysin kengännauhoinakin. Laitevalmistajina kunnostautuivat tietysti myös Uher, Grundig ja Philips. Isäni sai kuorolta onnistuneen Amerikan matkan jälkeen Philipsin nauhurin, joka on tallella. Äänitin siihen ”Kankkulan kaivolla” –ohjelmia ja muuta vakavahenkistä aineistoa noin vuodesta 1960.

Mutta helo kyynel herkähtää, kun ajattelee Tandbergia. Sonyn (Walkman) muutettua maailman C-kasetilla Tandberg toi sitten markkinoille lopullisen kasettidekin, joita oli jossain vaiheessa maan kaikissa kouluissa, vaikka niillä ei kouluissa paljon mitään tehty. Ilmoitan ylpeänä siirtäneeni oman Tandbergini seuraavan sukupolven omistukseen. Mukana tuli pari sataa kasettia, muun muassa Bachin kaikki sävellykset ja Coltranen kaikki levytykset. Olin saanut viimeksi mainitut lainaksi Jaakko Jahnukainen –vainajan pojalta, jolle vielä kerran kiitos. Vuosi oli 1969. (Toinen kuuntelija oli vauva, jonka suostumusta en tullut kysyneeksi.)

19 kommenttia:

  1. Nuo musiikkitaltioinnit tuolta 30- ja miksei 40-luvultakin ovat siinäkin mielessä mielenkiintoisia, että toisin kuin nykyään, ne ovat suurin piirtein aitoja soiton taltiointeja. Nykyäänhän äänitetään yhtä konserttoa useita päiviä ja sitten surutta yhdistetään kelvot pätkät sieltä täältä eri osien sisältä yhdeksi esitykseksi.

    Saadaanhan tällä tavalla tietysti komeita esityksiä, mutta liiankin virheettömiä ja steriilejä.

    VastaaPoista
  2. Ilahduin ja yllätyin kun Dacia Marainin Voci-kirjan korvaamaton Nagra yllättäen hyppäsi esiin ihan lihana ja verenä (= valokuvana). Luimme tätä Dacia Marainin (melkein) ainutta dekkaria Helsingin seudun kesäyliopiston italian kielen Crimi-kurssilla pari kesää sitten, ja seurasimme päähenkilön, Michelan, seikkailuja kallisarvoinen Nagra seuranaan. Kun radiotoimittaja Michela sitten joutui luopumaan tästä "kumppanistaan", hän totesi olonsa olevan todella "tyhjä". Murhaaja selvisi kurssin aikana, mutta mysteeriksi taisi jäädä, millainen tämä tarunomainen Nagra oikein oli - nyt se selvisi. Kiitollisin terveisin, Enneli

    VastaaPoista
  3. Kuvittelemme, ja paljonhan sitä teemme, ettei teräslankanauhurista siirrytty modernimpaan rautajauhoaon ihan vain kuluttajien painostuksesta vaan että kyseessä oli valtiovallan tilaus (tavallaan kuin Nokian puhelinhommassa). Koska Saksa tallensi jokaisen ulkomaanpuhelun jo 1930-luvulla, ei varmaan kannattanut vääntää rautalangasta vaan halvemmasta materiaalista.

    Ja lopulta muutkin käyttäjät hyötyivät keksinnöstä.

    VastaaPoista
  4. Onneksi blogisti pysyttelee menneessä maailmassaan eikä yritäkään ottaa kantaa ajankohtaisiin asioihin kuten esimerkiksi Heidi Hautalan eroon....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eiköhän Hautalasta saa lukea ihan tarpeeksi muualta.

      Poista
    2. >>Onneksi blogisti pysyttelee menneessä maailmassaan eikä yritäkään ottaa kantaa ajankohtaisiin asioihin kuten esimerkiksi Heidi Hautalan eroon....<<

      HYVÄ että pysyy! Näitä "päivän polttavien asioiden" hämmentäjiä on kaikkialla ja ihan jo liikaakin, mutta vanhojen kaivelijoita EI TEHDÄ ENÄÄ!

      Suosittelen tällaiselle kverulantille vaikkapa palstanvaihtoa vauva.fi -foorumille. Siellä on hektinen meno pikkuasioiden parissa!!!

      Poista
    3. Elähän nyt hermostu...

      Poista
  5. Kun kehotit lukemaan vanhoja tietokirjoja, niin sehän pätee myös juuri noihin Paavolaisen matkakirjoihin. Olen lukenut molemmat jo kauan sitten ja muistini mukaan Paavolainen säilyttää ihailtavasti järkevän harkintansa asioita puntaroidessaan.

    Paljon järkevämmin kuin myöhempien aikojen taistolaiset - ja monet revaritkin - kommunistista diktatuuria ihaillessaan ja puolustaessaan.

    VastaaPoista
  6. Ei C-kasetti ollut Sonyn keksintö, vaan Philipsin, 60-luvun lopulta. Walkman oli vuosikymmentä myöhemmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä näin. Muuten Sonyllä itsekin työskennellyt Nokian kännykän kehittämisen avainhenkilö Matti Otala käytti Walkmania esimerkkinä vielä vaikeammasta tempusta kun kännykän pienentämistä taskuun mahtuvaksi pidettiin mahdottomana

      Poista
  7. "En suostu tuomitsemaan Talviota ja Koskenniemeä kirjailijoina. Heillä on molemmilla tekstin sirpaleita, jotka sopisivat edelleen hyvin karjakkokoulun oheislukemiseksi, mutta sellaisia oppilaitoksia ei taida enää olla, eikä sen hengenlaadun edustajia liioin."

    Muinaisessa nuoruudessani kiersi talosta taloon karjakko, aina päivän oli talossa ja yöpyi, sitten seuraavaan taloon. Muistan elävästi, kuinka karjakkoa asettui yöpuulle tuvassamme, sitä en muista kenen vuodepaikan hän sai, mutta varmaan jonkun, koska meitä asui tuvan ja kahden kamarin talossa kahdeksan yhdeksän henkeä ja talvella joskus sianporsaskin. 50- luvulla maaseudulla pelättiin kolhoosiin menemistä, kauhisteltiin, miten vieras voisi hoitaa meidän lehmiä. Mietin, että miten kunnalliskodit ja sairaalat toimivat. Nykyään Suomessakin alkaa navetoissa olla vähintään sata lypsävää ja karjakoita tulee Israelista asti. Veikkaisin, että eläinten hoitaminen on ihan yhtä vaativaa kuin vanhusten hoitaminen. Taloudellinen menetys on ainakin suurempi, jos tuotantoeläin kuolee kesken uransa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Talvio on kuollut, rauha hänen muistolleen, mutta Koskenniemi elää, eläköön!

      Poista
  8. >>Paperilla päällystetty ferriitinauha oli kova keksintö<<

    Blogistilla on näemmä taaskin mennyt "senat sakaisin". Minusta huomattavasti kovempi juttu taitaisi olla ferriitillä päällystetty paperinauha. Tämä saattaisi toimia paremmin jopa Nagrassakin. Tietysti muovi korvasi myöhemmin erilaiset "sellutape" -paperipohjaiset nauhamateriaalit...

    Huomatkaa nauhurin vieterivetoisuus. Toki (paristoilla tuotettua) sähköä tarvittiin eletroniikan puolelle itse nauhoitukseen, mutta eniten sähköä kuluttava toiminto oli jousivetoinen kuten savikiekkosoittimissakin. Lisäksi nauhan kulku oli melko helppoa stabilisoida..

    VastaaPoista
  9. Ylen Arkistojen helmiä ylpeenä esittää,
    Pekka Tiilikainen (alk. Pjetor Tiilikoff):
    ”Yhteiskunta omistaa naiset.”

    VastaaPoista
  10. Kaipa saksankielisillä oppikirjoilla (ja niiden käännöksillä) 30-luvulla oli oma vaikutuksensa suhtautumisessa saksalaiseen kulttuuriin ja sitä kautta saksalaisuuteen.
    Saksankieli aiheutti nostetta verrattuna vanhoihin vihattuihin ruotsin- ja venäjänkielisiin teksteihin ja oppeihin. Oli jotain uutta opittavaa.

    VastaaPoista
  11. Jokisipilän - Könösen kirjan ostin ja luin. Jatkosodan osalta suomalaisten aktiivisuus on jo ennekin todettu, mutta uutta täsmätietoa oli, että kauttakulkuasiassa yhteydenottoa Mannerheimiin oli pohjustettu jo etukäteen porukalla, johon kuuluivat mm. Nordsröm ja Talvela. Sen sijaan talvisodan taustasta ja sen rauhasta on melko uudenlainen tulkinta ja mieleen tulee Ylikankaaseen kallistuva suunta, vaikka se kirjassa kielletäänkin. Ylikangashan on sanonut, että asiasta pitäisi jonkun nuoren tutkijan tehdä uusi selvitys ja että kyllä se vielä tulee, odotellaan. Kuten myös blogistin kiukun laskemista.

    VastaaPoista
  12. Olen usein ihmetellyt tuota Koskenniemen halveerausta. Sekö saksalaismyönteisyys siinä eniten korpeaa ? En ole asiatuntija. VA on kait sitten ollut ikävä ihminen vaikkakin huippusivistynyt. Jotkut hänen runonsa ovat hyviä, mikä on paljon minulle jolle suurin osa runoutta on roskaa. Tuubaa joka aukeaa vain runoilijalle itselleen eikä välttämättä hänellekään. Kunhan on vain laittanut sanoja peräkkäin ja niistä on muodostunut käsittämättömiä lauseita. Aforismit ovatkin sitten asia erikseen, vähän sanoja ja paljon ajatuksia.

    VastaaPoista
  13. Kun tuo Yle tuli mainittua, en malta olla kommentoimatta, kuinka minun korviani vihloo tuon Ylen radio-ohjelmissaan käyttämä siirtymäsinfonia elikkä siis ohjelmien välissä pauhaava musiikin pätkä!
    Eikö sitä voisi poistaa.
    (Blogivaeltaja)

    VastaaPoista