Sivun näyttöjä yhteensä

25. elokuuta 2008

Vääpeli

Minulla meni maku armeijasta kotiuttamisjunassa. Ensimmäisenä siviiliyönä osasin rakentaa saattajana olleen vääpelin tai ylivääpelin – en muista kumman – elämäntarinan.

Hän oli ollut mielestämme hieman turhankin kova huutamaan, eikä hän ollut saanut mainetta asiallisuudesta eikä epäasiallisuudesta. Tuskin häntä panivat merkille esimiehet enempää kuin alaiset. Mutta sodassa hän oli väsynyt.

Kanta-aliupseerin ura oli sotien jälkeen todella ikävä ja heikosti palkattu.

Olin ymmärtänyt junamatkalla keskustellessamme – ensimmäistä ja viimeistä kertaa ihmisiksi – että häntä kiinnosti päästä hiljaisena pyhäaamuna kalaan, mutta vene oli huono eikä pyydyksissä ollut kehumista, kun ei ollut tullut kunnostetuksi.

Muutamat hänen virkatoverinsa erottuivat joukosta. Yksi oli miesten mies. Hänellä oli luonnetta ja kokoa ja hänen puheissaan oli painoa. Toinen oli raikuli ja sai nopeasti kosketuksen joukkoon eli niihin asevelvollisiin, jotka olivat ihmisen puheen tavoitettavissa. Kolmas oli yrmy, jonka vihaamista rakastettiin; hänellä oli jokin ihottuma niin että kasvot hilseilivät, kun hän rypisteli niitä. Keittiön ylikersantti oli tyhmä ja ylpeä siitä – hän oli pohjalainen.

Asevelvollisuus oli ollut minullekin maastoesterata, samantapainen suoritus kuin koulu. Useimmat meistä aavistivat hämärästi, ettei kunnostautuminen johtaisi mihinkään, kuten ei liioin laittautuminen silmätikuksi tai vetämättömäksi heittäytyminen.

Tämä kotiutettavia saattamassa ollut vääpeli jatkoi Tampereelle saakka. Jotain hän mainitsi sota-ajan lomalaisjunista. Ihmettelin sitä ja kysyin. Hän oli ollut viiden vuoden asevelvollisia eli joutunut olemaan myös välirauhan vakinaisessa ja sitten lisäksi jatkosodan samalla tavalla kuin kaikki muutkin.

En tiennyt, millaisia kursseja aliupseerien olisi pitänyt käydä. Osasin kuitenkin järkeillä, että kun hän ei ollut käynyt edes aliupseerikoulua vaan saanut ensin korpraalin natsan ja sitten toisenkin, hän oli nyt – vuonna 1963 – kokenut ja kouluttamaton 43-vuotias mies uransa huipulla tai itse asiassa huippunsa jo ohittaneena.

Siviiliammattia ei ollut eikä kai oikein suunnitelmiakaan aikanaan tulevan eläkeajan varalle.

Hän oli naimisissa mutta lapseton, ja hänellä oli sellainen ongelma, ettei hän ollut edes juoppo.

Hän oli jotenkin ärtynyt elämälle, mutta ei katkera.

Hänellä ei ollut halua sotamuistojen esittelemiseen ja hän mainitsi sellaisia yksikköjä, joista en tiennyt, ja paikkakuntia, joista en ollut kuullut. Impilahden muistin, koska muuan sukulaismies oli sieltä kotoisin ja pitäjän nimi oli mielestäni nolo. Sitä hän ei tullut maininneeksi, että heinäkuussa 1944 Impilahdella ammuttiin tykillä todella paljon.

Kuulo häneltä oli vaurioitunut niin paljon ettei tavallinen keskustelu sujunut aivan ongelmitta.

Hänellä ei tuntunut olevan mielipiteitä, ei erikoisempia muistoja eikä varsinkaan odotuksia.

Tämä oli asevelvollisuusaikani merkittävin kokemus. Olen vieläkin kiinnostunut vääpeleistä, koska he ovat ihmisiä, jotka yleensä tekevät sen, minkä tarvitseekin. Sen verran.

Rautatieasemalta kävelin sukulaisteni taloon ja aivan toisenlaiseen elämään.

24 kommenttia:

  1. Kävin armeijan samoihin aikoihin ja tunsin noita vanhoja aliupseerikapiaisia, jotka halveksivat kadettikoulun käyneitä lapsiluutnantteja sydämensä pohjasta. Mölyt oli pakko pitää mahassa, kun olivat juuri eläkkeelle menossa. Tekivät, minkä tekivät, eikä yhtään enempää.

    Iisi

    VastaaPoista
  2. Suorittaa asevelvollisuus..., pitää oikein maistella näitä sanoja.
    Käydä armeija..., toinen sanapari, mulle aivan vieraita.
    Nyt jo voivat tytötkin (Ruotsissa, Suomessa?)käydä armeijan, itse en kyllä olis kai siihen halunnut.
    Armeija, sota, asevelvollisuus. Sanat jo sinänsä ovat negatiivisiä suussani.

    Muistan pikkuveljeni armeijankäynnin ajoilta: touhusi hevosten kanssa, kun on sellanen hevosmies. Ja nyt on hänen poikansa pioneerikoulutuksessa.
    Veljeni on ylpeä pojastaan, mutta minä vaitonainen.

    VastaaPoista
  3. Kerroit kai sitten vääpelin tarinan paremmin kuin vääpeli itse, sillä se maistui ainakin minulle.

    Toisn minun kuulemassani tarinassa on yksi henkilö enemmän - aikuisuiteen astumassa oleva nuori omapäinen mies.

    VastaaPoista
  4. 70-luvun alun vapaaehtoisena 17-vuotiaana armeija tuntui leikkikoululta. Suurin harmini oli, ettei siellä oppinut mitään. Oppimiseksi en laske aseenkäsittelyä tai vastaavaa.

    Tunneilla ei saanut esittää hankalia kysymyksiä, kuten kuinka tuo metsässä samoilu piilosilla onnistuu kun ryssien taisteluhelikopterit rynnivät ympärillä lämpökameroineen jne, tai ei kysymyksiin saanut järkevää vastausta.

    Erottuivat kantapeikoista edukseen nuo sodan kyllästyttämät ja "tuhoamat" komppanianpäälliköt.
    Lienevätkö selvää päivää koskaan nähneet, mutta osasivat kohdella ihmistä ihmisenä omalla elämään kyllästyneellä tavallaan.

    Parhainta antia olivat nuo kertyneet ystävyyssuhteet, jotka ovat voimassa vielä tänäänkin.

    Palvelusasuna olivat pussihousut ja kummallinen pikkutakki, jonka irronneet napit sai kääntöpuolelta tulitikulla kiinnitettyä. Taisi olla viimeinen ikäluokka joka noita käytti.

    Parhain fiilis oli pitää jotoksilla Suomi-konepistoolia rinnuksilla. Lieneekö sama jolla isä aikoinaan tappeli, tuli joskus mieleen.

    Kerran olin hoitamassa erään luutnantin lapsia, kun pariskunta oli upseerikerholla juhlimassa. Aikamoinen kööri sieltä kömpi asuntoon ja minullekin riitti juotavaa. Se on vielä selvittämättä, illan keskustelu, että aikoiko Erkko rahoittaa ja kenen avustuksella, Kekkosen havitteleman pakolaishallituksen 1944 Lontooseen?

    VastaaPoista
  5. Niin se pian käypi minullekin. Nuo päivät tuhlatut nuo monet päivät nuoruuteni mun...

    VastaaPoista
  6. ad Bubu:
    Kuinkas kävikään; aloitin juuri asevelvollisuutta sivuavan sarjan kirjoittamisen blogillani, jonka ensimmäinen osa tuli ulos eilen
    http://uusi.ihmiskunta.org/index.php/home/historia/66-historiallisia-tapahtumia/810-idioottien-valta-voima-ja-kunnia

    VastaaPoista
  7. Kerroit kai sitten vääpelin tarinan paremmin kuin vääpeli itse, sillä se maistui ainakin minulle.

    Etkö huomannut?
    Kemppinen kertoi eri tarinan.

    VastaaPoista
  8. Minulle tämä tarina, joka on harmaa kuin kasarmi tai rautatieasema - sama paikka, ei kenenkään koti, mutta kaikkien henkilökohtaisen ikävystymisen omaksi vihkimä - on ikkuna keski-ikään. Se on minulla juuri alkamassa, keho näköjään tiesi sen paria kuukautta ajatteluani ennen. Ei tähän ole näemmä avuksi koulutus, edes aiempaa kokemusta ei voi hyödyntää - kuten vääpelillä, se on rynnimisestä, osin vapaaehtoisestakin, ei pakkoikävästä arjesta.

    VastaaPoista
  9. Aavistelen tässäkin postauksessa taustalla Kalle Päätalon vaikutusta. Viiden vuoden miehiä, huijattua ikäluokkaa. Hänestähän oli vähällä tulla juuri tuollainen apaattinen vääpeli. Onneksemme kävi toisin.

    VastaaPoista
  10. Niin. Piti vielä lisätä, etten nykyisin menisi mistään hinnasta armeijaan.
    En jaksa ymmärtää kuinka oikeat miehet antavat joidenkin kuukautisvaivojaan ja peniskateutta potevien varusmiesämmien huutaa ja komennella.
    Jo on aikoihin eletty.
    Vietnamin-sota taisi olla ensimmäinen, jossa iso osa kaatuneista aliupseereista oli omiensa "laukauksiin" kaatuneita.

    VastaaPoista
  11. Luulisi että puheliailla karjalaisilla olisi kekseliäämpiä nimiä kuin esim. Pitkäranta, Lahdenpohja tai Suojärvi. Siinä seurassa Impilahti on suorastaan runollinen.
    Eipä ollut Impilahdella paljoa jäljellä kun faija kävi tarkastamassa isänsä synnyinseutua. Tykistön työtä täydensi kun osa Impilahdesta poltettiin armeijan vetäydyttyä ja sodan jälkeen NL hoiti asutuspolitiikalla loput. Osa jäljellejääneistä kylistä metsittyi, koska niitä ei asutettu.

    VastaaPoista
  12. Taidan lukea Vääpelin tarinaa vähän samaan tapaan kuin Tapsa. Jotenkin tsehovihtavaa. Ei voi olla ajattelematta, millainen olikaan tuo minä, nuori mies, jonka mielestä Impilahti oli nolo nimi ja joka käveli sukulaistensa taloon.

    Noinkohan 1963 rakennettu tarina muistutti vähääkään tätä.

    VastaaPoista
  13. Ja sukulaisten talosta nousujohteisesti avioliiton satamaan... kunniallinen ammatti plakkarissa... mitä nyt noita runokirjoja välilä sitten niin kuin kaarnalaivoina.

    VastaaPoista
  14. OK:n mieleen tulee valitettavasti tästä tarinasta sairaala tai yliopisto.

    Yhtä leipääntyneitä, väsyneitä ja tunteettomia ovat ne monet, yleensä huonosti koulutetut mies- ja naispuoliset puurtajat, jotka nimettöminä ja kasvottomina katseilta ja välittämiseltä tai sen puutteelta suojassa palvelevat valtavaa instituutiota ja ovat uransa huipulla jo paljon ennen kuin Kuntaliitto juhlallisesti myöntää heille kultaisen eli kullattua metallia sisältävän ansionapin kaulukseen koreiden puheiden kera.

    VastaaPoista
  15. Tapsa kirjoitti:"Toisn minun kuulemassani tarinassa on yksi henkilö enemmän - aikuisuiteen astumassa oleva nuori omapäinen mies."

    Kuuntelin vasta podcastina Aristoteleen kantapään taannoisen ohjelman, jossa Kemppinen oli haastatteluvuorossa. Mainitsi, että perheensä oli hänen asevelvollisuusaikanaan salaa muuttanut Pohjanmaalta Helsinkiin "aivan tässä vastaikään, vuonna 1963". Sukulaisten talo saattaa siis viitata asuntoon, johon koti oli vaihtunut. Lapsuuden loppu jos mikä.

    VastaaPoista
  16. "Sukulaisten talohan" alkaa saada huimaavia ulottuvuuksia Rienzin muistin (Aristoteleen kantapää) myötä. Ja minä kun ajattelin, että kyse oli vain semmoisesta Ismo Alanko -tyyppisestä tapauksesta: "Ja mä kävelen tätä tyhjää tietä / taloon, jota kodiksi kutsutaan..."

    Mistä muuten tulee mieleeni: Missä viipyy Kemppis-radio-ohjelma? Kesä on ohi jo. Täällä odotetaan.

    Ja Rienzi, et sinä täältä katsoen kovinkaan keski-ikäinen ole. Keski-ikäiset - jotka yleensä ovat aika nuoria - eivät katsele laulavien naisten mustia sukkia eivätkä suhtaudu muuhunkaan maailmaan niin analyyttisesti kuin sinä. Ne tuplamansettiset hihasi, joita naiset eivät osaa silittää oikein, tosin hiukan huolettavat minua. Mutta muuten olet ihan riittävän villimielinen olemaan nuori tai vanhus.

    VastaaPoista
  17. Impilahti nolo nimi?

    Se on sentään Saarikosken synnyinpitäjä.

    "Läpäjävä vedenkalvo ...
    Vipajava kuva kuun.
    Älä katso. Älä valvo.
    Nuku tuoksuun tuomipuun.

    Vaivu uneen, niin et muista
    saman tuoksun huokuvan
    tuhansista tuomipuista
    rantamilla Laatokan,

    etkä muista kuvastuvan
    vielä kuulaampana kuun
    hopeaisen peilikuvan
    kotilahteen kaivattuun."

    Näin toinen saman lahden runoilija kaipasi kotiaan, oikeasti menetettyä. Muistanette Eila Kivikk'ahon?

    VastaaPoista
  18. Kiitos vaan Kemppiselle & kommentoijille erilaisesta päreestä.

    VastaaPoista
  19. Ad Omnia: Ei toki Impilahden nimwesssä mitään vikaa ole. Valitsin sen kertomaan jotain kokijan ennakkoluuloisuudesta ja estyneisyydestä ja myös jättääkseni mainitsematta Nieetjärven ja U-aseman, joka oli Impilahdella.

    Kartastakin katsellen on uskomaton paikkakunta.

    Harmillisia paikannimiä kyllä sitten löytyisi mm. Impilahden kylän nimistä - Räkäli jne.

    VastaaPoista
  20. Joo, vääpelin arvoisten sodan käynneiden työura taisi loppua siihen mistä alkoikin. Sittemmin kaiketi palkkaluokkia lisättiin ylivääpelin ja sotilasmestarin viroilla. Nyt ollaankin muuttamassa kantahenkilöiden arvoasteikkoa ansaintansa suhteen siten, että sotilasmestarin arvo jää pois. Kersantit täällä kuten USAn armeijassa alkavatkin olemaan sitten luutnantin tasoisia palkan nauttijoita puolustusvoimissamme.

    VastaaPoista
  21. Miksihän jotkut nimet tuntuvat rumilta ja jotkut kauniilta?

    Minulla on kerran ystävä, nimeltään Jääskeläinen, joka piti nimeään rumana. Minua se hämmästytti, sillä minusta se oli komea nimi, joka kertoo kantajansa suvun olevan Jääskestä.

    Ja kyllä me Kemppinen aavisteltiin, ettei se Impilahti sinusta enää nolo nimi ole. Eihän se mikään Ihantala ole, mutta Talin voittaa.

    VastaaPoista
  22. Nimistä.
    Asuin kymmenisen vuotta sitten Urjalankylässä, siellä Väinö Linnan kulmilla. Asuin Rutajärven rannalla. (Vaikka aina järven nimenä ei ole ollut Rutajärvi.)Siellä oli myös Kiimankulma ja Hunninko.
    Nyt opastan ystäväni kääntymään kotiini johtavalla soratielle Emmas håla -pysäkiltä.

    VastaaPoista
  23. Upeaa tunnelmointia, ja tuttua. On kuin lukisi Merta tai Haanpäätä, ja lopuksi Hyryä.

    VastaaPoista