Vastauksia keskustelun kuumuudessa

Olin kyllä päättänyt jatkaa kommentit nähtyäni samasta aiheesta. Samalla te lukijat joudutte taas kärsimään kirjoitustavastani, jossa sana ”provokaatio” ei aina ole harhaan osuva.

Itse näet olen sitä mieltä, että Mannerheim oli suuri suomalainen, ehkä suurin, jos halutaan käyttää superlatiivia.

Aika usein olen maininnut pitäväni outona sellaista ajattelutapaa, että arvostuksen tai ihailun kohdetta pitäisi väittää joka suhteessa ylivoimaiseksi. Järkevästi ajatellen kukaan ihminen ei ole joka suhteessa ylivoimainen. Kukaties joku voisi olla samanaikaisesti maailmanmestari seiväshypyssä ja shakissa, mutta sitä en usko, että tuo tuollainen voittaisi lisäksi viulukilpailuja mennen tullen.

Meillä on kuitenkin tarve olla jotain tiettyä mieltä esimerkiksi Kekkosesta. Sekä hänen että vähemmässä määrin Mannerheimin elämään mahtuu monenkirjavia asioita, ja molempien suurmiesten uran suuri vaikuttaja on sama.

Historiassa puhuttiin vuosisatoja sitten johdatuksesta. Kun tuo ajatus irtosi uskonnollisesta asiayhteydestä, luuloteltiin edelleen, että ”kohtalo” lähettää oikean henkilön oikeaan aikaan oikeaan paikkaan. Järki sanoo ja kokemus kertoo, että näin se ei ole.

Asialla on historian suuri käyttövoima, sattuma, joka muuten on käsitykseni mukaan kaikkien elollisten toimintojen takana, milloin enemmän, milloin vähemmän.

Todennäköisyyden nimessä Mannerheimin ei olisi pitänyt selviytyä hengissä tsaarin upseerin puvussa junamatkalla Pietariin vallankumouksellisen mielivallan riehuessa maassa. Toisin kävi.

Sekä kansalaissodassa että talvi- ja jatkosodassa Mannerheimin asemaa helpotti se, ettei hänellä ollut kilpailijaa. Kuten eilen sanoin, Aarne Sihvo olisi saattanut olla. Suomen upseerikunta oli samanlainen kuin kaikkien muidenkin maiden upseerikunnat, eripurainen, salavihainen, kateellinen, väärällä tavalla kilpailuhenkinen. Tämä ei koska vain upseereita. Ilmiö on tuttu maan jokaisesta opettajanhuoneesta ja tarkemmin katsoen myös koulun pihalta välitunnilla. Kun yksi alkaa kohota, muut tekevät parhaansa vetääkseen hänet alas.

Minäkin haluaisin kirjan tai muun selostuksen, jossa Mannerheimin saavutuksia ja epäonnistumisia arvioitaisiin viileästi mutta asiallisesti. En ole löytänyt syvää viisautta niistä kirjoista, joissa Mannerheimia käsitellään havaittavan vihamielisesti. Sadat myötäsukaiset kirjat jättävät taas paljon kertomatta.

Teille, lukijat, korostan paria seikkaa. Valtavasta maineestaan huolimatta Mannerheim ei ollut vastuussa maan puolustamisesta ennen kuin talvisota syttyi. Armeijan johto oli rakentunut omia aikojaan. Sotaväen päällikkönä vuodesta 1933 toimineen jääkärikenraaliluutnantti Hugo Östermanin Mannerheim erotti kesken talvisodan. Kakkoskenraali Öhqvist sai komentaa myös jatkosodassa, mutta ei huipulla. Oeschistä Mannerheim ei pitänyt, mutta käytti häntä.

Kuuluisat everstit Mannerheim osasi sijoittaa tehtäviinsä. Alpo Marttinen oli talvisodan Suomussalmen voiton avain. Valo Nihtilä toimi päämajassa. Hyvin luultavasti moni operaatio, joista Airoa kiitetään, oli todellisuudessa Nihtilän käsialaa. Nihtilä oli huippu. Mannerheim kysyi häneltä aselevon jälkeen syyskuussa 1944, ryhtyykö eversti puolustusvoimien komentajaksi vai ottaako hoitaakseen sodan jälkityöt. Nihtilä valitsi jälkimmäisen. Tapahtuma  tunnetaan asekätkentäjuttuna. Nihtilä istui kolme vuotta vankina sen johdosta.

Totuutta ei saa kukaan tietää, mutta itse pidän täysin mahdollisena, että Neuvostoliitto halusi ottaa soluttamalla sen, mikä ei onnistunut kesällä -44 asein. Tieto armeijan toteuttamasta aseistuksen hajasijoittamisesta sai Neuvostoliiton sotilasjohdon mietteliääksi.

Suomen armeijan vahvuus oli tasaisuus – sama kuin koko maan sotien jälkeen. Mannerheim oli maailmansodan ainoa sotapäällikkö, josta on kirjaimellisesti totta, että vaikka hän hävisi sodan, hän voitti rauhan. Hän oli presidentti maaliskuuhun 1946.