As such, Lemley

Se analogiamenetelmäpatentteja koskeva kirjoitus, joka tulee julki englanninkielisessä alan teoksessa, teetti työtä ihan mahdottomasti. Aihe vaikuttaa eksoottiselta, mutta asialla on käytännön merkitystä.

Patentti voi olla niin tärkeä, että yrityksen koko toiminta riippuu siitä. Esimerkkejä on Suomestakin. Viimeksi lehdille ilmoittautui Kone Oyj., jossa suojatut keksinnöt ovat olleet kauan erikoisen huolenpidon aiheena. Tästä hiilikuidun käytöstä vaijerin sijaan oli lyhyt esittely televisiossakin. Nokian patenttisalkkua väitetään hyvin arvokkaaksi; jos tiedän asiasta jotain tarkempaa, en kerro. Samsung ja Apple ovat kuitenkin käyneet oikeutta omista patenteistaan, niiden loukkaamisesta ja korvauksista. Tuo ala on poikkeus säännöstä. Tuomioistuimissa tavataan ja rahaa menee.

Eräät kuuluisat tietotekniikan patentit vaikuttavat oudon yksinkertaisilta. Amazonin ”yhden klikkauksen ostaminen” ällistytti sekä maallikot että ammattilaiset. Miten tuollaiseen oli ihan myönnetty patentti?

Järjestelmä ei ole millään päässyt tietotekniikan patentoimisessa tasapainoon. Vanhastaan itse lakitekstissä on ollut kielto. Tietokoneohjelmaa ei voi patentoida (Patenttilaki 1 § 2 mom. 3 – EPC 52). Kielto tulkitaan: ei voi patentoida ”sellaisenaan”, as such. Pelkkä ohjelma ei kelpaa. Sille täytyisi olla tekninen käyttö. Tämä tuomioistuinten kanta on mennyt vähä vähältä sekaisin, eivätkä lainmuutoshankkeet ole auttaneet. Ongelmaa on käännelty ja väännelty myös Suomessa.

Tausta-ajastus on terve. Patentit koskevat hyvin laajasti käsitettynä ”tekniikkaa”. Esimerkiksi uusi ja ennennäkemätön matemaattinen kaava ei käy patentoitavaksi, ellei osoiteta sille teknistä käyttöä. Teoreettisessa fysiikassa on suorastaan tavallista, että esimerkiksi uusi alkeishiukkanen löydetään laskemalla. Sen toteaminen kokeilemalla saattaa toteutua vain välillisesti. Alkeishiukkasen patentointi taitaa kuitenkin olla myös arkijärjen pohjalla mahdoton, kummallinen ja naurettava ajatus. Hiukkaskiihdyttimen patentoiminen puolestaan on täysin mahdollista, jos se nimittäin on uusi ja keksinnöllinen.

Rinnakkaisongelma on algoritmi, joka voi käytännön kannalta olla hyvin lähellä tietokone-ohjelmaa. Opetuksessa on tapana sanoa, että algoritmi on implementoitava softaksi ennen kuin oikeudellisesta suojasta voi keskustella järkevästi.

Ja tämä on muuttunut USA:ssa. Käytä hakukoneessa tällä nimityksellä:

Alice Corp. v. CLS Bank

Kysymys on USA:n korkeimman oikeuden päätöksestä, joka annettiin pari kuukautta sitten. Se on ensimmäinen ohjelmistopatenttia koskeva prejudikaatti Bilskin jälkeen eli moneen vuoteen. Ydinsisältö on ”as such” –opin paluun ja yleisemmin softan patentoinnin vaikeutuminen.

Mark Lemley arvioi, että lisäksi ehkä suurikin osa viime vuosikymmenien softapatenteista on Alicen jälkeen vaarassa. Ne eivät ehkä kestä mitättömyyskannetta.

http://www.ipwatchdog.com/2014/09/04/the-ramifications-of-alice-a-conversation-with-mark-lemley/id=51023/

Linkin takana on haastattelu. Juttu on sen verran yleistajuinen, että suosittelen sitä lämpimästi niille onnettomille, joiden on oltava selvillä tämän alan tilanteista.

Ei heitä niin paljon ole, mutta mutta… Sekä näissä asioissa että uuden teknologia ja uusimman farmakologian alalla patenteissa ja tekijänoikeudessa liian monen liiketoiminta pohjautuu perusteettomaan uhkailuun ja kilpailijoiden tietämättömyyteen. Aivan aiheeton kieltokirje (”cease and desist”) tehoaa kovin usein. ”Alice” saattaa avata patenttitrolleille uusia mahdollisuuksia.

Patenttitrolli tarkoittaa liiketoimintaa, jossa liiketulo hankitaan pelkästään oikeudenkäynneillä. Muuan menettelytapa oli ”sukellusvene”. Ikään kuin veden pinnan alle voitiin piilottaa vaarallisia ansoja, siis hankalasti havaittavia patenttivaatimuksia, jotka voitiin tarvittaessa ottaa esiin perusteeksi käytännössä usein aiheettomille korvausvaatimuksille.

Lääkkeissä ja geeniterapiassa ekvivalenssitulkinta on johtanut samanlaiseen vahingolliseen epävarmuuteen. Alussa mainittu kirjoituksemme liittyy juuri tähän asiaan. Lemley ottaa kantaa juuri tähän. Käytän tässä omaa muotoiluani: alan (tietoteknioikka; farmakologia) vaikeaselkoisuutta ei saa kääntää aseeksi yleisöä vastaan. Vaikka patenttijärjestelmä kokonaisuutena taitaa olla vahingollinen (ja nykyinen tekijänoikeusjärjestelmä samoin), käyttökelpoisia vaihtoehtoja ei ole. Siksi tuomioistuinten ja alan asiantuntijoiden on otettava kantaa ennen suistumista äärimmäisen hulluuden alueelle. Ja se on tehtävä perinteisin keinoin, perinteisellä kielellä, ei niin kuin blogissa, ei niin kuin tässä.

Ei yllätä

Kiitos järkevistä kommenteista lakiväkeä koskevassa asiassa.

Ehkä ei nähdä, että sovittelua voisi vieläkin tehostaa. On hyvä, että joskus valmisteluvaiheessa tuomari uhkaa sopivan verhotusti: ellette suostu ehdottamaani kompromissiin, saatte sitten odottaa vuoden tai kaksi oikeudenkäyntiä.

Mielipiteeni järkkyivät hiukan, kun ihmettelemäni, Nelson Mandelaan liitetyt ”totuuskomissiot” osoittautuivat niin tehokkaiksi. Ihmisistä todella oli kaikkein tärkeintä saada selvä, mitä on tapahtunut, ei toimittaa roistoja rautoihin.

Jäin pitkiin mietteisiin, kun luin, ettei lasta saisi enää kasvatustarkoituksessa häpäistä komentamalla hänet jäähylle. Jos näin on, miksi jääkiekkoilijoita sitten häpäistään? Eivätkä he näytä edes suuremmin häpeävän.

Olisiko tässä ajatusvirhe? Oikeaa rangaistusta ei ole olemassa. Ihmiset kyllä vertaavat rattijuopon ja talousrikollisen saamia rangaistuksia. Tuomarin mielestä sellainen on hedelmätöntä. Kuin vertailisi nauloja jauhoihin. Jotta vertaamisella olisi mieltä, pitäisi ottaa huomioon aineet ja vaikutukset. Rangaistusten vertailu meni mahoksi, kun vaihtoehdot poistettiin. Kerran maailmassa yksi vaihtoehto oli seisominen kaakinpuuhun kahlittuna kirkonmenojen aikana.

Jotta rangaistus olisi tehokas, rangaistavalle pitäisi tuottaa kostoksi kärsimystä, joka tehoaa häneen. Minä kestäisin vapaudenriistoa muuten pois tiehensä, mutta ehkä joukossa ja siis äänten, valojen ja tungettelun kohteena oleminen kuormittaisi. Nuorempana olin ahne hankkimaan kipua ja rasitusta. Sitä sanottiin retkeilyksi – hikeä, huonoa unta, hiertymiä.

Ihmiset ovat niin erilaisia. Sain käsiini uuden kirjan Päämajan kaukopartioista. Niissä puuhissa mukana ollut henkilö, jota tapasin merkkipäivillä ja hautajaisissa, saattoi kuvata erästäkin talvista retkeä linjojen taakse oikein mukavaksi – ei mennyt kuin kuulo ja kaksi sormea.

Riita-asioista – en näe estettä laajentaa pesänselvittäjän toimivaltaa testamentteihin. Noita riitoja vain näyttää olevan vähän, koska todellisuudessa asianajajat onnistuvat sovittelemaan ainaiset erimielisyydet ilman oikeudenkäyntiä. Jäämistöoikeudessa erilaiset ennakkoperinnöt ja perinnönennakot lisääntyvät jatkuvasti. Kysymys päivän arvosta on aidosti vaikea. Kuolemantapaus järkyttää omaisia enemmän kuin he itse ymmärtävät. Kaikkia kuolinpesien kanssa tekemisissä olleet juristit osaisivat kertoa tarinoita täysin päättömästä käyttäytymisestä. Minäkin muistan täysijärkisen kirjoissa kulkeneen miehen, joka halusi ”oikeudenmukaisuuden vuoksi” kirjan ”Etäiset rummut”. Sitä ei tahtonut löytyä. Se ostettiin sitten divarista. Hinta oli kaksi euroa. Kun tämä oikeudenmukaisuuskysymys, kuten asianomainen sen koki, oli tullut hoidetuksi, muutkin erimielisyyden aiheet alkoivat haihtua.

Minulla on laatikossani venäläisen vaimon merkkaama pieni nenäliina. Isäni antoi sen kerran joululahjaksi omasta laatikostaan. Ymmärsin epämääräisesti viestin, koska tiesin, että liina oli Nurmoilan lentokentän pintaan syöksyneen vihollislentäjän taskusta. Ehkä viesti oli ”vihollinen on ihminen”. Viesti ei ollut ”ihminen on vihollinen”.

Kysymys kunnallisista elimistä sai vinoutuneen kommentin. Vuosikymmeniä lastenhuollon ihmisiä on kuunneltu tarkasti huoltajuusriidoissa. Nuo epäkiitollisen työn tekijät tietävät paljon sellaista, mistä tuomareilla ei ole aavistustakaan. Minusta huoltajuus ei ole oikeuskysymys. Tiedän että avioeron kuumuudessa jotkut vanhemmat ajattelevat, että huoltajuus koskee heidän ihmisenä olemisensa ydintä. Minusta kysymys on lapsen edusta.

Oikeuskysymykset olisi keskitettävä tuomioistuimille. Riita-asioista erittäin suuri osa on sellaisia, joista saa sopia. Niitä ovat myös sopimuksen tulkintaa (esimerkiksi huoneenvuokra) ja vahingonkorvausta koskevat riidat. Siispä sopimista on edistettävä. Tuomioistuin ei ole välttämättä oikea paikka siihen.

Lisäksi tässä välissä voi huomauttaa tuomareiden kyselyssä ilmaisemista mielipiteistä, että he näkevät asianajajien töistä vain pienen osan – joissakin tapauksissa hyvin pienen – ja monia asianajajia ei nähdä tuomioistuimissa milloinkaan. Kerrankin aika kauan sitten Nokian suurimmat herrat sanoivat, että oikeudenkäynnin aiheuttava liikejuristi erotetaan, vaikka olisi kuinka oikeassa itse asiasta. Suuryhtiöitä ei nähdä koskaan tuomioistuimissa. Rikas luopuu mieluummin rahastaan kuin rauhastaan.

En luota putkiremontin järjestäjiin enkä usko, että asuntojen ja asunto-osakeyhtiöiden ongelmat olisivat hyvällä tolalla. Tässä sovittelu ei riitä. Olisiko julkisen vallan kenties liittouduttava entistä tiiviimmin Kiinteistöliiton ja vastaavien kanssa, jotta asiantuntijajärjestelmää voitaisiin kehittää? Tällä hetkellä selvä tiedon puute on ongelma. Rakennuskannasta pelottavan suuri osa on pikaisten toimien tarpeessa. Oman kokemukseni mukaan hyväkin tuomari voi olla aivan pihalla rakennushankkeesta ja sen rahoituksesta riideltäessä. 

Yllätys

En ajatellut kirjoittaa Ylen nähtävästi yhdessä oikeusministeriön teettämistä tutkimuksista. Niistä tulee ilman minuakin paljon puhetta. Toisaalta ei niitä ihmisiä nyt niin kovin paljon ole, joilla on runsaasti kokemukseen perustuvaa tietoa sekä virkatuomarien että asianajajien toimista.

Ongelmat ovat nimittäin aika syvällä. Ne eivät ratkea kirjoittelemalla eivätkä edes pelkästään rahalla. Liioin tiedossa ei ole nopeita keinoja.

Yllätyin. Yllätyin siitä, että tuomarit näyttivät kertoneen kyselyssä, mitä mieltä he todellisuudessa ovat. Se ei ollut erikoista, että asianajajat puhuivat tuomareista suoraan edellisessä tutkimuksessa.

Perinne on ollut jyrkkä. Nyt sitä noudatti vain korkein oikeus jättämällä yksimielisesti vastaamatta kyselyyn. Se antaa oikean eli siis huonon kuvan oikeusneuvosten tilannetajusta.

Maailma on muuttunut sillä tavalla läpinäkyväksi, ettei pitäisi lähettää harkitsemattomia viestejä. Jotkut kuitenkin lukevat vaikenemisen niin, ettei lainkäytön tila ja tulevaisuus jaksa kiinnostaa. Korkein oikeus luultavasti vastaisi tähän, ettei julkisuus ole oikea keskustelupaikka.

Tutkimus ei sisältänyt paljon sellaista, mikä olisi kertonut muutoksista. Onko taannuttu vai onko ilmennyt edistymistä? Näkyykö asianajajakunnan sulkeutuneisuus, josta muuten ei puhuta juuri koskaan, toisin kuin tuomarikunnan sulkeutuneisuudesta?

Mielestäni peruskysymys on, mitä tuomioistuimiin viedään. Klassiset rikossarjat ovat hyvin työläitä. Tarkoitan esimerkiksi murtosarjoja. Olisiko laillisuusperiaatteesta tällä kohdin tingittävä? En tiedä, vaikka olen itsekin aivan liian usein sekä kyllästynyt että väsynyt pyörittelyyn, josta kaikki paikalla olijat tietävät, ettei se johda mihinkään eikä vaikuta mitään.

Se on kuitenkin aika äärimmäinen ajatus, että on yksi ja sama, istuvatko Kalle ja Jallu linnassa kuukauden enemmän vai vähemmän, ja tuleeko tuomio 80:stä vai 81:stä teosta. Minulle tuli tarve pyrkiä pois hovioikeudesta juuri suurten ja suttuisten rikosasioiden suullisten käsittelyjen johdosta.

On asiaryhmiä, joiden käsitteleminen tuomioistuimissa ei ehkä ole paras ratkaisu. Niitä saattavat olla lapsi-, perhe- ja perintöasiat. Olin näissä töissä kun avioliittolaista poistettiin niin sanottu aviorikos ja kohta myös syyllisyysperiaate, ja samoin kun aviottoman lapsen käsite muutettiin ja käsittely siirtyi käytännössä kuntien virkamiehille.

En havainnut silloin enkä nyt, että nuo asiat olisivat menneet huonommalle tolalle. Lapsen huolto, avioero ja perintöriita tahtovat kaikki kuohua yli äyräittensä. Täysijärkisen kirjoissa olevat ihmiset tärvelevät aikansa ja rahansa rettelöintiin saavuttamatta aina edes lääkintää loukatulle itsetunnolleen. Pahimmillaan todellinen kärsijä on viaton, esimerkiksi lapsi.

Vanhoja hyviä muutoksia ovat konkurssipesän selvitys ja perinnönjako. Pesänhoitaja ja vastaavasti pesänselvittäjä ratkaisevat myös asioita, joista jo riidellään. Käytännössä melkein kaikki perimisasiat käyvät tuomioistuimissa vain muodollisesti. Rakenne tuo mieleen liikennesakot. Poliisin kirjoittama ”sakko” on vasta vaatimus; harvoin ne kuitenkaan muuttuvat.

Tuomioistuinten kuuluukin olla vanhoillisia. Niiden tehtävä on pitää yllä jatkuvuutta. Aktivismia on kokeiltu eri maissa eri aikoina. Tuloksissa ei ole mitään rohkaisevaa. Aktivismi kuuluu demokraattisiin elimiin. Tuomioistuimet eivät ole demokratian välineitä.

Meillä on varoittavat esimerkit idässä, lännessä ja etelässä. Venäjällä ei ole koskaan ollut tuomioistuinlaitosta. Tasapuolisuus ja riippumattomuus eivät näytä olevan edes tulossa asialistalle. Yhdysvaltojen oikeusjärjestelmä on romahtanut. Ellei maa olisi niin rikas, ongelma näkyisi. Oikeudenkäynti on onnenpeliä. Ikävän vitsin mukaan oikeusvaltion (rule of law) on korvannut lakimiesvaltio (rule of lawyers). Kulut ovat karanneet eikä moni eurooppalainen jaksa ymmärtää, miten esimerkiksi valamiehistö edistäisi oikeudenmukaisuutta varsinkaan riita-asioissa.

Etelässä on EY, jolla tietenkään ei ole tuomioistuinlaitosta, mutta EY-tuomioistuimen ja komission kilpailun valvonnan merkitys kasvaa jatkuvasti, ja on myös tilintarkastustuomioistuin.

Päivän tutkimuksen tuloksia ei ole mikään pakko pitää koko totuutena. Sitä ei pidä valehdella merkityksettömäksi, että molemmin puolin leivätöntä pöytää on vakavia ongelmia. Valitettavasti minulla on tähän asiaan vain yksi järjellinen mielipide: ei pidä uskoa ketään, joka tarjoaa nopeita ja helppoja ratkaisuja. Niitä ei ole. Maailma on muuttunut niin että tuomarit ja suurin osa asianajajista yrittävät uurastaa käyttäen kirvestä, vasaraa ja nauloja, kun muilla on rälläkät ja naulaimet. Kysymys ei ole työkaluista vaan aivan toisenlaisista työtavoista ja täysin muuttuneista töistä.

Fiksu kuin mikä

Fiksun maineesta on syytä pitää kiinni. Olin ohimennen ihmetellyt, että Mark Lemley lähettelee vieläkin eripainoksia oikeustieteellisistä kirjoituksistaan. Tapaan lukea ne. Hän on mielestäni aivan uskomattoman terävä. Lisäksi hän muistutti vartalonmuodoltaan ainakin viimeksi tavattaessa Vaisalan säähavaintopalloa. Sitten hän siirtyi Berkeleystä Stanfordiin.

Jossain oli tieto Yhdysvaltain eniten siteeratusta lakiprofessorista, kaikki oikeudenalat huomioon ottaen. No, hän on Mark Lemley. Ala on tekijänoikeus, patentit ja informaatio-oikeus. Hiukan yllättävää, muuten. Nämä Suomessa aika pienet ja eksoottiset alat ovat jenkeissä tärkeitä. Laajempaa julkisuutta saavat vain vaikeat jutut. Niiden peitossa on erittäin paljon pieniä juttuja ja tietenkin soppariasiat eli erilaisten sopimusten laatiminen ja tulkitseminen, ja oikeuksien vahtiminen.

USA:n kaikkein parhaissa yliopistoissa ne ihmiset, jotka aivan oikeasti osaavat vastata oikein mihin tahansa, ovat opiskelijoita. Tutkintojen suorittaminen komein arvosanoin edellyttää jo perustasolla, että osaa pudottaa hihastaan pykälien sitaatit ja johtavat oikeustapaukset kaikkine numeroineen. Mutta se ei tietenkään ole vielä viisautta.

On filosofisesti mielenkiintoista, miten on mahdollista, että ihminen voi käsittää puhekumppaninsa (ja välillä lukemansa kirjan kirjoittajan) itseään huimasti fiksummaksi. Arkijärjen kannalta tuntuu selvältä, että itseään huomattavan terävänä pitävä ihminen ei todellisuudessa ole sitä. Tuollaisen käsityksen omaksuminen on – tyhmyyttä.

Olen iloinen ja ylpeä, kun voin sanoa, että olen edelleen tekemisissä muutamien fiksujen ihmisten kanssa. Sitä istutaan vain ilman agendaa, ja se toinen huomauttaa kuin kevyesti jotain sellaista, että sitä kuunnellessa sukat pyörähtävät jalassa.

Aina välillä tuollainen leimahdus on ei-triviaali. Lainaan tässä matematiikan termiä. Kyllä minuun tekee suunnattoman vaikutuksen suvereeni taito myös alalla, joka ei ole omani. Kysyn nuorelta hippiäiseltä, mitä uutta supersäieteoriassa on ilmennyt, ja vastauksena tämä huitaisee paperille kahdeksantoista riviä teoreettista fysiikkaa, josta en tietenkään ymmärrä symbolejakaan. Tietysti teeskentelen ymmärtäväni jotain.

Kirjava työurani tuotti tuollaisia kokemuksia myös omalla alallani. Sitä oli itse punnertanut viikon tai kolme epätavallisen laajan ja pohjattoman vaikeaselkoisen oikeusjutun kimpussa, ja esittelytilaisuudessa joku Hakala tai Leivonen tai Salervo sanoi yhden lauseen tai kaksi, ja tunne oli kuin Houdinia katsoessa. Kahleet putosivat kilisten ja kohde näkyi kokonaisena, selvänä, käsitettävänä. En koskaan sanonut ääneen enkä varsinkaan lausetta loppuun: ”Voihan vit…”

Mutta kyllä siinä jotenkin hengästyi. Olen ennenkin kertonut myös tämän – tuskittelin tuomarina hovioikeudessa istumaani juttua, jossa sotilassoittajat vaativat jotain palkanlisiä televisiointikorvauksina puistokonserteista. Juttu tuntui varsin vaikealta. Professori Ylöstalo, jolle motkotin asiasta, laukaisi heti:” Hallintoasia. Kysymys virkasuhteen ehdoista.”

Kesti minuutin ennen kuin sain suuni kiinni. Siinä määrin se loksahti. Tuo ei ollut edes käväissyt mielessäni, ja niinhän asia tietysti oli. Jutun olisi voinut jättää tutkittavaksi ottamatta, koska se olisi kuulunut hallinto-oikeuden toimivaltaan. (Asiassa oli käytännössä myös muita kommervenkkejä niin että tämä ei ole ratkaisumalli. Rikosjuttua voi tietenkin ajaa myös virkasuhteessa oleva, ja tekijänoikeuden loukkaaminen voi olla rikos. Ja niin edelleen.)

Donnerilla ja Haavikolla oli se yhteinen piirre, että molempien älykkyysosamäärä varmasti kolmesataa. Mutta järki on peto! Muistan molemmista esimerkiksi vero- ja kiinteistöalan asetelmia, jotka he ymmärsivät salamannopeasti väärin. Esimerkiksi mutkalle menneitä rakennushankkeita ei ymmärretä pelkällä loistavalla älyllä. Tarvitaan myös kokemusta ja etenkin tietoa siitä, miten sellaisissa asioissa on tapana todellisuudessa menetellä päästäkseen oivalliseen lopputulokseen. Lisäksi on osattava yhdistellä. Jokin järjestely voi todella vaikuttaa nerokkaalta, mutta hitaammin ajatellen se tyssää esimerkiksi luovutusveroihin tai osakeyhtiölain ihmeellisyyksiin, joita on paljon. Puuttuu esimerkiksi puhevalta.

Tällaisia on tullut mieleen, kun ryhdyin lukemaan Tuomiojan julkaistuja päiväkirjoja, eikä niiltä rauhassa lue Viinasenkaan muistamaa – häntä tosin en itseään tunne, mutta hyvin nopeaälyisen ihmisen ongelmat näkyvät. Sankarin ampuu aina halveksittu karjanpaimen, jota kukaan ei alennu varomaan.  Politiikka on mahdottoman taidetta.

Toinen vaikea metafyysinen kysymys on, huomaako sairaalloisen älykäs ihminen varmasti, että arvoituksen ratkaisu on nolostuttavan yksinkertainen. Tuomiojan kirjasta enempi tuonnempana, mutta ensimmäisen sadan sivun jälkeen vastaisin esittämääni kysymykseen, että ei huomaa.

Köli II

Jokiveneiden vanavedessä ovat joet.

Maantiedettä opitaan esimerkiksi seinäkartasta tuijottamalla vuoristoja. Olisi parempi katsoa jokia. Vuori erottaa, joki yhdistää. Vuori on pystysuora pohjoinen, Katsokaa kasveja, kysykää eläimiltä. Varhaista historiaa kuvaillaan nykyisin usein osuvasti nimikkeellä ”jokilaaksojen kulttuurit” – Niili, Eufrat, Tigris, Indus, Jangtse – yllättäen yhä useammin Tonava, ja tietysti Sambesi.

Joessa on se erikoinen piirre, että jokivesi on poikkeuksitta suolatonta. Sitä voi luultavasti juoda. Sitä voi käyttää kasteluun.

Käsillä ei ole eikä silmiin ole sattunut hyvää historiallista fysikaalista kartastoa. The Times Atlas of World History sisältää muutaman mielenkiintoisen kartan. Mutta tässä on tyydyttävä epämääräiseen väitteeseen, että Amazonas, Mississippi, Kongo ja Veiksel ovat ainakin olleet käytännössä läpitunkemattomia aivan uusimpiin aikoihin asti. Ne eivät ole kiinnostaneet edes rosvoja.

Oikeastaan koko Pohjois-Saksa ja Puola Gdanskista Hampuriin oli valtavaa rämettä 1800-luvun alkuun asti. Sitten siellä toteutettiin valtavat kuivatustyöt, joiden tuloksena oli vaurautta, ja lopulta myös petollinen ja villi Rein rakennettiin kokonaisuudessaan purjehduskelpoiseksi. Siinä ei nykyisin ole monta ruoppaamatonta tai putkittamatonta kohtaa.

Millainen oli 1600-luvun talouselämän ja ehkä tieteen ja taiteen keskus Hollanti keskiajalla? Tuon kolmen suuren joen suistoalueen tarinassa ei ole paljon kehumista. Amsterdamkin vasta perustettiin. Kirjoissa kerrotaan laajasti maan valtaamisesta mereltä. Kuivatuksesta ja turpeennostosta ei kerrota yhtä paljon.

Saksan mainostama tunkeutuminen itään, jota se yritti kahdessa maailmansodassa, on siitä outo ajatus, että siinä on välissä yhdessä suunnassa Karpaatit ja toisaalla Euroopan suurin ja liikkumisen kannalta hankalin alue, Pripetin suot.

Ruotsissa Götajoki on se, jonka suulla on Trollhättän ja verotuksesta tuttu Älvsborgin linnoitus. Siitä pääsee mahdottoman suurelle sisämaan järvelle ja kanavia edelleen Tukholmaan asti. Väitetään että kanavamatka on viehättävä. Laiskat voivat lukea Sjöwallin-Wahlöön dekkarista vaikuttavan kuvauksen (Roseanna).

Pohjanmaan ja Ruotsin Länsipohjan joet muodostavat liikenteellisen kokonaisuuden, jonka huippu on Torniojoki. Viikinkien näkökulmasta katsellen on syytä nähdä kartan syvä vihreä. Pääsäännön mukaan mannerjään pahasti hieromat maat nykyisestä runsaan kahdensadan metrin korkeudessa ovat aika huonoja viljellä. Alempana on savea ja muuta kerrostumaa. Ruotsin ja Suomen maakuntien rajat ja Suomen valtionraja noudattaa nöyrästi vedenjakajia, vaikka merkityksettömänä pidetty Perä-Lappi kuuluisi luontevammin Norjaan tai Venäjään kuin Suomeen. Saariselkä (kansallispuisto) on nimenomaan vedenjakaja. Olen itsekin saanut vetää kenkään lammikosta, josta virtaa vettä sekä Jäämereen että Pohjanlahteen.

Oikeastaan koko Pohjois-Saksa ja Puola Gdanskista Hampuriin oli valtavaa rämettä 1700-luvun loppuun asti. Siellä toteutettiin valtavat kuivaustyöt, joiden tuloksena oli vauras Preussi, ja sitten myös Rein muuttui kokonaisuudessaan purjehduskelpoiseksi. Siinä ei nykyisin ole monta ruoppaamatonta tai putkittamatonta kohtaa. Jokien filosofiaan kuuluvat myös suistot. Särkkien ja liikkuvien hietikoiden takia ne ovat vaarallisia muille kuin viikinkilaivoille.

Suomi oli muuten erikoisasemassa. Meidän etelärannikkomme pienistä joista ei ollut vaaraa. Paras syväsatama oli Pikkala Porkkalan niemen kyljessä. Aina kun esivalta tunsi halua lähteä hirttämään Suomen herroja tai hoitamaan muita mieluisia asioita, isot alukset ankkuroivat sinne. Helsinki keksittiin myöhään. Alun perinkin ihmiset piti pakottaa asumaan sinne.

Kokemäen- ja Kyrönjoet olivat suosittuja. Mahdollisesti niiden varressa asui näiden viikinkien esi-isiä.

Joen keskeinen historiallinen tehtävä on vielä mainitsematta. Vain painavan tavaran kuljettamiseen soveltuva joki teki mahdolliseksi riittävän raa’an verotuksen, sellaisen jolla valtakuntaa pidetään pystyssä.

Suomalaiset olivat harmittavan hyviä koukkaamaan metsän kautta jo keskiajalla, ja kun meillä on nämä järvetkin.

Köli

Skandinavia oli maailman johtava maa pari sataa vuotta eli noin 900 – 1100 jKr. Voi olla, että uusi vauhti tuli koko Euroopaksi kasvavan maanosan hyväksi. Romanttinen ylpeily on kauan pimittänyt näkyvistä paremmin perustellut ylpeyden aiheet.

Viikingit olivat rosvojoukkoja. Rosvojoukkoja on liikkunut maailmassa aina ja näyttää liikkuvan edelleen. Eräs ero on kulttuurinen kaskeaminen ja viljely. Edellisessä poltetaan kaikki ja otetaan kaikki, minkä jaksaa kantaa.

Polttamisesta puheen ollen Skandinavian ensimmäinen teollisuustuote oli hylkeenrasva, jota poltettiin lampuissa kymmenen tuhatta vuotta. Kaikkein vanhimmassa keramiikassa on traanin säilyttämiseen ja kuljettamiseen tarvittuja.

Välimeren seudulla oliivi ei ollut mahdottoman tärkeä ruokana; se ei paljon täytä vatsaa. Sitä tarvittiin lampuissa. Lampunsydän saa olla selvästi paksumpi kuin maaöljyä poltettaessa. Sitä käytettiin peseytymisen rasvaamalla vartalo likoineen ja kaapimalla kaikki pois. Kynttilät keksittiin Euroopassa vasta keskiajalla. Niitä ei tarvittu. Eläinrasvojen hyödyllinen käyttö oli roomalaisten kelteiltä omaksuma saippua.

Kansainvaelluksista kiisteltäessä – siis erimielisyys raivoaa siitä, onko tuo nimitys osuva vai ei – on tapana unohtaa, että koko revohkan aloittaneet gootit taisivat todella olla lähtöisin nykyisen Ruotsin rannikolta, ehkä suorastaan Gotlannista ja Göötanmaalta. He olivat liikenteessä jo 400-luvulla. Slaaveja ei ollut silloin vielä keksitty. Suomen asutus tuohon aikaan on harvinaisen sekava kysymys; täällä näyttää olleen vähän kaikkia.

Vaikka Kaarle Suuri oli rakentanut frankkien heimosta uuden, pysyväksi osoittautuneen voimakeskuksen, jonka brändiksi tuli ”Ranska”, edessä olivat vielä viikinkien hyökkäilyt, jotka vaikuttivat pysyvämmin Euroopan rakenteisiin kuin hunnit, avaarit ja ne kaikki idäntien tulijat. Hunneista on muisto Unkarin nimessä (Un-garia) ja etunimen Attila suosiossa.

Viikinkien keksintö köli ja siihen liittyvä limilauta toteutti aivan ylivoimaisen aluksen, joka oli sekä valtamerikelpoinen että kätevä ryöstöretkillä jokia pitkin. Tuohon aikaan ja koko antiikin isot alukset olivat olleet kotelorakenteisia, yleensä soudettavia kaleereja. Viikinkialus oli rakennettu kölin päälle. Kotelorakenne oli jäykkä, kölirakenne uskomattoman joustava ja kestävä. Tanskalaisten, norjalaisten ja ruotsalaisten laivakirvesmiehen taidot kehittyivät huimiksi. Laudat ja kaaret valikoitiin yksityiskohtaisen tarkasti ja yhteen isoon alukseen käytettiin ehkä 100 tammenrunkoa.

Kuvan museolaiva on niin kaunis, että se yksin riittää Oslon matkan syyksi. Mutta tietysti kannattaa käydä samalla galleriassa katsomassa E. Munchin uskomatonta kykyä käyttää sinisen värin sävyjä.

Viikinkialus liikkui soutamalla ja purjein. Purje oli sinänsä ikivanha egyptiläinen keksintö ja heidän kulttuurinsa perusta – Niili vei toiseen suuntaan, purje toiseen.

Mutta purjehtiminen Irlantiin, Islantiin, Grönlantiin ja lopulta Labradorin niemimaalle – ja takaisin! Eikä näillä aluksilla ollut miehistölle sään suojaa.

Skandinaavien kaksi muuta suurta keksintöä olivat Englanti ja Venäjä. He perustivat ne molemmat. Brittein saarten kuningaskunnat kukistuivat tanskalaisten vuosisataisiin hyökkäilyihin, ja sitten ennen pitkää viikingit tulivat takaisin uudella nimellä, normannit. Ratkaiseva vuosi oli 1066 ja paikka Hastings.

Novgorodissa ja Ilmajärven seudulla ja nimenomaan Kiovassa hallitsivat aika pitkään ruotsalaiset, seassa erilaisia seikkailijoita, varmaan myös suomalaisia. ”Rus” on tämän hetken selityksen mukaan Roslagenin seudun nimestä sopeutettu nimitys, ja eri aikoina on mainittu Rurik-niminen varjagi ja myös soutaminen (ro). Siis ryssä ja ruotsi on melkein sama sana.

Sen moni muistaa, että silloisen Konstantinopolin henkivartiokaartissa oli viikinkejä, ja Hagia Sofian johonkin kaiteeseen on kaiverrettu riimukirjaimin, että kyllä tulee aika pitkäksi, mutta palkka juoksee. Sitä ei moni muista, että jo ristiretkillä riehui selkeästi skandinavissukuisia, ruhtinaiksi ruvenneita mahtimiehiä, kuten muuankin Sisiliassa vaikuttanut Robert Guiscard ja hänen sukulaismiehensä Tancre ja Drogo sekä tämä Rollo, joka oli niin pitkä, ettei voinut ratsastaa, kun jalat harrasivat maata.

Historian hiipijä jää miettimään, miksi eurooppalaisista vaikutusverkosta niin usein unohdetaan nämä, myös oivallista rautaa valmistaneet vaikuttajat. Ehkä yksi syy on kielitaito ja ahdaskatseisuus. Sivuutetaanhan englanninkielisissä esityksissä myös keskiajan pinta-alaltaan suurin, merkittävä valtio, nimittäin Puola-Liettua. […]

Julmana juuri

Yleissivistävyyden vuoksi mainitsen vielä Niall Fergusonin.

Luin 2003 Hesariin kirjoittamani arvostelun ja yhteenvedon hänen kirjastaan ”Julma sota” (The Pity of War). Kirjoitus oli mielenkiintoinen ja sisälsi monta uutta ajatusta ja näkökohtaa. Tältä siis tuntui eilen.

Toisin sanoen päässäni on suisto. Muistini liettyy vuosikymmenessä niin pahanpäiväiseksi, etten suoralta kädeltä saati seisovilta jaloilta muista asiaa enkä omienkaan ajatusteni kulkua. Muisti ei olekaan kirjasto eikä varasto, ei kuiva eikä lämmitetty. Muisti on eläin. Se kasvaa, rappeutuu ja kuolee.

Tuota Fergusonia kannattaa varoa. Hän on tätä uutta rotua, moitteettomat opinnot Oxfordissa suorittanut, asialliset, suorastaan oivalliset perusjulkaisut (Rotschildien pankkiirisuvusta; ”Paperi ja rauta”, teollisuutta ja kauppaa Hampurissa suuren inflaation aikakaudella), ja sitten professuuri Harvardissa.

Kun tarjolla on tosiasioita eli siis tavallisesti pitkästyttäviä ja hankalasti toisiin tosiasioihin kutoutuvia ilmiöryhmiä, ja hauska mutta perätön letkaus, hän valitsee empimättä jälkimmäisen.

Lisäksi hän on yksi näistä brittien ADHD-professoreista, jotka hyppivät ja mellastavat työkseen televisiossa ja syöksyvät sieltä BBC:n radiopuolelle suoltamaan esitelmän oikeusjärjestelmän murentumisesta.

Sävyni on hyökkäävä. Ehkä syy on se, että meillä Suomessa ei ole vastaavaa. Kun jotkut – ajattelen kumminkin tässä Suomen historiaa – ryhtyvät omintakeisiksi, ajatuksen seuraaminen voi olla päättäväisellekin lukijalle todella vaikeaa.

Mitä Putin nyt suunnittelee? – Tämä on mielestäni erittäin tärkeä kysymys. Kun vastaus saattaa sisältää sellaista, mikä vaikuttaa hyvin monien elämään, hyvin monien pitäisi miettiä sitä. Asiantuntijat, esimerkiksi diplomaatit ja sotilaat, ovat ilmaisseet Suomessa kiitettävän avoimesti, että eivät he tiedä.

Järjenvastaisia ajatuksia tarjoillaan yleisölle joka päivä. Se on hyvä. Jotkut asiat, minulle esimerkiksi Yhdysvaltain sisällissota ja Ensimmäinen maailmansota, ovat syvästi järjenvastaisia tapahtumasarjoja. En lakkaa miettimästä järjellisiä syitä järjettömyyteen. Entä jos kerran keksittäisiin sosiaalinen virus, joka lamauttaa lyhyessä ajassa lukemattomien ajatustoiminnan…?

Fergusonin teeseistä en taida pitää ainuttakaan totena. Niiden pohtiminen on paikallaan, koska ne ovat runollisia. Tällä tarkoitan että Plutarkhoksesta, tai mahdollisesti Thukydideksestä ja Herodotoksesta alkaen taiteellisesta lahjakkaat kirjoittajat ovat saaneet aikaan vaikuttavampia teoksia kuin tutkijat. Suomessa esiemerkiksi Haavikon ja Meren Suomen historiat sisältävät kaikenlaisia päättömyyksiä, mutta niiden lukeminen on ihastuttavaa ja niin virkistävää. Missä muuten viipyvät uudet painokset tai vähintäänkin e-kirjat?

Ferguson ajattelee, ettei keisarillinen saksa ollut erikoisen militaristinen valtio, ainakaan verrattuna Ranskaan ja Englantiin, eikä se liioin aloittanut sotaa eikä tarkoittanut suursotaa. Vika oli oikeastaan Englannin, jolla olisi ollut hyvä syy rauhassa rikastua imperiumistaan ja säästää se neljännes kaikkein kyvykkäimmistä nuorista, jotka nyt kuolivat ennenaikaisesti. Järkevästi toimien Saksa olisi pikku hiljaa perustanut EU:n kaltaisen järjestön eivätkä bolshevismi, natsismi ja fasismi olisi koskaan saaneet kannatusta.

En osannut silloin kymmenen vuotta sitten ottaa Fergusonin ajatusta kopiksi. Eli: tuossa kontrafaktuaalisessa (tosiasioitten vastaisessa) tilanteessa Tanska ja etenkin Ruotsi saksalaisuuden hartaimpina kannattajina olisivat olleet hyvin vahvoilla, eikä Suomenkaan olisi tarvinnut tehdä sitä erehdystä, että itsenäistyi.

Ajatuksilla leikittelyn hyödyttömyys on helppo osoittaa, vaikka vitsi on hyvä. Voi myös korostaa, että Paasikivi, Mannerheim ja Ståhlberg eivät olleet millään muotoa itsenäisyysmiehiä eivätkä puoltaneet esimerkiksi jääkäriliikkeen toimintaa, vaan suhtautuivat, etenkin kaksi ensin mainittua, Ruotsiin hyvinkin lämpimästi.

Viitsi lysähtää kysymykseen kahdesta sekasortoisesta suurvallasta. Itävalta-Unkari ja Venäjä olisivat todennäköisesti romahtaneet omiin, mahdottomiin ongelmiinsa. Tosin Venäjän keisarikunnalla oli valoisiakin näköaloja ja ennen sotaa mainiot taloudelliset kasvunäkymät.

Mutta toisin kuin Ferguson, eräs pelkistetymmin akateeminen tutkija (Geohhrey Wawro) on juuri julkaissut tutkimuksen, jonka keskeinen teema saattaisi olla kuuluisa ”Schlamperei” eli kuninkaallinen ja keisarillinen hälläväliä-tyyli. Sormi osoittaa Itävalta-Unkaria, ja tutkija osoittaa ilkeästi vain englantia lukevalle maailmalle lähes oudon itärintaman mielettömyyden, joka tavallaan ylitti jopa sen, mitä länsirintamalla saatiin aikaan.

Näennäiselämää

Istun tässä miettien, pitäisikö ajaa kaupoille ostamaan näennäiskirjallisuutta. Mielessä olisivat Viinasen ja Tuomiojan niteet 20 vuoden takaisista tapahtumista. Satuinkin juuri lukemaan omasta henkisestä Estoniastani tasan kahdenkymmenen vuoden takaa. Kirjoitukseni nimi oli ”Marja K:n muisto”. Jos ministereiden merkinnät ovat samanlaisia, niitä kirjoja ei kannattaisi ostaa.

Eilen käytin Äitiä hammaslääkärissä. Hän ei aivan suoraan myöntänyt olevansa kiinnostunut Juicen elämäkerrasta, mutta Mielensäpahoittajan uusimman niteen hän lukisi. Sen nimi on Iloisia aikoja. Minun ei oikein tekisi mieli lukea sitä. Niistä aikaisemmista en ensin pitänyt luettuani juttuja ensin sanomalehdestä ja kuultuani niitä radiosta. Tuntui ettei lahjakas herra Kyrö ole hänkään ratkaissut katkoproosan ongelmaa. Vitsi äkkipäisestä marisijasta on hyvä ja vähän vihlaiseva, mutta minun suussani se väljähtyi toistelusta kuin kasvissyöjän ruokapala kaksikymmentä kertaa pureksittuna.

Suosion aallon noustua luin noita tarinoita uudestaan ja muutin mieleni. Erinomaisen ”B. Kiven” estämättä Kyrö on selvästi epäonnistunut parilla romaanillaan. Ehkä tämä sarjakuvamainen muoto on sittenkin hyvä. ”Kuis sitt’”. kysyy turkulainen junamatkustaja Meren ”Manillaköydessä” ja kiteyttää näin kaiken kertomakirjallisuuden periaatteen, joka on omaksuttu suoraan takkavalkean ja leiritulen taikapiiristä suullisen tarinoinnin tavoista. Ei ole syytä epäillä, etteikö tuollainen tarinointi olisi ollut tapana Lahden Ristolassa, joka saattaa olla Suomen vanhin (jääkauden jälkeinen) ihmisen asuinpaikka, vähän yli kymmenen tuhatta vuotta vanha.

Kuulija haluaa kuulla lisää. Taiteilijan ammattitaidon ydin ja kirjallisuuden todellinen tarkoitus on keino välttyä saamasta turpaansa, tai pahempaa. Moni on pystynyt pitämään puhetta yllä, kun paha mies jo kääri hihaansa ja etsii nyrkkirautaansa. Itämainen sadunkertoja osaa vanhan Bagdadin tungoksessa puhua niin että hankalakin ohikulkija hidastaa ja lopulta tipauttaa kertojalle kuparilantin.

Lavakoomikon ja romaanikirjailijan epäonnistuminen käy selväksi ensimmäisen 10 sekunnin aikana. Kirjakauppa, johon ehkä en sitten tänään viitsi ängetä, on hyvä harjoitussali. Muistan epäonnistumisiani vuosien, eräitä vuosikymmenien ajan. Kirjoja katsellaan ja lehteillään. Tarkoitus on kuin koiralla, saada vihi, ja tehdä se aikaa tuhlaamatta. Tässä on tietenkin puhe verkkokaupan ongelmasta ja myös eilen mainitusta kritiikin kirjoittamisesta.

Esittelyjen, arviointien ja arvostelujen kirjoittamisessa suurin hyve on vilpillisyys.

Noissa yhteyksissä, ja samoin elämässä yleensä, on viisasta kavahtaa oikeuden miehiä ja naisia. ”Haluan vain oikeudenmukaisuutta…” Itse en jää paikalle kuuntelemaan enempää. Neuvoisin toisiakin lähtemään liukkaasti. Tuo lause sisältää myös väitteen, että sanoja tietää, mikä on oikeudenmukaista, ja osaa tunnistaa sen. Tuota käsityskantaa puoltavat tällä hetkellä ponnekkaimmin eräät fundamentalistisissit. Siinä länsimaisessa perinteessä, jota on joskus nimitetty ”humanismiksi” luultavasti kantasanasta ’humus’ (lat., ’multa’), peruslause on ”en tiedä”. Sen jatkolause onkin uskonnollinen. Suuri tohtori M. Luther ilmaisi sen yhdellä sanalla, ”trotz”. Suomen ”silti” ei ole riittävän hyvä käännös. Pitäisi olla ”siitä huolimatta että”. En tiedä. Silti… Ilmaisun nerokkuus on toinen merkitys, substantiivi joka kuultaa läpi kuin kahvi riisiposliinisessa kupissa: uhma.

Jos arvostelun laatimiseen menee noin kymmenen sekuntia, sen peruminen ottaa kymmenen vuotta. Eräitä asioita – Lapin antologiaa – puuhatessani halusin hyvän kotiaineen tavoin alkuun lyhyen kirjoituksen ”mitä Lappi on”, ja järkeilin, millainen tuon kirjoituksen pitäisi olla. En tiennyt sellaista artikkelia. Se löytyi sitten. Kirja oli eräs kaupassa kalleimpia hyllyssäni. Onneksi en ollut kymmenen vuotta sitten maksanut sitä itse. Cambridgen sarjaa, joka on sikamaista kyllä hinnoiteltu ajatellen yliopistoja ja vastaavia, joilla muka on varaa maksaakin.

En mene tässä Lappiin kuten en tänään Helsinkiinkään. Yhteenveto viimeisimmän jääkauden jälkeen täällä paljastuneesta kallioperästä, maaperästä ja sen muutoksista sekä vähemmän merkityksellisesti ilmaston muutoksista löytyi. Olen nukkunut nenä muutaman kymmenen sentin päässä tuosta kirjasta kaikki nämä vuodet annettuani sille mielessäni murskaavimman mahdollisen arvostelun: mielenkiintoista – tähän täytyy paneutua.

Tuo kritiikki on niin paha, koska ainakin minulla asia jää aina siihen. Hyvän arvostelijan tehtävä olisi sytyttää lukijassa se pieni kipinä, joka sai hänet – rahapalkkion ohella – ponnistelemaan tekstin läpi kannesta toiseen kanteen. Olen lueskellut uudet Kanavan ja Tieteessä tapahtuu. Arvosteluissa ja katsauksissa enimmäkseen ei sanota yhtään mitään. Niistä enimmäkseen käy ilmi, että kirjoittaja on mielestään merkittävämpi tekijä kuin esittelyn kohde, mutta keinoja tuonkaan arvion punnitsemiseen ei anneta.  Olen samaa mieltä kuin eilen jo kommentin lähettänyt. Kritiikin tila muuttui julkaisualustojen puuttuessa katastrofaaliseksi, kun Internet tuli. Onko asioilla yhteyttä, sitä en tiedä. 

Palanut, bränd

Elämässä, politiikassa ja kaupassa huonoon huutoon joutuminen on se iso asia. Tutkijat ja konsultit esittelevät brändin eli julkiskuvan eli maineen pelkällä plusasteikolla. Missä on miinus?

Ammattilaiset osaavat oikein hyvin tuon huonon maineen muuttamisen hyväksi. Hyvin monien lähteiden mukaan ”Ford” merkitsi aikoinaan erittäin huonoa autoa, jollaisen ajaminen oli häpeäksi. Oman elämäni ajalta Moskvitsh oli vähän samanlainen, vaikka siihen liittyi sovittava piirre – muita ei saanut, ja aika oli sellainen, että välttävä oli hyvin monessa asiassa hyvin järkevä valinta.

Eräät kirjoittajat sanovat, ettei bolshevismi eikä siis kommunismi ollut todellisuudessa vaara Euroopalle 1920-luvulla eikä ehkä sen jälkeenkään. Toisen maailmansodan päätyttyä ”kommunismi” tarkoitti todellisuudessa Neuvostoliiton valtion etuja ja oikeuksia. Ideologiaa tuotettiin runsaasti, mutta saa kysyä, oliko sillä ratkaisevaa merkitystä. Joku viisas sanoi, että valta kasvaa kiväärin piipusta.

Kielteinen brändi kehittyy ehkä tunnistettavien mekanismien mukaan. Niistä kuuluisin on ”viholliskuva”. Naapuri kerää omia voimiaan rakentamalla toisesta naapurista mahdollisimman kamalan mielikuvan ja ryhtymällä sitten hyökkäilemään tuota kuvaa vastaan.

Itsenäisen Suomen historiassa on monin kohdin epäselvää, onko puhe valtioon ja kansaan kohdistuva ”ryssäviha” vai kommunisminvastaisuus. Ainakin Venäjän sisällissodan ajan, noin vuoteen 1924, kaikille oli epäselvää, millaista neuvosto-kommunismi todellisuudessa on. Se oli täysin epäselvää myös Leninille ja hänen Stalinilleen.

Ajatus on tietenkin tuttu. Puheet ovat toista, teot toista. Voi olla että maailmassa on tätä nykyä liikaa sanoja. Puhetta ei oikeastaan voi olla liikaa, sillä se ei ole hiilidioksidia eikä siten kuormita ympäristöä. Tuuli vie turhat puheet. Mutta liukenevatko sanat veteen?

Mediaa seuratessa, tietokonetta selatessa asiasta jää hiukan epävarmaksi.

Eri yhteyksissä on tullut mieleen, että ilmiö havaitaan ja nostetaan tarkasteltavaksi silloin kun se on juuri mennyt ohi. Muotiaiheet olisivat siis juuri vanhentuneita aiheita. Eikö muoti muuten tarkoitakin jäljittelyä, jotain sellaista, minkä toiset ovat jo keksineet?

Peter von Baghista tulee huomenna televisiosta dokumentteja. Hänen toimintaansa ja työtään on muistettu kiitettävästi. Kysymys: vieläkö meillä on elokuva-arvosteluja ja elokuvan esseistiikkaa? Onko luultavaa, että Petteriä nuorempi ihminen profiloituisi kansankunnan silmissä elokuvan ja viihteen asiantuntijaksi ja esittelijäksi? Tämä on eri kysymys kuin se, tuleeko toista samanlaista.

Taisin mainita istuneeni lounaalla Pekka Tarkan kanssa hiljakkoin. Saan aiheen kysyä, onko maassa vielä kirjallisuusarvostelijoita? Luen itse joka päivä kirjaesittelyjä ja kirjoittelen niitä itsekin, mutta se on eri asia. Televisio, jopa Yle, on siirtynyt jo muutamia vuosia sitten esittelyihin, joita on hiukan vaikea erottaa reklaamista eli myynninedistämisestä.

Konserttimusiikista ei tarvitse kysyä. Käsitykseni mukaan tämä puoli on erittäin hyvässä tilassa, ja lisäksi esitellään ja arvioidaan levyjä.

Omassa sairaassa mielessäni arvostelu eli kritiikki sisältää analyysia eli sellaista tietoa, joka ei aivan ensimmäisenä tule kenen tahansa mieleen, ja lisäksi se sisältää varsin usein arvoarvostelman. Kirjoittaja selittää, mihin elokuvan tai kirjan tekijä on hänen nähdäkseen pyrkinyt, ja kertoo arvionsa, onko tuo päämäärä tavoitettu.

Tämä on tasan toinen asia kuin ”tykkääminen” tai fanittaminen. Tykkäsin kaalimuhennoksesta, jota äsken pistelin. Ruokalajina se hipoo esikuvallista. Arvostelua en yrittäisi asiasta laatia.

Eri aihepiirien esittelyt ovat arvokkaita ja työtä säästäviä. Ajattelen esimerkiksi The Economistin harjoittamaa käytäntöä. Mutta pelkään, että verkkoympäristö on keskeinen rämettäjä. Edelläkävijä Amazon julkaisee esimerkiksi kirjojen lehtiarvosteluista niin pieniä pätkiä, ettei niistä saa mitään käsitystä. Lukija-arvostelujen meri on vellova ja rannaton.

Hyvin vanhan vitsin mukaan arvostelijoille, siis ajoittain kielteisen brändin rakentajille, ei pystytetä patsaita. Se ei ole totta. Pystytän patsasta Koskenniemelle arvostelijana, mutta myös Eino Leino olisi muistettava. Kritiikki voisi olla tulevaisuuden ala. 

Teknokirjallisuus III

Sanomalehtien virkaveljiä ovat huumekauppiaat ja terroristit. Sanomalehdillä tarkoitetaan tässä myös koukuttavia verkkojulkaisuja.

Väline on elämys, jollaisia saa heroiinista, tai näkyvyys, joka taataan julkisilla teloituksilla.

Välineellä ehkä pyritään johonkin. Ennen oli puolueiden lehtiä. Ehkä ne tavoittelivat puolueelle kannatusta. Ei erehdy, jos olettaa, että yleensä tavoitteena on raha tai valta. Tietoverkoissa tavoitteena on sinun rahasi, johon halutaan päästä käsiksi, tavalla tai toisella.

Eilen ja tänään minulle on tarjottu verkkosivuilla seksiä Kantvikista. Reitti on varmaan hakukoneesta ”Kirkkonummen kunta”. Olen eräistä syistä selvitellyt peruskoululaisten koulukyytiä täällä kotikunnassani. Täkäläistä Kantvikin seutua tuntien arvelisin, että reitti veisi maksullisiin verkkopeleihin, joita en ole koskaan kokeillut. Näyttäisi siltä, että niitä on paljon. En äkkiä usko, että näillä kulmin kyettäisiin vaivalloisen ja vähätuottoisen seksibisneksen markkinointiin.

Ylen verkkosivulla sanotaan, että suomalaiset ovat harvinaisen hyväuskoista kansaa. Tuota vastaan ei halua väittää. Puhe on verkkopetoksista, jotka siis yleistyvät jatkuvasti. Joskus annetaan ymmärtää, että nuo operaatiot olisivat yleensä hyvin hienostuneita ja vaikeita torjua. Niin ei ole. Ne ovat yleensä hyvin alkeellisia ja useinkin arkijärkeä käyttäen torjuttavissa.

Omien tekstien järjestely on saanut minut entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että verkosta haetaan aivotonta huvitusta. Hetken huimausta en osaa lukijoilleni tarjota. Kerran keräsin oikeudellisia lehtikolumneja kirjaksi. Nytkin ne näyttävät sisältävän näkökohtia, jotka eivät ole vailla kaikkea mielenkiintoa. Kirja ei mennyt lainkaan kaupaksi.

Tärkeää ei ole, mitä sanotaan, vaan missä. Tämä ei ole kyynisyyttä. Sittarissa ei yleensä tiedetä, millaisia sovittimia heillä on hyllyissä. Luultavasti heillä on juuri se palikka, jota sinä tarvitset, eikä maksakaan juuri mitään. Verkon keskustelupalstalla olevaa tietoa ei tietenkään kannata uskoa. Tekniikan Maailman tieto on luultavasti tosi, koska lehden on murehdittava mainostajiaan ja lukijoitaan.

Ihmisen moraalisen rakenteen kolme tukipilaria olivat Raamattu. Lakikirja ja puhelinluettelo. Kaikki ovat nyt käytännössä kadonneet. Papit ovat asia sikseen. Heillä on paperille painetun raamatun lisäksi hullunkuriset kaulukset. Kun kuitenkin on niin, että edes Lenin ei kyennyt kirjoittamaan monta sivua käyttämättä Raamatun kielikuvia tai suoria lainauksia, teos on tarpeellinen. Se on mielenkiintoinenkin. Suosittelen.

Raamatunlause haetaan nykyisin hakukoneella, ja aina löytyy. Vihkikaavan ”suurin kaikista on rakkaus” antaa myös ilman sanaa ”kaikista” lähteen ja linkin 1. Korinttolaiskirjeeseen.

Puhelinluettelo on osoittautunut lähes tarpeettomaksi. Tietämieni tutkimusten mukaan ihmiset ”keskimäärin” soittavat noin kymmeneen puhelinnumeroon. Ne ovat siis kaikki kännykässä, vaikkei niitä olisi poimittu osoitekirjaan. Jos valmistelee merkkipäiviä, kuten eräät, operaattoreiden maksulliset palvelut ovat hyviä, nimittäin jos haluaa välttämättä lähettää kutsuja myös kirjekuoressa. Tarvitaan osoite.

Ennen keräsin hovioikeuden istuntoihin lakitekstejä. Toiset eivät tehneet niin, koska oli Lakikirja. Se ilmestyi joka toinen vuosi, sitten joka vuosi. Sen väliin pisteltiin asetuskokoelmia (nykyinen säädöskokoelma), jossa lakeja oli muutettu.

Useimmat ikäisenä ja vanhemmat tuomarit olivat täysin riippuvaisia Suomen Laki I –teoksesta, jota julkaisi lakimiesliitto. Hyvin monet kantoivat tuota hyvin painavaa nidettä oikeuspaikoille. Asianajotoimistot harrastivat kömpelön kulmikkaita salkkuja, jotta asiakirjojen lisäksi lakikirja mahtuisi mukaan.

Kuin pappi Raamatusta lakimiehen tavat ja taito näkyivät heti kyvystä käyttää lakikirjaa. Oli joskus vaikea olla ulvahtamatta ihastuksesta, kun katsoi, miten kollega löysi yhdellä sormen tökkäyksellä oikean kohdan ja viidessä sekunnissa oikean tekstin. Jos heiltä kysyi, paljonko kello on, he katsoivat lakikirjasta – ja se oli hyvä. Määräaikojen lisäksi on paljon muitakin asioita, joita ei pidä yrittää muistaa ulkoa. Mielikuviin isävainajastani liittyy vihreä lakikirjan eripainos ”Verolait”.

En enää uskalla käyttää lakikirjaa. Tuossakin mainitsemassani koulukyytiasiassa katson aina verkosta. Myös tekijänoikeuslain! Myös ne pari pykälää, jotka olen itse kirjoittanut. Itse asiassa varsinkin ne. Ja tämä on henkinen muutos. ”Nettiriippuvuudesta” motkottavat eivät taida muistaa, mitä kaikkea ei saa muistaa. – On minullakin hyllyssä kunniamuistona pari nidettä Tekniikan käsikirjaa, jossa on mm. laskukaavat eri teräslaatujen lujuuksille. 

Teknokirjallisuus II

Muutaman vuoden olen ihmetellyt eräitä historian alan tutkimuksia. Aivan kummastuttavalta tuntuvat varhaista keskiaikaa koskevat selvitykset.

Vuosikymmeniä sitten todettiin, että Euroopan keskiajalta oli säästynyt runsaasti asiakirjoja, mutta niistä oli alustavasti ryhmitelty vain noin 5 prosenttia. Kaikki muu oli pahuutensa vallassa. Kukaan ei ollut yli tuhanteen vuoteen edes vilkaissut näitä pergamentteja ja papyroksia.

Tutkimus taistelee puuttuvan tiedon ongelman kanssa. Suomenkin arkeologiassa on ollut ”totuuksia”, kuten röykkiöhautojen puuttuminen Itä-Suomesta. Viime vuosikymmeninä on huomattu, että niitä ei ollut löydetty, koska sellaisia ei ollut etsitty. Nyt niitä tiedetään aika paljon.

Vandaalien germaaniheimolta julkisuuden hallinta ei onnistunut. Päinvastoin tämä Afrikkaan päätynyt joukko sai lainata nimensäkin järjettömästi kaikkea hävittäville. Vandaaleista ei näet juurikaan ole dokumentteja. Eikö niitä todellakaan ole vai eikö niitä ole löydetty? Vastauksen esittäjän on syytä olla varovainen.

Suomessa ihmettelemme ”suomensukuisten” kansojen muuttoa tälle niemelle. Etäämmällä Euroopassa on riidelty rajustikin siitä, oliko ”kansainvaelluksia” lainkaan. Olivatko nämä Theodorikit ja Luitprandit suurten ja merkittävien rosvojoukkojen johtajia, jotka jättivät jälkeensä pysyvää sekasortoa? Toinen vaihtoehto olisi – nykytermein – siirtolaisuus, joka eteni vähä vähältä. Kun viimeinen Länsi-Rooman keisari menetti valtakuntansa eli siis verokantansa, armeija oli ollut jo monta sataa vuotta täynnä erilaisia barbaareja. Rooman eliitti aikaili toreilla, luki runoja ja nahisteli keskenään korkeista ja merkityksettömistä virkanimityksistä popsien orjien ojentamia viinirypäleitä.

Tässä on paluu Internetiin. Etsin kauhavalaisten koulutovereitteni taustoja. Noin sata täysin tuttua sukunimeä löytyi ensi hakemalla. Käytettävissä oli vuoden 1720 asutusluettelo. Katsoin 1610 voudintilejä. Edelleen täynnä tuttuja nimiä, Toppari, Somppi, Pollari, Passi…

Narc eli Kansallisarkisto tekee hienoa työtä. Asutusluetteloja ja etenkin voudintilejä on käytetty tutkimuksessa kauan, mutta nyt alkuperäiset niteet ovat lukkojen takana. Digitoituja versioita saa käyttää kuka vain, ja se on oikein. Kotipäätteen ääressä onkin helpompi zoomailla ja vaikka käydä vilkaisemassa vanhoista käsialoista unohtuneita kirjainmuotoja tai lyhenteitä. Vaikka nuo ”veroilmoitukset” käytännössä kirjoitettiin Tukholmassa mitä suurimmalla huolella ja taidolla, ovat nuo kirjoitustavat kumminkin muuttuneet.

Käväisy Eniron sivuilla kertoo, että samat nimet esiintyvät paikkakunnalla tänään runsaina. Ja sitten huono omatunto palauttaa mieleen, että viikonlopuksi täytyy olla taas kerran puoli tusinaa muovista säilytyslaatikkoa lisää. Pari minuuttia ja mielikuva on osoittautunut oikeaksi. Eräästä pörssistä niitä saa kolme kuudella eurolla mutta vieressä olevassa, hinnoillaan kehuskelevassa kaupassa ne maksavat 19 euroa kappale!

Vanhoja lehtikirjoituksia näihin blogikirjoituksiin verratessa sivullinenkin näkee, että aiheen valinnat ovat muuttuneet perinpohjaisesti. Onko kirjoittaja muuttunut itsekin? – Puhe ei ole tällä kertaa huonontumisesta.

Mielestäni Internet on huonontanut tiedon saatavuutta.

Sekä tiedon että kirjallisuuden puolella vaatimukset ovat kiristyneet. Lehteen sai kirjoittaa löysemmin ja ylimalkaisemmin. Esimerkiksi Helsingin Sanomat oli niin arvovaltainen, että vain tavalliset kiusankappaleet, jotka motkottivat aina ja kaikesta, kävivät kimppuun. Verkossa lukijan odotukset ovat niin suuret ja pois klikkautuminen on niin helppoa, että kirjoittajan on todella pantava parastaan joka kerta.

Esimerkkini hakuteoksista, sanakirjoista ja nuo voudintilit tai vanhat kirkonkirjat ovat tietysti muuttaneet työskentelytapoja dramaattisesti. Silti tilanne on se, että maallikolle esimerkiksi auttava, keskinkertainen tai hyvä perehtyminen syöpäsairauksiin on hyvin vaikeaa, koska kirjoja ei ole (paitsi taannoin kiittelemäni) ja verkon suoraan tarjoama tieto on aivan liian sirpaleista. Asiantuntijoilla on sama ongelma. Itse seuraan etenkin farmakologian patentteja koskevia kirjoituksia ja oikeustapauksia. Niiden löytäminen on nykyisin hyvin vaikeaa. Ennen riitti, että seurasi kahta tai kolmea aikakauskirjaa. Nykyisin nuo aikakauskirjatkin ovat sirpaloituneet.

Haluat kerrata korkeakoulumatematiikan differantiaaliyhtölöt, Mistä aineisto? Ehkä haluat vain olla ajan tasalla hiukkasafysiikassa. Ellei Scientific American auta, taidat olla tyhjän päällä. Kirjankustantajat ovat toinen toisensa jälkeen lakanneet julkaisemasta valistavaa (”kansantajuistieteellistä”) kirjallisuutta, koska sitä muka on verkossa. Sitä ei ole. Mutta ihmiset ovat silti lakanneet ostamasta kirjoja, ja se on paha se. […]