Viitalla viitatessa 2017

Katsomalla taivasta

säästät hiukan vaivasta

Katso hiljaa taivasta,

älä yski, aivasta.

Kohta maailma avataan.

Taikurilla tavataan!

Yöllä nukkuu aurinko –

Heikin, Annan, Laurinko?

Ei tiedä possuveikko,

ei arvaa mörkö, peikko:

ajatus taivaasta

on kuva kai maasta.

Paljonko on Päiviä kesä- heinäkuussa?

Kuinka monta hammasta on pienen lapsen suussa?

Yö yöltä lähti

vyöltä tähti

hentoon lentoon pimeään,

sanomatta nimeään.

En ole tyhjän pantti.

Olen lomittunut kvantti,

joka pyrkii pakoon

bosonien rakoon.

Touko

Touko Siltala täyttää vuosia, kuusikymmentä kuten nuorilla on nykyisin tapana. 

Kirjankustantajalle on tärkeää, että on paljon kavereita ja sitten ei usko heitä. Kaverit ovat sellaisia, jotka antavat neuvoja. Kustantajan ammattinimike viittaa kustannusten hankkimiseen, ja sen heistä monet osaavatkin erittäin hyvin ja elleivät osaisi, kyllä kaverit auttavat.

Olen tuntenut vanhan ajan kustantajia. Tuo termi esiintyy Uuden ajan taloushistoriassa. Joku jolla oli varaa, kustansi kankureille lankoja ja kukaties kangaspuitakin. Aikanaan hän huolehti valmiiden tekstiilien levittämisestä eli myi niitä voitolla.

Ruotsissa termiä käytettiin jopa raudan myynnissä. Kustantaja oli se, jolla oli käyttöpääomaa.

Ällistyttävästi Stefan Zweig kuvailee ”Eilispäivän maailmassa” Itävallan juutalaisten kauppiassukujen toimintatapoja huomauttamalla pitkäaikaisten lainojen eli vieraan pääoman välttämisestä ja ylijäämän sitomisesta mahdollisimman suurelta osin käyttöpääomaan. 

Kauppiaista tuli rikkaita, koska he olivat käsittäneet, että liikevaihto on tärkeämpi asia kuin jonkin vuoden liikevoitto. Rikkaaksi pääsee vain elämällä köyhästi, ja se vaatii kavereiden välttelemistä. Sen sijaan on syytä pitää kiinni sukulaisista. Tuota kautta Keisarikunnan juutalaisista kehittyi kauppiassääty. Sideaine ei ollut yhteiset arvot vaan yhteinen ahdinko.

Ainakin välillä tuntuu siltä, että Siltala on oivaltanut tämän samanaikaisesti kuin WSOY ja Otava lipsahtivat tutkimaan sijoitetun pääoman tuottoa. Lisäksi kustannustoiminnassa on tärkeää, että liikekumppanina on veli ja lähellä firmaa muita sukulaisia.

Moniin muihin yhteistyökuvioihin verrattuna sukulaisissa on kaksi vahvuutta, se ettei heistä pääse eroon, ja se että heillä on valmiiksi realistinen eli siis huono käsitys toisistaan.

Tässä kohdassa oli tekstiin vanhastaan kuuluva kevennys. Sen syy on nykyhetken uusi vääristelmä vanhasta sanonnasta. Elävistä ei saa sanoa mitään hyvää. Ennen ajateltiin, ettei kuolleista pitäisi puhua pahaa, mutta sekin ajatus on rapautumassa.

Miespuolinen humanisti, varsinkin kirjallisuutta opiskellut, saa jotkut katsomaan kahdesti.

Suvussa pitäisi olla muutama väkivaltainen täti, joiden mielipiteille sitten annetaan se paino, jota niissä ei luonnostaan ole. Tätikannan mukaan nuorten miesten pitäisi opiskella jotain ”kunnollista”, kuten lääketiedettä tai lakia.

Jos huutelee hämärään autotalliin, sieltä vastataan, että tosimiehet eivät lue kirjoja eivätkä väsää värssyjä. Kaikenlaista akkamaisuutta on kavahdettava.

Älyttömän yhteiskunnan perinteet lähtivät yllättäen rehottamaan pari kymmentä vuotta sitten. Puhe tapojen yleisestä raaistumisesta, josta saamme joka päivä esimerkkejä, koskevat vain sitä, miltä asiat näyttävät. Valitettavasti tämä ilmiö kertoo myös siitä, miten asiat ovat. Sana raaka on jalostetun vastakohta. Raakarauta ei ole saman veroista kuin jalostettu. Raakaravinto, jota kehutaan kovasti, on kypsentämätöntä. Paistaminen ja keittäminen ovat ihmislajin kehityksessä melkein samanlaisia äkkihyppyjä kuin kieli ja sitten käsitteellinen kieli (niin kuin välimatka ja ilmansuunta).

Tämän hetken trumpilais-putinilaisen populismin todellinen luonne ei ole ajattelutapojen ruokkoamattomuus, vaan niiden epäkypsyys.

Edellä mainitsemani Stefan Zweig, joka oli sotien välisenä aikana luultavasti maailman luetuin kirjailija, vaikka oli perusluonteeltaan esseisti, kuvailee turvallisuuden aikaa, johon hän syntyi 1881, ja toteaa rauhallisesti, että viimeistään vuonna 1939 eurooppalainen ihminen oli hävittänyt tuhannen vuoden kärsimyksin hankitun kehityksen.

Tuossa kielenkäytössä kehitys ei tarkoita ennenkuulumattoman merkillisiä kojeita ja laitteita eikä liioin mielettömän suuria rahamääriä, jollaisia tarvitaan vain järjettömiin kauppa- ja siviilisotiin.

Hän tarkoittaa sitä noin tuhat vuotta kestänyttä kehityskukkua, jonka yleisnimitys on humanismi ja jonka ytimessä on kirjallisuus. Sana ei ole enää käytössä, mutta ennen Hitlerin ja Stalinin liittoa käytettiin nimitystä ”sivistys”. Se ei edes ollut eurooppalainen omituisuus. Tiedämme, että etenkin Intia ja Kiina olivat edellä juuri näissä asioissa. Juuri Kiinassa hulluinkin keisari käsitti, että virkamiehen on suoritettava vaivalloiset tutkinnot runoudessa, koska runous on maalle juuri samalla tavalla välttämätöntä kuin esteetön liikkuminen Keltaisella joella.

Euroopan keskiaika oli suurten romanssien aikaa ja loi ne muodot, joita kuvitteellinen kirjallisuus käyttää. Ruton tullessa turvauduttiin tarinoihin, kuten ”Decamerone” osoittaa. Luonnontieteiden pohja alkoi olla olemassa vuonna 1400, eikä ”kahden kulttuurin” väärinkäsitystä ollut vielä olemassa – siis että henkinen ja aineellinen olisivat kaksi eri asiaa.

Viimeksi kuluneet sata vuotta nimenomaan juutalaiset fyysikot ovat tuoneet puhuvat pilvipatsaat takaisin ja osoittaneet, että hiukkanen ja aalto eli aine ja voima ovat kysymyksiä näkökulmista.

Teollisessa maailmassamme kirjallisesti sivistyneet kustantajat ovat kantaneet soihtua. Kirjallisuuden viholliset ovat olleet nämä tuhat vuotta suunnilleen samoja. Joskus vihollinen on ollut kirkko, joskus kirkottomuus.

Olin kerran vähä aikaa korkeakoululla opettamassa sisällöntuotantoa. Sen opetuksen tarina ei ollut kovin pitkä. Moni ei ottanut uskoakseen, että sisällöllä on väliä. Heti kun on keksitty uudenlainen puhelin, pitäisi keksiä, mitä siihen puhelimeen puhuisi.

On hauska kirjoittaa kaveri syntymäpäivänä mitä ajattelee. Kustantajat ovat tulia. Jos tuuli vie ja sateet tulevat, ajatuksen hehku säilyy kekäleinä.

Eräässä kuuluisassa kirjassa on kaunis kielikuva. Kun tuli ihmisen vuoro tulla luoduksi, häneen puhallettiin henki.

Poliittiset ja taloudelliset apinat jäätyvät puihinsa. Henki auttaa heikkouttamme.

Hullu esimies

Keskustelimme HR-ihmisen kanssa. Sellainen ihminen on päättämässä, otetaanko joku töihin. ”Dilbert”-sarjakuvassa HR-tyyppi oli pahuuden ruumiillistuma ja lisäksi kissa, juuri sellainen joka repii ja runtelee uhriaan ennen kuin syö sen. Voi olla että piirtäjä piti työhönottoa ikävänä tapahtumana. Potkujen saaminen on sitä varmasti.

Mietimme yhdessä, kauanko koulutetulta ammattilaiselta kestää käsittää, että haastateltava on vaarallinen raivohullu, esimerkiksi paha psykopaatti. Olimme suunnilleen yhtä mieltä. Joskus siihen menee vuosi, joskus kymmenen.

Jotenkin tuli mieleen, kun katsoin televisiosta keskustelua eduskunnassa.

Tätä mielenkiintoisempi kysymys on työntekijän eli alaisen näkökulma. Missä vaiheessa työntekijä huomaa, että laajasti kunnioitettu, runsain palkanlisin tuettu esimies pitäisi laittaa lepositeisiin ja huolehtia, että ovi pysyy lukittuna.

Työelämässä koskemattomiin perusoikeuksiin kuuluu tilaisuus haukkua esimiestä ja esitellä hänen erilaisia omituisuuksiaan. Eräs ilmavoimien majuri oli niin lujahermoinen, että kiihkeimpinäkin sodan päivinä hän vaati lukeakseen ensin uusimman sanomalehden, teroitti taitavasti punakynänsä ja alkoi metsästää ja merkitä lehdestä painovirheitä. Kummasti niitä löytyikin. Sota vaikuttaa haitallisesti moraaliin.

Löysin oman kouluaikaisen ainevihkoni. Opettajan tekemät korjaukset olivat kaikki oikeita ja lyhyt sanallinen arvio piti sekin paikkansa. Epäilen että vihkojen tarkastaminen ei ole kovin hauskaa. Yliopistolla jouduin erään kerran joulun aikaan tarkastamaan 500 tenttivastausta, laajuudeltaan sivusta kahdeksaan sivuun. Se oli hauskaa, koska tekemäni tenttikysymykset olivat kieroja. ”Miten ostajan tulee toimia, jos kaupan kohteessa on virhe?” – Hylkäsin kaikki, joka eivät maininneet reklamaatiota. Ensin on ilmoitettava myyjälle, että suoritus on sopimuksenvastainen, ja ilmoitettava mitä aikoo tehdä. Ja monissa tapauksissa myyjällä on oikeus korjata virhe. Jos opiskelija tyytyi selittämään virheen käsitettä, tiedonantovelvollisuutta ja selonottovelvollisuutta, se ei kelvannut.

Jutun kuvassa on kiinnostava ja etenkin asiantuntevasti kirjoitettu kirja. Kirjoittaja oli itse ilmavoimien komentaja 90-luvulla.

Asiahan on niin, etten tiedä sotilasilmailusta juuri mitään, mutta jostain syystä olen lukenut suunnilleen kaiken siitä suomeksi ja sukukielillä kirjoitetun ja lisäksi kuunnellut jonkin verran lentäjien juttuja.

Ilmavoimissa oli hyvin pitkään ongelmana komentaja Jarl Lundqvist, joka ei tullessaan tykistömiehenä niitetyksi tiennyt ilmailusta juuri mitään, eikä joidenkin mielestä myöskään oppinut yli kymmenen virkavuotensa aikana. Maine meni, kun hän toimi puolustusvoimain komentajana heti sodan päätyttyä ja osoittautui yllättäen ymmärtäväiseksi Neuvostoliiton näkökannoille ja halusi erottaa mm. muutamia kymmeniä jääkäritovereitaan. Hankkeesta suuttui ensin Mannerheim ja sitten myös Paasikivi.

Vaikka käsitykset komentajasta ovat yleensä jokseenkin kielteisiä, virkatovereiden mielipiteet häne lähimmistä alaisistaan ovat sitä myönteisempiä. Richard Lorentz oli ammattimies, jolla tosin oli upseerille ikävä tapa sanoa, mitä mieltä hän oli alan asioista. Magnusson on vieläkin kuuluisa, ja esimerkiksi B. Gabrielson toimi etevästi myös epätoivoisissa tilanteissa.

Uutisen mukaan syksyllä saadaan uusi kirja kenraalikuntamme ikävimmistä epäonnistumisista ja sopimattomasta käyttäytymisestä. On niitä kirjoja jo olemassakin. Usean kenraalin kohdalla olen itse siunaillut mielessäni, miten hyvin asiat lopulta menivät, kun kenraali oli Lappeenrannassa ryyppäämässä sen sijaan että olisi häirinnyt hiljaisten everstien etevää toimintaa armeijakunnan esikunnassa.

Myös siviilissä on sellaisia esimiehiä. Mitä vaikeammin tavoitettavia he ovat, sitä tyytyväisempiä ovat vastuun kantamiseen kykenevät alaiset. Ruotsin pääministeri Palmen murhan tutkimus on jäänyt lähes päällimmäisenä mieleen siitä, mitä kaikkea ei missään tapauksessa pidä tehdä. Eikös juuri siinä jutussa ollut päällikköjä pinossa antamassa toisistaan poikkeavia käskyjä ja eräissä tapauksissa lisäksi vailla alan asiantuntemusta? Kriminologi Leif G.W. Perssonin kirjoista päätellen tapahtumasta on jäänyt alalle monta traumaattista muistoa.

Nikusen kirja sisältää tutun tiedon. Kun esikunta ja päämaja olivat kesän 1944 lähestyessä omaksuneet sen käsityksen, että mitään mainittavaa hyökkäystä ei ole tulossa, ilmavoimien pienemmät päälliköt vetivät omin lupinensa kaluston taakse ja valmistelivat varakentät. Mihin tuo korkeimman sotilaallisen tahon käsitys perustui, on toistaiseksi selvittämättä.

Ehkä Viipurin menetys kuitenkin vaikutti. Edesmennyt ystäväni professori Kaarle Makkonen muisteli mielellään vänrikkiaikojaan Viipurissa Kempin prikaatissa. Tykistö ei saanut ammuksia Rautakorven varikolta, koska noutajilla ei ollut esittää asianmukaisia, säädetyssä järjestyksessä vahvistettuja tilauslomakkeita. Niinpä tykeillä ei sitten ammuttu ajoissa ennen kuin Panssaridivisioonan patteristot ehtivät puolivahingossa ja liian myöhään hätiin. Tuosta viimeksi mainitusta on muuten Lauri Jäntin vetävä muistelmateos; hän on esimerkki kustantajasta, joka on itse kirjoittanut onnistuneen kirjan.

Ilmasotakirjallisuus on erikoinen alue. Sitä julkaistaan jatkuvasti ja myydään ilmeisesti ihan hyvin, vaikka ala ei juurikaan näy. Itse olen lukenut (englanniksi) venäläisen naispuolisen rynnäkkö- eli maataistelukoneenlentäjän, Lentokone IL-2 (2Stormovik”) tunnettiin sattuneesta syystä meilläkin hyvin. Saksasta suomennetuissa lentokirjoissa on suuri paljastuksia, joka selittävät muun muassa pudotuslukuja. Saksalaisilla oli sitä tapaa, että taistelutilanteessa kohteet pelattiin  parhaille ampujille.

Tarkkaan lukien saa tietoonsa senkin, että briteillä oli hävittäjälentäjinä hiukan enemmän Euroopasta paenneita vapaaehtoisia kuin kuningaskunnan syntyperäisiä kansalaisia.

Mutta mitä hulluihin esimiehiin tulee, brittien pommitustoiminnasta vastannut kenraali (”Butcher” Harris) on saanut patsaankin Lontooseen. Joku on ehkä eri mieltä. Minusta kysymyksessä oli inhimillisestikin hirvittävän kallis turhuuden harjoitus.