Kampaan ajatuksiani

Jotkut kirjoitukset yrittävät olla kirjallisuutta, jotkut ovat tietoisesti kevyttä hölynpölyä lukijan viihdyttämiseksi. Mutta kun Suomessa ei tietääkseni ole immateriaali- ja informaatio-oikeuteen antautunutta blogia, olen kaikkien näiden vuosien ajan pitänyt asianani kertoa alan uutisia ja joskus myös kommentteja niiden johdosta.

Tekijänoikeus saattaa oikeasti kiinnostaa teistä joitakin. Patenttioikeutta olen itse pitänyt valistuneen yleisön kannalta antamattomana alueena, mutta asiaa pohdittuani muutin mieltäni.

Viimeistään tämä matkapuhelimia ja pikkutietokoneita koskeva Applen ja Samsungin asia, josta oli eilen puhe, tulee lähelle kenen tahansa elämää ja toimintaa. Uskoakseni myös biokemian ja genetiikan alan tapahtumat ovat aineistoa, joista on syytä kertoa, koska ainakaan patenttiratkaisut eivät ylitä oikean median kynnyksiä.

Lukijalla on tilaisuus keksiä muuta mieluisaa tekemistä eli jättää lukematta. Taloudellista vahinkoa ei tapahdu puolin eikä toisin.

Itse asiassa hyödyn itse tällaisesta hiukan. Olen aloittanut seuraavan ison urakan.

Jokunen aika sitten muuan kommentoija soimasi minua katkerin sanoin siitä, etten ole muka kirjoittanut oikeudellisista aiheista niin kuin professorin kuuluisi.

Vuonna 2006 julkaisin Lappeenrannan teknillisen yliopiston tieteellisessä julkaisusarjassa Digitaaliongelma –nimisen kirjan, jossa on 450 sivua ja liitteet. Sikäli kuin tiedän ainakaan tietokoneohjelmien tekijänoikeuden erilliskysymyksiä ja patentoinnin ongelmia ei ollut silloin lainkaan käsitelty suomeksi. Kommentoija-trollin on turha vaivautua vähättelemään tuota kirjaa, koska sen tarkasti virallisesti kaksi yliopiston ulkopuolista henkilöä, joista toinen sattui olemaan entinen korkeimman oikeuden presidentti. Asiasta annetun lausunnon johdosta professuuria ei julistettu haettavaksi, vaan minut kutsuttiin siihen. Lausunnon antajat käsittelivät tuota kirjaa seikkaperäisesti ja totesivat viran edellyttämän tieteellisen pätevyyden kiistattomaksi.

Pitääkö tuo todella paikkansa, sitä en tiedä. Mitä enemmän luen ja mietin, sitä tyhmemmäksi tunnen itseni, suorastaan päivä päivältä.

Ja nyt se sama kirja täytyy kirjoittaa uudestaan! Kirjoitin sen tutkimuksen ohella eräin jaksoin tenttikirjana käytettäväksi, mutta pohdin lisäksi erinäisiä alan ongelmia eri sävyyn ja toisella tasolla, esimerkiksi kauppatieteen tai tekniikan opiskelijoiden tarpeita ajatellen. Tästä huomautetaan kirjan esipuheessa.

Tuo kirja, joka teetti hillittömästi työtä, on täynnä varovaisia arvioita oikeudellisen kehityksen suunnista. Asiat ovat edenneet niin vilkkaasti, että varovaisuutta voi nyt riisua pois. Kun erinäisistä asioista on tuomioistuimen ratkaisuja, meiltä ja muualta, EU-direktiivejä ja esimerkiksi oman eduskuntamme valiokuntien lausumia, se alkaa jo riittää.

Todellisuudessa hämmästyin kirjaa informaatio-oikeudesta kirjoittaessani, miten paljon uusia julkaisuja myös tekijän- ja patenttioikeudesta oli tullut, ja samoin tavaramerkeistä, malleista ja jopa tuotejäljittelystä. Meille paras (ja juridisesti erittäin hyvä) on Jens Schovsbon (et. al.) ”Immaterialret” ja yhtä hyvä ”Patentloven med kommantarer”. – Satun tietämään, että tanskankielisyys ei tee näitä kirjoja Suomessa suosituiksi. (Tosi hyvä on myös Paul Goldsteinin ja Berndt Hugenholzin kirja International Copyright.

Samalla voisi yrittää miettiä kirjalle paremman nimen. En voinut käyttää vuonna 2006 sanaa ”tietokoneoikeus” (computer law), kun kirjassa on paljon muutakin, mutta ”immateriaalioikeus” ei liioin tule kysymykseen; siitä on Haarmannin kirja, enkä itse kuvittele yrittäväni kurssikirjaa. Sellaisen saa kirjoittaa oikeustieteellisen tiedekunnan professori, jolla on jatkuva tuntuma opiskelijoihin. Minä kirjoitan sitkeästi ”yleisölle”, siis sellaiselle yleisölle, jolla on aikaa ja edellytyksiä lukea oikeudellista teksti. ”Oikeudellisella” tarkoitan keskittymistä ratkaisuissa käytettäviin sääntöihin ja periaatteisiin ja kuvauksiin tämän alan elinkeinotoiminnassa ilmeneviin ongelmiin, jollainen on jopa tekijänoikeuslain törmääminen perustuslakiin.

Patentit

Apple on juuri nyt maailman suurin yhtiö – laskettuna osakkeiden pörssikurssin mukaan. Se kertoo ehkä paljonkin pörssikursseista, ehkä vähemmän Applest.

Tietoteknikka-alan suurin yhtiö liikevaihdon laskien (2011 134 miljardia dollaria). Se on suuri korealainen chaebol eli konglomeraatti, jonka liikevaihto on 247,5 miljardia. Se tuottaa mm. kemikaaleja, laivoja, se mainostaa, rakentaa, kaupitsee henkivakuutuksia ja ties mitä.

Patenttijutussa (U.S. D.C. of Northern California) Samsung määrättiin maksamaan Applelle korvauksia 1,05 miljardia. Tuo päätös annettiin 27.7., mutta juttu jatkuu. Se saattaa mennä valitusasteeseen, joka on 9th Circuit ja kukaties edelleen Washingtonin valitusasteeseen. Varoitan – oikeudenkäyntimenettely valituksineen on monimutkaista.

En oikein usko, että ratkaisu jää pysyväksi ja Samsung joutuu maksamaan tuon miljardin. Samsung myy Applelle 10 prosenttia tämän tarvitsemista komponenteista. Näyttäisi että tilanne on se tavallinen. Lisenssimaksuista kinastellaan käymällä oikeutta patenteista.

Jutussa on kysymys useasta patentista, teollisesta muotoilusta ja tavaramerkistä (tavaran tunnusomainen ulkoasu). Vastaavia juttuja on vireillä ja ratkaistu useissa maissa. Ratkaisut eivät näytä menevän yhdenmukaisesti.

Nyt kirjoitettu tuomio on juuri niin hyvä kuin voi odottaakin. Nuo tuomarit osaavat asiansa – ja Los Angelesin Pasadenassa saattaa hioa kynsiään muutoksenhakuaste tuomari Alex Kozinskin johdolla. Hän rakensi poikiensa kanssa itselleen tietokoneet välillä epäsovinnaisin keinoin jo 90-luvun alussa, ja otti esittelijöiksi (vuoden pesti) mielellään vain henkilöitä, jotka olivat sekä oikeustieteen että tekniikan tohtoreita. Hänen pereheensä holokausti-tausta on aika hiuksia nostattavaa kuultavaa.

Jutussa riidellään oikeastaan käyttöliittymän yksityiskohdista. Päätöksen perusteluissa on otettu kovasti kantaa siihen, mitä tarkoittaa hakukoneen käyttämä ”heuristinen algoritmi”. Siinä onkin miettimistä, koska nuo käsitteet ovat tietotekniikassa hiukan hankalasti yhteen sovitettavissa. Heuristiikka tarkoittaa pohjaltaan arvailua, kun taas algoritmi on ikään kuin yhtälö, joka tuottaa (tai ei tuota) selvän tuloksen.

Käytän heuristiikkaa, kun yritän arvata sopivat hakusanat Googleen selvittääkseni, missä päin Espoota myydään suoraan hyllystä vaikkapa nyt USA:ssa ehkä kiellettävää Samsung Galaxy III:a. Tietokoneeni ajaa algoritmeja, kun järjestän keräämäni Vaasan Jaakoon pakinoiden nimet ilmestymisvuoden mukaisesta järjestyksestä aakkosjärjestykseen (Word – Sort).

Kozinsky, joka siis lienee samoin kuin Posner hiukan liian fiksu korkeimpaan oikeuteen, nimitettiin kuitenkin 35-vuotiaana Circuit courtin tuomariksi ja on nyt ollut kauan sen presidentti.

Saan tämän tapauksen verukkeella mahdollisuuden siteerata häntä: ”Yksityinen omistusoikeus ja sen osana yksinoikeus henkisen luomistyön tuotteisiin on elämäntavallemme keskeinen. Se edistää investointeja innovaatioita, se edistää kulttuurimme kasvua ja suojaa ihmisen moraalisia oikeuksia luovuutensa tuloksiin. Mutta yksityisomistuksen liioittelu voi olla huono lääke. Esimerkiksi yksityinen maaomaisuus on paljon hyödyllisempää, jos sitä erottaa toisten tonteista maantie, valtatie. Puisto tai viemäri. Sama koskee henkistä omistusoikeutta. Liiallinen suojelu on yhtä vahingollista kuin riittämätön suojelu. Luovuutta ei voi kuvitella vailla laajaa tekijänoikeudesta vapaata aluetta (public domain). Mikään – todennäköisesti mikään sen jälkeen kun tuli opittiin valjastamaan – ei ole todella uutta. Kulttuuri ja sen osana tiede kasvaa kasautumalla. Jokainen luova henkilö rakentaa sen varaan, mitä on tehty ennen häntä. Liikasuojelu tukehduttaa juuri ne luovuuden voimat, joita se väittää varjelevansa. (Quotations of Alex Kozinsky.)

Minusta näyttää, että Apple – Samsung ratkeaa lopulta tämän ajatuksen mukaisesti. Itse asiassa toivon sitä. Ja Nokian hyvin hoidetun patenttiportfolion uuta tuloa.

Kuvassa tuntematon henkilö tulossa työhuoneeltaan Pasadenasta. Nyt kysymyksessä olevasta San Franciscon oikeustalosta minulla ei ole kunnon valokuvaa. Taloja on kaksi. Ensimmäinen meni halki maanjäristyksessä.

Hämärää joukkoa

Tämän hetken käsityksen mukaan ”Häme” on peräisin saamen sanasta šämä. Se voi liittyä hämärään ja viitata himmeisiin ihmisiin, joita pesiytyi ainakin Kokemäenjoen suulle, luultavasti Kyrönjokivarteenkin. Porin seudulle paukahti joka tapauksessa sitten rautakaudella vaaleampaa väestöä.

Kummallisella tavalla kaiken yleissivistyksen tuolle puolen on jäänyt Porin Tuorsniemen verkko (Luho, 1954). Se on Kiukaiskulttuurin ajalta, jotain 2000 eKr. Ponteva journalisti vetäisi otsikon ”Maailman suurin muinaisverkko”.

Kaikki tietävät Antrean verkon, joka on maailman vanhin, tai ainakin melkein. Se on 10 400 vuotta vanha, Ancylus-järven ajalta. Löytöpaikka oli Antrean ja Vuoksenrannan välillä oleva Korpilahden kylä ja löytäjä Antti Virolainen. (Mainitsen sukunimen, koska tietääkseni tämänkin blogin yhteydessä esiintyvä sukunimen kantaja lienee samaa juurta.)

Antrean verkon jäännökset ovat jäljellä ja museossa. Tuorsniemen verkkoa ei ole, mutta kaarnasta veistettyjä kohoja on tähän mennessä saatu talteen yli 800. Kohot ovat yhdessä kasassa, joten verkko ei ole ollut pyynnissä.

On arvailtu, että siinä on mennyt meren pohjaan ison kalastusseurueen tokeet, ja ehkä seurue perässä. Unto Salo (Ajan ammoisista oloista. Satakunnan ja naapurikuntien esihistoriaa. SKS 2008) esittää jännittävän ajatuksen. Jospa kysymyksessä oli jata. Tuollainen verkkomäärä ei oikein sovellu hylkeenpyyntiin. Silakkaan ja loheen se olisi erinomainen.

Mutta verkkoa tulisi ainakin kilometri!

Samainen kiukaiskulttuuri merkitsi joka tapauksessa kudotun kankaan ilmestymistä nykyiseen Suomeen. Voi olla, että myös tulentekoneuvot paranivat. Tuluksista ei pidä puhua, koska ensimmäisiin rautaesineisiin oli vielä aikaa. Vakiintunut tulkinta on 1200 eKr. ja seutu oli nykyistä Turkkia. Suomessa rautakausi ajoitetaan tavallisesti 500 eKr. – 1300 jKr. (Siihen toimeen halukas voi mielessään muuttaa lyhenteet muotoon eaa ja jaa tai BCE ja CE.) Vaikka kalamiesten kaveri se oli Ristuskin.

Tuo yksi ainoa verkko, rannan nousemisen vuoksi kuivalta maalta savesta löydetty, panee ajattelemaan muinaista menoa toisenkin kerran. Noin suurisuuntainen hanke, jossa pelkkä kalastus ja saaliin käsittely sitoo kymmeniä ihmisiä, edellyttää myös ”markkinoita” eli kalan kysyntää. Sitä en lähde arvailemaan, paljonko sitä kalaa saatiin, mutta uskallan arvata, että paljon. Suomi maksoi jopa piispanveronsa keskiajalla kapahaukina. Maittavampi kala meni varmaan parempiin suihin.

Kunhan tästä päästään lähteille, selvitän kalan käsittelyn historian. Luulen että suolaaminen, kuivaaminen ja mädättäminen ovat hyvin vanhoja keinoja. Ainakin meren rannoille pyörittäessä jämäpalojen kokeileminen tulee äkkiä mieleen. Mädättäminen unohtuu äkkiä; prosessi on hyvin samanlainen kuin hapattaminen, joka liittyy leipään ja maitoon.

Keittäminen ja keramiikka ovat samaa kantaa. Tosin kuivatut tai poltetut ruukut olivat aluksi tarpeen esimerkiksi juuri kalojen säilyttämiseen. Japanilaiset Yomon-ruukut ovat huimasti maanviljelyä vanhempia (13 000 – 8 000 eKr.) Hyvä etteivät tiskanneet kunnolla. Astioiden pohjalle on kärventyneitä tähteitä, joiden ajoittaminen ei tee tiukkaa.

Tuon leipomalla (käärimällä) valmistetun ruukun seuraaja oli sitten yksi maailmanhistorian hienoimpia keksintöjä, dreija. Järki sanoisi, että se on sama keksintö kuin pyörä, mutta mene tiedä. Wikipedia ajoittaa molemmat noin vuoteen 4 500 eKr. Sama lähde huomauttaa viisaasti, että Amerikan mantereen tunnettu ongelma, pyörän puuttuminen, näyttäisi liittyvän asiaan, jota mm. Jared Diamond esittelee ansiokkaasti, kesyttämiskelpoisten eläinten puuttumiseen, eli kotieläimistä ja etenkin vetojuhdista oli tiukkaa. Hevosen tapainen oli kuollut sukupuuttoon ammoisina aikoina, ja kaikki inkkareille tunnusomaiset hevoset olivat espanjalaisten valloittajien perua.

Hevoset muuten oli tapana tuupata mereen ”hevosleveyspiirillä”, ellei matka edistynyt. Hevonen tarvitsee hengissä säilyäkseen uskomattoman määrän vettä, ja se siis oli melkoinen logistinen ongelma varhaisille valloittajille, jotka liikkuivat tuulien armoilla purjeilla.

Täydessä ymmärryksessä

Norjalaisen miehen murhatuomio ehkä hiukan yllätti. Yllätys oli mieluisa. Saman kysymyksen saattaminen rikoslaissa uuteen uskoon olisi Suomessakin aiheellista, vaikka voimassa oleva säädös on vuodelta 2003. Viimeksi säilytettiin alentuneen syyntakeisuuden käsite (”varttihullu”). Olisiko nyt mahdollista poistaa tämä nähdäkseni ajatuksellisesti lähes mahdoton kategoria?

Syyntakeeton on henkilö, joka ei kykene ymmärtämään tekonsa tosiallista luonnetta tai oikeudenvastaisuutta tai jonka kyky säädellä käyttäytymistään on ratkaisevasti heikentynyt. Lainkohta mainitsee esimerkkeinä mielisairauden, syvän vajaamielisyyden tai vakavan mielenterveyden tai tajunnan häiriön. (Rikoslaki 3 : 4.) Näitä saa ehkä sanoa ’todellisuudentajuksi’ eli kyvyksi käsittää (hahmottaa vasikka ei jäsentää) todellisuutta.

On itsestään selvää, ettemme tiedä, mitä ’todellisuus’ on. On riittävän selvää, että ajassa ja paikassa, nimetyssä kulttuurissa ja odotettavissa olleiden henkilöiden kesken ymmärrämme ’todellisuuden’ sisällön riittävän samansuuntaisesti. Ihminen joka tuo pikkulapsensa autokorjaamolle ja vaatii vakavissaan määräaikaishuoltoa, ei liiku mentaalisesti samassa maailmassa kuin tiskin takana ja takana jonossa olevat.

Käsityksemme ’todellisuudesta’ vuotaa. Parivuotiaista alamme ymmärtää leikin ja toden eron ja pian myös sadun eli tavalla tai toisella mahdottoman maailman. Ironiaa eivät kaikki opi koskaan, useimmat kyllä. Alle kouluikäinen osaa sanoa ”ihanaa”, kun käsketään siivoamaan.

Lähes kaikki aikuiset osaavat siirtyä maailmaan, jota ei ole olemassa. Näitä maailmoja tarjoavat kirjallisuus ja elokuva. Ei ole oikeastaan edes kiinnostavaa, oli ”Seitsemää veljestä” olemassa tai tapahtuiko toisille jotain sellaista, mitä romaanissa kuvataan.

Itse todellisuus vuotaa. Silmien ja korvien kyky tulkita aaltoliikkeitä väreiksi ja ääniksi on sitä ja tätä; osaamme mitata lähteet ja tiedämme, että kuuloluille välittyvä 440 herziä ei useinkaan ole musiikin ”A”, vaikka aivot vääntävät siitä sen.

Esimerkkejä sielullisesti terveistä ihmisistä ovat Stalin ja Hitler. Se ei liity todellisuudentajuun, että nähdessään juutalaisen ajattelee sikaa tai kuullessaan sanan ”rikas” sanoo ”ammutaan”. Muitta se taas on tauti, jos luulee sikaa traktoriksi.

Vääristynyt tulkinta todellisuudesta voi olla rikollisuutta (tai taidetta). Vääristynyt todellisuus voi olla mielisairautta.

Asia vaikuttaisi muuten selvältä, mutta kulttuuri eli siis politiikka on todellisuuden vääristelyn perintömaa. Pelkät sanat – kuten ”isänmaa” – voivat saada suuria tunteita ja pahoja tekoja liikkeelle.

Siitä alkaen kun kirjoitus keksittiin – seitsemässä tai yhdeksässä eri paikassa eri puolilla maapalloa melkein samanaikaisesti eli ilmastonmuutoksen maanviljelyyn ja karjan pitämiseen innostaman väen toimesta – havaittiin että kynä on miekkaa terävämpi. Kynää eli kirjoitusta tarvitaan jo miekkojen laskemiseen ja miekkamiesten ryhmittämiseen, saati heille välttämättömän oluen ja viljan anniskeluun. Mielenkiintoista kyllä vanhimmat nuolenpääkirjoituksella kirjotut savitaulut käsittelevät sitkeän johdonmukaisesti juuri oluen anniskelua.

Lähes kymmenen tuhatta vuotta on tiedetty, ettei nuoria, aseistettuja miehiä saa päästää nälkiintymään eikä pitkästymään. Suomessa tuo virhe tehtiin viimeksi vuonna 1917, ja seuraukset näkyvät vieläkin. Sen norjalaisen miehen ravitsemuksesta ei ole tietoa, mutta ajan kuluminen saattoi olla ongelma.

Samat kymmenen tuhatta vuotta mielenvikaisuus on yritetty pidättää pappien yksinoikeudeksi. Pappi tarkoittaa tässä luonnollisesti myös veronkantajaa ja noitaa, etenkin shamaania. Mielenhäiriön hankkiminen omatoimisesti näyttää olleen tapana niin pitkän ajan kuin historiaa on. Senköhän takia huumeiden, alkoholin ja mutkikkaiden metaforien vuoksi etenkin tupakan vastustamiseen pannaan niin paljon aikaa ja vaivaa ja aseiden niin vähän?

Norjalaisia on kehuttava. Ainakaan tänne asti ei kantautunut puheita kuolemanrangaistusta eikä vapauksien merkittävästä rajoittamisesta. Pidän myös sanaa ”terroristi” tässä yhteydessä erinomaisena valintana.

(Kuva: "Hullujen laiva". Keskiajalla ja myöhemminkin koottiin hullut laivaan ja lykättiin seuraavan kaupungin vaivoiksi. Ilkeät kirjoittajat ja maalarit olivat sitä miltä, että hullujen laivoja löytyy kyllä enemmänkin.)

Ylellisyyskirves

Liiterinnurkassa ne ruostuivat sellaisinaan tai pölkkyyn iskettyinä, kirveet. Kai ne olivat melkiste kaikki Pilnääsiä, vaikka näin minä joskus kanadalaisen kaksiteräisen. Omituinen kapistus.

Yksi hieno asia kirveeseen liittyi, mutta se on etäistä menneisyyttä minunkin maailmassani. Jos kosiomies tai sellaiseksi meinattu otti ja kalkutti suoraan pinohalosta kirveellä ja omalla puukollaan todella hyvän kirvesvarren, noin vain vuodentulosta jahkailtaessa, se oli vahva merkki se. Varren piti olla otteen kannalta sopivasti toispuoleinen ja täsmälleen oikein tasapainotettu. Ei sellaista näe muulla kuin silmällä.

Kuvan kirves on aito ylellisyysesine. Englannista löydettiin vajaat sata vuotta sitten yksi ja perään toinen jadesta (jadeiitista) valmistettu kivikirves. Viimeistely on verraton ja terä kuin käärmeen kieli. Esineitä ei ole koskaan käytetty. Ne olivat verrattomia koruja.

Ajoituksen mukaan henkilö, joka kai sai tuon kirveen hautaan mukaansa nykyisen Canterburyn seudulla, kuului siihen aika arvoitukselliseen joukkoon, jonka töitten jälkiä ovat Stonhenge ja siis arvattavasti muutkin megaliitit. (Obelixin esi-isiä varmaan.)

Hiidenkiviporukan luultiin oppineen konstinsa Maltalta tai Egyptistä, tosi taitajilta. Kun käyttöön saatiin radiohiiltä parempia fysikaalisia ajoitusmenetelmiä, jotka sopivat epäorgaaniseenkin aineeseen, kuten elektroluminenssi, kävi valitettavasti ilmi, että vanhempia nämä ovat kuin Egyptin kivityöt.

Jadea tiedettiin esiintyneen Kiinassa ja Väli-Amerikassa. Molemmissa sitä pidettiin kultaa monin verroin arvokkaampana. Kun jade-esineitä tiirailee museoilla, ajatuksen ymmärtää.

Sitten kävi ilmi, että kyllä Euroopassa sittenkin taitaa olla hajanaisia esiintymiä, mutta silti kuvan kirveen alkuperä ja historia oli suuri arvoitus.

Hyvää tiedettä piirittää joskus yhdentekevyyden ilmapiiri. Keksitään jotain, mutta tutkimustuloksesta voi sanoa, että entä sitten. Se on tietenkin luvallinen mielipide, että yksi hailea, mitä väkeä täällä Euroopassa on tallannut. Mutta tuo on mielipide. On useampiakin järkisyitä olla kiinnostunut asiasta.

Ranskalainen pariskunta Pétrequin mietti monien muiden tavoin tuota jadekirvestä. Harjoittaessaan ammattiaan Uuden Guinean saarella he tekivät mielenkiintoisen havainnon. Jade-esiintymiä oli yli kahden kilometrin korkeudessa. Eurooppaan palattuaan he ryhtyivät etsimään esiintymää Alpeilta. Toiset sanoivat, että eiköhän ne löydöt ole vieritetty möhkäleinä alamäkeen ennen kuin on ruvettu nakuttamaan.

Esiintymä kuitenkin löytyi Alpeilta, Italian puolelta. Jatkotutkimuksissa löytyi työpaja ja kaiken kukkuraksi vielä molempien Englannista tavattujen esineiden irrotuspaikka. Kivessä oli vielä hakkaamisen jälkiä, ja huolellinen analyysi osoitti, että ”geologinen nimikirjoitus” täsmää. Tutkijat kykenivät osoittamaan tuuman tarkkuudella, mistä näiden esineiden aihiot oli louhittu ja missä ne oli valmistettu.

Se on sitten arvailujen asia, mitä väkeä nämä olivat olleet. Meillä on Suomessa ainakin Huittisten hirvenpää ja Kiuruveden tuura, joiden taidokkuus mykistää. Jadeiitti on kova kivi (Mohs 6-7). Tuollaisen esineen aikaansaaminen on korkeimman luokan suoritus. Ja sattuneesta syystä työkaluja ei liene ollut käytettävissä.

Näitä jadekirveitä on nyt kokoelmissa noin sata.  

Silmissäni tämä esine on täydellinen. Se on työkalu, mutta ei kuitenkaan ole. Mikään ei viittaa sellaiseen, että se olisi ollut tarkoitus varttaa. Se on vain tehty, suunnattomalla kokemuksella ja taidolla, kukaties korkean arvon kuvaksi. Ja tuo virtaviivaisuus melkein saattaa häpeään tänäkin vuonna esitellyn teollisen muotoilun.

Jos sellainen olisi mahdollista, en ehkä ottaisi tuollaista kirvestä huoneeseeni. Se saattaa olla noiduttu.