Sivun näyttöjä yhteensä

10. syyskuuta 2013

Elämäkerrat




Elämäkerrat menivät kerta kaikkiaan muodista. Sellaisten laatimista pidettiin epätieteellisenä ja lukemista arveluttavana.

Kirjallisuuden tutkimuksessa uuskritiikin keskeisiä opinkappaleita oli keskittyminen tekijän sijasta teokseen. Historiassa elämäkerrat ainakin haiskahtivat kunnialliselta ansaintakeinolta, hiukan samaan tapaan kuin jotkin paikallishistoriat. ”Kunnon tutkija” pureutui kaikin voimien ensisijaislähteisiin ja niistä välittömästi johdettavaan tietoon. Mikään ei voittanut vanhoja voudintilejä.

Tämä kaikki on muuttunut lähes huomaamattomasti. Kirjakaupassa on tällä hetkellä kymmenittäin uutuuskirjoja, joiden aiheena on yksi nimetty ihminen.  Silmäilin epäluuloisena aika hyvältä vaikuttavaa Zhukovin elämäkertaa. Mukaan lähti tällä käynnillä Tuunaisen erittäin vankka nide eversti, Mannerheim-ristin ritari Alpo Marttisesta. Kiinnostuin aika lailla. Marttinen toimi julkisesti Yhdysvaltain armeijassa. Sen sijaan nyt julkaistu sanailu ja sanaharkka suomalaisten diplomaattien ja lopulta Kekkosen kanssa on uuta. Laajemmin ei ole sekään tiedossa, että eräät suomalaiset kenraalit pitivät Marttiseen yhteyttä.

Tiedotus- ja tiedustelukanavista länteen, siis Nato-maihin, ei ole erikoisemmin kerrottu.

Elämäkertateosten ikuinen riesa on kirjoittajan rakastuminen kohteeseensa. Se on selvä, ettei kukaan kirjoita ihmisestä, joka ei ole hänen mielestään kirjoittamisen arvoinen, paitsi riittävän suuresta rahasta. Silti vanhoissa ja uusissa elämäkerroissa on tuskastuttava määrä apologioita eli puolustuspuheita.

En ole varma, onko objektiivista henkilöhistoriaa olemassakaan. Kaikkia omia odotuksiani vastaavat silti sellaiset teokset kuin Tuomo Polvisen Paasikivi-elämäkerta (I-V, 1989 – 2003). Polvisen poliittinen historia on luonnollisesti eräin kohdin vanhentunutta. Uutta tietoa on saatu. Silti henkilö, joka lukee vaikka koko hänen tuotantonsa aina vuodesta 1964, ei taatusti tee vahinkoa sielulleen.

Tässä kohtaa lukija huomannee, että jätä mainitsematta oman aikamme mittavimman elämäkertasarjan, Juhani Suomen Kekkosen (kahdeksan nidettä). Seikkaperäisemmän esittelyn tulee saamaan hänen Mannerheim-kirjansa, joka keskittyy päähenkilönsä presidenttivuosiin, mutta taustoittaa käsittelemällä myös ylipäällikköä ja entistä tasavallan presidenttiä. Alkuvaikutelmani sangen laajasta kirjasta on tuoreeltaan toinen kuin Jukka Tarkan lyhyestä arvostelusta ilmenevä. En pidä mahdottomana, että puhki kirjoitetusta aiheesta nousee esiin lukijaa palkitsevaa aineistoa.


Vielä vaivalloisempia ovat kieltämättä omaelämäkerrat. Lähdeaineiston takia ne ovat tärkeitäkin. Aikalaisten eli omien tuttavien muistelukset herättävät joskus ajatuksia muistin oikullisuudesta. Mutta työlästä on tietenkin lukea huonosti onnistuvaa jälkien peittelyä.

Tässä mielessä vanha tuomioistuinmenettelyn sääntö on kiertämätön. Kukaan ei kelpaa todistajaksi omassa asiassaan. Toisin ilmaisten: asianomaisen itse kertomalle ei pidä panna samaa painoa kuin sivullisen, esteettömän tahon tietämälle.

Pysyäksemme turvallisilla vesillä: myös poliittisessa historiassa laatu ja koostumus vaihtelevat suuresti. Mielestäni Edwin Linkomiehen ”Vaikea aika” on paras, ainakin Suomessa ylittämätön.

Väitän näin, vaikka kirja on selvästi puolustuspuhe. Se koskee kirjoittajan poliittista toimintaa ja etenkin pääministerikautta jatkosodan lopulla. Se on kirjoitettu sotasyyllisenä Sörnäisten vankilassa. Teksti on niin suorasukaista, että kirjoittajan määräyksestä se saatiin julkaista vasta 1970. Käsikirjoitus oli matkalaukussa Boreniuksen asianajotoimistossa. Heikki Borenius vanhempi oli avustanut Linkomiestä sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä. Mietimme joukolla ja yhdessä Otavan herrojen kanssa, tuleeko siitä syytteitä. Ei tullut, vaikka kunnianloukkauksen raja ylittyy siellä täällä, puoluetoveria ja poliittisia vihamiehiä luonnehdittaessa.

Linkomiehen kirja on ehkä kehuttu kuoliaaksi. Sitä on tapana kiittää ja mainita samalla roomalaisen reetorin suurenmoisesta tyylistä. Tuo maininta voi peittää näkyvistä sen tosiasian, että teksti todella on suurenmoisen hyvää. Missä määrin siinä on roomalaista retoriikkaa, siitä osaan esittää arvion. Kirjoittaja oli Rooman kirjallisuuden professori ja oli lukenut Ciceronsa. Niin olen minäkin. Kyllä siinä on sitä samaa. Muta kun tämä ei ole puhe vaan muistelma, vertaus on epätäydellinen. Linkomies oli ihmeellisen hyvä näkijä ja kuuntelija. Kauttaaltaan hänen kuvauksensa pienistäkin asioista ovat ihmeellisen eläviä, liikkuvia ja liikuttavia. Unkarissa 1943 ministeri-ylimyksen aamiaisella (nykykielellä lounaalla) tarjottiin kokonaisina keitettyjä pieniä porsaita ja hanhenmaksaa niin paljon, ettei se ollut lähelläkään loppua vieraiden suuresta määrästä huolimatta.

Lentävät havainnot rakentavat kuvan vanhasta ylimyskulttuurista, joka tiesi tuhoutuvansa kohta ja meni kohtaloonsa ilman suuria eleitä. Vuoden kuluttua kuvatusta tapahtumasta jotkut silloin paikalle olleista oli jo teloitettu saksalaisten toimesta ja muutaman vuoden kuluttua loputkin Neuvostoliiton tahdon mukaisesti. Eikä Linkomies viivy asiassa. Hän kuvaa.


Esimerkki tyylistä – saman koulukaupungin eli Rauman poikia. (Nuori Ryti) ”oli jossakin määrin ylimielinen…  Hyvin silmään pistävänä luonteen piirteenä oli kylmyys, niin että saattoi epäillä. oliko hänen rinnassaan lainkaan lämmintä sydäntä. Mutta hänen varmaa arvostelukykyään ja terävää älyään ei voinut olla ihailematta…” Linkomies oli tiettävästi aika pitelemätön ihminen, kun sattui sille päälle, mutta hänenkään älyään ja arvostelukykyään ei tule epäillä, ja sydän hänellä oli.

17 kommenttia:

  1. On helppo yhtyä siihen, että Linkomiehen Vaikea aika on paras suomalainen poliittinen muistelma.

    Unkarissa Linkomies kuuli amiraali Horthyltä tämän omaperäisestä suunnitelmasta: "Hänen tarkoituksena oli saada muutamia kymmeniä tuhansia suomalaisia nuoria miehiä siirtymään määräajaksi Unkariin, jossa he saisivat unkarilaiset vaimot. Näille suomalais-unkarilaisille perheille annettaisiin maata viljeltäväksi. Päämääränä olisi uudistaa Unkarin kansaa lisäämällä siihen tervettä suomalaista verta ja täydentää unkarilaisia rotuominaisuuksia suomalaisella sitkeydellä ja sisulla. Määräajan kuluttua suomalaiset miehet saisivat, jos tahtoivat, palata takaisin Suomeen, mutta vaimot lapsineen jäisivät kaikissa tapauksissa Unkariin."

    Voisi kuvitella, että Horthyn hanke toteutuessaan olisi herättänyt mielenkiintoa suomalaisten nuorten miesten keskuudessa.

    Lukija Laihialta

    VastaaPoista
  2. Rytin koulukaupunki oli tietenkin Pori. Ei Rauma.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä tietysti. Molemmat lienevät olleet koulujensa kuuluisuuksia. Linkomies kirjoitti ylioppilaaksi 16-vuotiaana. Ryti oli vastoin joskus väitettyä kympin voimistelija ja sosiaalisesti etevyyttään huomioon ottamatta normaali koulupoika ja opiskelija.

      Herrojen tiet ristesivät siis osakunnassa.

      Poista
    2. Eydin rintakuva oli todellakin Porin lyseon / Teljän lukion (jota kävin 1968 - 1976) ns. uuden puolen aulassa. Missä lienee nykyisin? Muistan, kuinka vitsailin "pistävästä katseesta", kun kuvan silmäkuopista nousivat esiin rautalanganpätkät...
      Linkomies oli SatO:n inspehtorina legendaarinen, erään tapaamani vanhemman polven seniorin mukaan "aika hullu äijä" vallantäyteydessään, mutta toisaalta kuulemma huumorintajuinenkin.

      Poista
  3. Mannerheim-kirjassaan Juhani Suomi käyttää usein lähteenä omaelämäkertoja. Kirja on hyvin ja vetävästi kirjoitettu, mutta välillä tulee omituinen tunne - ikään kuin lukisi parturin tuolissa Seiskaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eiköhän siinä ole sitä ihan samaa, mistä kirja syyttää Marskia, että miksi muisteloa kirjoittaa, "minä tarvisen rahaa".
      Asioilla mässäillään analysoimatta liiemmin niiden syitä (7:n Pasi Hörkkökin tekee sitä enemmän kuin J. Suomi).
      Mistä siis Suomi senkin tietää että Marskin pelot, jotka noin anakronisesti kerrottuina saattavat vähän säväyttää, olivat kuvittelua?

      Poista
  4. Juhani Suomen Kekkos-sarja pitäneekin lukea OMAelämäkertojen arveluttavaan sarjaan. Siinä määrin kirjoittaja täysin samaistuu kohteeseen, ja samassa määrin häpeilemättä selittää kaiken kohteen lähtökohdista ja kohdetta kiittäen. Vaikea ymmärtää, mikä ajaa ihmisen tällaiseen.
    Tilanne vielä jatkuu sillä, että muista henkilöistäkin kirjoitettaessa sama Kekkosta ihannoiva ja puolustava näkökulma säilyy. Jää hämmentävän pitkä varjo miehen (JS) töihin. En missään nimessä koe olevani Kekkos-vastainen, mutta ei tuollaista voi lukea..

    VastaaPoista
  5. Ryti kävi Porin lyseon, samasta opinahjosta valmistui isoisäni. Ryti oli syntynyt 1889, isoisäni 1896, eli ehkä heidän polkunsa kohtasivat. Minulle on kerrottu, että molempien kuvat ovat nyt jossain lyseon seinällä.

    VastaaPoista
  6. Vuoden kuluttua kuvatusta tapahtumasta jotkut silloin paikalle olleista oli jo teloitettu saksalaisten toimesta ja muutaman vuoden kuluttua loputkin Neuvostoliiton tahdon mukaisesti

    Edellä mainitun kirjoittaisin .. jotkut silloin paikalla olleista oli jo saksalaiset teloittaneet ...

    Ei millään pahalla anonyymin toimesta.

    VastaaPoista
  7. "Tiedotus- ja tiedustelukanavista länteen, siis Nato-maihin, ei ole erikoisemmin kerrottu. "
    Eihän niistä puhuta nytkään. mutta jotain on tapahtumassa kulisseissa, kun oikeuskansleri omakätisesti tarttuu virkamiehen krakaan, ja nyhtää supolta sen ulkomaisten yhdysmiesten pidon palvelu- ja ohjesäännön (jota mukamas ei ollut olemassakaan).
    Nämä, mitä nyt siinä peitellään ovat jytympää kamaa kuin Marttisen miesten meno. ..Ja, hei kamoon,
    eikä ole oikeaa tai väärää, vaan kuten Winston Churchill sen sanoi, eri mahdollisuuksia taiteeksi asti.
    Niin meilläkin, mutta me emme haluu jäädä itänaapurin armoille, eikä itänaapuri halua sitä ittekään että sille luodaan se kiusaus ett se alkas taas painaa tätä maata.

    VastaaPoista
  8. Omaelämäkertojista tulee mieleen Rudolf Höss "Auchwitzin komendantti" (suom.1959). Lukija saa kuvan elänvaiheissaan ja toimissaan mielestään kertakaikkisen korkeaa moraalia ja kansalaiskuntoa osoittaneesta henkilöstä.

    Albert Speer oli B.Russelin mielestä ainoa natsimuistelija, jonka muistelmia kannattaa lukea. Speerin lukuisia muistelmia onkin laajasti analysoitu, näytelmiäkin tehty. Mutta kylla Hössinkin muistelmat kannattaa lukea.

    VastaaPoista
  9. Tannerkin taisi vankeudessaan ennen kaikkea kirjoitella ahkerasti. Ja mikäpä sen terveelisempää pystyvälle, jos mahdollisuus annetaan, kuten mitä suurimmassa määrin kai annettiin.
    Törmäsin kauan sitten sattumalta Tannerin kirjaseen, joka käsitteli sitä, kuinka jotkut Saksan teollisuusyritykset hyvissä ajoin ymmärsivät siirtää arvokkaat US-patenttinsa ulkomaisille bulvaaneille. Aiheen ei olisi luullut erityisemmin Tanneria kiinnostavan, eikä se ollut ainakaan Suomen kannalta merkittävä. Tuumailin, että hän kuitenkin ajan kuluksi saattoi tuommoiseenkin perehtyä, eli hänellä oli vankilassakin käytettävissään hyvin lähteitä (tai oliko hän sitten johtopaikoilla ollessaan painanut mieleensä tai muistiinpanoihinsankin tämmöisiäkin asioita). Vai olikohan hänellä tarkoitus sittenkin osoittaa jotain suurpääoman kansainvälisyydestä tai kansallittomuudesta, enpä enää oikein muista oliko kirjassa jotain suuria linjoja.

    VastaaPoista
  10. Jos en väärin muista, niin Vaikea aika -kirjassa kerrotaan kuinka muistelmat kirjoitettiin ulkomuistista, ilman mitään lähteitä, vain kahdessa kuukaudessa (2kk) valmiiksi ja Linkomies itse sanoo jättäneensä kaiken sellaisen pois, mitä ei varmaksi muista.Loppuun liitettiin hänen pyynnöstään vielä kevään 1944 Moskovan rauhantunnusteluiden pikakirjoitusmuistiinpanojen mukainen selostus keskusteluista.

    Moskovan rauhantunnusteluidenkeskustelutekstit on olleet saatavilla pian sodan jälkeen, koska ne lienee otettu tuolta: Liite II Sotasyyllisyysoikeudenkäynnin pöytäkirjat nide IV, sivut 21-54, 23.1.1946

    Samat tekstit löytyy tuostakin kirjasta: Thede Palm: Moskova 1944 , aseleponeuvottelut maaliskuussa ja syyskuussa 1944, Suomentanut Risto Lehmusoksa, ilmestyi 1973. Kirja on käännös ruotsinkielisestä teoksesta Vägen till vapenvilla, vuodelta 1972


    VastaaPoista
  11. Aika usein tuntuu Linkomiehen kirja esiintyvän Kemppisen kirjoituksissa. Pari pikaista poimintaa:


    >>Linkomiehen kirja on ehkä kehuttu kuoliaaksi.<<

    http://kemppinen.blogspot.fi/2008/06/vaieka-aika.html


    http://kemppinen.blogspot.fi/2009/08/kohinaa.html

    "Sananvapaus… Olen ollut sensuroimassa viittäkymmentä tai ehkä sataa Otavan kirjaa. Yksi ensimmäisiä oli Linkomiehen ”Vaikea aika” (1970), jonka käsikirjoitusta säilyttiin Boreniuksen asianajotoimiston arkistossa. Viimeisin taisi olla Ylikankaan kirja jatkosodan teloitetuista (oikeudellinen ongelma teloitettujen nimien julkaiseminen).

    Se oli sitä aikaa.

    Nyt olen menettänyt todellisuuden tajuni, koska tätä tilannetta en ymmärrä."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, kukahan mahtaa arvostella aikanaan Jukka Kemppisen muistelmat?

      Poista
  12. Teen poikkeuksen. Lueskelen näitä Kemppisiä. Enkä kommentoi. Perin (oikeudellinen termi) isältäni Linkomiehen muistelmat ja luin sen kokonaan vasta tänä vuonna. Ihastuin todella elävään tekstiin, jota vastaavaa en ollut nähnyt.

    VastaaPoista