Ruokkija II

(jatkoa...)

Toisin kuin erehdyin eilen sanomaan, Thomas Mann sai Nobelin Buddenbrookeista, mutta tuolloin, vuonna 1929, hän jo kirjoitti neliosaiseksi kasvavaa Joosef-sarjaansa, jota hän itse piti pääteoksenaan.

Se asia kuuluu yleissivistykseen, että Mann oli vahvin saksalainen ääni Hitleriä ja natsismia vastaan, ja asia oli tullut kaikille muilla paitsi ehkä Nobel-komitealle selväksi palkinnon myöntämisen aikaan.

Mannin jälkimaine oli Saksassa jakautunut, koska hänen tulkittiin puhuneen saksalaisten kollektiivisen syyllisyyden puolesta.

Joka tapauksessa Joosef-sarjan merkillinen piirre on tarina juutalaisista ja juutalaisesta yksijumalaisuudesta. Se ei tietenkään lainkaan miellyttänyt Saksan yleistä mielipidettä eikä siis Saksan kirkkoa.

Sarjaa sanotaan mytologiaan perustuvaksi. Se on kyllä väärä luonnehdinta. Oma ihanteeni Albert Camus sanoi Nobel-puheessaan, että intellektuellilla on kaksi silmämäärää, totuus ja luovuus. Ranskassa ”intellektuelli” on melkein sama asia kuin taiteilija. Ja taiteilijan tehtävä, sanoi Camus, on asettua poikkiteloin, jottei sivilisaatio tuhoaisi itse itseään.

Hän viittasi ydinaseeseen, mutta tarkoitti myös Hitleriä ja Stalinia.

Mannin Joosef on unennäkijä ja unenselittäjä. Nykykielellä se merkitsee ”taitelija”, tarkemmin ”kirjailija”. Mitään mytologiaa sellaisessa ei ole.

Ennen meilläkin kirkollisuus sumensi näkyvistä sen, että Joosefin tarina, Jobin kirja, Psalmit ja Saarnaaja eivät kilpaile kreikkalaisten kanssa vaan tähdentävät sitä. Ne ovat ”länsimainen sivistys”, joka ei jatkunut lopulta rappeutuneen Egyptin kautta, vaan juutalaisuuden + kristinuskon ja kreikkalaisuuden + roomalaisuuden reittiä.

Mooseksen ja Exoduksen muuten tunkisin mytologiaan, vaikka Mooses itse mahtoi olla mainio tyyppi.

Verrattuna esimerkiksi Waltariin tai jopa Tolstoihin Mann on historiallisessa romaanissaan suuri, koska hän hallitsee polyfonian. Hän on niin taitava, ettei jää yksiäänisen tapahtumaketjun vangiksi, vaan sanojen alla obligato basso viettää omaa elämäänsä hurjistuen joskus neljäksi itsenäiseksi ääneksi. Pako Egyptiin. ”Fuuga” on suomeksi ”pako”.

Ja Bachilta lienee peräisin käytännössä Adornon välittämänä suurimman musiikin ihmeellinen ominaisuus, joka on ironia. Mann kirjoittikin nuoren Wagnerin kärsimyksistä oivallettuaan, että Wagner on liian totinen.

Bach osasi ironian, jonka loistavin esimerkki saattaa olla Goldberg-muunnelmat, ellei sitten Die Kunst der Fuge, joka parodioi itseään.

Mann tiesi, että maailmassa on vain kaksi kertomusta, Faust ja Don Juan (Giovanni). Kaikki taianomaisesta tiedosta. Kaikki tiedonomaisesta tunteesta (rakkaudesta).

Loppu on hiljaisuutta.

Ruokkija

Waltari ei tarvinnut muuta kuin erittäin laajan kansainvälisen hälinän Tutankhamonin haudan löytämisestä. Egypti oli ollut osa Euroopan mielikuvia kautta aikojen. Napoleonin käynti pyramideilla lisäsi mielenkiintoa ja Rosettan kiven avulla toteutettu munaiskielen avaaminen alkoi tuottaa tietoa.

Egyptiläisyys oli suurinta muotia 1920-luvulla. Helsingissä sen näkee suoraan Eduskuntatalon sivusisäänkäynnistä, jonka muoto ja mittasuhteet ovat Egyptiä. Mahtailu on ikuista.

Vaikka Waltari oli kirjoittanut faarao Ekhnatonista jo 30-luvun puolella, olen ollut levoton kysymyksestä, mitä perua ”Sinuhe” on. Henkilön nimi on tunnetusti ruotsalaisen Grimbergin kirjaan käännetystä kirjeestä, ja alan kirjallisuuttakin oli. Lisäksi Egypti oli tietysti kaikille tuttu Waltarin ikäluokassa ja omassakin sukupolvessani raamatunhistoriasta.

Lopulta en voinut vastustaa kiusausta. En ole koskaan villiintynyt Thomas Mannin tuotannosta, vaikka tietysti osaa arvostaa sitä. Neliosaisen Joosef-sarjan niteiden yli olen kävellyt usein ja korkeintaan ajatellut, ettei minun tarvitse tuotakaan lukea. Olen yksi niistä, joilta ”Kuolema Venetsiassa” ei ole vienyt jalkoja alta. Minulla on oma Venetsiani.

Saksalainen Marcel Reich-Ranicki oli Euroopan vaikutusvaltaisin kirjallisuuskriitikko. Hän oli paavi, jollaisen asemasta Anhava ja Pekka Tarkka eivät uneksineet. Koskenniemi olisi ehkä uneksinut, mutta suotta.

Pitkäikäisen televisio-ohjelman ansiosta Reich-Ranicki oli julkkis Saksassa. Ja Saksassa kun oltiin,  oli lukevaa yleisöä, joka suhtautui totisesti heille esiteltyihin teoksiin. Jotkut siellä ajattelevat edelleen, että samalla tavalla kuin klassinen musiikki, ainakin korkea romaanikirjallisuus on saksalaisen kielialueen etevämmyyden todiste. Runous heiltä melkein kuoli toisen maailmansodan jälkeen.

Ja Reich-Ranicki opetti saksalaisille, että maailmankirjallisuuden kolme huippua ovat Homeroksen Ilias ja Odysseia ja Thomas Mannin Joosef-sarja.  Lähinnä tuosta sarjasta Mann sai kirjallisuuden Nobelin.

Minäpä hankin sen käsiini. Merkeistä päätellen olen ensimmäinen henkilö, joka on lainannut sen Kirkkonummen kirjastosta, johon se näkyy hankitun 1948. En ole koskaan tavannut ketään, joka olisi lukenut sen.

Tiedättekö – mutta 1938 saksaksi ilmestynyt ”Joosef Egyptissä” on enemmän kuin Sinuhen esikuva. Ilkeä ja tietämätön ihminen voisi puhua plagiaatista. Ero on selvä. Mann on paljon parempi.

Itse olen välikädessä. Kirjoitan tällaista, vaikka olen vasta Theban kiihkoa kuvaavassa kohdassa. Samalla pidän rehellisenä sanoa lukijoilleni: älkää vain hankkiko tuota kirjaa, vaikka antikvariaatit ovat tulvillaan sitä ja saksankielisenä taskukirjana se on halpa, noin 10 europa kappale, ja Kindlenä koko hoito 30 euroa.

Hirvensalon suomennos on tavanomaisen luotettava, mutta aika vanhentunut, eikä hän ole pysynyt Thomas Mannin kyydissä, kun tämä väläyttelee saksan kielen pitkävirkkeisyydellä ja lisäksi vaihtaa kertojan näkökulmaa kuin obeliskin kiertäjä. (…jatkuu)

Kaunis kaupunki

Jekaterinburgin kaupungissa valtaistuimeltaan alas astunut Nikolai Romanov,

Luki perheelleen ja muutamille palvelijoilleen ääneen ”Siionin Pyhien pöytäkirjat” sisältävää teosta vielä kaksi päivää ennen teloitusyötään.

Ellei joku tietäisi, tuo teos oli keisarin oman salaisen poliisin, Ohranan, toimesta laadittu väärennys, jossa kuvailtiin esimerkiksi rituaalimurhia – taannoinkin Kiovassa joku juutalainen oli tiettävästi surmannut kristityn ja imenyt tämän veren kuiviin.

Yhdessä, englantilaissukuisen saksalaisprinsessan, nyt tosiasiassa mielisairaan ja morfiiniriippuvaisen rouvansa Alexandran kanssa hän luki englantilaista heikkotasoista viihderomaania ja haaveksi olevansa siinä kuvailtu ”sininen poika”.

Hän  myös tiesi, että Lenin oli juutalainen, mikä ei pitänyt paikkaansa. Stalinia hän olisi pitänyt suvakkina tai viherpiipertäjänä, jos olisi tiennyt tämän olemassaolosta.

Mitä Breivik tarkoitti ampuessaan demarinnuoria ”marxilaisina” – sitä hän huuteli – ei ole oikeastaan kiinnostavaa. Jo 50 vuotta sitten käytöstä jääneen sanan käyttäminen kertoo, ettei ampuja ollut poliittisena ajattelijana terävä.

Ensimmäisen väkivallan aallon toteuttajat ovat ne samat ihmiset jotka joutuvat seuraavan aallon uhreiksi. Kun askartelee innostuneesti uhkauskirjeitä toisille ihmiselle, ei kuule eikä huomaa, että jonkun toisen ase alkaa painua kohti omaa niskaa.

Alan erikoistuntijat, esimerkiksi Stalin, teloittivat teloittajat aina johtoporrasta myöten säännöllisin aikavälein. Myös Hitlerin Saksan viimeisessä vaiheessa puihin ripustettiin SS-miehiä. Jotkut tosin siirtyivät USA:n ja sitten Naton riveihin.

Vahinko että termi ”vihapuhe” pääsi pesimään kieleemme. Se tuli kuin sivuseikkana ja on vaikeasti käsitettävä. Se kuulostaa liian samanlaiselta kuin ”vihainen puhe”, vaikka se on eri asia.

Uudenlaisen rikollisuuden uranuurtaja on Donald Trump, kjonka tapa leimata toisia ihmisiä lainrikkojiksi ilahduttaa kuulijoita ja on jo muuttunut malliksi toisille.

Siis ”Hillary vankilaan”. Peruste oli maan turvallisuuden vaarantaminen viestinnässä, eli sattumalta juuri sama, jota kongressi käsitteli Trumpin omaa toimintaa tutkiessaan.

Voi olla, ettei asian vakavuus valkene heti. Trumpin johdolla ja Putinin säestyksellä – puhumattakaan Erdöganista ja vähäisemmistä tekijöistä – koulukiusaajasta on tullut vakiomalli.  Pyydän lukijaa miettimään hetken. Minusta Yhdysvalloilla on presidenttinä 70 vuotta täyttänyt koulu- ja työpaikkakiusaaja, jolla on uraa myös naisten halveksijana. Esimerkkien sanotaan tarttuvan.

Kuuluisaan kysymykseen vastaamme että kyllä. Historia toistaa itseään, jos annamme sille siihen tilaisuuden.