Sivun näyttöjä yhteensä

8. lokakuuta 2007

Miten elokuvaa katsotaan

Elokuvaa katsotaan aivan eri tavalla kuin kirjaa luetaan.

Minun piti kirjoittaa tänään huomiota herättävä juttu eräästä mielenkiintoisesta aiheesta.

Sitten ilmeni muuta.

Olen toistellut, etten pidä elokuvista ja vältän hyviä kirjoja. Nyt kun muuan Mia sanoi, ettei hän siedä musiikkia, mutta kuuntelee kiihkeästi puheohjelma Radio Ykköseltä, aloin tuntea tarvetta täsmentää.

Kirjoista on kyllä ollut puhettakin. Merkittävä kirjailija miehittää mieleni ja valloittaa sen, elää ryöstämällä mieltäni ja jättää uusia uurteita aivoihini.

Jokainen ihminen joutuu jatkuvasti ratkaisemaan, miten hallita itseään (pitää joten kuten aisoissa) ja miten hallita eli siis selviytyä fyysisestä ympäristöstään.

Näitä kysymyksiä nimitetään perinteisesti taloustieteeksi.

Kirjailijat hallitsevat toisia ihmisiä ja muuttavat näiden fyysistä ympäristöä. Kun on lukenut Dostojevskia, maisema ei ole enää koskaa sama. Joku on siirtänyt jopa kallioita ja järjestänyt pensaat uuteen uskoon.

Minulle elokuva oli yhteinen kokemus, niin kuin kirkossa käynti tai kansakoulussa istuminen.

Siinä oli pyhyyden kosketus.

Ei pidä kuvitella, että pyhyys olisi jotenkin miellyttävä tai korkea asia. Muistaakseni hiisi merkitsee paikannimissä suunnilleen samaa. Pyhä, hiisi ja elokuvateatteri ovat paikkoja, joissa mieli vaikuttuu ja joissa käydään läpi tietynlaisia menoja.

Epäilen vahvasti, että konsertti kuuluisi tähän samaan luetteloon, mutta en ole käynyt pitkään aikaan enkä ole näillä näkymin menossakaan.

Kolmekymmentäviisi vuotta sitten aloin voida huonosti elokuvissa. Se oli sellaista aikaa. Pulssi saattoi hypätä omia aikojaan johonkin kahteensataan ja kaikkea.

Videot ja nyt DVD ovat muuttaneet kaiken, mutta kyllä elokuva tahtoo tempoa kuin näkki. Jos elokuva on todella hyvä - Bresson, Bergman, Tarkovski - ei tarvitse yhteen muistutella, millaiselta tuntui pienenä lapsena äkkisyvän pelko.

Mutta sama asia toisin päin. Jos on jotain hankalampaa ilmassa, silloin ei pysty helpolla lukemaan.

Nyt piti keksiä jotain sopivaa ja onneksi muistin alennuksella ostamani Blues Brothersin. Se teki tehtävänsä. Ajatukseton viihde ei toimi. Tuollainen toimii.

En ollut nähnyt sitä itsekään varmaan kahteenkymmeneen vuoteen, ja ensi-illasta on 27 vuotta ja Belushin kuolemasta 25.

Uskomattoman hyvä se oli ja ainoa lajiaan. Vaikea käsittää, että tuollainen syntyy television sketsiviihteestä ja että jostain löytyi niin hullu tuottaja ja niin paljon rahaa, että tämä kaikki voitiin toteuttaa. Luin että Chicagon keskusta muistutti kuvauksien aikaan taistelutannerta.

Senkin olin unohtanut, että toisin kuin arvosteluissa ja katsauksissa sanotaan, tuossa elokuvassa lyödän systemaattisesti vyön alle kaikki amerikkalaisuuden arvoja ja asenteita. Hiukan oudot sivujuonet, kutenIllinoisin natsit, kostonhimoiset sikaniskat ja Joseph Hellerin Jossarianin huoran mukaan muodosteltu kostonhimoinen, petetty morsian, joka räjäyttelee paikkoja, tulevat lopulta lähelle seuraavan vuosikymmenen eli 90-luvun oikeasti mustia elokuvia.

Tekniikka on postmodernia. Asiat on leikattu ja liimattu aikaisemmasta elokuvasta ja kirjallisuudesta ja tietysti musiikista. Belushin tiedostettu tai tuntematon esi-isä on tietenkin Buster Keaton, viileistä viilein. Hänelläkin oli aina miljoona poliisia ja armeija kimpussaan.

Koska Jake on myös kiero, elokuvan nimi voisi olla "Kunnon sotamies Jake kolmannessa maailmansodassa".

Kokemus: terapeuttinen vaikutus oli suuri.

Viime viikkoina olen lukenut kotona ääneen iltasatuna Svejikiä (suom. E. Balk). Nyt ollaan sivulla 435.

Terapeuttinen vaikutus on suuri.

12 kommenttia:

  1. Sitten lapsuusaikojen Nortamon Raumlaissi jaarituksi oli kirja, jonka jo pelkkä ymmärtäminen saati sitten nauttimenen vaati ainakin minulta ääneenlukua. Lukemisen vauhti laantui ja oli aikaa maiskutella nautiskellen lukemaansa.

    Kun iltasatuun on tottunut, pitää lukea vaikka hotellin hintalistaa ennen kuin nukkumatti tulee.

    VastaaPoista
  2. Kävin katsomassa Blues Brothersin tulevan rockhistorioisijan Santtu Luodon kanssa.

    Katsomiskokemus oli totaalisen erilainen meillä kahdella. Hän oli tosin valkokankaan äärellä kokemassa siitä viidettätoista kertaa, minulle se oli ensimmäinen.

    Vaikea olisi kuvitella menevänsä lukemaan kirjaa elokuvateatteriin. Ei tunnu samalta. Ja kuitenkin sitä aina yrittää katsoa nojatuolista elokuvia. Joskus vielä kirja sylissä.

    Elokuvateatterin tilan aiheuttama tunne ei ole minulle pyhyyttä, vaikka kyllä siinä jotain erityistä on. Itse olen taipuvainen kannattamaan enemmän kollektiivisia kokemuksia, vaikka "yksinäinen katsoja nojatuolissa" onkin tämä Hitchcockin paljon lanseerattu määritelmä elokuvakatsojasta.

    Elokuvan alkuaikoina kollektiivisuus taisi olla vahvempi ilmiö. Nykyään kollektiiviset ilmiöt tulkitaan yhä useammin häiriötekijöiksi.

    Paitsi lapsikatsojilla. Ja paitsi jos kamera asetetaan teatterin eteen ja ihmisten pullistuneita silmiä katsellaan välinpitämättömänä niiden yksilöllisistäeroista.

    VastaaPoista
  3. Katson elokuvia samasta syystä kuin moni lukee romaaneja; ehtikseni elää monta elämää tai päästäkseni ympäristöihin joihin minulla oikeasti ei ole pääsyä eikä edes halua työntää nenääni. Tieto avartaa ja lisää tuskaa.

    Huikaiseva, karmiva kokemus oli Fritz Langin METROPOLIS. Huomatkaa, se vuonna 2001 täysin restauroitu versio! Mikä elämys nähdä vuonna 1927 vamistunut mykkäfilmi, jonka tekemiseen osallistui 370 000 ihmistä.

    Onnistuin näkemään Metropoliksen myös huikeana musikaaliversiona Lontoossa 80-luvun lopulla. Valitettavasti jokseenkin karu tarina jäi siellä romanttisemman hömpän jalkoihin ja pyöri teatterissa vain pari vuotta tavallisen 30 vuoden sijasta. Lavasteet oli kuitenkin rakennettu tuon 30 vuoden mukaan. Nyt sitten harmitellaan, ettei sitä enää koskaan ole varaa rakentaa uudelleen näyttämöversioksi, ja ettei sitä silloin huomattu edes videoida.

    Selkäpiitä karmivan upea on Sergio Leonen ONCE UPON A TIME IN AMERICA.
    Sen arvoitukselliset viimeiset jaksot eivät ikinä häivy verkkokalvoltani vaikka niin haluaisinkin.

    Epäilemättä musiikki aiheuttaa huikeita, värisyttäviä kokemuksia myös, mutta siihen on vaikeampi hypätä mukaan ihan kylmiltään.

    VastaaPoista
  4. Animal Housessa on yksi vallan mainio kohtaus. Portaikossa soittaa siloposki kaunottarelle oodia kitaralla. Plutharkos kulkee kohdalle - katsoo ympärilleen ja Wham!

    VastaaPoista
  5. "Kadonnutta kahvilaa etsimässä" toimittaneet Eero Balk & Tapani Kärkkäinen

    VastaaPoista
  6. Korjaus METROPOLIS -tekstiini:
    Matikanopettaja sanoi, ettei merkonomin muuta tarvitse osata kuin laittaa pilkku oikeaan kohtaan. Suurempi viisaus kuin mitä silloin osasi kuvitella.

    Otetaan vaan yksi nolla pois tuosta avustajamäärästä, joka filminteossa pyöri, niin päästään lähemmäs totuutta. 37 000 ihmistä oli Metropolista tekemässä.

    "Quality means you never have to say "sorry". Sorry!

    VastaaPoista
  7. Mitä varten se oli nimenomaan Plutarkhos? Oliko se jotenkin vierasmusiikkikammoinen?

    Mitä tulee kirjan ja elokuvan eroihin, niin pelkään, että n.k. taide-elokuva on menetetty kanta. SEA:n syksyn alku meillä Vaasassa oli lauantaina, kyseessä oli Kiarostamin hieno Kirsikan maku.

    Eipä siellä lukiolaisia näkynyt, opiskelijoitakin vain kourallinen, loput olivat meitä vanhoja friikkejä.

    Dostojevskin Idiootti kirjana on aivan eri asia kuin se venäläisten tekemä filmisarja. En edes muistanut repliikkejä, kun ne tulivat sieltä digiboksista kirotun myöhässä, mutta sen sijaan näin hienoa näyttelemistä, jossa ei paljon sanoja sitten tarvittukaan.

    Näyttelemisen taide. Siinä on jotain samaa kuin pitkässä proosassa henkilöiden väliset suhteet, mutta ero on iso. Kirjan henkilöt toimivat pääni sisällä, mutta elokuvan kohtaukset ovat kuin hereillä näkemääni unta.

    Kyse on tietysti siitä kenen unia tahdon katsoa.

    VastaaPoista
  8. Kirjaa voi lukea tietoisesti eri kulmista ja oma elämäntilanne vaikuttaa tahtomattaankin paljon. Musiikin kuulee joka kerta eri tavoin ja kuulokokemuksen hetken kuohut tuntuvat voimakkaasti. Elokuvaa on paljon vaikeampi pitää loitolla tai vetää lähelle, silti se pysyy kokemuksena yllättävän muuttumattomana kerrasta toiseen, poraa samaa uraa. Pelottava ajatus on silloin tällöin esitetty idea hajutehosteista filmeihin. Silloin olisimme kuin pinseteissä, täysin ohjauksen ja leikkauksen vankeina; preparaatteja. Sediksen idea valkokangasta tuijottavien silmien seuraamisesta osuu ytimeen: subjekti ja objekti ovat elokuvassa väärinpäin.

    VastaaPoista
  9. Ad Sedis:

    Voit lähettää laskun psykiatrisesta konsultaatiosta.

    Elokuva katsoo minua!

    Sitä minä siinä pelkään.

    VastaaPoista
  10. ad ripsa

    se olikin blutarsky. brutaalin ja pluralistisen animalistinen sekoitus. mad tyyppinen kohtaus. opiskelijoiden juopottelua vähän suomalaista jäntevämmin. tuon kohdan vielä sietää. kontrapunkti.

    VastaaPoista
  11. Jepulis jep !

    Olen miettinyt (monasti) miten kuvailisin lääkärille miltä tuntuu kun sydän jättää lyönnin väliin... noita rytmihäiriöitä kun minulla tosinaan on. (Ja syystä.)

    En muistanut!

    "Ihan samalta, miltä lapsena tuntui kun humpsahti järvessä äkkisyvään..."

    VastaaPoista