Puhelu kuolleelle

Ei hän olisi sitä enää noin vuoteen ymmärtänyt, etenkään kun kuulo meni loppua kohti niin huonoksi. Ajattelin vain soittaa ja sanoa, että minä löysin ”Lumikurun” kuvat.

Kävi myös ilmi, ettei ole poika tullut isäänsä. Diat – arviolta noin 20 000 – olivat järjettömän hienossa järjestyksessä. Osa oli albumeissa, kukin kehystettynä taskussaan, ja päällimmäisenä sisällysluettelo: 174, ilta, Njaugurovvaeoaivi.

Vasta tänään huomasin, että kaikki paikat oli järjestetty, noin kolme vuotta sitten. Silloin isä joutui Kaunialaan saatuaan jalkaansa sen kuolion. Minä kysyin, että millaista nyt sitten on, kun intiaani sukkajalka joutuu makaamaan yhden jalan kanssa. Sanoi vaeltavansa unissaan samoja polkuja. Väitti ettei edes reppu paina.

Minulla oli merkittäviä teknisiä ongelmia. Hylkäsin projektorini ja valkokankaan varmaan kymmenen vuotta sitten. Olin hyvilläni, kun joku sukulainen otti sen. Löysin kaupasta pienen diojen katselulaitteen, jonka avulla sai käsityksen kuvista. Ryhdyin laskeskelemaan skannaamisen hintoja – väitteen mukaan erittäin hyvä diaskanneri (Braun) maksaa kokonaista 1 600 euroa eli siis liikaa.

Yksi skannattu dia on jotain 0,40. Siinä onkin miettimistä.

Joka tapauksessa huolellinen järjestys vallitsi kaikissa kaapeissa ja laatikoissa. Haikailemani projektori löytyi alahyllyltä, sen johdot alkuperäisestä pussista ja vieressä oli kolme varalamppua. Alkuperäinenkin toimi.

Valkokankaan osasin jäljittää. Se oli vaatehuoneessa naulakossa parin pukupussin takana.

Tämän jutun kuvasta ei kannata sanoa sitä eikä tätä. Halusin ihan aidon kiireen vallassa kokeilla, miltä näyttää käsivaralta valkokankaasta räiskäisty diakuva. Täytyy kokeilla huomisiltana jalustalta ja miettiä sitä ennen, mikä on etevä keinoa puhdistaa dioja. Tämä jutun kuva – Paratiisikuru - on vuodelta 1957, ja värit ovat suunnilleen oikeat. Se oli ruskaretki, ja käsillä on ilta.

Otin mukaani sotilaspassin, lentopäiväkirjat ja opintokirjan niitä selaillakseni. 11.10.1944 – torpedopommitus Kilpisjärvi. Huono näkyvyys.

Joulukuun alussa on muistokonsertti. Ooppera lupasi nikottelematta Almi-salin käyttöön. Jorma Hynninen lupautui yhdeksi esiintyjäksi. Kaavailimme joukon muita. Ja kaksi kuoroa.

Jorma sanoi laulavansa mielellään Kilpisen ”Tunturilauluja”. Sanoin että isällä on dia Pielppajärven kirkosta, joka on laulun ”Vanha kirkko” aihe. Olen itsekin käynyt siellä – sehän kunnostettiin jossain vaiheessa, joten Törmäsen säe ei enää pidä paikkaansa ”vanhus oottaa, milloin itse kaatuu”.

Arvioimme, että dioja voisi näyttää muutenkin. Siitä kiireeni, vaikka ihmeen hyvin kuvat ovat säilyneet 40 – 60 vuotta.

Ehkä on sittenkin niin, ettei sellaisia kuvia – isän kirjoissa julkaistuja – ole mitenkään vaivoiksi asti. Harva kai jaksoi kantaa kameran niin kauas erämaahan – esimerkiksi kuva, jossa enoni Aku seisoo Kuikkapään jyrkänteen reunalla, on paikasta, josta on hyvinkin puolen sataa kilometriä maantielle, linnuntietä.

Tunnen löytäväni isäni kuville pari määrettä – ilma ja väljyys. Tiedän omasta kokemuksestani, että tuulisen rannattomuuden kuvaaminen on todella vaikeaa. Mutta sellaisia dioja tuntuu olevan kymmeniä, ja sitten ikään kuin perheen käyttöön muotokuvat Sokostista, Lupukkapäästä ja Käsivarresta aika monesta paikasta Terbmisvaarasta Saivaaraan – Haltia ei tunnetusti ole luonnossakaan juuri minkään näköinen.

Mutta kun puheluita ei yhdistetä vainajille, kirjoitan tämän tähän. Hyvin se riittää ja ajaa asiansa.

Ajatus ja miete

Kirjoituksen kommenteista nousee hyvin tärkeä ajatus. Ymmärrämme sanat ”laki”, ”laillisuus” ja ”lakimies” kohdittain aivan eri tavoin. Ero voi olla dramaattinen.

Niin monen vuoden ajan laki ja lainsäädäntö ovat olleet pysyvä teema joko suoraan tai mutkan kautta. Itse asia ei tietenkään ole minulle vieras. Tänään tuntuu, että se saattaa olla liian tuttu.

Käsittelemme silloin tällöin käytännön ongelmia, joiden takana on suuria kysymyksiä.  Muuan vakinainen esimerkki on sananvapaus. Sen kaikki ymmärtävät mutta juuri kukaan ei käsitä, mitä tämä vapaus merkitsisi käytännössä. Asia myös tulehtuu. Joskus irvistely islamille aiheuttaa jännitteitä. Julkisuus on yhtä käsitettävä ja vaikea. Tänään mediakin on sitä mieltä, että Suomen viranomaiset ovat olleet hitaita ja saamattomia Venäjän lapsipropagandaa koskevassa asiassa. Viranomaiset vetoavat salassapitoon, mutta ihmiset kieltäytyvät ymmärtämästä, että ei lastensuojelu voi lähteä revittelemään yksityisten ihmisten tekemisillä – ei toimittajalle saa sanoa, että siinä huushollissa isä pieksee juovuspäissään lapsia, vaikka tieto olisi tosikin.

Jos joku kysyy, miksi tuollaista ei voi kertoa, vastaus on tämä: ihmisen elämään pahasti vaikuttavien tietojen on joka tapauksessa oltava tosia. Lapsen suojelemisessa mietitään, mitä lapsen etu vaatii. Vanhemman käyttäytymisessä on otettava huomioon myös tuota aikuista koskevat asiat – esimerkiksi se, onko väärin toimiva aikuinen tehnyt tämän kerran vai toistuvasti.

Toimia laillisesti? Noudattaa lakia? Juristi ymmärtää tuollaisen teknisesti. Laki on velvoittavaksi tarkoitettu tekstin, josta eduskunta on säädetyin tavoin päättänyt. Asetus on eri asia. Sellaisia antaa etenkin valtioneuvosto, jos sillä on lain antama valtuus.

Joku ei-lakimies saattaa ihmetellä, mitä tekemistä poliitikoilla on lainsäädännön kanssa. Lakimies ei käsitä tätä ihmettelyä. Mistä muualta lait voisivat tulla kuin poliitikkojen ratkaisuista? Tämä johtaa ajatuksiin luonnonoikeudesta. Ajatellaan, että on olemassa jokin syvempi laki, kukaties ikuinen.

Lakimiehet ovat noin sadan vuoden ajan sivuuttaneet tämän ajatuksen olan kohautuksella. Käytännön kannalta niin voi ehkä tehdäkin, mutta silloin jää vastaamatta hankala kysymys, voiko eduskunta säätää lain, jonka mukaan kaikki kaljupäiset on vangittava tai ammuttava.

Juristi vastaisi, että ei voi, koska perustuslaki estää sen. Tuohon on tietenkin sanottava, että voihan perustuslaki muuttaa, vaikka se vaikeaa onkin. Tämän vastaväitteen jälkeen lakimiehenkin on myönnettävä, että ehkä on olemassa ihmisoikeuksia tai muita vastaavia luonnonoikeudellisia periaatteita, joita ei voi ollenkaan muuttaa.

Lainsäädännön perusajatus vanhentui noin 100 vuotta sitten. Euroopan mantereen mielivallan ja tempoilun tilalle haluttiin järjestystä ja ennustettavuutta. Saatiin sotia ja valtionterroria. Siitä ei otettu opiksi.

Ehkä Euroopan unionin vihattavin piirre on se, että siellä säädetään lakeja. Nuo lait tunkeutuvat omituisille alueille, kuten perunamaille ja pankkeihin. Ihmiset eivät halua ymmärtää sellaista. He eivät halua uskoa selitystä, että EU on uusi kansainvälinen pankki, joka haluaa myös verovirastoksi. Heitä suututtaa lainsäädäntö, koska heillä on jokin geneettinen muisti, että lainsäädäntö on paikallinen asia ja että pienemmän rikosasiat ratkaistaan tehokkaammin koivuhalolla kuin kynällä ja paperilla. Suomessahan tämä oikeudellinen järjestelmä romahti syntyessään, vuonna 1918, jolloin toinen puoli kansaa sai toden teolla oppia, ettei laista ole turvaa tiukan tullen.

Sama opetus kerrattiin 1939 – 1944. Roomalaiset väittivät, että aseiden puhuessa lait vaikenevat. Se on väärinkäsitys. Aseiden puhuessa tuomarit vaikenevat. Noin vuonna 1910 järjestys ja arvattavuus oli kadonnut luonnontieteistä ja merkittävistä taiteista. Niiden raunioille rakennettiin yhteiskuntatieteitä ja soveltava järjestelmä, juridiikka eli lainsäädäntö lakimiehineen. Ehkä vaihtoehtoa ei ole, mutta tämä ratkaisu ei taida olla toimiva.

Venäläiset ovat oikeassa. Maassa jossa poliisi kiusaa ihmisiä, on vaikea ymmärtää, että joku muukin kuin poliisi kiusaa ihmisiä.

Omatunto ja toisen

 Eräässä verkkokeskustelussa kirjoittaja sanoi epätavallisen suoraan, että jos asialla ovat lakimiehet, tuomioistuimet ja lait, tulos ei voi olla muuta kuin väärä.

Tuo ajattelutapa on nykyisin suosittu.

Mielenkiintoista ei ole asiantuntemuksen hylkääminen. Niin on tehty aina. Jos ”herrat” ovat jostain asiasta jotain mieltä, he ovat väärässä tai juonivat.

Tämähän ei ole väärä käsitys. Yleistys sen sijaan on väärä. Olen itse ollut herra niin kauan, että tiedän asian varmasti. Ainakin 96 prosenttia virka-asioista on luonteeltaan sellaisia, ettei niissä ole mitään juonimista eikä edes harkitsemista. Joku on tempaissut toista taksirivissä turpaan ja saanut siitä täsmälleen tavanomaisen sakon ja valittaa esittämättä perusteita. ”Ei syytä.” (Hovioikeus katsoo, ettei ole syytä käräjäoikeuden päätöksen muuttamisen.”

Jokaisessa avioeroa tai lapsen huoltoa koskevassa oikeusjutussa toinen osapuoli menettää uskonsa oikeuslaitokseen. Hän toisin sanoen häviää jutun, ainakin omasta mielestään. Lastensuojelualalla en ole ollut. Arvaan silti, että vain harvoin viranomaisen toimenpide on vanhemman mielestä oikea. Erittäin usein toimenpiteet johtuvat siitä, että lasta kohdellaan huonosti vanhemman alkoholismin tai sekakäytön takia.

Mutta herrojen juristien töistä hyvin suuri osa on lainhuutoja, kiinnityksiä, ulosmittauksia jne. Niissä tarkastetaan, että paperit ovat kunnossa, eikä harkinnanvaraa ole eikä tarvita.

Mielenkiintoinen on tuollaisten väitteiden esittämiseen sisältyvät taustaehto. Kirjoittajalla on omasta mielestään kyky erottaa oikea väärästä ja rohkeutta kertoa tämä tietonsa julki.

Mieleen tulevat toiset ”herrat”, nimittäin poliitikot, jotka hekään eivät kuulemma osaa olla kunnolla eivätkä elää ihmisiksi. Mielestäni sekään käsitys ei pidä paikkaansa. Mitä näitten poliitikkojen kanssa on asuillut – eduskunnassa useimmiten – kokemukseni mukaan porukka on keskimäärin asiantuntevaa ja ahkeraa. Paras tapaamani oli kova stalinisti Jakke Laakso. Hän ymmärsi vaikeankin asian todella vähästä ja oli jaksanut lukea ikävystyttävät kansainväliset sopimukset niin että käsitti liikkumavaran.

Vihjailin eilen, että uskonnolliseksi luultu maailma on islamisoitumassa. Siihen on lisättävä, että ”mysteeriuskonnot” ovat nekin edelleen suosittuja.

Kirkkohistorian huonosti lukeneille on syytä korostaa, että kristinusko on sekä opeiltaan että kehitykseltään mutkikas tarina; eräät myöhemmin lähinnä poliittisissa väännöissä harhaoppisiksi julistetut lahkot olivat kerran vahvoja. Gnostilaisuutena tunnetut painotukset esiintyvät jatkuvasti muun muassa hedelmättömissä väittelyissä uskonnoista ja jumalista.

Ne ovat siirtyneet maalliselle puolelle. Meillä on jokin määrä väestöä, jolla on hallussaan oikea tieto.

Tuota gnostilaista käsityskantaa oli monta lajia. Manikealaisuus näki maailman hyvän ja pahan taisteluna. Näkyvä maailma oli pahan valtakunta. Gnosis eli oikea tieto oli ainoa tie ymmärtämiseen ja valaistumiseen ja oikean tietoisuuteen. Sen rinnalla välillinen tieto on vain tiedettä tai jotain muuta toisarvoista. Miten tuo oikea tieto saavutetaan, se jätettiin kertomatta, vaikka aina voi aloittaa lopettamalla syömisen, juomisen ja nukkumisen.

Eduskunta pitää eräitä asioita ”omantunnonkysymyksinä”. Niistä saa äänestää niin kuin lystää.

Kieli on rappeutunut surullisesti. Ennen ”omatunto” tarkoitti omaa toimintaa, esimerkiksi oikeudenmukaisuuteen pyrkimistä. Nykyisin se tarkoittaa toisten omaatuntoa eli mitä nämä eivät saa tehdä, kuten esimerkiksi aborttia.

Outoa

 Lehdissä ja televisiossa verrataan ruokavalioita uskontoihin, ja asiantuntijat kertovat, että kysymys on määräysten ja kieltojen noudattamisesta.

Määritelmä on outo.

Tavallisempi oli ”uskomusjärjestelmä, johon sisältyy käsityksiä olemassaolosta ja sen tarkoituksesta, maailman luomisesta ja tuhosta”.

Kun ruokavalioiden noudattamiseen, väitetysti terveisiin elämäntapoihin ja erilaisiin liikuntahullutuksiin liittyy uskontojen kaltaisia piirteitä, on kai todettava, että primitiivisten uskontojen määritelmä on tunkeutunut arkeemme. Viittaan Vanhaan testamenttiin ja eräisiin islamin muotoihin.

”Sääntöjen pitäminen” todella kuvataan riittäväksi joissakin järjestelmissä. Esimerkiksi kristinusko ei kuulu niihin.

Lisäksi sekaannukset tavallisen moraalifilosofian kanssa ovat näin ajatellen auttamattomia. Toistaiseksi moni oman kulttuuripiirimme jäsen yrittää noudattaa sellaisia sääntöjä, joita itse nimittäisin laeiksi ja asetuksiksi. Sellaisia ovat esimerkiksi liikennesäännöt. En liioin ole näillä näkymin lähdössä varkaisiin, muta en välittäisi määritellä, onko tässä kysymys rikoslain noudattamisesta vai henkilökohtaisesta, niin sanotusta omantunnon kysymyksestä.

Meillä oli hautajaiset. Lämmin kiitos muistamisesta. – Uudenlaiset puuhat jatkuvat edelleen.

Käväisin radiossa vaihtamassa ”Kultakuumeessa” pari sanaa kirjallisuuden Nobeleista, ja kun toimittaja käski, nostin esiin hyvin usean palkinnon saajan ajatuksen: yksikään meistä ei ole arvollinen. Kirjallisuus on niin vaikeaa, että voimme vain yrittää päästä tavoitteisiimme, vaikka tiedämme, että perille emme pääse.

Hautajaisissa pappi oli sitä mieltä, että uskossa kuolleiden elämästä ei kuolemassakaan ole sanottu viimeistä sanaa. – Se ajatus, että vainaja hujahtaisi pilvien päälle kuin hissillä, on pohjiaan myöten epäraamatullinen. Silloinkin kun käytetään kielikuvaa ”ylösnousemus”, siihen liitetään ”viimeinen päivä”. Eli vainaja ei ole missään näkymättömissä meitä vaanimassa.

En ole koskaan Suomen kirkoissa kuullut hautajaisissa kehuttavan, että vainaja oli hyvä ihminen, koska hän täytti lain käskyt ja noudatti kieltoja. Päinvastoin on yleensä puhuttu sellaisesta Jeesuksesta, jos tiedätte miehen.

En puhu omista käsityksistäni enkä vetoa teidän uskomuksiinne. Huomautan vain, ettei karppaajien kohtalo poikkea tavallisista veltoista ihmisistä siinä vaiheessa, kun ollaan arkussa kukkien alla.

Hyvin luultavasti päädyn kirjoittamaan useinkin ”viimeisistä asioista”. Läheisen omaisen kuolema on ”jäsennin” (parser). On tarkastettava. Onko elämän merkkijono tietorakenteena kelvollinen.

Kuolemaa tekevän omainen on loopissa eli silmukassa, jossa ”jos – niin” pyörii pyörimistään johtamatta oikeastaan mihinkään. Luulen että minulla on hyvin pitkä kokemus tuosta tilasta. Koko ajan on mietittävä – kuin ruokavalion noudattajan  - mitä on tehtävä tässä ja tuossa tilanteessa ja paljonko on maksettava hoitajalle ja mitä lääkkeitä tarvitaan…

Ei kuolemakaan ole ratkaisu, mutta uuden datan tulo loppuu. Niinpä vanhan datan eli muun muassa oman elämäkerran käsitteleminen saa uusia käänteitä.

Minulle on käymässä niin, että huomaan suhtautuneeni Freudiin aivan liian kevytmielisesti. Hän julkaisi paljon hullutuksia, mutta nähdäkseni myös hyvin syvällisiä oivalluksia. Yksi niistä on, että lähiomaisen menetys on (lähes) aina hyvin syvästi vaikuttava kokemus. Sen juuret ovat myös varhaisessa lapsuudessa ja siten osittain tiedostamattomia. Luen kummissani Freudin klassikkoja. Onneksi ne eivät e-kirjoina maksa mitään.

Rosvot (kirj. Schiller)

 Nyt kysyttiin iltapäivälehdessä samaa, mistä rähisin tässä blogissa 23.11.2008. Kysymys oli, millä oikeudellisella perusteella kunnat, esimerkiksi kirjastot, ovat läänittäneet myöhästymismaksut perintäyhtiö Lindexille, jolle kenenkään ei tarvitse selittää, miten kolikot nyhdetään ja piilotetaan asiaankuulumattomilta, kuten verottajalta.

Arvaan että sadassa kunnassa todetaan tänään, että järjestelmä on aivan oikea ja veronmaksajien edun mukainen. Sitä se ei ole.

Toinen pitkäaikainen suosikkini Björn Wahlroos pääsi uutisiin yhteydessä, jota joku sivullinen pitäisi ikävänä. Hänen arveltiin olevan rasite Nordean maineelle. Ja pankit ilmoittavat hallitukselle ja eduskunnalle, että jos nyt tehdään niille epämiellyttäviä verolakeja, ne lähtevät maasta pois.

Jutun kuvassa Schiller esittelee rosvokonsernin taseita ystävilleen kehottaen kiinnittämään erikoista huomiota konsernitukeen.

Joitakin vuosikymmeniä Schillerin jälkeen syntyi uusi ajattelutapa, jolla oli kannattajia vielä hiljan, myös tässä maassa.

Pankit oli sosialisoitava.

Arvioitiin, sinänsä aivan oikein, että käytettävissä olevilla suurilla pääomilla ja yhteisymmärryksessä muiden pääomapiirien kanssa etenkin liikepankit riistävät itselleen kovalla työllä hankitun lisäarvon ja viime kädessä pyörittävät valtakuntaa niin kuin lystäävät.

Onko joukossamme ketään, joka ottaen huomioon eurooppalaisten ja amerikkalaisten pankkien erikoiset saavutukset  viime aikoina, menisi väittämään tätä Marxin ja Engelsin piirtämään kuvaa vääräksi?

Muistan oikein hyvin, miten Matti Virkkunen, hänen valpas kannattajansa Raimo Ilaskivi ja erinäiset muut toistelivat Paasikiven jostain kopsimaa ajatusta yhteiskunnan verenkierrosta, joka oli pankkien varassa. Sanassa ei ole lyöntivirhettä. Puhe oli veren, ei veron kierrosta.

Mutta sitten tuli doping! On hiukan kohtuutonta, että osittain samat ihmiset, kuten Esko Aho, joutuivat toteamaan, että sekä vertauskuvallista verta (rahaa) että suonissa lorottavaa verta oli paranneltu erilaisilla huoltoasemilla ja niiden takahuoneissa.

Dopingissa on se pieni ongelma, että sen kiihkeä harjoittaja saattaa kuolla ottamiinsa aineisiin. Tämä voi olla hyväkin ratkaisu. Huolestuttavampaa on, että väärennetty ”veri” näyttää voivan saastuttaa talousjärjestelmän.

Suomessa finanssivalvonta aloitti aika vaatimattomasti. Tunsin ja tiesin niitä ihmisiä, silloin 1990-luvun alussa. Nyt tilanne on aivan toinen. Mutta taloudellista anti-doping-toimikuntaa ei ole olemassa.

Kysymys lienee sitten siitä, ettei sääntöjen ja yhteisten sopimusten vastaista toimintaa edes haluta panna kuriin. Pankit ryhtyvät paimentolaisiksi. Rosvon ja paimentolaisen ero onkin usein näkökulmakysymys.

Nyt liityn niihin, jotka odottavat kunnallisvaaleista suuria muutoksia.

Schillerin Rosvojen päähenkilöt, veljekset Karl ja Franz, edustavat vakiintuneen tulkinnan mukaan toisaalta älhyä ja vapaususkoa, toisaalta kylmää laskelmointia ja pyrkimuystä vallantäyteyteen. Yhteen törmäävät järki ja tunne.

Kirjoitin eilen aivan eri asian yhteydessä, että pelkkä järki ja pelkkä tunne ovat tuomittuja ontumaan. Aikuisen pankkiirin päämäärän pitäisi olla henkinen eheytyminen eli kokonaisuuden muodostaminen eri suuntiin vetävistä voimista. Noinkohan tuota päivää nähdään?