Narsut ja psykot

Liike-elämän, yliopistojen ja median huipulle on keskirunsastai runsas joukko narsisteja ja psykopaatteja, joita sopiva lääkehoito auttaisi. Ken kielin voisi kertoa, miten paljon se helpottaisi heidän kanssaan asioivia. Jopa puheet kiusaamisesta ja lähentelystä loppuisivat siihen paikkaan.

Sellaisen henkilön tunnistaa esimerkiksi jäljistä. Kun toiset jättävät ihmisen jälkiä, tarkkaan katsoen huomaa, että näistä jää telaketjun jäljet, myllättyjä sammaleita, kolhittuja puita ja hiekkaa ja pieniä kiviä, jotka on paiskottu toisten silmille.

En ole suuttunut kehenkään enkä saanut huonoa kohtelua. Hiukan olen harmissani siitä, että narsistisen eli hullun ihmisen arvot esitetään kakistelematta yritysten (Nokia, UPM) arvoina – minulle mahdollisimman paljon mutta köyhät kyykkyyn.

Kun tuo ajattelutapa on osoittautunut kelvottomaksi ihmisten välisissä asioissa, miksi kummassa se toimisi yhteisöjen ja yritysten asioissa.

”Staatsräson” eli kansallinen itsekkyys oli vielä joitakin vuosikymmeniä sitten pappienkin hyväksymä ajatus, mutta nyt yhä useampi käsittää, mihin sen kanssa on jouduttu. Uusimmat ongelmamme, kuten ilmasto, eivät liioin taatusti ratkea kansallisen itsekkyyden merkeissä.

Tämä ei ole moralisointia. Kunhan taas kerran sanon, että kireä kvartaalitalous tuhoaa kansantaloudet.

Se on moralisointia, että henkilökohtaisesti en pidä rahan kahmimista arvokkaana elämänsisältönä.

Narsisti on ihminen, jolle ovat ominaisia suuruuskuvitelmat, voimakas ihailun tarve ja empatian vähäisyys. Henkilö kokee olevansa oikeutettu erikoiskohteluun, on kateellinen tai ylimielinen ja pystyy käyttämään muita häikäilemättä hyväkseen.

Ihminen, joka on kova kehumaan itseään ja tuomaan itseään esiin – nimiä tässä yhteydessä mainitsematta – ei ole sen takia narsisti. Tuo erikoiskohtelu-ajatus (”olen poikkeustapaus”) ja toisten hyväksikäyttö on sitä itseään. Narsisti ei siis oikein osaa hävetä.

Lisäksi hän kuvittelee, että onnistuminen jossain hankkeessa on osoitus siitä, että hanke oli oikea ja moitteeton.

Psykopaatti on haukkumasana, mutta se liittyy väljästi harhaisuuden käsitteeseen. Ihminen näkee ja kuulee omiaan. Joissakin tapauksissa psykopaatille on tyypillistä kyvyttömyys edes käsittää, että kun toista ihmistä lyö, häneen sattuu.

Asia on niin surullisesti, että psykopaatin piirteissä näyttäisi olevan uusimman tutkimuksen mukaan periytyvyyttä, mutta tämä ei ole determinismiä. Periytyvyys on aika usein alttiutta. Heikkous juovuttavien juomien käyttämiseen näyttäisi olevan jossain määrin periytyvää. Tiedätte kaikki, että sen heikkouden voi voittaa – tosin yleensä ei kohtuujuomisella. Dopamiinin ja serotoniinin mutkikas yhteisvaikutus saattaa vaikuttaa heikkouteen nautinnoille – taipumus lihomiseen, tupakointi ja monet muut asiat eivät ehkä olekaan pelkästään huonon luonteen merkkejä. Toiset välttävät vaarat vaivatta, toiset vain hirveällä vaivannäöllä tai eivät ollenkaan.

Epäilen että liikunnallisuus eli taipumus pitää itsensä kunnossa liittyy sekin perintötekijöihin. Ainakin tunnen ja olen tuntenut ihmisiä, jotka tarvitsevat oman ruumiin rääkkäämisestä seuraavaa mielihyvää. Eräs espoolainen, nyt jo iäkäs asianajaja, tapasi pinota työpäivän jälkeen tietosanakirjan muovikelkkaan ja hiihtää puoliväliin Suomenlahtea ja takaisin. Pelkkä hangessa tarpominen ei ihan riittänyt eräretkeilijälle.

Ja sitten on toisia, joiden ajatus onnesta on mukava asento sängyn päällä, kirja ja torkahtelua.

Tämä oli pieni johdanto päivän teemoihin. Psykopaatteihin ja osan narsisteista eivät rangaistukset tehoa. Ajatukset tiettyjen rikoksentekijöiden hoitamisesta lääkkeillä vaarattomiksi saa kyllä nekin haudata. Lääkkeitä on ja niillä saavutetaan tuloksia, mutta harvoin muutoin kuin valvotusti. Jos pannaan kuka tahansa pedofiili pillerikuurille ja hän vetää siihen päälle muita lääkkeitä ja viinaa, tulos voi hyvinkin olla kahta kauheampi.

Keskustelu?

Huomenna radiossa puhumme rangaistuksista.

Tänään tuli televisiosta pätkä aiheetta lapseen kohdistuneesta seksuaalirikoksesta epäillystä, kolme neljännestuntia a-talkia samasta aiheesta ja MTV3:n uutisissa huominen vieraani Kimmo Nuotio sanoi jotain järkevää asiasta.

Aihetta voi siis huoleti sanoa ajankohtaiseksi.

Olen hyvin epävarma ja neuvoton. En yhtään tiedä, onnistunko luomaan radioon keskustelua. Muutamat jo tulleet kommentit kertovat, että vaikeaa on.

Kas kun minä en ole toimittaja enkä journalisti enkä haastattele ketään. Enbuske on ja osaa sen homman.

A-talkin toimittaja tuntui olevan mies paikallaan. Hän tiesi asiat ja hänellä oli mielipiteitä.

Pyydän radioon ihmisiä, jotka muistuttavat minua itseäni siinä, että he eivät oikein tiedä asioita ja että he eivät ole erikoisen kiinnostuneita omista mielipiteistään.

Tuo televisiokeskustelu lisäsi hiukan pontta eli antoi virtaa niin kuin urheilijat sanovat. Paikalla olleet ammattilaiset yrittivät pari kertaa sanoa, ettei tämä asia ole aivan yksinkertainen eikä yhdenmuotoinen. Luullakseni he tarkoittivat, että olisi kovasti mietittävä keinoja tuollaisen rikollisuuden estämiseen ja vähentämiseen.

Tämä ei mennyt läpi, koska muilla oli niin kova tarve hehkuttaa.

Mielestäni se, että ollaan hyvällä ja oikealla asialla, ei välttämättä edellytä ajattelemisen lopettamista.

Muistutan, että yksi väkivaltarikosten motiivi on oikeus. Ihmisiä lyödään tai tapetaan sen takia, että se on ”oikein”. On ”oikein” esimerkiksi piestä ihminen, joka on leuhkan näköinen nakkikioskilla.

Volvo-Markkanen sanoi televisiossa, että hänestä oli oikein ryöstää pankkeja, koska pankit puolestaan ryöstävät asiakkaita. – Tämähän on kirjaimellisesti totta.

Mutta juuri tämä minulle on oikeassa olemista vastaan ja keskustelujen ja keskusteluohjelmien puolesta. Ei pidä siepata itselleen oikeutta järkeillä ja päättää, mikä on oikein. Monissa asioissa, kuten pankeissa, asiasta on vanhastaan päätetty lain ja suuren väkivallan turvin – pankin toiminta on laillista, rosvon toiminta ei.

Toisen ihmisen käytöstapojen kohentaminen nyrkillä on nähdäkseni moraalisesti väärin. Toisen ihmisen huonoon käyttäytymiseen puuttuminen loukkaa mielestäni sen toisen itsemääräämisoikeutta, jos tuo käyttäytyminen ei ole ilmeisen vahingollista.

Tämä viimeksi mainittu ei ole suosittu ajattelutapa. Ajan henki on se, että kun kerran ollaan oikeassa, pannaan tuulemaan. Tai tuleen.

Keskusteluksi sanoisin sellaista, jossa kukaan ei esitä varsinaisesti numeroita niittääkseen mainetta, mutta sitä vastoin joku saattaa pukahtaa: tuota en ollut tullut ajatelleeksi.

Freud ei sallinut keskustelua; nykyinen terapia pyrkii luomaan sitä.

Keskustelussa ei jaeta tietoja vaan näkökulmia.

Yhteenveto: taiteista ja kulttuurisista toimista läheisin on suuri romaanikirjallisuus. Se yleensä voittaa parhaankin tietokirjallisuuden.

Ja mikä on romaanin keskeinen keino?

Keskustelu.

Keksityt henkilöt juttelevat keskenään (dialogi) ja kertoja keskustelee lukijan kanssa.

Maailma on täynnä huonoja romaaneja, mutta hyvät romaanit ovat moniäänisiä ja riitasointuisia.

Ja jos blogeja ei kommentoitaisi, en jaksaisi kirjoittaa niitä. Myös tässä on keskusteleva aines mukana ja myös tämä sallii eräitä romaanin keinoja, kuten kokeellisia havaintoja ja toistaiseksi voimassa olevia väitteitä.

Keskustelija on parhaimmillaan ihminen, ei siis toimittaja.

Kirjoittaja on jumala (pienellä alkukirjaimella).

Ai – olenko tullut maininneeksi, että alussa minä loin taivaan ja maan…

Kemppisen makkara- ja musiikkiliike

Ystäväni C.K. väitti, että Tammisaaressa toimi aikoinaan kauppaliike, jonka toiminimi oli Ekenäs korv och musik, Tammisaaren makkara ja musiikki.

Jokin tuonkaltainen kuvaisi hyvin tätä blogiani.

Minulla on hyvä sanoma lukijoille. Ystäväni Pirkko-Liisa Haarmann ei pitänyt mahdottomana, että tekisimme kaksoiskirjoituksen eli esittäisin tulkintani kuvien käytöstä internetissä, etenkin blogeissa ja muissa ei-kaupallisissa yhteyksissä, ja hän omat kommenttinsa.

Olen kirjoittanut kuvasitaateista usein, ja asiassa vallitsee suuri hämmennys.

Haarmann ei tavoilleen uskollisena ota Tekijänoikeus-kirjassaan paljonkaan kantoja, vaan viittaa usein toisten tulkintoihin tai esittää kommentoimatta oikeustapauksen.

Pyrin nyt siihen, että kertaan tulkintani ja niiden perustelut, ja hän liittäisi niihin kommentteja - "voi olla / voisi mennä läpikin / kiinnostava ajatus" tms.

Tämä on jälleen juusi askel avoimuuteen. Tietysti me olemme työskennelleet juuri noin iät ajat. Nyt ajatus on, että osan marginaaliin raapustetuta voisi julkasitakin.

Suomen kielellä on verkossa aivan hyvää tietoa tekijänoikeudesta ja tietenkin tekijänoikeusneuvoston ratkaisut. Suoria neuvoja on vähän.

Tähän ajattelen nyt uskaltautua, lähiaikoina.

Tunnustan etukäteen, että pohjaltaan kysymyksessä on auktoriteettiargumentaatio, joka on pohjaltaan epäilyttävää. Mutta tosiasiassa Harmannin - siis korkeimman oikeuden pitkäaikaisen jäsenen ja aikaisemman siviilioikeuden professorin - kannanotot merkitsevät esimerkiksi oikeudenkäynneissä hyvin paljon.

Luultavasti myös minun tulkinnoillani on merkitystä, mutta oletettavasti likikään kaikki eivät tiedä, muista tai välitä, että olen sekä huonosti käyttäytyvä kirjoittelija että ihan oikea professori ja että olen ihan oikeasti perehtynyt moniin tekijänoikeuden ja immateriaalioikeuden kysymksiin syvällisesti.

En ole esiintynyt esimerkiksi lausuntojen antajana juuri lainkaan. Tuomari ei tietenkään voi antaa lausuntoja, ja tuomarin viran heitettyäni olen ollut useimmiten esteellinen riita-asioissa - jos Borenius & Kemppinen on tavalla tai toisella mukana riita-asiassa, minä en voi siihen puuttua.

He eivät ole pyytäneet lausuntoja oikeastaan koskaan ja vastapuolet eivät tietenkään.

Ottaen huomioon asiantuntijalausunnoista joskus maksetut pöyristyttävät palkkiot tämä on kannaltani surullista. Esteellisyys eli jääviys on myös harmillinen asia, koska en todellisuudessa ole millään tavoin kytköksissä mainittuun asianajotoimistoon, jonka yhtenä osakkaana on veljeni ja oli isäni. Siirryin pois toimiston palveluksesta 1973 ja yhtydenpito on ollut satunnaista.

Olen miettinyt jo pidempään keskustelu-tyyppistä blogikirjoitusta. Tuttavapiiriini kuuluu joukko muitakin korkean tason asiantuntijoita, joita terve itsekritiikki pidättelee kirjoittelusta, toisin kuin minua.

Kuvasitaateista tulkintani on siis se, että yleistä sääntöä noudatetaan. Tekstin yhteyteen saa ottaa julkistetun valokuvan tai muun kuvan hyvän tavan mukaisesti, lähteen mainiten. Hyvän tavan mukaisuus tarkoittaa mm. sitä, että kun minullakin taitaa olla hallussani jokin määrä ammattilaisten ottamia korkeatasoisisa valokuvia, niin jos käytän sellaista, tipauten sen resoluution alas ja pienennän sen niin ettei se kilpaile alkuperäiskappaleen kanssa.

Se puolestaan kyllä on kuvan muuttamista, joka edellyttäisi suostumusta...

Jostai sukelsi mieleeni - perjantaina ja lauantaina tulee radiosta hauska Aristoteleen kantapää, jossa juttukaverinani on Jyrki Katainen. Kaikki "Aristoteleet" samoin kuin kaikki "Kemppinen"-radio-ohjelmat ovat verkossa.

Kuvassa Linhof, jollaisen kerran omistin veljeni kanssa. Se joutui kateisiin hänen kuoltuaan. Mainio joka pojan kompaktikamera! Negatiivikoko oli 24 x 36 cm.

Onneksi Leica M 6 linsseineen on tallessa.

Kilpakirjoitukseni II

Jos Suomi olisi jäänyt Ruotsin yhteyteen, Helsinkiä ei olisi koskaan tarvittu eikä siis rakennettu eikä Viipuriin olisi uskallettu investoida. Talvisota olisi käyty 1914, koska Saksan keisarikunta ei olisi mitenkään voinut vastustaa kiusausta marssia Kymijoelta Karjalan kannakselle ja siitä Pietariin.

Venäjä käsitti vaaran ja kaatoi rahaa etenkin Helsingin seudun linnoittamiseen todella paljon. Kantalinnoitettu vyöhyke oli kallista teräsbetonityötä, ja kuten tiedetään, siitä on hämillisesti jätetty osia jäljelle.

Kun saksalaiset sitten liikkuivat täällä 1918 muka auttamassa valkoisia, Saksa ja Venäjä eivät olleet sodassa keskenään. Lenin oli päässyt valtaan lupaamalla irrottaa maan sodasta ja aselepo oli tehty joulukuussa 1917. Brest-Litovskin rauha tehtiin maaliskuussa 1918. Juuri silloin Saksa oli voittamaisillaan maailmansodan. Keväthyökkäys länsirintamallakin menestyi lupaavasti, mutta australialaiset (Anzac) ja kanadalaiset onnistuivat pysäyttämään etenemisen.

Leninin oli pakko miettiä maailmansodan tulosta. Massiivisiin myönnytyksiin Saksalle kannatti suostua. Saksahan jopa jatkoi sotaa jonkin aikaa, kun Lenin ja Trotski niskoittelivat. Siihen Venäjällä ei ollut varaa. Heillä oli vihollisia omastakin takaa.

Leninin on väitetty jopa olleen Saksan leivissä. Ainakin saksalaiset olivat hänelle syystä suopeita vuonna 1917. Mutta Lenin valmistautui myös Saksan tappioon.

Saksan tappio 11.11.1918 kello 11 aiheutti voittajille niin valtavan kotiuttamisurakan, ettei kenelläkään ollut tarmoa ryhtymään siinä välissä listimään Neuvosto-Venäjää, vaikka haluja ei puuttunut. Venäjällä toki oli pieniä ranskalaisia ja englantilaisia joukkoja ja erittäin merkittävä tshekkien joukko-osasto, mutta se oli sittenkin pientä.

Ihailijat ovat pitäneet Leniniä idioottina ja vastustajat intohimojen riivaamana murhamiehenä. Kumpikaan tulkintasuunta ei tunnu vakuuttavalta. Lisäksi 1918-1924 kävi ilmi, että hänellä oli ilmiömäisen päteviä apulaisia, ylimpänä heistä Trotski ja tämän apulainen Tuhatshevski.

Myös pyövelit olivat tehokkaita ja salainen poliisi Tsheka organisaatio, jonka rahoitusta ei pihistelty.

Ihailijoiden tulkinta – pienten kansojen itsemääräämisoikeuden edistäminen – ei saa tukea Leninin myöhemmistä teoista. Ihailijoiden toinen tulkinta – Suomessa edelleen suosittu – eli ajatus maailmanvallankumouksesta, joka selvittäisi pian pelin, toistuu kyllä puheissa mutta ei lainkaan teoissa. Lenin oli tekemässä mm. Suomessa Tarton rauhana 1920 muistettua järjestelyä, johon oli suostuttava, koska sosialistinen vallankumous oli mennyt myttyyn muun muassa Saksassa ja Unkarissa.

Sikäli kuin Lenin ylimalkaan uskoi kommunismin voittoon, hän piti sitä aivan oikein taivaanrannan takaisena tapahtumana.

Yksi suomalaisten hellimistä myyteistä on Vapaussota vapautuksena ryssän vallasta. Maa oli täynnä venäläistä sotaväkeä – mutta millaista! Pari jääkäriä ja joukko isäntämiehiä riisui eri kaupungeissa kokonaisia varuskuntia aseista. Maassa oli venäläistä sotaväkeä mutta ei venäläistä armeijaa. Eivät ne sotilaat olleet kenenkään komennossa. Osan upseereistaan he olivat upottaneet Pohjoisrantaan jo talvella 1917.

Ryssän valta oli kaatunut maaliskuussa 1917 eli melkein vuotta ennen Vapaussotaa. Suomi julistautui sekasortoisen kesän jälkeen hätäpäissään itsenäiseksi, ilmeisesti Norjan mallin mukaan, tämä kun oli yksipuolisesti sanonut irti unionin Ruotsin kanssa ja selviytynyt siitä (vaikka läheltä piti).

Kaikki järkevät ihmiset, joihin Svinhufvudia ei voi lukea eikä liioin ulkopoliittisesti taitamatonta Paasikiveä, tiesivät pienten asioiden ratkeavan suursodan ratkaisun mukaisesti. Kuningasta haettiin Saksasta. Kenellekään ei tullut mieleen kysyä Ruotsista ti Tanskasta, eikä siitä olisi mitään tullutkaan, koska ainakin Ruotsissa tiedettiin kesällä 1918, mikä Saksan todellinen tilanne oli. Ja Suomihan oli laittautunut juuri Saksan liittolaiseksi tai oikeastaan alusmaaksi.

Mannerheim oli yksi näistä järkevistä ihmisistä. Hän ei suostunut saksalaisiin vaan lähti muille asioille. Vuoden 1919 tilanne saattoi sitten kierouttaa hänen luonteensa pysyvästi. Judenitshin siivellä Pietarin olisi valloittanut vähällä, väellä – mutta Mannerheim ymmärsi miettiä, mitä sitten tapahtuisi. Aunukseen ja Vienaan tehdyiltä retkiltä kertynyt kokemus ei rohkaissut.

Saksalaisten kanssa veljeilleet käänsivät kiireesti rintamansa. Kesäksi 1918 koottiin vankileireihin kaikki se väki, joka olisi ollut Saksan sodanpäämäärien kannalta harmillista Pietarissa. Oletettavasti saksalaisten vihjeestä punaisia, jotka olivat omasta mielestään tehneet aidon vallankumousyrityksen, ryhdyttiin ampumaan maanpettureina eli siis Venäjän liittolaisina, vaikka Venäjää ei ollut siinä vaiheessa olemassa.

Ryssäviha oli valkoisten alibi, jossa yhdistettiin sortokausien liioitellut muistot, syvä vastenmielisyys ja pelko bolshevikkejä kohtaan ja jälkikäteen hankittu oikeutus lukemattomien punavankien (ryssän kätyreiden) epäinhimillisestä kohtelusta.

Ruotsi oli muuten ainoa maa, joka esitti vastalauseita Suomen vankileireistä.

Lenin oli tottunut asiakirjojen allekirjoittaja ja Stalin puolestaan nopea oppimaan. Asiakirjat, kuten itsenäisyyden tunnustukset ja rauhansopimukset, olivat mainos- ja markkinointipuolen asioita, jotka eivät kiinnostaneet suuria johtajia, koska sellaisilla papereilla ei ollut merkitystä.

Tämä oli ollut venäläinen käsitys ainakin 350 vuotta ja näyttää olevan edelleen.

Suomalaisesta ryssävihasta on esitetty mielenkiintoisia teorioita. Teorioita tärkeämpi on käytäntö. Vuoden 1930 jälkeen alkanut kehitys antoi runsaasti aihetta pelkoon.

Ryssänvihaa on analysoitava kielitaistelun yhteydessä. Suomi käytti jokseenkin kaiken sen energian, jota olisi tarvittu yliopistolla ja teknisessä koulutuksessa, ihmeelliseen nahisteluun suomen- ja ruotsinkielisten väestöryhmien kesken. Ryssänvihassa toimineet henkilöt olivat jokseenkin poikkeuksetta suomenkielisiä, paitsi nyt joku Bertel Gripenberg. Jääkäreiden johto oli ollut enimmäkseen suomenruotsalaista.

Suomi eristäytyi ja menetti teollisuutensa kasvupotentiaalin ja sen kansallisen kulttuurin, josta oli ylpeilty aiheellisesti 1890-1920. Suomi jäi luokalleen Euroopan oppikoulussa ja palautettiin sisätöihin soveltumattomana kansakouluun.

Vuodet 1924-1938 olivat harvinaisen synkkää aikaa. Maata johti taitavasti Tanner, joka ei uskonut Jumalaan eikä maailmansotaan. Ryti ja Ståhlberg eivät harrastaneet ulkopolitiikkaa eikä Eljas Erkko ollut poliitikko.

Sotien välistä aikaa on tarkasteltu kommunistisen solutuksen otsikolla, joka on kovin riittämätön. Kommunismin vaaraa on joka tapauksessa törkeästi liioiteltu.

Stalinin Neuvostoliitto oli jo 1920-luvun puolella erinomaisessa yhteistyössä Saksan ja sitten Hitlerin ja Saksan armeijan kanssa. Puheet olivat puheita, eikä Ribbentrop-sopimus ollut välttämättä yllätys. Vaikka Stalin oli Hitlerin ystävä, Stalin ymmärsi olla luottamatta ystäviin.

Neuvostoliiton valtapoliittinen tavoite oli selvä: Baltian maat ja Suomi olivat sinänsä vähäisiä häiriötekijöitä, jotka oli likvidoitava. Tämän täysin loogisen päätelmän mukaan sitten toimittiin 1939-1940, vaikka Suomi aiheutti hyvin harmillisen yllätyksen.

Sodassa 1941-1944 Suomi oli sivunäyttämö, joka ei aiheuttanut Neuvostoliitolle sanottavia ongelmia eikä menetyksiä, mutta harmia kyllä.

Jos Suomi olisi ollut Ruotsin yhteydessä, Saksa olisi voittanut ensimmäisen maailmansodan. Valloittamalla Pietarin ja ottamalla käyttöönsä vihollistensa Venäjälle lähettämän ase- ja elintarvikeavun se olisi päässyt neuvottelurauhaan Ranskan, Englannin ja Yhdysvaltojen kanssa.

Samalla Saksa olisi tietysti valloittanut tai alistanut Ruotsin, kun siellä oli niin hyvä teollisuus ja mainioita raaka-aineita ja omaa väkeä valmiiksi hovissa asti.

Suomi ei siis ole pelastanut Ruotsia yhtä kertaa, vaan kolme kertaa. Vuonna 1809 Venäjän armeija oli Uumajassa eikä Ruotsilla ollut panna mitään vastaan. Silloin Venäjä tyytyi valloittamaan tämän alueen, jonka sotilaallinen merkitys tuli hyvin selväksi jo Krimin sodassa 1850-luvulla.

Suomi pelasti Ruotsin talvi- ja jatkosodassa. Suomi pelasti Ruotsin ensimmäisessä maailmansodassa.

Johtopäätös? On hyvin vaikea uskoa, että Paasikiven ja Kekkosen toiminta olisi vaikuttanut sitä tai tätä Neuvostoliittoon. Stalin muodosti satelliittivyöhykkeensä johdonmukaisesti ja taitavasti, henkilöihin katsomatta. Niskoittelijat hirtettiin, välillä kannattajatkin.

Ainoa uskottava selitys Suomen selviytymiselle sodista on Ruotsi.

Ruotsi oli avustanut Suomea talvisodan aikana summalla, joka vastasi Suomen silloista yhden vuoden bruttokansantuotetta. Välirauhan aikana rahat Salpa-linjan rakentamiseen ja armeijan uudelleen aseistamiseen tulivat ehkä osittain Saksasta mutta luultavasti merkittävin osin Ruotsista. Linkkinä toimi sosialidemokraattinen puolue.

Asiasta ei ole olemassa pienintäkään todistetta. Loppuun kulutettu maa oli kuitenkin hyvin varustettu noustessaan ellei Hitlerin kelkkaan niin kumminkin jalaksille kesällä 1941.

Nykyisin on tiedossa, että Ruotsi oli koko kylmän sodan ajan Yhdysvaltojen uskollinen liittolainen ja vastasi ennen kaikkea sotilaallisesta lähitiedustelusta. Kun Ruotsi itse ei ollut sotilaallinen uhka, Neuvostoliitto piti Suomea lyhyessä liekanarussa mutta miehittämättömänä.

Ruotsi on toisin sanoen maksanut monin kerroin takaisin velkansa länsimaiselle sivistykselle…

En väitä että tämä olisi ollut tietoista toimintaa tai suunniteltua. En väitä edes olevani oikeassa. Esitän vain hauskan kertomuksen. Ellette pidä mielipiteistäni, voin vaihtaa ne.

Suomi on ollut kuin humalainen kansimatkustaja, joka kerran toisensa jälkeen putoaa reelingin yli suoraan pelastusveneeseen.

Kilpakirjoitukseni I

Jos Suomi olisi siis jäänyt Ruotsin yhteyteen 1809, asiat olisivat menneet päin helvettiä. Ruotsi oli sanomattoman takapajuinen ja köyhä valtio, joka ei mitenkään kyennyt elättämään omiakaan asukkaitaan.

Noin vuonna 1900 Ruotsissa oli alle 4,5 miljoonaa asukasta, Norja siihen luettuna, mutta Amerikkaan oli muuttanut 1,2 miljoonaa. 1800-luvun puolivälistä 1920-luvulle ainakin joka viides ruotsalainen muutti. Hurjempiakin lukuja on esitetty.

Luultavasti tämä on maailmanhistorian suurin vapaaehtoinen muuttoliike lähtömaata ajatellen. Luultavasti Ruotsin myöhempi ilmiömäinen kehitys ja tietty yhteiskunnallinen vakaus on tätä perua.

Ruotsalaiset tutkijat eivät ole alkuunkaan yksimielisiä siirtolaisuuden syistä eivätkä osaa selittää sen sensaatiomaisia mittasuhteita. Selityksiä on paljon, mutta ne eivät ole erikseen eivätkä edes yhdessä kovin vakuuttavia.

Suomesta voisi sanoa ylimalkaisesti, että meillä varsinainen siirtolaisuus jäi joka tapauksessa alle kymmenen prosentin kokonaisväestöstä. Toinen kymmenen prosenttia oleskeli pitkiäkin aikoja Pietarissa, mutta sitä on vaikea sanoa siirtolaisuudeksi.

Ruotsalaiset pärjäsivät Amerikassa. Suomalaisista ei voi sanoa aivan samaa. Ruotsalaisia sijoittui paljon farmareiksi, mutta heidän ydinalueekseen tuli Chicago. Ruotsalainen piika (Swedish maid) oli statussymboli. Naimattomille naisille tuo vaihtoehto oli taivaan lahja ja työ hyvin paljon helpompaa kuin maalaisympäristön tarjoama.

Nyt laskeskellen selkeästi ruotsalaissyntyisiä poliitikkoja on Yhdysvalloissa ollut satoja, ottaen huomioon vain osavaltioiden ja liittovaltion vaaleilla valitut. Suuria liikeyrityksiä ja liikeomaisuuksia on luotu. San Franciscon suuri tavaratalo on nimeltään Nordstrom ja mahtava laivayhtiö on nimeltään Matson.

Suomesta ei tule mieleen yhtään näkyvään asemaan noussutta siirtolaista, jos lähdemme kohtuullisesti siitä, ettei kolmannen polven kieltä taitamattomia oteta laskuun.

Jos Suomi olisi ollut Ruotsin yhteydessä, väestö olisi osittain kuollut nälkään, osittain muuttanut Amerikkaan, vaikka muutto oli täältä monin verroin vaikeampaa kuin Göteborgista. Ja kalliimpaa. Ruotsin vertauskuvalliset (Mobergin) Maastamuuttajat olivat liikkeellä sukupolvea ennen kuin suomalaiset, joille siten tarjoutui raakaa työtä kaivoksissa ja metsissä.

Jos Suomi olisi ollut Ruotsin yhteydessä, suomen kieli olisi luonnollisesti kadonnut nopeasti. Ainakin kansakoulu olisi rakentunut ruotsinkieliseksi, ja siinä se.

Ruotsissakin suuren muuttopiikin aiheutti nälkävuosi 1868. Suomessa nälkävuosi oli paljon pahempi, ja täällä menehdyttiin kyläkunnittain maantienojiin, ellei tauti tappanut jo kotiin.

Tukholmaa verrattiin 1800-luvun puolivälissä Istanbuliin – paljon vettä mutta sanoinkuvaamaton löyhkä ja pohjaton pimeys. Kaasuvaloakin pidettiin pitkään Perkeleen keksintönä. Viemäreitä ja vesijohtoja vierastettiin.

Toisin kuin Suomessa etenkin Etelä-Ruotsin kartanoiden alustalaiset elivät pahassa orjuudessa, ja kun meillä 1900-luvun alussa Laukon torpparihäädöistä kasvoi legenda, Ruotsissa raakalaismaiset häädöt olivat arkipäivää.

Ruotsi oli todellinen luokkayhteiskunta ja on sitä kyllä edelleen. Suomessa aatelin ja virkamiehistön ote ei ollut koskaan yhtä kuristava. Joskus tuntuu, että ruotsalaisten epäluulo kaikkea vähänkin kummallista kohtaan istui harvinaisen lujassa. Sotaväki hajotti pohjoisen nälkälakot ja poliisi seurasi ja urkki esimerkiksi raittiusjärjestöjä ja Pelastusarmeijaa. Suurtalonpojat olivat useissa asioissa ylhäisaateliakin vanhoillisempia.

Mutta Ruotsin nousu 1800-luvun lopulla on häikäisevä ja käsittämätön. Yleinen äänioikeus saapui sinne viimeisenä Skandinaviassa, mutta perinteisessä oikeistossa oli järkeviä johtajia, jotka pitivät kuninkaan aisoissa, ja kauhistelluissa liberaaleissa oli hyvin merkittäviä uudistajia.

Kun muuan suutari oli tuonut työväenaatteen maahan, se asettui sinne väkivallattomassa muodossa ja sai nopeasti erittäin eteviä edustajia. Useampikin huutolaispojasta aloittanut piilonero päätyi aikanaan politiikan huipulle, ja etenkin Hjalmar Branting osasi sekä agitaation että agitaattoreiden kurissa pitämisen. Vuoden 1848 väkivaltaisuuksien jälkeen yhteenotot hoidettiin heiluttelemalla lippuja – ja asettamalla komiteoita.

Tutkimusmatkailija A.E. Nordenskiöld keksi Kuninkaallisen Teknillisen Korkeakoulun. Insinöörikoulutus sai pian tukea uskomattoman pätevistä itseoppineista, joita riitti vähän joka alalle.

Sulfaattiselluloosa keksittiin ja patentoitiin Ruotsissa. Teräksen valmistamisen lisenssit ostettiin Englannista. Ja sitten tehtiin kymmeniä keksintöjä, joista ehkä tärkein oli niittokone – se hevosvetoinen. Mutta jo 1900-luvun alussa Nobel hallitsi maailman räjähdysaine- eli siis kaivos- ja maanrakennusmarkkinoita ja lisäksi merkittävää osaa öljynjalostuksesta, muuan insinööri oli keksinyt automaattimajakan, ja AGA:n tuotteet levisivät muutamassa vuodessa koko maapallolle, muuan entinen paimenpoika keksi Primus-keittimen, joita oli kohta kaikkialla maailmassa, pienestä sähköyrityksestä kehittyi ASEA, ja konepajateollisuus kehittyi niin pitkälle, että Ruotsi oli maailman huippua aseiden ja työkalujen (esim. Bahco) valmistuksessa. L.M. Ericsson hallitsi puhelinkeskuksia. Tukholmassa oli enemmän puhelimia kuin missään muualla maailmassa. Yhdysvaltoihin muuttanut John Ericson keksi laivan potkurin ja suunnitteli sisällissotaan panssarilaivan.

Ja oli Wallenberg (jo 1800-luvulla) ja Stora Kopparberg.

Ruotsi toisin sanoen edistyi innovaatiotoiminnassa Englannin ja Yhdysvaltojen rinnalle lankeamatta liian syvälle saksalaisen insinöörikoulutuksen tai ranskalaisen polyteknikumin ylettömyyksiin. Siellä yhdistettiin teknologia eli johdonmukainen tietojen yhdistäminen käytännön tarpeisiin, ja tiede eli uuden tiedon tuottaminen.

Kun musiikki oli olematonta ja kuvataide eurooppalaisia esikuvia toistelevaa, kansallisen itsetunnon kulmakiveksi kohotettiin juuri tiede, ja kai lähinnä sokean sattuman ansiosta Nobelin palkinnot tekivät Ruotsista 1900-luvun alussa sen maan, joka tutki, arvioi ja palkitsi koko maailman tieteen. Uskomaton oivallus ja miten halpa!

Kirjallisuuden Nobel noudatteli väistyvän oikeiston maailmankuvaa niin että palkinnon sai yksi ja toinen pelle mutta Tolstoi ja Strindberg jätettiin epäilyttävinä henkilöinä palkitsematta.

Ehkä tuo epätaiteellisuus kiusaa ruotsalaisia edelleen. Kuten muistetaan, kansankoti-Ruotsin kaksi suurta vihollista olivat Astrid Lindgren ja Ingmar Bergman.

Se ajatus, että Ruotsi rikastui pysymällä maailmansotien ulkopuolella ja myymällä kuulalaakereita (SKF) kaikille, on aivan yksipuolinen. Kyllä heidän teollisuutensa oli juuri niin hyvää kuin esimerkiksi Volvo ja Saab 1950-1990 osoittavat.

(jatkuu huomenna…)

Nykyinen kirjakauppa

Hankin sinisen esiliinan ja puhelen asiakkaiden kanssa. Kirjakaupassani on hyvä espressokone ja kaikkea kahvia, vissyä ja oivaa vesijohtovettä veloituksitta.

Seinillä on peltisiä kylttejä, joissa asiakkaita rohkaistaan tuomaan omat eväät mukanaan tai kipaisemaan niitä lähistön myymälöistä.

Kirjoja on uusia, vanhoja ja verkosta vedettyjä. Tilaamalla kirjat tähän kuumaan pisteeseen ja kantamalla ne vasta kotiin säästää rahaa.

Verkkoyhteydet ovat maksuttomia. Käyttäjätunnuksella kuulee musiikkia kuulokkeilla, kuusi tuhatta levyä ja vielä kuusi tuhatta.

Perällä on osastot, tupakoitseville ja passiivisille tupakoijille. Nojatuolien ja sohvan nahka ei ole aitoa. Ne on noudettu kierrätyskeskuksesta ja viedään pian sinne vaihtoon.

Salongeissa on seinät, joihin voi ruiskuttaa digitaalisia viestejä. Kysymyksessä on siis henkilökohtainen lokaalisensitiivinen paikka.

Itse en ole esiliinassani sensitiivinen. Myös varhaisvuosieni rautatieasemalla kuuli tekstin kohinan,

kun se lähestyi, paukahteli sillalla ja sivuutti tasoristeyksen hätääntyneen kellon. Pohjoisen pikajuna oli pitkä runo.

Kun kirjoitusta luetaan ääneen, siihen tarvitaan ihminen, ja äänen pinnan on värähdeltävä merkitysten liikuttamana.

Ihmisen päältä pehmeä, sisältä luja ääni kuvioineen, vuosirenkaineen on vastaääni. Merkityksiä on joskus vaunut täynnä ja päällä pressua joka ei kaikkea peitä.

Vieläkin, tekstin aloittaminen on höyrynpaisumus, jota seuraa ison vetopyörän hurja liike, ja kohta kaikki liikkuu, Haapamäelle tai vaikka

Vilppulaan tai Pohjoiseen niin kauan kuin vain paineastioissa kuplii vesi, lämmittäjän käsissä kahisevat halot.

Katekismus ja tietoliikenne (ICT)

Olen miettinyt kaksikymmentä vuotta, miksi ilmiantaminen tuntuu häijyltä ja miksi joiden lehtien tapa houkutella ihmisiä lähettämään "tietoja" ja valokuvia tahtoo jotenkin iljettää.

Uuden radio-ohjelmani ("Kemppinen", Yle 1, perjantaina 9.05-9.55) yhteydessä sain molempien iltapäivälehtien päätoimittajilta oikaisun, joka pudotti kiven sydämeltäni. Nämä lehdet eivät Jokelan murhenäytelmän yhteydessä eivätkä tiettävästi muutenkaan ole syyllistyneet sopimattomaan menettelyyn.

Mutta vastaus nähdäkseni kasvavaan tirkistely- ja ilmiantokulttuuriin löytyi tuossa radio-ohjelmassa, jossa ystäväni teologi Juhani Forsberg vetäisi esiin Ison Katekismuksen ja luki siitä pätkän.

Kai minä olen sitten nukkunut rippikoulussa, ja kun tarkemmin muistelen, niin jotain sellaista saattoi todella tapahtuakin. Joka tapauksessa Saksan parhaan kirjailijan, tohtori Lutherin, selvitys asiasta jysähti kuin pajavasara.

Välitän sen teille, lukijat, hiukan katkottuna. Pyydän että lukisitte sen.

Kirkkomme tunnustuskirjat löytyvät kokonaisuutena verkosta.

"KAHDEKSAS KÄSKY Älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi

Oma ruumiimme, aviopuolisomme ja ajallisen omaisuutemme lisäksi meillä on vielä yksi aarre, jota ilman me emme myöskään voisi tulla toimeen, nimittäin kunnia ja hyvä maine. Tässä on kysymys siitä, ettei kenenkään tarvitse elää ihmisten parissa julkisesti häväistynä ja kaikkien halveksimana. Yhtä vähän kuin Jumala tahtoo, että lähimmäisen rahaan ja omaisuuteen kajotaan, yhtä vähän hän tahtoo, että tämän maine, kunnia ja nuhteettomuus riistetään tai saa kolhuja.

- - -

Kaikkiin meihin kohdistuen tämä käsky kieltää jokaisen kielen synnin, joka suinkin voi lähimmäistä vahingoittaa tai loukata. Tapahtuuhan väärän todistuksen lausuminen juuri kieltä käyttäen. Jumala tahtoo estää kaiken lähimmäistä vahingoittavan kielenkäytön, olipa sitten kysymys valhesaarnaajien kieroista opeista, väärien tuomareiden ja todistajien aikaansaamista tuomiosta tai muista, oikeusistuimen ulkopuolella lausutuista valheista ja parjauksista. Tässä yhteydessä on erityisesti mainittava panetteleminen ja mustaus, tuo masentava ja häpeällinen pahe, johon Perkele meidät riivaa. Siitä olisi paljon puhumista, sillä se on yleinen ja tuhoisa vitsaus. Jokainen kuulee lähimmäisestään mieluummin pahaa kuin hyvää. Ja vaikka me itse pahuuteen piintyneinä emme voi sietää kenenkään kertovan meistä hitustakaan epäedullista, vaan jokainen haluaisi, että koko maailma puhuisi hänestä pelkkää hyvää, me emme kuitenkaan kestä kuulla, että toista oikein kehutaan.

Välttääksemme siis tällaisen pahan tavan meidän on syytä huomata, ettei kellään ole valtuutta julkisesti tuomita ja rangaista lähimmäistään, vaikka näkisikin tämän kestävän syntiä. Vain siinä tapauksessa, että joku on määrätty tuomariksi ja rankaisijaksi, hän voi sen tehdä. Synnin tuomitseminen ja synnin tietäminen ovat nimittäin kaksi eri asiaa. Voit ehkä sen hyvinkin tietää, mutta et saa sitä tuomita. Voin hyvin nähdä ja kuulla lähimmäiseni tekevän syntiä, mutta minulla ei ole mitään oikeutta saattaa sitä muiden tietoon. Jos sitten tartun asiaan, käyn tuomitsemaan ja arvostelemaan lankean syntiin, joka on suurempi kuin se mistä kerroin. Mikäli tiedät synnin, tee aivan päinvastoin. Sulje se korviisi kuin hautaan ja luo se umpeen, kunnes sinut valtuutetaan tuomariksi ja joudut rankaisemaan virkasi puolesta.

Panettelijoita ovat siis ne, jotka eivät jätä asiaa siihen, että sen tietävät. He jatkavat eteenpäin, kuuluttavat tuomion julki etukäteen, ja jos he hitusenkaan tietävät, he juoksevat uutisineen joka loukkoon. Nautiskellen he kahnuttavat itseään saadessaan tonkia toisten likaa kuin mitkäkin siat, jotka kellivät loassa ja sitä kärsällään kääntävät. Tuollainen menettely merkitsee suoraa puuttumista Jumalan tuomiovaltaan, tuomitsemista ja rankaisemista ankarimman mitan mukaan. Eihän kukaan tuomari voi rangaista kovemmin ja mennä pitemmälle kuin sanoa: tämä on varas, murhaaja ja pettäjä. Siksi jokainen, joka rohkenee sanoa lähimmäisestään tuollaista, ulottaa valtansa yhtä pitkälle kuin keisari ja koko esivalta. Sillä vaikka et kannakaan miekkaa, käytät kuitenkin myrkyllistä kieltäsi lähimmäisesi häpeäksi ja vahingoksi.

- - -

Kaiken vielä kiteyttääkseni: Salassa oleva on myös pidettävä piilossa ja siitä on salassa nuhdeltava, kuten kohta kuulemme. Missä siis vain tapaatkin jonkun suupaltin, joka on ottanut toisen hampaisiinsa ja parjaa tätä, esitä vastalauseesi rohkeasti vasten kasvoja, niin että hän punastuu häpeästä. Sillä tavalla oppii tukkimaan suunsa moni sellainen, joka muuten pilaisi jonkun ihmisparan maineen. Maineen menetyksestä on erittäin vaikea selviytyä. Sillä kunnia ja hyvä nimi riistetään nopeasti, mutta niiden takaisin saaminen käy hitaasti.

Cèsar Vallejo

Kellä ei o sinistä pukua?

Kuka ei syö lounasta aja junalla?

Kellä ei o tumppia huulessa

eikä surua salkussa?

Minulla, synnyin yksin!

Minulla, synnyin yksin!

Ketä ei kirjota kortteja?

Kellä ei o tärkeetä asiaa?

Kuka ei kuole tottumuksesta

ja mölise tuskasta?

Minulla, synnyin vain yksin!

Minulla, synnyin vain yksin!

Kuka ei o mikään Kaarlo tai sellanen?

Kuka ei sano kissalle kis kis?

Jumalauta, minä synnyin yksin!

Jumalauta, minä synnyin yksin!

_____________________________________________

Yksi kulkee tietä leipä olalla.

Kirjoitanko tässä kuolinrunoa?

Toisella on kipuja ja syöpä kainalossa.

Puhunko hänelle psykonanalyysistä?

Joku iski seipään rintaani.

Puhunko nyt lääkärille Sokrateesta?

Jalkapuoli taluttaa kädestä lasta.

Lukisinko tässä André Bretonia?

Tuo tärisee kylmästä ja sylkee verta.

Puhunko nyt hänelle piilotajunnasta?

Yksi kaivaa tunkiolta perunankuoria.

Selvitänkö hänelle äärettömän käsitettä?

Toinen putoaa ratsulta ja kuolee ennen iltaa.

Alustanko tropismeista, kielikuvista?

Kauppias pettää ostajaa ja käyttää väärää vaakaa.

Puhuisinko aika-avaruudesta?

Pankkiiri väärentää kirjanpitonsa.

Nyyhkytänkö hänen kanssaan teatterissa?

Ryysyläinen nukkuu jalat käppyrässä.

Pitäisikö keskustella Picassosta?

Yksi kulkee nyyhkyttäen kohti hautaansa.

Miten minut valittaisiin Akatemiaan?

Toinen rasvaa kivääriä keittiössä.

Onko mieltä keskustella tuonpuoleisesta?

Yksi kulkee tietä ja laskee sormiaan.

Miten puhun toiseudesta puhkeamatta huutoon?

_________________________________________

Minä kuolen Pariisissa sateella

päivänä jonka muistan jo.

Minä kuolen Pariisissa

torstaina kuin nyt, syksyllä.

Torstaina, koska torstaina kirjoitan

ja olkapäitä särkee ja

pahemmin kuin ennen näen

yksin tieni.

César Vallejo on kuollut, kaikki

löivät häntä syyttä, kepillä

ja olan takaa ruoskalla;

siitä todistavat torstait nyt,

olkapäät ja sateet,

yksinäisen tiet.

_________________________________

(Vallejo, perulainen intiaani, syntyi 1892, kuoli Pariisissa sadekuuron aikaan 1938. "Musta kivi" on tunnetu suomennoksena - Rossin, ellei Saaritsan; minä luen sen hiukan toisin)

Suolatut elämät

(Kuvassa Ismo vanhoilla päivillään. Kuva Wikipedia, päähänpisto lähteestä

http://hikipedia.info/wiki/Salatut_elämät)

Joulunaika oli kärsimystä, kun Salkkarit oli tauolla. Oli melkein pakko katsoa korvikkeeksi Ingmar Bergmania ja ties mitä.

Te ette tiedä, monetkaan, että kun ihminen alkaa tulla oikeasti vanhaksi, ei aina jaksa. Normaali 18 tunnin työpäivä alkaa joskus, sunnuntaina iltapäivällä tai melkein milloin vain, ikään kuin käydä voimille.

Sitäkään te ette ehkä tiedä, että sinänsä naurettava tapojen orjuus on aivan välttämätön asia. Herää herättämättä minuutilleen samaan aikaan joka päivä, rientää lataamaan saman määrän samaa kahvia ja niin poispäin.

Ehkä juuri tämän takia eläkkeelle jääminen on niin vaarallista. Monet kuolevat parissa viikossa. Me etuoikeutetut, jotka teemme toisenlaista työtä, voimme tehdä toisin. Mutta on sydäntä särkevää kuunnella, miten kirurgi itkee veitsensä perään tai opettaja haikailee karttakeppiään, luokkahuoneiden ummehtuneisuutta, koululaisten kovapäisyyttä.

Orwell moittii Dickensiä esseessään siitä, ettei tällä ollut esittää romaaneissaan yhteiskunnallisia eikä poliittisia parannuksia. Juuri tuo naivius on Orwellin ongelma, mutta toisaalta se oli myös aikakauden ongelma ja suuri osa naivistista kirjallisuutta, kuten Adorno, ei oikein jaksa edes haukotuttaa.

Ihmiset haluavat ainakin huonommilla hetkillään tuntea kohtuullista ylemmyyttä, ja siksi sellainen mainio sarja kuin ”Salatut elämät” on taivaan lahja. ”Kotikatua” olen katsonut muutaman kerran, mutta minua häiritsee se, että käsikirjoittajalla on tajua ja näyttelijät ovat periaatteessa osaavia.

Salkkarit on kuin sanomalehden sarjakuva, joita nyt, tätä kirjoittaessani, huomaan lakanneeni lukemasta muutamia vuosikymmeniä sitten. Luulen silti, että moni lukee Hesarista ”Rip Kirbyn”, vaikkei siinä ole koskaan ollut päätä eikä häntää ja vaikka periaatteessa realistinen (straight) toimintajuttu kolmen tai neljän ruudun jaksoina on syvästi mieletön ajatus.

Viivi ja Wagner on minulle hiukan liian fiksu ja aidosti hauska.

Salkkareissa sekä juoni että näytteleminen on ainakin joskus ja ainakin kohdittain 1800-luvun lopun puskateatterin tasoa, ja tarina on sarjakuvamainen niin ettei sillä ole oikeastaan väliä, tietääkö kuka on kenenkin kanssa naimisissa tai mitä ylimalkaan on tapahtumassa. Tapahtumat ovat joka tapauksessa täysin käsitettäviä ja henkilöhahmot sen verran pöljiä, että katsoja voi pitää itseään heitä fiksumpana.

Juuri tämä oli Dickensin oivallus, jota Orwell ei ymmärrä. Dickens mitoitti jatkokertomuksensa ja romaaninsa silloisen pienemmän porvariston maun ja ymmärryksen mukaan. Hän kirjoitti siten, että ainoa lukijaa selvästi välkympi henkilö oli kertoja eli Dickens. Ja siitä D. sai palkkion. Hän oli saman kaavan mukaan kirjoittaneen Mark Twainin kanssa maailman ensimmäinen tekijänoikeusmiljonääri.

Televisiosarjalla ei ole tekijää, kuten ei sarjakuvallakaan. – Ketään ei oikeastaan edes kiinnosta, mistä lähteestä on peräisin jokin suosikkisarja, ja vain vaaralliset kiihkoilijat seuraavat TV-sarjojen käsikirjoittajien ja ohjaajien nimiä.

TV-draama – nykyisin usein 12-osainen – on aivan eri asia. ”Karjalan kunnailla” on sellainen ja mielestäni todella onnistunut, koska siinä on vähän sellaista, mistä harmistuisi ja paljon sellaista, mistä tulee hyvä mieli.

TV-draamalla on tekijät – esimerkkitapauksessa Pölönen, ja ammattitaito näkyy. Sarjaa on vielä muutama osa jäljellä, ja nyt jo muuankin hahmo on uskottavasti lääkärin poika ei pelkästään Peter Franzen oudossa ympäristössä.

Tämä oli vastaus kysymykseen, jota olen suotta odottanut – miksi Tinttiä ei jatkettu, vaikka Aku Ankka ja monet muut jatkuvat. Tintillä oli liian selvästi tekijä, jolla oli maailmansa ja historiansa.

Tämä oli naamioitu juhlavuosikirjoitus. Topelius (Zachris) oli kaikkien aikojen paras plagioija – niin hyvä, että hän teki omakseen kaiken minkä varasti maailmalta. Parhaiten sen näkee hänen runoistaan, jotka seuraavat kuuden kuukauden viiveellä monia suuren maailman muoteja. Mutta sanomalehden jatkokertomuksen idean hän käsitti uskomattoman varhain. Ensimmäinen alkoi 1849 ja Fältskärns berättelser jo 1851. Kolme muskettisoturia oli ilmestynyt 1844, ja Dickens oli päässyt vauhtiin 1830-luvulla. Ruotsin suurin senttari Viktor Rydberg jäi jalkoihin, koska Topeliuksesta tuli myös Ruotsin suosituin kirjailija.

H.C.Andersen julkaisi satunsa vihkosina, jotka saivat satumaisen menestyksen myös käännöksinä. Vuonna 1847 hän istui Dickensillä kuin paska Junttilan talon seinässä niin että isäntäväki melkein itki ilosta, kun hän lopulta poistui maasta.

Tämä kannattaa lukea

”Viaton kunnes toisin todistetaan”.

Esimerkiksi jääkiekkoilija Karalahti.

Tuo lause ei ole oikeudellinen tai moraalinen periaate, vaan tyypillinen amerikkalaisen elokuvan nimi.

Se ei pidä paikkaansa käsitteellisesti eikä käytännössä.

”Syyttömyysolettama” eli olettamus syytetyn viattomuudesta on keskeinen oikeudenkäyntiin ja esitutkintaan liittyvä periaate. Sen keskeinen sisältö on rikosasiassa syyttäjän velvollisuus todistaa vastaaja syylliseksi. Tuomioistuin pitää vastaajaa syyttömänä, kunnes vakuuttuu todisteista ja niitä tukevista perusteluista, jolloin seurauksena on langettava tuomio.

Hokema viattomuudesta kunnes toisin todistetaan on yleisemmällä tasolla mahdoton.

Poliisi ottaa ajokortin pois heti kun autoilija puhaltaa promillet mittariin. Poliisi ottaa aseen toista ampuneelta, vaikka tällä olisi aseenkantolupa ja kuitti aseen ostamisesta. Kuka tahansa saa ottaa verekseltään eli itse teossa tavatulta murtomieheltä oman tavaransa takaisin – esimerkiksi taulutelevision, jota rosvo on kantamassa huoneistosta.

Sangen usein poliisi alkaa palauttaa anastettua omaisuutta rikoksen uhreille, vaikka rikoksesta epäilty, jonka hallusta tavarat on tavattu, olisi kiistänyt kaikki syytökset.

Tuomioistuin vangitsee rikoksesta epäillyn vaikka tätä ei ole todistettu syyttömäksi. Tuomioistuin myöntää luvan kotietsintään ja määrää omaisuutta pantavaksi takavarikkoon, vaikka vastaajaa ei ole todistettu syyttömäksi.

Esitutkinnassa kynnys on ”todennäköinen syy” ja vangitsemisen edellytys on sama.

Todennäköinen syy määrittyy suunnilleen näin: jos kaikki faktoina esitetty pitää paikkansa, on pääteltävissä, että X on syyllinen.

Faktojen todistaminen on urakka sinänsä. Todistajat empivät tai muuttavat kertomuksiaan. Joku on kuollut tai tavoittamattomissa. Jokin fakta on aidosti epävarma, kuten se, onko haulikolla tavanomaisilla hauleilla 30 metrin päästä ammuttu laukaus hengenvaarallinen. (Kohde talvivaatteissa – haulit eivät lävistä vaatteita, paitsi jos sattuu silmään…)

Syytekynnys on korkeampi, koska syyttäjä joutuu arvioimaan todistelun onnistumisen ja lisäksi tietyissä tilanteissa senkin, onko näyttöä tekijän tarkoitusperistä eli esimerkiksi tahallisuudesta.

Syyttömyysolettama ei tarkoita, että kaikkien pitäisi teeskennellä, että mitään rikosta ei ole koskaan tapahtunut. Rikos on kukaties tapahtunut, mutta on moraalisesti oikein olla nimittelemättä toisia ja väittämättä luuloa varmaksi tiedoksi.

Syytteestä aiheutuu kuitenkin monia epämiellyttäviä seuraamuksia, joita viattomalle ei koituisi. Yksi sellainen voi olla elinkeinon harjoittamisen vaikeus.

Jääkiekkoilijan tapauksessa se on jo tosiasia, että syyttäjä on todisteet läpi käytyään päättänyt syyttää törkeästä huumausainerikoksesta mutta jättänyt syyttämättä käytöstä (kokaiinivalokuva).

Poliisin ja median merkitys on joskus suurempi kuin tuomioistuimen ja tuomion.

Tieto rikostutkinnasta ja kukaties oikeudenkäynnistä vaikuttaa joka tapauksessa tuhoisasti ihmisen asioihin – vaikka häntä ”pidettäisiin syyttömänä”.

En itsekään aina muista, ketkä Kosmoksessa istuvat entiset liikkeenjohtajat on todella tuomittu, mutta tiedän että työpaikka heiltä meni, ja samalla asema ja maine.

Viranomaisten ja median välille näyttää syntyneen kilpailu. Media on tottunut tuomitsemaan ja ylistämään ihmisiä ja näyttää olevan mustasukkainen tästä asemastaan.

Nyt tilanne on karkaamassa käsistä, koska järjestyneen median ympärillä on kaikenlaista valokuvien ja videoiden levittämistä, joka on joskus harrastelijamaista ja joskus täysin edesvastuutonta.

Vaikka laki on uusi, se ei pure noihin tapauksiin.

Tulevan perjantain radio-ohjelmani yhteydessä iltapäivälehtien päätoimittajat kiistävät, että niiden toimittajat olisivat ahdistelleet Jokelan onnettomuuden uhreja.

Tätä täytyy pitää totena. Tapaus oli poikkeuksellinen ja kauhistuttava. Jos toimittajat kuitenkin turvautuivat epätavallisiin tiedonhankintamenetelmiin, sen ymmärtää tuossa sekasortoisessa tilanteessa.

Valtioneuvosto on kuitenkin asettanut työryhmän selvittämään tapahtumia ja vaikeita vastuukysymyksiä juuri Jokelan tapahtumien johdosta.

Pidän siis edellä iltapäivälehtiä viattomina, kunnes toisin todistetaan.

Väitteeni perustuivat todennäköisiin syihin ja kirjallisiin ilmoituksiin, jotka ovat nyt viranomaisten tutkittavina.

En halua tuokkanuottasille lehtien kanssa, koska pidän radio-ohjelmaa enkä käräjiä. Haluan selvittää vastuuseen liittyviä ongelmia, josta yksi on onnettomustapaukseen liittyvien tietojen salassapito, josta henkilörekisterilain mukaan ei ole paljon poikkeuksia.

Tätä ei kannata lukea

Tämän voit jättää lukematta. Olen toistellut samaa jatkuvasti, eikä asia ole mitenkään uusi.

Rangaistustason kyseleminen kansalta on turhaa. Addressien ja kuponkien kerääminen rangaistuksiin vaikuttamiseksi on median valtataistelua tuomioistuinten kanssa.

Olen ehdottomasti tuomioistuinten puolella ja mediaa vastaan.

Oikeusministeri Brax tasapainoili sievästi televisiossa vastaillessaan toimittajan kysymyksiin juuri siten kuin niihin on vastailtu noin sata vuotta.

Rangaistuksen tarkoitus on toisaalta pelottaa toisia, toisaalta estää asianomaista. Rangaistukseen sisältyy koston elementti.

Hän viittasi myös siihen, että pelotus- ja estämistoiveet eivät toteudu käytännössä.

En ole kuullut uusia ajatuksia asiasta Nils Christien 1982 (Piinan rajat) esittämän yhteenvedon jälkeen. Ne ajatukset oli kyllä esitetty myös Suomessa jo 1960-luvulla.

Taisin itse esittää yhteenvedon (Oikeus kulttuuri-ilmiönä) 1990:
Sellaista apteekkivaakaa ei ole, jolla varkautta voisi verrata pahoinpitelyyn tai alaikäiseen sekaantumista huumausainerikokseen. Edes silmä silmästä -rangaistus ei ole tasapuolinen - muinoin määrättiin raipaniskuja teon arvioidun vakavuuden mukaan. Toiset kestävät raippaa paremmin kuin toiset; jotkut eivät kestä ollenkaan.

Tuomioistuimen tehtävä on kärsimyksen anniskelu rangaistavalle. Se on pohjaltaan mielivaltaista.

Kunnon kansalaiset ja hyvät toimittajat eivät yleensä tiedä rikoksista likikään tarpeeksi kyetäkseen vertaamaan niitä toisiinsa edes saman rikosnimikkeen sisällä.

Kunnon kansalaisten ja hyvien toimittajien arviot heijastavat liikaa heidän omaa luonnettaan ja elämäntilannettaan ja ajankohtaisia tuntoja.

Tuomarit ovat tavallisia pölvästejä - tätä olen toistellut. Heillä on yksi etu mediaan verrrattuna: heitä on paljon ja he tarkastavat toistensa työn tuloksia. Niinpä rangaistusten arvattavuus on Suomessa aika hyvä.

Tuomareiden koulutus varsinaiseen tehtäväänsä on heikohko - tätäkin olen tositellut. Rangaistuksen mittaaminen ja siihen vaikuttavat seikat jäävät aika vähälle sekä opinnoissa että työssä. Tosin parannusta on saatu aikaan ja tosin en usko, että tuomareita voisi todella opettaa "tuomarikouluissa" Ranskan tapaan.

Rangaistuksista ja rikoksista on silti keskusteltava.

Lakimiehet ovat liian leuhkoja, kun eivät jaksa selittää asioita eli pitää keskustelua yllä. Se on suorastaan kieroutuma, että väitöskirjoja ja muita tutkimuksia kirjoitetaan niin paljon jokseenkin joutavista teknisistä ongelmista, jotka lainsäätäjä pyyhkäisee olemattomiin lainmuutoksella.

Lakimies on samassa asemassa kuin pappi, joka puhuu Jumalasta, johon moni ei usko. Lakimies puhuu oikeudesta, johon hän ei itse usko. - Ei usko, ellei ole aivan hupsu. Oikeus (oikeudenmukaisuus) on tavoite, johon pyritään, vaikka se ei toteutuisi. (Niin Jumalakin on.)

Kukaan ei uskalla sanoa, että esimerkiksi siveellisyysrikoksissa on se ongelma, ettei kukaan tiedä niistä mitään, koska oikeudenkäynti ja asiakirjat ovat salaisia. Siis tuomaritkaan eivät tiedä kuin vallan vähän.

Kukaan ei jaksa muistutella, että kaikesta pahuudesta ei rangaista. Kun joku klääppii lasta, istuu sitten linnassa vuoden tai kaksi ja joutaa istumaankin. Lapsen henkinen tuhoaminen armottomalla välinpitämättömyydellä tai järjestelmällisellä pahuudella ei ole rikos.

Kuka ei tunne ihmistä, jonka elämää ei olisi myrkyttänyt omaisen tai opettajan jankutus "...ei Matista ole mihinkään..."?

Avioliittohelvetti ei ole rikos - ei vaikka kärsivä osapuoli on hyvin usein lapsi. Ja sellaisessa helvetissä on aika usein kaksi osapuolta ja aika alkukantaisia asenteita.

Tämän päivän viimeinen jankutus. Tänä iltana jääkiekkoilija Karalahden asian yhteydessä kerrottiin jo, miten muutkin urheilijat ovat jääneet kiinni huumeiden käyttämisestä. Muutamaa minuuttia aikaisemmin oli kerrottu, että häntä aiotaan syyttä muusta kuin huumeiden käyttämisestä, nimittäin törkeästä huumausainerikoksesta. Sen rangaistusasteikko on henkirikosten jälkeen lakikirjan ankarimpia, minimi yksi vuosi vankeutta.

"Törkeä" ei tarkoita rikoslaissa samaa kuin kova tai kamala tai rankka. Se on eri rikos. Pahoinpitely voi olla läpsäisy. Törkeä pahoinpitely on tyypillisesti aseen käyttöä ja vakavan hengenvaaran aiheuttamista.

Lehtiin kirjoitetaan, että pitäisi antaa miehen pelata, kun ei ole vielä osoitettu syylliseksi mihinkään.

Tarkoitetaanko tässä, että jos joku nuorisotyöntekijä on syytteessä törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä, hänen olisi saatava jatkaa nuorisotyössä, kunnes juttu on ratkaistu lainvoimaisesti?

Ohje pääministerille

Tänään nauhoitimme Jyrki Kataisen kanssa pätkän "Aristoteleen kantapäähän".

Olen ajatellut, että poliitikkoja pitää kohdella ilkeästi, mutta en raaskinut, joten runsan viikon kuluttua on kuultavissa ystävällistä rupattelua. En iljennyt edes kysyä, että miten Siilinjärven pojalta luonnistui oekee savo. Mikä ettei olisi luonnistanut.

Politiikka on vaikea ammatti. En ymmärrä, kuinka he jaksavat.

Tuli kuitenkin repliikki, joka on kiirehdittävä kertomaan eteenpäin, koska Katainen esitti sen ulko-ovella mustan auton kaartaessa noutamaan saaliinsa - Kiinaan, kuulemma, ja asettuessani jo miettimään seuraavaa radiojuttua Vesa Vierikon kanssa äänikirjojen vaikeudesta ja hyödyllisyydestä.

Katainen näet sanoi arvelevansa, että Suomen sittenkin aika onnistunut innovaatiotoiminta liittyisi - musiikkiopistoihin.

Oikeastaan aivan kaikki maailmanluokan muusikot, joiden kanssa olen puhunut tästä asiasta, pitävät musiikkiopistoja suuren oivalluksena, jonka rinnalla jopa erittäin korkeatasoinen Sibelius-akatemia kalpenee.

Nyt ajatus oli, että tuota tietä kansa on muutamassa vuosikymmenessä oppinut, että "ihan tavalliset" lapset ja nuoret voivat päästä todella pitkälle. Meillähän todella on nurkat täynnä erinomaisia instrumentalisteja, laulajia ja kapellimestareita.

Olen miettinyt tuota ajatusta koko loppupäivän, enkä pääse mihinkään siinä, että tässä voi olla perää.

Todelliset innovaatiot edellyttävät ihmisiltä jännittävää hulluuden ja lahjakkuuden sekoitusta, jota tukee suhteellisen realistinen ajatus onnistumisen mahdollisuudesta.

Tiedämme historiasta, että vahvan muutoksen ajat ovat yleensä syntyneet silloin kun "asiaankuulumattomat" ihmiset pääsevät mukaan ennen etuoikeutetuille varattuun toimintaan.

Mieleeni tulee väkisin Lars Magnus Ericsson, taivaansinisen köyhä poika syrjäkulmilta, joka osasi käyttää hyväkseen kahta yhteensattumaa. Toisaalta Ruotsin kuninkallinen lennätinlaitos oli lausunnossaan todennut, ettei telefoni-keksinnölle ole käyttöä, koska se ei tuota kirjallisia muistiinmerkintöjä. Toisaalta amerikkalainen Graham Bell oli ylimielisyydessään jättänyt keksintönsä patentoimatta takapajuisessa Ruotsissa. Ja siten Ruotsi oli jo 1880-luvulla puhelinliikenteen mekka ja Ericsson kehitti kaikki tarvittavat kojeet, verkot ja keskukset ja harjoitti vientitoimintaa Venäjältä Kiinaan ja Uuten Seelantiin.

Se oli innovaatio. Puhelimen toiinta ja rakenne oli jo keksitty mutta oivalluksen kauaskantoisuutta ei havaittu.

Omassa mielessäni innovaatio on melkei patentoitavan keksinnön vastakohta.

Mutkikas tarina omasta matkapuhelimestamme ja Nokiastamme sisältää useita tällaisia onnenkantamoisia eli unissakävijän varmuudella ja melkein pelkän aavistuksen varassa tehtyjä kehitelmiä, joista ehkä tärkein oli digitaalinen vaihde.

Nyt olemme kaikki yhtä mieltä siitä, herra pääministeri, että on palvelutoiminnan innovaatioiden aika.

On satsattava lapsiin,

He sen tekevät

Teosten ja tavaroiden nimet

(Kuvassa ei lainkaan tuntematon henkilö ja yliopiston kirjaston vanhempi kirjaluettelo.)

Tekijänoikeuslain mukaan teoksen nimi voi olla suojattu joko teoksena tai sekaantumisvaaran välttämiseksi.

Kirjallista tai taiteellista teosta ei ole lupa saattaa yleisön saataviin käyttäen sellaista teoksen nimeä (…), että teos (…)helposti voidaan sekoittaa aikaisemmin julkistettuun teokseen tai sen tekijään. (Tekijänoikeuslaki 51 §)

Alan kirjallisuuden mukaan teoksen nimi voi olla suojattu teoksena. Neito kulkee vetten päällä voi olla minun esimerkkini, jonka esittää myös Haarmann (s. 255). Kivimäen esimerkki (s. 169) on Vieras mies tuli taloon.

Tekijänoikeusneuvoston on ottanut asiaan kantaa muutaman kerran.

Yleensä teoksen nimi ei ole suojattu teoksena.

Tekijänoikeuslain erikoissääntöä – yllä – sovelletaan tunnusmerkkioikeuden tapaan (Koktvedgaard-Levin). Haarmann varoo tässäkin kannanottoa mutta maininnalle annettu paino näyttäisi viittaavan siihen, että tuo tunnusmerkkioikeudellinen tulkinta ei ole hänelle vastenmielinen.

Tunnusmerkkioikeus on tavaramerkki, toiminimi ja malli. Lisäksi käsitteen alaan kuuluu ehkä erittäin vaikea alue, jonka yleisnimitys on tuotejäljittely. Kaupallisen tuotteen, joka tarkoittaa tässä tavaraa tai palvelua, jäljittely on joskus kielletty. Useimmiten rangaistusta tai vahingonkorvausta ei kuitenkaan voi tuomita, vaan tuomioistuimen keino on uhkasakko.

Markkinointirikos ja kilpailumenettelyrikos ovat vähän eri asioita. Niistä on määräykset rikoslaissa (30:1 ja 2).

Tunnusmerkin suojan saa myös rekisteröimättä eli vakiinnuttamalla, kunhan merkki on erottamiskykyinen ja se ei ole sekoitettavissa toisiin merkkeihin.

Eräät teosten nimet ovat selvästi tavaramerkkejä – esimerkiksi ”Iso tietosanakirja”.

Tunnusmerkki ei saa suojaa, jos se on geneerinen eli ilmaisee vain laatua tai vastaavaa. ”Englantilais-suomalainen sanakirja” ei voi olla suojattu nimi eli markkinoilla saa olla useita tuon nimisiä opuksia.

Kaunokirjallisuudessa teoksen nimi ”Runoja” on varmasti vapaa, samoin ”Valitut runot”. Panin Catullus-suomennokseni nimeksi ”Kaikki runous”. Osa arvostelijoista luuli, että nimi oli ”koko runous” tai ”kootut runot”, ja motkotti. Tuo nimi oli tunnetun mallin mukainen ellipsi (Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö) jonka ajatus on, että lukija täydentää sen mielessään lauseeksi.

Steinbeckin romaanin nimi on Eedenistä itään. Lukijan ei tarvitse tietää, että Kain karkotettiin (1. Moos. 4:16) paratiisista itään. Hemingway käytti hänkin raamattua, Ja aurinko nousee on Saarnaajasta, ellipsi joka kutsuu virkkeen loppua ”eikä ole mitään uutta auringon alla”.

Kun nimi jää vaille suojaa, teos yksilöidään teoksen ja kirjoittajan nimellä: Pentti Saarikoski, Runoja.

Kun kirjallisuudessa, musiikissa ja taiteissa tekijän nimi esitetään aina teoksen nimen yhteydessä, tuo edellä mainittu tunnusmerkkioikeudellinen tulkinta on tarpeeton. Sääntö teoksen nimen suojasta on myös jokseenkin turha, koska lain sekoitettavuussääntö riittää käytännössä. En ole koskaan kuullut, että kukaan olisi keksinyt vaatia lisää rahaa romaanin nimen käyttämisestä näytelmän yhteydessä, luovutettuaan näyttämöoikeudet.

Toisin sanoen keskustelu teoksina suojatuista nimistä on aika turhaa.

Ei se ketään hämäisi, että levylle tarjottaisiin aitoa kiteeläistä iskelmää Bridge over troubled water, koska sekoitettavuussääntö riittää.

Tämä kirjoitus, kuten muutamat muutkin, on tarkoitettu tavallisten lukijoiden (usual suspects) lisäksi pikku avuksi tenttiin tulijoille.

Siksi selvitän vielä taustan.

Tekijänoikeus ja patentit tulivat tavaksi ja laeiksi lopultakin aika vaivattomasti niin että viimeistään vuonna 1880 asiasta alkoi olla säädöksiä kehittyneissä maissa.

Tavaramerkkioikeuden kehitys oli hitaampaa etenkin Englannissa. Perustelu oli hyvä. Tekijänoikeus ja patentti eivät ole keneltäkään pois, koska on luotu jotain (omaisuutta) lisää. Tavaramerkki ei ole mitään lisää. Sitä tarvitaan vain väärentämisen ja petoksen estämiseen eli ettei myydä pataraudasta lyötyjä veitsiä nimellä Sheffield tai Solingen.

Tavaramerkkilainsäädäntö sitten kuitenkin syntyi. Ennen maailmassa hallimerkit eli metallileimat olivat olleet jopa pakollisia. Suomessa sellainen on Högfors – sitä käytettiin jo 1700-luvulla. Posliinissa ne olivat sangen tarpeellisia ja arvokkaita (Sèvres, Meissen, myöhemmin Rosenthal, Arabia). Alkuperäleimat on myös helppo ymmärtää (Bordeaux-viiniä Margaux – molemmat ovat alueen nimiä). Erinäisiä ongelmia aiheutui alkuperää osoittavan nimityksen muuttumisesta geneeriseksi. Nykyisin edam ja emmental ovat luvallisia juuston nimityksiä missä tahansa valmistettuina mutta konjakki ja samppanja ovat sallittuja vain tiukoin ehdoin, tietyillä alueilla.

Asianajajat – etenkin pari sukulaistani – ovat ihan iloisia siitä, että lääkevalmisteiden farmakologiset nimet ovat mahdottomia käyttää apteekeissa. Lääkkeistä on näet riittänyt riitajuttuja. Euroopassa Aspirin on suojattu tavaramerkki, Yhdysvalloissa ei. ”Mysiinit” eivät ole suojattuja mutta yhdyssana (”Doximycin”) usein on.

Tavaramerkki ei saa olla harhaanjohtava. Tuotteen nimi ei saa olla ”nestesokeri” tai sisältää sanaa ”mehu”, koska sekä sokerista että mehusta on tarkat säännöt. Muistaakseni ”tekonahka” on sekin kielletty nimitys.

Teoksen nimi saa mielestäni olla harhaanjohtava. Jos panen seuraavan runokokoelmani nimeksi ”Rotanmyrkkyä” tai ”Täystuho”, en nähdäkseni riko lakia enkä hyviä tapoja.

Ja kohtuullinen valehteleminenkin on luvallista. Aikoinaan myytiin ja luvattiin lähettää huomiota herättämättä kirjaa Täydellinen avioliitto. Luvallista. Samoin olisi sallittua julkaista ”Maailman paras keittokirja”.

Tältä osin laki toimii terveen järjen mukaisesti. Kehua retostelemista ei pidetä rangaistavana eikä edes sopimattomana. Raja ylittyy vasta kun esitetään perättömiä tosiasiaväitteitä. ”Yhdeksän filmitähteä kymmenestä käyttää Lux-saippuaa” on OK. ”L-saippua parantaa ihottuman” ei ole OK.

OK?

Konsepti, formaatti

Konseptiohjelmassa Venla palkittiin ohjelmakonsepteja. Viihdyttävää. Olin kyllä aika pahasti pihalla.

Tekijänoikeuden opetuksessa on nykyisin syytä sanoa, että ohjelmakonsepteihin eli formaatteihin ei ole tekijänoikeutta. On syytä jatkaa, että niistä maksetaan ja maksetaan paljon, täsmälleen samalla tavalla kuin valmiina ostetuista ohjelmista eli suojatuista teoksista.

Vielä voi mainita, että ellei maksa, vaan rupeaa tekemään jotain maanjussia omin nokin, saa katua. Kauppojen syntyminen alkaa jatkossa kiikastaa. Hyvin pahantahtoinen ihminen voisi pysyä kytkykaupan ja kiristämisen välimuodosta.

Juuri viihteessä ja etenkin televisiossa on erittäin paljon rahaa tekijänoikeuden tavoin käyttäytyvässä kamassa, jota tekijänoikeus ei koske.

Rajuin esimerkki on urheilu. Televisiointioikeuksista maksetaan vaikka mitä. Kisoihin ei ole yksinoikeutta, ei edes lyhytkasvuisella herra B. Ecclestonella Formula ykkösiin, vaikka onkin Englannin kolmanneksi rikkain mies.

”Ota tai jätä” sai Venla-palkinnon, varmaan ansiosta. Muistan 50-vuotiaana kuolleen Tauno Rautiaisen, joka muuten saattoi olla ilmavoimien miehiä, kuten Jaakko Jahnukainenkin. Hän toi tietokilpailut radioon ja käynnisti ne. Muistan hyvin erikoisuuden – hän oli aika häijy. Se oli siihen aikaan erikoista, kun esiintyjät yleensä kätkivät mahdollisen luontaisen ilkeytensä asiallisuuden tai makeuden alle. (Te varmaan muistatte seuraajat Timo T. Kaukosen tai peräti Jyrki Otilan.)

En tiedä vastausta tähän kysymykseen: miksi nämä muinaiset tietokilpailut tuntuvat ”oikeammilta” kuin melkein kaikki nykyiset?

Aku Ankassa (Barks) vilahtaa USA:n television kuuluisa tietokilpailuskandaali, joka tuhosi ”formaatin” pitkiksi ajoiksi. Eräässä jaksossa veljenpojat (joilla on Pelle Pelottoman keksimä laulava kissa), eivät yllättäen selviydy kysymyksestä. Eräässä toisessa jaksossa Roope pääsee kisailemaan, mutta yrittää verotussyistä hävitä. Molemmissa kysymykset on rukattu vastaajalle varmoiksi.

En tiedä vastausta tähänkään kysymykseen: miksei ei puhuta konsepti-elokuvista ja konsepti-kirjoista? Miksi siis korkeahkon taiteen puolella korostetaan omaperäisyyttä, vaikka sellaiseen ei ole mitään aihetta. Konseptin kehittäjä ja soveltaja ovat suuruuksia ja aito omaperäisyys johtaa köyhyyteen ja lääkehoitoon.

Nerokkaimmat korkeakirjailijat (esimerkiksi Paul Auster ja mielestäni myös W.G. Sebald) käyttävät hienosti konsepteja mystery (dekkari), action ja lukuisia muita, kuten vakavahenkisen elämäkertatutkimuksen konsepti. Auster julkaisi taannoin ”tutkielman” mykkäfilmin klassikosta, jota ei ole koskaan ollut olemassa. Jo Bellow ja Doctorow olivat tavattoman hyviä tässä konsepteissa seilaamisessa – mutta Suomessa siihen ei ole päästy. Meillä romaani (Tuuri – vapaussota) luetaan historiantutkimuksena ja historia (Ylikangas) romaanina.

Jos olisi pakko yrittää kirjoittaa hyvin nopeasti kasaan sievoinen summa rahaa, kirjoittaisin väärennetyn elämäkerta-tutkimuksen esimerkiksi Mika Waltarista eli sekoittaisin faktoihin pötyä.

Kari Aronpuro julkaisi yli 40 vuotta sitten runon nimellä ”Tarzanologian” kurssivaatimukset. – Pitäisi päivittää ne. Muistaakseni saksankielinen perusteos oli nimeltään ”Kun ensimmäinen huuto kajahti”.

Hm. Awareness of Gendrer Prejudice of Chimpanzees in Edgar Rice Burroughs’ Early Work…

Kyllä tuolla otsikolla saisi ainakin apurahan. – Koska se on konsepti.

Esko Kivikoskesta olisi täytynyt tehdä Helsingin Yliopiston kunniatohtori. Hän taisi olla Keskon varastolla töissä. Herra X:stä (Antero Manninen) tuli kunniatohtori, mutta ei varmaan siksi, että hän oli tietokilpailujen uranuurtaja ja sankari radiossa. Oli muuten jyry mies; ei hänen poikansa Ohto M. kyllä hänkään sijoittuisi hymypoikakilpailussa, vaikka on viisas mies.

Herrat Manninen ja Kivikoski muuten istuivat samanaikaisesti Viisasten kerhon jäseninä.

Yksi kerhon jäsenistä oli Helsingin raastuvanoikeuden oikeusneuvosmies Helge Rontu, todella viisas mies ja jokseenkin varmasti ainoa selkeä pitkän linjan vasemmistolainen koko tuomioistuinlaitoksessa sangen pitkään eli 1960-luvun lopun suureen muutokseen. Hänellä oli vähän surullinen lähtö virkakunnasta, ehkä usko, että moni muistaa enää hänen nimeään.

Ehkä viisaita ja kerhoja ei enää ole.

Se on sääli. Google ei ole tehnyt millään muotoa tarpeettomaksi triviaaliksi väitettyä tietoa.

Triviaali (suomeksi ”joutava”) tieto on kukaties tärkeämpää kuin kouluissa hankittu faktatieto. Faktat löytyvät tietokannoista nopeammin, ajanmukaisempina ja täsmällisempinä kuin muistista. Trivia (ja siihen liittyvä ilo ja innostus) tekevät ihmisestä ihmisen.

Mieleni lämpenee, kun näen kaljakapakassa leikittävän tietokilpailua. En osallistu. En myöskään pärjäisi.

Tietotekniikan turmiollisuudesta

Mietteeni pankkien tuhosta ja tietotekniikasta on fantasia eli mielikuvituksen tuotetta, mutta yhteydet tosiasioihin eivät ole tahattomia.

Markku Kuisman kirja Kahlittu raha, kansallinen kapitalismi. Kansallis-Osake-Pankki 1940-1995. (Helsinki: SKS, 2004, 679 s.) oli vuoden hienoin tietokirja ja tunnustettiin sellaiseksi heti paikalla. Luin sen tuoreeltaan kiihtymyksen ruusut poskilla.

Kun tilaajaa ei enää ollut olemassa, kirjoittajalla oli huomattavan vapaat kädet. Lisäksi Kuisma on eteväksi tunnettu henkilö ja hänellä oli mainio arkistomateriaali käytettävissään.

Suosittelen kirjaa kaikille niille, jotka miettivät, mitä meille oikein tapahtui 90-luvun alussa ja luullakseni kohta uudelleen.

Suosittelen kirjaa myös niille, jotka aidosti haluavat ymmärtää talouselämää, siinä toimivia ihmisiä, heidän ylimielisyyttään, ajattelemattomuuttaan ja toimintatapoja. Ennen lukemisen aloittamista on ehkä viisasta tarkistaa sydämen tahdistimen toimivuus.

Pankkikriisi on niin suuri kokonaisuus, että tuo 679 sivua on vasta riittävä alustus asiaan. Säästö- ja osuuspankeista on muuten julkaistu uusia, hyviä historioita, vaikka ei näin hyviä.

Tietotekniikkaa koskeva aforismi eli otsikko on syntyisin Kuisman kirjasta.

Kun KOP otti käyttöönsä kunnon tietokoneet, kirjan mukaan pankissa todettiin johtokunnan tasolla, että bitit ovat markkoja ja informaatio jyllää.

Jossain vaiheessa kävi sitten ilmi, että hienosti parantunut, suorastaan mainio liiketoiminnan tulos oli eräin osin tietojenkäsittelyn aiheuttama. Kun rahat oli ennen laskettu iltaisin ja öisin pääkonttorin johdolla, ATK tuotti nyt joka päivä tiedot käsin koskematta.

Pankin menestystä ajatellen hirvittävän myöhään havaittiin, että kassavirrassa olivat mukana myös mm. Helsingin konttoreiden jokailtaiset keskinäiset tilisiirrot, jotka siis ovat pankin liiketoiminnan kannalta samaa rahaa useaan kertaa laskettuna.

Nolo tapaus, etenkin siksi, että huijarit keksivät minuuttirahan vasta kun pankki oli jo tehnyt oman virheensä. ”Liikevaihtoa” tai kassavirtaa sai kätevästi aikaan siirtämällä tosiaikaisesti esimerkiksi miljoonan markan summaa kahden tai kolmen yhtiön kesken riittävän ahkerasti.

(Tapahtumasarja on tietysti monimutkaisempi; kehotan perehtymään kirjaan ja valitan, etten voi esittää sivunumeroita, koska olen antanut niteen ystävälle lainaksi ja en viitsi lähteä hakemaan sitä kirjastosta, etenkään kun olen vakuuttunut tämän näkökohdan omakohtaisen tarkastelun terveellisyydestä oppimisen ja pois-oppimisen kannalta.)

Minuuttiraha-termi taisi tarkoittaa sitä, että varhaisessa vaiheessa tietokone leimasi tilitapahtumat vain minuutin tarkkuudella. Minuutissa rahasumman kuitenkin ehti panna ja ottaa tililtä monta kertaa.

Nämä ovat siis menneisyyden muistoja. Nykyisyyttä sitä vastoin on se, että tilisiirrot pankkiryhmien välillä viipyvät edelleen sen perinteisen 2 – 3 vuorokautta.

Arvaako kukaan, mikä taho saa korko- ja likviditeettihyödyn?

Autan vähän: ei pankin asiakas.

Tuli vain mieleen, kun pääministeri Vanhanen lähtee nyt Microsoftin vieraaksi Ameriikkaan. Kaunis ele sinänsä, mutta sikäli kuin olen ymmärtänyt, Yhdysvalloissa jatkuu taistelu siitä, hoitavatko maksuliikenteen jatkossakin pankit vai tieto- ja tietoliikennetekniikkayhtiöt. Päivittäinen rahaliikenne on sitä luokkaa, ettei koneessani ole tarpeeksi monta nollaa sen summan ilmoittamiseksi.

Ajatus on kuitenkin huvittava: jospa maailman rahaliikenne olisi joskus yhtä reikäinen kuin Microsoftin softat?

Minulla on jo yksi kultaraha siltä varalta, että todellinen tietojenkäsittely toteutuu. Lisäksi olen varannut sardiinirasioita ja rautalankaa. Polkupyöräkin voisi olla hyvä. Ja ehkä rynnäkkökivääri, esimerkiksi Uzi.

Epäoppiminen

Kuvassa on separaattori, joka muutti Suomen maisemaan ja elinkeinoja valtavasti. Siirryttiin karjatalouteen ja säästettiin naisten työaikaa ja voimia.

Vielä omina nuoruusvuosinani mustalaispoika (silloin käypä nimitys) valitti käräjillä, että tappelukaveri oli lyönyt häntä separaattorin veivillä, kun vieläkin luki otsassa että Alfa Laval.

Tänään aamulla radiossa keskustelemme kouluista ja oppimisesta. Olen viehättynyt poikani kertomasta, että yksi opettajain koulutuksen ongelmista on estää koulutettavia jäljittelemästä omia muinaisia opettajiaan.

Tämä on myös simputuksen ja työpaikkakiusaamisen ongelma. Ihminen ei yleensä usko käskyjä eikä järkeviä perusteluja, jos hänen mielensä perällä jo on käyttäytymismalli.

Koulukiusaajista osa on entisiä koulukiusattuja. Pelottavan suuri osa rikoksentekijöistä on entisiä rikoksen uhreja. Vanhempien juopottelusta vaurioituneet lapset sortuvat itse helposti alkoholismiin. Ja niin edelleen.

Mitä asiantuntevampi organisaatio on, sitä enemmän se joissakin tapauksissa vastustaa muutoksia.

Viittaan omiin kokemuksiini siitä, miten koville otti ennen kuin ylimmissä tuomioistuimissa vakuututtiin siitä, että lyijykynä (Koh-I-Noor) ja kirjoituskone (Remington) eivät ole lyömätön pari, vaan että outo ja vaivalloinen ”tietokone” voisi olla harkitsemisen arvoinen vaihtoehto asiakirjoja tehtailtaessa.

Olin vastaan. Ei minulta kyllä kysyttykään. Kansliapäällikkönä silloin toiminut Anja Tulenheimo-Takki toteutti muutoksen määrätietoisesti.

Käännyin tietokoneuskontoon vasta 28.1.1990. Toin kotiin mikron ja muutamia lerppuja ja aloin opetella.

Amerikkalaisten joskus käyttämä unlearning taitaa valitettavasti olla tutuin moonilaisten kirjoituksista, mutta joskus sillä tarkoitetaan paradigman murrosta. Tuttu se on musiikista ja urheilussa, jossa lahjakkaat aloittelijat pannaan joskus aloittamaan harjoittelu uudelleen alkeista.

Sony vastusti henkeen ja vereen Walkman-nimellä tunnettu nauhuriaan, koska se ei ollut nauhuri. Sillä ei voinut (alkujaan) äänittää. Vanhan perustaja-johtajan (Masaru Ibuka) innostuminen äänenlaadusta pakotti vastahakoisen yhtiön myymään näitä itse kelvottomina pitämiään laitteita.

Insinöörien piti siis unohtaa, mitä ”nauhuri” tarkoittaa ennen kuin vakava kaupanteko pääsi alkamaan.

Kuuluisia esimerkkejä epäoppimisesta ovat IBM:n itsevaltainen johtaja Watson 1943 (”Maailmassa tarvitaan kaikkiaan noin viisi tietokonetta”) ja Albert Einstein 1932 (”Mikään ei viittaa siihen, että ydinenergiaa voitaisiin käyttää – sehän edellyttäisi atomiytimen hajoamista”) ja Ken Olson, Digital Equipment Corp. 1977 (”Siihen ei ole mitään tarvetta, että ihmisillä olisi tietokone kotona”).

Näitä koottuja typeryyksiä on kirjallisuus täynnä. Pointti on kuitenkin se, että jotkut onnistuvat jotenkin purkamaan vakaumuksiaan. Kaikkein pahiten käy luonnolle se, että joku täysin asiantuntematon tohelo osoittaa ratkaisevan virheen päättelyssäni. Kokemuksia riittää.

Pitäneekö paikkaansa – erään teorian mukaan Ruotsin vuosikymmeniä Tukholman edustalta jahtaamat neuvostoliittolaiset sukellusveneet olisivat olleet minkkejä ja hylkeitä. Merivoimissa tämä ajatus oli hylätty naurettavana jo 1980-luvun alussa. Miehet oli koulutettu kuuntelemaan sukellusveneitä, ei eläimiä.

Kun kello vaikeni

Luin suuresti arvostamani Skepsis r.y.:n verkkosivuja.

En irvi. Pseudotieteen karhaaminen on kiitoksen ansaitseva urakka, jos nyt satunkin olemaan heidän kanssaan eri mieltä eräiden uskonnon piiriin kuuluvien asioiden kategorioimisesta.

"Kun kello pysähtyi" on muuan perinteinen telekinesis-ilmiö. Todisteita sellaisesta ei ole löydetty - siis että kello pysähtyisi äidin piirongin päällä kun lapsi menettää henkensä toisella puolella maapalloa, tms.

Itse suhtaudun pysähtyneisiin kelloihin joko vetämällä sellaisen tai vaihdattamalla uuden pariston. Toimiin en ole havainnut liittyvän metafyysisiä ulottuvuuksia.

Sitä vastoin saatoin loppuun kuukausia kestäneen kaupanhierontani Lippulaivassa toimivan kellokauppiaan kanssa, ja olen aivan mieltynyt Tissotin kelloon, jonka nimi on Silen-T.

En mieltynyt kosketusnäyttökelloihin, kun ne tulivat kauppoihin pari vuotta sitten, vaikka ne näyttävät menestyneen.

Tämä toimii värinällä samalla tavoin kuin monet matkapuhelimet. Säädettynä herätysaikana kello värisee ranteessa kokeiluni mukaan riittävästi.

Kellonaika on luettavissa tietysti katsomalla mutta myös painamalla kruunua ja tunnustelemalla sormin. Tuntiosoitin täristää jatkuvasti ja minuuttiosoitin pulsseina. Tietyissä tilanteissa minuutit kykenee laskemaan, mutta tavallisesti taulua ympäröivän renkaan kohokuviot riittävät.

Epäilen että laite on suunniteltu näkövammaisille.

Innostuin kuitenkin siitä määrättömästi, koska kellon katsominen on niin raju sosiaalinen signaali. Se on melkein yhtä vahva kuin matkapuhelimen rassaaminen kokouksessa.

Ennen vanhaan pitäjänmiehet saattoivat "äänestää" vaalisaarnatilaisuuksissa tuijottamalla taskukelloa, kuuntelemalla mahtoiko se lainkaan käydä ja vielä ravistelemalla sitä mahdollisimman näkyvästi.

Nyt on siis teknisesti mahdollista selvittää, kuinka paljon on jo myöhässä, purkamatta katsekontaktia keskustelukumppaniin tai puheenjohtajaan.

Olen seurannut pitkälle kehittyneitä tapaamistekniikoita. Syvästi arvostamani Heikki A. Reenpää oli äärettömän etevä aloittamaan liukumisen kohti kirjoituspöydän kulmaa ja seisaalleen nousemisen ennen kuin kävijä oli ehtinyt pyytää rahaa. Suuresti arvostamani, kilpailevaa yhtiötä edustanut Hannu Tarmio, joka tulee mukaan huomiseen radio-ohjelmaani, oli kehitellyt vastakohdan. Hän osasi katsoa herttaisesti silmiin ja käyttäytyä aivan kuin maailmassa ei olisi kiireen kierämää ja ikään kuin hän olisi tässä paikalla varta vasten toteuttaakseen kävijän pienimmätkin toivomukset. Tästä huolimatta tai tämän takia kävijä löysi itsensä käytävästä ennen kuin oli ehtinyt pyytää rahaa.

Luullakseni näitä todella hyödyllisiä taitoja ei opeteta kursseilla. Sääli.

Tiedän että oikean ajan selvittämisestä vielä mainitakseni matkapuhelin ajaa periaatteessa saman asian, mutta matkapuhelimen pitäminen pöydällä ei ole oikein sopivaa, ainakaan hautajaisissa ja muistotilaisuuksissa.