Olimpialaiset

Ehdotan otsikon oikeinkirjoitusmuutosta. Olumpialaiset olisi myös hyvä, tai ölympiäläiset.

Vokaalisointu on suomen (ja turkin) rakennepiirteitä. Etu- ja takavokaali eivät mahdu samaan sanaan. Ne joilla on nyt olympolaisia ääntämisvaikeuksia, ovat tosi suomalaisia.

Kuva on Wikipediasta ja esittää yhtä varhaista kuin surullista doping-tapausta. Meneillään on maratonjuoksu St. Louisin kisoissa 1904. Juoksija on saanut valmentajaltaan kiihotusaineeksi strykniiniä (!) ja konjakkia. Myös kisat menivät pieleen, samoin kuin Pariisi 1900.

Kirjoitan kehuskellakseni Smithsonian Magazinea, jonka otin jossain vaiheessa iPadiini. Väittäisin että se oli ilmainen. Innostus johtuu siitä, että Washington D.C.:ssä oleva museon on mielestäni suurenmoinen. Suosittelen poikkeamista kaupungissa pelkkää museokäyntiä varten ja tutustumista tieto- ja tietoliikennetekniikkaan. Apollo-kapselia voi tietenkin töllistellä, mutta se on toisella puolella helteessä pirullisen leveää puistokatua.

Kirjoitus olimpialaisten historiasta on sävyltään sopivan rienaava. Paroni de Coubertin, Avery Brundage ja Samaranch esitellään melkoisina roistoina, mikä on käsittääkseni juuri oikea tulkinta.

Kun kotirauha rikkoutuu tänään viikoiksi, on myös oikea hetki sanoa ääneen, että noissa kisoissa järjestelyineen ja ennen kaikkea bisnes-näkökulmineen on mennyt jotain pahasti reisille. Smithsonianin kirjoittaja antoi ymmärtää, että yhdet tienaavat kisoista hirveästi, mutta toiset kärsivät, etenkin veronmaksajat. Kirjoittaja antaa ymmärtää, että Kreikan alamäki alkoi Ateenan olympialaisista. Sitä en tiedä, onko hänellä perusteita käsitykselleen.

Urheilun keksiminen, eli erilaisen koikkelehtimisen valjastaminen ahdasmielisen kansalliskiihkon ja leveälompakkoisen liiketoiminnan välöineeksi näyttäisi olevan ruotsalainen keksintö (1912 kisat). Me suomalaiset olemme toisin sanoen oppineet senkin Ruotsista.

Onni että Kolehmaisen kolme veljestä ja Ritola oppivat Amerikassa, että juoksemisesta saa rahaa. Saatiin kaikkien aikojen sensaatio Paavo Nurmi, joka ei hänkään kyllä harrastanut köyhyyttä. Toisaalta hänestä ei tullut filmitähteä, kuten samoissa (Pariisin ja Amsterdamin) kisoissa paljon kultaa kahmineesta Johnny Weissmülleristä.

Pariisin olympialaisia 1924 kuvaa elokuva ”Tulivaunut” (Chariots of Fire). Cambridgessa syrjityn juutalaisen ja tiukan uskontonsa kanssa kamppailevan skottinuorukaisen tarina ei mitenkään mahdu suomalaisen urheiluperinteen sisään.

Peruutan toisaalta osan pahoista puheistani ja ilkeistä kirjoituksistani. En ollut ennen katsonut Harakan ja Kortelaisen kirjallisuusohjelmaa, vaikka pidän Harakkaa hyvänä. Nyt pidän myös Anna Kortelaista.

Aikakirjoihin meni City-lehden päätoimittaja Maria Pettersson, joka puhui virheellisesti huomiotta jättämästäni Margaret Atwoodista, romaanista ”Orjattaresi” (The Handmaid’s Tale).Se ei ole uutinen, että tiedoissani on pahoja aukkoja. Tämä tuntuu olevan todella paha.

Asiaa auttaa hiukan se, että jotkut aikalaiskirjallisuuden huipuista ovat vain hyviä. On aina mieluisaa laiminlyödä laiskuuttaan kaikenlaisia asioita, joita pitäisi tehdä oman etunsa vuoksi.

Atwoodin sävyyn – on syytä kavahtaa aina kun joku patistaa tekemään tai jättämään tekemättä jotain ”oman etusi vuoksi”. Puhuja tarkoittaa tuolloin luultavasti omaa etuaan, ei puhutellun.

Silmissäni karkean alaikäinen Pettersson – voisi olla vähän yli kolmikymppinen – puhui viisaasti ja innostavasti. Päätin heti paikalla painaa nimen mieleeni ja ruveta poimimaan City-lehden mukaani aina kun silmä välttää.

How many roads must a man walk down?

Before you call him a man?

Dylan lienee lukenut koulussa John Keatsin (1795 – 1821) niin ikään hienon runon, joka alkaa

“How many bards gild the lapses of time! 

  A few of them have ever been the food

(of my delighted fancy…)”

Useakin kommentti on nyt ilahduttanut. Ihmiset nauttivat kielestä, eli kuuntelemisesta, puhumisesta, lukemisesta.

En liitä tuohon kirjoittamista. Se on niin vaikeaa.

Kun tuohon lisää kertomuksen, silloin mukaan tulevat myös elokuva ja tietyisti televisio.

Tämä on vastaus kysymykseen, joka askarrutti minua vuorokauden. Television tiistai-iltana esittämä ”Einstein ja Eddington” oli juuri niin laadukasta tekoa kuin tuottajista arvasikin. Englantilaiset ovat oppineet sykähdyttämään.

Mutta jouduin kovasti  miettimään, onko televisionäytelmää tai elokuvaa arvioitava samalla tavalla kuin kirjoituksia. Tärkeintähän ei ole mitä sanotaan, vaan miten sanotaan. Ainakin 2300 vuotta on jupistu, että kaikki on jo sanottu, ja se on aivan totta. Eikä yhdeltä kirjailijalta ole sopivaa vaatia, että hänellä olisi kaksi aihetta tai asiaa.

Otetaan esimerkki vielä kauempaa: eräässä mielessä Mozart sävelsi saman sonaatin kerran toisensa jälkeen ja laajensi sen välillä sinfoniaksi. Kyllä, olen valmis riitelemään siitä, että pianokonsertoissa Es-duuri on vieläkin hienompi kuin B-duuri, mutta silti ne ovat samaa tarinaa, joka onneksi ei lopu.

Einsteinin ja Eddingtonin ongelma oli todenmukaisuus. Juttu oli saippuaooppera, jossa nyt kuvattiin useitakin nerokkaita henkilöitä, mutta kyllä se totutun kaavan mukaan meni.

Yksi kaunis teema oli päähenkilöiden hiukan erilaisista syistä tuntema syvä inho sotaa kohtaan. Asiaa tähdennettiin esittelemällä saksalaisia tiedemiehiä kehittelemässä myrkkykaasuja, ja sitten kaasuun kuolleiden läheisiä Englannissa Ypres’n taistelun jälkeen. Ymmärtävätkö useat, että Saksa tosin tämänkin aloitti ja keksi, mutta englantilaiset ja ranskalaiset vastasivat samalla mitalla, ja lopuksi amerikkalaisetkin.

Eikö ole sääli, että tuskin kukaan tunnisti sitä univormua ja kunniamerkkinauhoja käyttänyttä kemistineroa. Hän oli Fritz Haber, joka kehitti kloorin ja I.G. Farbenin tilauksen mukaisesti sinappikaasun. Hän nimittäin oli juutalainen. Lojaaliudesta jo kärsineitä veljiään kohtaan hän poistu Saksasta Englantiin ja sitten kuoli. Natsit – Hitler oli itse rintamamiehenä ollut kaasuhyökkäyksissä – herjasivat häntä parhaansa mukaan.

Max Planck, jolla oli keskeinen asema kansalliskiihkon ja siihen liittyen velvollisuudentunnon ja inhimillisyyden repimänä tiedemiehenä, ehti puhua suunsa puhtaaksi Hitleristä. Hänen henkiin jäänyt poikansa osallistui heinäkuun salaliittoon ja teloitettiin 1944. Planckin tarina on eräässä mielessä jylhempi kuin Einsteinin tai Eddingtonin, ja kvanttimekaniikan kehittäjänä hänkin oli vuosisadan suurimpia tiedemiehiä.

Lopputeksteissä sanottiin Eddingtonista vähän ikävästi.Mainittiin hänen hupsuista yrityksistään yhdistää uskontoa ja tiedettä, mutta jätettiin mainitsematta, että hän piti mahdottomana perustella uskontoa tieteellä. Itse asiassa teoksen tieteenfilosofinen puoli olikin hiukan hutera.

Lopputulos: vastoin tapojani istuin kuin naulittuna ja nautin näkemästäni. Lisäksi minulla on tämä blogi, jossa voin sanoa, että älkää hei kuulkaa kaikkea uskoko. Draama vaatii tihentämistä, ja kun teos tihenee, totuus joka ihmisten asioissa on niin usein niin toivottoman monimutkainen, epälooginen, yllättävä ja kuriton, pakenee kuin rakkaus.

Krossottelemassa

Se on kyllä minulta tuokin krossottelu jäänyt, kun flikkakaverit on kinnahtanu. Ensin kuoli Eevi ja ennen pitkää Laimikin, molemmat kyllä jo sarannella, eli siis reirusti 90:n ikävuoden ylittäneinä.

Eilen olin ajatellut kirjoittaa eräistä sanomisen hienouksista ja esitellä mielipiteen, jonka mukaan painettu kaunokirjallisuus ei ole kaikin ajoin edistänyt ihmisellistä pyrkimystä sanoa asiat halki. Sakari Pälsi, jonka muistelmajutelmia en tosin jaksa lukea, olisi Lopen poikana ja siis hämäläisenä sanonut että ”jetsulleen”.

Krossottelu on yöjalassa käymistä. Vaikka ei varmasti uskoisi, kun nyt katsoo, olen sitä minäkin päässyt hihalle, mutta on siitä yli puoli vuosisataa. Tuo tyttöjen aitoissa ja yliskamareissa luuhaaminen ei sitten tarkoittanut sitä itseään. Kunhan maattiin ja nyhjättiin ja voi olla, että ihan vähän puristeltiinkin.

Eikä tytöt tykänneet, jos oli niin unkkoonen friiari, että istuu vaan lavittalla (tuolilla) niin kuin kellokaappi ja nupaji omiansa – ja lapaset käres.

Eevi ja Laimi päästelivät lenheetiä lantta lauree, joskus ihan Kanaatan malliin. Suomennos olisi jutella mukavia ja tuo vahvennus tarkoittaa ”kaiken aikaa”. Vaasan Jaakkoo kuvaa konhoollista (hämmentävää) tai melkein flataasta (hävettävää) tapausta, kun yksi mumma oli niin pössöö (typerä), että hälytti telefoonilla naapurit muka rosvoja karhaamaan, vaikka oma aikamiespoika siellä oli vain klasista sisään yrittämässä, kun sekin oli ollut flikas eli krossottelemassa eli kosiomatkalla.

Sydänyöllä naapurit pänttäsivät ja pläsittivät (hakkasivat ja mukiloivat) toisiaan muka rosvoina, että ennen pitkää olivat lantta lauree hoittollona eli joka mies sorkat suorina (ketarat pystys), ja kun se aikamiespoika selitti olleensa hänkin akkametsässä yön pimeydessä, niin toiset miehet pilkkasivat että voi äireen kikkivarsaa. ”Kikki” on tissi, myös eläimen nisä. – Tarina on niin kauhea, että tekee häijyä ajatellakin.

Pernaan flikkojen lenheeti oli naisilla ehkä hitusen harvinaisempaa käänteishuumoria, johon kuului sopiva määrä  paisuttelua ja härnäämistä. Minulle on kerrottu, että jotkut loukkaantuvat sellaisista puheista loppuiäkseen, ja se on sääli, koska tarkoitus on ystävällinen. Eevikin kerran kysyi veljeltäni, että kuinka jukelin tähären sä sieltä Markista sen akan otit. Markki tarkoittaa Pohjanmaan järvikuntia, ja naapurikunnan tai kylän kohtuullinen pilkkaaminen oli kaikkialla Suomessa sopivana pidetty asenne. ”Nurmoosta, ja kropsua evähnä.” Tai ”Nurmoosta, Herra parakkoon – oikeen sieltä periltä, Jumala nähköön…”

Ihmettelevän lukijan ohjaan Antti Tuurin romaanien ääreen. Niissä on kautta linjan osuvia esimerkkejä tuosta sanallisesti häjyilemisestä, joka on siis ystävyyden osoittamista. Kun tavataan vanha tuttu, sanotaan esimerkiksi että ootpa rumentunut. Perinne elää ja puhetavat ovat voimassa. Itse olen säikäyttänyt joskus jonkun ihastelemalla pitkästä aikaa tavattua, että katsos vaan, kun sinäkin olet vielä vapaalla jalalla. Minulla kytkeytyy automaattisesti tuo toinen nuotti ja eri puhetapa päälle, kun tapaan lajitovereita.

Kerran istui Ilmasotakoulun upseerikerholla yhden kenraalin ja kahden everstin kanssa, kun Laimi, joka oli myös pätevä pitokokki ja tuurasi kerholla tarvittaessa, kiljaisi keittiön ovelta, että ”Voi rakas – Jukka!” ”Voi rakas” kuvaa yllättymistä. Niin voi sanoa, vaikka säikähtäisi nokikolaria. Isäni muistaakseni kertoo muistelmakirjassaan testamenttiriidasta, jossa todistaja kertoi, että testaattori (testamentin tekijä) oli erään jälkeläisensä käyttämisestä ”rakkahasti riemastunut”. Kihlakunnanoikeuden herran puheenjohtaja yritti sanella pöytäkirjaan että ilahtunut suuresti, mutta uskonut lopulta, että merkitys oli ”suuttunut pahanpäiväisesti”.

Ei tuo tarkasti puhuminen rajoittunut millään muotoa vitseihin ja kokkapuheisiin, ei prätinöihin eikä paukahroksiin. Puhuttiin arjen asioita ja milloin mitäkin. Joskus mentiin niin syvälle että karmi.

Pernaan flikat olivat kovettuja asiansa ja aatteen puolesta. Kysyin yhdenkin kerran Laimilta, että hän ei sitten talvisodassa ollutkaan rintamalottana, niin kuin Eevi ja Orrenmaan Kaarina ja monet muut tuntemani tai tietämäni naiset.

”M’olin koko talavisoran ajan Seinäjoella pesemäs rumihia loorahan. - - -  Ja voi herra isä että niitä riitti…”

Lantta lauree lenheetiä

Tämän kirjoituksen yksi tarkoitus on vähän konhoollinen. Meininki on kiusata Googlea. Ei ole jäänyt huomaamatta, että tästäkin verkkopäiväkirjasta joskus putkahtelee omituisia sanoja hakukoneeseen. Siellä ne sitten frääsää, n’otta se on oikeen kauhiaa.

Tänään tuli isommassa ruokakaupassa ensin vastaan lapualainen kollega, eläkkeellä tietysti, ja muistelimme etäistä menneisyyttä. Heti kun päästin herrasväen menemään, minut pysäytti katseellaan taas yksi henkilö, joka ei ollut tutun näköinen, ja kysyi että Kemppinen?

Onneksi opetustehtävissä – joissa toinen keskustelukumppani sanoi remmastaneensa, kunnes eläkeikä täyttyi – oppii erilaisia hyödyllisiä asioita, kuten sen, että koskaan pidä raapia esimerkiksi takapuoltaan julkisella paikalla. Aina on näkemässä joku, joka kertoo äidilleen, joka on ollut samassa koulussa, tosin luokkaa ylempänä, ja niin edelleen.

En muuten ole edelleenkään tavannut niin suurta sankaria miessukupuolessa, että asianomainen olisi saanut armon yläluokan tyttöjen silmissä.

Tämä oli varmaan poikalyseoiden salaisuus. Ei ylempien luokkien tyttöjä.

Itse sanoin kerran yhdelle piispalle, että häneltä olisi jäänyt virka saamatta, jos olisin kertonut leveämmälti, miten masentavasti hänen kävi eskarissa, eli menneisyyden kielenkäytön mukaan lastentarhassa. Tulla tupsahti huonot housuun niin että opettajan piti hakea omalta puoleltaan kuivaa korvikkeeksi.  Kertoja, erittäin hyvin tuntemani silloinen vähän vanhempi tyttö, pyöritteli päätään ja pahkuloi, että kaikenlaisia sitä piispaksi nykyisin hommataankin. Ei Simojoelle tai Salomiehelle varmasti koskaan sattunut vahinkoa, ei Aleksi Lehtoselle eikä Kailalle nyt kumminkaan. Ingmanista en ole aivan varma ja Johansson istui virassa niin monta kymmentä vuotta, että siinä ajassa rupeavat paremmatkin paikat reistaamaan…

En sitten pitänyt välttämättömänä mainita, että minulla oli yläkerran kirjastosta haettuja murrekirjoja kassissa. Olen nyt saanut päähäni sellaista, että ainakin puheessa murre, kun sitä todella voi estoitta käyttää, on verrattomasti hienompi instrumentti kuin äidinkieli puhekieleksi istuttuna.

Kirjakielen puhujia tapaa onneksi hyvin harvoin.  Yritän kuunnella tarkasti, kun aamutelevisio lähettää hyvin vanhoja uutisfilmejä ja erilaisia katsauksia. Selostajilla on sen ajan puhetapa, joka kuulostaa nyt sekä ylimieliseltä että alentuvalta.

Ehkä se oli kirjakielen tarkoitus – korostaa etevämmyyttä puhuteltuun tolvanaan verrattuna.  Ehkä se on murteen tarkoitus – korostaa tasa-arvoisuutta, joka puolestaan voi olla aitoa tai teeskenneltyä.

Ymmärsin tästä asiasta jotain armeijassa, mutta unohdin sen 50 vuodeksi. Murrepohja muistuttaa enemmän laulua kuin kirjoitusta. Siellä oli poikia, jotka osoittautuivat erinomaisiksi rekryyteiksi. Joillakin oli vaikeuksia saada sisäänsä armeijan komentotapa. ”Jos nyt sitten sellaista että olalle… vie…” Joku vääpeli hyppi tasakäpälää kiukusta. Nämä olivat hyviä poikia. Koko sisäpalveluohjesääntö oli heille vastenmielinen ja vieras – silmiin tuijottaminen, sanottavan pölöttäminen kuin koneesta, hyppiminen ja kopistelu. Tottakai he oppivat. Fiksuja poikia. Mutta murteen lisäksi heidän oli itäsuomalaisina karistettava se sydämenhyvyys, johon he olivat kasvaneet, ja joka edellytti huomion ottamista, aikailua ja kaartelua etenkin vieraampien ihmisten kanssa.

Kaliforniassa kuuntelin puhetta, jota en ymmärtänyt. San Franciscossa oli vielä silloin vallankumouksen jälkeen tulleita emigrantteja, jotka tapasivat toisiaan puiston penkillä. Joku vahvisti myöhemmin arvaukseni. He puhuivat tavattoman hyvää ja rikasta venäjää ja sisällyttivät puheen rytmiin ja nuottiin saman kuin eleisiin, ihmisten kanssakäymisen koko rikkauden.

Tämä kirjoitus muuten liittyy välillisesti eiliseen eli sotaan. Saman kielen ja murteen puhujat liimautuvat muita lujemmin. Suomen aluejärjestelmä oli eräistä epäkohdistaan huolimatta nerokas oivallus. Saman pitäjän miehet ymmärtävät toisiaan sekä puolesta sanasta että puolesta katseesta. Ihmiset ovat uskollisia ihmisille, eivät aatteille.

Ikävä ajatus

Amerikkalainen Gerhard L. Weinberg arvelee hyvin laajassa toisen maailmansodan historiassaan, että Neuvostoliitto toteutti puolalaisten upseerien ja virkamiesten murhat siltä varalta, että mahdollisesti uudelleen syntyvä Puola olisi sitten heikompi. Perustelu on todella huono.

Katynin metsissä ja useissa muissa paikoissa surmattiin lyhyessä ajassa  21 768 puolalaista. Tekijästä kiisteltiin viime vuoteen asti. Vaikka Gorbatshov oli periaatteessa myöntänyt teon Neuvostoliiton eikä Saksan tekemäksi ja Jeltsin oli julkistanut papereita, Venäjän duuma myönsi asian vasta marraskuussa 2010.

Samana vuonna huhtikuussa oli tapahtunut lento-onnettomuus, jossa kuoli Puolan presidentti ja 96 korkea-arvoista sotilasta ja siviiliä. He olivat matkalla Katynin 70-vuotismuiston johdosta pidettävään tilaisuuteen.

Tämä oli traaginen yhteensattuma. Mistään muusta ei ole vähintäkään todistetta. Todiste ei ole se, että ampujat olivat olleet Putinin kollegoita, vuonna 1940 nimellä NKVD tunnetun salaisen poliisin miehiä.

Häiritsevä ajatus on teloituskäskyn päiväys. Neuvostoliitto oli valloittanut yksissä tuumin Natsi-Saksan kanssa Puolan itäiset osat 17.9. ja vangit oli saatu ja muiden puolalaisten nimilistat laadittu joulukuussa 1939.

Teloituskäsky allekirjoitettiin 5.3.1940. Siinä on myös Stalinin nimi.

Päivämäärä on askarruttava. Talvisodan aloittaminen oli Stalinilta yhtä suuri virhe kuin sen lopettaminen. Suomi oli käytännössä viimein voitettu, muutaman päivän, korkeintaan muutaman viikon päässä romahtamisesta, Mannerheimin mukaan.

Sota päättyi 12.3.1940. Stalinin mielenmuutoksen syyksi on sanottu aina Länsiliittoutuneiden uhkaa eli tekeillä ollutta maihinnousua Narvikin kautta Ruotsin malmikentille Suomen avustamisen verukkeella.

Stalin tiesi solutettuaan erinomaisia myyriä Ranskan ja Englannin päättäviin elimiin, mikä oli retkikunnan todellinen tarkoitus, ja tiesi hän senkin, että hankkeen onnistumisen mahdollisuudet olivat hyvin huonot. Niin ikään hän tiesi – tähdentää Weinberg lähteisiin viitaten - että Norja oli menon kengissä (”Weserübung” 9.4.1940). Ilmasota Englannista, The Battle of Britain alkoi 10.6.1940. Ranska antautui 17.6.1940.

Suomalaiset saivat tietoja Barbarossan eli Saksan Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941 tekemän hyökkäyksen toteuttamisesta marraskuussa 1940.

Katynin operaatio oli erittäin salainen. Edes Saksa ei saanut vihiä siitä ennen vuotta 1943. Päivämäärä ja toteutus (huhtikuun alussa 1940) sitoo sen kummallisesti sotaan Suomea vastaan, talvisotaan.

On sanottu, että parakit, ampujat ja aseet tarvittiin suomalaisten käsittelemiseen. Tämän ajatuksen tueksi ei ole perusteluja. Esitän kuitenkin yhden. Kun Baltia oli jo mennyttä kalua, myös Suomen puhdistaminen olisi lyhentänyt Neuvostoliiton maarintamaa Saksaa vastaan melkein puolella.

Neuvostoliitto oli Saksan liittolainen, mutta ilman pienintäkään epäilyä sekä Stalin että Hitler valmistautuivat suureen keskinäiseen sotaan ja tiesivät, että vastapuoli tietää. Ajankohta oli auki, ja Hitler onnistui sitten yllättämään Stalinin tämän uskomattomien möhläysten takia 22.6.1941.

Jää hirvittävän suuri kysymysmerkki. Koska Saksa oli luovuttanut Suomen Neuvostoliiton vaikutuspiiriin elokuussa 1939, hätäisen rauhanteon syy jää auki. Ehkä arkiset syyt riittävät. Ehkä Saksa käski ja Stalin totteli. Norjan hyökkäyksen käsky annettiin 1.3.1940, ja silloin ei tarvittu brttejä Narvikiin, koska hyökkäys oli muutenkin uhkarohkea. Neuvostoliitto oli jo menettänyt kasvonsa hyökättyään ja taisteltuaan niin huonosti. Oli päästävä irti kahakasta (sellaiseksi Neuvostohistoria sitä nimitti). Suomen ehtisi hoitaa myöhemminkin. Marraskuussa 1940 Molotov kävi sitten jo kysymässä Berliinissä, että nytkö. Silloin se oli myöhäistä.