Sisäkauppa

Otsikon sanaa ei ole olemassa. On tukku- ja vähittäiskauppaa ja ulkomailta tuontia ja vientiä,

Entä kun ei ole ulkomaita?

Antiikin kreikkalaisilla Kreikkaa ei ollut. “Polis” eli kaupunkivaltio oli. Sellainen oli esimerkiksi Ateena. Siellä oli väestöä ehkä 50 tuhatta, kaikkiaan. Tämä arvio koskee Perikleen - Platonin aikaa. Ateenasta tuli osa Roomaa, jonka pääkaupungissa oli kaksi tuhatta vuotta sitten yli miljoona asukasta. Hälyttävän suuri osa oli erilaisia siipimiehiä, ja poliittisen johdon ajoittain ylivoimainen tehtävä oli pitää heitä ravittuina ja kohtalaisen tyytyväisinä. “Leipää ja sirkushuveja” on oikein sanottu. “Sirkusta” eli happeningien tapahtumapaikkaa voi käydä edelleen itse ihmettelemässä. Tosin Colosseumia käytettiin vuosisatoja myös kätevänä kivivarastona, josta kulkeutui ainesta milloin minnekin.

Sivumennen: hetken mietin, miksi joku kommentoija kytki mainintani keskiajan katedraaleista uskontojen viheliäisyyteen. Kun katson muinaista temppeliä - tyyppiä Ateenan Akropolis - minua viiltää sen sopusuhta ja rakentajien valtava taito. Mitä siellä on milloinkin palvottu, ei tunnu kovin tärkeältä. 

Oma tulkintani on, että temppelit ja siis kirkot olivat oman aikansa tavarataloja eli kauppahalleja. Papiston tärkein tehtävä oli myynti ja markkinointi.

Uskontojen keskeinen sosiologinen tehtävä oli tuottaa puhetta ja myöhemmin kirjoitusta, joka perusteli kulloisenkin hallitsijan asemaa.

Hallitsijalla tarkoitan tässä henkilöä ja hänen ryhmäänsä, joka on saavuttanut jonkin asteisen yksinoikeuden väkivallan käyttämiseen. Jopa tarpeelliset murhat hoidetaan oman ryhmän sisällä. Edelleen hyvin tunnettujen kirjojen todistuksen mukaan esimerkiksi Rooman keisareille suurin uhka oli oma henkivartiokaarti.

Viimeksi mainitsemissani Kairon loputtoman rikkaissa dokumentissa on esimerkiksi käypiä kertomuksia, miten pienen kaupungin hallitsija kutsui etäiselle keskushallinnolle raportoimatta kaupungissa parempia oikeuksia vaatineen joukon muka juhlapäivälliselle taloonsa, ja surmautti kaikki. Asia oli sillä hoidettu. Niinpä aineistossa hyvin runsaasti edustettuna olevat juutalaiset, jotka olivat kangaskaupan harjoittajina ja kudonnan organisoijina kaikille mieluisaa väkeä, tapasivat kiertää merkkihenklöt kaukaa. Kangas, siis puuvilla ja pellava, olivat ajaneet vehnän ohi koko Egyptin ykköstuotteina. Tiukasti perässä tuli islaminuskoisten opettelema sokerinvalmistus; ruokoa tuotiin jopa Intian takaa meritse, ja voitot olivat suuria. Egyptiläinen viini oli huonoa.

Hiukan yllättäen myös silkin tuotanto oli hyvin laajaa Egyptissä ainakin 800-luvulla.

Hyvin mielenkiintoista on, että työnjako oli edennyt niin tavattoman pitkälle, että pienissäkin kylissä eli leipurin ammatilla, vaikka kaikki osaavat leipoa. Lisäksi palkkatyö, joka on edelleen tapana esittää Pohjois-Euroopan keksintönä ja kirouksena 1800-luvun alusta, oli asiakirjojen mukaan yleistä ja suosittua kautta Egyptin tuhat vuotta aikaisemmin. Käsitteen “feodalismi” sokaisemina olemme kuvitelleet, että kaikki lapion tai kuokan varressa työskennelleet olisivat olleet orjia tai maaorjia. Näin ei ollut. Merkittävä osa oli “maatyömiehiä”, jotka saivat palkkansa kupari- tai hopeakolikkoina. Taidollisesti vaativat työt, kuten kankaan värjääminen ja nahkojen parkitseminen, olivat osaajien käsissä, ja nämä järjestelivät myös tuotteittensa myynnin lähialueilla.

Aikakauden “teollisuutta” oli amforan (viiniruukku) valmistaminen eli keramiikka. Kysyntä oli loputonta, koska kaivolla tai lähteellä tarvittu vesiruukku oli sama esine, vain huonommin valmistettu. Ruukun polttaminen nestettä pitäväksi onnistuu kylän oloissa, mutta ei kotona. Puheena olevana aikana islamia tunnustavat suhtautuivat sangen välinpitämättömästi uskontonsa viinikieltoon.

Lukija on jo ymmärtänyt, että kirjoituksellani ihmeellisistä Egyptistä poimituista asiakirjoista kahden puolen vuotta 1000 ajattelen nykyhetkeä.

Egypti rakensi sääntöperäisen järjestelmän, joka oli omiaan kaupankäyntiin. Itse asiassa se hitaasti kuihtuen jatki sitä 1800-luvun loppuun asti.

Tänään puhutaan Yhdysalloisa, Venäjästä ja Kiinasta sekä lisäksi Intiasta.

Varhaisemman keskiajan kehityksen tuloksensa eli siis Kairosta käsin, keskeltä maailman luultavasti vanhinta yhtäjaksoista korkeakulttuuria eli 3 500 vuotta toiminutta Egyptiä, nousi jotain hyvin ajankohtaista. Teknisen ja taloudellisen vallan järjestelmät.

Eri puolilla maailmaa ovat nousseet altaan Temppeliherrat. Tuo vailla valtiota toiminut organisaatio oli luultavasti aikansa rikkain ja vaikutusvaltaisin, ja vasta Ranskan kuningas Filip IV  Kaunis sai sen kumoon.

Sellaisia henkilöitä kuin esimerkiksi Trump ja Putin tulee ja menee. Ihmisissä on se ongelma, että he pakkaavat vanhentumaan ja kuolemaan. Niin ei käy järjestelmien.

Näihin asti on sanottu, että pääoman ja uhkarohkean toiminnan yhdistäminen eli osakeyhtiö alkoi Hollannista, jonka Itä-Intian Kauppakomppania oli ensimmäinen suurvalta vailla omaa aluetta.

Eli tällä viikolla siirrymme Temppeliherrojen aikakauteen. (Enkä tarkoita salaliittoa enkä Dan Brownin kirjoja.)

Kauppa

 

Tämä ja jotkut tulossa olevat, samankaltaiset blogikirjoitukseni kiinnostava arvioni mukaan noin kolmea ihmistä tai kukaties neljää.

Blogeissa on tämä puoli. Ehkä päiväkirjojaan julkaisseet eivät täysin tajua, miten röyhkeän pettäjän kynsissä he ovat. Tuo pettäjä on kirjoittaja itse, hänen muistinsa. Joko kirjoittaja on muka oletettua etevämpi tai kurjaakin kurjempi. Kumpikaan ei pidä paikkaansa. Hyvin luultavasti kirjoittaja on ihan tavallinen. Ennen saattoi sanoa, jotain luettuaan, että kaikille perkeleille sitä kyniä myydäänkin. Nykyisin on niin helppo huiputtaa kauppiasta, että aikoo muka vain piirrellä hiirellä esimerkiksi kiinalaisia kangaspuita…

Minusta tuntuu, että löysin lepattavan valon keskiajan pimeydestä. Tuo pimeys on tunnetusti 1800-luvun historian tutkijoiden täysin perusteeton haukkumasana. Miten pimeäksi ja takaajuiseksi santaan aikakautta, jolloin keksittiin ja rakennettiin muun muassa katedraalit. Näinä aikoina olemme oikein televisiosta kuulleet, miten koville ranskalaisilta otti nykytekniikalla korjata Notre Dame, kun sen katto tukirakenteineen pääsi palamaan.

Eikä Pariisin Notre Dame ole edes kymmenen kärjessä -katedraali. Siinä on ihan vieressäkin Sainte Chapelle, ihme. Musiikin ja runouden sanotaan taantuneen, vaikka asia on päin vastoin. Väkimiehet lauloivat toinen tistaan ihmeellisempiä runoja, kuten Arnaut Daniel ja Bertrand de Borns, ja toiset sävelsivät ja keksivät jatkuvasti uusia soittimia.

Chri Wickhamin “The Donkey and the Boat” eli aasi ja vene näyttää sisältävän tiedot niistä dokumenteista ja siitä arkeologiasta, joka kertoo täsmällisesti, millaista oli “juridiikka”, jota ei siis sittenkään keksitty Genovassa eikä Barcelonassa, saati Venetsiassa.

Tutkijoilla on kullakin oma alansa. Wickham oli pitkään vaatimattomasta “vain” varhaiskeskiajan historian professori Oxfordissa (All Souls). Hän onnistui ryhmittämään hyvin laajan kollegojensa piirin.

Kairon eräältä kaatopaikalta on nyt 100 vuoden aikana koottu ainakin 300 000 liuskaa ja sellaisen kappaletta. Suuri osa on kirjeitä, ja niistä avautuu todellisten ihmisten todellinen elämä.

Tuohon aikaan eli karkeasti 800 - 1150 Niilin varrella eleltiin fatimidien aikakaudella varsin sovussa eri uskontokuntien kesken. Sekä islaminuskoisilla, juutalaisilla että kristityillä oli se terve ajatus, että paperia (harvemmin enää papyrusta), johon oli kirjoitettu jotain, ei pidä hävittää. Kyllä niitä aika paljon käytettiin lannoitteeksi, mutta nuo sadat tuhannet säästyivät erityisissä huoneissa tai pienissä rakennuksissa, jollaisen nimitys oli “geniza”. Ja sieltä niitä on saat, ostettu ja varastettu niin että huikein kokoelma on muuri Oxfordissa ja Cambridgessa.

Ongelma oli se, että kieli oli egyptiä koptin kieltä, arameaa, hepreaa tai kreikkaa, monesti murteellista, ja kirjaimet arabian edelleen käyttämiä, heprean käyttämiä tai sitten kreikan eri kursiiveja eli kynällä (puikolla) kirjoitettuja juttuja, joissa kirjaimetkin saattoivat olla aika erilaisia riippuen kirjurin taidosta ja siitä, paljonko hänelle maksettiin.

Kirjeiden sisältä oli tyyppiä “milloin, kunnioitttu ystävä, aiot viimeinkin maksaa sen dirhemin, jonka sait minulta lainaksi toissa vuonna”, tai “nyt näyttäisi saavan Qumin kautta Intian takaa muskottia niin halvalla, että voitto voisi olla luokkaa 400 prosenttia”, “tai täten kutsun sinut hääjuhliin, kun keskimmäinen tyttäreni avioituu erikoisen lihavan ja rikkaan kauppiaan kanssa, jolla on oma 20 huoneen talo tuossa Niilin vastarannalla”.

Seassa on järkyttävä määrä jumaluusopillisia pohdintoja, islamin miehillä vähemmän kuin kristityillä, mutta juutalaisilla sitäkin enemmän, he kn alkoivat kehittää noihin aikoihin kabbalaa. Kabbalan yksinkertainen idea on, että jokainen kirjain merkitsee jotain muuta kuin luulisi. Vaikka pyhä teksti näyttäisi vain ylistävän Herraa, täydellä syyllä tietysti, niin laskien ja lajitellen kirjaimet “oikealla” tavalla saattaa päästä kesken kaiken selville joistakin olemassalon rvoituksista.

Tämän blogin lukija tietää, ettei tuollainen teksti-alkemia ole millään muotoa kadonnut maailmasta.

Mutta tutkijajoukkoja, jotka oikeasti osaavat lukea keskiajan arabiaa, hepreaa, kreikkaa ja itsestään selvästi latinaa kuin vettä vain - niitä ei ole paljon.

Jatkossa kerron, missä on se “juridiikka”. Sitä - nykyisen osakeyhtiön yhtä kantamuotoa - löytyy ällistyttävän hallitussa muodossa laivausasiakirjoista. Laivanisännistö, jollaista muuten Suomessakin Alastalon salissa perustettiin, oli melkoinen oerganisaatio, koska huomioon oli otettava sekä vahingot eli haverit että voitot, erikseen aluksen omistajan osuus varustajan huolitsijan ja kapteenin ja sitten tietysti rahdinottajan eli asiakkaan. Ja päällä oli jo hyvin kehittynyt merivakuutus. Siis noin vuonna 1 000.

Luultavasti sääntörakenteet ovat pronssikaden lopulta. Anakin niistä kolmesta yli kolme tuhatta vuotta sitten ponneesta ja nyt löydetystä laivasta, joilla kuljetettiin kupari Kyprokselta, pesusieniä Persianlahdelta, seetrilankkuja ja loputtomasti keramiikkaa, näyttää löytyvän tuon henkisiä nuolenpääkirjoituksia.

Runo

“Runo” tarkoitti joskus, toisessa kielessä, salaista tietoa. Se on pitkä ajatus, että kovaan paikkaan tarvitaan sokea runonlaulaja. Sellaiseksi on ajateltu myös Homerosta. Koulupoikavitsin mukaan niitä kahta eurooppalaista suurteosta ei uudemman tutkimuksen mukaan kirjoittanut Homeros, vaan eräs toinen saman niminen mies.

Vitsi on siis se, ettemme tiedä Homeroksesta muuta kuin nimen, ja sekin lienee väärä. 

Se ei ole vitsi, että arvattavasti AI on jo hakenut kiinnostavan vastauksen “Homeeriseen kysymykseen” - yksi, kaksi vai useita kirjoittajia.Tuollainen otaksumani vastaus on luultavasti väärä, sillä oman Kalevalamme eli siis tuolla otsikolla julkaistun runokokoelman takana, on paljon väkeä vuosisatojen ajalta. Kysymys Lönnrot vai “kansa” on väärä. Elias julkaisi muistiinpanonsa, jotka oli tehnyt hämmästyttävän nopealla lyhennekirjoituksellaan, parsi ja paranteli ja pani paljon omiaan sekaan, ja laulatettavana oli lahjonnan tai viinan voimalla erilaisia paikkakuntalaisia. Muinaisruno oli tunnettu hyvinkin kauan ennen, mutta kirkko vastusti sitä pakanuutena. Ja Larin Paraske, Inkerin suomalainen / inkerikko, yksi maamme suurimmista taiteilijoista on unohdettu patsaaksi kadun varteen. Hän lauloi Metsäpirtissä ja sitten Loviisassa 32 000 säettä ja lisäksi oman kertomansa mukaan teki itsekin laulun aina ja kaikesta. Ja hänen käsitöittensä kokoelma… 

Eero Järnefeltin julkaisu Parasken muotokuvan maalaamisesta ja suuren taiteilijan taidosta on fantastinen. Ja Yrjö Hirnin essee, jossa hän muistelee, miten he kävivät nuoren Sibeliuksen kanssa kuulemassa tätä ihmettä “livenä”, on keskeistä historiaa.

Tiedän, että Iliaan voi oppia virheettömästi ulkoa. Suunnittelin kerran itsekin ryhtyä tuohon toimeen - tai itse asiassa Odysseiaan, josta pidän paljon enemmän.

Lukemani mukaan - en muista lähdettä - Briteissä joku naiskollega puoli vuosisataa sitten kimpaantui jatkuvasta keskustelusta suullisen perinteen välittymisen mahdollisuudesta, ja kostoksi opetteli Iliaan ulkoa, kreikaksi.

Teoksessa on 15 tuhatta riviä eli säettä ja Odysseiassa noin 28 000. Parhaimmillani opin itse kalevalaista mittaa 300 säettä tunnissa. Lopetin tuon pelehtimisen, koska sillä on hintansa. Osaan edelleen, yli 60 vuoden kuluttua tuon “sielutieteen” (psykologia) yhteydessä lukiolaisena kokeilemani jakson, joka koskee sellaisen Väinämöisen ja häirikkö Joukahaisen valitettavaa liiikenneonnettomuuutta. Alkoholilla ei liene ollut osuutta asiaan - tai kuka ne heidän olvinsa, simansa ja metensä tietää.

Kalevala, Kolmas runo. Siinä on muuten vittuilu valloillaan. Valitettavasti se erehtyy, joka luulee löytävänsä Kalevalasta paljonkin näin jäntevää tavaraa. Sitä toki on, mutta en ihmettele erästäkin hyvin tuntemaani suomen kirjallisuuden maisteria, joka keplotteli itsensä tenteistä lukematta lainkaan tätä kaikille oppiaineessa pakollista teosta, johon oli saanut jo koululaisena vastenmielisyyden. Vanhat suomalaiset virsikirjat hän sen sijaan tutki tunnollisesti. Hän tiesi, kuka piti tenttiä… Kauan sitten kuolleen henkilön etunimi oli Marja, joka voi olla kalevalainen muoto nimestä Maria. Esiintyy kirjassa myös Marjattana.

http://nebu.finlit.fi/kalevala/index.php?s=12&m=1&l=1

On  muotia kiittää Kantelettaren runoja ja sivuuttaa “oikea” Kalevala vähin äänin. Kun tosiaan jättää erilaiset sulhon pesetykset pois, käsissä on todiste äidinkielemme suurenmoisuudesta - ja samalla siitä, ettei suomi suostu indoeurooppalaisiin kieliin käännöksinä. Sibelius muuten sitten ymmärsi asian. Hänen jälkeensä se on ollut aika lailla unhduksissa. Kullervo-sinfonian alussa Sibbe osoittaa, ettei takova trokee todellakaan ole se meidän vanhojemme runomitta. 

Jos joku teistä lukijoista innostuisi, selitysteoksia on tiu tai enemmän, ja tekstiksi ehdotan linkkini verkkoversiota. Omissa silmissäni Gallén-Kallelan Kalevala-näyt ovat ilmestyksiä harhateltä. Ellen tuntisi hänen Afrikka-kuviaan, pitäisin miestä pienenä.

Kitara

 

Lorca 

(Federico García Lorca, 1898 - 1936)

 

 

Empieza el llanto
de la guitarra.
Se rompen las copas
de la madrugada.
Empieza el llanto
de la guitarra.
Es inútil
callarla.
Es imposible
callarla.
Llora monótona
como llora el agua,
como llora el viento
sobre la nevada.
Es imposible
callarla.
Llora por cosas
lejanas.
Arena del Sur caliente
que pide camelias blancas.
Llora flecha sin blanco,
la tarde sin mañana,
y el primer pajaro muerto
sobre la rama.
¡Oh guitarra!
Corazón malherido
por cinco espadas.

Aloittaa laulun

kitara.

Rämähtävät sarastuksen

maljat.

Aloittaa laulun 

kitara.

On turha

torjua.

On mahdotonta

torjua.

Sävytöntä parkua

kuten parkuvat tuuli ja vesi

nietoksilla.

On mahdotonta torjua.

Kirkua kaikkea joka

katosi jo.

Etelän kuumaa hiekkaa

joka himoitsee valkoista kukkaa.

Nuolelta puuttuu

maali.

Illalta puuttuu 

aamu.

Ja ensimmäinen kuollut varpunen

oksan alla.

Kitara!

Murheen sydämen lävistää

viisi miekkaa.

(Kuvassa Timo Korhonen. Kuva ja suom.  ./. J.K.)

Du Fu

 

Kun putosin humalassa hevosen selästä

Du Fu

 

 

Sain kutsun korkean kuvernöörin juhliin vieraaksi. Join, lauloin ja tanssin kultainen keihäs kädessä.

Äkkiä nuoruus tuli takaisin; nousin ratsaille

ja nelistin hevosen kaviot vilkkuen Qu Tangin kallioille, missä Bai Di Chengin kaupunginmuuri nousee pilviin.

Niska kyyryssä laskeuduin kahdeksan tuhatta jalkaa. Linnoitusten hohtavat tornit vilistivät silmissä, kun suuntasin itään ja hypitin ratsuni esteiden yli katsastaen kaikki rannan kyläkunnat ja talot.

Ravasin polkua piiskaa pidellen, suitset höllinä; halusin vielä harmaapäänä ällistyttää ihmiset näyttäen miten ratsastan ja kiidän kuin nuori mies miettimättä että omapäinen ratsuni kiitää kuin tuuli, hiki punerva, ruumis musta, suupielissä vihreä vaahto. Sitten se kompastui. Loukkasin itseni pahasti.

Kun ottaa itselleen vapaan vallan, käy usein huonosti.

Podin vammaani sitten vuoteessa 

aivan kuin ei olisi ollut tässä iässä muitakin murheita. Kuultuaan tapahtuneestaystävät tulivat kysymään vointiani; keppiin tukeutuen nousin palvelijan avulla pystyyn.

Heidän osanottonsa sai minut räjähtämään nauruun.

He toimittavat minut kauniiseen paikkaan, jossa joki kaartuu, ja viiniä ja lihaa tuotiin kokonainen vuori.

He osoittivat kädellä länteen ja sanoivat, ettei aurinko odota ja huusivat että jokainen tyhjentää maljansa saman tien.

Miksi he näkivät vaivaa tullakseen lohduttamaan?

Ji Kang, jos muistatte, huolehti terveydestään. Hänen kaulansa katkaistiin.

 

Eteväksi

 Kuvan lentävä lehmä on oikeastaan kultainen vasikka. Maahanmuuttajat olivat kyllästyneet Moosekseen, joka juoksi vuorella saamassa salasanoja. Siitä on jo kauan. Tuskin muistan niitä aikoja.

Mutta tulevaisuus on jo menossa. Korvissa suhisee.

Pitää paikkansa, että Edwin Frankin “Stranger Than Fiction” (Oudompaa kuin kuvitelma / sepite) kai kielletään, koska siinä on etevyyden opit.

Saarikoskesta ei koskaa oikein tulut mitään. Se ei johtunut siitä, että hän oli hutilus ja niin kiintynyt päähän meneviin juomiin, ettei aina osunut paperilla kynään. Se ei johtunut edes siitä, että hän oli kauhavalainen, isänsä puolelta. Mathias Simonpoika kätti Ylikylässä sukuniminään myös Luomaa ja Hemminkiä. 

Pentti kuunteli. Hän ei ollut tiennyt, kunnes kuuli minulta, että Salama oli ollut jumalaa paossa eli kateissa oikeudenkäynnistään Kauhavalla. Syy saatto oa se, että hän oli suorittanut asevelvollisuutensa siellä, teknisellä puolella.

Tapasimme usein etenkin siihen aikaan, kun hän osti taloa Keravalta, tai Antti Hyry ja minä ostimme ja kustantaja maksoi.

Eteväksi ryhtyminen edellyttää epäselvää puhetta. Ihmiset eivät useinkaan saaneet selvää, mitä Erik Tawaststjerna tai Paavo Haavikko sanoivat. Kirjoittaminen ei auttanut sitä asiaa. 

Lainatkaa tätä. Tuomas Anhava oppi tämä jostain: sisältö määrää muodon. Muoto määrää sisällön. Ne on voitava vaihtaa milloin tahansa, myös kesken lauseen.

Frankin on oikeassa sanoessaan, että todellisuus luo kirjallisuuden ja siksi 1900-luvun romaani on 1900-luku. Tosin hän on väärässä. Kirjallisuus luo todellisuuden. Stalin on luettavissa Dostojevskista 60 vuotta aikaisemmin.

Frankin etevyyskurssi on hyvä, koska se on vaivalloinen. Kuka todella haluaisi lukea nämä: PROLOGUE: THE ELLIPSIS: Fyodor Dostoevsky’s Notes from Underground PART I. BREAKING THE VESSELS 1. THE VIVISECTOR: H. G. Wells’s The Island of Doctor Moreau 2. THE ABYSS: André Gide’s The Immoralist 3. SHUTTER TIME: Alfred Kubin’s The Other Side and Franz Kafka’s Amerika 4. YOUTH AND AGE: Colette’s Claudine at School and Rudyard Kipling’s Kim 5. THE AMERICAN SENTENCE: Gertrude Stein’s Three Lives 6. A WORLD OF LITERATURE: Machado de Assis’s The Posthumous Memoirs of Brás Cubas and Natsume Sōseki’s Kokoro 7. HIPPE’S PENCIL: Thomas Mann’s The Magic Mountain 8. WHAT DID YOU DO IN THE WAR? Marcel Proust’s In Search of Lost Time and James Joyce’s Ulysses PART II. A SCATTERING OF SPARKS 9. FOR THERE SHE WAS: Virginia Woolf’s Mrs. Dalloway 10. NICK STANDS UP: Ernest Hemingway’s In Our Time 11. CRITIC AS CREATOR: Robert Musil’s The Man Without Qualities 12. THE HUMAN AND THE INHUMAN: Italo Svevo’s Confessions of Zeno and Jean Rhys’s Good Morning, Midnight 13. THE EXCEPTION: D. H. Lawrence’s Sons and Lovers and The Rainbow 14. THE END: Hans Erich Nossack’s The End and Vasily Grossman’s Life and Fate PART III. THE WITHDRAWAL 15. DON’T CRY: Anna Banti’s Artemisia and Chinua Achebe’s Things Fall Apart 16. REFLECTIONS ON DAMAGED LIFE: Vladimir Nabokov’s Lolita and Alejo Carpentier’s The Lost Steps 17. THE WHOLE STORY OF AMERICA: Ralph Ellison’s Invisible Man 18. BOOM: Gabriel García Márquez’s One Hundred Years of Solitude 19. INTO THE ABYSS: Georges Perec’s Life A User’s Manual 20. BEING HISTORICAL: Marguerite Yourcenar’s Memoirs of Hadrian and Elsa Morante’s History 21. THE ENIGMA OF ARRIVAL: V. S. Naipaul’s The Enigma of Arrival

Näyttäisi että näistä 18 on julkaistu myös suomeksi. Camusin ja Böllin sivuuttaminen on antaaksiantamatonta.

Ota se lyijytäytekynä pois rintataskusta.

Hyvää jatkoa

 Kaikille.

Tonttuilusta lähemmin katso esimerkiksi

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000010865532.html

Jukka Kemppinen

Piti mennä

 

Saapuvilla olisi ollut koko kaarti jälkeläisiä. Ainakin tällä hetkellä tavalliselta tuntuva räkätauti esti menemästä. Kaunis termi voi olla lähtöisin lapualaisesta sanonnasta, että mies on niin kuin jätkän räkä piikkianka-aidassa, vaikka selässä lukee “virkiä”.

Teksti on urheiluseuran nimi. Piikkilanka-aitaa ei hevin näe, paitsi meidän pellolla, syvälle tramppautuneena. Eräät naapurit pitivät, uskokaa tai älkää, tässä lampaita. Siitä on vuosikymmeniä. Samaan aikaan kehuskelin harrastavani jousiammuntaa mhyös 90 metrin matkalta kotipihallani. Se on kirjaimellisesti totta.

Sekoilevan muisteleva sävy johtuu pätevästä syystä, jonka johdosta sisätiloissa on harrastettu merkittävämpääkin siivousta. Erikoisen tarmon kohteena ovat laatikot, joissa erinäiset vanhempieni tavarat ovat maanneet toistakymmentä vuotta.

Johtuu se siitäkin, että pikkutytöistä nuorempi uhkasi Jukka Kuuselan ikivanhaa kyläkunnan ennätystä eli pudota viisi kertaa tunnissa vesiojaan, ja joka kerta vaatteet uusiksi.

Lohduttaudun tiedolla, että amerikkalaisten lisäksi myös ruotsalaiset ovat aivan kauhuissaan tiedosta, että 25 minuutin matkan päässä pääkaupungin keskustasta voi lykätä juuri kouluun menneet natiaiset niskasta ulos esimerkiksi peuhaamaan lumessa.

Viimeksi he olivat majavia ja rakensivat patoa, tosin pellolle. Sitten saatiin lasten hamppareita, joihin oli hammasta purren laitettu myös jotain vihreää, ja päällysruuaksi jouluomenaa.

Vasta nyt kirjoittaessani huomaan, että olemme käytännössä jokseenkin digivapaa alue, vaikka välineitä olisi. Iltasatuna taisi olla “Maailman pienin ballerina” tai pätkä tarinaa “Kaislikossa suhisee”.

Mielestäni tieto “Tuntemattoman sotilaan” verkkoluennan miljoonasta kuulijasta oli sensaatio. Ääneen lukemisessa on taikansa. Kertomus, jonka tuhoamista etenkin kirjallisuuden modernismi on puuhannut sata vuotta, näyttää olevan keskeinen osa ihmistä. Vanhimmat tietämämme tekstit (kuten Gilgameš) ovat kertomuksia, ja uskonnon liittäminen myytteihin eli nykykielellä satuihin, johtaa hyödylliseen havaintoon. Ketään loukkaamatta - myös meidän uskontomme pyhät kirjat sisältävät hyvin paljon tarinoita ja sadun tyyppisiä kertomuksia, ihmeineen kaikkineen.

Ei ole totta, että rupikonnat hurjastelisivat automobiilillä, mutta tällaistakin kertovaa kirjaa on myyty pelkästään alkukielellä yli 100 painosta. Kun “Kaislikossa suhisee” ilmestyi 1908, arvostelijat suhtautuivat siihen kielteisesti, mutta yleisö ei.

Juuri Englanti tuotti suuren määrän valheellisia ja epätieteellisiä kertomuksia, joissa on nähty myös merkkejä ylivallan osoituksista. Nalle Puh. Peter Pan. Intian viidakoista. Liisa Ihmemaassa. 

Mielelläni jatkaisin luetteloa hyväosaisista hullutusten sepittäjistä: Wodehouse, Chesterton, Wells, Conan Doyle…

Mahdottomilla jutuilla rakensi itselleen maineen jo Shakespeare, ja ennen häntä Chaucer.

“Tuhat ja yksi yötä” on ehkä vaikuttanut meilläkin ajatteluun ja tunteisiin aivan mittaamattomasti. Ensimmäinen valtavan suosion saanut versio ilmestyi ranskaksi 1700-luvun alussa, ja se oli vain alkua.

Perusteosta ei ole olemassa. Kysymyksessä on kokoelma arabiaksi levineitä persialaisia, intialaisia, kiinalaisia ja kaikenkarvaisia Lähi-Idän tarinoita, joiden keskinäinen suhde ja ajoitus on lyhyesti sanottuna epäselvä.

Merkillinen määrä myös vaikeita kertomisen keinoja on käytössä, jopa 10 sisäkkäistä ketomusta (Suutari joka tukehtui), ja tietenkin koko jutun kehyskertomus, “jatkuu huomenna” eli “cliffhanger”.

Luulen että äitini etunimi (Laila) on tuota perua. “Alf Laylah wa-Laylah”. Siis yö. Tiedoksi: 1800-luvun vahvasti eroottiset tainat eivät ole muita aidompi, ehkä pikemmin päin vastoin. 

Panta rhei

Tämän hetken fysiikan arvion mukaan kaikki on pohjaltaan rakeista eli ryynimäistä. “Kaikki” tarkoittaa kvarkkeja, gluoneja ja muita kohteita, joista muodostuvat atomiytimen protonit ja neutronit. Vahvavoima eli ydinvoiman on ainakin 30 000 kertaa voimakkaampi kuin sähkömagneettinen vetovoima, ja noilla vähäisillä välimatkoilla painovoima on olemattoman pieni. Se pitää atomiytimen koossa ja on toisaalta mukana voiman vapautuessa ketjureaktiossa.

Asia ei ole erikoisen havainnollinen, mutta näitä hiukkasia ei eräässä mielessä ole olemassa, koska ne ovat aaltoja, oikeammin ryppyjä aika-avaruuden kentissä.

Sanan “kenttä “ varhaisemmat tutkijat varastivat maamiehiltä. “Field” on oikeastaan “pelto”.

Sekä filosofiassa (Herakleitos) että tähtitieteessä, samoin kuin agrologiassa kaikki liikkuu. Panta rhei. Herakleitos sanoi, että aurinko taivaalla noin ihmisen jalan levyhinen. Luultavasti hän tähysteli aurinkoa ojennellen toista jalkaansa ylös. Ilmeisesti hän oli juovuksissa kuin apina (simiformis).

Ei Platon hänkään myöhemmin keksinyt ihmetellä kirjoittaessaan luolavertaustaan, jonka mukaan kaikki olevainen on vain tulen tuomia varjoja seinillä, kuinka paksu varjo on. Itse en tiedä, mutta en pidä varjoa paksuna.

Tämä ajatuskuvio on minulle tärkeä, koska mielestäni oikeustiede toistaa vanhempie tieteiden virheellistä kysymystä. Itse innostuin kauan sitten tutkimuksesta “Omistajanvaihdoksesta” ja pidin esimerkiksi tekijänoikeudsesa tärkeänä kysymystä tekijänoikeuden siirtymisestä. Hyvän tavan mukaan oikeudellisen tutkimuksen laajuudesta oli käytettävä ensimmäinen neljännes selvitykseen, “mitä oikeus on”. Asia ei ole selvinnyt. Mitä tekijänoikeus on, sekin on tietymätöntä, ja nyt algoritmien kirjoittaessa varsin hyvää kieltä, monella on huonot housuissa, kun tietoa ei ole siitä, kenen on tuo tuloa tuottava tekijänoikeus. Ja sama koskee patenttioikeutta.

Poikani oli tehnyt suuren työn panemalla tietokoneohjelman kirjoittamaan vanhalta C-kasettinauhalta keskustelun, jonka kerran kävimme Proustista kälyni Inkin kanssa Ylen ohjelmassani “Kaljupäisten kerho”. (Nimi on peräisin eräästä sotatapahtuasta, jossa kapteeni ajelutti miehensä kaljuiksi, jotteivat nämä pystyisi ehkä karattuaan seikkailemaan selustassa. Poikani oli käännätyttänyt tietokoneella tekstin sitten ranskaksi, koska kälyni jäljellä oleva poika on varttunut Ranskassa ja Chilessä eikä osaa suomea. Koneen ranskan kieli oli nähdäkseni 95-prosenttisesti hyvää ja joka tapauksessa sävytyksiä myöten täysin ymmärrettävää.

Rupesin muistelemaan muita tuon ohjelmani jaksoja, Aili Palmén puhui aika murhaavasti Georges Simenonin vaimoista mutta hyvin lämpimästi Rolf Nevanlinnasta, joka luullakseni laski Suomessa sodan aikana salakirjoituksen avaamisen perusteet kuten oppilaansa Lars Ahlfors. Katso ja lue Olli Lehdon tuontanto yleistajuisin osin. Huikeaa tarinaa. Nevanlinna karkasi hänkin kotoa, mutta kuten Ailkin sanoi, ikään kuin se tähän asiaan kuuluisi, “mutta Rolf oli nero”...

Tapasin itsekin Rolf Nevanlinnan. Kyllä. Hän oli nero. Asuessaan sodan jälkeen Sveitsissä hän harrasti Riemannin pintojen lisäksi Marilyn Monroen elokuvia.

Kuvassa, joka on “Naturesta”, on kuvitettu vastapäivään simpukkana kietyvänä kuviona maapallon historia. Kaupunki ja ihminen ovat oikealla alhaalla. Mielestäni kuva on kaunis.

Muuten olen sitä mieltä että kansanedustaja Keskisarja saa juhlia missä haluaa ja puhua mitä sattuu. Muun muassa termillä “parlamentaarinen immuniteetti” tähdennetään, että kansanedustajalla on suurempi sananvapaus kuin muilla. Niin tulee olla. Puolustan hänen oikeuttaan, vaikka hän mielestäni on monessa asiassa väärässä. Tai siksi.