Jorge Luis Borges (1949):
Kuolematon
Salomo sanoi Ei ole mitään uutta auringon alla.
Platon arveli, että tieto on muistoa;
Salomo tuomitsee, että uusi on unohdusta.
Solomon saith: There is no new thing upon the earth. So that as Plato had an imagination, that all knowledge was but remembrance; so Solomon giveth his sentence, that all novelty is but oblivion. FRANCIS BACON, Essays, LVIII
Borges, Jorge Luis. Cuentos completos (Spanish Edition) (p. 223). (Function). Kindle Edition.
Lontoossa varhain kesäkuussa vuonna 1929 harvinaisten kirjain kauppias Joseph Cartaphilus, kotoisin Smyrnasta, tarjosi ruhtinatar de Lucingelle ostettavaksi kuusi pientä kvarto-kokoista nidettä (1715-1720), Popen Iliaan. Ruhtinatar osti ne ja vaihtoi samalla muutaman sanan kauppiaan kanssa. Hänen kertomansa mukaan kysymyksessä oli hyvin laiha ja likainen mies, jonka silmät ja parta olivat harmaat ja kasvonpiirteet oudon epämääräiset. Hän ilmaisi itseään kouliintumattomasti ja virheitä kaihtamattoman vuolaasti useilla kielillä; muutaman harvan minuutin kuluessa hän vaihtoi ranskasta englantiin ja englannista arvoitukselliseen Salonikin espanjan ja Macaon portugalin välimuotoon. Lokakuussa ruhtinatar kuuli Zeus-laivalla toiselta matkustajalta, että Cartaphilus oli kuollut merellä palatessaan Smyrnaan ja että hänet oli haudattu Iosin saarelle. Ruhtinatar löysi tämän käsikirjoituksen Iliaan viimeisen niteen välistä.
Se on kirjoitettu englanniksi mutta täynnä latinan kielimuotoja; tämä on tarkka käännös alkuperäisestä.
I
Jos muistan, koettelemukseni alkoivat sataporttisessa Thebassa eräässä puutarhassa keisari Diocletianuksen aikana. Olin taistellut äskettäin kunnostautumatta egyptiläissodissa ja olin Bereniceen Punaisen meren rannalle sijoitetun legioonan tribuuni; siellä kuume ja taikuus söivät monta miestä, jotka olivat käyneet urhoollisesti miekanterää kohti. Mauritanialaiset kukistettiin, kapinallisten kaupunkien kerran hallitsemat seudut alistettiin in aeternitatem Manalan jumalalle; Aleksandria aneli kukistuttuaan tuloksettomasti keisarilta armoa; legioonien piti saapua ilmoittautumaan voitoistaan vuoden kuluessa mutta itse olin tuskin nähnyt sodanjumalan kasvoja. Tämä puute aiheutti minulle murhetta ja saattoi olla syy, kun heittäydyin etsimään sijainniltaan muuttuvilta ja pelottavilta aavikoilta kuolemattomien kaupunkia.
Kuten sanoin, koettelemukseni alkoivat Theben puutarhassa. Valvoin koko yön, koska kävin kamppailua sydämessäni. Viimein nousin hiukan ennen aurinkoa. Orjani nukkuivat; kuu oli loputtoman hiekan värinen. Verinen ratsastaja lähestyi idästä heikkona uupumuksesta. Hän pysähtyi muutaman askeleen päässä minusta ja kysyi minulta latinaksi heikolla mutta kyltymättömällä äänellä, mikä oli nimeltään kaupungin muureja huuhtova joki. Sanoin että se oli sateiden ruokkima Egypti. ”Etsin toista jokea”, hän vastasi synkeänä, ”salaista jokea joka puhdistaa ihmisen kuolemasta”. Hänen rinnastaan valui mustaa verta. Hän kertoi minulle syntyneensä maassa, joka on vuoristo Ganges-joen tuolla puolen; hän kertoi minulle, että noilla vuorilla kiertelevän huhun mukaan länteen matkustamalla, maailman ääreen asti, tulee joelle, jonka vedestä tulee kuolemattomaksi. Hän jatkoi, että tuon joen vastarannalla oli Kuolematonten kaupunki, kaupunki täynnä rintavarustuksia ja amfiteattereita ja temppeleitä. Hän kuoli ennen aamua mutta päätin lähteä etsimään sitä kaupunkia ja tuota jokea. Kiduttajan käsissä muutamat mauritanialaiset vahvistivat matkamiehen tarinan todeksi: yksi muisti elysialaisen niityn etäällä maailman ääressä, missä ihmisen elämä ei pääty milloinkaan; toinen muisti harjanteet, joilta Pactolus virtaa, ja siellä ihmiset elävät yli satavuotiaiksi. Puhuin Roomassa filosofien kanssa, jotka sanoivat, että ihmiselämän venyttäminen merkitsi kuoleman tuskan lisäämistä ja että sellainen ihminen kuolee monta kertaa. En ole varma, uskoinko koskaan Kuolematonten kaupunkiin; ehkä tehtävä eli kaupungin löytäminen riitti minulle. Flavius, joka oli Getulian prokonsulina, antoi minulle arveluttavalle matkalleni kaksisataa sotilasta; palkkasin myös palkkasotureita, jotka väittivät tuntevansa tiet ja jotka pakenivat ensimmäisten joukossa.
Myöhemmät tapahtumat ovat vääristäneet ensimmäisiä päiviä koskeneet muistikuvani niin pahasti, etten kykene saamaan niitä järjestykseen. Lähdimme liikkeelle Arsinoesta ja tulimme hehkuvaan erämaahan. Ylitimme Troglodyyttien maan, jossa syödään käärmeitä eivätkä asukkaat osaa puhua; Garamantesin jossa naisia pidetään yhteisinä ja jossa syödään leijonia; Augliksen jotka palvelevat vain kuoleman jumalaa. Mittasimme muiden aavikoiden mitat suuntaansa – mustan hiekan erämaat, jossa kulkijan on käytettävä hyväkseen yön tunnit, koska päivä on sietämätön. Näin etäältä vuoret, jotka kantava Oceanoksen nimeä; niiden rinteillä kasvaa rohtoyrttiä, joka kaikkeen vastamyrkyksi, ja huipuilla asuvat satyyrit, villit maamiehet, joilla on taipumus irstailuun. Että näiden barbaarimaiden povessa, missä maa on kaikkien hirviöiden synnyttäjä, sijaitsisi kuuluisa kaupunki – sellaista emme voineet kuvitella. Jatkoimme siksi marssiamme, sillä palaaminen olisi merkinnyt kunnian menetystä. Jotkut tyhmänrohkeat miehet nukkuivat kasvot kuuhun päin; pian kuume kärvensi heidät. Jotkut joivat kaivojen saastaisesta vedestä hulluuden ja kuoleman. Sitten alkoivat karkaamiset ja pian kapinat. En kaihtanut ankaruutta niiden taltuttamisessa. Näin tehdessäni toimin oikeudenmukaisesti, mutta yksi sadanpäämiehistä varoitti minua, että miehet suunnittelivat minua vastaan (halutessaan kostaa kumppaninsa naulitsemisen ristiin). Pakenin leiristä pari uskollisina pysyneen sotilaan kanssa tuulenpyörteisiin ja yön avaruuteen, mutta jouduimme erillemme. Kreetalainen nuoli repi lihaani. Vaelsin useita päiviä löytämättä vettä – tai yhden suunnattoman päivän, jonka aurinko, jano ja sitten janon pelko moninkertaistivat. Jätin reitin ratsuni valittavaksi. Aamunkoitossa taivaanranta oli karheana pyramideja ja torneja. Näin sietämätöntä unta tasasuhtaisesta labyrintistä, jonka keskellä oli kaivo; pystyin melkein koskettamaan sitä kädelläni, silmäni näkivät sen, mutta sen mutkat olivat niin sokkeloisia ja hämmentäviä että tiesin kuolevani ennen kuin saavuttaisin sen.
II
Kun sain lopulta riuhdotuksi itseni irti painajaisista, käteni oli sidottu selkäni taakse ja makasin tuskin tavallisen haudan kokoisella kallion kielekkeellä, jonka kivi oli syöpynyt rosoiseksi. Kallioseinät olivat kosteat ja ajan ja ihmisen käden kiillottamat. Rintaani raastoi tuskallisesti ja janoni oli polttava. Nostin päätäni ja päästin heikon huudon. Vuoren juurella virtasi äänetön, epäpuhdas joki, jonka hiekka ja sora melkein tukkivat; vastarannalla itse Kuolemattomien kaupunki loisti sokaisevasti auringon viimeisissä (tai ensimmäisissä) säteissä. Näin linnoituslaitteita, holvikaaria, julkisivuja ja toreja; kaupunki oli vuoren tasaisella laella. Ainakin sata omani kaltaista, erikokoista uloketta tai komeroa rikkoi vuoren seinää. Hiekkaan oli kaivettu matalia kuoppia; noista surkeista kaivannoista ja komeroista tuli näkyviin alastomia ihmisiä, joiden iho oli harmaa ja parta ruokkoamaton. Luulin tuntevani heidät: he olivat Troglodyyttien epäinhimillistä sukukuntaa, jotka saastuttavat Persianlahden rannikoita ja Etiopian luolia; en ihmetellyt heidän puhumattomuuttaan enkä sitä, että he söivät käärmeitä.
Hirvittävästä janostani sain rohkeutta. Arvion olevani kolmisenkymmentä jalkaa hiekan yläpuolella; suljin silmäni ja heittäydyin vuorelta kädet selän taakse sidottuina. Painoin veriset kasvoni mustaan veteen ja latkin sitä kuin eläin. Ennen kuin uni ja houreet ottivat minut uudelleen valtaansa toistin käsittämättömästi muutaman sanan kreikan kielellä: zeleialaiset, rikkaat Troian asukkaat, jotka juovat musta Aisepoon vettä…
En osaa sanoa, kuinka monta päivää ja yötä nyt kului. Nukkuen ja pystymättä palaamaan onkaloiden suojaan, alastomana tuntemattomalla aavikolla annoin auringon ja kuun heittää arpaa synkästä kohtalostani. Raakalaisuudessaan lapsekkaat Troglodyytit eivät auttaneet minua pysymään hengissä eivätkä kuolemaan. Yritin turhaan pyytää niitä tappamaan itseni. Eräänä päivänä katkoin terävällä kiven sirpaleella siteeni. Seuraavana päivänä nousin seisomaan ja pystyin kerjäämään tai varastamaan – minä Marcus Flaminius Rufus, Rooman legioonan sotilastribuuni – ensimmäisen iljettävän suupalani käärmeen lihaa.
Olin niin kiihkeä näkemään Kuolemattomat, koskettamaan heidän yli-inhimillistä kaupunkiaan, että sain tuskin nukutuksi. Ja kuin aavistaen ajatukseni Troglodyytit pysyivät nekin valveilla. Ensin luulin että ne pitivät minua silmällä; myöhemmin ajattelin, että rauhattomuuteni oli välittynyt niihin samalla tavalla kuin koirat voivat saada tällaisen tartunnan. Valitsin barbaarisesta kylästä lähtöni hetkeksi sen, joka oli mahdollisimman julkinen, nimittäin auringonlaskun, jolloin melkein kaikki ihmiset tulivat kuopistaan ja onkaloistaan tuijottamaan näkemättömin silmin länteen. Rukoilin ääneen, en niinkään vedotakseni jumalien suosioon kuin pelotellakseni noita olentoja oikealla puheella. Menin joen yli siitä, missä hiekkasärkät tukkivat sen virtauksen, ja kävelin kaupunkiin. Kaksi tai kolme miestä seurasi minua hämmentyneinä; he olivat lyhytkasvuisia (kuten muutkin lajinsa edustajat) ja herättivät pikemmin vastenmielisyyttä kuin pelkoa. Jouduin kiertämään erilaisia outoja kuoppia, joita arvelin vanhoiksi louhoksiksi; kaupungin valtava suuruus johti minut harhaan, sillä olin luullut sen olevan paljon lähempänä. Keskiyön vaiheilla laskin jalkani mustaan varjoon – tiheään väärien jumalien veistosten varjoon Kaupungin muurin juurella. Pysähdyin ikään kuin pyhän kauhun vallassa. Ihminen kauhistuu niin syvästi kaikkea uutta ja erämaata, että mielialani nousi, kun näin yhden Troglodyytin tulleen mukaan sinne saakka. Suljin silmäni ja odotin nukkumatta auringonnousua.
Olen jo sanonut, että Kaupunki oli jyrkän vuoren kivisellä lakitasanteella. Tasanteen seinämät olivat yhtä vaikea kiivetä kuin muuri. Väsytin itseni suotta kävelemällä sen ympäri; mustasta seinämästä ei löytynyt ainoaakaan rosoa, ja se oli niin säännöllinen, että porttia oli turha ajatellakaan. Päivän kuumuus pakotti minut suojautumaan luolaan; sen perällä oli kuilu ja kuilusta, pohjan hämärästä nousivat tikapuut. Laskeuduin tikkaita ja onnistuin pääsemään likaisten kammioiden läpi avaraan, epämääräisesti pyöreään saliin. Tuohon paikkaan, joka oli eräänlainen kellari, oli yhdeksän ovea; kahdeksan johti sokkeloon jonka kautta päätyi pettymyksekseen samaan saliin; yhdeksäs johti toisen sokkelon kautta toiseen pyöreään saliin, joka oli aivan samanlainen kuin ensimmäinen. En ole varma, kuinka monta saleja oli; viheliäinen tilani ja pelkoni lisäsi niiden määrää. Äänettömyys oli vihamielistä ja miltei rikkumatonta; kivisessä verkostossa ei ollut muita ääniä kuin maanalainen tuuli, jonka aiheuttajasta en päässyt koskaan perille; jopa raudan väriset puroset valuivat ohuina kiven halkeamista aivan äänettömästi. Totuin kauhistuttavasti tuohon epäilyttävään maailmaan; minusta alkoi tuntua vaikealta uskoa, että olemassa oli mitään muuta kuin yhdeksänovisia saleja ja pitkiä haarautuvia, maanalaisia käytäviä. En tiedä, miten kauan vaelsin maan alla; sen tiedän, että aika ajoin kokosin epämääräisissä unissa, joita näin kodistani, barbaarien kammottavan kylän ja syntymäkaupunkini, jossa rypäletertut vihersivät.
Erään käytävän päässä tie katkesi kallioseinään, jonka olin kyllä nähnyt, ja ylhäältä etäältä lankesi valo. Kohotin häikäistyneet silmäni; ylhäällä, pyörryttävän korkealla näin taivasta, joka oli niin sininen, että väri oli melkein purppuraa. Seinässä oli metalliset tikkaat. Olin väsyttänyt lihakseni voimattomiksi mutta kiipesin ne tikkaat pysähtyen vain joskus nyyhkyttämään osaamattomasti ilosta. Ennen pitkää aloin erottaa korkokuvia ja pylväiden koristeita, päätykolmioita ja holvikäytäviä, graniittiin ja marmoriin hakattuja hämmentäviä nähtävyyksiä. Näin johduin pimeyden mustasta maailmasta risteilevien labyrinttien kautta sädehtivään Kaupunkiin.
Tulin pienelle aukiolle – tai ehkä se oli pikemmin piha. Se oli keskellä rakennusta, jossa oli erilaisia kulmia ja jonka korkeus vaihteli. Näkemäni kupolit ja pylväät kuuluivat tähän monimuotoiseen rakennukseen. Minua hämmästytti kaikkia sen muita uskomattomia piirteitä enemmän rakennuksen vanhuus. Minusta tuntui, että se oli ollut olemassa ennen ihmisiä, vieläpä ennen maailmaa. Sen silmiinpistävä muinaisuus (joka oli tosin jollain tavalla kauhea nähdä) tuntui liittyvän saumattomasti sen kuolemattomien rakentajien työhön. Kuljin ensin varovasti, sitten ennen pitkää välinpitämättömästi ja lopulta epätoivoisena portaita ja labyrinttipalatsin koristeltuja lattioita. (Huomasin myöhemmin, että porraskelmien leveys ja korkeus poikkesivat toisistaan; selittämätön väsymykseni johtui tästä). Ensimmäinen ajatukseni oli: tämä palatsi on jumalien työtä. Tutkin autioita tiloja ja muutin käsitystäni: Tämän paikan rakentaneet jumalat ovat kuolleet. Sitten mietin rakennuksen omituisuuksia ja sanoin itselleni: Tämän paikan rakentaneet jumalat olivat mielipuolia. Tiedän että sanoin tämän jotenkin käsittämättömästi moitteena jossa oli mukana myös murhetta – enemmän järjen kauhistumista kuin aistien pelkoa. Tavattoman vanhuuden tunteeseen sekoittui muuta: päättymättömyyden tunne, painostavuuden ja kammon tunteet, monimutkaisen järjenvastaisuuden tunne. Olin löytänyt tien pimeän sokkelon lävitse, mutta Kuolemattomien kaupungin kirkkaus kauhistutti ja iljetti minua. Sokkelo on rakennus, joka on suunniteltu tieten tahtoen harhauttamaan ihmisiä; sen arkkitehtuuri ja tuhlaileva samanmuotoisuus tähtää juuri tuohon tehoon. Epätäydellisesti tutkimassani palatsissa arkkitehtuurilla ei ollut mitään tarkoitusta. Siellä oli käytäviä, jotka eivät johtaneet minnekään, niin korkeita ikkunoita että ne olivat ulottumattomissa, juhlavan vaikuttavia ovia, joiden takana oli kuin erakon komero tai tyhjä kuilu, käsittämättömiä ylösalaisin olevia portaikkoja, joissa askelmat ja kaiteet olivat alapuolella. Jotkut portaat kiersivät keveinä muistomerkin seinää ja loppuivat sitten kahden tai kolmen tasanteen jälkeen kupolien säihkeessä minnekään johtamatta. En osaa sanoa, ovatko nämä esimerkit kirjaimellisesti totta; sen tiedän, että ne kiusasivat huonoa untani vuosikausia; en osaa enää sanoa mistään piirteestä, onko se uskollinen kuva todellisuudesta vai yöllä mielestäni revennyt hahmo. Tämä kaupunki, näin ajattelin, on niin kauhistuttava pelkästään olemassaolonsa vuoksi, että jo sen säilyminen - vaikkakin salaisen autiomaan keskellä - saastuttaa menneisyyden ja tulevaisuuden ja jollain tavalla pilaa tähdet. Kukaan ei voi olla maailmassa onnellinen eikä rohkea niin kauan kuin tämä kaupunki on pystyssä. En halua kuvailla sitä; toisiinsa soveltumattomien sanojen kaaos, tiikerin tai härän ruumis, joka tulvii mihin tahansa suuntaan hampaita, elimiä ja päitä hirviömäisesti yhdessä mutta keskinäisen vihan vallassa – jospa nämä kielikuvat antaisivat oikean aavistuksen asiasta.
En kykene muistamaan paluuni vaiheita enkä reittiäni pölyisten, kosteiden holvien kautta. Tiedän vain jatkuvasti mukana kulkeneen pelon, että kun kerran pääsen viimeisestä labyrintista, ympärilläni on jälleen kauhistuttava Kuolematonten kaupunki. En muista mitään muuta. Tämä muistin menetys saattoi olla itse aiheutettu, mutta se ei ole enää autettavissa; kukaties pakoni yksityiskohdat olivat niin epämiellyttäviä, että jonain päivänä, jota sitäkään en muista, päätin tunkea sen pois muististani.
III
Tarinani tarkoin lukeneet muistavat, että troglodyytteihin kuulunut mies oli seurannut minua kuin mikäkin koira muurin varjoon. Kun pääsin viimeisestä kellarista, löysin hänet onkalon suulta. Hän makasi hiekalla piirtäen ja pyyhkien näkymättömiin taitamattomin käsin merkkejä, jotka tuovat mieleen unessa nähdyt kirjaimet, jotka on ymmärtämäisillään sillä hetkellä kun ne sekoittuvat ja katoavat. Ensin luulin, että se oli jotain barbaarien kirjoitusta; sitten käsitin mielettömäksi ajatukseni, että puhetaidottomat oliot olisivat keksineet kirjoituksen. Yksikään merkeistä ei liioin muistuttanut mitään toista merkkiä, ja tämän takia kysymys ei tietenkään (lähes varmasti) voinut olla kirjainmerkeistä. Mies piirsi niitä, katseli ja korjaili niitä. Sitten hän äkkiä hän pyyhki ne pois kämmenellään ja käsivarrella kuin harmistuen omasta pelistään. Hän katsoi minua mutta ei näyttänyt tuntevan minua. Silti helpotuksen tunteeni oli niin suuri (tai yksinäisyyteni oli ollut niin valtava ja niin pelottava) että ajattelin aivan vakavissani, että tämä alkeellinen troglodyytti, joka katsoi minua luolan permannolta, oli odottanut minua. Aurinko paahtoi tasankoa; kun lähdimme palaamaan kylään ensimmäisten iltatähtien alla, hiekka poltti jalkojamme. Troglodyytti kulki edellä; sinä iltana päätin opettaa häntä tuntemaan tai jopa toistamaan muutaman sanan. Ajattelin että tunnistaminen onnistuu koirilta ja hevosilta; monet linnut, kuten keisarin satakieli, onnistuvat toistamisessa. Vaikka ihmisen ymmärrys olisi miten niukka, se ylittää aina sieluttoman eläimen.
Troglodyytin alhainen syntyperä ja tila toi mieleeni Argoksen kuvan, Odysseuksen kuolemaa tekevän koiran, joten annoin hänelle nimeksi Argos ja yritin opettaa sen hänelle. Epäonnistuin jatkuvasti. Keinoni eivät tehonneet, ei ankaruus, ei itsepintaisuus. Liikkumattomana ja katse elottomana hän ei tuntunut edes kiinnittävän huomiota ääniin, jotka yritin tartuttaa hänen mieleensä. Vaikka hän oli minusta vain parin askeleen päässä, hän tuntui olevan mittaamattoman kaukana. Hän makasi hiekalla kuin pieni, kolhiintunut, laavasta veistetty sfinksi, joka ei välittänyt taivaan liikkeistä päänsä päällä aamun ensimmäisestä valosta illan viimeiseen. Tuntui täysin mahdottomalta, että hän ei käsittänyt tarkoitustani. Muistin etiopialaisten uskovan, että apinat ovat tahallaan puhumattomia, jottei niitä pantaisi työhön; itse ajattelin Argoksen hiljaisuuden johtuvan epäluulosta tai pelosta. Tuosta eloisasta kuvasta siirryin muihin vielä villimpiin. Ajattelin että Argos ja minä elimme elämäämme eri maailmankaikkeuksissa; ajattelin että havaintomme olivat samoja mutta Argos yhdisteli ne eri tavoin kuin minä, eri olioista; ajattelin että hänelle olioita ei ollut olemassa, vaan pelkästään jatkuvaa, huimaavaa aistimusten leikkiä. Kuvittelin maailman vailla muistoa, vailla aikaa; leikittelin ajatuksella kielestä, jossa ei olisi nomineja, kielestä jonka verbit olivat persoonamuotoja vailla tai adjektiiveja ei voinut taivuttaa. Paljon päiviä kului näissä mietteissä, ja kului vuosia. Sitten eräänä aamuna sattui jotain joka aiheutti ikään kuin iloa – taivaalta satoi vettä hitaasti mutta paljon.
Erämaan yöt voivat olla kylmiä, mutta se yö oli ollut kuin kiehuva kattila. Näin unta että eräs Thessalian joki (johon olin heittänyt takaisin kultaisen kalan) oli tullut pelastamaan minut; kuulin sen lähestymisen punaisen hiekan ja mustien kivien ylitse; heräsin ilman viileyteen ja sateen kiireiseen ääneen. Juoksin alastomana ottamaan sen vastaan. Yö oli lopuillaan; keltaisten pilvien alla heimo heittäytyi rajuun sateeseen yhtä iloissaan kuin minä – hurmiossa. Mieleeni tulivat jumalan riivaamat Kybelen palvojat. Argos oli kohottanut katseensa taivaisiin; vesi virtasi hänen kasvoillaan – eikä vain sade, vaan (ymmärsin myöhemmin) kyyneleet. Argos, huusin, Argos!
Siten Argos sammalsi mielihyvän ja ihmetyksen äänin ikään kuin ihminen, joka on löytänyt jotain vuosia sitten kadonnutta, nämä sanat: Argos, Odysseuksen koira. Ja sitten, katsomatta minua, Koira joka makaa tunkiolla.
Meidän on niin helppo hyväksyä todellisuus – ehkä siksi, että tiedämme vaistollamme, miten mikään ei ole todellista. Kysyin Argokselta, kuinka paljon hän osasi Odysseiaa. Hänelle tuotti kreikan kieli vaikeuksia; minun oli toistettava kysymys.
Peräti vähän, hän vastasi. Vähemmän kuin kurjin runonlaulaja. Siitä on tuhat sata vuotta, kun kirjoitin sen.
IV
Sinä päivänä ymmärsin kaiken. Troglodyytit olivat Kuolemattomia; virta ja hiekan kahlitsemat vedet, ratsastajan etsimä Joki. Kaupungin maine oli kiirinyt Ganges-virralle saakka, mutta Kuolemattomat olivat tuhonneet sen melkein yhdeksänsataa vuotta sitten. He olivat rakentaneet kaupungin raunioista samaan paikkaan sekasortoisen kaupungin, jonka läpi olin kulkenut – Kaupungin irvikuva ja vastakohta ja samalla temppeli mielettömille jumalille, jotka hallitsevat maailmaa, ja jumalille, joista emme tiedä mitään paitsi että he eivät muistuta ihmistä. Tämän kaupungin perustaminen oli viimeinen vertauskuva, johon Kuolemattomat olivat alentuneet; se osoitti vaiheen, jossa he olivat todenneet kaiken uurastuksen turhaksi ja päättäneet elää ajatuksissa, puhtaassa mietiskelyssä. He rakensivat tuon kuoripanssarin, hylkäsivät sen ja ryhtyivät tekemään itselleen asuntoja luoliin. Itseensä syventyneinä he tuskin huomasivat aineellista maailmaa.
Homeros selitti minulle nämä asiat samalla tavalla kuin asioita selitetään lapselle. Hän kertoi minulle myös omista seikkailuistaan – häntä ajoi Odysseuksen tavoin tahto päästä seudulle, jossa ei tiedettäisi, mikä meri on, jossa ei käytetä suolaa ruokaan ja jossa airon käyttötarkoituksesta ei ole aavistusta. Hän oli elänyt sata vuotta Kuolemattomien kaupungissa ja kun se tuhottiin, hän oli neuvonut rakentamaan sen tällaiseksi. Tässä ei ole ihmettelemistä – huhun mukaan hän kirjoitti Troijan sodan jälkeen runoelman sammakkojen ja rottien sodasta. Hän oli kuin jumala, joka luotuaan kosmoksen loi kaaoksen.
Kuolemattomuudessa ei ole mitään erikoista; ihmisiä lukuun ottamatta kaikki elolliset ovat kuolemattomia, sillä ne eivät tiedä mitään kuolemasta. Jumalallista, hirvittävää ja käsittämätöntä on tietää olevansa kuolevainen. Olen huomannut, että uskonnoista huolimatta tavattoman harvat ihmiset ovat varmoja kuolemattomuudestaan. Juutalaiset, kristityt ja muslimit julistavat kaikki uskoa kuolemattomuuteen, mutta ensimmäisten sadan ikävuoden kunnioitus osoittaa, että he uskovat todellisuudessa vain tuohon vuosisataan, sillä ne väittävät koko muun ajan kuluvan palkintoihin ja rangaistuksiin siitä, mitä ihminen teki eläessään. Minun mielestäni joillakin Hindustanin seuduilla uskonnonharjoitukseen liittyvä pyörä on paljon uskottavampi; tuolla pyörällä, jolla ei ole alkua eikä loppua, jokainen elämä on seuraus edellisestä elämästä ja aiheuttaa seuraavan, mutta mikään elämä ei määrää kokonaisuutta… Elettyään monia vuosisatoja kuolemattomien ihmisten tasavalta oli kehittynyt täydellisen suvaitsevaiseksi tai vieläpä pilkalliseksi. He tiesivät, että äärettömän pitkän ajan kuluessa kaikki asiat tapahtuvat kaikille ihmisille. Palkintona menneistä ja tulevista hyvistä töistään kaikki ihmiset ansaitsevat kaiken hyvyyden – ja vahingon palkaksi menneistä ja tulevista väärinteoistaan. Sangen samaan tapaan kuin sattuman määräämissä peleissä, kuten kolikon heitossa, vaihtoehdot jakautuvat tasan, joten älykkyys ja tyhmyys kumoavat toisensa ja poistavat toinen toisensa vaikutuksen. Mahdollisesti runoelmana kömpelö El Cid on vastapaino Vergiliuksen yhdelle ainoalle määreelle tai Herakleitoksen ajatelmalle. Hämyisinkin ajatus noudattaa näkymätöntä lakia ja saattaa kruunata tai viimeistellä salaisen suunnitelman. Tiedän ihmisiä, jotka ovat tehneet pahaa saadakseen aikaan hyvää tulevien vuosisatojen aikana, tai hyvää, joka on jo koettu menneinä aikoina… Tässä mielessä kaikki tekomme ovat oikeita ja samalla yhdentekeviä. Henkisiä tai älyllisiä ansioita ei ole olemassa. Homeros loi Odysseian; kun käytettävissä on äärettömästi aikaa, olosuhteita ja niiden muutoksia, on mahdotonta, että Odysseiaa ei olisi luotu ainakin kerran. Kukaan ei ole joku; kuka tahansa kuolematon ihminen on kaikki ihmiset. Minä Cornelius Agrippa olen jumala, sankari, filosofi, paholainen ja maailma – mikä on pitkä tapa sanoa, että minua ei ole olemassa.
Oivallus maailmasta täsmällisten vastavaikutusten järjestelmänä vaikutti suunnattomasti Kuolemattomiin. Ensiksi se teki heidät kyvyttömiksi tuntemaan sääliä. Olen maininnut vanhat louhokset, jotka ovat kuoppia eri puolilla joen toisella rannalla; eräs ihminen putosi noista kuopista syvimpään; hän ei voinut loukata itseään eikä kuolla ja siitä huolimatta hänellä oli tuskainen jano; kesti seitsemänkymmentä vuotta ennen kuin hänelle viskattiin köysi. Hänen ruumiinsa oli kesytetty kotieläin; se ei tarvinnut muuta hoitoa kuin hiukan unta ja lihan palasen muutaman kerran kuukaudessa. Mutta kenenkään ei pidä luulla, että olimme vain askeetteja. Ei ole mutkikkaampaa mielihyvä lähdetä kuin ajatus, ja ajattelemiselle me nyt antauduimme. Harvakseltaan jokin erikoislaatuinen ärsyke saattoi palauttaa meidät esineelliseen maailmaan – esimerkiksi tuona aamuna muinainen ja perimmäinen mielihyvän aihe, sade. Mutta tuollaiset lankeamiset ovat suunnattoman harvinaisia; kaikki Kuolemattomat kykenevät täydelliseen liikahtamattomuuteen. Muistan erään, jota en nähnyt koskaan istumassa enkä seisomassa; lintu oli tehnyt pesän hänen rintansa päälle.
Opinkappaleesta jonka mukaan jokaisella ilmiöllä on vastailmiö seuraa muuan ajatus, joka ei ole täysin vailla teoreettista mielenkiintoa, niin että sen vuoksi me hajaannuimme kymmenennen vuosisadan alussa tai lopussa eri puolille maailmaa. Sen voi esittää tällaisena yhteenvetona: On joki, jonka vesi tekee kuolemattomaksi, joten jossain on toinen joki, joka ottaa kuolemattomuuden pois. Jokien lukumäärä ei ole ääretön; kuolematon matkustaja tulee jonain päivänä maailmaa taivaltaessaan juoneeksi niistä kaikista. Päätimme löytää sen joen.
Kuolema (tai kuoleman mainitseminen) tekee ihmisistä herkkähipiäisiä ja säälittäviä; heidän kummitusmaisuutensa on liikuttavaa; jokainen heidän tekonsa voi olla viimeinen; ei ole kasvoja, jotka eivät olisi samentumaisillaan ja haihtumaisillaan olemattomiin kuin unessa nähdyt kasvot. Maailmassa kaikella on attribuuttina joko palautumaton tai satunnainen. Kuolematonten keskuudessa toisaalta jokainen teko (jokainen ajatus) on heijastus toisesta, joka on sattunut menneisyydessä, jolla ei ole havaittavaa alkua, ja asiaan vihkiytyneet sanovat, että kaikki myös toistuu aikanaan, ad vertiginem. Ei ole mitään, mikä ei olisi niin sanoakseni kateissa väsymättömien peilien välissä. Mitään ei voi tapahtua yhden ainoan kerran, mitään ei uhkaa todellinen kateisiin joutuminen. Kuolemattomat eivät arvostaa kaihoa, synkkyyttä eivätkä juhlallisuutta. Homeros ja minä erosimme toisistamme Tangerin porteilla; en usko, että olisimme hyvästelleet.
V
Vaelsin uusien valtakuntien, uusien keisarikuntien halki. Syksyllä 1066 taistelin Stamfordin sillalla, vaikka en enää muista, olinko kohta kohtalonsa tavanneen Haroldin joukoissa vain oliko päällikköni huono-onninen Harald Hardada, joka onnistui valloittamaan vain noin kuusi jalkaa englantilaista maata. Hegiran jälkeen seitsemännellä vuosisadalla Bulaqin laitamilla kirjoitin sangen huolellisin koristekirjaimin kielellä, jonka olen unohtanut ja aakkosilla, joita en osaa, erään Sindbadin seitsemän retkeä ja tarinan vaskisesta kaupungista. Samarkandin vankilan pihassa pelasin usein shakkia. Olen opettanut tähtitiedettä Bikanirissa ja samoin Böömissä. Vuonna 1638 olin Kolzsvarissa ja myöhemmin Leipzigissä. Aberdeenissa vuonna 1714 tilasin Popen Iliadin kuusi nidettä; muistan että lueskelin niitä monesti mielihyvän tuntein. Vuonna 1729 tai niihin aikoihin keskustelin tuon runoelman alkuperästä retoriikan professorin kanssa, jonka nimi oli mahdollisesti Giambattista; hänen perustelunsa tuntuivat minusta vastaansanomattomilta. Lokakuun 4. päivänä 1921 Patna, jolla olin matkustamassa Bombayhin, ajoi karille Eritrean rannikolla[1]. Jäin laivasta ja mieleeni tulivat muut aamut, jolloin olin hyvin kauan sitten katsellut Punaista merta – kun olin roomalainen tribuuni, ja kuume ja taikuus ja toimettomuus söivät sotilaita. Kaupungin ulkopuolella näin lähteen; tottumuksen voimasta maistoin sen kirkasta vettä. Kun laskeuduin lähteeltä jyrkkää rinnettä, piikkipensas raapi kättäni. Kipuun tottumattomana koin sen tavattoman kovana. Uskomatta itseäni, sanattomana ilosta tuijotin, miten iholleni nousi hitaasti kallisarvoinen veripisara. Olen taas kuolevainen, toistin itselleni toistamasta päästyäni, olen taas samanlainen kuin muut ihmiset. Sen yön nukuin auringonnousuun asti.
…Vuosi on kulunut ja luen kirjoittamiani sivuja. Voin todeta, etteivät ne harhaudu totuuden tuolle puolen, vaikka ensimmäisen kappaleet ja kukaties muutamat muut kohdat saattavat sisältää tiettyä epätotuutta. Se saattaa johtuu aihetodisteiden liikakäytöstä eli kirjoitustavasta, jonka olin oppinut runoilijoilta; se menetelmä tartuttaa kaiken epäuskottavuudella, koska tapahtumaan voi sisältyä suuri määrä yksityiskohtia mutta muistikuvaan ei ainuttakaan… Uskon kuitenkin, että olen keksinyt yksityisemmän ja sisäisemmän syyn. Paljastan sen; minua ei häiritse, vaikka minua pidettäisiin satuilijana.
Kertomani tarina tuntuu epäuskottavalta koska kahden eri miehen kokemukset on sulautettu yhdeksi. Ensimmäisessä kappaleessa ratsumies haluaa tietää, mikä on nimeltään Theban muurien juurella virtaava joki; Flaminius Rufus, joka oli antanut kaupungille määreen ”sataporttinen”, sanoo hänelle, että joen nimi on Egypti; kumpikaan näistä lausumista ei ole hänen, vaan pikemmin Homeroksen, joka mainitsee Iliaassa nimenomaan ”Thebes hekatombylos” ja Odysseiassa Proteuksen ja Odysseuksen suulla puhuen nimittää aina Niiliä ”Egyptiksi”. Toisessa kappaleessa roomalainen sanoo vettä juotuaan muutaman sanan kreikaksi. Nekin sanat ovat Homerosta; ne löytää kuuluisan laivojen luettelon lopusta. Myöhemmin, mieltä horjuttavassa palatsissa, hän puhuu moitteesta, jossa oli mukana myös murhetta; nuokin sanat ovat Homeroksen, joka oli jo kokenut tämänkin kauhun. Nämä epäasianmukaisuudet häiritsivät minua; toiset joilla oli kirjallisia kykyjä, osoittivat ne minulle. Avaimet tähän jälkimmäiseen ilmiöön löytyvät viimeisestä kappaleesta, jossa kerron taistelleeni Stamfordin sillalla, että kirjoitin Bulaqissa Sindbad merenkulkijan seikkailuista, että tilasin Aberdeenissa Popen Iliadin. Tekstissä sanotaan inter alia: ”Opetin tähtitiedettä Bikanirissa ja samoin Böömissä.” Nämä lausumat ovat tosia; merkittävää on, että ne on valittu mainittaviksi. Ensimmäinen tuntuu soveltuvan sotia käyneelle miehelle, mutta sitten lukija huomaa, että kertoja kiinnittää sotaan vähän huomiota, paljon vähemmän kuin ihmisten kohtaloihin. Hämärä mutta alkeellinen syy sai minut kirjoittamaan ne paperille: tiesin että ne herättävät myötätuntoa. Ne eivät herätä myötätuntoa roomalaisen Flaminius Rufuksen kertomina; ne tekevät sen, kun kertojana on Homeros. Se on erikoista, että Homeros olisi kopioinut 1200-luvulla Sindbadia – joka sekin on Odysseia – ja taas monen sadan vuoden kuluttua löytänyt muotoja, jotka muistuttavat hänen omaa Iliastaan, pohjoisesta maasta barbaarien kielellä kirjoitettuna. Siitä lauseesta puolestaan, jossa mainitaan ”Bikanir”, havaitsee kirjoittajan runoilijaksi, joka haluaa myös (kuten laivojen luettelon kirjoittaja) käytellä uljasta miekkaa.[2]
Lopun lähestyessä muistissa ei ole enää kuvia – on vain sanoja. Ei ole outoa, että aika on sekoittanut minut niihin, jotka kerran kuvasivat minua, niihin jotka kuvasivat sen henkilön kohtaloa, joka seurasi minua niin monta sataa vuotta. Minä olen ollut Homeros; pian minä olen ei-kukaan kuten Odysseus; pian olen kaikki ihmiset – kuollut.
Jälkikirjoitus (1950): edellä olevan julkaisun kommentaareista oudoin (vaikka ei tahdikkain) on otsikoltaan raamatullinen Monivärinen takki (Manchester 1948); se on tohtori Nahum Cordoveron ylittämättömän uuraasta kynästä, laajuudeltaan noin sata sivua. Siinä käsitellään kreikkalaisia antologioita, myöhäisten latinankielisten antologioiden laitoksia, Ben Johnsonia, joka luonnehti aikalaisiaan Senecan sitaateilla, Alexander Rossin Virgilius evangelizans –teosta, George Mooren ja Eliotin luomuksia ja lopuksi ”kertomusta jonka esittäjäksi on ilmoitettu harvinaisten kirjojen kauppias Joseph Cartaphilus”. Ensimmäisessä kappaleessa osoitetaan Pliniuksen lyhyt muunnos (Historia naturalis, V:8); toisessa samoin Thomas de Quinceyn (Writings III:439); kolmannessa lainaus Descartesin lähettiläs Pierre Chanut’lle kirjoittamasta kirjeestä; neljännessä Bernard Shaw’n (Back to Metuselah, V). Näistä tunkeutumisista (eli varkauksista) kirjoittaja päättelee, että koko asiakirja on epäperäinen.
Oman ajatustapani mukaan johtopäätös on perusteeton. Lopun lähestyessä, kirjoitti Cartaphilus, muistissa ei ole enää kuvia – on vain sanoja. Sanoja, sanoja, sanoja otettuna paikaltaan ja runneltuna, toisten ihmisten sanoja – almuja jotka aika ja vuosisadat antoivat.
Cecilia Ingenierosille
[1] Juuri tällä kohden käsikirjoitus on vaurioitunut niin että sataman nimi voisi olla muukin
[2] Ernesto Sabata arveli, että ”Giambattista”, joka keskusteli Iliaan alkuperästä vanhojen kirjojen keräilijä Cartaphiluksen kanssa, olisi Giambattista Vico, italialainen joka väitti Homerosta vertauskuvalliseksi hahmoksi ja sellaisena Pluton tai Akhilleuksen kaltaiseksi.
(Suom. J.Kemppinen)
