Kauppasurkea

Entisenä kauppakorkeakokulunikin opettajana en ilmaise otsikolla vähämielisyyttä enkä mustaa kaupallista koulutusta. Pidän sitä korkeatasoisena ja haluaisin sen laajentuvan.

Mutta haluaisin opetuksen myös syventyvän ja esitän ajatuksen.

Muu kuin järjellinen ajattelu on karkotettu viimeksi kuluneiden 100 vuoden aikana. Positivismi eli metafysiikan hylkääminen pureutumalla tieteellisesti todennettavissa olevaan, on ollut kauan normi. Sanon normi. En sano tosiasia. Normi tarkoittaa sääntöä ja tässä siis mittapuuta. Mittanauha ei ole sama asia kuin metri.

Mitä ajattelisitte lakimiehestä eli esimerkiksi asianajajasta, joka sanoisi sitä tarkoittaen: tavoitteeni on ansaita mahdollisimman paljon rahaa. Jos sanoisitte siihen, että hyvä, mitä arvelisitte juristiprofessorista, joka esittäisi tuo saman pyrkimyksen, tai virkatuomarista, joka vuorollaan sanoisi haluavansa rikastua mahdollisimman paljon.

Olemme kieroa väkeä. Joku meistä sanoo, että kohonneet ansiot ovat tuottavuuden lisääntymistä ja kiertyvät kaikkien eduksi. Itse osaisin laverrella Suomen häikäisevästä taloushistoriasta viimeksi kuluneiden 150 vuoden aikana – ryysyistä rikkauteen. Olimme jotain Balkanin kolkkaa lukuun ottamatta Euroopan viheliäisin kolkka, aina sadon ja nälkävuosien armoilla. Ja kaiken jälkeen taloudellinen hyvinvointimme on nyt sellainen, jota esimerkiksi minä en osannut kuvitella nuorena lakimiehenä 1960-luvulla.

Väitän siis, ettei merkittävien tulojen tavoittelu ole oikea päämäärä ja ilmoitan, etten edes oikein arvosta kollegoja, jotka toimivat noin. Kannatan epämääräisiä periaatteita. Esimerkiksi pitäisin hyvänä sellaista elämää ja elämäntapaa, jota ei tarvitsisi hävetä. Toivon ettei kukaan kävisi kusemassa haudalleni. Tarkemmin ajatellen tiedän muutaman, jotka saattaisivat sen tehdä, joten täsmennän, että kunhan ei noita ihmisiä olisi jonoksi asti.

Tiedän hyvin, että on aivan toistakin ajattelua. Yhdysvallat, D. Trumpin johdolla, on keksinyt mainion keinon säästää ruokakuluja. Syöksähtelemällä leikkikoulujen ja koulun ala-asteen pihoille he ryöstävät lasten eväspussit ja pistelevät suihinsa. Tarkoita ilmastosopimuksesta irtautumista. Kielikuva ei ole kovin haettu, koska on ainakin perusteltu aihe pelätä, että nyt ympäristöä turmelemalla ”säästetty” lankeaa tämän hetken pikkulasten maksettavaksi ja siedettäväksi – tai tappaa heitä.

Älkää suotta väittäkö minulle vastaan, onko ympäristö menossa huonoon suuntaan. En minä tiedä.

Väitteeni on, etteivät vanhastaan käytetyt perustelut pidä eivätkä päde. Osakeyhtiön tehtävä on muka tuottaa voittoa, mahdollisimman hyvää voittoa, toteuttaessaan tarkoitusta, eikä sitä velvoittaisi muu. Osakeyhtiön ja ihmisen ero olisi näin suuri.

Väitän että juristi-kollegojeni tähän hahmoteltu ajatus on huonoa metafysiikkaa. Osakeyhtiö on ihmisen keksintö ja muuttunut 1600-luvun kauppakomppanioista 1800-luvun aidosta anonyymeihin yhtiöihin ja puhtaasti havittelua harjoittaviin monikerrosrahastoihin.

Miksi Hitler hävisi toisen maailmansodan? Tärkeät sotijat, kuten pankit, IG Farben, Krupp, Siemens, BMW ja ne muut sortuivat nopean maksimaalisen voiton tavoitteluun toisin kuin USA:ssa GM, GE, Ford ja muut, jotka muodostivat pitkän tähtäyksen yhteistyön armeijan, ilmavoimien ja laivaston kanssa.

Aro ja Venäjä

Arvelin jo päässeeni toistelemasta Tshehovin ainutlaatuisuutta tässä blogissani. Kävi kuitenkin ilmi että rosvo – epäilen tässäkin omia jälkeläisiäni – oli tuulettanut kirjastoani, jota joudun jatkuvasti täydentämään lisäostoksin.

Nyt oli kateissa neuvostoliittolaisen Ilja Ehrenburgin ”Tshehovia lukiessa” (1960). Hän oli maansa ja ehkä aikansa parhaita kirjallisuusmiehiä. Hankin ja luin pitkän ajan jälkeen. Toden totta asiantuntija ja ihailija Ehrenburg menee pää edellä Tshehovin ansaan.

Tshehov on niin suuri siksikin, ettei lukija yleensä huomaa, että kun kuvauksen kohteena on joku toivoton vetelys, vastenmielinen pullero jostain hämärästä kuvernementtikaupungista, kirjoittaja lukee siinä syvällistä ja itse asiassa aika murheellista kuvausta omasta itsestään. Tshehov näyttää peiliä, mutta koska hän on taikuri, uhri ei lainkaan huomaa peiliä.

Ehrenburg varmaan arveli välttäneensä neuvosto-liturgian mutta silti pilaa esityksensä juuri marxismi-leninismillä, jonka kiertelemiseksi hän näyttää nähneen paljon vaivaa. Tshehov ei ollut neuvostoaikaan mitenkään kielletty eikä hyljeksitty. Stalin ymmärsi lipputoimistojen tulot ja jopa tuki korkeaa kulttuuria, toisin kuin virkaveljensä Hitler. Moskovan taiteellinen teatteri pyöritti Tshehovia hienosti, ja novellit tulivat perässä. Niitä luettiin koulussa ja ne tunnettiin.

Mutta Ehrenburgin lankeemus on lukemista pahoin häiritsevä taipumus lisäillä sellaisia huomautuksia kuin ”kapitalismin oloissa” tai ”vaikka Tshehov itse ei ollut vallankumouksellinen” ja ”tehtaanomistajan ja työläisten sovittamaton ristiriita”.

Asia on niin, että asioiden ja ihmisten törmäyttäminen niin sanotun dialektisen periaatteen mukaan oli yksi niistä asioista, joita Tshehov vältti ja varoi. Hän näki ihmisen, ei jonkin keksityn ja kummallisen luokan edustajaa.

Sekä Tolstoilla että Dostojevskilla oli oma agenda eli joukko mieliajatuksia, joilla he pilasivat romaanejaan. Ajatelkaapa miten vähän Venäjä vie eteenpäin esimerkiksi ”Karamazovin veljeksiä” verrattuna siihen, miten loputtomasta kirjassa kuvataan Venäjää ja venäläisyyttä. Tulee mieleen Tolstoin nyt aika pöhköltä tuntuva vanhuuden vaiva julistaa omatekoista ja sangen lapsekasta ”tolstoilaisuuttaan”, vaikka hänen voimansa oli ihmisten ja tapahtumien kuvaus. Aatteen miesten pitäisi pysyä konttorin puolella määräilemässä muita. Isänmaallisista ihmisistä ei oikein ole taiteilijoiksi. Isänmaaton Joseph Conrad mahdutti taiteilijan tarinan teoksensa ”Pimeyden sydän” päähenkilön Kurtzin viimeiseen lauseeseen: ”The horror! The horror!” Noilla sanoilla Conrad kuvasi profeetallisesti nyt alkaneen 1900-luvun – ja Tshehov oli tehnyt saman kovin toisin keinoin ja ihan erilaisella äänellä.

”Arolla” on kertomus, miten nuorta Jegorushkaa viedään kärryillä kouluun yli ison aron. Matkalla on mukana kauppias Kuzhnetshov ja isä Hristofor, joilla ei ole erikoisempia ominaisuuksia, kuten ei päähenkilölläkään. Kyytimies on joku Deniska.

Matkaa sitten tehdään eikä mitään ihmeellistä tapahdu. Sitten tullaan perille kaupunkiin – lukijan mieleen voi tulla Kiova – ja poika saa majoituksen miellyttävän oloisen täti-ihmisen luota, eikä sitten muuta. Tarina loppuu.

Jegorushkan koulunkäynti ja myöhemmät vaiheet jäävät arvailujen varaan, eivätkä ne oikeastaan kiinnostakaan lukijaa. Kaikki pitkässä novellissa tapaamamme henkilöt ovat yllätyksettömiä ihmisiä, paitsi ehkä ainakin suomalaiselle nykylukijalle touhukas juutalaisperhe, joka pitää kievarin tapaista arolla ja siittää ja synnyttää lisää lapsia hankalaan maailmaan.

Pieni joukko liittyy suurempaan, kaupunkiin matkaavaan karavaaniin, joka kuljettaa myyntiin villoja. Tavataan äkkipäätä Varlamov, menestyvä ja tarmokas yrittäjä, joka totisesti tietää mitä tekee.

Joku aatelinen pistäytyy. Jegoroshka on nukkuvinaan, kun aatelisnainen sanoo häntä sieväksi pojaksi ja suutelee poskille Kreivitär Dranitskaja, asioillaan, ja majatalonpitäjä on katketa kolmeen kappaleeseen kumarrellessaan ja hänen veljensä, hulluksi tiedetty, sen kuin seisoo ja hymyilee ylimielistä mielipuolen hymyä.

Matkaajat viihdyttävät toisiaan kertomuksen pätkillä, kuten matkoilla on tapana. Muuan Konstantin kertoo vaimostaan, joka on ”sellainen harakka”, ja millainen työ oli voittaa hänet vaimoksi, kun itse on vanha, kohta kolmenkymmenen, ja ruma. ”Kaikki ymmärsivät, että siinä oli rakastunut ja onnellinen ihminen, tuskakseen… Nähdessään tuon onnellisen miehen, tuli kaikkien ikävä ja halu niin ikään kokea onnea…”

Muuan – Jemeljan – sanoo vesissä silmin kuun nousua yön arolla seurattaessa on laulettava jumalisia ja ryhtyy toimeen, puuskuttaa ja hengästyy eikä vain saa suustaan säveltä, kun ei osaa yhtään laulaa. Taivas aukeaa aivan kirjaimellisesti, kun nousee hirmuisen kova ukonilma. Maanpäällinen taivas kohdataan joella, jossa päästään kalastamaan paljain käsin kaloja sieppaamalla, ja sitten syödään, syödään.

Perilä iskee kuume ja tulee houreita, mutta pyhitetty öljy ja rukous auttavat. Aamulla poika tuntee itsensä terveeksi, tai ainakin melkein, eikä olo enää ole kuin villapaalin päällä ukkosessa. Edessä on elämää ja opiskelua. Leskiäidin poika saa eteensä matematiikkaa ja vieraita kieliä ja matkaseuralaiseltaan muistutuksen, ettei sitten kuitenkaan rupeaisi ylpeäksi ja tyhmempiään vähättelemään. Ja ihmiset ovat oikeastaan oikein hyviä, kukin tavallaan, ja ajallaan.

Novellin loputon aro hyvin niukkoine ja ankarine kasveineen ja samalla lailla kaikkeen alistuvine ihmisineen on Venäjä ja Venäjä on vähän niin kuin maailma. Se on liian suuri ja vaikea ellei mahdoton ymmärtää. Voi nousta ukkosia ja vankkurit kukaties särkyvät ja hevosetkin väsyvät. Mutta villoista saadaan hyvä hinta, ja setä mutristelee suutaan. Pappi sanoo itse olevansa vanha ja unohtaneensa melkein kaiken ennen oppimansa, mutta niinpä hän tjuo kuin tuokin pojalla valkoista leipää ja aivan sammen mätiä, joka on herkku.

Ja tiet eroavat. Tiet eroavat aina mutta pysyvät silti samanlaisina.

Nykyhetken lukija, suomalainen kumminkin, epäilee mielessään, että jod Anton Pavlovitsh Tshehov olisi saanut lukeakseen tulevaisuutta eli seuraavaa vuosisataa kuin kirjasta, hän ei olisi suuresti hämmästynyt. Suurta lokakuun vallankumousta hän olisi tuskin pitänyt mainittavana tapahtuma, koska mikään tuskin muuttui niin suuresti, ja aro on ennallaan nytkin, vaikka raharuhtinaat ajavat pyörillä ilman hevosia, mitä ajelevatkin. Junat eivät puuskuta, mutta ihmiset puuskuttavat. Ja suuri kirjailija on luonut kokonaisuuden, paljon enemmästä kuin kolmesta kappaleesta, ja lukija käsittää lukeneensa oman tarinansa ja nähneensä kuvana oman maailmansa, ja sen yllä välinpitämättömän kuun.

Lystikin loppuu aikanaan. Näkyvät kirkontornien sipulit ja joukko alkaa hajaantua. Joku ajomiehistä on kulkenut tuota monen viikon matkaa kaksikymmentä vuotta ja ajatellee, jos viitsiikään, hyvällä onnella tallustavansa vielä kauan villakuorman vierellä ensin toiseen suuntaan ja sitten toiseen. Se on sitä elämää…

Sellaista se on, ja sitten tulee kuolemakin, ja laitetaan ehkä puusta risti haudan päälle, ja sitten risti lahoaa ja kaatuu. Sellaista se on.

Koplaus

Valtakunnanoikeus tuomitsi Kauko Juhantalon 1993 rangaistukseen lahjusten vaatimisesta ministerinä ollessaan. Sitten hänet erotettiin eduskunnan jäsenyydestä.

Syytteessä täsmennettyjä tapahtumia nimitettiin yleisesti koplaukseksi. Sana tarkoittaa asioiden kytkemistä toisiinsa. Juhantalon todistettiin esittäneen ministerinä sellaista, että valtio voisi toimia silloisen pankinjohtajan Christopher Wegeliuksen kannalta mieluisalla tavalla, jos pankki puolestaan suhtautuisi suopeasti ministerin henkilökohtaiseen rahantarpeeseen myöntämällä lainaa.

Valtiontuki ja ministerin tuki siis koplattiin.

Sanon lyhyesti tuntevani tuon oikeusjutun perinpohjaisesti. Vaikka en ollut asianajaja vaan virkatuomari annoin pyynnöstä lausunnon ja ilmaisin oikeudellisen käsityksen siitä, uskaltaako tuollaista julkaista kirjassa. Ja oli muutakin. Mutta kun valtakunnanoikeus oli julkinen ja sekä faktat että tulkinnat kenen tahansa tutkittavissa, en puhu omasta roolistani. Se ei ole lainaan tavallista, että hovioikeudenneuvos toimii näin, mutta kiellettyä se ei ole. Ilmoitin asiasta esimiehelleni, hovioikeuden presidentille. Valtakunnanoikeudesta en tiedä mitään. Siellä esittelijänä toimi kollegani Kitunen, ja hyvin toimikin.

Donald Trumpin tänäänkin liikahtanut syytekysymys on oikeudellisesti täsmälleen samanlainen kuin Juhantalon. Väitetään ja erään suurlähettilään kerrotaan todistaneen Yhdysvaltain edustajainhuoneessa, että Trump yhdisti toimintansa virkamiehenä eli Ukrainan avustamisen toimintaansa yksityishenkilönä eli tulevana presidentinvaalien ehdokkaana.

Presidentti tekee virkatoimia esimerkiksi neuvotellessaan toisen valtion päämiesten kanssa. Presidentti tekee aina yksityisiä toimia eli muutoin kuin virkamiehenä. Kun Trump pinkaisee Pennsylvania Avenuella kiskalle ja tilaa nakit muusilla – tai Mäkkäriin ostamaan hampparin – hän toimii yksityishenkilönä. Meitä lakimiehiä tarvitaan tulkitsemaan, että jos Trump tekisi niin kuin amerikkalaiset poliisit ennen, että vaatisi hampurilaisen ilmaiseksi, se olisi virkarikos, lahjuksen vaatimista.

Istuvalla presidentillä ei ole poliittisia vastustajia. Kun hän pyrkii toiselle kaudelle ja haluaa tulevien vaalien tulokseen ehkä vaikuttavia tietoja, hän toimii luvallisesti ja laillisesti poliitikkona, eikä siihen ole mitään sanomista.

Mutta korruption kipupiste on tietenkin se, että istuvan presidentin tuen pyyntöjä ei sivuuteta aivan kevyesti. Suomessa on täysin selvää, että Antti Rinne ei missään tapauksessa voi pyytää rahaa omaan vaalikassaansa eikä demareille. Se on hänelle itselleen yhtä selvää. Keskustapuolue on hiukan kompuroinut vaalirahoitusasioissa, mutta periaatteessa sääntö on selvä sielläkin. Tuen tarvitsijat ja rahoituksen hoitajat ovat hyödyllisiä puolueen tukijoita mutta eivät istuvia ministereitä eivätkä ylijohtajia tai muita virkamiehiä.

Näin se menee. Aikoinani kysyin viisaammiltani, miksi asianajaja N.N., joka mielestäni oli hampuusi ja roisto, oli saanut siirtyä yksityisyrittäjäksi pankin juristin tehtävistä. Minulle kerrottiin Matti Virkkusen sanoneen potkujen perusteeksi, että ei meillä kuule ole sinua (tuota asianajajaa) vastaan todisteita, mutta tiliotteista näkyy, että olet rikastunut sopimattoman paljon. Niin että tiemme eroavat.

Eli että Trump on nähdäkseni vaikeuksissa, joista häntä ei ehkä pelasta edes USA:n hieno työllisyys ja hyvä taloudellinen kasvu.