Raaka tie

Teemu Keskisarjan kirja (2012, 329 s. Siltala ISBN 978-952-234-135-8) sai hiukan outoa mainetta, kun televisiotoimittaja kysyi huonosti ja Keskisarja ei ole vielä oppinut, että televisiohaastattelussa on ensimmäiseksi vastattava tärkeimpään kysymykseen, vaikka sitä ei olisi esitetty. Siis kuten Esko Aho aikoinaan osoitti.

Nyt häneltä kysyttiin jotain sen suuntaista, että onko hän romuttamassa ”Raatteen tien myytin”. Televisiopätkästä kävi ilmi, ettei mistään tällaisesta ollut kysymys, mutta 95 prosenttia kuulijoista käsitti ”Keskisarja… ropmuttamassa […] myytin.

Totuus on päinvastainen. Huolellinen, täysin moderni, erittäin pitävään aineistoon tukeutuva tutkimus vahvistaa käsityksemme. Suomussalmen Raatteen taistelut on suuri suomalainen sankaritarina. Jopa ihmeestä voisi puhua. Se on Keskisarjan kirjan keskeinen sisältö. Uutta ja raikasta on, ettei hän omaksu aikaisemman kirjallisuuden eikä etenkään muistelmien ja elämäkertojen väitteitä totuuksina, vaan tarkastelee ja punnitsee niitä monipuolisesti.

Erittäin uutta on, että vasta 60 täyttänyt professori Markku Kuisma voi olla ylpeä, ja yliopisto puolestaan ylpeä Kuismasta ja hänen katraastaan. Olin itsekin hiukan sitä mieltä, että ”Suomen ja Pohjoismaiden historia” on hiukanomituinen oppiaine. Jäljet pelottivat. Tämä asia on nyt muuttunut eikä palaa pahoilleen. Suomi on hyvässä ja pahassa osa Eurooppaa ja osa maailmaa. Tämän oppiaineen erikoistarkoitus on tukeutua sattuneesta syystä ylivoimaiseen kykyyn käyttää suomenkielistä dokumentaatiota ja sen lisäksi – kuten ilokseni näen – ulottaa ”dokumentin” käsite ranskalaisten vuosikymmeniä sitten oivaltamaan tapaan tarkoittamaan myös maantiedettä, etenkin sijaintia, välimatkoja, maastonmuotoja ja ilmastoa, unohtamatta ravinnon saantimahdollisuuksia.

Tutkimus alkaa ja päättyy kysymyksellä, miksi Suomussalmi. Kirjoittaja uskottelee päätyneensä tähän tavattoman tutkittuun tapahtumasarjaan kunnan kesäasukkaana. Kaikella kunnioituksella – en aivan usko. Oli erittäin korkea aika siepata tämä tapahtumasarja muistelijoilta ja ajoittain aika pöljiltä sotahistorian tutkijoilta. ”Kansakunnan muistikuvia” on verrattava todella tapahtuneeseen, sellaisena kuin sen voi konstruoida.

Suomen leikkaaminen kahtia mainitaan, mutta sen rinnalle on nostettu suurpolitiikka ja kysymys Ruotsin malmikentistä. Oikein. Suomi oli tarkoitus valloittaa, ja Moskovan neuvottelu alueluovutuksista olivat pelkkää petosta. Sotatoimien valmistelu oli aloitettu viimeistään syyskuussa 1939 ja joukkojenkeskittäminen ”neuvottelujen” vielä jatkuessa. Iskut Sallaan, Suomussalmelle ja Kuhmoon olivat sotilaallisesti perusteltuja. Stalin lienee ollut erittäin kiinnostunut Laatokan selluloosatehtaista ja sisemmän suomen muista tehtaista, etenkin Outokumpu Oy:stä, Imatran voimaa unohtamatta. Suomalaisilta piti teljetä tie tehtaiden evakuoinnilta Ruotsiin. – Neuvostoliitto onnistui itse erittäin hyvin siirtämään teollisuuttaan saksalaishyökkäyksen tieltä 1941.

Konearmeija kuoli korpeen Suomussalmella, mutta Keskisarja toteaa, että konearmeija ja ylivoimainen sotamateriaali ratkaisi taistelut Kannaksella. Oikein. Raatteen tien voiton konkreettinen sotilaallinen merkitys oli aika pieni. Oikein. Sen henkinen merkitys kansakunnalle ja sen julkisuuskuvalle maailmalla oli erittäin suuri. Oikein.

Stalin teki useita maailmanluokan typeryyksiä myös sodanjohtajana. Venäjällä on väkeä, joka ei usko tätä. Suurin typeryys oli tietenkin jokseenkin varman vakoilutiedon sivuuttaminen niin että Saksa melkein voitti sodan 1941. Erittäin suuri typeryys oli yritys valloittaa Suomi 1939. Kuvitteellisessa tilanteessa ilman talvisotaa suomalaisia olisi ollut huomattavan vaikea saada Saksan rinnalla hyökkäämään Tarton rauhan rajojen yli. Ja Suomi sitoi ajoittain pelottavan paljon potentiaalia, joka olisit tarvittu Saksaa vastaan. Talvisota muuten sitoi ehkä jopa kolmanneksen käytettävissä olleesta jalkaväestä ja vielä suuremman osan tykistöstä eli jätti Neuvostoliiton käytännössä melkein suojattomaksi. Koska Saksan tiedettiin hyökkäävän – jossain vaiheessa – tai sitten Englannin ja Ranskan, asetelma oli sotilaallisesti kestämätön.

Keskisarjan kuvaus taistelijoista ja taisteluista on mitoitettu juuri sopivasti eli sellaisille lukijoille, jotka eivät oikeastaan ole kiinnostuneet sodistamme. Kyllä tämän sietää tietää – karmean alivoimaiset suomalaiset menettivät noissa taisteluissa noin 800 miestä, ja Neuvostoliitto 12 000 – 14 000 sekä yhden motorisoidun divisioonan koko kaluston. Tapahtuma hakee vertaistaan. – Suosittelen kirjaa nuorille ”hurraa-isänmaallisille”. Siitä käy koruttomasti ilmi, miten äärimmäisen kovilla myös suomalaiset olivat ja miten kova oli hinta.

Turveneuvosto

Päiväkausia mietin pellettejä ja erilaisia energiaratkaisuja, kun luin lehdestä vähän väliä, että Suomen pitäisi nyt päästä YK:n turveneuvostoon.

Televisiossa ihmettelin, mitä suurlähettiläät ja ulkoministeri puuhaavat tällaisessa asiassa, kunnes ymmärsin, että taisi tulla luetuksi killiin.

Turussa muuan psykologian tohtori esiintyi julkisuudessa esittämällä väitteen. Minulla ei ole edellytyksiä arvioida sen todenperäisyyttä, enkä tunne tutkimusaineistoa. Tutkimustulos sitä vastoin innostaa.

Hän väittää, että pikalukutekniikat ovat tehottomia.

Tutkimuksia on tehty ainakin kuvaamalla lukevan koehenkilön silmiä. Tietääkseni monien pikaluvun keinojen keskeinen ajatus on katseen kohdistaminen vain kerran kullekin riville.

Edelleen arvaan – luulisin että koehenkilöiden lukemista on kontrolloitu muilla keinoin. Sopiva keino olisi kuulustelu tai tentti: paljonko henkilö sai selvää lukemastaan. Juuri tätä tehdään tiettävästi kaikissa maan kouluissa ja erilaisissa opistoissa. On kuunneltava tai luettava ja saatava siitä sen verran selvää, että voi sanoa oppineensa.

Viimeksi opiskelin käyttöohjetta. Kysymys on äänittävästä vehkeestä, Zoom H4. Ei helppo. Ja luin Kimmo Nuotion kirjoitusta rikoslaista ja kulttuurisesta sensitiivisyydestä. Erittäin mielenkiintoista. Yksilön liberalismi on vaikeuksissa. Rikoslaki vaikuttaa yhteisön kulttuuriin mutta se on samalla tuon yhteisön kulttuurin ilmiö. Hedelmällinen lähtökohta purkaa sata vuotta pyöriteltyä kysymystä yhteisön ja yksilön asemasta pakottavien oikeusnormien maailmassa. ”Rikoslainkäyttö ei ole vain kysymys oikeussäännöistä, vaan sääntöjen, rakenteiden ja käytäntöjen summa.”

Lienee turha sanoa, että palaan asiaan. Yhteisön itseymmärrys ja sen rakentuminen kielellisissä valinnoissaan on kiinnostanut kauan, hyvin kauan.

Käyttöohjeen lukemisessa tarkoitus on oppia muun muassa äänittämään ja kuuntelemaan äänittämäänsä.  Ohje on hyvä lukea sanan sanalta. Siellä teksti ”äänitä” merkitsee myös ”valmistaudu äänittämään” (Rec = Stanby.)

Oikeustieteellisen artikkelin lukeminen tarkoittaa ajatusten ja niille esitettyjen perustelujen seuraamista. Kaksi kysymystä, mitä kirjoittaja tahtoo sanoa; miten kirjoittaja  tekee sanottavastaan uskottavaa.

Turkulainen tutkija näytti käyttäneen aika vahvaa kieltä. Pikaluku lähenee humpuukia. Taipuisin olemaan suunnilleen samaa mieltä. Teksti ja lukemisen tarkoitus vaikuttavat tekniikkaan. Yhdentekevältä vaikuttavaa, kapeaksi palstaksi ladottua tekstiä voi olla hyvä silmäillä antamalla katseen liukua. Voihan sieltä löytyä asiaakin. Tai sitten ei.

Jotain muuta, viimeksi muutamaa tavattoman hyvää patenttioikeudellista kirjaa tutkin itse siten, että luen jokaisen virkkeen kahteen kertaan ja päästyäni kappaleen loppuun vielä kolmannen kerran. Vaikea juridiikka on siinä mielessä samanlaista kuin etevä jumaluusoppi, että asia tahtoo hyvältäkin kirjoittajalta jäädä näkymättömiin sanojen taaksen.

Meillä on maanantaina 22.10. pitkästä aikaa kirjastossa aikuisten satutunti. Juttukaverini on eläkeikäinen hänkin, erittäin kokenut äidinkielen lehtori. Aiomme keskustella siitäkin aiheesta, miten luetaan ja millaisia eroja lukemisessa opettaja on huomannut esimerkiksi lukiolaisten käytyä läpi kaunokirjallisia teoksia. Ehkä esitän muiston; eräs sukulaiseni ei oppinut koulussa sen enempää matematiikkaa kuin historiaakaan, kun hänellä oli muka niin huono muisti. Erässä vaiheessa hän kuitenkin selosti uskomattoman tarkasti ja elävästi hiljan lukemansa ”Kiljusen herrasväen” seikkailuista kertovan kirjan sisällön, enimmäkseen repliikkejä myöten.

Minusta tuossa on mielenkiintoinen ristiriita ja kuulisin kernaasti, mitä mieltä ammattilaiset ovat asiasta. Ei taida onnistua pikalukemisella.

Opin uuden sanan

Sana on ”prominenssi”. Jos hypätään referenssi eli Halti yli, ”Suomen korkein tunturi” on Pallaksen Taivaskero, ja hyvä kakkonen on Ylläs. Kolmannen sijan saa Koddoskaisi ja neljännen Sokosti.

Tämän tiedon nähtyäni ymmärrän entistä paremmin, miksi isäni oli niin tohkeissaan 1946 käytyään ensimmäisen kerran Luirojärvellä. Vihjeen hän oli saanut K.M. Walleniuksen kirjoista, joko ”Vanhat kalajumalat” tai ”Ihmismetsästäjiä ja erämiehiä”.

Vaikka kokoelma ei ole kaupan, katselin lähemmin ja käsityksen muodostaakseni sillä silmällä äidin olohuoneen hyllyssä olevia Lappi-kirjoja. On se aika vaikuttava kokoelma, vaikka perheessämme ei ole kai koskaan lämmitty bibliofilialle. Siten WSOY:n muutaman vuosikymmenen takainen (1980) Fellmanin ”Poimintoja muistiinpanoista Lapissa” on mieluisa nide; sekavaan ja vaikeasti hallittavaan ruotsinkieliseen tekstiin verrattuna. (Fellmania suomeksi voi muuten suositella lämpimästi. Agathon Merumanin vanha suomennos on viehättävä.)

Hylly herättää miellyttäviä muistoja, joita en halua hämmentää lukemalla uudelleen. Yrjö Kokon ”Sudenhampainen kaulanauha” on nuorelle pojalle vahva elämys. Mitä se olisi nyt, siitä en halua ottaa selvää. – Paulaharjuja, jotka näyttävät olevan hyllyssä ihan kaikki, olen lukenut aivan viime aikoinakin pelkästä kiihkosta, jota todella etevä sanominen herättää. A.E. Järvinen sitä vastoin on jäänyt minulle vieraaksi, vaikka olen kyllä lukenut hänen kirjoistaan ainakin suurimman osan.

Esimerkki vaikutti – isäni ei ollut lainkaan metsästäjä ja kalastuskin rajoittui välittömästi ja paikan päällä syötäviin harreihin ja tammukoihin. Mielenkiintoista sinänsä – perhomiehet ovat asia erikseen.

Saana on 12., mutta edelle menee Paistuntureilla oleva Kuivi, jota olen käynyt itsekin katselemassa.

Topigrafisesta prominenssista näyttää olevan useitakin määritelmiä, mutta kuvasta ilmenevä on yksinkertainen. Prominenssi on matka huipulta katkoviivalle. Katkoviiva on alin korkeuskäyrä, joka ei ole yhteinen toisen, korkeamman huipun kanssa.

Puhe on siis eräänlaisesta suhteellisesta korkeudesta. Lista, joka löytyy Wikipediasta, on kovin hyödyllinen, koska Norjan puolen tunturit ja vuoret tekevät meidän huipuistamme kovin vaatimattomia.

Samoin käy Alpeille verrattuna muun maailman suuruuksiin. Euroopassa omaa luokkaansa on tietysti Teneriffan Teide. Sehän kohoaa mahtavaan, lähes neljän kilometrin korkeuteensa suoraan merestä, tulivuori kun on. Muutoin Euroopassa suurin prominenssi  on Mont Blancilla, mutta mainittavia ovat myös Monte Rosa, Saksan ja Itävallan Zugspitz, Norjan Galdhöpiggen ja Kreikan Olympos.

Himalajalla erottuu Nanga Parbat. En tähän hätään muista, mikä sen Hermann Buhl –nimistä tyyppiä koskeva kirja oli suomeksi. Hankin niteen joskus englanniksi ja luin. Buhl kiipesi ensimmäisenä maailmassa yksin yli kahdeksantuhatmetriselle Nanga Parbatille ja ilman happilaitetta. Kun hän yritti pian seuraavan Himalajan suurhuipun valloittamista, hän putosi. Ja se siis siitä.

Täytyisi ehkä jatkaa niiden kirjojen katselemista. Se on selvitetty kohtuullisen hyvin, miten myöhään Alppeja ja muita vuoria alettiin pitää mielenkiintoisina tai jopa kutsuvina –pari sataa vuotta sitten. Niihin asti yksimielisyys oli vallinnut siitä, että mokomille vuorille ei kukaan järkevä ihminen mene vapaaehtoisesti, ja kun on pakko, hakee sopivimman reitin ja jonkun tarpeeksi tyhmän ja rotevan kantamaan matkatavaroita.

Mutta kuka sai päähänsä, että tunturit ovat kauniita?

Aivan oikeita erähenkisiä kirjoja ilmestyi 1930-luvulla, mutta vaikka vanha Ruijan polku meni Nattastunturien vieritse ja Kiilopään ja Kaunispään lähellä, vanhemmassa kirjallisuudessa niille ei irtoa juuri hyvää sanaa. Ja kuka keksi Pallastunturin? Hotelli siellä oli jo ennen sotia, mutta tuskin se silloin mikään Taikavuori oli.

Terveisiä Vöyrinkaupungilta

Oli eilen Vaasa sellaanen puhet, notta eivät käy kraivelihin, jos tässä vähän julkaisisi Vaasan Jaakoon tekstiä. Niillä on siellä säätiö, jolla on tekijäoikeudet. Kyllä veti veteläksi, kun paikalla oli ”Vaasan” muinainen päätoimittajakin, Laukkonen, iältään nyt kohta sata. Keskustelussa kävi ilmi, että meillä oli ollut tämän Kortesjärven miehen kanssa samoja opettajia Kauhavan koulussa ainakin puoli tusinaa.

Istuin maakunta-arkistossa tutkimassa tämän Jaakko Oskari Ikolan papereita, eivätkä asiat selvinneet. Miten jokseenkin tavallinen maakuntalehden päätoimittaja oli osannut olla aikakautensa paras humoristi?

Yksi syy oli politiikka. Ikolan edustama kanta eli hyvin oikeistolainen oikeistolaisuus ei kerta kaikkiaan ollut enää siitä ajasta vuoden 1945 vaaleissa. Yksi syy oli humoreskin hiipuminen lehdistössä ja kirjallisuudessa.

Tässä on paljon miettimistä. Olen kaivellut esiin joukon kirjailijoita, jotka näyttäisivät kuvanneen olleita oloja huumorin varjolla etevämmin kuin totisemmat aikalaisensa tutkielmissa. Tässä Jaakkoo kieltolaista ja kaupunkisuunnittelusta (kuvan silt johtaa Vaasan Väyrinkaupungille):

JUPIAASEN KUALEMANLOUKKU.

M u l l '   o l i s  y k s nöyrä pyyntö esitettävänä Vaasan kaupungin poliisimestarille. Ei omasta pualestani, ku mun hyvan ystäväni Eljas Jupiaasen pualesta, joka asuu Vöörinkaupungilla.

Niinkus kaikki tiärättä, on täälä Vaasas Pitkälläkarulla surullisen kuuluusa rautatian ylikäytävä, ainua paikka, josta kuljethan ns. Vöörin kaupunginosahan. Tuata turmanpaikkaa sanotjan täälä monestakin syystä »Kualemanloukuksi».

Eljas Jupiaane tuli taas yhtenä päivänä mun tyä tukka pörrös, takki krutus ja olkia seljäs, niinku ainaki miäs, jok' on viättäny yänsä putkas.

Epätoivoosena se seliitti jotta:

- Täs mä ny taas oon niinkus näjet ...

- No mikäs on hätänä? Mihnä oot ollu?

- Putkas tiätysti! -huakii Eljas ja kynsii takkuusta päätänsä. -Kylla s'oon kirottua, ku ei tuata Kualemanloukkua saara pois, ku aina ma tartun siinä kiinni.

- Kuinka nii?

- No ku Vöörinkaupungille ei oo muuta tiätä ku tua Kualemanloukku, josta pitää kulkia. Se on ku hiirenkillerö, josta syrän kurkus pitää yrittää livahtaa läpitte, jottei poliisi huamaasi. Eileenkin illalla min' en ollu ottanu jos pari kolme plörökuppia ja kuljin niin reirusti ja rentua ku ainaki oikia miäs, jok'ei oo kellekkää pahaa tehny. Kun sitte tulin Kualemankillerölle, nii siinä seisoo taas vahris se sama maalta tullu poliisi, joka heti niskahan jotta:

- Jahas, vai on Jupiaane taas pönttyräs? - Ja nii lähti viämähän konttuurihi! - Ei siinä auttanu kaunihit sanat, ei laupiahat silmäkkää. Sinne vei ja siäita mä ny taas tuun ja - - - mithän Tiina sanoo ...

-  Vai nii on Eljaksen taas käyny - koitin lohrutella.

- Enkä m'oo ainua, joka tuata Kualemanloukkua manaa, kimpaantuu Eljas. -Meit' on paljo, jokka vaarimma parempaa kulkutietä Vöörinkaupungille. Miksei sitä uutta siltaa rakenneta? – Siit’ on puhuttu jo kymmeniä vuasia ja m’oon orotellu ja orotellu, jotta tästä kurjuuresta viimmeenki tulis loppu ja pääsis kotiansa nukkumhan öisin...  - Kuule ny Jaakkoo, m'oon ajatellu siälä putkas, jotta eikö sitä voitaasi jollakin lailla eres väliaikaasesti järjestää tuata ylikulkua Vöörinkaupungille? Kattos, jos ei siin olsi aina vastas se rokonarpine maalta tullu konstaapeli, niin siitä vois jotenkuten aina silloon tällöön päästä livahtamhan, vaikka toinen jalka pakkaaski pökkäämhan ränsteenin ojahan. ---Jotta jos siitä tuata nuan jollakin sopivalla lailla huamauttaas poliisimestarille, jotta me vöörinkaupunkilaaset oomma sorretus asemas ...

- Jaa, kuinkhan tua olis oikee.

- Sen tuanaasiako sen poliisin tarvittoo aina justihin siina killerönsuus seisua ja vahrata ku hämähäkki. Miksei se promeneeraa pitkin katua ja töllistele siälä toises pääski? Mitä se aina siinä seisoo, manas Jupiaane. - Kirjoottaasit Jaakkoo lehtehe jotaki siihe laihi, jotta tua Vöörinkaupungin poliisi on sitte laiska miäs, jok'ei viitti yhtää kävellä. - Panisit nuan kiärästi vai, jotta poliisimestari käskis niiren kuljeskella erestakaasi karulla. Jaksaashan sitä siinä sitte nurkan takana vähä orotella ja kattella, ku se menis poispäi, nii silloon livahtaas ku koira veräjästä...

Bahco

Radion setä kertoi kunnissa arveltavan, että lautakuntia paremmin asioita hoitaisivat valiokunnat. Otsikkoni on tietenkin käännösvirhe. Valiokuntaan valitaan. Eliitti puolestaan on valittujen joukko. Lautakunta kuulostaa jotenkin kansanomaisemmalta, vaikka tuo ”lauta” tarkoittaa penkkiä, penkillä istujia.

Kukaties meneillään on aivan valtava rakennemuutos. Poliittiset elimet ovat muodostuneet suunnilleen nykyiselleen parin sadan vuoden kuluessa – vaikka todellinen parlamentaarinen valta on oikeastaan aika tuore ilmiö.

Rinnan ovat kehittyneet yksityiset organisaatiot. Nykyisen osakeyhtiön kantamuoto on tilapäinen merivakuutusyhteenliittymä (commenda) ja Pyhän Hengen huone, eli hyväntekeväisyysjärjestö, jollainen toimi Genovassa, kunnes muuttui tosiasiassa pankiksi.

Nykyinen pörssiyhtiö sai koko lailla paljon piirteitä niistä hankkeista, joita harrastettiin viimeistään 1500-luvulta. Entiset ritarikunnat, joiden jäsenten ajateltiin olevan pysyviä ja asiaan vihkiytyneitä, muuttuivat rosvolaumoiksi, jotka toimivat aika pitkälle samalla tavalla kuin nykyiset liikeyritykset. Esimerkiksi Saksan 30-vuotisen sodan aikana ruotsalaiset kunnostautuivat antamalla esimerkiksi erilaisten skotlantilaisten renttujen koota huligaanijoukkoja käymään taisteluja rinnallaan. Sukunimet säilyivät – sieltä kohottiin ylhäiseen aateliin – Ramsay, Wright, Hamilton…

Saksalaista juurta olivat esimerkiksi Wallensteinin ja Pappenheimin liikeyritykset. Ne taistelivat paavin puolella, mutta epäilemättä ne olisivat olleet valmiit vaihtamaan puolta, jos hinnoista olisi sovittu. Eräässä vaihessa protestanttien eli siis mm. ruotsalaisten puolella taisteli mm. kaikkein katolisin Ranska.

Uskonnolla lienee ollut suunnilleen sama tehtävä kuin viime vuosisadan isänmaallisuudella. Kun sen nimeen oli vannottu, sen sai rauhallisin mielin unohtaa.

Sekö Yhdysvalloissa että Euroopassa jotkut erittäin suuret liikeyritykset olivat tosiasiallisia diktatuureja. Sellaiseksi saa sanoa esimerkiksi Rockefellerien, Vanderbildtien, Mellonin, Carnegien ja varsinkin Fordin yrityksiä. Lähes kaikki olivat hyvillään tällaisesta kehityksestä. Yksi mies, yksi ääni.

Molempien maailmansotien jälkeen on koetettu kehittää yrityksiä, joissa sekä omistus että äänivalta olisi jakautunut suuremmalle joukolle. Pyrkimykset eivät ole olleet kovin onnistuneita. Ehkä se onkin luonnonlaki, kuten jotkut väittävät. Elinkeinotoiminnassa tarvitaan kärkeen jonkinlainen rosvopäällikkö.

Valtion omistuksen ja ohjauksen lisääntyessä tässä vaiheessa EU:n niskoille on vieritetty syytös, ettei sillä ole tahtoa, ohjelmaa eikä varsinkaan vastuuta. Ei taida olla jäsenvaltioillakaan.

Yksityiseltä puolelta on omaksuttu rakenteita, mutta ei tapoja noissa rakenteissa toimimiseksi. Suomessakin on jo unohdettu, että ainakin eräät valtionyhtiöiden johtajat – Nesteen Uolevi Raade esimerkiksi – oli vähintään yhtä kova tekijä ja vähintään samanlainen vallankeskittäjä kuin perheyrityksiään vetävistä vuorineuvoksista kiihkeimmät.

Ennen tuotannontekijöitä oli kolme, työ, maa ja pääoma. Suomessa vasemmisto harrasti työtä, maalaisliitto maata ja porvarit pääomaa. Eräs entinen esimieheni sanoi, että maata kannattaa ostaa, koska sitä ei enää valmisteta. En ymmärrä, miten hän noin hairahtui. Maan valmistamista nimitetään kaavoitukseksi. Kaavoituksen vuodekumppani on liikenne eli se kysymys, miten kuluttajat pääsevät heitä varten jalostetulle maalle, etenkin ostoshelvetteihin.

Nykyisin tuotannontekijöitä on neljä, ja se neljäs on informaatio. Seuraamme henki salpaantuneena, kykeneekö media suitsimaan Internetin ja muut häiritsevät tekijät, kuten sosiaalisen median. Näyttäisi siltä että pystyy. Maksuttomassa mediassa riehuvat vain rajatilahullut, kuten esimerkiksi minä, blogin kirjoittaja. En ole pannut merkille, että mielipiteillämme olisi mainittavaa painoa.

Mutta kunnallisvaalikoneita riittää, vaikka todellisuudessa pitäisi keksiä kunnalliskone. Perinteinen organisaatio hallituksineen, valtuustoineen, lautakuntineen on lakannut toimimasta. Tarjoan jutun kuvassa työkalua, valm. B.A. Hjorth & Co. , meidän kesken Bahco (nyk. Made in China)