Leuku

Kuvan kirja, jonka luin enkeliskan kielellä, huvitti minua kovin ja oli taidollisesti sitä, mikä on tämän hetken mielikuvituskirjallisuuden loukkauskivi. Lukija ei palaa jäljilleen, ellei hänen mielensä kuvitu.

Aleksilla minut houkutteli sekatavarakauppaan näyteikkunassa oleva yksi huono ja kaksi keskinkertaista leukupuukkoa, kunniamerkkien ja vanhojen setelien välissä.

Menin sisään, raapaisin jalkaa ja sanoin, että te olette täällä varmaan tottuneet harhaileviin dementikkoihin.

Olisivat tahtoneet Marttiinin tavallisimmasta teräaseesta 150 egeä eli suunnilleen saman kuin tavaratalo, mutta myyjältä meni sekunti koota ilmeensä, kun mainitsin, kuten muidenkin höperöiden tapana on, että minulla on vaivoinani puukkomestari Antti Rannanjärven tekemä ja nimikirjoituksellaan varustama härmäläinen kaksineuvoinen puukko, ja sitten ennen kaikkea Kustaa Lammin keisarin juhlapuukko, joka edustaakin sitten alan käsityötaidon huippua.

Lammi asui Kauhavan Kettulassa ja piti hyvänä ajatuksena, että kehuin häntä kirjassani “Puukot”. Kirjan kannessa on juuri sen puukon kuva.

Hipsin siitä matkaani, koska puukko-aatteeni on horjunut pahan kerran sen jälkeen kun terroristit alkoivat käyttää aseenaan etenkin leipäveitsiä. Itse olin jo ehtinyt kummastella rautakaupassa, miten tiukasti tuiki tavallinen Mora oli kiinni pitimessään ja hyllyssään. Jottei joku sieppaisi hyllystä asetta ja ryöstäisi kassaa. 

Kerroinhan aikoinani, miten komiteaa johtanut oikeusneuvos Miettinen sai minut vakuuttumaan silloin säädetystä laista, joka kielsi teräaseen kantamisen julkisella paikalla, ellei se selvästi kuulu työkaluihin.

Minuakin ujostuttaa autoon kätkemäni tuppipuukko, jota käytän kirjakaupan pakettien viiltelemiseen auki, jottei tarvitsisi viedä jätepaperia sisään asti.

Täten perun tai ainakin panen piikkiin pahat puheeni Akateemisesta kirjakaupasta. Tiedättekö - siellä on kirjoja!

Silmälääkäri oli juuri tutkinut silmäni, koska suvaitsen täyttää kuukauden kuluttua 80, ja ajokortti menee uusiksi. Saan kuulemma edelleen ajaa autoa, en kuitenkaan poliisin varpaille. Omaiset ovat kieltäneet minua ajamasta Itikseen, ja jo kuvaamani käynti konsertissa osoitti, että ydinkeskustan ei liioin pidä ängetä pimeällä ja sateella. Missä mahtaa sijaita se sikala, josta kaikki nämä betoniporsaat ovat kotoisin? Mieleeni tuli vanha Aku Ankka, jossa oli liikennemerkki “jos haluatte oikealle, ajakaa vasemmalle”.

Akateemisessa uutuudet olivat taas heti ulko-oven edessä ja lyhyessä ajassa löysin kymmenen kirjaa, jotka haluan heti paikalla ja luen ahmien. Rouvaani silmällä pitäen totesin kummakseni, että kaupassa oli suorastaan runsaasti hyvin merkittäviä ja sievästi valmistettuja kirjoja, jotka olivat aitoa paperia. Ostakaa tädillenne Jane Austinin kootut teokset, yksissä kansissa, hintaan 31 euroa. Jos siis tätinne on eläkkeellä oleva painonnostaja.

Tämän blogin lukijoita miettien nielaisin kolme kertaa syvään, kun havaitsin, että englanninkieliset historia-pokkarit olivat hyviä. Keskiajan matkaopas (Anthony Bale). Nähkää tekin yksijalkaisia ihmisiä, magneettivuoria, lentäviä mattoja ja ilmieläviä yksisarvisia!

Kirjoittaja näyttää olevan kunniallisen yliopiston historian professori. Ja juuri kun olin Beninin ja Nigerian ihmeellisiä rautaveistoksia ajatellen puhunut, että pitäisi viedä pikkutytöt Lontoseen British Museumiin, jossa varmaan on myös oikea ja alkuperäinen Nalle Puh.

Valitettavasti poikani tai hänen poikansa oli juuri maininnut kävelleensä Brüggessä päivän aikana 20 kilometriä niin etteivät sillä kertaa ehtineet edes Gentin, jossa on maailman toiseksi paras taidemaalaustaulu.

Henkilökohtaisesti teen niin kuin lentomestari Lemponen Ilmasotakoululla kaikkien huomattua, että kohta lentokentän pinnassa rysähtää. Hän kääntyi selin ja sanoi:” Katson juuri muualle.”

Ääniä

Liikkuminen on tietysti jäänyt liian vähälle, kun olen varpaankynsien kiskomisen jälkeen ollut hyvin varovainen. Toimi on sinänsä ihan arkinen. Kun kynsi lähtee irtoamaan itsekseen, se on poistettava.

Niinpä olin erittäin kiitollinen, että poikani haki minut kotipihasta autolla ja palautti sitten samaan paikkaan. Päätös mennä kuuntelemaan Ian Bostridgen esittämä Schubertin “Winterreise”, säestäjänä Ralf Gothóni, oli tehty varhaisessa vaiheessa. 

Esitys oli hieno, mutta ei vaivaton. Olen muun muassa kaavoihini kangistunut. Tänään varmistelin mielikuviani. Muisstin oikein. Ylittämättömän Fischer-Dieskun ja Gerald Mooren ohella löytyi nopeasti viisi vertaansa vailla olevaa levytystä.

Tullessamme, autoa käännettäessä opetin poikaani kertomalla, että tuo tuossa on yksi kaupungin lyhyimmistä kaduista, Ainonkatu, mutta asuipahan kuin asuikin sen varrella maisteri Suurpää, joka saattaa olla hengissäkin, kuten kaverinsa P. Tarkka.

Konservatorio oli loppuunmyyty. Yleisöä ei voi millään muotoa luonnehtia nuoreksi. Menimme lippujemme osoittamilla paikoille. Hetken läheltä katsottuani sanoin vieressä istuvalle: tuttu naama. Istuja kiirehti pahoittelemaan, etteivät attuneet silmälsit mukaan ja katsoi kysyvästi. Sanoin nimeni ja esittelin poikani. Maisteri Suurpää. Ennen konsertin alkua ehdin sanoa lukeneeni hiljan uudelleen hänen kirjansas levytetystä musiikista “Neljätoista mestaria” ja alkaneeni epäillä omaa kantaani, koska en ennen ollut yhtä kiihkeä Solomonin ihailija, Beethovenin pianokonsertoista puhuttaessa, kuin hän. 

Paluumatkalla selvitin vielä pojalleni, että kun itse menin Otavaan töihin vuonna 1964, lähellä toisiaan neljännessä kerroksessa istuivat tohtori Kauppinen, maisteri Suurpää, johtaja Marttila ja herra Reenpää.

Matti paljasti minulle, että Wellek ja Warren olivat kirjoittaneet merkittäviä sanoja kirjallisuudesta, ja häneltä opin sanat ‘uuskritiikki’ ja ‘lähilukeminen’. Sain senkin tärkeän tiedon, että tupakkapiipuista puhuttaessa minä, jolla ei tietenkään olisi mahdollisuutta ostaa oikeaa Dunhilliä, voisin silmäillä esimerkiksi GBD:tä. Maisteri tuli aamulla, kun ehti, töihin ja kantoi muhkeaa, mahakasta salkkua, jonka pohjalla oli kaksi tai kolme piippua.

Tuon hyvän tavan hän lopetti jossain vaiheessa, ehkä ollessaan työssä Tammessa, ellei sitten Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran aikoinaan.

Yöllä pikkusiskoni oli kirjoittanut viestin, josta kävi ilmi, että Tuomas Haapasen kuoltua äskettäin melkein satavuotiaana hänen poikansa laatima elämäkerta oli ilmestynyt ja löytyy verkosta.

Kuuluisan viulistin sisko oli omassakin elämässäni keskeisen Heikki Boreniuksen vaimo, joka hänkin poistui keskuudestamme vasta hiljan opetettuaan musiikkia ja laulettuaan vuosikymmeniä muun muassa Radion kamarikuorossa. Ja Haapanen oli sodassa lentäjä, kuten isäni.

Lukijalle, joka ehkä jaksaisi ihmetellä asiaa, selitän olevani omassa suvusssani se epämusikaalinen ihminen. Isäni oli kyllä köyhä poika Sörkasta, alun perin Karjalan kannakselta, mutta hän oli herättänyt mieltymystä jo NMKY:n poikakuorossa ja sanoi joskus, että Aunuksen rintamamieskuorossa Pyssy Turunen laittoi soolokvartetin hänestä, Antti Koskisesta, Matti Lehtisestä ja Kim Borgista. Vaatimattomasti hän mainitsi olleensa siihen aikaan heistä paras laulamaan - mutta pojat rupesivat harjoittelemaan sotien jälkeen.

Itse asiassa isä kyllä lauloi Tapiolan kamarikuorossa jopa Bachin motetit vielä vanhena, vaikka hänen todellisuudessa merkittävin ansionsa maan taide-elämässä juontui siitä, että hän tuli toimeen Alfons Almin kanssa ja osasi asioida opetusministeriön herrojen kanssa, kun oopperalle tahdottiin omaa taloa, vaikka kansalaismielipiteen mukaan ooppera on epätavallisen sietämätöntä, valmiiksi rikkaiden ihmisten keekoilua.

Tai lopettaakseni muistelupätkäni isä kyllä avusti erittäin tuloksekkaasti monia taiteilijoita sopimus- ja veroasioissa ja kovin usein perinnönjaoissa tai avioeroissa, jotka saattoivat olla täynnä ääntä ja vimmaa.

Ihmisrotuja

Apina esiintyi 1800-luvun kirjallisuudessa joskus “ihmisen pimeän puolen” kuvana.

Ajatus sisältää Vanhaan testamenttiin sisältyvän tulkinnan ihmisestä luomakunnan huippuna, jolla on oikeus hallita kaikkea elävää. Tuota mielikuvaa tuskin moni otti kriittisesti tarkastellakseen ennen luonnontieteiden nopeaa nousua. 

Uskonkappaleet ja uskonto ovat eri asioita. Marx ei ollut ensimmäinen mutta ehkä nimekkäin niistä, joiden mielestä Euroopassa kirkko petkutti kylmäverisesti köyhää kansaa. Sen tehtävä oli valvoa, että kansa esiintyi riittävän nöyrästi parempien ihmisten edessä. Ja vastaavasti varakkaat keskittyivät olemaan pahoja köyhille.

Tuo Marxin ajatus muuten tuntuu hyvin ymmärrettävältä muidenkin kuin hänen ihailijansa, tehtailija Engelsin havaintojen pohjalla. Vanhempi kirjallisuus on täynnä sosiaalidarwinismia jo kauan ennen kuin ajatus ilmaistiin selkeästi itse lajinvalintaa koskeneen taistelun jälkeen.

Hyväosainen ihminen on ansainnut asemansa olemalla parempi kuin muut. Huono-osainen on yksin vastuussa asemastaan. Suomessa kiihkeät uskonnon harjoittajat saattoivat puolitoista vuosisataa sitten julistaa, että köyhän auttaminen oli synti ja vääryys. Maailmassa nyt oli paremmuusjärjestys, samoin kuin luonnossa.

Tosin saarnattiin, että Herran edessä olemme kaikki syntisiä, mutta tämä ajatushan on jakamista nollalla, eli tulos on mitä tahansa eli ei yhtään mitään. Ja koska Jumala on oikeamielinen, kärsimystä saa kokea vain Jumalan tahdosta eli syystä, omasta syystä. Toiset ovat onnekkaita ja toiset onnettomia, ja koska näin on tahdottu, tämä on maailman meno. Sen moittiminen olisi jumalatonta.

Tämä ajattelutapa saattaa olla nimenomaan 1800-lukua. Kristillinen versio, joka vakiintui Uuteen testamenttiin 300-luvulla, korosti köyhyyttä. Tosin kesti noin 1000 vuotta ennen kuin viralliseksi valtionuskonnoksi otettu ajattelun perinne synnytti kerjäläismunkistot.

Fransiscus Asssilainen oli köyhyyteen vihkiytynyt, kovaosaisten ja raskautetun luonnon suuri ystävä. Franskiskaanien rinnalla toimi mustien veljien dominikaaniveljestö, joka vastasi inkvisitiosta ja laajasti kirkon kurinpidosta.

Mainitsen myös erilaiset räyhä- ja hurmahenget. Askeesi, mielellään yksin erämaassa, roihahti ajan ilmiöksi kristinuskon alkuvaiheessa mutta se on palannut vähän väliä. Mieleen tulevat muun muassa suuren ruton ajan eli 1300-luvun flagellantit, jotka vaelsivat jouhipaidoissaan itseään ruoskien.

Itse omaksutut kieltäymykset ovat tuttuja kaikkialta maailmassa, Ne eivät rajoitu uskontoihin. Sotilaskoulutuksessa ja urheilussa on niitä piirteitä. Joskus tulee mieleen, että jotkut ruokavaliot edistävät lähinnä väärää omakuvaa: olen hyvä, koska en syö... jotain.

Appeni kertoi, miltä näytti yliopiston lähistö ruokaloissa 1920-luvulla, kun muodissa oli oppi, että jokaista suupalaa oli purtava ainakin kymmenen kertaa ennen nielemistä. Myös kaurapuuroa.

Mutta tämän kirjoituksen asia ei ole huvittava. Orangin kuvalla haluan kysyä, onko eläin todella huonompi ja alhaisempi kuin ihminen.

Mielestäni ei ole kestävää perustetta ajatella näin. 

Koska mielestäni minkään öttiäisen olemassaololla ei tarvitse olla tarkoitusta, kysymyksessä on arvo. Sen verran on ajatustakin, että ihminen on usein erehtynyt viisaudessaan esimerkiksi hävittämällä lajin sukupuuttoon tai tuomalla joitakin lajeja ympäristöön, jossa niitä ei ole ollut ennen.

Kristinuskon “lähimmäinen” on käsitetty siten, että se tarkoittaisi toista kristittyä. Se ei tarkoittaisi “pakanaa”. Rakkauden kaksoiskäsky ei tarkoittaisi niitä, jotka eivät ole kristittyjä. Toisen uskoisten tai uskonnottomien vainoamisella on ollut ikään kuin jonkin asteinen kirkon hyväksyminen. Runsaat sata vuotta sitten kirkon piiristä nousi ääniä, jotka puhuivat aivan muuta. Teologi Dieter Bonhoeffer lohdutti Berliinin Tegelin vankilassa pommitusten aikana 1945 kaikkia, myös usklonnttomia sotilaita, jotka olivat vanginneet hänetkin ja jotka sitten teloittivat hänet, mutta silti itkivät nyt pelosta.

Eli olisiko niin, että ihmisoikeuksien julistus olisi hiukan vajaa? Olisiko niinkin, että myö Raamatun mukaan eläinten ja kasvien vallitseminen tarkoittaisi vastuuta? Vastuuta kaikesta elävästä? Ja koska elollisen ja elottoman raja on tieteellisesti virheellinen, ihminen olisikin alamainen kaikelle, mitä on?

Ja Raamatun luomiskertomuksen kielikuvien mukaan eläinten ja kasvien syöminen ei olisi väärin. Esimerkiksi Intiassa on ajattelun öperinteitä, joiden tulos on toinen.

Ja kirjoitukseni on kommentti siihen, että uskonnonvapauden toteuttaminen esimerkiksi kouluissa ei ole alkuunkaan ongelmatonta.

Ja kyllä: olen lukenut Karl Barthin Dogmatiikan ja Tillichin systemaattisen teologian ja paljon Lutheria

Aika poikia.

Juovuksissa

Ainakin kaksi jälkeläistäni on ilmaissut ajatuksen, että tekisi mieli joskus lukea, miten ennen elettiin.

Rohkenen epäillä. Ennen kaikki oli huonommin.

Olen tehnyt juuri saman havainnon kuin joku toinen kirjoittaja - en nyt muista kuka - joka moitti epookkielokuvien näyttelijöille huolellisesti valmistettuja vaatteita epäuskottaviksi.

Itsekin muistan katukuvan. Vaatteet olivat huonolaatuisia, heikosti istuvia ja tuhannen rutussa.

Edistys kipitti vastaan esimerkiksi korkeimman oikeuden presidentti Matti Piipposen muodossa. Hänellä oli yllään uutuustuote: äänekkäästi kihisevä bri-nailonista valmistettu sininen sadetakki. Piipponen oli kova kalamies. Hän saattoi suorastaan pysäyttää vastaan astelleen arvohenkilön, kuten esimerkiksi Heikki Boreniuksen, selatakseen isoista lompakostaan näyteltäväksi huonon valokuvan viimeksi perhoilemastaan lohesta.

Minun aikanani lohikalaa ei saanut enää alempaa Suomesta. Juhani Aho oli onkinut “mullosia” eli kaiketi taimenia Huopanankoskesta, joka on Viitasaarella.

Maailma muuttui. Lakimiespiireissä pudisteltiin päätä tiedolle, että muuan hovioikeudenneuvos kävi pelaamassa verkkopalloa Munkkiniemen takana Talissa. Pelistä käytetään nykyisin nimeä tennis. Pallon perässä vähissä vaatteissa juoksemista pidettiin joka tapauksessa täysin sopimattomana niin korkealle herralle.

Pentti Haanpää kirjoitti (tämä on ulkomuistista):” Miehet juoksivat mielettömän nahkakuulan perässä, ja se, joka ennätti sitä jalallaan potkaisemaan, luuli olevansa hyväkin sankari.”

Mutta oman aikuisuuteni alkuvuosina oli normaalia ja sopivaa kehuskella juopottelullaan. Olisiko olllut Pekka Parkkinen vai Leo Lindsten, joka röhisi Kosmoksen eteisessä:” Voi saatana että minä olin eilen perkeleen juovuksissa.” Kademieliset kuuntelivat.

Tänäkin päivänä muistan menneisyyden portsarit. Heillä käsi nousi herkästi. “On tullut vähän otettua.” Se tarkoitti, että anniskeluravintolaa pyrkivällä oli pohjia eli hän oli valmiiksi hiukan hutikassa. Jossain paremmassa paikassa, kuten Marskin Kellobaarissa, portieri saattoi ilmaista asiansa lyhyesti:” Toinen kerta”. Tuossa paikassa parveili etenkin Hymyn toimittajia. Muistikuvani vahvisti yksi maan merkittävistä lehtimiehistä, Jorse, joka tosin kyllästyi Urpo Lahtiseen ja Tampereeseen ja raitistui täysin. Hän kertoi ryhtyneensä yleensä kirjoittamaan lehteen “tositarinoita” Otavan Keuruun kirjapainon pihassa. Toimeen tarvittiin matkakirjoituskone ja ainakin yksi pullollinen Koskenkorvaa. - Lieneekö Jorsella tallella oikealla kullalla koristettu Ballograf-kuulakärkikynänsä? 

Minulla muuten on se itse ostettu Fisherin Space Pen vuodelta 1968. Tuossa se on nytkin. Vaikka se on täysmetallirunkoinen, kyljessä on pieni lommo. Kävin hakemassa sen takaisin Kirjallisen johtajan huoneesta, kun herrat (tulevat) akateemikot Meri ja Haavikko olivat keskustelleet rahasta, ja viimeksi mainittu oli iskenyt kynän kirjoituspöytäänsä pystyyn. Se oli uponnut noin tuuman syvyyteen.

Mutta juoppojutuista mieleeni jäi erikoisesti arvostettu kriitikko XX, joka purki kauhistuneisuuttaan.

Hän oli lähtenyt kerran talvella Sikalasta Korkeavuorenkadulta asiaan kuuluvassa kunnossa, ja tultuaan tajuihinsa jossain Hesperiankadun korkeudella luullut halvaantuneensa. “Kyllä helpotti. Minä olinkin vain sammunut siihen raitsikan kiskoille ja kussut housuihini ja jäätynyt kiskoon kiinni.”

Se ei todellakaan nirhannut miestä, että oli saattanut itsensä tuohon kuntoon. Päin vastoin.

Se ei ole keksitty juttu, että Jaskan snagarissa myyjä saattoi kysyä, pannaanko asiakkaalle ketsuppi ja sinappi suoraan rintamuksille.

Mutta virkavaltio oli ankara. Yhden kerran seisoin erään naishenkilön ja erään tulevan kasvatustieteilijän kanssa Helsingin Senaatintorin kulmalla Uudevuoden aattona vaikenemassa yhdessä kuuden tuhannen muun kansalaisen kanssa odottaen, että Teuvo Aura aloittaisi. “Kansalaiset, medborgare…”

Humalainen hoiperteli Aleksilta mölähdellen:”Elsa, olet kohtalon lapsi…”

Arvioni mukaan noin 1127 poliisia syöksyi humalaisen kimppuun ja retuutti hänet Sofiankadulle putkaan. Rikoksen nimi lienee ollut “pahennuksen herättäminen julkisella paikalla”.

Vanha

Professori Berndt Godenhielmlla oli luonteenomainen tapa sipaista harvenevia hiuksiaan vasemman korvan päältä oikealla kädellä ja sanoa moniimielisesti: tsah. Hallitusneuvos Ragnar Meinander sytytti piippuaan vähän väliä ja sai joka kerta yskänkohtauksen, vaikka tupakkana oli korkealaatuista Half and Halfia. Työhuoneen seinillä on sen ajan tavan mukaan valtion kokoelmista sinne kaukosijoitettuna kolme Gallen-Kallelaa, yksi Edelfelt ja yksi Eero Järnefelt.

Vaikka kokous oli oikeastaan tekijänoikeustyöryhmän, oli päädytty keskustelemaan sihteeristä, josta voitaisiin tehdä samalla ministeriöön virkamies. Oli mainittu Laulu-Miesten talossa Teostossa hiljan aloittanut nuori lakimies Liedes. Tsah.

Professori piti tauluista ja naisista. Olin takarivissä onnittelemassa häntä merkkipäivän johdosta Töölön Helmessä, joka on se talo Runeberginkadun ja Pohjoisen Hesperiankadun kulmassa, vastapäätä Mehiläistä ja lähellä silloista verovirastoa, joka oli entinen Helsingin suojeluskunnan talo ja kätki sisäänsä herrapiireissä suurta arvostusta nauttineen ravintola Motin.

Et ollut varsinaisesti piireissä, ellet ollut syönyt liekitettyjä pässin kiveksiä Motissa samalla kun naapuripöydässä imeskeltiin kuuluvasti siansorkkia.

En ehkä ole nähnyt missään muussa yksityisasunnossa niin hienoa maalaustaidetta kuin Godiksella. Tai kukaties… Kirsi Kunnaksen ja Jaska Syrjän kodissa Tampereen kauppatorin kulmalla oli ahkerasti tupakoineen rouvan perua Sylvi Kunnaksen, E.J. Vehmaksen ja rouvan erittäin nuorena kuolleen isän Väinö Kunnaksen teoksia.

Panen V. Kunnaksen Olavi Paavolaisen muotokuvan tähän - sen tekijänoikeus on rauennut - koska tunnen tuon taulun niin hyvin. Se katseli Hannu Tarmion työhuoneen seinältä WSOY:llä Bulevardilla tietääkseni siksi, että Hannu tiesi sen harmittavan Reenpäitä, joilla oli konttorissaan Suomen liki parhaat taulut. Ja on muuten edelleen. 

Olisin siipimiehenä mukana paikoissa, joihin minulla ei olisi ollut asema eikä edellytyksiä, koska muun muassa kustantajat ja tuottajat pitivät minua edustajinaan loputtomissa tekijänoikeutta käsitelleisä kokouksissa. Olin opetellut herroilta, miten ollaan kiinnostuneen näköisesti kuuntelevinaan. On erehdys luulla, että esimerkiksi EU olisi jotenkin keksinyt tyhjänpäiväiset ja pitkäpiimäiset puheet. Olen sen verran lueskellut erilaisten diplomaattikokousten papereita, myös Westfalenin rauhan 1648 ja Wienin kongressin 1815, että tunnen tavan.

Erään kolmannen kerran olimme tulossa Drottingsholmista, jossa vanhassa puisessa hovioopperarakennuksessa oli esitetty rokokoo-ooppera, ja hyvin esitettiinkin. Godenhielm oli aivan vastoin tapojaan ilahtunut kukaties entuudesta tunemattomaksi jääneeseen kiriin, jota oli tarjoiltu näytännön jälkeen. Ehkä itse juomalle flaaminkielisen nimensä antanut Dijonin pormestari oli keksinyt sekoittaa valkoviiniin suhteellisen väkevää likööriä (Cassis eli mustaherukka), ja kunnioitettu kumppanini oli kai äkisti virkistyneenä tempaissut toisenkin, ihan kiitettävän kookkaan lasillisen.

Pieni puna poskilla Godenhielm sanoi:” Kuule, Kemppinen. Ajattele että vaikka minä olen näin vanha mies, en ole vieläkään kuollut.”

Suljin ajatelman sydämeeni ja ajattelin esittää sen sopivan hetken tullen edelleen, ja se hetki oli nyt.

Itse tilanteessa suljin suuni ja jätin kertomatta, miten edessä vasemmalla näkyvässä Grand-hotelissa - olimme liikkeellä pikku höyrypurrella - Ruotsin akatemia oli joutunut hämmennyksen valtaan juuri Nobelin palkinnon saaneen Sillanpään kanssa ja päätynyt soittamaan tutkimusmatkailija ven Hediniä hätiin - “kun olisi saatava palkittu mestari hotellihuoneeseensa, ja te, herra professori, olette kirjojenne mukaan hyvin tottunut selviytymään villi-ihmisistä myös lähes epätoivoisissa tilanteissa…”

Uusia perunoita

 

Naiset olivat julmia. Kun sukat olivat kulunee kärjestä puhki, he osoittivat sormella varpaanpäitä ja sanoivat: uusia perunoita. 

Kostoksi olen valvonut, että anoppini parsima sukka pysyy tallessa. Se on ainakin 50 vuotta vanha miehen nilkkasukka, ajalta ennen kuin sukan suussa oli kunnon kuminauha rai resori. Ainakin ajoittain tarvittiin miehen sukkanauha puvun alle. Se kierrettiin pohjelihaksen ympäri ja napsautettiin kiinni juuri samanlaisella soljella, joita mummokin käytti punaisisssa kureliiveissään.

Veijo Meren “Peiliin piirretyn naisen” (1963) järkyttävin yksityiskohta, jota kirjailija ei varmaan itse pitänyt minään, oli sormikkaat. Eila pani sormikkaat ennen kuin ryhtyi vetämään sukkia jalkaansa.

Sukkahousuja ei nimittäin ollut keksitty, ja nailonsukat vaurioituivat vähästä. Mahtaako löytyä lukijaa, joka muistaisi termin “silmäpako”?

Jos nainen tuli raapaisseeksi esimerkiksi kynnellä pienenkin viillon sukkaansa, silmä lähti juoksemaan niin että kohta hameen alle johti varsinainen valtatie. Ensiapuun tarvittiin kynsilakkaa.

Väenpaljoudesta ja vähyydestä puhuttaessa mainitaan aina ehkäisy, josta tuli uudenlainen asia 1960-luvulla, mutta syystä tai toisesta unohdetaan sukkahousut, jotka mullistivat läntisen maailman ja matkailun Neuvostoliitossa samaan aikaan.

Samaan luetteloon olisi lisättävä tyttöjen pitkät housut, joista oli käyty katkeraan taistelua lukemattomissa kouluissa ja kai työpaikoillakin saman vuosikymmenen alussa. Ainakin meillä tytöt joutuivat vaihtamaan hiihtohousut takaisin hameisiin, vaikka voikkatunnin jälkeen olisi ollut vain yksi tunti jotain toissarvoista, kuten kirkkohistoriaa.

Tosin Tampereella vaikutti Immanuel-etunimellä koristettu oppikoulun opettaja, joka julisti, että kirkkohistoria on koulu tärkein aine. Niinpä hänen pojastaan tuli jotenkin pöllähtäneen oloinen kansanedustaja. Muistan, että hänellä oli mielipide, kun perustimme Aalto-yliopistoa. Mutta kirkkohistorian opetus saattaa tätä nykyä olla huonoissa kantimissa niin etteivät lapset opi edes heränneiden sielujen halullisia lauluja.

Tämä palauttaa mieleeni Salamniuksen, Cajanuksen ja siis uudelleen Veijo Meren.

Opittu ylimielisyyteni sai kolauksen, kun löysin hyllystäni Meren suomalaisten historian niteet. Huonot tiet, hyvät hevoset. Maassa taivaan saranat.

Tiesin vanhastaan, että etevät viihdekirjailijat, kuten Klinge ja Haavikko, joilla oli taito tehdä arjestakin juhlaa siirryttyään puhumaan itsestään, olivat eteviä latelemaan yllättäviä ajatuksia. Näin pääsi käymään, vaikka Saksassa oli jo 30-luvulla ja etenkin silloin, muotoiltu iskulause: aivoilla on ajateltu jo liikaa.

Tämä Meren kirjasarja näet on kerrassaan mainio. Sitä värittää sama ilmiö kuin hänen romaanejaan ja novelleja. Ihmiset joutuvat aina johonkin, mihin eivät varsinaisesti olleet menossa, ja voivat suistua suuhunsa siinä kuin sukkaansa.

Mistä hän mahtoi löytää - tai keksiä - kaikki nämä sykähdyttävät käänteet. Pedellien eli vahtimestarien vihanpidosta yritteliäiden yliopppilaiden kanssa tiesin toki itsekin, mutta se oli minulle sensaatiomainen tieto, että Lönnrot olisi kävellyt Turusta Sammattiin saunaan yhdessä lauantaipäivässä.

Sehän takee mitä sata kilometriä!

Olisiko niin että kuuluisa kuvaan kaiverrettu iskulause olisi ymmärrettävä kirjaimellisesti: yksi mies keräsi ja siis pelasti kaiken juoksemalla, eli ei kävelemällä tai vaeltamalla. Latinaksi siinä seisoo “currendo” eli siis juoksemalla.

Ja Lönnrot todella kuuluu ollee kovasti hyvä latinassa. Sitä kieltä käyttäen hän - lääkärismies - tiettävästi juksasi maanmatkoillaan maalaisia. Kirjoitti esimerkiksi lehmälle kaulassa kannettavaksi latinankielisen “reseptin”, jossa luki “ellei elä, sitten kuolee”.

Sisältä

Siinä Putin kalpeni, kun henkivartiokorsto ruiskutti monimyrkyllistä aerosolia, jollaista meillä sanottiin ennen epämääräisesti raidiksi, ja katonrajasta putosi heti noin 1500 kirppua.

Eivät ne kuolleet, koska eivät oikeastaan olleet eläneetkään. Kirpun kokoinen ja näköinen drooni oli uutta Moskovan palloseuralle.

Kremlissä ei tungeksi kirjallisuuden tuntijoita. N. Leskov kuvaili melkein puolitoista vuosisataa sitten kierosilmäisen sepän, joka oli vasenkätinen, mutta keisarin käskystä suunnitteli ja toteutti luonnollisen kokoisen kirpun, joka osasi sekä hyppiä, lentää että tanssia ripaskaa. Englantilaisten kehittämän kojeen avain oli niin pieni, että sen löytämiseen hallitsijan nuuskaraskiasta tarvittiin mikroskooppi. Vasenkätinen teki paljon pienemmän ja paremman.

Kirjailija hymähtää, että tuo oli menneisyyttä. Koneet voittivat ja ihmisen sielu katosi satuihin.

Tarinasta tulee mieleen toinen, jonka mukaan englantilaiset lähettivät uudesta tehtaastaan Ilmajoen Könnille hyvin pienen silmäneulan kuin vihjeeksi, että taopa samanlainen - jos osaat. Ja Könni lähetti paluupostissa saman näköisen, joka engelsmannien kauhuksi osoittautui ontoksi. Sen sisällä oli kaksikymmentä neulaa, pienempi aina isomman kätkemässä ontelossa.

Sellainen kynnen kokoinen kapine olisi hauska nähdä. Mihin lienee joutunut? Maatuska-nuken ajatus on silti selvästi tätä perua.

Kun menin Teknilliseen korkeakouluun, alakseni ilmoitettiin “sisällöntuotanto”, ja se herätti hymyilyä.  Onneksi löytyi muita asioita, joista osa oli ajankohtaisia. Esimerkiksi patenttioikeus herättää usein tiettyä kunnioitusta etenkin ihmisissä, jotka eivät tunne sitä. 

Nyt tilanne on muuttunut. Pelkästään tekniikan puolen osaamisella käsittää sadun, jossa “sisältö” ja järjestelmällinen, matematiikkaa muistuttava muoto ovat sekoittuneet toisiinsa todella pahanpäväisesti.

Tekoäly eli AI olisi ehkä kuvailtavissa muodoksi (tietokoneohjelmistoksi), joka luo sisältöä.

Kärpäsen tai kirpun kokoinen drooni, voisi Leskovin hengessä koodata esimerkiksi kirjoitusta ja puhetta esimerkiksi geometrisesti, proteiinien hyvin mutkikkaaseen taittumiseen, joka tapahtuu elimistössä luonnostaan. Hyvin, hyvin pieni koko on mielenkiintoinen ajatus, koska erittäin pienten mittojen ympäristössä painovoiman vaikutus on outo ja välimatkojen merkitys tinen kuin tässä havainnoimassamme maailmassa.  On mahdollista laskea hiukkasia, jotka muuttuvat kevyemmiksi, jos niihin lisää painoa, tai suurentuvat, kun niitä pienentää. Tiettyjen kokeiden mukaan näyttää siltä, että joissakin tilanteissa sama kohde voi olla samanaikaisesti kahdessa eri paikassa.

Jos - tai kun - kvanttikone saadaan toimimaan tietokoneen tavoin, laskentateho kasvaa aivan mielettömästi. Koska kaikki, mikä on kerran ollut olemassa, on edelleen olemassa aineen ja energian häviämättömyyden vuoksi, vain konfiguraatio muuttuu, ja se taas on laskennallinen kysymys. Miten elektronit tulee järjestää suhteessa toisiinsa?

Leskovin kirppu on siis myös aikakone. Se saa selville, mitä Stalin sanoi Molotoville yhtenä päivänä, ja kukaties näyttää kuvankin.

Kuvittelen mielelläni, että jotkut nyt elävät näkevät kottaraisen tai kärpäsen kokoisen “lennokin”, joka kykenee itse järjestämään ja välittämään keräämänsä tiedon.

Siitähän se riemu repeäisi.

Tai maailma.

Kielitietty

Eräs viisas mies, jonka tunsin, vietti viimeiset vuotensa kasvavan raivon vallassa. Hän ainakin aavisti, että kaikki viisaus ja taito oli osoittautunut turhuudeksi. Hän ei ollut tiennyt eikä edes arvannut, että puolen vuoden kuluttua joku keksisi Internetin.  

Tieto ja taito ovat aina määränneet, mihin raha pesii. Keskiajan kääntyessä syksyyn hullukin ymmärsi, että tulevaisuuden maat ovat Italia, Espanja ja Portugali, käyttääkseni tässä alueiden nykyisiä nimiä.

Edessä olivat löytöretket ja siis määrättömästi kultaa ja hopeaa. Välineenä oli merenkulku miehin ja aluksin, joilla pääsi vaikka Intiaan, kahta kautta. 

Lähiaikoina  Yhdysvaltain presidentiksi valitaan kukaties kaheli. Asialla ei ole suurta merkitystä, eikä tapaus ole alkuunkaan ensimmäinen lajiaan. Meilläkin on ollut näitä ongelmia. Jutikkalan aikoinaan toimittamat Lauri Kr. Relanderin “Presidentin päiväkirjat” ovat mainiota luettavaa. Hänellä oli hiukan erikoinen tapa naputella jopa useita kertoja päivässä tietoja ja arvioita päivän tapahtumista konekirjoituskoneella (Smith Premier). Hän olisi voinut jäädä Groucho Marxin sijasta aikakirjoihin repliikillä: “Tämä on periaatteni, ja jos teillä on asiasta huomauttamista, voin muuttaa sen.”

Amerikassa kerrankin presidentin hommaan tuli vaatekauppias Missourista, ja ensi töikseen tämä päästi sotilaalliset salaisuudet vuotamaan Englannin kautta Venäjälle, jossa Stalinkin oli hätkähtänyt tarkistamaan ajatuksiaan huomattuaan, että Hiroshima oli hyvä juttu. Truman tosin nousi tuohon tehtävään varapresidenttinä Rooseveltin suostuttua lopultakin kuolemaan, mutta löi sitten kaikki ällikällä voittamalla vaalit vailla henkilökohtaisia edellytyksiä vaativaan tehtävään.

Hänen jälkeensä hommaan otettiin hieno kenraali, joka tuli toimeen itseään huimasti fiksumpien ihmisten (Marshall) kanssa ja oli sotatoimissa osoittanut osaavansa hoitaa jopa brittimarsalkkoja, jota moni piti Hitleriä vaarallisempana vastustajana, kuten lordi Alanbrook ilmaisi asian. 

Valta on nyt joka tapauksessa Kaliforniassa, ja seuraamme, kestääkö demokratia informaatioteknologian suuren hypyn (AI). Arvaukseni on että ei kestä, ja sanaa “demokratia” käytän kuten ennenkin. Mielestäni on täytisen tärkeää, että saa olla sanovinaan, vaikkei välttämättä sano. 

Meillä Euroopassa Ukrainan sota on loppumassa. Venäjä antautuu. Vielä taannoin (1918, 1945) oli tavallista, että häviämällä sodan voitti rauhan.

Pohjanmaalla oli sellainenkin sanonta, että työväenaate on hyvä aate, mutta Kosola sen pilasi. Kauhavalla ja Härmässä on muuten erittäin paljon vierasperäiseltä kuulostavaa nimiaineista. Koso tulee mieleen Konsta ja Konstantin, kuten Pernaasta Bernhard, Härmästä Henrik, ja ihan omia taloryhmiään ovat esimerkiksi Fräntilä ja Renko (dräng) ja kyläkuntia Somppi ja Passi.

Tekoäly ja tämä meneillään oleva kolmas maailmansota kuuluvat yhteen. Jo E.A. Poe kirjoitti kuvitelman tästä tilanteesta, jossa hullu ottaa johtoonsa koko hullujenhuoneen. Tarinan nimi saattoi olla “Tohtori Terva ja professori Höyhen”. Jos lukija ajattelee, että tarkoitan viittauksellani jotain naapurimaata , ajatus ei välttämättä ole väärä. 

Poe, joka saattoi itsekin olla merkittävä mielipuoli, oli harvinaisen kauaskatseinen mies, ja teki joukon kauaskantoisia avauksia. 

Hän keksi jopa salapoliisiromaanin, jollainen on syvällinen kuvaus poliittisesta ja sosiaalisesta järjestelmästämme. Ranskassa runoilija Baudelaire ymmärsi yskän heti ja alkoi kääntää “Kultakuoriaista”.

Ensimmäisiä kauhutarinoita oli Poen “Amontilladotynnyrit”. Huomasin ottaneeni sen äskettäin toimittamaani lukemistoon.  Se on hieno Mies muurataan kettingeilä ja raudoilla mielensä perälle onkalon pimeyteen. Joskus hyvin nuorena riensin maistamaan amontiladoa tämän jutun vuoksi. Mikä pettymys. Sherryn luirua!

Jutun kuva on eilen iloittelemiani isäni valokuvia. Tämä on sodan ajalta, kohteena Syvärinjoki. Ihmishahmon arvaa repusta sotilaaksi.

Vähemmistöt

Veijo Meri sanoi esseessään, että merkittävä englanninkielinen kirjallisuus tulee vain vähemmistöiltä. “Vähemmistö” on ymmärrettävä tässä yleiskielisesti: naiset, poikkeavat, maahan poikenneet, ehtimiehet. Kai hänellä oli mielessä juutalaistaustaisten valtava näkyvyys USA:n kaunokirjallisuudessa, mutta aika on muuttunut.

Olin hyvilläni viimeksi tässä blogissa innostaneen taloustieteilijän armenialaisesta nimestä. Acemoğlu. Se viittaa vähemmistöön. Armenialaisilla oli hyvin vaikeita aikoja sata vuotta sitten.

Meri ei ollut kiinnostunut tekniikasta eikä innovaatioista. Nekin lähtivät liikkeelle USA:sta, jossa oli sosiaalista väljyyttä. Muistaakseni opiskelija B. Gates osti käyttöjärjestelmän (DOS) joltain putkimieheltä. Itse olin ihmeissäni, kun näin vierestäni, että kaikkein korkeimman tason akateemiset ihmiset juoksivat Radio Schackissa, jossa jopa Applen ensimmäinen pikku tietokone oli myynnissä tee se itse -sarjana. Oma kolvi kai piti olla. Tuttavistani yksi tällainen oli liittvaltion mutoksenhakutuomioistuimen jäsen ja toinen UCLA:ssa noin 30-vuotias, ukrainalaistaustainen superjuristi.

Acemoğlun uusin kirja “Power and Progress” käsittelee tuhatvuotista taisteluamme teknologiasta ja vauraudesta. Siinö kirjoitetaan hyvin terävästi AI:sta eli tekoälystä. Alta kaiken hypen: AI on jo mullistanut esimerkiksi biologian tieteenä. Seuraan itse silmät ymmyrkäisinä kkeellista tietoa muun ohella proteiinien laskostumisesta ja yhteispeliä DNA:n kanssa.

Kun hiiliajoitus ei toimi kovin vanhoissa kohteissa, nyt on yhdistetty eri menetelmiä, ja AI on laskenut, milloin lakkasimme olemasta yleisesti petoeläinten saalista ja aloimme itse tappaa ja paistaa eläimiä. Kynnyskeksintö oli tuli. Siitä alkaa olla sata tuhatta vuotta.

Tiukkaa kamaa. Ja luojan kiitos. Käsityksemme teknologiasta ja tuhannesta vuodesta ovat muuttuneet hyvin kiivaasti.

Olen iloinen ja ylpeä valokuvastani, jonka liitin tähän juttuun, taas. Photoshopin neurofiltterillä mustavalkoinen valokuva paranee helposti, ja olen usein päivitellyt hyvää onneani. Käytin itse ja jälkeläiseni käyttiävät todella paljon aikaa isäni valokuvien skannaamiseen noin 10 vuotta sitten.

Olen olemassa valokuvauksen ansiosta. Puolet isäni RUK:n kurssista kaatui, hyvin monet äsken ylennettyinä vänrikkeinä Talvisodassa. Isä oli tapansa mukaan ilmoittautunut vapaaehtoiseksi, vaikkei välttämättä edes tiennyt, että nyt haluttiin muutama vänrikki ilmavoimiin koulutettavaksi tähystäjäksi. Välirauhan aikana hän ilmakuvasi pikkukoneesta kaikkea, mitä käskettiin, ja koulutuspaikkakunnalta (Kauhava) oli löytynyt hänen luulonsa mukaan seuran puutteessa riutuva kirjakaupan myyjätär, jota itse asiassa kaikki korkeushyppääjät piirittivät.

Isä sai kunniaa tulenjohtotehtävistä. Vuoden 1941 läpimurtohyökkäyksiin maastoa kuvattiin hyvin huolellisesti, ja radion kautta äänessä oli henkilö, joka osasi mielessään verrata maastoa ja kuvia ja arvioi tulikomentoihin koordinaatit näppituntumalla. Isä vaihtoi saksalaiselta villapaitaan erinomaisen Zeissin kameran ja palasi Ilmasotakouluun opettamaan ilmanavigointia niin ettei ehtinyt sieltä takaisin rintamalle ennen kuin yleisemmin ymmärrettiin, ettei pommikoneella mahdu enää sekaan.

Valokuvassa on juhannus 1948. Isoisäni on sensaatiomaisesti rakentanut tuon huvilan. Isäni seisoo lököttävissä verkkarihousuissa vahtimassa minua, joka istun auton (Willys Overland m. 1921) vasemmalla rapakaarella. Vieressä on Natsu eli International, joka oli ollt koko sodamm ajan armeijan käytössä.

Kuvassa on alkavaa suomalaista keskiluokkaa. Isä oli jo valmistunut lakimieheksi, minä en. Suvussa yhdistyivät käden taidot ja mielen uteliaisuus. 

Huvila lienee pystyssä mutta käyttökelvoton. Suvussa on oudon paljon julkisen palvelun kiehtomaa väkeä. Instituutioiden ei-ekstraktiivista rakentamista on esimerkiksi opetus.

Acemoğlu

Daren Acemoğlu oli mukana saamassa taloustieteen “nobelin”, Ruotsin keskuspankin päätöksen mukaan. Rauhanpalkinto siis on Norjan kansankäräjien ratkaisu ja muut Ruotsin akatemioiden ja sairaalan (Karoliininen instituutti). 

Mielenkiintoista, että vaikka on isompia ja nähtävästi myös paremmin perusteltuja palkintoja - kuten ehkä MacArthur grant - Nobelin arvonanto on niin suuri.

Se on myös yhtä halpaa ja tehokasta mainontaa Ruotsille kuin kuningashuone Isolle Britannialle. Ja linkkuveitset Sveitsille.

Suomessa Kimmo Pietiläinen (kustannusliike Terra Cognita) on saanut näkyvää julkista arvonantoa julkaistuaan käytännössä yksin kaksi kertaa enemmän kipeästi kaivattua tieto- ja tiedekirjallisuutta kuin perinteiset kustannusliikkeet yhteensä.

Kun nyt taloustieteen nobel meni asiasta, jonka moni voi ymmärtää, mainostettakoon perusteosta Acemoğlu - Johnson “Miksi maat kaatuvat. Vallan, vaurauden ja varattomuuden synty”, 2013.

Olin hankkinut ja lukenut kirjan joitakin vuosia sitten. Kindle.

Sain syyn palauttaa mieleeni erään opetuksen. Koko joukko ajatuksia, kuten kehnonlaisenkin demokratian ylivoimaisuus suosittuunkin diktatuuriin verrattuna, on selvitetty tuossa kirjassa niin havainnollisesti, että luulin näitä ajatuksia omikseni.

Erikoista kyllä, päämäärä “kestävä kehitys” esiintyy on tässä. Samaan aikaan esimerkiksi juuri Amazonissa esiintyy usein kirja-arvioita, joissa “edistys” ja “kehitys” esitetään jyrkän kielteisinä käsitteinä.

Ja ei niinkään huvittavaa: Trumpin ja hänen kannattajiensa kehuma ajatus vähentää virkamiehiä ja nimittää heidän tilalleen “lojaaleja kannattajia” on kuvattu tuhon tienä, jotka kulkivat muiden ohella Stalin, Hitler ja Mao.

Television aamuohjelmassa talousihminen kiteytti hätkähdyttävän hyvin: kaiken perusta on turvallinen ja uskottava hallinto. Toinen talousihminen mainitsi lisäksi jotain oikeuksista ja keinoista toteuttaa niitä.

Haluaisin lisätä oman hattuni (Prinz Heinrich Mütze) alta, että ideologiat eivät ole oikein kiinnostavia. Putinilla ja Trumpilla ei ole aatteita. Ainakaan sellaisia ei ole tullut ilmi. Ei Hitlerkään ollut natsi eikä Stalin kommunisti. Heillä oli aivan muita kiireitä.

Tässä kehumani nobelistit mainitsevat hauskasti, että yheiskunnan haltuun ottamnen eli kollektivointi, joka aiheutti loputonta hätää ja kurjuutta 1920-luvun lopusta asti, oli ainoa vaihtehto maassa, jossa ei ollut vähimpiäkään teknisiä mahdollisuuksia kantaa veroa.

Ehkä tiesitte, että jo tsaarin armeijassa oli tavallista, ettei upseereillekaan maksettu palkkaa. Jos olisi onnistuttu lyömään tai painamaan rupla, ei niitä olisi saanut mitenkään perille johonkin Ukrainaan tai tuolle puolen Volgan.

Asiasta on liikuttava selvitys mainiossa kirjassa, kreivi Witten muistelmissa. Hän kunnostautui luomalla Siperian radan ja edistämällä muutenkin rautatieaatetta. Ehkä hän tuli juuri siksi niin hyvin toimeen amerikkalaisten kanssa ja sai aikaan Portsmouthin rauhan maansa otettua todella rumasti turpaan japanilaisilta 1905.

Amerikka oli luonut taloudellisen suuruutensa juuri rautateillä (joihin liittyivät teräs, öljy ja hiili), kunnes haksahtivat automobiileihin. Kiinan menestys perustui samaan kuin faaraoiden Egyptin, vastavirtaan purjehtimiseen. Kiinaan rakennettiin valtavat kanavat; Egyptissä vallitsevat tuulet sallivat purjehtia virtaa ylämäkeen.

Lukijoiden joukkoon eksyneille rasisteille: Acemoğlu on armenialaista sukua ja suorittanut omat tutkintonsa lännen parhaissa yliopistoissa siirtyäkseen professoriksi MIT:iin, joka mainitaan korkeakouluna samaan hengenvetoon Oxfordin kanssa. Hänen nimestään tulee mieleen britti-sefardim-juutalainen Abulafia, ensimmäinen historiantutkija joka pystyi jatkamaan siitä, mihin ranskalainen Braudel oli päässyt. Meri on kaiken kansantalouden lähtökohta. Esimerkiksi Välimeri.