Fouché, esipuhe, kirj. Zweig

Joseph Fouché oli aikansa vaikutusvaltaisimpia ja kaikkien aikojen merkillisimpiä henkilöitä, jota aikalaiset eivät paljon rakastaneet ja jälkimaailma kiitti vieläkin vähemmän. Napoleon St. Helenalla, Robespierre jakobiiniklubilla, Carnot, Barras ja Talleyrand muistelmissaan, ranskalaiset historioitsijat eli kuningasmieliset, tasavaltalaiset ja bonapartistit – kaikki suihkuttivat myrkkyä aina kun hänen nimensä mainittiin. Hän oli ”synnynnäinen petturi”, ”säälittävä vehkeilijä”, ”luonteeltaan niljakas matelija”, ”ammattimainen takinkääntäjä”, ”matalahenkinen otus eli todellinen poliisi”, ”halveksittava moraalin polkija”. Nimittelyjä ei säästetä eivätkä Lamartine, Michelet tai Louis Blanc yritä vakavissaan valottaa hänen luonnettaan tai (mikä olisi osuvampaa) analysoida hänen merkillisen johdonmukaista luonteettomuuttaan – periaatteettomuutta, joka ei koskaan pettänyt.

Ensimmäinen toimiva kuvaus hänen henkilöstään on Louis Madelinin monumentaalinen elämäkerta, josta olen itse useimpien muiden kirjoittajien tavoin ammentanut tosiasiat. Yleisesti ottaen käy kuitenkin ilmi, että tämä mies, joka historian hurjimpiin kuuluvana kuohunta-aikana oli vuoroon jokaisen eri puolueen johtaja ja selviytyi ainoana hengissä niiden kaikkien tuhosta, ja voitti psykologisen tason kaksintaistelussa sekä Napoleonin että Robespierren, on ohjattu vähin äänin merkkihenkilöiden takapenkkiläiseksi antamatta hänelle sijaa näyttämöllä, jonka keskelle hän kuuluisi.

Joskus hänet mainitaan kuvattaessa Napoleonin näytelmää tai operettia – yleensä ovelan poliisiministerin vähän kadehdittavassa roolissa, ikään kuin Sherlock Holmesin edeltäjänä – sillä heikot kirjoittajat sekoittava aina toisiinsa toisarvoisen ja vaikeasti erottuvan.

Vain yksi kuvittelukykyinen kirjailija on nähnyt tämän ainutlaatuisen hahmon oikeat mittasuhteet – Balzac, joka oli itse niin suuri, että osasi erottaa suuruuden toisessakin. Hänen laaja-alainen ja aikaa puhkova nerokkuutensa, jonka turvin hän näki sekä kulissien taakse että katsomoon, valitsi empimättä Fouchén vallankumousten ja Napoleonin näytelmän psykologisesti kiinnostavimmaksi henkilöksi. Hän oli kouliintunut tunteiden kemiassaan tutkimaan kaikkia intohimoja, sekä sankarillisina että alhaisina esitettyjä, arvoltaan samanlaisina; hänellä oli taipumus ihailla Vautrinin kaltaista viimeisteltyä rikollista yhtä hehkuvasti kuin Lambertin kaltaista moraalista neroa; häntä ei liikuttanut, oliko teko ”hyvä” vai ”paha”, hän vain rekisteröi tekijän tahdon ja hänen tunteittensa vahvuuden – ja siksi oli luonnollista, että Balzac tunsi vetoa Fouchéen ja kiskoi hänet esiin varjoista, joissa Fouché itse mielellään vaani aikakautensa inhotuimpana ja ivatuimpana ihmisenä.

Hän puhuu Fouchésta Napoleonin palvelijoiden ”ainoana todellisena ministerinä”. Hänen mukaansa Fouchéta taitavampaa ihmistä ei ollut koskaan elänyt. Hän julistaa, että Fouchélla oli ”niin monta puolta ja niin paljon syvyyttä jokaisen särmän alla, että toiminnan hetkellä hänestä ei saa selvää ja häntä ymmärtää vasta myöhemmin”. Tässä on moniselitteisyyttä, joka poikkeaa täysin moralistien huokumasta halveksunnasta.

Ja kirjassaan ”Une ténébreuse affaire” Balzac omistaa kokonaisen sivun tälle ”synkälle, syvälliselle ja ainutlaatuiselle miehelle, jota harva tunsi todella”. Hän kirjoittaa: ”Tämä erikoinen nero herätti Napoleonissa itsessään lähinnä kauhua, eikä se näkynyt hänessä aluksi. Hän oli kansalliskokouksen vähäinen osallistuja, aikansa poikkeuksellisimpia ja väärin ymmärretyimpiä ihmisiä, joka sai muotonsa oman aikansa myrskyssä. Direktoraatin aikana hän kohosi korkeuteen, josta arvostelukykyinen ihminen voi menneisyyden tuntien nähdä tulevaisuuden; silloin hän oli kuin sivuosan esittäjä, joka astuu äkisti valokeilaan, ja osoitti kyvykkyytensä Brumairen nopeassa vallankeikauksessa. Kalpeana, harjaantuneena teeskentelyt kuten muutkin munkit, tietoisena ”Vuoren” entisten ryhmätovereittensa heikkouksista yhtä hyvin kuin kuningasmielisten, joihin hän aikanaan liittyi, hän oli hitaasti ja vaieten tutkinut henkilöitä, asioita ja intressiryhmiä politiikan näyttämällä; hän arvasi Bonaparten salaisuudet ja antoi korsikalaisella hyödyllisiä neuvoja ja arvokkaita tietoja. Tuossa vaiheessa hänen entiset virkaveljensä eivät aavistaneet sen enempää kuin uudetkaan hänen nerokkuuttaan, jota oli ministerin ja hallintomiehen ennustusten erehtymättömyys ja loputon oveluus.

Näin Balzac. Tuo innostunut kuvaus herätti aikoinaan minun mielenkiintoni Flouchéhen, ja olen vuosia ollut kiinnostunut henkilöstä, josta Balzac sanoi: ”Hänellä oli enemmän valtaa ihmisiin kuin Napoleonilla itsellään.” Mutta Fouché osasi pitää salaisuudet kuoltuaan yhtä hyvin kuin eläessään. Hän ei suostu näyttämään kasvojaan eikä päästä kurkistamaan korttejaan. Melkein poikkeuksetta tapahtumien melskeessä ja puoluemiesten huutaessa Fouchén toimet kätkeytyvät viran nimettömyyteen ja ovat yhtä vaikeita havaita ja äänettömiä kuin kellon vetojousen. Näemme harvoin hänen vaatimattoman profiilinsa. Ja kun näemme jotain, outous vain lisääntyy! Näkyjä ei saa summatuksi, eivätkä teot tunnu olevan saman ihmisen tekoja. On vaikea tajuta, että kysymyksessä on sama ihminen, yhtä ihoa ja saman tukan alla, vuonna 1790 papillinen koulumestari, 1792 jo kirkonryöstäjä, 1793 kommunisti, viisi vuotta myöhemmin monimiljonääri ja kymmenen vuoden kuluttua Otranton herttua. Mutta mitä rohkeammat aikamme Macchiavellin muodonmuutokset, sitä kiinnostavampi luonne (tai siis luonteen puute); sitä askarruttavampi hänen taitavasti kätketty poliittinen toimintansa, sitä poikkeuksellisempi ja paholaismaisempi hänen hahmonsa. Näin päädyin odottamatta ja puhtaasti tieteellisestä tai biologisesta mielenkiinnosta toimeen, jota ei ole ennen tehty, vaikka sitä olisi tarvittu kipeästi – kirjoittamaan diplomaatin biologiasta, sillä diplomaatti on sangen huonosti ymmärretty mutta äärimmäisen vaarallinen ihmislaji.

Tiedän, että ytimiään myöten moraalittoman ihmisen elämäkerta ei vastaa oman aikamme selviä toivomuksia, vaikka henkilö olisi niin outo ja tärkeä kuin Joseph Fouché. Ihmiset haluavat nykyisin sankaritarinoita; kun poliittinen johtajuus on meillä niin heikko, haemme inspiraatiota historiasta. En mitenkään vähättele sankarien elämäkertoja; ne laajentavat ymmärrystä ja kohottavat sielua. Plutarkhoksen ajoista ne ovat olleet välttämättömiä kaikille uusille sukupolville, aina uudelle nuorisolle. Mutta historian tajuamme ajatellen niillä on paha tapa väärentää historiaa, sillä on tietymätöntä, ovatko vallitsevan tyypin ihmiset aina ja kaikkialla muiden ihmisten kohtalon muotoilijoita. Selvästi sankari johtaa pelkällä olemassaolollaan aatteiden kehitystä vuosikymmeniä tai vuosisatoja; mutta vain aatteiden. Olemassa olevassa maailmassa, aineellisten ilmiöiden keskellä, puhuttaessa poliittisesta vallasta mahtavat hahmot, aatteen miehet tekevät harvoin suuria ratkaisuja. Tuossa ympäristössä, siinä maailmassa, tässä valtakunnassa ratkaisut tekevät (ja varoitan tässä poliittisesta hyväuskoisuudesta) paljon arvottomammat mutta taitavammat hahmot – näkymättömät asiamiehet, pinnan alla työtään tekevät myyrät. Vuosina 1914 - 1918 opimme vahingoksemme, etteivät sodan ja rauhan kauaskantoisia ja merkittäviä ratkaisuja tehneet erikoisen etevät henkilöt korostuneen vastuuntuntoisesti, vaan hämärät yksilöt, joiden luonne oli kyseenalainen ja ymmärrys heikko. Uudestaan ja uudestaan olemme nähneet, että politiikan oudoissa ja usein holtittomissa otteluissa, joiden armoille kansakunnat edelleen uhraavat lapsensa ja tulevaisuutensa. Voittajia eivät ole moraalin ja vahvojen vakaumusten miehet, vaan ammattipelurit, joita sanomme diplomaateiksi – sulavakieliset puhujat, joiden sormet ovat kevyet ja sydän kylmä.

On totta, kuten Napoleon julisti yli sata vuotta sitten, että politiikka on ”nykyajan onnettomuus”, kohtalon itselleen ottama uusi kaapu, ja puolustaaksemme itseämme meidän on opeteltava tuntemaan ihmiset, joiden työtä tämä ”onnettomuus” on ja ratkaisemaan heidän valtansa polttava arvoitus. Tämä Joseph Fouchén elämäkerta on panokseni poliitikon luonnekuvan rakentamiseen.

Salzburg, syksyllä 1929.

Zweig

Näyttäisi että Stefan Zweig tulee muotiin. ”Ihmiskunnan tähtihetkiä” ilmestyi suomeksi 1945 ja unohdettiin välittömästi. ”Poliisiministeri Fouchè” on suomennettu ja kadonnut, ja jotkut muistavat ”Shakkitarinan”. Siinä kaikki.

Epäilyni heräsivät, kun ”eilisen maailma” näkyy ilmestyneen uudestaan Ruotsiksi. Ruotsalaiset ovat luultavasti keksineet sen The New York Review of Booksin klassikkosarjasta, joka on ansiokkaasti keskittynyt huonosti muistettuihin huipputeoksiin.

Tämä ”Die Welt von Gestern” voi hyvinkin olla paras omaelämäkerrallinen, laajankirjan mittainen essee, jota olen lukenut. Sen kirjoitettuaan juutalaisena lopulta Brasiliaan paennut Zweig noudatti ystävänsä Rilken neuvoa ja ampui itsensä. Vuosi oli 1941-

Eilisen maailma on totisesti kadonnut. Luodakseen kuvan kotikaupungistaan Wienistä, ja kouluvuosista tuntemistaan maailmannimistä, kertoakseen miltä tuntui kun Brahms tai Mahler tuli vastaan kadulla ja miten nuoret jonottivat lippuja seisomapaikoille konsertteihin, oopperaan ja teatteriin, hän kuvailee pitkä oleskeluaan Berliinissä, Pariisissa ja Lontoossa.

Hän oli jo käsittänyt sen, mihin toisilta kului seuraavat 60 vuotta. Kirjallisuutta ei kirjoiteta pelkästään kirjallisuudesta eikä taidetta tehdä vain taiteen vuoksi. Askia tulee lukijalle selväksi viimeistään maininnoista illan istumisesta Renoirin kanssa ja Rodinin työn seuraamisesta. Sellaiset jokapäiväiset nimet kuin Claudel, Valéry ja Gide olivat hänen lähipiiriään. Itseltään häneltä jäi Nobel saamatta, vaikka hän oli Thomas Mannia parempi kirjailija, mutta hakuteokset ovat oikeassa luonnehtiessaan häntä maailman kuuluisimpiin arvioiduksi kirjalliseksi hahmoksi sotien välisenä aikana.

Ei tarvinne korostaa, että Zweigin tehtailijaperhe edusti hyvin rikasta länsijuutalaisuutta, jossa pidettiin itsestään selvänä, että myös tytöt ja naiset puhuvat sujuvasti viittä kieltä ja hallitsevat ns. humanistisen sivistyksen hyvin.

Itse Zweig kirjoitti etevät elämäkerrat mm. Erasmus Rotterdamilaisesta ja Montaignesta. Mutta hänen lauseensa ei kerta kaikkiaan noudata nykyajan pulssia. Se on nimittäin kirkas, rauhallinen ja pulssiltaan terve. Se ei näytä kärsivät edes kääntämistä. Luen muistelmaa nyt ruotsiksi, kun sellainen kirja sattui käteen. Olen lukenut muistaakseni hänen uskomattoman analyysinsä Hölderlinistä, Kleistista, Nietzschestä ja Dostojevskista alkukielellä ja todennut, että teksti virtaa hienosti myös ranskaksi ja englanniksi.

Se voi johtua siitä, että hän keskeytti nuorena oman kirjallisen nousunsa useaksi vuodeksi kääntääkseen runoutta, ja kiittää tätä kokemustaan. Tuollainen työ kunnolla tehtynä osoittaa kielen umpisolmut eli sen, mitä mekaaninen mieli ei oikein puheessa ja kirjoituksessa käsitä.

Nähdäkseni hänen kuvauksensa diktatuurien, suvaitsemattomuuden ja joukkomurhien aikakauden synnystä on niin osuva ja luonnollisesti itse koettu ja lisäksi yllättävän pitkälle sama kuin ystävänsä ja maanmiehensä S. Freudin, ettei 1900-luvun historiaa oikeastaan ymmärrä riittävästi lukematta Zweigin versiota.

Olin erikoisen ilahtunut eräästä kohdasta, jossa mieleen tulevat väistämättä Aho, Leino ja Lehtonen, Viljanen ja Waltari. Zweig sanoo, että Pariisissa asuessaan hän tutustui pariisilaisiin ja vältteli riemunkirjavaa Latinalaiskorttelia ja etenkin Montparnassen suuria kahviloita, joissa ulkomaalaiset tapasivat toisiaan siten, että aivan yhtä hyvin he olisivat voineet istua Roomassa tai Berliinissä.

Kansakunta, sen ilmapiiri, sen mielenlaatu – ranskalaisten vuoteen 1914 vallinnut iloinen holtittomuus yhtyneinä eräiden kykyyn vähät välittää julkisesta tunnustuksesta ankarasti ponnistellessaan – ovat vaikeita löytää ja tavoittaa.

Skandinaavit eivät ole sitä vieläkään löytäneet. Berliinin he kyllä löysivät, hyvä niinkin.

Vuoden 1968 kapinoitsijat käyttivät iskulausetta, jonka Stefan Zweig olisi varmasti hyväksynyt: olkaa realisteja – tavoitelkaa mahdotonta.

Muistoja Pohjolasta

 

Tänään avattiin moottoritie Espoonlahden sillalta Kirkkonummen kirkolle. Minulla on se vahva vaikutelma, että koko moottoritie on nimeltään Länsiväylä. Itse sanon sitä Jorvaksentieksi. Turunväylää sanon Tarvontieksi.

Reitti oli oikeasti Lauttasaaresta Jorvakseen Jorvaksentie rakentamisestaan 1938, koska täällä se yhtyi Vanhaan tiehen, jonka nimeä en tiedä. Meidän kohdassa se on Masalantie.

Olen kuunnellut kertomuksia, miten vaivalloinen matka tänne oli ennen. Lasteni isoisällä oli huvila Porkkalanniemessä. Siitä on kuulemma valokuvia jossain 30-luvun Abitare-lehdessä, kun se oli Yrjö Lindegrenin etevästi suunnittelma. Vuokra-aikana bolshevikit löivät senkin klapeiksi.

Monissa muistelmissa kerrotaan, miten nykyisen Kivenlahden, Soukan tai Matinkylän seuduilla kesää viettäneet tilailivat hevosia Kauklahden tai Espoon asemille ja sitten koluutettiin oikein kunnolla.

Perheeni muutti Tapiolaan 1963 Hakalehdon taloihin, jotka yhdessä Revontulentien talojen kanssa tiettävästi pilasivat Tapiolan. Ne olivat Hakan gryndaamia ja poikkesivat täysin Asuntosäätiön (von Hertzenin) puutarhakaupungin ajatuksesta. Kieltämättä ne ovat tyypillistä lähiöiden Moskova-tyyliä edustavia betonielementtitaloja.

Matka autolla Helsinkiin kesti selvästi kauemmin kuin nyt täältä Kirkkonummelta. Lauttasaaressa oli vain vanha silta, joten ruuhka ulottui aamuin illoin Tapiolasta Erottajalle, ja eteenpäin päästiin metri kerrallaan ja sitten taas odotettiin.

Joskus oli asiaa Hangon suuntaan. Muista mielestäni selvästi, miten moottoritien rakentaminen oli jossain Martinsillan (Suomenojan liittymä) tasalla.

Ja sitten menimme ja hankkiuduimme tänne 1972-1973. Se on jännitys- murhe- ja huvinäytelmä, jota en halua edes luonnehtia julkisesti. Lopputulos on, että asumme pussin perällä ja mielestäni asuntoni on hyvin todennäköisesti pohjoisen pallonpuoliskon paras. Täällä on hiljaista, puhdasta ja rauhallista. Jos joku rapisee aamulla, se on kauris. Jos katolla kolisee, ne ovat ne oravat, jotka esittävät pitkin päivää ikkunani edessä trapetsitaidetta.

Yöllä näkyvät tähdet. Tapiolassa ja Helsingissä ei tähtiä ole. En ole ainakaan pannut koskaan merkille (paitsi Tähtitorninmäellä). Nuorempana minulla oli sukset kuistilla. Mainio latu alkoi siitä, ja lukuun ottamatta paria maantietä tästä olisi voinut hiihtää metsien kautta Poriin. Poriin ei kuitenkaan tullut asiaa. Kantarelleja ja suppiksia on sadan metrin päässä, eikä marjoissakaan ole moittimista. Harrastamme tosin haperoita kiihkeästi. Ja tatteja tietysti.

Jorvas perustuu paikannimenä henkilönnimeen Giorgios. Tämä oli muinoin Viron Paadisten luostarin aluetta, kuten Helsinkikin. Jossain henkisessä hämärätilassa kirkkonummelaiset antoivat lohkoa pitäjästään Espoo-nimisen kulmakunnan (vuonna 1458). Valitettavasti on pakko myöntää, että meidän kirkkomme on harvinaisen ruma, kun taas Espoon vanha kirkko on erikoisen kaunis. Onneksi kukaan ei löydä sitä. Se peittyy tyylikkyydestään kuuluisan kunnantalon taakse ja sijaitsee lähellä viihtyisää Espoon rautatieasemaa.

Tarvo puolestaan on se pieni saari, jota kukaan ei huomaa lähdettyään motaria Munkkivuoresta. Seuraava on niemukka, jolla Tarvaspää sijaitsee. Arvaan että taitelijakodin nimessä on otettu huomioon ”tarvas”, joka saattaa tarkoittaa härkää tai hirveä tai jotain muuta. Sana esiintyy Kalevalassa.

Tuo Masalantie on yhtä kuin Vanha kuninkaantie, joka on yhtä kuin Alinen Viipurintie. Reittiä on kuitenkin kuljettu jo pakanuuden ajalla, ja tässä lähellä kumpareilla on pronssikautisia muinaislöytöjä.

Joku tyylitaituri on kysynytkin, että kuinka sinä asut tällaisessa rääseikössä. Olen ystävällisesti mutta määrätietoisesti oikaissut, että tuollaista sanottiin meillä päin metsäksi. Jos talo myytäisiin, ilmoituksessa pitäisi sanoa ”lähiympäristö hoitamaton”. Lähimmät todella isot puut kasvata metrin tai puolentoista päässä seinistä. Näreitä ja puolukkaa kasvaa sokkeliin kiinni. Minulla on oma siirtokivilohkare. Kymmenen metrin päässä on yksityinen muurahaispesäni. Ei tarvitse mennä metsään muurahaisten luo viisastuakseen, kun on jo. Siitä en mene sanomaan mitään, onko tuo taika auttanut.

Eräretkeilyn ikävä

Eräretkeily on ikävää. Ensin tulee hiki, sitten väsyy, kohta on nälkä ja koko ajan jano. Itse retki on matka jostain ei mihinkään tai päinvastoin.

Tunsin miehen – hän on nyt kuollut – jonka mielestä kunnon vaellus parantaa pahatkin henkiset vammat. Hän ylisti kuljeskelua terapiana. Ajattelin, että mistähän se on tuon lukenut, Valituista Paloista varmaan.

Kirjoitin esseen tällä samalla otsikolla ja luulisin, että se ilmestyi Kanavassa 1960-luvulla. Ainakin olin kovin nuori niin että kirjoituksen saaminen tuohon lehteen tai Parnassoon tuntui hauskalta.

Tänään mietin läpi Suomen ja  maailmankirjallisuutta selvittääkseni, onko runoudessa todellista metsälle menemistä. Idyllit ja epigrammit ovat olleet aina muotia. Jopa Runeberg kirjoitti kukaties parhaat runonsa tuon nimiseen kokoelmaan. Mutta aina luonnonkuvissa kysymyksessä oli perinteinen topos, sellainen josta Ernst Curtius kirjoitti korvaamattoman hienon kirjan sotien jälkeen. Kirja selostaa nimensä mukaan erityisesti latinan kielistä keskiajan kirjallisuutta, mutta sen esimerkeistä käy ilmi, että Theokritoksesta Walt Disneyhin luonto-idyllit ovat kuvanneet juuri samaa paikkaa.

Jopa suurista suurimmat, kiinalaiset t’ang –kauden lyyrikot näyttäisivät kuljeskelleen luonnossa vain sen verran, minkä humalaisen jalat kantavat, ja lysähtäneet sopivan männyn juurelle, jossa päähän sataa tuulta.

Herää kysymys, olivatko herrat oikeasti käyneet metsässä vai onko hevonen kuljettanut tai joukko lakeijoita kantanut kirjoittajan kauniiksi katsotulle paikalle. Itse asiassa siellä ei tarvitse käydä ollenkaan. Kunhan muuntelee ennen kirjoitettua.

Aleksis Kiven proosasta näkee, että hän oli oikeasti kuljeskellut asumattomilla mailla ja viihtynyt. Runoissa paikat ja näkymät ovat sovinnaisempia. Myöhemmistä lyyrikoista Hellaakoski herättää epäilyjä. Hän oli tehnyt väitöskirjansa maantieteestä ja aivan varmasti kolunnut Saimaan muinaisrantoja. Ja sitten on Leino, jonka tunnistaa paltamolaiseksi, mutta kovin hänelläkin kylämaisema hallitsee.

Topeliuksen kauniit luontorunot ovat vertauskuvallisia ja näyt aivan selvästi nykyisen kantantie 67:n varrelta kievarikyydissä hollihevosen rattailta nähtyjä. Ei hänen tarvinnut laskeutua rattailta ”Kesäpäivää Kangasalta” sepittäessään.

Sotien jälkeinen parempi runous on jyrkän kaupunkilaista. Kumma kyllä tämä näyttäisi koskevan myös Kivikk’ahoa, joka oli oikeasti maalta, Laatokan rannasta. Saarikosken sanoo hänen poikansa Saska olleen kova sienien perään, mutta rohkenen epäillä, mahtoiko hän koskaan käydä metsässä syvemmällä.

Tämä voisi selittää V.A. Törmäsen runojen murskaavan vastaanoton; teilauskiveen varressa oli Lauri Viljanen. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin tämä Ivalossa syntynyt kansakoulunopettaja kirjoitti ”Teilatun miehen kohtalo. Hämmästyttäviä tosiasioita kirjallisesta elämästämme.” Linkomies oli kehunut Tunturilauluja ja pitänyt niitä parempina kuin Tulenkantajien runoja, joten tulenkantajat tuhosivat seuraavan kirjan. Kilpisen säveltäminä nämä laulut ovat keskeistä ohjelmistoa, ja hyvin monet muistavat ainakin sen, jossa tunturilla puuro hiljaa herää. Tai siis puro.

Nyt ajatellen ne ovat parhaita luonto- tai erärunoja.

Näin sen on pakko olla. Kansalle hiihtäminen oli hyvin epämiellyttävä tapa siirtyä paikasta toiseen lumessa ja varustettuna metsässä kulkeminen pakko kuin köyhän kuolema. Ei siinä paljon ylimääräistä lenkkiä heitetty. Siis eräretkeily on alkujaan keskiluokkainen harraste. Luulen että alussa mainittu henkilö oli oikeassa väittäessään sitä psykoterapiaksi. Alan itsekin pikku hiljaa uskoa, että ns. liikunta vaikuttaa edullisesti päivän aviopöhöön. Riittävän peruskunnon pohjalla rankka liikunta on sitten rankka kuuri.

Johtopäätös on hiukan puritaaninen. Kansallispuistoon ei pidä kantaa elektroniikkaa; matkapuhelimen sallin. Henki ja luut voiva t olla siitä kiinni, ja kansallispuistoissa tiettävästi kuuluvuus on monin kohdin parempi kuin tässä Kirkkonummen huoneessani (”The Secret Hideout of Mad Professor”)