Kokemuksia eläkkeeltä I

Fingerporin piirtäjä Jarla teki tämän kuvan kai siksi, että kirjoitin esipuheen hänen tulevaan kirjaansa. Kysyin saako kuvan pistää blogiin. Ei hän kieltänytkään.

Nyt oli aikaa miettiä tätä kirjoittelua. Eräässä suhteessa tällainen on mieletöntä. Jos jaksaa ja haluaa kirjoittaa, pitäisi pyrkiä johonkin kestävämpään. Luulen että eilinen blogi on yhtä lohduton kuin eilinen sanomalehti. Blogi-kirjoitukseen vain ei voi kääriä makrillia.

Toisenlaisia tuumia heräsi kirjakaupoissa; Helsingissä molemmat uudet pitävät alennusmyyntejä. Järjettömän hienoja kirjoja saa kympilläkin, kuten tämänkin ”Aivot” (Rita Carter). Se on tyypillistä brittiläis-kansainvälistä tieteen kansanomaistamista, jollaisen aikaansaamisesta tässä maassa ei ole toivoakaan. Aivan liian kallista. Neurotieteen innostuneen harrastelijan näkökulmastani pidän kirjaa oivallisena ja myös esimerkkinä käsittelytavasta, joka vain ei onnistu verkkomediassa. E-kirjojen kiihkeänä kannattajana tunnustan kuitenkin, että plaraaminen ei oikein onnistu, jos muste on sähköistä. Ja tuollaisia kirjoja on paljon – ei niitä ole ajateltukaan luettaviksi, vaan selailtaviksi. Eikä niiden taso totta puhuen huolelliseen lukemiseen houkuttelekaan, varsinkaan kun taitossa ja suomennoksessa on selkeät hutiloinnin jäljet.

Saman kustantajan (DK) ”Geologia” osui silmääni toissa vuonna, ja minulta meni holtti. Kykyni ja keinoni eivät olleet riittäneet tuon alan uusien perustietojen hankkimiseen; sekin luonnontiede on tätä nykyä muuttunut jokseenkin paljon jopa kymmenen vuoden takaisesta.

Television dokumentit ovat parhaimmillaan verrattomia. Juuri näinä päivinä minua huvitti BBC-dokkarin kielellinen temppu toistella, että Suuri valliriutta on ”maailman suurin eläin”. Se on kirjaimellisesti totta mutta hetken saa miettiä huomatakseen, että juuri korallien kasvumekanismin eli polyyppien ja tiettyjen yksisoluisten yhteistoiminnan selvittäminen antaa aiheen miettiä uudestaan, mikä on ”eläin” tai ”eliö”. Vastaus taitaa olla, ettemme taaskaan tiedä, eikä se kai ole tärkeääkin. Olen muistaakseni lukenut sellaistakin, että kaikki Euraasian jäkälä on yhtä ainoaa eliötä.

Niin mekin, ystävät.

Nyt työnsä aloittanut sukupolvi saa miettiäkseen uudenlaiset yhteiskuntatieteet, jotka eivät enää perustuisi ”Linnén luokkiin”. Toistaiseksi opimme erilaisten voimien ja ilmiöiden vuorovaikutuksista haluamatta oikein tunnustaa, että esimerkiksi kiihkeitä tunteita nostattava Euroopan (EU:n) talous on jotain sellaista, minkä käsittämiseen parin vuosikymmenen takaisella taloustieteellä ei ole kaikkia tarvittavia työkaluja. Järjestelmä esimerkiksi näyttää olevan itse organisoituva, ei kyberneettiseen tapaan, kuten arveltiin, vaan fysikaaliseen, mistä on tieteen teoriassa suuria riitoja.

Joka tapauksessa kaikkein ehtivimmät pääomasijoittajat ja talousprofessorit ovat jo lakanneet käyttämästä sanaa ”globalisaatio”. Se ei kerro ilmiöistä yhtään enempää kuin esimerkiksi sana ”kauppa”. Mutta vielä on muodikasta kirjoittaa globalisaation kauhuista. Se kuulostaa niin asialliselta, vaikka ei merkitse juuri mitään.

Olen ajatellut kirjoittaa tässä jotain pientä eläkkeellä olosta ja kertoa, millaisia yllätyksiä muisti aiheuttaa.

Luin eilen Unto Hämäläisen kirjan ”Suomi Orwellin vuonna 1984”. Siitä on hyvä jatkaa.

Hämäläinen, joka lienee paras tämän hetken poliittisista kirjoittajistamme, on minua 10 vuotta nuorempi.

Hänen kaksitoista kuukausikatsaustaan vuodesta 1984 hämmensivät minua kuin tsunami koralliriuttaa. En muistanut noista aisoista juuri mitään, en edes kaupunginjohtaja Pekka Paavolan salaperäistä katoamista. En olisi osannut sanoa, oliko tuona vuotena kotitietokoneita ja mikä oli matkapuhelinten kehitysvaihe. Se oli yllätys, että matkailija sai viedä maasta rahaa vain Suomen Pankin salliman summan.

Kieltämättä muistot kirkastuivat ja havainnot osoittautuivat oikeiksi. Mutta silminnäkijän todistus on selvä: olin itse tuona vuonna 40-vuotias ja hyvinkin ahkerasti monessa mukana. Hämäläisen piirtämä ajankuva tuntui ensin kovin oudolta. Totesin, että lukeminen kannattaa […]

Menen perjantaina aamulla kymmeneksi radioon, jossa taitaa olla tapana jututtaa jotain syntymäpäivän viettäjää.

Taidan tarvita tämän kuvan mukaan. Sen ottamisesta on aikaa pari vuorokautta vaille 68 vuotta. Muistikuvani ovat valitettavasti vähäiset,  mutta kävin äsken kysymässä äidiltäni, joka sanoi että kyllä, elokuvateatterin konehuoneen generaattori jyrähti käyntiin samalla hetkellä kuin minä. Puhe oli seitsemän näytöksestä.

Joulua vietettiin laajan sukulaispiirin keskuudessa. Meidät molemmat kuulemma kannettiin sekä paikalle että paikalta.

Taidan tuumia tätä muutaman päivän eli joululomittaa tätä blogia. Jatkan kohta kun tulee mieleen jotain yleisinhimillistä.

Kuvassa

Kylässä kävi vanha ystäväni Esko Putus. Siitä on jo monta vuotta, kun hän lopetti kameraliikkeensä Helsingin Uudenmaankadulla. Totesimme, että emme olleet kumpikaan nuorentuneet. Vetreydessäkin saattoi havaita toivomisen varaa.

Sain vastaukset kolmeen kysymykseeni kolmessa minuutissa, kun ensin oli nautittu torttuja ja mantelileipiä.

Muutoin mainio mutta sangen kallis diaskannerini Braun Multimag oli osoittautunut ongelmalliseksi, koska pahvikehyksiin istutetut vanhat diat oli istutettava koneeseen kappale kerrallaan niin että kyllä siinä aikaa meni, tupakasta nyt puhumattakaan.

Esko ei ollut nähnyt vastaavaa värkkiä ennen, mutta löysi sen syöttöaisasta punaisen muovisen kone-elimen, jonka saattoi kääntää ympäri. Lopputulos: pari viikkoa tuskailemani ongelma ratkesi perin heti. Oikein eli alkuperäisen valmistajan (Braun tai Reflecta) tarkoittamalla tavalla käytettynä värkki skannaa täyden kelkallisen eli 60 diaa käsi koskematta.

Diojen puhdistaminen sujuu muun muassa mikrokuituliinalla kahdella liikkeellä. Ensi kevyempi pyyhkäisy kuvan kahdelta puolen ja sitten vähän napakampi. Etenkin lasikalvolle oikeaoppisesta säilyttämisestä huolimatta kertyvä rasvainen tomukalvo väistyy. Skannatun kuvan korjailuun Photoshopilla menee vähemmän aikaa.

Kuvien litterointi on ollut  vallan pelottava ajatus. Esitin ujosti suunnitelman. Valopöytä täyteen, kun kuvat on ensin jaoteltu vuodenajan tai helposti tunnistettavan kuvauspaikan (Saariselkä – Utsjoki – Käsivarsi) mukaan. Ihmettelin että olisi kai sitten hankittava jostain rahat ja ostettava Canon tai Nikonin FX-runko ja niin maan perkeleen mahtava makro.

Putus sanoi että tuossahan sinulla on jääkaapin vieressä Lumix G 3, kuten onkin. Sen mainiot linssit ja 10 megapikseli riittävät mainiosti. Tuloksena on kuvia, joista viisikinkymmentä diaa voi suurentamalla erottaa aivan mainiosti.

Ja itser skannaamiseen kuulemma tuhat dpi riittää. Teolliseen kilpavarusteluun on turha lähteä. Ei se ole sanottu, onko niissä vanhoissa kuvissa niin hirveän paljon informaatiota ja jos on, tekeekö sillä mitään.

Nämä ovat luonnon muotokuvia, joissa vahvuudet ovat mennyt aika ja tunnelma. Joskus sanottiin ”luontotunne”. Se ei ole pikseleistä kiinni.

Ystävän poistuttua kohti kotiaan jäin miettimään Kalle Kultalalta aikoinaan saamaani valokuvauksen oppituntia. Siinä kamerassa on sellainen reikä, josta kannattaa katsella ensin ja vähän miettiä, mistä ja miten sen kuvan aikoo ottaa. Sitten voikin painaa nappia ja vot, kuva on.

Sitä Kultala ei sanonut eivätkä hänen ikätoverinsa liioin, että sanassa ”valokuvaus” pääpaino on sanalla ”valo”. Tämä uusi uljas digikausi on muuttanut paljon. Ei tätä asiaa kuitenkaan. Kuva otetaan valosta, ei kohteista. Kohteet ovat heijastunutta valoa.

Katselin otsa rypyssä Putuksen tuomia kopioita mainioista kameroista. Siinä oli Sakari Pälsi Plaubel Makina. Eipä Pälsi ollut juuri muuta tarvinnut. Filmi, reikä ja jokin linssin tapainen.

Muistin valokuvaajaihanteeni Brassaîn, joka ennen sulkimen avaamista otti röökiin (Gasuloises) tulen. Kun tumppi poltti sormia, olikin aika panna objektiivin suojus paikalleen. Eikä siinä sen ihmeempiä valotusmittareita ollut. (Tosin hän oli kuuluisa yökuvistaan.)

Kiitoksia opista. Työskentely jatkuu. Kuvista, jotka ovat parempi kuin ne, joihin itse kykenisi, oppii todella paljon, ja saa samalla mielihyvää, joka ei ole keltään pois.

Nihilismi

Ehkä viisaammat vastaajat vaikenivat.

Yksi kommentoija kysyi, että onko sillä eroa, kun ihmisiä ammutaan. Tapetaan eläimiäkin.

Häneltä pitää kysyä, miksi eläimiä ei rangaista siitä, että ne surmaavat toisiaan.

Pelkään että kysyminen on turhaa. Vastausta ei ehkä tulisi tai sitten se olisi ”mitä väliä sellaisella on”.

Looginen vastaus ihmisten tappamiseen eli esimerkiksi koulusurmiin olisi ”se on Jumalan tahto”. Monen suuren uskonnon mukaan ihmisen kohtaloista päättää jokin, jota nimitetään Jumalaksi. Jos tämä ajatus on oikea, tuo jokin on kaikkien aikojen ylivoimaisesti suurin tappaja. Jumalan ja paholaisen välille ei jää eroa.

On henkilöitä, jotka ovat aidossa tuskassa päätyneet miettimään, miten hyväksi väitetty Jumala sallii pahan toteutua. Joko Jumala ei ole kaikkivaltias tai hän ei ole hyvä. Kysymysryhmän nimi on teologiassa ”teodikea”. Jotkut ovat hylänneet uskonnon juuri tämän kysymyksen takia.

Eläinten ja ihmiset välillä on jokin ero. Ainakaan eläimet eivät tiettävästi julista ihmisiä rauhoitetuiksi eivätkä pidä yllä ihmisiä koskevia metsästysrajoituksia.

Ihmiset harrastavat tällaista, ja jotkut eivät halua syödä surmattuja eläimiä, elleivät sitten kaloja. Sellaisesta en ole kuullut, että joku kieltäytyisi syömästä surmattuja kasveja; niiden elollisuudesta ei kuitenkaan liene eri mielisyyttä.

Vaikeiden kysymysten käsitteleminen ei ole oikein muotia. Etenkin nuoret voivat päätyä ajatukseen, että millään ei ole itse asiassa mitään väliä. Tuota ajatuskantaa sanottiin ennen nihilismiksi.

Joku vastaaja vertasi Suomen ja Yhdysvaltain koulusurmien lukumäärää mutta jätti Norjan maininnatta. Häneltä kuulisin mielelläni, mikä olisi hänen mielestään sopivat määrä koulusurmia. Vertailu, tässä tapauksessa suhteutettuna väkilukuun, tarkoittaa välttämättä, että asianomainen pitää tällaista vertaamista mielekkäänä. Siis: paljonko murhia on sopivaa tehdä? Saako kuka tahansa tehdä murhia, jos oikein kovasti haluaa?

Kirjoitan tällaisia, koska itse uskon turvallisuuden ylläpitämiseen tai ellei se ole mahdollista, turvallisuuteen pyrkimiseen.

Ihmiset on erittäin helppo saada uskomaan, että tappaminen on ihan OK.

Englannissa ja Ranskassa säilyi reipas, isänmaallinen mieliala, kun Sommen taistelussa 1916 kaatui ensimmäisenä päivänä 20 prosenttia Englannin käytettävissä olleesta armeijasta. Taistelusarjan kokonaismenetykset olivat heille noin 400 000 miestä ja saavutukset olemattomat.

Esitän tuon maininnan vihjaten, että omien tapattaminen poikkeaisi jollain tavalla vihollisten tappamisesta.  Lisään että kaikki ensimmäisen maailmansodan osapuolet vaativat ”vain oikeutta” ja arvioivat joutuneensa vääryydellä muiden muserrettavaksi.

Ajattelemattomuus oli käypä asenne vielä sata vuotta sitten. Toisessa maailmansodassa, jonka arpia monet nyt elävistä kantavat, vaikka olisivat syntyneet sen jälkeen, tavoitettiin sitten yhteisöllisen hulluuden uusi, ennen näkemätön aste.

Sodan ja rikollisuuden kertakaikkinen samaistaminen on perinteinen keino harhauttaa hyväuskoisia. Ja tämän päivän hyväuskoiset ja välinpitämättömät ovat huomispäivän tykin ruokaa tai luodin ravintoa.

Pari huomautusta

Yhdysvalloissa Korkein oikeus on, tosin osavaltiota vastaan ajetussa korvausasiassa, katsonut ettei poliisilla ole velvollisuutta suojella ihmisiä rikoksen uhriksi joutumiselta.

Eilen kyseltiin monilla tahoilla, miksi amerikkalaiset ovat niin rakastuneita aseisiin. Yksi syy on tämä. Lisäksi heillä oli erittäin paljon erittäin huonoja kokemuksia poliisista 1800-luvulla ja myöhemminkin. Joskus sheriffiä ei erottanut rikollisesta edes suurennuslasilla. Joskus vahva poliisilaitos toimi kulloisenkin pormestarin tai kuvernöörin poliittisena tukijoukkona.

Tuosta ilmiöstä on tiettävästi jatkuvasti päivittyvää tietoa myös muilta Amerikan mantereen suunnilta.

Joka selaa mielessään amerikkalaista poliisiviihdettä, jonka nousu sattuu mielenkiintoisesti yhteen nykymuotoisen liittovaltion poliisin FBI:n perustamisen kanssa (1935) ja liittynee J. Edgar Hooveriin, joka oli johtajana 1924-1972 ja jota pidän erittäin vahingollisena virkamiehenä, näkee kyllä, että USA:ssa rikosten selvittäminen on paljon, paljon suositumpaa kuin rikosten estäminen eli yleisen turvallisuuden takaaminen.

Tämä johtaa toiseen huomautukseen. Euroopassa on yleensä tyydytty toteamaan, että poliisikunnan muotoutuminen nykyiselleen liittyy kansalaisten oikeuksien lisääntymiseen ja tuon ilmiön varjokuvaan, väkivallankäytön keskittämiseen valtiovallalle. Poliisi on meillä kuin sotilaan velipuoli.

Ranska tosin lipsahti omille urilleen muun muassa hiljan mainitsemani poliisiministeri Fouchén temppujen ja konnankoukkujen myötä. Ranskalainen santarmi ei nauti samaa luottamusta eikä yleisön tukea kuin virkaveljensä monissa muissa maissa, eritoten Suomessa.

Se toinen ajatus on joukkomurhat ”rangaistuksena”.

Euroopassa on opetettu aikojen alusta, että rangaistuksen tehtävä on ehkäistä ennakolta mutta myös varoittaa eli ottaa hyvitys eli siis kostaa. Näitä asioita on pohdittu paljon, mutta ei juurikaan tuloksellisesti.

Tavallinen ihminen käsittää luultavasti rangaistuksen puhtaasti kostona. Tästä mielipidesuunnasta riittää lähteitä. Pahantekijät on pantava kuriin ja annettava sellainen rangaistus, että varmasti tuntuu.

Toinen maailmansota opetti useimmat varovaisiksi niin että kuolemanrangaistuksen kannatus ei ole täällä erikoisen yleistä. Itse olen selkeästi sitä mieltä, että tuon rangaistuksen takia USA ei ole oikeusvaltio siinä mielessä kuin asia ymmärretään Euroopassa – itse asiassa EU:n piitissä. Venäjä on tässäkin omilla teillään.

Hyvin asiantuntevat oikeuspsykiatrit ovat viitanneet Suomen koulumurhissa tekijän turhautumiseen, syrjäytymiseen ja päämäärättömyyteen, ja sen on varmasti totta. Norjan joukkomurhaaja oli kuitenkin teloittaja, eksterminaattori. Käsitin asian niin, että omasta mielestään hän jakoi oikeutta sillä pienellä saarella Oslon lähellä.

Yhdysvalloissa tuollainen ajattelutapa ei yllättäisi ketään – paitsi näissä uusissa tapauksissa, joissa tekijän ja uhrien välillä ei ole oikein mitään sidettä.

Mutta rauhan aikana viattomia ampuvan ihmisen logiikka ei taida olla samanlainen kuin toisten. Kukaan ei ole viaton. Jos hän tavoittelee kuolemaa, toisetkin joutavat hengiltä.

Olisi vielä kolmas ajatuksentynkä. Nykymaailmassa on rakennettu paljon kilpailun perustalle. Eteenpäin pääseminen monissa rauhallisissa ammateissa vaatii kilpailijoiden ”tuhoamista”. Keinot eivät ole fyysisiä, mutta katalia ne kyllä usein ovat.

Joukkomurhaaja toteuttaa yhteiskuntamallimme kätkettyjä arvoja: hän toteuttaa itse päämääränsä poliiseista ja vastaavista piittaamatta, ja hän on hyvä kuluttaja – hintavien aseiden ja kalliiden patruunoiden kuluttaja markkinavoimien palveluksessa.

Honoré de Balzac kuvaili romaaneissaan yli kolmesataa sinänsä vähäpätöistä ihmistä, joitka polttava monomania eli oman pinttymän fanaattinen ajaminen, ajaa ”ratkaisevaan tekoon” (tai elämänsuunnan valintaan). Viitaan Balzaciin, koska hänen kuvaamiaan hulluja ei mitenkään erottanut tavallisista pikkuporvareista, ja koska taustalla oli nopea teollistuminen ja yhteiskuntarakenteiden särkyminen. Ja mihin ´Balzac lopetti, siitä Dostojevski aloitti.

Syvyys, tarkkuus

Otsikkokuvan rajaus on hiukan omaperäinen. Syy ei ole minun, koska olen tuo henkilö, joka nojaa isänsä autoon. Kuvanottopäivä on jokseenkin tarkkaan 30.5.1963 ja paikkakunta on Kauhava.

Seuraavana päivänä saatiin ylioppilaslakit ja elämä lähti peruuttamattomasti oudoille teille. Lakki on kateissa, autosta ei ole minkäänlaista tietoa, mutta kuvassa esiintyvän henkilön ajatuksista ja kokemuksista minulla on muistikuvia.

Muistikuvat eivät ole syvyystarkkoja.

Mielessä on yksityiskohta tai korkeintaan jokin pinta. Etuala ja tausta ovat epäselviä. Oikeastaan emme katsoessamme tiedä emmekä oikein saa selvää. Suunnilleen sama asia on yleensä tapana ilmaista vetoamalla muistin valikoivuuteen. Mutta oikeastaan se ei ole aivan sama asia.

Ihminen luulee muistavansa, mutta samalla tavalla kuin aistimukset myös muistikuvat kehittyvät, silmukoituvat ja muuttuvat toisten kokemusten vaikutuksesta.

Tiedämme nyt kokeellisesta tieteestä, että ääni, kuva, maku, haju ja tunto eivät tule luonnosta eli niin sanotusta todellisuudesta. Ne tulevat aivoista ja muusta keskushermostosta.

Syvästi lukutaidoton ihminen ei välttämättä näe kuvassa muuta kuin suttua, vaikka se olisi valokuva hänestä itsestään. Sävel, esimerkiksi A eli 440 hertziä sekunnissa, ei välttämättä tule edes kuuloelimiin eli keskikorvaan tuon taajuisena. Silti niin sanottu teollinen maailma on täynnä ihmisiä, jotka tunnistavat sävelkorkeuden, ja jotkut harvat osaavat jopa nimetä sen. Aistimus poikkeaa ärsykkeestä. Tässä tapauksessa korvakäytävän kaiut ja yksilölliset muodot vääristävät signaalia.

Meillä on pitkä tie kuljettavanamme. Arkiviisauden mukaan kaikki on sitä, miltä näyttää. Totuus on toinen. Musiikkia, kuvaa, tekstiä, maisemaa on opittava lukemaan ja tulkitsemaan. Prosessi kestää koko ihmiselämän. Joistakin tulee hyvin taitavia mutta ei välttämättä taiteilijoita.

Latteuksien sanakirjaan kuuluu kunniapaikalle väite, että makuasioista ei voi kiistellä. Hyvänen aika – mistä muusta me kiistelisimme? Tosiasioista kinaaminen on jotenkin pöljää. Makuasioista inttäminen saattaa tuoda esiin aitoja eroja ja joskus nuo erot ovat innostavia.

Jos joku ei pidä John Coltranen jazzista, esimerkiksi pidemmästä versiosta kappaleesta ”A Love Supreme”, se voi johtua siitä, että tuo joku on käsittänyt kappaleen kelvottomaksi. Luultavammin se johtuu kuitenkin siitä, että hän ei ole harjoitellut tarpeeksi sellaisen musiikin kuuntelemista. Hän ei ole virittänyt korviaan.

Ei kenenkään tarvitse ryhtyä sellaiseen vaivannäköön. Jos pitää todella (Seppo Heikinheimon usein mainitsemasta) haitarista, miksi vaivautua kuuntelemaan viulua tai kerrassaan jousikvartettoa. Ei siihen ole mitään todellista syytä.

Henkilökohtaisia syitä on. Oma syyni on kokemus, että aluksi vastenmielinenkin ponnistelu saattaa palkita, joskus jopa ruhtinaallisesti.

Otsikon syvyysterävyys askarruttaa minua yleisemminkin valokuvailuni yhteydessä. Nyt on pelit ja vehkeet hiukan toisenlaisiinkin kuviin kuin suoraan nappia painamalla syntyviin.

Katsokaapa piruuttannekin vielä hiukan leluasteella olevaa värkkiä, jkonka nimi on Lytro. www.lytro.com ja sieltä galleria ja sitten muistatte klikata kerran, odottaa latautumista ja sitten klikkailla eri puolille kuvaa.

Kiehtovaa. Kuvan syvyystarkkuusaluetta voi siis muuttaa jälkeenpäin. Ensin koko kuva on epäterävä, mutta kotvan klikkailemisen jälkeen tarkasti piirtyviä alueita löytyy edestä ja takaa. – Todellisuudessa ”kuva” on tietenkin kooste hyvin monista kuvista, mutta silti – mielenkiintoista!