Menneisyyden hirmut

Paasikivi oli siinä iässä, jossa kunnon miehet alkavat kuolla kupsahdella, kun Suomi itsenäistyi. Hän oli syntynyt 1870.

Hänen ajattelunsa ja tunteensa olivat kokemuksista ja kirjoista, jotka olivat kertyneet hyvän Venäjän keisarikunnan aikana, ennen sortovuosia. Hän oli Snellmanin oppilas.

Tai ehkä hän oli Aleksis Kiven avioton poika. Olisi voinut olla. Yksi seitsemästä veljeksestä.



Kekkonen oli hyväkuntoinen, joskin alkoholisoitunut 39-vuotias, kun Talvisota syttyi.

Hänen kyvyilleen ei ollut käyttöä.

On kovin yksinkertaista sanoa häntä opportunistiksi. Ehkä on oli vanhemmat rintaupseeripolven tavoin toiminnan mies, ja sellaisena kovaotteinen.

Upseeri hän ei ollut.

Kyllä se varmasti oli kova paikka, varsinkin kun velimies Jussi kunnostautui ja keräsi sankaruuden mainetta ja jatkosodassa kerättiin kentältä sotasokeana.

Melkein kaikki Kekkosen poliittiset vastustajat olivat rintamaupseereita, pahimmillaan sellaisia kuin Leskinen, Varjonen ja Hetemäki, jotka olivat oppineet sanomaan vaikka pirulle kädestä päivää.

Hetemäki oli henkilö, josta saa käsityksen katsomalla frakkikuvan kunniamerkkejä - VR 4 ja 3 sekä sellaisinaan että tammenlehvien kera.

Tämä on tietenkin kannanotto "rähmälläänolon aikakauden" haastamiseen historian tuomiolle.

On hyvä, että aarnihaudat avataan. Tukittavaksi asetettava aikakausi ei kuitenkaan ole "stalisnistien aika", vaan 1891-1991.

Siinä riittää tutkimista.

Lähtökohtana on maan ensimmäinen rähmällään olija ja takinkääntäjä Paasikivi, jonka ansiot ovat valtavat. Paasikivi oli myöntyväisyysmies 1900-luvun alussa ja jollain ihmeellisellä tavalla hän osasi olla sotkematta itseään Saksaan.

Kekkosen erinäiset tempaukset saattoivat johtua hänen erikoisista elämänvaiheistaan, mutta nyt ei saa unohtaa, että Kekkosen presidenttikausi 1956-1982 sisälsi valtavan erilaisia kausia.

Emme tiedä vielä emmekä ehkä saakaan tietää, millä kaikella Neuvostoliitto painosti. Ajoittain painostus oli julmaa, kuten 1958 ja Beljakovin ollessa suurlähettiläänä 1971. Tuohon aikakauteen sisältyvät Unkarin kansannousu, Berliinin kriisit, Tshekkoslovakian murskaaminen 1968, Vietnamin sota...

Koko ajan maassa oli viides kolonna eli se kommunistien osa, joka oli valmis maanpetokseen milloin tahansa.

En tiedä, sopiiko tämä Kekkoseen, mutta tykistökeskityksen aikana viisas ihminen on erittäin rähmällään.

Se on oikeastaan aika hyvä asento, koska katsojan on vaikea päätellä, mihin suuntaan makaaja ponkaisee.

Ennen Kekkosen valtakautta meillä oli 20-luvulta alkaen politiikassa, elinkeinoelämässä ja kulttuurissa poteroon kaivautumisen aika. Sieltä sitten ammuskeltiin.

Kiertävä kivi

Pitkäsiima on selvitetty,
madotettu,
valmis.
Kun aloitin. - Siitä on jo vuosia. -
Se oli levällään täältä saunalle,
500 koukkua
ja muurahaispesä.

Olen laskenut verkot kaivoon.
Haluan saaliiksi sieltä juuston.
Meidän porakaivo on
tyhjä puu väärinpäin.
Sen hiukset ulottuu maan ikeniin.
Me saamme siitä vettä ja
siitä tulee meihin mullan maku.
Vesi kihoaa ja

taivas on taikurin viitta
kun se kiirehtii
aina minun nukkuessa ylitse
kainalossa se juusto!

(J.K.: Linnusta länteen. WSOY 1985)

Navigoi kotiin

Navigaatttorin idea on vielä vähän keskentekoinen. Mainio asia se on, että löytää johonkin. Varsinkin jos on menossa sinne.

Aloin vain hahmotella, millainen olisi historiallinen navigaattori, koska olen jo miettinyt kovasti historiallista puhelinluetteloa. Olisi hauska soittaa puhelimiin, jotka eivät enää vastaa, koska niitä ei ole enää olemassa. Kauhava 1 oli Ahopellon leipomo. Helsingissä oma numeroni kotiin oli (09) 712461, kun asuimme Kolmannella linjalla, lähellä Oivaa ja Klaavaa. Muutimme sieltä 1973. Kävin katsomassa verkkopalvelusta että tuo hyvä numero on edelleen vallan käyttämätön.

Olen käynyt muutamassa kerrostalon rappukäytävässä toteamassa, onko talossa samat asukkaat kuin 1960-luvulla. Toisessa oli yksi sama nimi ja vielä oikeassa kerroksessa. Ei se ole kumma. Ei tuo ole aika eikä mikään.

Pienemmissä kaupungeissa 50 vuotta samassa osoitteessa lienee jokapäiväistä ja maalla melkein sääntö. Osaan suoralta kädeltä luetella pari kymmentä ihmistä, jotka ovat asuneet samoilla sijoilla 80 vuotta ja kolme, jotka ovat asuneet 90 vuotta. Luetun perusteella tiedän, että täällä Kirkkonummella on muutamia rakennuksia, joissa on asunut sama suku aina alenevassa polvessa satoja vuosia – mutta siinä törmätään jo määrittelykysymyksiin. Paraskaan talonpoikaistalo ei elä paljon yli 200 vuoden, enkä todellakaan tiedä ketään, jolla ei olisi komeassa kodissaan tapetteja, lämpöeristeitä, vesijohtoa ja viemäriä. Ja maalia seinissä. Ja läkkipeltiä katolla.

”Helsingin korttelit kertovat” –kirjat olivat oikean suuntainen ajatus, mutta tietysti luvattoman suppeita. Paikan henki – genius loci – oli jo roomlaisten hyvä tuttu, eikä kukaan sano hiukan riemastumatta, kun tulee puhee vaikka Messeniuksenkadusta, että on asunut niillä nurkilla.

Kiitos uupumattomien viranomaisten ja entisajan talonmiesten kaikkien talojen kaikista asukkaista on olemassa kirjanpito. Kävin katsomassa väitöskirjaani varten puhelinyhdistyksen arkistosta aineistoni eli Suomen itsenäisyyden ajan korkeimman oikeuden kaikkien jäsenten kotiosoitteet. Joku tutkijakollega oli väittänyt, että herrasväki miehitti Helsinkiä valikoivasta. Kun tutkin menneisyyden verokalenterit ja kunnallisveroäyrit, jouduin toteamaan, etteivät korkeimman oikeuden jäsenet olleet yleensä herrasväkeä. Etenkin 1920-luvun lopulla ja sotien jälkeen 70-luvulle asti useiden ansiot olivat järkyttävän pienet, kun vertasin niitä tilastollisista vuosikirjoista esiin kaivamiini oppikoulun lehtoreiden palkkoihin ja tiettyjen listaamieni asianajajien tuloihin.

Tosin olen oppinut jo varhain lapsuudessa, etteivät verottajan selville saamat tulot kerro kovinkaan paljon. Koska verotoimisto oli meidän talossamme, tulin perehtyneeksi erinäisiin taloudellisiin tietoihin, jotka oli merkitty käteviin kortteihin. Isäni, joka oli verotoimiston pomona, oli paljon poissa, ja mistäpä hän olisi tiennyt, että avaimet sopivat jännittävästi yllättäviin oviin ja pitihän minulla olla sopivaa ajankulua, kun kävin koulupoikana verotoimistossa iltaisin tupakalla.

Luulen unohtaneeni mainita tästä asiasta isälleni, mutta rikosoikeudellinen näkökohta on tuskin enää ajankohtainen, koska jokseenkin kaikki verovelvollisina 1950-luvun lopulla oman kortitetut ovat kuolleet tai sitten kirjaimellisesti vaihtaneet seurakuntaa.

Tuomareiksi päätyvät usein ihmiset, joilla on jotain tunnollaan, samalla tavalla kuin lastenhoito vetää puoleensa henkilöitä, jotka totisesti eivät pidä lapsista.

Isoisän talossa huolellisimmin vartioitu paikka oli komero, jossa säilytettiin puhtaita kalsareita. Koko talohomma liittyi kauppalahankkeisiin ja jokseenkin sitoviin varauksiin, joita yritykset olivat tehneet. Siihen missä oli kirjakauppa ja osa olohuonetta oli määrä muuttaa pankin, ja kassaholvi oli tietenkin kiinnitetty peruuttamattomasti sementtiin rakennusvaiheessa. Kun pankkia ei koskaan tullut ja holvi oli suunnattoman paksun teräsovensa ja valtavan lukkolaitteen takia hankala olemassa, sitä käytettiin siis liinavaatevarastona.

Täytyy muistaa ottaa kassiin talon pohjapiirros, jonka olen laatinut. Muistan monen vuosikymmenen ajalta aika hyvin jokaisen huoneen ja huoneiston ja myös kaapit ja komerot ja mitä niissä oli. Äiti voisi nyt täydentää aikavälin 1938-1958.

Vuokrahuoneistoissa, joita oli lapsuuteni aikana kaksitoista ja lisää tarpeen mukaan, asui juopottelevia lentäjiä ja raittiusmielisiä lehtoreita ja lisäksi muutamia juopottelevia lehtoreita. Raittiushenkisistä lentäjistä en muista kuulleeni.

Syy oli selvä. Vuokrahuoneistojen tarjonta ei ollut hääviä suomalaisessa kirkonkylässä, jos siis puhutaan keskuslämmitystaloista.

Isoisä ei saanut haluamaansa rakennuslupaa 1937, ja oli seuraavat 50 vuotta hiukan viileissä väleissä etenkin kunnassa valtaa pitävien Virrankosken ja Isosompin sukujen kanssa, unohtamatta muutamaa Pernaata ja Sippolaa. Niinpä talo oli hiukan tulkinnanvaraisesti kaksi ja puolikerroksinen tai kolme ja puolikerroksinen. Joka tapauksessa kellaritiloissa oli merkilliset kapeat ikkunat ja ne olivat lämmitettyjä, ja ullakko taas oli ikään kuin keskentekoinen; siihen olisi voinut rakentaa kerroksen lisää.

Taloa ei enää ole. Sen paikalla on halpahalli. Ehkä niin on parempi.

Suhtaudun surullisesti ihmisiin joilla ei ole unien kotia. Gaston Bachelard väitti, että lyyrikoksi saattaa päätyä, jos viettää lapsuutta talossa, jossa on kellari ja ullakko. Kellarissa istutaan murehtimassa ja ullakolla lennättämässä ajatusta ja kynää.

En usko, koska olen tietääkseni sukuni ainoa kantakirjaan merkitty runoilija, mutta tietääkseni kaikki suvun jäsenet ovat kukin vuorollaan pakoilleet velvollisuuksiaan sekä kellarissa että ullakolla.

Haluan kuitenkin tuoda esiin tämän ongelman, joka rehottaa myös tässä talossa. Olen asunut tässä vasta 34 vuotta enkä vieläkään käsitä, mitä tämä tällainen meininki on, ettei ole kellaria eikä vinttiä. Epäilen että se on Alvar Aallon vika, vaikkei taloni tietenkään ole kenenkään kuuluisan arkkitehdin suunnittelema, vaan 70-luvun muotia.

Ikuinen kunnia suuren isänmaallisen sodan arkkitehdeille! Niin sanottu rintamamies talo oli lämpötaloudellisesti nerokas ja joustavuudeltaan ylittämätön ja lisäksi se oli suunniteltu moitteettomien psykoanalyyttisten oppien mukaan, das Es kellarissa, ja yliminä kylmässä ullakossa.

Jo vain ennen osattiin.

= = =

Ai. Käytin paljon aikaa selvittääkseni, mitä tarkoittaa THT ja päivämäärä esipaistetussa leivässä (Piekka, Myslileipä). Se päivämäärä on ostaessa yleensä ohi. Epäilen että se on tullihallitus ja maahantuonti eli pakasteesta sulatus.

Mutta kauanko se säilyy paistamiskelpoisena?

Vaihtari: FoxIt -ohjelmasta on päivitysversio, joka osaa nyt Acrobat-tyyppisen haun -määritellyt hakemistot ja siitä sitten tulos.

= = =

Kuvassa norsunluutorni.

= = =

Ystäväni Martti Mäntylä on kirjoittanut blogiinsa tarinan Golo Mannin Saksan historiasta (Deutsche Geschichte). Tuo kirjoitus näyttää tulevan oudosti lähelle asioita, joiden pinnalla olen kirjoittanut viime aikoina.

Se oli vääntöä, kun saimme aikaan HIITin yhteistyön Berkeleyn kanssa 2000-luvun alussa. Ja nyt yhteistyöpohja on entistä vakaampi.

Tämä tiedotusasiana, että sellaisia tietotekniikan professoreita on olemassa, jotka ovat sisällä Yhdysvaltojen lisäksi Saksan kulttuurissa, sekä puhuttuna, laulettuna että soitettuna.

Erään hupsun muisto

Koulukirjoissa kerrottiin ennen, miten marsalkka Suvorovin arkku ei mahtunut kirkon ovesta ja papit ärjyivät kantajia takaisin. Nämä karjuivat, että Suvorov ei peräydy, nostivat ruumisarkun suorille käsille ja toivat sisään. Saattoivat siinä hiukan pihtipielet rutista. Ja papit.

Suvorov muistetaan, jos lainkaan, Napoleonin Italian armeijan voittajana.

Aikalaiset pitivät häntä luultavasti aiheellisesti enemmän kuin hiukan hulluna. Stalinin aikana hänet ympäröitiin silmittömällä kultilla. Siitä huolimatta hän ehkä oli yksi kaikkien aikojen nerokkaimmista sotapäälliköistä.

Hänen sotaliikkeitään pidetään lievästi sanottuna omituisina. Mutta jos hän olisi ollut kiinalainen, hänen monista sotaretkistään olisi kirjoitettu Harvard Business Schoolissa kasa väitöskirjoja.

Suvorov, jota pahat kielet ovat panetelleet suomalaissyntyiseksi ja jopa kieltämme ymmärtäneeksi, tallusteli ainakin pariin otteeseen Itä-Suomessa musikan kamppeissa ja kirjoitti Haminasta, että tästä kurjasta maasta hän ei keksi mitään hyvää sanottavaa.

Hänen muistomerkkinsä on Lappeenrannan Linnoitus, jota oli tietysti rakennettu myös aikaisemmin ja myöhemmin, Taavetin linnoituskaupunki, Kyminlinna sellaisena kuin se nyt vilahtaa auton ikkunoista, sekä neljä kanavaa Saimaalla.

Hän joutui suunnittelemaan linnoitusvyöhykkeet valloitettuun Itä-Suomeen Ruotsin varalta. Ruotsin pahoja aikeita ei tarvinnut epäillä. Niitähän oli.

Saamaansa tehtävää Suvorov piti karkotuksena ja rangaistuksena.

Olen joskus ajatellut, että samanlaisia mietteitä saattoi olla Andrei Ždanovilla 1945, kun hänet komennettiin Helsinkiin johtamaan ns. Liittoutuneiden valvontakomissiota. Tehtävä oli kyllä niin vaatimaton, että vain tietty suomalainen hulluus estää näkemästä sitä. Ja se ajatus, että hänen tehtävänään olisi ollut panna pystyyn vallankaappaus, ei saa tukea tosiasioista. Hänhän suvaiisi kuolla sydänkohtaukseen 1948.

Suvorovin komennossa oli rakennustöissä 1791-1792 40 000 sotilasta ja vankia.

Linnoitustyöt ennakoivat melankolisesti ensimmäisen maailmansodan "patteritöitä", joista äidinisälläni oli hurjia juttuja. Niitäkään Helsingin suojaksi erittäin suurella rahalla ja taidolla rakennettuja linnoituksia ei koskaan tarvittu. Edes punakaarti ei hoksannut puolustautua niissä saksalaisten edetessä Kirkkonummelta Espoon läpi rautatietä pitkin.

Isoisän porukassa eräs mies menetti peukalonsa vedonlyönnin vuoksi. Vedon hän tosin voitti, koska ei tosiaan liikauttanut lihastakaan koko työpäivän aikana, mutta kun hän oli sattunut asettumaan nojaamaan rautakankeen, kinnas peukaloineen jäätyi kiinni.

Epäilen että alkoholilla oli vaikutusta asiaan.

Isoisä oli kokenut mies. Ennen näitä Helsingin Mosapakan ja Buutbyyn patteritöitä hän oli ollut Muurmannin radalla ja tienannut vallan hurjast, kun heidän porukkansa veti ratakiskot järven jäälle. Työ kävi sutjakasti, eivätkä rakentajat tietenkään olleet runoilijainkin myöhäiseksi todistaman Lapin kesän viimein koitettua tavoitettavissa.

Suvorovista olisi kiusallisen paljon kirjoja Kansalliskirjaston Slavicassa. Suomeksi on Kauko Rekola kirjoittanut hänestä vuonna 1989.

Niin - Suvorov oli generalissimus. Seuraava sen tittelin käyttäjä olikin sitten Stalin.

Kaikkien kansanmurhien äiti

Kuvassa värillä esitetty ne maat, joissa on julkisesti ja virallisesti pidetty todistettuna, että turkkilaiset surmasivat 1915-1916 ennennäkemättömän määrän armenialaisia siviilejä.

Suomi ei lukeudu niihin maihin, mutta on kyllä EY:ssä ollut samassa rivistössä.

Siis Miksi Orhan Pamuk pantiin vankilaan ja eräs toinen näkyvä henkilö ammuttiin, kun he olivat maininneet armenialaisiin sata vuotta sitten kohdistuneen kansanmurhan?

Turkin rikoslaissa on pykälä, joka kieltää tällaiset puheet. EY on kehottanut Turkkia poistamaan sen pykälän.

Ja nyt tuli tupenrapinat, kun amerikkalaiset poliitikot jälleen, Bushin liikuttavista vetoomuksista huolimatta, mainitsivat tuon tapahtuman.

Turkkilaiset itse sanovat täysin loogisesti, että ensinnäkään mitään kansanmurhaa ei ole koskaan tapahtunut, toiseksikaan he eivät sitä tehneet ja kolmanneksi he eivät mahtaneet mitään sille.

Mahdollisesti armenialaiset, jotka ovat pahoja ja ilkeitä ihmisiä, kansanmurhasivat itse itsensä saattaakseen turkkilaiset pahaan valoon.

Armenialaiset ovat kristittyjä, turkkilaiset muslimeja.

Lisäksi turkkilaiset ovat perinteisesti sanoneet, että näissä murhissa, joita ei tapahtunut, ei kuollut yli miljoonaa ihmistä, vaan korkeintaan 300 000, ja hyvä olikin, että heistä päästiin, koska he olivat pahoja ja ilkeitä ihmisiä.

Asia on niin arka, että jopa Wikipediasta löytyy hiukan etsimään ennen kuin asia löytyy hakusanalla Armenian genocide. Hakusanan genocide kohdalla on kaikkea muuta, mutta tähän asiaan vaikeasti havaittava viittaus. Ranskankielinen asiaa koskeva artikkeli on olennaisesti toisen sävyinen kuin amerikkalainen, ja molemmat poikkeavat saksankielisestä.

Minulla on pari kirjaa näistä tapahtumista. Käsi sydämelle: en ymmärrä, miten joku väittää vastaan. Tosin kansanmurhien rakenteeseen kyllä kuuluu tosiasioiden kieltäminen.

Wikipedian tiedot ovat olennaisesti oikeita. Itse asiasta ei ole ollut mitään järkevää epäilyä sitten vuoden 1915. Lukumääristä ja edesvastuullisista on väitelty lännessäkin. Mutta paikalla olleet vihollisvaltioiden edustajat eli saksalaiset ja englantilaiset raportoivat asiasta yhtäpitävästi ja kauhistuneesti ja toimittivat länteen satoja valokuvia ja detaljitietoja.

Onko asia tärkeä? Tavattoman tärkeä.

Hitlerin puhetta ei ole todistettu sitovasti aidoksi, koska muistiin merkitsijä kuoli sodassa, kuten monet muutkin. Mutta Saksan arkistoissa on tällainen asiakirja:

Mitschrift einer Ansprache Hitlers vor Offizieren der Wehrmacht, 22. August 1939

Unsere Stärke ist unsere Schnelligkeit und unsere Brutalität. Dschingis Chan hat Millionen Frauen und Kinder in den Tod gejagt, bewußt und fröhlichen Herzens. Die Geschichte sieht in ihm nur den großen Staatengründer. Was die schwache westeuropäische Zivilisation über mich behauptet, ist gleichgültig. Ich habe den Befehl gegeben – und ich lasse jeden füsilieren, der auch nur ein Wort der Kritik äußert – daß das Kriegsziel nicht im Erreichen von bestimmten Linien, sondern in der physischen Vernichtung des Gegners besteht. So habe ich, einstweilen nur im Osten, meine Totenkopfverbände bereitgestellt mit dem Befehl, unbarmherzig und mitleidslos Mann, Weib und Kind polnischer Abstammung und Sprache in den Tod zu schicken. Nur so gewinnen wir den Lebensraum, den wir brauchen. Wer redet heute noch von der Vernichtung der Armenier?

”Voimamme on nopeutemme ja armottomuutemme. Tshingis-kaani surmasi miljoonia naisia ja lapsia vakain tuumin ja ilo sydämessään. Historian näkee hänessä vain suuren valtioiden perustajan. Minulle on yhdentekevää, mitä heiveröinen länsi-eurooppalainen sivilisaatio minusta ajattelee. Minä olen käskenyt – ja jokainen joka arvostelee tätä sanallakin ammutaan – että sodan päämäärä ei ole jonkin linjan saavuttaminen, vaan vastustajien ruumiillinen tuhoaminen. Siksi olen käskenyt SS Totenkopf-joukkoni toistaiseksi vain idässä surmaamaan armottomasti ja säliä tuntematta puolalaissyntyiset ja puolankieliset miehet, naiset ja lapset. Vain siten saavutamme elintilan, jota tarvitsemme. Kuka enää puhuu armenialaisten tuhoamisesta?”

Sitä on sitten arvailtu, saiko Hitler ajatuksensa juutalaisten ja monien muiden kansojen täydellisestä tuhoamisesta turkkilaisilta. Voi olla.

Stalinista en tiedä. Hän oli kiinnostunut vähemmistökansallisuuksista itse gruusialaisena (Georgia) eli Transkaukasiasta kotoisin olevana. Siellä oli paljon armenialaisia, joita pidettiin pahoina ja ilkeinä ihmisinä.

Amerikkalaisten kannanottoihin vaikuttaa tietysti vaikutusvaltainen armenialaisvähemmistö.

Mutta on siinä muutakin. Armenialaisiin kohdistunut aktio oli islamin ensimmäinen jihad eli pyhä sota. Tapahtumat toivat kansainväliseen oikeuteen käsitteen ”rikokset ihmisyyttä vastaan”. ”Kansanmurha” on sanana toisen maailmansodan ajalta ja meidänkin laissamme oleva ”joukkotuhonta” vielä myöhäisempi.

Sartre sanoi Che Guevarasta, että tämä oli aikamme täydellisin ihminen. Jos Sartre eläisi, hän saattaisi olla samaa mieltä bin Ladenista.

Saddam taidettiin teloittaa nimenomaan kansanmurhasta.

Tuo teko on teollisuutta. Sitä ei voi sivuuttaa sanomalla, että ainahan kansoja on murhattu. Sellainen väite ei ole totta. Vasta ensimmäisen maailmansodan aikana oli olemassa sellainen sotilaallinen, tekninen ja poliittinen organisaatio, että järjestelmälliseen eli teolliseen siviilien surmaamiseen päästiin toden teolla käsiksi.

Ja miksi ottaa kantaa tässä blogissa kaikkiin maailman murheisiin? - Siksi ettei Suomessa pidä vieläkään sanoa, että ryssävihaamme 1918 alkaen sisältyi juuri tätä samaa ajattelua ja siksi että vuoden 1918 ja vuoden 1930 tapahtumissa oli erilaisten työväenaatteiden kannattajiin nähden etnisen puhdistuksen aineksia - oli nitistettävä mukulat myös, ettei punainen basilli leviäisi. Ja olimmehan me keskitysleirien ja järjestelmällisen näännytämisen alalla kärkimaita (Tammisaari, Hennala jne.).

Nöyryydestä

Kari Enqvist olisi Suomen paras tiedekirjoittaja, jos hän kirjoittaisi paremmin.

Näinä päivinä ilmestynyt Monimutkaisuudesta. Elävän olemassaolomme perusta on todella tärkeä kirja, koska nyt Enqvist käy käsiksi reduktionismiin, joka on kaarrellut näkyvissä hänen aikaisemmassa tuotannossaan.

Sääli että hän on jo saanut jokseenkin kaikki palkinnot kansanomaisen tieteen kirjoistaan. Tai ehkä se ei haittaa. Taas on tulossa lisää.

Tapaus on erikoinen. Toisin kuin useimmissa muissa tapauksissa maailmankuvan perusteita ja sen luonnontieteellisiä perusteita esiteltäessä kirjoittaja on itse tiedemies ja nähtävästi kovaa kansainvälistä tasoa.

Varauma johtuu vain siitä, etten osaa arvioida enkä arvata teoslistan perusteella, miten asian laita on. Fysiikka on rajun kilpailun alue. Mutta Enqvist on joka tapauksessa tieteellisillä ansioillaan Helsingin yliopiston teoreettisen fysiikan professori.

Tämä ei tarkoita Helsingin yliopiston kiitosta. Luonnontieteessä olisi kuitenkin sensaatio, jos vähäinen tai näennäinen kyky kipuaisi tuolle oppituolille. Asiantuntijoita löytyy, eivätkä kieli ja kulttuuri aiheuta heille ongelmia.

Otan nyt opettaakseni Enqvistille muutaman asian kirjoittamisesta.

On perusteltua peitellä sitä, miten tavattoman mielissään on itsestään ja miten ylivoimaiseksi itsensä arvioi verrattuna tavallisiin tolvanoihin.

Tämä kavaluussääntö kannattaa pitää mielessä, koska ihmisten ei ole pakko ostaa eikä lukea kirjoja. Suomessa menestyy vain yksi Hannu Taanila kerrallaan, ja kun Hannu täyttää parin vuoden kuluttua 70, Jari Sarasvuo on jo ottanut hänen paikkansa.

Sorry about that, man. No vacancy.

Omahyväisiä besserwissereitä me kirjoittajat olemme joka sorkka. No doubt about that, man. Mutta vaihtoehtoja eli vapausasteita riittää.

Älyllisen etevämmyyden esittely on lukijasta yhtä miellyttävä kuin taskulampun (LED) tuikautteleminen silmiin.

Myönnän että kirjoittaja on määrättömästi etevämpi kuin esimerkiksi minä. Mutta toisaalta elän sellaisessa maailmassa, johon ei ole kukaan omin voimien tullut ja josta ei ole yksikään jalkamiehenä lähtenyt.

Ei tämä ole pahasti sanottu. Kaikessa ystävällisyydessä minä. Enemmän minua harmittavat nöyrät miehet, kuten ne kaksi suuruudenhullua (Vesa Keskinen ja Maskun ja Ideaparkin Topi Sukari), jotka mainitsivat äsken television ajankohtaisohjelmassa johtavaksi arvokseen nöyryyden.

Samaa tapaavat nykyisin toistella ammattiurheilijat, nekin joilla on himomurhaajan luonne ja koulutus.

Kirjallisten tehokeinojen ongelma on yksinkertainen. Kun sellaisia käyttää, tulee tunnustaneeksi, että tarvitsee niitä. Se taas tarkoittaa, ettei itsekään ihan luota sanomisensa voimaan. Enqvistin tehokeinoja ovat nokkeluudet ja hauskat pudotukset kesken vaativan tekstin.

Mutta pellyhypyt kuuluvat muualle, esimerkiksi blogeihin. Professorin ei kannata kilpailla nimimerkin Liukas Lätkä kanssa. Siinä jää toiseksi.

Hyvä teksti on niin kuin puhtaat alusvaatteet. On selkeä olo. Ei tule mieleenkään ajatella niitä alusvaatteita. Nokkela teksti on pierutyyny takataskussa. Se voi toimia halutulla tavalla, mutta ei aina eikä joka paikassa.

Lisäksi veikistely osoittaa, että kirjoittaja haluaa miellyttää lukijoita, jolloin lukija miettii, mistä tämä tarve johtuu.

”27. Luku. Elämän pehmeys, jossa teemme salaattikastiketta ja edistämme molekyyligastronomiaa sekä muita pehmeitä arvoja, kehumme fyysikoiden panosta elämän olemuksen selvitystyössä ja pohdiskelemme elämän katalyyttistä syntyä.”

Kieli on epätarkkaa (gastronomia arvona) ja kliseistä (panos työssä).

Kirjoitan tästä kirjasta lisää. Luin vasta puolet – loppupuolen. Oli muita kiireitä. Aihe on äärimmäisen kiinnostava ja olen ollut pitkään todella kiinnostunut tästä. Kompleksiteetti (joka on selvä käsite), emergenssi (joka on epäselvä ja ryöstelty käsite).

Aikaisemmissa kirjoissaan Enqvist on ollut äärimmäisen hyvä selvittäessään vaikeita tieteellisiä asioita ja nolostuttavan teinimäinen kaunokirjallisissa juoksutuksissaan.

Feynman osasi sen. Hän kirjoitti, että tiedämme niin kovin vähän ja olemme niin kovin tyhmiä. Hänen kirjekokoelmansa (Don't you have time to think) on täynnä asioita, joissa edes fysiikka ei auta eikä reduktio käy mielessä. Esimerkiksi millaista on rakastaa ihanaa naista ja sitten puhua hänen kanssaan hiljaa kauan jonnekin aamua kohti.

Toivon että harmini on aiheeton. Luettavan ja tajuttavan tekstin sepittäminen tiukasta tieteestä on hyvin vaikeaa.

Sepittäminen liittyy sanaan ”seppä”.

Suku ja luku

Ihmiset eivät niinkään polveudu vanhemmistaan kuin isovanhemmistaan.

Suosittelin tyttärelleni lastenlasten saamista. Lapsista on niin kauheasti vaivaa, kun taas lapsenlapset voi lykätä takaisin vanhemmilleen, jos he sattuvat heittäytymään hankaliksi esimerkiksi rojauttamalla potkuhousuihinsa.

Oikeastaan haluan tässä torjua kahta taipumustani, joista joku näiden kirjoitusten lukija keksii ennen pitkää ottaa minut kiinni.

Puhun aika paljon vanhemmistani ja tunnen itse itseni joskus murrosikäiseksi sen vuoksi. Puhun aika paljon suvuista, omastani ja toisten. Se saattaa olla jonkun silmissä kummallista aivan samalla tavalla kuin jotkut arvostetut kirjoittajat ovat minun mielestäni hiukan turhan innostuneita sukujen ihmeitä tekevästä voimasta.

Todellisuudessa olen hurjan kiinnostunut sidoksista, joita voisi sanoa myös vuorovaikutuksiksi tai verkoiksi tai verkostoiksi.

Luonnontiede on mieletön talo, jossa esimerkiksi fysiikka, kemia ja biologia ovat joutuneet kokemaan kovia löytääkseen yhteisiä intressejä ja sitten kielen, jota käyttäen voi vaihtaa viestejä. Tätä on nyt tapahtumassa esimerkiksi molekyylibiiologiassa.

Yhteiskuntatieteet ja humanistiset tieteet ovat kuin 1800-luvun Suomi valokuvattuna lentokoneesta - erilaisia latoja, tönöjä ja torppia keskellä ei mitään. Niin vähän kartanoita ja rakennettuja kulku-uria, ettei niitä löydä etsimällä.

Luonnontieteitä haluaa sanoa taloksi (mielipuolen kyhäämäksi taloksi) matematiikan ja eräiden formaalien metodien vuoksi. Kyllä sellainen asia kuin science (suomeksi luonnontiede) on useimmiten tunnistettavissa.

Suvuista puheen ollen yksi ymmärtämisen este on psykologian ja sosiologian eriseuraisuus. Sosiaalispsykologia on olemassa mutta nämä kaksi perinteistä tutkimusmallia ovat kovin erilaisia.

Ei ihme, että molemmat ovat käväisseet kanveesissa. Ei ihme, että ne ottivat lukua 1980-ja 1990-lukujen taitteessa, kun monet muutkin "suuret kertomukset", kuten Neuvostoliitto ja periteinen psykoanalyysi kaatuivat.

(Jotkut luuluivat että uskonnot ja nationalismi menivät sen siliän tien, mutta toisin kävi.)

Pirteät professorit eli sellaiset kuin Pinker ovat kehittäneet hauskan kuvauksen perityn ja ympäristöstä omaksutun välille - hard-wired.

Pinkerin mielestä esimerkiksi lapsen kielen oppimisen ihmeet tapahtuvat siksi, että piuhat ovat vielä auki. Joskus lapsen täyttäessä kymmenen tai yksitoista sosialidemokratia saa hänestä kuristusotteen ja johdot juotetaan paikoilleen.

Hiukan tarkemmin: erilaisiin lastuihin ja siruihin sisältyy erilaisia ohjelmia. Ohjelmointia ei voi muuttaa muuttamatta kytkentöjä. Jos palikka on esimerkiksi integroitu mikropiiri, sen kytkentöjä ei paljon näpelöidä. Mutta siis softan voi toteuttaa myös raudalla, ja juuri rautana toimii esimerkiski useimpien taskusta löytyvä auton avain (nykyaikainen) ja pankkikortti (sirukortti).

Luultavasti biologinen kasvu ja henkinen kasvu ovat tuollaista johtojen vetämistä, jossa alkuparametrin ovat DNA:ssa ja proteiinissa ja epälineaarisia vaikuttajia ovat ravinto, ympäristö, muuta ihmiset jne.

Taustalla on se ajatus, että stalinistisukupolvi ja Saksan ja Italian 60- ja 70-luvun erilaiset punaiset prikaatit olivat sodan komppaniatason miesten ja näiden paljon kärsineiden vaimojen lapsia, jotka omaksuivat toimintamallinsa vanhemmiltaan.

Se on satunnaista ja mielenkiinnotonta, ajetaanko Suur-Suomea vai Che Guevaraa, joka tiettävästi hänkin oli psykoottinen murhamies ja siten tervetullut roolimalli monille. Tärkeää on toimintatapa, joka meille 40-luvun lapsille oli sama kuin 20-luvun ja 10-luvun vanhemmillemme: ensin lyödään puukolla ja sitten kysytään nimeä.

Mistä tällainen aikaansaavien miesten ja naisten joukko tuli? Se suuri rakennemuutos, jota nimitetään harhaanjohtavasti teollistumiseksi eli industrialismiksi, oli katkonut siteitä isovanhempiin ja etäsukulaisiin sekä kyläkuntaan.

Venäjän vallankumous 1917 aiheutui yksinomaan maaorjuuden poistamisesta 1861. Sehän jäi, kuten tiedetään, kuolleeksi kirjaimeksi mutta viritteli luuloja ja aiheutti vaarallisia asioita, kuten kaunokirjallisuuden ilmiömäisen kukoistksen.

Englannissa ei tullut vallankumousta, koska ihmiset ajettiin sinne tänne tehtaisiin niin että heidän piti keksiä DNA-ketjunsa uudelleen ja siinä meni niin kauan, että ennen kuin "sosialismi" (labour) oli vedossa, sen aika oli jo ohi. Saksassa ei tapahtunut vallankumousta, koska opetuslaitos otti perheen ja suvun aseman niin varhain ja tehokkaasti. Suurin keksintö ei ollut yliopisto, joita paljon kehutaan, vaan ammattikoulu.

Ja tästä ajatukseni, että ihminen tulee isovanhempiinsa.

Surullista että nykyisin isovanhempien rooli on niin pieni. Mutta odottakaa, roikaleet. Lähivuosina maamme tulee olemaan täynnä ylivilkkaita vaareja ja pirtsakoita mummoja.

Ja lisäksi hulluja geenejä on olemassa. Ne kylmän rauhallisesti talvehtivat yhden sukupolven ja pomppaavat pintaan puolen vuosisadan kuluttua.

Pelottavia esimerkkejä riittää.

Mustat pisteet

Historian ammattilaiset ovat nyt suurella joukolla sitä mieltä, että Suomen historian mustat pisteet on tutkittava.

Sellaisia pisteitä tosiaan näkee joskus silmissään.

Kollegat haluavat selvitystä Neuvostoliiton vahvan vaikutuksen aikakauteen. Ajatus on hyvä. Työtä riittää eikä tulosta ole luvassa. Venäjän valaisevien arkistojen avautumisesta ei ole mitään tietoa. Nykymenolla arvelisin, että jos sieltä jotain saadaan, tietoa annetaan tarkoitushakuisesti.

Suomalainen äärioikeistolaisuus on jostain syystä jätetty rauhaan. Näennäisesti se johtuu siitä, etteivät he saaneet mitään aikaan. Mitä tyhjää tutkia? Toisaalta he kyllä saivat aikaan Lapuan liikkeen, erilaista väkivaltaliikehdintää ja lopulta aidon kapinan Mäntsälässä.

Äärioikeistolainen eli siis tässä kirjoituksessa parlamentaarisen demokratian vastainen mieli ei kadonnut Suomesta 1944. Useimmat oppivat pitämään turpansa kiinni. Se on aina hyödyllinen taito. Suljettujen ovien takana olen itsekin kuunnellut niitä puheita, että miten väärin on, että kuka tahansa puliukko saa äänestää siinä kuin lakitieteen lisensiaatti.

Historiatieteen perinteinen, väärä kysymys on: mitä todellisuudessa tapahtui. Tämä ”kovien tosiasioiden” oppi vietiin jo 30-luvulla äärimmäisyyksiin etenkin Ruotsissa, ja sitä käytettiin erittäin näppäränä välineenä myös Suomessa omiin aikoihimme asti.

Suunniteltiinko Lapuan liikkeen aikana oikeistolaista vallankaappausta? – Epätieteellinen kysymys. Ei tutkimisen arvoinen. Mitään kaappausta ei tapahtunut. Kaavailivatko Mannerheim ja hänen apumiehensä K. Donner ja E. Suolahti aseellista hyökkäystä bolsevikkien päälle hallituksesta ja eduskunnasta murehtimatta 1918-1919? – Kai sitä kaikenlaista mietittiin, niissä sekavissa oloissa…

Onneksi kaikki eivät kuitenkaan olleet samaa mieltä.

Ensimmäiset järkevät esitykset aiheesta julkaisi Matti Klinge jo 70-luvulla (Vihan veljistä valtiososialismiin ym.). Risto Alapuro kirjoitti jotain ja Martti Ahti paljon.

Haluaisin kovasti lukea lisää Jörnin isän Kai Donnerin toiminnasta. Hän kuoli 1935 47-vuotiaana. Sekä edeltäneessä että seuraavissa sukupolvissa on tolkuton määrä etevää väkeä.

Suomen hyvään herraonneen kai on luettava sekin, että yllättävän monet aktiivisista äärioikeistolaisista kuolivat kuleksimasta. Sotien jälkeen oli silti hengissä joitakin, kuten lääkintäkenraalimajuri Eino Emil Waldemar Suolahti, jonka teoista ja toiminnasta tietäisin mielelläni enemmän.

Hän oli Mannerheimin kaveri ja lääkärinä pääesikunnan III eli tiedustelutoimiston eli siis vakoilun päällikkö kesällä 1918. Hän oli 1939-1944 koko armeijan lääkintähuollon ykkösmies. Sotien välisenä aikana hän ei ollut näkyvä poliittisessa toiminnassa, mutta sellainen kulissivaikuttaja, ettei enemmästä väliä.

Uuden Suomen johtokunnan puheenjohtaja hän oli ja Instrumentariumin toimitusjohtaja aina vuoteen 1947. Lisäksi hän oli Punaisen ristin ja kaikkien mahdollisten ja muutaman mahdottoman lääkärijärjestön johtaja.

Lempinimi ”Eino Verinen” ei ollut yksinomaan humoristinen. Hän oli kiivas Saksan kannattaja ja piti pitkään myös A. Hitlerin saavutuksia kaiken kiitoksen arvoisina. Poliittisesti hän arveli, että yleinen ja yhtäläinen äänioikeus on peräti huono ajatus.

Hänen asemansa kokoomuspuolueessa horjahti, kun Paasikivi suoritti vähän tunnetun mutta sitäkin tärkeämmän puhdistuksensa 1936. Äärioikeisto hätisteltiin Isänmaallisen Kansanliikkeen riveihin. Kokoomukseen jääneitä käskettiin pitämään pienempää suuta. Juuri Suolahti ja monet muut olivat olleet valmiita raivaamaan maasta kommunismin lisäksi sosialidemokratian, maalaisliiton ja osan oikeistosta.

Oikeistovoimien mielenkiintoinen piirre on tietysti elinkeinotoiminta eli suuri raha. Liikehdintä esiteltiin kansanomaisena ja talonpoikaisena, mutta sitä ei tarvitse uskoa. Ei Lapualta löytynyt Lapuan liikkeelle johtajia. Keulamiehiä ja kärjessä marssijoita oli tietysti. Kaikin ajoin se marssiminenkaan ei oikein onnistunut. Suomessa monet merkittäviltä tuntuneet aktiot ovat johtaneet yleiseen juopotteluun.

Kaiken jälkeen ehkä vain Raf. Haarla munasi itsensä julkisesti. Toisilla teollisuusmiehillä, kuten esimerkiksi Waldeneilla, ei tiettävästi todellakaan ollut mitään ankaraa oikeistolaisuutta vastaan, mutta he eivät sitten lopulta tulleet näkyville.

Paperiteollisuuden ja vapaiden ammattien yhteydet ovat mielenkiintoisia. Vielä Mikko Juva, jota minulla oli kunnia sanoa tuttavakseni, istui Yhdyspankin hallintoneuvostossa, koska hänen rouvansa oli omaa sukuaan Brofeldt, joka tarkoittaa Kymi-Kymmeneä.

Eino W. Suolahden pätevin alainen oli Kymi Oy.n toimitusjohtajan Kalle Brofeldtin eli siis Juhani Ahon veljen poika lääkintäeversti Simo Brofeldt, kirurgian professori joka kuoli ihan kesken tautiin 1942 50-vuotiaana. Hän oli siis Mikko Juvan appi. Hän oli Punaiseen ristiin ja siten Suolahteen ja Mannerheimiin liittyvän Töölön sairaalan ylilääkäri.

Simo Brofeldt oli kuuluisa kammottavasti kiroilustaan ja uskomattomasta toimintatarmostaan ja taidostaan. Hän sai ainoana lääkärinä Mannerheim-ristin. Kun Laguksen jääkärien kärki eteni Karjalassa niin nopeasti, etteivät sidontapaikat pysyneet perässä, Simo Brofeldt hyppäsi kenttäsairaala mukanaan laskuvarjolla kärkijoukkojen tasalle.

Minulla on eräässä kirjassa kuva, jossa Suomeen kaikkien kauhuksi heinä-elokuun vaihteessa 1942 ilmaantunut Heinrich Himmler on Suolahtien kesämökillä soutelemassa. Airoja vetelee monen tuntema kulttuurihistorioitsija Eino E. Suolahti eli Nenno. Vanhoja kavereita, mutta faija pani silti pojan asialle.

Himmler oli kenties tahtomassa täältä juutalaisia ja jarruttamassa elintarvikkeiden toimittamista Saksasta; suomalaiset olivat viettäneet jo yhden pahan nälkätalven tuhannella kalorilla henkeä kohti vuorokaudessa.

Lukisin mielelläni laajemminkin Suolahtien suvusta, joka on sivistyssukuna merkittävimpiä maassamme. Anto Leikola ja Matti Klinge ovat kumpikin tavallaan ja tahollaan erittäin hyvin selvillä suvun asioista.

Kolmesta veljeksestä näet filologi Hugo Suolahti päätyi yliopiston rehtoriksi ja kansleriksi ja kuului lukuisien liikeyritysten, kuten Raf. Haarlan hallituksiin. Gunnar Suolahti oli historian professori ja monien – kuten minun – kotijumala oppilaansa Jutikkalan rinnalla. Hän oli myös kirjoittajana ja esseistinä huippu. Onneksi hänen niteistään on otettu uusia painoksia.

Poliittista kirjoa ajatellen kiinnostavasti Gunnar Suolahti oli suuren Karl Lamprechtin koulunnan miehiä eli sosiaalishistorioitsija, lähellä sosiologiaa. Saman Lamprechtin kyljestä on Ranskan annalistien koulukunta, varsinkin Febvre ja Bloch.

Mutta niin kävi, että kun G. Suolahti yllättäen kuoli 57-vuotiaana vuonna 1933, isänmaallinen historiankirjoitus sai jälleen valta-aseman, josta se ei tinkinyt monta tuumaa viiteenkymmeneen vuoteen. – Hänen poikansa Jaakko Suolahti oli hyvin arvostettu historiantutkija, mutta antiikin.

Siten historian professorien ensisijainen musta aukko suomalaisessa sota- ja muussa historiassa olisi historian professorien tutkiminen.

Ja lääkäreiden. Monet heistä saivat Saksassa monipuolista oppia.

Miten elokuvaa katsotaan

Elokuvaa katsotaan aivan eri tavalla kuin kirjaa luetaan.

Minun piti kirjoittaa tänään huomiota herättävä juttu eräästä mielenkiintoisesta aiheesta.

Sitten ilmeni muuta.

Olen toistellut, etten pidä elokuvista ja vältän hyviä kirjoja. Nyt kun muuan Mia sanoi, ettei hän siedä musiikkia, mutta kuuntelee kiihkeästi puheohjelma Radio Ykköseltä, aloin tuntea tarvetta täsmentää.

Kirjoista on kyllä ollut puhettakin. Merkittävä kirjailija miehittää mieleni ja valloittaa sen, elää ryöstämällä mieltäni ja jättää uusia uurteita aivoihini.

Jokainen ihminen joutuu jatkuvasti ratkaisemaan, miten hallita itseään (pitää joten kuten aisoissa) ja miten hallita eli siis selviytyä fyysisestä ympäristöstään.

Näitä kysymyksiä nimitetään perinteisesti taloustieteeksi.

Kirjailijat hallitsevat toisia ihmisiä ja muuttavat näiden fyysistä ympäristöä. Kun on lukenut Dostojevskia, maisema ei ole enää koskaa sama. Joku on siirtänyt jopa kallioita ja järjestänyt pensaat uuteen uskoon.

Minulle elokuva oli yhteinen kokemus, niin kuin kirkossa käynti tai kansakoulussa istuminen.

Siinä oli pyhyyden kosketus.

Ei pidä kuvitella, että pyhyys olisi jotenkin miellyttävä tai korkea asia. Muistaakseni hiisi merkitsee paikannimissä suunnilleen samaa. Pyhä, hiisi ja elokuvateatteri ovat paikkoja, joissa mieli vaikuttuu ja joissa käydään läpi tietynlaisia menoja.

Epäilen vahvasti, että konsertti kuuluisi tähän samaan luetteloon, mutta en ole käynyt pitkään aikaan enkä ole näillä näkymin menossakaan.

Kolmekymmentäviisi vuotta sitten aloin voida huonosti elokuvissa. Se oli sellaista aikaa. Pulssi saattoi hypätä omia aikojaan johonkin kahteensataan ja kaikkea.

Videot ja nyt DVD ovat muuttaneet kaiken, mutta kyllä elokuva tahtoo tempoa kuin näkki. Jos elokuva on todella hyvä - Bresson, Bergman, Tarkovski - ei tarvitse yhteen muistutella, millaiselta tuntui pienenä lapsena äkkisyvän pelko.

Mutta sama asia toisin päin. Jos on jotain hankalampaa ilmassa, silloin ei pysty helpolla lukemaan.

Nyt piti keksiä jotain sopivaa ja onneksi muistin alennuksella ostamani Blues Brothersin. Se teki tehtävänsä. Ajatukseton viihde ei toimi. Tuollainen toimii.

En ollut nähnyt sitä itsekään varmaan kahteenkymmeneen vuoteen, ja ensi-illasta on 27 vuotta ja Belushin kuolemasta 25.

Uskomattoman hyvä se oli ja ainoa lajiaan. Vaikea käsittää, että tuollainen syntyy television sketsiviihteestä ja että jostain löytyi niin hullu tuottaja ja niin paljon rahaa, että tämä kaikki voitiin toteuttaa. Luin että Chicagon keskusta muistutti kuvauksien aikaan taistelutannerta.

Senkin olin unohtanut, että toisin kuin arvosteluissa ja katsauksissa sanotaan, tuossa elokuvassa lyödän systemaattisesti vyön alle kaikki amerikkalaisuuden arvoja ja asenteita. Hiukan oudot sivujuonet, kutenIllinoisin natsit, kostonhimoiset sikaniskat ja Joseph Hellerin Jossarianin huoran mukaan muodosteltu kostonhimoinen, petetty morsian, joka räjäyttelee paikkoja, tulevat lopulta lähelle seuraavan vuosikymmenen eli 90-luvun oikeasti mustia elokuvia.

Tekniikka on postmodernia. Asiat on leikattu ja liimattu aikaisemmasta elokuvasta ja kirjallisuudesta ja tietysti musiikista. Belushin tiedostettu tai tuntematon esi-isä on tietenkin Buster Keaton, viileistä viilein. Hänelläkin oli aina miljoona poliisia ja armeija kimpussaan.

Koska Jake on myös kiero, elokuvan nimi voisi olla "Kunnon sotamies Jake kolmannessa maailmansodassa".

Kokemus: terapeuttinen vaikutus oli suuri.

Viime viikkoina olen lukenut kotona ääneen iltasatuna Svejikiä (suom. E. Balk). Nyt ollaan sivulla 435.

Terapeuttinen vaikutus on suuri.

Turva

Hesari kysyi toisessa pääkirjoituksessaan, kuka vastaa lentokentän turvatarkastuksessa aiheutuneesta vahingosta.

Toiminnasta vastaava Finnavia on lehden mukaan sanonut, etteivät he.

Tarkastuksista vastaava "ulkoistettu" yhtiö on varmaan samaa mieltä.

Hyvä kysymys.

Toisaalta HS voisi hankkia juristin.

Kirjoitan näin ilkeästi vain kiinnittääkseni huomion työnjakoon.

Mainio asia, että johtava sanomalehti ottaa painokkaasti esiin aidon ongelman.

Blogi on sitten paikka, jossa voi selvittää enemmän.

Jos lentoliikenteen turvatarkastuksista huolehtiva yhtiö, valtionyhtiö ja ilmailuhallitus luulevat olevansa syystä tai toisesta vapaita vahingonkorvausvastuusta, se on erehdys.

Jos poliisi hukkaa poliisiasemalla pidätetyn lompakon, valtio maksaa.

Jos lomapakko tai kallis kello tai timanttisormus katoaa lentoaseman turvatarkastuksessa tai kamera tai läppäri putoaa ja särkyy, koko kööri on vastuussa.

Asianajajat puskii! Käsittääkseni matkavakuutus korvaa oikeudenkäyntikulut.

Vastuu toteutuu ainakin, jos tarkastuksen suorittaja on menetellyt huolimattomasti - esimerkiksi pudottanut esineen lattialle. Se toteutuu myös, jos tarkastus on järjestetty niin huonosti, että matkustajat pääsevät varastamaan toistensa tavaroita.

Hauskaa että asia tuli puheeksi.

Lentomatkustajia on jo kauan kohdeltu huonommin kuin karjaa. Kun ympäristöongelmat ovat valjenneet useille, lentomatkustajien päälle lankeaa varjo. He ovat tavallaan pilaamassa maapalloa, joten heitä saa kyykyttää miten lystää.

Olen kirjoittanut jatkuvasti uusfasismista, joka näyttäytyy mielestäni terveys- ja terveellisyysintoiluna. Yleensä kirjoitan tuossa yhteydessä tupakasta, koska se on tajuttava asia ja suututtaa joitakin lukijoita. Kun Lappeenrannan Patria eli Scandicä-ketju harkitsee savullisten huoneiden lopettamista, en usko hetkeäkään, että taustalla olisi huoli kenenkään terveydestä, vaan sen sijaan huoli katetuotosta.

Kun Ruotsiin liikennöivä lauttayhtiö selittää sekavia terveellisyydestä yrittäessään perustella, miksi laivalla ei saa tuoda omia voileipiä (näin lehdessä luki), on mahdoton uskoa, että mielessä olisi muuta kuin matkustajien pennien metsästäminen.

Paranoidisessa mielessäni näen jatkuvasti erilaisia "hyviä asioita", joilla pyritään lähinnä kusettamaan kuluttajaa.

Jos nyt asianomaiset ovat sitä mieltä, että heillä ei ole vastuuta esinevahingoista turvatarkastuksessa, joku on tehnhyt strategisen virheen tulemalla esiin ennen aikojaan.

Sitten ovat henkilövahingot... Nykyiset asiointijonot ja tilat ovat sitä luokkaa, että kun esimerkiksi iäkäs matkustaja pyörtyy ja loukkaa itsensä, käsillä on korvauskeisi.

Ihmiset ovat kuin lampaita. Kaikki alistuvat erilaisiin hullutuksiin, kun ne myydään turvamääräyksinä. Missä on entinen eurooppalaisen sivistyksen merkki, epäluulo ja kauna sanelupolitiikkaa ja umpimähkäistä määräilyä kohtaan?

Kyllä aikuisella ihmisellä on oikeus tehdä itse omat virheensä ja kyllä sauvakävelystä ja taukoriipunnasta saa kieltäytyä.

Jospa kuluttajansuojasta vastaavat viranomaiset röyhistyisivät ja ottaisivat yhteyttä lentokenttäporukkaan. - VR-yhtiöt on edennyt aika pitkälle matkustajien etujen huomioon ottamisessa.

* * *

Päivän vihje. Niin yksinkertaista että hävettää.

Tavallisimpia miettimisen aiheita - paljonko euro on kruunuina, puntina, dollareina. Paljonko 50 Fahrenheitia on Celsiuksina.

Kirjoitetaan Googlen ruutuun
convert 10 eur to pounds tai convert 50 € to £ - jne.

Paljonko kello on?
Kirjoita hakuruutuun "time". Koneeni sanoo, paljonko kello on Espoossa.

En koskaan opi kesäaikoja. Joudun miettimään, onko Brysselissä tai Los Angelesissa kesäaika vai mitä.

Kirjoita "time Brussels" tai "time LA".

Kiitos, Google.

(Siellä on paljon muuta vastaavaa, mutta tämä time taitaa olla uusi. - Suosikkini on iGooglen kautta käyttämäni kartta, jonka avulla voin hiirellä vaihtaa reittiä ja selvittää välimatkan ja ajoajan Kotkasta Lappeenrantaan - vaihtoehtoja on muutama.)

Tämä ei ollut maksettu mainos.

Kaivo ja virvoitus

Isälleni tultiin esittämään vaikeaa esineoikeudellsista kysymystä. Kysyjä oli kustantanut aikoinaan jopa kaivonrenkaat naapurin maalle, välirajan tuntumaan. Kaivoa oli käytetty suuressa sovussa. Mutta sitten naapurin tila myytiin, ja uusi omistaja, joka kyllä tiesi järjestelystä, otti ja kiinnitti jumalattoman munalukon kaivon kanteen.

Mitä tehdä?

Oikeutta ei tietenkään ollut kirjattu mihinkään. Mitäpä sellaisista.

Isä neuvoi päämiestä pistäytymään kotimatkalla osuuskauppaan ja ostamaan lukon aspeineen ja kiinnittämään sen samaiseen kaivoon.

Ennen kuin viikko oli kulunut, ongelma oli ratkaissut ja lukot siirretty parempaan käyttöön muualle.

Välitkin säilyivät joltisinakin.

* * *

Runsas viikko sitten elämys oli niin vahva, etten iljennyt heti kirjoittaa siitä. Hyvä ystäväni Tuomo Mannermaa täytti vuosia. Meillä on yhteisiä raskaita ja keveitä muistoja.

Hänen kirjansa, kuten In ipse fide Christus adest, on syvällisintä, mitä tässä maassa on ylimalkaan pitkiin aikoihin kirjoitettu.

Oltiin iltamessussa ja ehtoollisella ja sitten me papit siirryimme tuomiokirkon kryptaan nauttimaan vanhaan teologiseen tapaan kahvia ja pullaa.

Ohjelma oli pienimuotoista. Luin suomentamani runon, kun se sopi Tuomolle. Valkoisesta paidastani puuttui nappi. Muuan saksalainen professori esitti kaksi Schubertin Liediä, joita suomalainen virkaveli säesti etevästi. Kerrottiin pari lempeää kaskua menneisyyden päiviltä. Tiililattioilla vilisti lapsia, jotka tulevat kauan elämään maan päällä.

Ei ole aivan tavallista nähdä ihmisiä, jotka saavuttaisivat elämässään korkeita päämääriä siitä katkeroitumatta. "Tässäkö se oli? Ja kohta on kuoltava, vaikka ei ensinkään tekisi mieli."

Tuollainen kaikki oli kaukana, yhdentekevänä. Yhteinen, jaettu tunne oli hämmästyksen sekainen tyytyväisyys. Näin on elämä kuljettanut ja siis näin on hyvä.

Merkkipäivän viettäjä kiitti läsnäolijoita. Kiitospuhe oli hyvin lyhyt.

Hän sanoi, että Lutherin mukaan juuri mikään ei pistä Sielunvihollista niin vihaksi kuin seura, ruoka, juoma ja hyvät tarinat.

Ne karkottavat yksinäisyyttä, ja yksinäisyys on se myrkky, johon Sielunvihollinen enimmin turvautuu.

Hengitykseni ei tahtonut lainkaan tasaantua. Sen olin käsittänyt, että yksinäisyys on myrkky, joka tappaa. Mutta sen paljastaminen Paholaisen juoneksi oli oivallus.

Tyypillistä Tuomoa.

Per mutuum colloquium consolationemque fratrum – veljien yhdessäolon ja keskinäisen lohdutuksen vuoksi.

Kristallen den fina

Rupattelin erään etevän henkilön kanssa perinnönjakotilanteista. Niissä ihmisillä on tapa ja taito ruveta käyttäytymään mielettömästi. Olen itse nähnyt vuorineuvoksettaren potkivan professuurskaa pitkin parkettia niin että minkkistoola pöllähtelee. Riita syntyi hopealusikasta, joka oli vääntynyt. Tarkemmin katsoen se oli kyllä alpakkaa.

Tämä on tulkittu usein ihmisen perimmäisen ahneuden osoitukseksi, mutta voi siinä olla mukana myös kuolemantapauksen laukaisemaa ahdistusta, purkamatonta syyllisyyttä ja ties mitä.

Mielessäni kävi vanha persialainen kertomus rikkaasta miehestä, joka tuntiessaan kuoleman tulevan muutti koko omaisuutensa rahaksi ja osti niillä kuvaamattoman kauniin ja kalliin kristalliesineen. Kun tekosurevat omaiset olivat sitten kokoontuneet jättämään viimeisiä jäähyväisiä, vainajakokelas sanoi, että perinnöstä muuten tuli mieleen – ja potkaisi sen kristallin tuusan nuuskaksi.

Ei potkaissut tyhjää, ei.

Johon juttukaverini kertoi tositapahtuman viime vuosilta. Perintöä oli jaettu vuosikausia ja homma meni loppuvaiheessa tilttiin, koska taistelevat sukuhaarat eivät saaneet sovituksi eräästä kahvikalustosta. Kaikki halusivat sen. Kahvikalusto oli sininen. Tuulimyllyn kuvia.

Puolin ja toisin pudoteltiin uhkavaatimuksia ja toivoteltiin, että rosiksessa tavataan ja mitään ei allekirjoiteta.

Asianaja otti sen kahvikaluston tarjottimella käteensä ja muka kompastuen heittäytyi rähmälleen sen päälle.

Kilinää.

Asianajaja saattoi hiukan muistuttaakin norsua. Näky oli joka tapauksessa sama kuin posliinikaupassa norsun vierailtua.

”Täytynee vähentää selvityskuluista”, asianajaja sanoi.

Pesä oli jaettu ja perinnönjakokirja allekirjoitettiin. Miljoonat eurot vaihtoivat omistajaa.

Non-cooperative non-zerosum game.

Klubilla

Kauhavan kauppiailla oli ennen sotia klubi Orrenmaan matkustajakodissa. Emännät hakivat heitä sieltä kotiin vuodenajan mukaan maitokärryillä tai vesikelkalla.

Äidinisä oli yhtenä. Kauppiaalle on tärkeää verkottua.

Suomalaisella klubilla olen ollut joskus puhumassa jostain asiasta. Tänään satuttiin syömään, kun kaveri ehdotti. Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi.

En ollut tiennyt, että kaupungissa on vielä paikkoja, joissa on puku- ja solmiopakko. Hyvä ajatus. Televisiossa kerrottiin romanikulttuurista, että kiertämätön tapa osoittaa kunnioitusta vanhoille ihmisille on esiintyä ehdottomasti vain suorissa mustissa housuissa.

Taisi tulla kauppaan asiaa. Epäilen että tumma pukuni on hitusen harmaa.

Sattui farkut jalkaan. Sellaisia valmistetaan myös lihaville ja vanhoille. Päästivät silti sisään. Solmiosta ei ollut merkkiäkään. Olisihan sen voinut improvisoida kengännauhasta, kuten muinoin Vanhan kellariin mennessä.

Ei tullut siitäkään interpellatsionia eli välikysymystä.

Väkeä oli paljon. Taisin olla porukan toiseksi nuorin. Naisia näkyi vain tarjoilijoina. Unohtui kysyä, nimitetäänkö heitä tarjoilijattariksi.

Olisi minulla frakki ja siihen henkselit, ja olisi myös smokki, mutta siihen tuskin mahdun. Shakettipuoli on kieltämättä heikompi. Mutta nyt täytyy ottaa tuo pukeutumiskysymys vakavasti.

Teknillisissä korkeakouluissa professorin virka-asu on nuhjaantuneet farkut, linttaan menneet lenkkarit ja jokin fleecen tapainen. Jos haluaa hienostella, voi käyttää sen alla pikeepaitaa.

Tässä Lappeenranta poikkeaa suuresti Helsingistä. Kaverit kulkevat siellä skraga kaulassa.

Täytyy ehkä miettiä vielä kerran. Olin jo käynyt katsomassa kaupasta, että duunarien haalari ulkotaskuinen ja renksuineen olisi aivan ylivoimainen mukavuudeltaan ja kestävyydeltään. Nykyisin niissä on myös polvipehmusteet, jos joutuu lähestymään rahakirstun vartijoita.

En liene luonteeltani aivan tyypillinen naulanastuja, mutta sellaiset turvakengät olisivat kivat, joissa on kärjissä sisäpuolella raudat. Ei voi koskaan tietää, milloin joutuu rimpuilemaan esimerkiksi putkaan pantaessa. Raudoitetuilla kengänkärjillä voisi saada poliisimiestenkin jakamattoman huomion.

Hieman lyhyemmin sanottuna: miesten siisti asu on mielestäni idiottimainen. Ystävämme Petja voi olla tästä alan miehenä erimieltä, samoin kuin kollegani S. Villa, jonka isä on oivallinen vaatturi.

Miehen parempi puku on säilynyt olennaisesti samanlaisena kohta 150 vuotta. Sinistä sheviottia ja hilsettä harteilla.

Meillä on käytössä siviiliunivormu.

Hovioikeudessa ollessani pikkutakki ja kravatti olivat päivänselviä vaatimuksia. Jotenkin ymmärränkin, että yleisön eli yhteisen rahvaan kanssa tekemisiin joutuvat pukeutuvat yhdenmukaisesti.

Helsingin keskustassa näkee vaatteista heti, kuka on asianajaja tai investointipankkiiri.

En ollut tullut ajatelleeksi, miten vähiin salaiset syömäpaikat ovat käyneet (ja juoma). Muinoin oli ruotsinkielistä klubia tavallisille ja teknisille henkilöille, oli Kauppakilta, oli Pörssiklubi, jossa toden totta piti olla se kravatti, ja taisin olla joskus isäni siivellä Helsingin Rotaryklubi numero ykkösessä, joka kokoontui vähän väliä Seurahuoneella.

Ei tästä ole aikaa mitään, kun kävin upseerikerholla, joka osoittautui entiseksi upseerikerhoksi, ja Kauhavalla nykyisellä upseerikerholla. Tyylikäs paikka. Action oli kuitenkin ennen vanhaan au-kerholla. Sinne mentiinkin kokopitkän nahkatakin liepeet määrätietoisesti lepattaen.

Ja opiskelijoilla oli osakunnissa sapuskaa. Sen kumminkin olen muistavinani, että Ostrobotnialla toimi vartijavahtimestarina nerokas henkilö, joka kiskaisi yhdellä vedolla kundilta päällystakin ja kaulaliinan niin että tulija pyöri hyrränä pöytään. "Botnian pannu" oli 60-luvulla jotain sellaista, jota kukaan ravintoterapeutti ei nyt itkemättä katselisi.

Hm. Taidan panna ilmoituksen lehteen: juhla- ja tilapäispuhuja tarjolla sopuhintaan. Huom.: oma kravatti!

Tietämättömyyden pilvi

I here try to explain, why it is so difficult, almost impossible, to get reliable data about sales of books in copies sold. Further I point out that several leading data-bases are rather expensive and even for paying customers not all that satisfactory for research on cultural phenomena.

Yksi teistä siis keksi kysyä lähempiä tietoja Yhdysvaltain kirjamyynnistä ja olisi voinut kysyä Suomestakin.

Vastaus on: en tiedä.

"Tietämättömyyden pilvi" on kristillinen klassikko 1300-luvulta.

Omilla aloillani olen melkein sen varassa, miten onnistun kaivelemaan esiin tieteellisten kirjastojen avulla, mutta se on vähän.

Yhdysvaltojen kirjojen myynnin viralliset luvut dollareina löytyvät helposti järjestöltä The Association of American Publishers. Mutta luvut ovat arvioita.

Monilla muilla aloilla laajasti käytety Nielsen on maksullinen tietokanta. Se on tarkoitettu firmoille ja sen näkee hinnoista. Se on siis samanlainen ongelma kuin pirullinen Lexis-Nexis. Viimeksi mainitun takana on kiukuttavan suuri osa amerikkalaisten oikeustieteellisten julkaisujen artikkeleista. Hieman vähemmän pirullinen mutta kiukuttavat on Elsevier ja samaa sarjaa IEEE - näissä on merkittävä osa tietotekniikkaa koskevista tieteellisistä artikkeleista, mutta mainitakseni vielä yhden ACM Communications on avoin vain järjestön jäsenille. Koska lehti tulee meille HIITiin, enimmäkseen valokopioin ja skannaan. Tai sitten pyydän ystävällisesti, että joku jäsenmaksuistaan huolehtinut henkilö, kuten Martti, printtaisi minulle esimerkiksi Pam Samuelsonin tämän kuun numerossa julkaistun artikkelin "Does Copyright Law need to be Reformed".

Totta puhuen pääsen ACM:än yliopiston sisältä ja osaisin kukaties mennä Lappeenrannan intraan, sieltä kirjastoon jne. Mutta se on sangen vaivalloista.

Ongelma on siis yleinen. Todella kiinnostava informaatio mm. liiketoiminnan volyymeista on kiven alla. Päästökseen siihen käsiksi joutuu käyttämään vippaskonsteja. Mutta mm. Law Schoolien oppilaita uhkaillaan määräaikaisella erottamisella, jos he väärinkäyttävät kirjastojensa tietokantayhteyksiä.

Onneksi eräät uhmaavat kieltoa.

Kärjistän - mitä tärkeämpi tieto, sitä varmemmin se on todella vaikea löytää tai sitten EY:n tapaan sellaisen sotkun keskellä, että sen siilaamisessa menee päivä ja terveys.

Nielsen Bookscan on kai kattavin amerikkalainen tietokanta, mutta se ei kuitenkaan kata kuin runsaan 2/3 kirjamyynnistä.

Koska myös Blogger on mukana salaliitossa, laitan tähän kirjoittamalla ensin muutamia dollarimääräisiä tietoja. - Tiedän että ne ovat vaikeita lukea blogin muodossa

Miljardia dollaria:
2002 --- 2003 --- 2004 --- 2005 --- 2006
Adult hardb. 2,3 2,3 2,4 2,5 2,6
Ad. paperb. 1,8 1,8 1,9 2,1 2,2
Audiobooks 0,14 0,16 0,16 0,20 0,18
E-books 0,007 0,02 0,03 0,04 0,05
Professional 3,1 3,2 3,3 3,3 3,3

Total 22,0 22,1 23,0 24,3 24,2

Vilkkautta aiheuttanut sitaatti jakaumasta on Andersonin kirjasta, jossa se on sitaatti kuuluisan Tim O'Reillyn niin varhain kuin 2005:

In an Op-Ed published in the New York Times last week, Tim O'Reilly pointed out that according to Nielsen Bookscan "only 2 percent of the 1.2 million unique titles sold in 2004 had sales of more than 5,000 copies." That amounts to 24,000 titles selling more than 5,000 copies a year. To put that into context, Amazon lists over 24,000 titles published by just one giant trade, McGraw-Hill, in the last five years. Obviously, some of those books are out of print and most of the rest aren't selling over 5,000 copies a year, but it should give you an idea about the relative smallness of the pie. According to Nielsen, they log sales of over 300,000 individual titles in a typical week, but by the time you get to the end of the year, only 1,200,000 unique titles have been sold. Those 900,000 additional titles that have to get smeared out over 52 weeks can't be averaging more than a few sales a year. Lähde.

Numeroiden saamisen vaikeudesta on hyvä kirjoitus hyvässä Slate-lehdessä - Why writers never reveal how many books their buddies have sold.

"Meillä ei ole luotettava lähdettä kirjojen myynnistä", toteaa Slate.

Ei muuten ole Suomestakaan. Suomen Kustannusyhdistys r.y. julkaisee euromääräisiä lukuja, mutta kappalemääriä pidetään perinteisesti liikesalaisuutena.

Paljastan erään liikesalaisuuden: suomalaisilla myydyimpien listoilla olevat tiedot, joita sanomalehdet saattavat toistaa ns. kulttuuriosastoissaan, ovat epäluotettavia ja monissa tapauksissa hiukan liioiteltuja painoksia - ei myytyjä kirjoja.

Pääsin tai jouduin aikoinani seuraamaan erään kustannusliikkeen päivittäisiä tilastoja varastosta poistuneista kirjoista ja sisäisen laskennan tietoja päivittäisestä myyntikertymästä.

Vain harvat liikkeenjohtajat tietävät todellisen myynnin. Nykyisin nimittäin Akateemisen tai Suomalaisen kappalemääräinen myynti ei kerro kovin paljon - on tilanteita, joissa kustantaja myy kirjat alle omakustannushinnan. Jos siis kirjaa on myyty 1 000 kappaletta hintaan 5 euroa kappale (sis. alv.) ja 200 kappaletta hintaan 20 euroa kappale - mikä on kappalemääräinen myynti. Tavallaan 1 200, tavallaan ei.

Ja sitten on kirjakerho, jonka myynti on merkittävän suuri.

Minulla on jonkin ihmeen takia ns. kirjailijaalennus muutamien kustannusliikkeiden kirjakauppoihin. Se on periaatteessa 30 % eli paljon. Silti jonkin kirjan voi saada halvemmalla esim. Suomalaisesta. Silloin sitä myydään "kampanjahintaan".

Vaikka seurustelen ahkerasti kirjastoihmisten kanssa, en ole selvillä siitä, onko yksittäisen kirjojen eli ns. nimikkeiden lainauskerroista luotettavaa tietoa. Tietääkseni ei ole.

Toisin sanoen, emme alkuunkaan tiedä, kuinka monta lukijaa jollain syksyn uutuusromaanilla on.

Sehän on tietysti päivänselvää, että kirjan "omakustannushinta" on mystinen suure. Meillä kustantajilla on omat kirjapainot ja joskus esitetyn perustelun mukaan kirjoja kustannetaan siksi, että kannattaa painaa koneilla mitä tahansa toinaa mieluummin kuin seisottaa niitä. Siis korkeakirjallisuutta painetaan ellei satu olemaan mitään sopivia mainoslehtisiä painettavana.

Tämä oli vähän liian ilkeästi sanottu. Mutta jo yllä olevista amerikkalaisista luvuista näkee, että kirja on vähäpätöinen erikoistuote. Hammastahnan vuosimyynti oli USA:ssa viime vuonna 3,0 miljardia dollaria eli enemmän kuin pokkareiden myynti.

Olen pahoillani että nämä tiedot ovat näin laihoja. Tiedän neljä tai kahdeksan ihmistä, joilla olisi reippaasti paremmat tiedot, ja myös Euroopasta. En ole niitä tietoja kysellyt, enkä kysele.

Yhteenveto: kun joudun ottamaan kantaa erilaisiin tekijänoikeutta ja muuta sellaista koskeviin säädöshankkeisiin ja viimeksi tänään istuin pohtimassa koko kotimaisen teollisuuden innovaatioita tekijänoikeuden, patenttien ja tavaramerkkien kannalta, suhtaudun itse hyökkäävän epäuskoisesti niihin tietoihin ja tilastoihin, jollaisia mm. firmat ja edunvalvontajärjestöt tarjoavat vapaaehtoisesti.

Ellei niissä ole muuta vikaa, ainakin tämä - äänitteiden myynti on pudonnut niin ja niin paljon ja Hollywood hoippuu konkurssin partaalla (kuten se on väittänyt hoippuvansa viimeksi kuluneet 60 vuotta).

Jos luvut olisivat oikeita, olisi selvitettävä, mikä muu on muuttunut samana aikana, esimerkiksi siis 2 000 -luvulla. Käsittääkseni kulutuksen rakenne on mullistunut perinpohjaisesti ja esimerkiksi televisio ja sanomalehdet ovat totisen paikan edessä.

Asiakkaat, joiden taskuista palkkiot ovat viime kädessä peräisin, toimivat nyt toisin kuin ennen. Muutos on niin suuri, että haluaisin puhua "mannerlaatan liikahduksesta". Luuloni mukaan ilmiö ei ole lineaarinen eikä satunnainen, vaan "tektoninen", siis arvaamaton maanjäristys.

- - -

Ai niin - kun kumminkin haluatte tietää: Heikki Ylikankaan kirjan johtopäätökset ovat mielestäni olennaisesti oikeita sekä ampumistapauksista yleensä että "Lappeenrannan mysteeristä". Tämä on "arvostelijan" mielipide, koska en tunne ensisijaislähteitä. Luin käsikirjoituksen kesällä. Merkittävä ja minulle uusi ajatus on "poliittisten" vainoaminen.

Maahanhan ilmaantui kommunistien ja SKDL-nimisen järjestön mittava koneisto muutamassa kuukaudessa syksyn 1944 rauhanteosta. Armeijan aivan varmasti hankkimaa aineistoa silloisen Suomen kannalta aidosti vaarallisista henkilöistä, jotka taistelivat tai olivat taistelevinaan rintamalla, ei ole tietääkseni julkaistu eikä ehkä tallellakaan. Sodanaikaiset julkikommunistit tunnetaan mutta esimerkiksi SKDL:n toimihenkilöinä ja valtiollisina ja kunnallisina ehdokkaina sodan jälkeen toimineita ihmisiä oli armeijassa tuhansia ja itse puolue sai kuten tunnettua valtavan menestyksen ensimmäisissä sodanjälkeisissä vaaleissa.

En näe mitään syytä uskoa, että kaikki olisivat olleet lojaaleja, vaikka suurin osa varmaan oli ja päätti vasta aseellisen rähinän jälkeen näyttää herroille närhen munat.

Käännös

Löysin sen sattumalta.

Muuan Whimsley kirjoittaa blogiin arvostelua Andersonin Pitkästä Hännästä. Hän näyttää näkevän vaivan, koska on itse julkaissut hiljan toisenlaisen kirjan.

Tätä minä en ollut huomannut: blogi on paikka ja ainoa paikka kirjoittaa kunnon arvostelu! Siis sellainen joka ei ole nalkuttamista tai kehuskelua vaan josta on oikeasti hyötyäkin.

Sanomalehdessä sekä ympäristö että tila rajoittavat. Ei siinä kauhean paljon muuta voi kuin jakaa kirjoittajalle tikkukaramelleja tai luunappeja. Lipsahtaminen kamalaan kukkaiskieleen on suuri vaara.

Olen jatkanut sikäli kuin olen ehtinyt SKS:n Suomen käännöskirjallisuuden historian selaamista, ja siitäpä täytyy kirjoittaa kymmenkunta arvostelua, jakso jaksolta. Joka sivulta nousee esiin virheitä ja puutteita. Yliopistomiehet eivät ole käyttäneet julkisia tietokantoja, kuten Helkaa tai Helmetiä ja siksi faktat ovat vinksallaan. Niinpä päätehtävä, kriittisen kuvan esittäminen suomeksi käännetystä kirjallisuudesta, jää epähuomiossa suorittamatta.

Katsoin uskontoa ja sitten filosofiaa koskevat pätkät ja ajattelin, ettei tämä voi olla totta. Uskonnosta on kai kirjoittanut joku, joka ei tiedä, miten päin virsikirjaa pidetään kädessä, koska jopa Lutheria koskeva esitys on pielessä. Asiahan on niin että ennen kuin Tuomo Mannermaa näki vaivan, Lutheria oli suomeksi hyvin omituinen eikä lainkaan edustava valikoima.

Filosofiassa mainitaan, että esim. Foucaultia on ilmestynyt viimeisten parinkymmenen vuoden aikana. "Tarkkailla ja rangaista" ilmestyi 1980.

Historiassa yllättäen tunnetaan LeRoy Ladurien Montaillou, mutta kirjaa ei lie avattu, koska Marja Itkonen-Kailan suomennos lienee tuon kirjan käännöksistä paras. Hän teki työn vertaamalla kirjoittajan tekstiä latinan kieliseen alkutekstiin eli niihin inkvisitiopöytäkirjoihin, ja oikoi todella paljon.

Tähän siis on tilaisuus palata sopivan laajasti, koska muoto löytyi. Mainitsemani Whimsley käy Andersonin kirjan läpi luku luvulta ja vyöryttää esiin äärimmäisen oleellisia kommentteja todettuaan heti alkuun, että Anderson on innostunut aivan kohtuuttomassa määrin "Pitkän hännän" teoriastaan ja yrittää soveltaa sitä messiaaniseen näkyynsä myös vastoin selviä tosiasioita.

Tämä on jotain - lukuopas, jota voi seurata kähydessään kirjaa läpi. Kiitos netin, viittaukset poikkeaville käsityksille on helppo esittää linkeillä.

Jenkeillä on ollut vanhastaan opiskelijoille tarkoitettuja lukuoppaita, joita suosittelen kaikille lämpimästi - etenkin sitä keltamustaa vihkossarjaa. Eräistä kirjoista (Finnegan's Wake) ei ymmärrä paljon, jos yrittää yksin lukea. Eräät aukeavat aivan uudella tavalla, kun vaihtoehtoiset lukumahdollisuudet osoitetaan.

Oppilaitani olen vanhastaan neuvonut varomaan klassikoja: älkää lapsi-kullat lukeko Hegeliä tai Heideggeriä. Maailma on täynnä alle satasivuisia yhteenvetoja, joista saatte todella käsityksen asiasta. Klassikkoja lukiessanna aina kun luulette ymmärtävänne keskeisen sanan (Hegelin Geist tai Heideggerin Sein lukemattomine versioineen), ymmärrätte väärin.

Esimerkki: Anderson päivittelee, miten yhtenäinen Yhdysvaltain viihdekulttuuri oli 50-luvulla - kolme neljännestä kaikista katsoi I Love Lucyä. Kriitikko huomauttaa, että siihen aikaan vain kolmanneksella oli televisio ja lisää, että 50 vuoden sosiologinen kirjallisuus tyyppiä Bowling Alone on keskittynyt kuvaamaan yhteisöllisyyden hajoamista. Kolmen valtakunnallisen kanavan show't olivat yksi pieni osa tästä tapahtumasarjasta, joka on nyt taas saanut vauhtia, kun meillä ei ole enää juuri lainkaan yhteisiä, samaan aikaan katsottuja ohjelmia eikä kohta liioin lehtiä.

Siitä kaikki ovat yhtä mieltä, että sanomalehdistön tulevaisuus ei ole valoisa.

Power law - eli Poisson-jakauma näkyy kuitenkin jopa blogeissa. Alle 1 prosentilla amerikkalaisista blogeista on enemmän lukijoita kuin minulla tässä. Alle 2 prosentilla amerikkalaisista kirjoista on enemmän lukijoita. (Käytän vertauslukunani tuhatta lukijaa, vaikka on teitä keskimäärin enemmän.) Se ei ole paljon, kun kirjoja ilmestyy yli miljoona eri nimikettä vuodessa.

Tämän jupinan tausta on huominen kauppa- ja teollisuusministeriön tilaisuus, jossa pitäisi keskustella mm. innovaatioiden edistämisestä lainsäädännöllä ja vastaavilla keinoilla.

Täytynee tyytyä torkkumaan, koska en vieläkään tiedä, mitä sana "innovaatio" tarkoittaa.

Pelkään että se on puolitieteelliselle kirjoittelulle tyypillinen kehäpäätelmä. Menestyvää tuotetta tai palvelua aletaan jälkikäteen sanoa innovatiiviseksi.

En ihan käsitä, miten maailmalla pärjäisi, ellei tekisi jotain hiukan parempaa tai halvempaa tai helpommin käytettävää tai vaivattomammin hankittavaa kuin siihenastinen.

Suuntavaisto

Hesarin Läpyskässä oli ihastuttava juttu. Toteutus nyt taisi mennä vähän pieleen, mutta mitä siitä – huippusuunnistaja tipautetaan helikopterilla pelkän kartan kanssa johonkin ja käsketään löytää ihmisten ilmoille.

Suunnistaja sanoo jutussa, ettei hänellä ole mitään varsinaista suuntavaistoa. Onneksi aurinko oli esillä niin että sitä voi käyttää kompassina.

Itse asiassa tuo jutun idea oli kyllä käytössä partiolaisten Gilwell-kursseilla jo vuosikymmeniä sitten, eikä siellä annettu karttaakaan eikä saanut kysyä keneltäkään mahdolliselta vastaantulijalta neuvoa. Porukka hinattiin side silmillä soutuveneellä jonnekin Saimaalle ja sanottiin että nyt aika alkaa. Ei annettu airojakaan.

Kyllä he sieltä partio-opistolle löysivät. Yksi henkilö, jolla sattuu olemaan sama sukunimi kuin minulla, pääsi käyttämään erikoistietojaan. Hän kun tuntee sattuneesta syystä mm. Saimaan koko valuma-alueen ilmasta ja osasi siten rantaviivan muodoista sanoa heti että olleen sillä ja sillä selällä ja suunta on tuonne noin. Ilmavoimilla oli sotien aikana suunnistusjärviä, kun radioihin ei voinut luottaa. Varmin oli Torsajärvi, joka on melkein nuolen muotoinen.

Suuntavaistosta on mainio selostus Valter Keltikankaan kirjassa Seitsemän tuntia erämaassa. Se on muutenkin yksi kymmenestä parhaasta kirjasta sotien jälkeen Suomessa.

Keltikangas oli näitä metsämiehiä, joista me puolisivistyneet emme vahingoksemme tiedä mitään, 05 syntynyt metsätalouden professori ja vuosina 1929-1931 Luiron, Etelä-Kemijärvenja Inarin hoitoalueen ynnä Kemijärven isojakometsien ylimääräinen metsänhoitaja.

Hän osallistui siihen 30-luvun metsänlaskentaan, joka toteutettiin kulkemalla vinolinjoin Suomi läpi. Hän otti pitkän linjan Tornion seudulta Petsamon äärimmäiseen kärkeen ja sillä matkallaan hän kohtasi myös kirveenkäymättömän, kulonkoskemattoman erämaan.

Minua innostuttavat suuresti hänen kuvauksensa aapasoista, joilta puuttuivat jänteetkin niin että paikallinen väestö piti niitä kesäkelillä täysin ylittämättöminä. Mutta suota pelkäämättömät metsäherrat – joihin muuten kuului myös maantieteilijänä suureen maineeseen noussut Väinö Auer – tunsivat kasvillisuuden niin tarkoin, että näkivät kaukaa, missä kohtaa on kasvilla rahkassa juurakko, ja menivät niin että rapa lensi.

Keltikangas käytti paikallisia lantalaisia ja saamelaisia apumiehinä ja tiesi ja tunsi jopa sellaiset legendat kuin Huhta-Heikin ja Raja-Joosepin. Lienee tuntenut Hihnavaarankin (Mosku). Aikansa kuluksi hän tutkiskeli poromiesten ja muiden suuntavaistoa ja paikallistuntemusta ja esittää eri kannan kuin Helsingin Sanomat. Suuntavaisto on enimmältään maastonmerkkejä, jollaisina Saariselällä toimivat myös tunturien muodot.

Hän esittää käänteisen todistuksen kertomalla paikallisesta erämaan asukista, joka eksyi aina. Kyllä hän sitten löysi jäljilleenkin, mutta vasta eksyttyään.

Koltat olivat siitäkin viisaita, etteivät he lähteneet edes omille mailleen, jos oli tymä.

Keltikankaan havainnon mukaan miehen jokavuotisen asentopaikan lähellä kilometrin päässä saattoi olla vaikkapa kuru, jossa asianomainen ei ollut koskaan käynyt. Paikallistuntemus ja suuntatietoisuus on siis verkko, ei kartta.

Sen toki ymmärtää jokainen, ettei pohjoisen mies ilman aikojaan maleksi. Ellei olla minnekään menossa, ollaan jostain tulossa. Se että kuljeskellaan muuten vain, on herrojen meininkiä. Suorien linjojen kulkeminen – kärjessä kouliintunut ylioppilas tai teknikko kompassin ja kukaties suuntakehän kanssa – oli selityksen jälkeen ymmärrettävissä.

Pahassa maastossa, kuten Naskaman kairassa, kanta-asukas saattoi tuntea alueen, joka on noin kymmenen kilometriä kanttiinsa, ei enempää. Nuoremmilla oli virkatiensä eli ansapolkunsa, jotka tietenkin tunnettiin.

Luulisin että spatiaalinen hahmottaminen olisi sukua avaruusgeometrian tajulle eli että se on erikoislahjakkuus. Me tavalliset pösilöt toimimme niin, että jos jonkin palikan voi kiinnittää vaikkapa neljällä eri tavalla, kokeilemme ensin kolme kertaa ennen kuin tärppää. Olen pitänyt tilastoa USB:eista, joiden kanssa joutuu näpräämään lähes päivittäin. Siinä on kaksi mahdollisuutta, oikein ja väärin. Yritän sitä väärin päin noin 80-prosenttisesti. (Ei-tekniikan tohtoreille: - USB-koloja on koneissa sekä vaaka- että pystysuorassa ja useinkin paikassa, johon ei näe, ja kolo on täsmälleen sellainen, ettei siitä oikein saa selvää sormin tunnustelemalla.)

Avaruuden hahmottaminen eli tilantaju saattaa olla se ominaisuus, joka teki ihmisestä rakentajan noin 30 000 vuotta sitten. Luolataide osoittaa, että silloin taito oli kehittyneempi kuin nykyisin.

Arvattavasti myös suuntavaisto oli toista – tiedämme jokseenkin varmasti, että yksittäiset ihmiset osasivat pistellä soiden ja metsien ja Alppien läpi Itämereltä Välimerelle ja vielä pyydystää ruokansa ja järjestää itselleen suojan ylettömiltä säiltä. Ei ole mahdotonta, että joku talsi Atlantilta Alaskaan.

Se ehkä on vitsi, että ”Seitsemän veljeksen” Taula-Matti osasi osoittaa kyntensä mustuaisella, millä suunnalla on vaikkapa Sotkamo. ”Vaikka ampuisit.”

Sama mies, joka lopetti johdonmukaisesti kaikki tarinansa. Tämä sitaatti vain suklaarasiana teille, ihanan kielen ystävät:

TAULA-MATTI. Niin, kuinkaspa kävi? Tultiin siitä oikein moiselle aukolle, heiluvaan suohon, ja suksilla sujuttiin yli tuon pöhisevän haudan. Löydettiin monta lämpöistä kurjenpesää, ammuttiin monta kirkuvaa kurkea, pullistettiin pussimme munilla ja höyhenillä, ja kurjet viskasi mies aika rykelmänä olallensa. Ja sitten me ryypättiin. – Siitä lähdettiin liesuun taas, koirat ja kurjet niskassa, yli helluvan ja hyllyvän, porisevan ja pirisevän rämeen; ja usein oli uros menemäisillänsä kuun kullan päiviksi ijankaikkiseen syvyyteen, niskassa mariseva koira. Mutta tultiinpas kuitenkin mäikyvälle mäelle taas, navealle taipalelle, vaikka märkinä kuin uitetut hiiret. Siihen rakennettiin yöleiri, tehtiin heiluva tuli ja riisuttiin päältä lotisevat nutut. Eikä siinä muuta kuin tempasit tuppeen vaan sekä housut että paidan, tuppeen kuin ankerjaannahan. Höyrysivät pian vaatteet oksilla, kihisivät kurjen-munat mujussa ja me itse nyt kääntelimme ja vääntelimme tuossa tulosen herttaisessa hauteessa, ilki-alastomina kuin öiset kyöpelit. Ja sitten me ryypättiin.

Suomennoksista

Tämä tulee nyt vähän väärällä hetkellä. Sain vasta pari päivää sitten käsiini Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kaksiosaisen Suomennoskirjallisuuden historian, yli tuhat isoa sivua.

Siinä on mahtava määrä sellaista tietoa, jota olen ollut vailla, mutta en osaa sanoa asiasta vielä sen enempää, koska en ole vielä keksinyt, miten tuo kirja on tehty.

Katsoin itseäni koskevat maininnat, joita on vähän. Kaikki minuun liittyvät tiedot olivat vääriä. Esimerkiksi sarjakuvakäännöksistäni Tintit on pantu ystävieni Kaukorantojen nimiin ja muut jätetty mainitsematta. Lyriikan kääntämisestä Catulluksestani kerrotaan, että siitä on osoitettu käännösvirheitä, jollaisista esitellään malliksi yksi. Juuri muuta siitä ei mainitakaan. Valikoiman nimeä sanotaan harhaanjohtavaksi (Kaikki runous). Se yritti olla viittaus Simonideen Omnia mea -hokemaan: kaiken omani kanssani kannan eli kaikki runous on mielessä. "Kootut runot" on jotain aivan muuta.

Nähdäkseni kaikki muut englannin kielisen lyriikan suomennokset mainitaan, mutta ei Wallace Stevensiäni (WSOY, Tämän ilmaston runot.

Nämä kaksi saivat mielestäni huomiota isoissa lehdissä ja kaikkiaan myönteisen vastaanoton, joten en ihan usko, että vaikeneminen johtuisi suomennosten hunoudesta.

Räpyttelen hiukan silmiäni. Olisin odottanut, että esimerkiksi Orwell (esseet ja "Puilla paljailla") olisi luettu käännöskirjallisuuteen, mutta ei.

No. Tietysti olen kiitoksen kipeä. Tottakai. Todellisuudentajuinen ja arvostelukykyinen ihminen ei pidä ajatuksiaan ja mielipiteitään esittelemisen arvoisina eikä esittele tekemisiään.

Sen nyt kuitenkin ehdin panna merkille, että Saarikosken käännöksiä ei ole luettu kunnolla. En ole ainakaan vielä löytänyt mainintaa siitä, miten päin seiniä Saarikoski käänsi pahimmillaan. Myös esimerkiksi Eeva-Liisa Manner hyppäsi kylmästi vaikeita sanoja sisältävien kappaleiden yli.

Saarikosken "Jalkapolku" -valikoiman käsitteleminen vakavalla naamalla on hiukan mystistä, koska kirja on samanlainen humalainen päähänpisto kuin hänen evankeliumi -käännöksensä.

Parhaimmillaan Saarikoski oli nerokas kääntäjä - ja tarkka. Kävin Parnasson arvostelua varten hänen Odysseiansa sana sanalta läpi ja vertasin sitä vaikka mihin, myös alkutekstiin. Uskomaton suoritus! - Mutta Joycen Odysseuksen voisi ehkä kääntää uudestaan.
Kävin opissa ollessani läpi joukon mm. näiden suurten nimien ja useiden muiden suomennoksia alkutekstiin vertaamalla. Se oli opettavaista.

On paikallaan, että vielä elävät henkilöt jätetään vähälle tällaisessa yhteydessä. Niinpä sanon oppineeni paljon muun muassa Juhani Jaskarin ja Aarno Peromiehen suomennosten tutkimisesta ja Thomas Warburtonin ruotsinnosten vertaamisesta alkutekstiin.

Mutta aihe oli oikeastaan asiateksti ja eilinen Terra Cognita ja Pietiläinen. Panin tähän vasiten paremman kirjahyllyn paremman kuvan.

Asiatekstin kääntäjän osa ei ole kadehdittava. Edellä kirjoitan täyttä vauhtia romaanikäännöksistä, ja niistä on kirjoitettu paljon ja harrastajat osaavat arvostaa alan nykyisiä suuria nimiä - Loponen, Kersti Juva, Oili Suominen (Grass), Annikki Suni, Kristiina Rikman ja kymmenen - kaksikymmentä muuta kertakaikkiaan mainiota ammattilaista.

Parasta mitä asiatekstin suomentaja voi toivoa on unohdus - että ei mainita. Mielestäni asiateksti on joskus vaikeampaa suomentaa kuin valtavirran proosa.

En halua moittia enkä kiittää Pietiläistä, joka tekee kaiken itse. Ei hänellä mitään kustannustoimittajaa ole eikä varaa sellaiseen ylellisyyteen. Tai ehkä yhdyn lähinnä siihen, mitä Sedis sanoo eilisessä kommentissaan. Aina näistä suomennoksista selvän saa, vaikka siellä olisi huttua seassa.

Vanhan polven kustannustoimittajat tekivät virheistä jonkinlaisen kultin, ja monet arvostelijat yhtyivät kuoroon. Oli löydettävä jokin yksittäinen todiste kääntäjän pään menoksi.

Olisin sitä mieltä, että tärkeää on vain se, että teksti kulkee ja lauseet rakentuvat käsitettäviksi. Tyrmistyn kerran toisensa jälkeen, kun katselen jonkin Loven tai Liken tai Vastapainoin litteitä niteitä, joissa usein huippuvaikea teksti on saatu aivan kunnialliseen suomenkieliseen muotoon. Ja saksasta ja ranskasta kääntävät tekevät lisäksi merkittävän kulttuuripalveluksen, koska sitä väkeä on vähän, joka oikeasti saa selvää ajankohtaisista teksteistä, kuten Luhmannin tai U. Beckin sosiologiasta tai Latourin mediateoriasta.

Euroopassa olemme totisesti putoamassa mustaan aukkoon, kun kielitaito on liian kapea.

Yhdyn siihen kritiikkiin, että Internetin yksi ongelma on meille liiallinen englantilähtöisyys. Minulla on samalla Netvibesin feed-lehdellä englanninkielisten sanomalehtien korvalla ruotsista DN, Tanskasta politiken, sitten NZZ, Die Zeit ja Frankfurter Allgemeine, Le Monde, Corriere della sera ja El Pais. Aikakauslehdissä jakauma on suurempi. Voin vakuuttaa, etteivät ajankohtaisia asioita koskevat uutiset ja kommentit ole Ison Britannian ja Yhdysvaltojen valtamedian esittäminä edes edustavia. Nuo kaksi ovat maailman nurkkakuntaisimpia maita. Hyvä kolmonen on Ranska.

Yksi mahdollinen blogi - pitäisiköhän miettiä - olisikin raaka tekijänoikeusrikos eli päivittäinen käännösannos oikeasti etevien julkaisujen jutuista eri maista. Mutta porukkaan olisi silloin saatava ainakin japania osaava kaveri. Slaavilaiset maat ja Al-Jazeera onneksi pitävät uutissivuja englanniksi.

Huomaan nyt surukseni, että välilehteni Business ja Technology sisältävät pelkästään englanninkielisiä julkaisuja. Yleisaikakauslehdissä nyt kuitenkin ovat Der Spiegel ja Nouvelle Observateur.

On tässä olemista.

Mutta muistutan vielä siitä, että tottuminen ja siedätys ovat tärkeitä asioita. Jos nuorimmat lukijat tottuvat tukeutumaan vain suomalaisiin lähteisiin ja NewYork Timesiin, eivät he siitä tavasta opi koskaan pois.

Ja varmuuden vuoksi: en usko näkeväni käännöskoneiden tuomaa pelastusta, vaikka käännökset isoista kielistä kuuluvat olevan jo ymmärrettäviä - esimerkiksi portugalista espanjaan tai jopa espanjasta ranskaan.

Pietiläisen kirjat

Kimmo Pietiläinen oli myymässä kirjojaan Lappeenrannassa, jossa yliopiston aula kuhisi väkeä Tieteiden yön vuoksi.

Katsoin vähän hitaasti, kun näin, että Wired-lehden päätoimittaja Chris Andersonin Pitkä häntä oli jo siinä tiskillä suomeksi. Miksi tulevaisuudessa myydään vähemmän enempää.

Sanoin että voisi kannattaa katsoa sellaista kuin Black Swan. Siinä pannaan taloustieteilijöille luuta kurkkuun yhdistämällä "pitkä häntä" siihen oivallukseen, että onnistumiset ovat odottamattomia tieteessä, taiteessa ja taloudessa. (Lausetta "Kaikki joutsenet ovat valkoisia" käytettiin esimerkkinä tieteellisestä totuudesta, kunnes 1700-luvulla sitten löydettiin mustia kyhmyjoutsenia.)

Tämähän tarkoittaa viime kädessä, että innovaatiotoiminnan edistäminen on turha toivo.

Pietiläinen sanoi, että käännös on jo vedoksina ja kirja ilmestyy kohta.

Hän sanoi myös, etteivät kirjakaupat pidä hänen kirjojaan - melkein kaikki myynti on tällaisista tilaisuuksita, ja hän saa siis kaiken kääntämisensä lisäksi laukata ympäri maata myyntitiskeineen.

Sanoin että täytyy patistaa blogissa. Pietiläisen Terra Cognitan suomeksi julkaisemien tietokirjojen lista on lähinnä järkyttävä - on se niin hyvä.

Ennen kuin kiirehdin pitämään luentoni, murehdimme yhdessä sitä, että ihmiset ovat niin kovia valehtelemaan. Kaikki professorit ja suurin osa muista kirjojen selaajista kuulemma sanovat, että he lukevat nämä tällaiset alkukielellä.

Se on tietenkin vale.

Olen seurannut asiaa pitkään. On suhteellisen harvinaista, että ihminen todella pystyisi lukemaan tätä ns. yleistajuista tietokirjallisuutta englanniksi. Jokin "Tykit, taudit ja teräs" vielä menee mutta entä Wilsonin Konsilienssi?

Yliopistopohjalla englannin taito ei yleensä kerry riittäväksi - vieraan tieteen lukeminen on oikeasti vaativaa, ja nämä Dawkinsit ja Dennetit ja vastaavat ovat biologiaa, psykologiaa, historiaa, fysiikkaa jne. siten mitoitettuna, että lukeminen on suorastaan nautinto - äidinkielellä. Etenkin muutoin vieroksumani Dawkins on aivan loistava kirjoittaja.

Yliopistopohjalla ihmiset eivät mielestäni yleensä saa liioin selvää englanninkielisestä romaanista tai pitävät niitä joka tapauksessa liian työläinä lukea. "Yleensä" tarkoittaa tässä yhteydessä yhdeksää ihmistä kymmenestä.

Älkää lukeko tästä moitetta. Yleensä ihmisillä on kädet täynnä tärkeämpää elämistä. Joskus saan itseni kiinni yllyttämästä perustutkinnon suorittajia. Käsken lukea romaaneja. Hiljan ylioppilastutkinnon suorittaneelta se alkaa sujua hyvin pienellä ponnistuksella, kunhan nyt ei jostain Bellowista tai Doctorowista aloita.

Mitä mieltä te olette? Ette varmaan tiedä. En minäkään tiedä. Kunhan väsyksissäni arvailen.

Porvoon motarilla oli lentokone.

Hyvä ajatus.

En tosin ole varma, oliko pysäköintipaikka laillinen. Matkaseuralaiseni tosin väitti, että kysymyksessä olisi ollut pakkolasku.