Sipilän satavuotinen uni

Kunta- ja maakuntarakenne on nukkunut sata vuotta, langat ovat nukkaantuneet ja rukki ei käy.

Kunnallislaki saatiin teknisesti uudistetuksi muutamia päiviä ennen itsenäisyysjulistusta 1917, mutta sitten tuli sisällissota.

Esimerkiksi Santeri Alkion vahvasti esillä pitämä paikallisen ja valtiollisen hallinnon sovittaminen toisiinsa jäi tekemättä. Valtio hallitsi suoraan ja läänien kautta hyvin vanhalla pohjalla. Kunnallinen hallinto oli edennyt 1860-luvulta erittäin epätasaisesti ja sekavasti.

Asian voi nähdä niinkin, että maalaisliittolaisuus muodostui tämän kysymyksen ympärille. Oikeistolaisuus, pian siis kokoomus, tukeutui elinkeinoihin ja perittyyn säätyasemaan, kun taas työväenpuolueilla ei ollut kotikaupunkia eikä kuntaa. Jopa Venäjälle vallankaappaajat eli bolshevikit petkuttivat kansaa muutaman viikon pitämällä elämää ”neuvostoista”, joille muka oli saatava kaikki valta. Vaikka elimet ja nimitys jatkuivat, sisällissodassa nousi valtaan ainoa oikea puolue.

Suomessakin kysymys on tietysti pohjaltaan rahasta, ja Soten vastustajat saattavat olla oikeassa sanoessaan, että Sipilän keskustapuolue sementoi kustannuksista välittämättä nyt asemaansa vuosikymmeneksi.

Muualla maailmassa ei muuten olekaan vahvaa agraaripuoletta.

Poliittisen järjestelmän eli siis rahanjaon eli myymisen ja ostamisen ongelma on jakoperuste. Muinoin oli eli säätyä, joista valtava enemmistö teki työn ja pieni vähemmistö halusi nauttia sen hedelmät.

Hyvin myöhään, vasta muutamia vuosisatoja sitten, kehittyi kansallisuus eli nationalismi, jonka ongelmallinen osa rasismi voi nykyisin erikoisen hyvin. Asiasta on aihe huomauttaa Martin Luther Kingin kuoleman muistopäivänä. USA:n mustat ovat taustaltaan orjia ja selvästi liian suuri osa heistä on edelleen orjia.

Suomen Sote-uudistus on sata vuotta myöhässä ja siinä hallituspuolueet ja yllättäen myös oppositio ovat tuomassa takaisin remmivetoisia höyrykoneita.

Jo alkanut todellinen tietotekniikan kumous, siis mobiili tekoäly ja siihen liittyen koneoppiminen, on tehnyt mahdolliseksi kolmiulotteisesti verkottuneet rakenteet. Yhteiskunnan toiminnat voidaan organisoida ihmisen toimien mukaan, ei asuinpaikan tai ammatin pohjalla.

Toivottaen kaikille asiantunteville asiantuntijoille onnea ja autuutta esitän kuitenkin oman käsitykseni. Maakuntien perustaminen Sote-alueiden varjolla on määrätietoinen askel menneisyyteen eli huononnus.

Jos motiivi on, kuten vähän vaikuttaa, lyhytnäköinen omienetujen vahtiminen, uhataan juuri se, mistä hyvinvointi riippuu. Siinä uhataan joustava ja monipuolinen yhteistyö kulloinkin kaivattavina yhdistelminä.

Lehdestä luen, että tietotekniikkakin tulee aikanaan uudistuksen myötä mietittäväksi. Tietotekniikka on ollut yli 20 vuotta valtion ja kuntien hankkeiden korkea kompastuskivi, kerran toisensa jälkeen.

On ohimoa

Hullu geeni näkyy tässä kuvassa hyvin selvästi. Henkilöiden ikäero on 72 vuotta. Huomio. Kiintyy kalloon, vallankin otsaan. Ja kysymys on tietenkin suorasta perinnöllisyydestä.

Jos olisimme jaksaneet, olisimme voineet mennä koko sortin sakki palvelutaloon ja ottaa äitini kuvaan mukaan. Silloin ikähaitari olisi venynyt 94 vuoteen. Kuvaan ujutetussa mustavalkokuvassa tosin on äitini ja tätini ja minä pienenä. Siinä on myös äidinisä, jolta tuo suvussa kovin hallitseva sarviotsaisuus on lähtöisin – vaikka olen minä sitä näkevinäni myös kuvassa, jossa 1896 syntyneen äidinisäni isä on mukana.

Perinnöllisyyden tutkijat eivät varmaan tunne tarinaa, jonka aikani harkittuani kerron tässä nimineen. Kuulin sen kauan sitten jo kuolleelta Aili Palménilta. Hänen sukunsa oli hyvin näkyvä, alkaen Joh. Ph. Palménista, joka keräsi 1800-luvulla kaikki mahdolliset aatelisarvot, kunniamerkit ja korkeat virat. Myöhemminkin suvussa on ollut kansallisesti merkittvää väkeä niin ett päät yhteen kolisevat, opillisella alalla mm. Ailin opiskeluaikainen kämppis ja serkku Ernst, joka hänkin toimi vuorollaan Helsingin yliopiston rehtorina ja kanslerina, kuten suvussa on ollut tapana.

Tästäkin suvusta jäi sirpale Venäjälle vuoden 1918 melskeiden yhteydessä. Sitten joku, ehkä juuri Ernst, sai Neuvostoliitossa käydessään erikoisen yhteydenoton. Hänelle soitti Palmén, joka oli sen venäläisen haaran kasvatti, koskaan lännessä käymätön, koska sattui olemaan koulutukseltaan ydinfyysikko.

Valokuviakin oli otettu. Suvun naiset ja sitten miehetkin tutkivat todisteita ja olivat yksimielisiä, että ilmetty Ilmari-setä, muuan niistä joka ei tuottanut suvulla vähintäkään ansiota tai mainetta – fiksu kyllä, mutta…

Tällä neuvostoliittolaisella sukulaisella oli ollut, näin tarina kertoo, joidenkin Suomessa yhä muistamia eleitä ja pään asentoja ja jopa perusilmeitä, jotka saivat paikalla olleet geneetikot parahtelemaan: klooni!

Hän siis pääsi vanhoilla päivillään Suomeen sukunsa katastettavaksi

Olen kuullut muitakin samanlaisia tarinoita ja tietysti lukenut. Mutta tämä on ainoa, jossa henkilöt on kertaalleen varmuudella tunnistettu, vaikka uusien havaintojen tekeminen ei enää olekaan mahdollista.

Luotan siihen, että lukijoilla on samoja tunteita ja kenties tietojakin. Albumeja selaillessa silmissä joskus häivähtelee jotain kuin tuttua.

Vaikka vanhukset lienevät nykyisin keskittyneet tietokonepeleihinsä, vielä joskus narahtaa repliikkejä yksinpä nuorten ihmisten luonteenpiirteistä – ilmetty isoisoisoenonsa, ja muuta vastaavaa.

Kun en ole toistaiseksi pannut merkille, että ihminen olisi lajina muuttunut paremmaksi eli ”kehittynyt”, panen muutoksen kasaantuvien ilmiöiden kontolle. Se on dynamiikkaa, kumulatiivista. Niinpä on luonnollista, että edelleen kivikirves heiluu ja luu ruskuu. Luon täten termin ”fossiiliset käyttäytymispiirteet”, jotka siis aiheuttaa hullu geeni.

Tätä kirjoitusta

Tätä kirjoitusta ei kukaan hyväksy.

Kuuntelin sen passion jälleen, ja kävi pimeäksi.

Kävi ilmi, että jo 27 vuotta toistoa riittää raottamaan

musiikkia.

Maailmankaikkeudet on sävelletty.

Energian ja aineen sijassa on informaatio,

Ei muuta. Sitä ei voi tietää.

Uskonnot ja niiden nerot ovat etsineet sanoja,

sisältöjä. Jokin harva – passio -  löytää sen,

mitä ei voi etsiä.

Se löytää tyhjän, jota ei ole olemassa

ja katsoo kuunnellen.

Kun tätä nykyä

on ongelmatonta kuvantaa

myös musiikin aiheuttamia värielämyksiä

suoraan aivojen toiminnasta,

olin kai luullut,

että värilliset valot ovat kuin äänten mainoksia.

Joskus niin voi olla.

Mutta tavallinen moniäänisyys

– ”Erbarme dich” maalaa

samanaikaisesti kohahtavien sävelten sarjan,

jossa puun ruskean ja verenpunaisen kohtaamisessa

ei ole mitään sattumaa.

Taivas ja uni on kirjoitettu,

mutta koko kirjallisuus

on samaa kirjaa, josta löydämme joskus

omat käpertyneet ajatuksemme.

Musiikki – passio – on värillisyydessään

kolmiulotteista,

eikä siinä ole ääriviivoja, kuten ei maalauksissakaan eikä metsissä.

Ei havuneulanen ole viiva metsän kalvolla.

On vain pintoja,

oikeastaan moniulotteisia kappaleita,

yksitoistaulotteisia,

eri etäisyyksillä,

joita ei ole.