Sivun näyttöjä yhteensä

1. lokakuuta 2007

Suuntavaisto

Hesarin Läpyskässä oli ihastuttava juttu. Toteutus nyt taisi mennä vähän pieleen, mutta mitä siitä – huippusuunnistaja tipautetaan helikopterilla pelkän kartan kanssa johonkin ja käsketään löytää ihmisten ilmoille.

Suunnistaja sanoo jutussa, ettei hänellä ole mitään varsinaista suuntavaistoa. Onneksi aurinko oli esillä niin että sitä voi käyttää kompassina.

Itse asiassa tuo jutun idea oli kyllä käytössä partiolaisten Gilwell-kursseilla jo vuosikymmeniä sitten, eikä siellä annettu karttaakaan eikä saanut kysyä keneltäkään mahdolliselta vastaantulijalta neuvoa. Porukka hinattiin side silmillä soutuveneellä jonnekin Saimaalle ja sanottiin että nyt aika alkaa. Ei annettu airojakaan.

Kyllä he sieltä partio-opistolle löysivät. Yksi henkilö, jolla sattuu olemaan sama sukunimi kuin minulla, pääsi käyttämään erikoistietojaan. Hän kun tuntee sattuneesta syystä mm. Saimaan koko valuma-alueen ilmasta ja osasi siten rantaviivan muodoista sanoa heti että olleen sillä ja sillä selällä ja suunta on tuonne noin. Ilmavoimilla oli sotien aikana suunnistusjärviä, kun radioihin ei voinut luottaa. Varmin oli Torsajärvi, joka on melkein nuolen muotoinen.

Suuntavaistosta on mainio selostus Valter Keltikankaan kirjassa Seitsemän tuntia erämaassa. Se on muutenkin yksi kymmenestä parhaasta kirjasta sotien jälkeen Suomessa.

Keltikangas oli näitä metsämiehiä, joista me puolisivistyneet emme vahingoksemme tiedä mitään, 05 syntynyt metsätalouden professori ja vuosina 1929-1931 Luiron, Etelä-Kemijärvenja Inarin hoitoalueen ynnä Kemijärven isojakometsien ylimääräinen metsänhoitaja.

Hän osallistui siihen 30-luvun metsänlaskentaan, joka toteutettiin kulkemalla vinolinjoin Suomi läpi. Hän otti pitkän linjan Tornion seudulta Petsamon äärimmäiseen kärkeen ja sillä matkallaan hän kohtasi myös kirveenkäymättömän, kulonkoskemattoman erämaan.

Minua innostuttavat suuresti hänen kuvauksensa aapasoista, joilta puuttuivat jänteetkin niin että paikallinen väestö piti niitä kesäkelillä täysin ylittämättöminä. Mutta suota pelkäämättömät metsäherrat – joihin muuten kuului myös maantieteilijänä suureen maineeseen noussut Väinö Auer – tunsivat kasvillisuuden niin tarkoin, että näkivät kaukaa, missä kohtaa on kasvilla rahkassa juurakko, ja menivät niin että rapa lensi.

Keltikangas käytti paikallisia lantalaisia ja saamelaisia apumiehinä ja tiesi ja tunsi jopa sellaiset legendat kuin Huhta-Heikin ja Raja-Joosepin. Lienee tuntenut Hihnavaarankin (Mosku). Aikansa kuluksi hän tutkiskeli poromiesten ja muiden suuntavaistoa ja paikallistuntemusta ja esittää eri kannan kuin Helsingin Sanomat. Suuntavaisto on enimmältään maastonmerkkejä, jollaisina Saariselällä toimivat myös tunturien muodot.

Hän esittää käänteisen todistuksen kertomalla paikallisesta erämaan asukista, joka eksyi aina. Kyllä hän sitten löysi jäljilleenkin, mutta vasta eksyttyään.

Koltat olivat siitäkin viisaita, etteivät he lähteneet edes omille mailleen, jos oli tymä.

Keltikankaan havainnon mukaan miehen jokavuotisen asentopaikan lähellä kilometrin päässä saattoi olla vaikkapa kuru, jossa asianomainen ei ollut koskaan käynyt. Paikallistuntemus ja suuntatietoisuus on siis verkko, ei kartta.

Sen toki ymmärtää jokainen, ettei pohjoisen mies ilman aikojaan maleksi. Ellei olla minnekään menossa, ollaan jostain tulossa. Se että kuljeskellaan muuten vain, on herrojen meininkiä. Suorien linjojen kulkeminen – kärjessä kouliintunut ylioppilas tai teknikko kompassin ja kukaties suuntakehän kanssa – oli selityksen jälkeen ymmärrettävissä.

Pahassa maastossa, kuten Naskaman kairassa, kanta-asukas saattoi tuntea alueen, joka on noin kymmenen kilometriä kanttiinsa, ei enempää. Nuoremmilla oli virkatiensä eli ansapolkunsa, jotka tietenkin tunnettiin.

Luulisin että spatiaalinen hahmottaminen olisi sukua avaruusgeometrian tajulle eli että se on erikoislahjakkuus. Me tavalliset pösilöt toimimme niin, että jos jonkin palikan voi kiinnittää vaikkapa neljällä eri tavalla, kokeilemme ensin kolme kertaa ennen kuin tärppää. Olen pitänyt tilastoa USB:eista, joiden kanssa joutuu näpräämään lähes päivittäin. Siinä on kaksi mahdollisuutta, oikein ja väärin. Yritän sitä väärin päin noin 80-prosenttisesti. (Ei-tekniikan tohtoreille: - USB-koloja on koneissa sekä vaaka- että pystysuorassa ja useinkin paikassa, johon ei näe, ja kolo on täsmälleen sellainen, ettei siitä oikein saa selvää sormin tunnustelemalla.)

Avaruuden hahmottaminen eli tilantaju saattaa olla se ominaisuus, joka teki ihmisestä rakentajan noin 30 000 vuotta sitten. Luolataide osoittaa, että silloin taito oli kehittyneempi kuin nykyisin.

Arvattavasti myös suuntavaisto oli toista – tiedämme jokseenkin varmasti, että yksittäiset ihmiset osasivat pistellä soiden ja metsien ja Alppien läpi Itämereltä Välimerelle ja vielä pyydystää ruokansa ja järjestää itselleen suojan ylettömiltä säiltä. Ei ole mahdotonta, että joku talsi Atlantilta Alaskaan.

Se ehkä on vitsi, että ”Seitsemän veljeksen” Taula-Matti osasi osoittaa kyntensä mustuaisella, millä suunnalla on vaikkapa Sotkamo. ”Vaikka ampuisit.”

Sama mies, joka lopetti johdonmukaisesti kaikki tarinansa. Tämä sitaatti vain suklaarasiana teille, ihanan kielen ystävät:

TAULA-MATTI. Niin, kuinkaspa kävi? Tultiin siitä oikein moiselle aukolle, heiluvaan suohon, ja suksilla sujuttiin yli tuon pöhisevän haudan. Löydettiin monta lämpöistä kurjenpesää, ammuttiin monta kirkuvaa kurkea, pullistettiin pussimme munilla ja höyhenillä, ja kurjet viskasi mies aika rykelmänä olallensa. Ja sitten me ryypättiin. – Siitä lähdettiin liesuun taas, koirat ja kurjet niskassa, yli helluvan ja hyllyvän, porisevan ja pirisevän rämeen; ja usein oli uros menemäisillänsä kuun kullan päiviksi ijankaikkiseen syvyyteen, niskassa mariseva koira. Mutta tultiinpas kuitenkin mäikyvälle mäelle taas, navealle taipalelle, vaikka märkinä kuin uitetut hiiret. Siihen rakennettiin yöleiri, tehtiin heiluva tuli ja riisuttiin päältä lotisevat nutut. Eikä siinä muuta kuin tempasit tuppeen vaan sekä housut että paidan, tuppeen kuin ankerjaannahan. Höyrysivät pian vaatteet oksilla, kihisivät kurjen-munat mujussa ja me itse nyt kääntelimme ja vääntelimme tuossa tulosen herttaisessa hauteessa, ilki-alastomina kuin öiset kyöpelit. Ja sitten me ryypättiin.

24 kommenttia:

  1. Ellei olla minnekään menossa, ollaan jostain tulossa.

    Tämä minua risoo. Kaupungilla kävellessä tuttu vastaantulija aina kysyy "moi, mihin olet menossa"
    Ketään ei milloikaan kiinnosta mistä olen tulossa. Mikä ihmisiä riivaa.
    Vastaankin tästeenpäin "" En ole menossa, olen aina tulossa".

    VastaaPoista
  2. Ei ihan yksinkertainen asia, mutta tuttava, sopivan lajin insinööri ja navigaattori, esitti kerran minusta uskottavan teorian suuntavaistosta, jota tavallaan voisi verrat Malcolm Gladwellin "välähdykseen".

    Ihminen, jolla kokemus yhdistyy hyvään kolmiulotteiseen havaintokykyyn voi tiedostamattaan lukea merkkejä ympäriltään, juuri näin, missä kasvaa jokin kasvi, missä ei, kuinka maa kallistuu, miten vihreitä puut ovat ja miltä ilma tuoksuu, ja osaa tästä, tiedostamattaan, rakentaa eräänlaisen päänsisäisen mallin, niin että tietää sitten mitä on ja missä.

    Itse erehdyn harvoin ilman suunnasta enempää kuin 5 astetta, mutta lauantailta on huonojakin kokemuksia. Arvio meni ennen kuin sain aistini takaisin, 3o astetta pieleen. Pahin koskaan metsässä pieleen mennyt arvio.

    Sitten taas, jos on kartta päässä, niin aika helppo on näyttää missä päin joku on. Ei siinäkään yleensä yli viittä astetta erehdy.

    Vaimoltani eräänlainen huippusuoritus oli arvio auton suunnasta välittömästi sen jälkeen kun oli auto jäänyt näköpiiristä, 120 astetta pieleen arvio auton sijainnista.

    Äitini puolestaan oli sitä mieltä että lyhin reitti vanhalta oopperatalolta Petikkoon, menee Lauttasaaren kautta, ja puolestaan Petikosta Malmille lyhin reitti kulki Tikkurilan, Puistolan ja Jakomäen kautta.

    VastaaPoista
  3. 1922 syntynyt isävainajani oli kotoisin Joel Lehtosen maisemista. Muistan tapauksen lapsena 1950-luvulla, kun hän saariretkellä Saimaalla rupesi muistelemaan omalta isältään oppimiaan taitoja ja teki kahvinkeittoon tuohuksen: siis tuoreesta tuohesta astian, joka laitettiin kiehumaan poikkipuun varassa nuotion/hiilloksen päälle. Työväline oli puukko. Ensimmäinen tuohus ei pelannut, vesi valui raosta ja kiroilua kuului, mutta toinen toimi, ja kahvi kiehui ja valmistui.

    Harmittaa nyt, etten pyytänyt opettamaan taitoa, enkä siis voi opettaa sitä omille pojilleni. Metsässä osaan jotenkuten kulkea, mutta en isävainaan tavoin, joka oli siellä kuin kotonaan eksymistä pelkäämättä. Hän kuitenkin eli koko sodanjälkeisen elämänsä kaupungeissa eikä harrastanut luonnossa käyntejä kuin satunnaisesti.

    Meinaan tällä sitä, että meidän sukupolvillemme todellinen luonnossa pärjääminen on lähellä takana, mutta taidot eivät ole useinkaan siirtyneet.

    VastaaPoista
  4. Ad Petja Jäppinen:

    Meidän suvussa ennätys on äidilläni, joka on eksynyt omassa makuuhuoneessaan, tosin yöllä. Vaikka ikää on, kysymys ei ole dementiasta.

    VastaaPoista
  5. Ad Jarmom:

    Ellei se ole liian cornya, käytettävissä olisi "Ollin" Otso Kirjosiiven klassikko 30-luvulta:"On vaikea tulla toimeen, kun ei ole tointa, johon tulla."

    VastaaPoista
  6. Ad Anonyymi:

    Ainakin osasin tuon - partiotaitokilpailuissa saattoi olla noita tehtäviä. Ellen erehdy, onnistuimme kerran Topparin Jussin kanssa keittämään teeveden käyttäen kattilana taiteltua kirjoituspaperiliuskaa, mutta se on kieltämättä tarkkaa hommaa - onnistuu kyllä.

    Henkilö, joka ei eksy Enonvedellä ja Sorsavedellä, on aikamoinen tekijä. Olen liikkunut sen verran Kolovedellä, että ymmärrän pysytellä kunnioittavan välimatkan päässä Oravin puolella.

    VastaaPoista
  7. Kyllä tukevasta paperista voi taittaa keittoastian.
    Vesi sisällä ei kuumene niin paljoa, ettei se pitäisi ulkopintaa alle syttymislämpötilan.
    Niksi on oikeissa taitoksissa, että vesi pysyy sisällä. Paras syntyy jos on käyttää muutama neula tai klemmari, joilla saa nurkat pysymään kasassa.

    nimierkillä: ihmeteltävää serkkupojille jo vuodesta 1970

    VastaaPoista
  8. "..Mutta Joycen Odysseuksen voisi ehkä kääntää uudestaan."

    Eikös LeeviLehto sitä parhaillaan teekin: http://thefinnishulysses.blogspot.com/

    VastaaPoista
  9. Tekö puolisivistynyt? Kuulostaa vähättelyltä.
    Vaisto on varmaan osuva sana, koska monet luonnon merkit huomannee alitajuisesti. Esimerkiksi järven läheisyyden voi jotenkin haistaa umpimetsäänkin.

    Isoisäni oli nuorena 1910/20-luvuilla kymppinä metsätyömailla, oliko se Keski- vai Pohjois-Pohjanmaata, niitä Mika Myllylän seutuja. Hän oli edelläkävijä harjoittelussa siinä, että kehui suossa juoksemisen luovan hyvän pohjan, kun piti käydä tarkastamassa eri kohteita päivän mittaan. Suunnistusmetodeistaan en ole kuullut, ehkä maasto ei ollut yhtä vaikeaa sikäli.
    Sai sittemmin hiihdosta olympiamitalinkin, voisi oikeasti olla jonkinlainen esikuva Myllylän hullutuksille. Uskonnollisessa kylässä ei voinut harjoitella turhan takia, mutta tekevä keksi keinoja ja tekosyitä pitkiin hiihtolenkkeihin.

    Sellaisenkin muistan, että hiihteli jopa sadan kilometrin päivälenkkejä päästäkseen kisoihin. Junassa sukset herättivät 1916 santarmien epäluulon, että aikeena oli hiihtää Pohjanlahden yli ja lähteä jääkäriksi Saksaan.

    VastaaPoista
  10. eka pt-kisa meni 8 vuotiaana vartiossa nimeltä mammanpojat. asiantuntevana pääsuunnistajana.
    kartan mukaan tie oli kovin mutkikas ja siinä oli lyhyitä haaroja aina samaan suuntaan. Niitä en löytänyt ja aloin mennä ymmälleni, kunnes ohi pyöräili rastimies, joka ei hyväksynyt tulkintaani vaan kertoi, että kyseessä on korkeuskäyrä. Sittenpä alkoi löytyä rastejakin.

    VastaaPoista
  11. Seuraavalla kesäleirillä vartiomme nimi olikin vaihtunut mammanpojista vetävämpään friduna skigunaan, joskaan emme tienneet mitä se tai ne merkitsevät...

    VastaaPoista
  12. LÄhtekäämme metsään kohtuun veljet, siellä pyllyilkäämme.

    Jättäkäämme taaksemme turhat torinat ja maallinen mammona; iskekäämme rikki pankkilukkarin ikkuna ja paetkaamme siitä; vapaana asuntovelasta, koroista,visan vinkumisesta ja kurjasta keskiluokkaisuudesta.

    Tällaista. Kysymys; onko Petja eksynyt keskuspuistoon?

    Tuosta suuntavaistosta tuli mieleen vuosi 1984 ja korppikisat Ivalossa. Siihen aikaan rajavartiolaitoksella oli sisskomppaniat sekä Rovaniemellä, että Ivalossa.

    Korppikisa oli n. 60 kilometrin mittainen suunnistus/vaellus läpi lapin laakean erämaa-alueen. Matkaan lähdettiin syyskuun säkkipimeässä illassa ja niin hän sinä taisi käydä että suurin osa "sisseistä" hyytyi parinkymmenen kilometrin jälkeen jollekin kankaalle tulistelemaan ja monet eksyivät, koska eivät olleet huomanneet laittaa kaulaansa poronkelloa.

    Vaan yksi inarilainen poromies suunnistí kartana avulla ja kartattakin ja osasi liikkua pimeässä metsässä kuin kotonaan ja voitti kisan muistaakseni 5 tunnin erolla seuraavaan kaveriin.

    tai oiekastaan kolmanteen, koska hopeaa sai poromiehen mukana ollut kaveri joka koko ajan roikkui sinnikkästi tämän lapin sissin kintereillä.

    Siis, joillakin on suuntavaisto toisilla taas ei...

    VastaaPoista
  13. Ad Varapygmi:

    Muistelen että tosi miehet, kuten Tapani Niku, hiihtivät ennen kapinavuosia harjoitusmielessä Kuopiosta Ouluun kilpailemaan ja sitten takaisin.

    Saattoi käydä harteille. Niissä oloissa hiihti oli jokseenkin varmasti tieurilla lykkimistä. Josta tuli mieleeni, että myös ensimmäinen muistamani Maakuntaviesti hiihdettiin 50-luvulla maantiellä. Meni köyhiltä pojilta suksia. Hiekka kirskui ja hevosenpaska lensi.

    VastaaPoista
  14. Ad Catulux:

    Hurjaa touhua. - Kunnioitukseni Erno Paasilinnaa kohtaan kohahti entuudesta, kun luin aikoinani hänen muistelmistaan, että hänestä tehtiin pohjoisessa sissijotoksen päätteeksi varusmieskersantti. Tarina on mieleenjäävä.

    VastaaPoista
  15. Ad Petja:

    Netistä löytyy - hiukan yrittämällä - perusversiot origamista. Suosikkini on kuutio, mutta kippoja eli tuokkosia olen taitellut joskus. Origamin perustaitos on ovela ja kätevä.

    Kerran kun oli tulossa lapsenlapsia kylään, riehaannuin ja ostin torilta piirakkapulikan eli mankelin. Verraton työkalu paperin taittelemiseen!

    VastaaPoista
  16. Catuluxille:
    Olen eksynyt kahdesti.
    Kerran Roomassa ja kerran Inkoossa.

    Kemppiselle:
    Mun sorminäppäryystemppuni on taittaa ravintolan kuitti yhdellä kädellä, kämmenpohjassa paperiveneeksi tuopin päälle.

    VastaaPoista
  17. Hiihtämisestä.
    En ole koskaan pitänyt siitä, mutta olen kokeillut.
    Koska olin jo kokeillut mutkamäkeä, hiihdin Pyhätunturin ympäri helmikuussa -77, sillä aikaa kun kaverit olivat mäessä.

    Komeat maisemat, mutta ei niin komeat että tekisin sellaista uudestaan.

    Sitä ennen minulla oli sukset jalassa tunnin verran vuonna -70

    VastaaPoista
  18. Ad Kemppinen: Sama mies oli kyseessä, matka kisapaikalle oli kuulemma tosiaan usein kovempi reissu kuin itse kisa. Palkinnonjaon jälkeen sai sujutella sitten taas kotiin.

    Pohjaa loi alkuvaiheissa jokaviikkoiset hiihtoreissut suksentekokouluun, yli sata kilsaa yhteensä per reissu. (Näissä muistelujen muisteluissa voi toki olla klappia, mutta tahallani en liioittele.)

    Tosiaan tienurissa tapahtui harjoittelukin alkuun - pimeässä, ettei kukaan nähnyt syntistä tyhjäntoimittamista.

    VastaaPoista
  19. Pöpelikköön on kiva mennä juuri talvella erityisesti 5-10 asteen pakkasella. Päivämatkoista tulee sopivan mittaisia, ehtii näkemään jotakin, on kuivaa ja lämmintä.

    VastaaPoista
  20. Bruce Chatwinillä on kiinnostava kuvaus aboriginaalien laulureiteistä teoksessa Bruce Chatwin: Näkymättömät polut (The Songlines, 1987).

    Australian aboriginaaleilla kartta oli piilotettu perintönä kulkeviin lauluihin, jotka kuvasivat uniajan esi-isien reitin, eli jos osasi heimon laulun tietystä reitistä pystyi kulkemaan koko mantereen poikki oikein. Kirjailija kuvaa kaivosinsinööriä, jonka autokyydissä oppaana on alkuasukas, joka sitten hermostuu: aja nyt hitossa hiljempää en millään ehdi laulaa reittiämme tuossa vauhdissa.

    VastaaPoista
  21. Nepalissa aina kysytään, mihin olet menossa. Pikimustia kun ovat tukkansa puolesta (vanhaksi harva ehtii), heitä ihmetytti erään nuoren naisen valkea tukka, kun kohtasivat vuoristopolulla ryhmän suomalaisia. Kysyivät kummissaan "mihin viette tuota vanhusta?"

    VastaaPoista
  22. Olen ollut huomaavinani että karjalaiset ja savolaiset antoivat aina uudestaan samoja nimiä kohtaamilleen uusille paikoille.

    Näin yhden hyvin tunnetun alueen suunnat, keskinäinen järjestys ja ehkä jopa niihin sopivat etäisyydet riittivät suunnistuksen tai orientaation lähtökohdaksi muuallekin.

    Mielikuvituksetonta toistoa, mutta toimivaa ja siksi nerokasta.

    Kotipitäjässäni evakkoon muuttanut kyläkunta järjesti uuden paikan asumisjärjestyksen samoin kuin kotikylässäkin oli ollut. Ikiaikaiset naapurit pysyivät ennallaan.

    VastaaPoista
  23. lisää Nepalissa tarpomiseen. On tunnettua, että Nepalissa ovat korkeimmat vuoremme - ja varmasti vaikenta kulkea paikasta toiseen. Matkalla Kathmandusta erääseen sairaalaan jouduimme käyttämään pienkonetta, joka laskeutui niitylle, josta piti vielä vaeltaa 8 tunnin päivä jalkaisin. Potilaat tuotiin selässä kantamalla

    Kantajille onneksi, nepalimiehetkin ovat pienikokoisia. Eurooppalaisen jokapäiväinen kokemus oli pään lyöminen oven kamanaan. Ystävämme, jotka työskentelivät syvemmällä vuoristossa, joutuivat kävelemään viikon päivät kyläänsä.

    Nepalin 1. auto - kuninkaalle - tuotiin Kathmanduun 1950-luvulla - kantamalla Pohjois-Intiasta.

    VastaaPoista
  24. Kun tässä on jonkinlaisesta herkkyydestä ollut puhe, niin nyt olisi kultakorvalla mahdollisuus tienata.

    VastaaPoista