Maltillista

 

Olen samaa mieltä kuin ne asian esiin ottaneet, joiden arvion mukaan meneillään on vallankumousta, jonka kaltaista ei ole ennen nähty.

Yhdysvaltojen ja Venäjän lisäksi Eurooppa on menossa palasiksi. Kaksi ensin mainittua, entiset suurvallat, tekevät kauppoja keskenään, ja yksi kaupan kohteista on Eurooppa.

Koska ydinaseilla ei voi käydä voittoisaa sotaa, on jo palattu ikivanhaan ajatukseen vihollisen alueen tuhoamisesta.

Yli kaksi tuhatta vuotta sitten roomalaiset päättivät tuhota vastarannalla Afrikan puolella olleen Karthagon, ja monien yritysten jälkeen onnistuivatkin. Oman aikansa selostusten mukaan he tuhosivat kaiken ja kyntivät ojat kaupungin ympäri ja täyttivät ne suolalla, jottei mikään enää koskaan kasvaisi siellä.

En tiedä, oliko tuo hyvä keino, mutta siitä vihollisesta tuli loppu. Uusia järjestyi sitten useimmista ilmansuunnista ja ennen pitkää he tuhosivat Länsi-Rooman. Niin se käy.

Sen jälkeen oli vajaat tuhat vuotta vähän hiljaisempaa, mutta sitten on jatkettu Euroopan sisällissodilla ajasta aikaan. Viime aikoina on hämäystarkoituksessa puhuttu maailmansodista.

Kauan on jaksettu ajatella, että nykyinen USA olisi oikku ja kummallisuus. Nyt on aika myöntää, ettei se ole. Asiat eivät palaudu Trumpin jälkeen läheskään ennalleen. Tarkoitan välttämättömyyksien tuottamista, kuten esimerkiksi elintarvikkeita, ja sovinnaista itsepetosta, jonka mukaan aikuiset kansalaiset osallistuvat yhteisten asioiden hoitamiseen äänestämällä. Yhdysvallat on samassa tilanteessa kuin Venäjä. On samantekevää, ketä ihmiset äänestävät. Seuraava joukkokunta valmistautuu jo täyttämään omia taskujaan ja lumpeuttamaan ihmisten korvat puheilla, joita voi joukolla ihmetellä tai ihastella. Kun taustalla ei ole mitään käsitettävää ajattelumallia, nämä seuraavat ja heidän jälkeensä tulevat voivat olla yhtä hyvin demokraatteja kuin republikaaneja.

Yhdysvaltojen tarina oli komea. Mutta toisaalta kaikki imperiumit ovat rakentuneet entisistä alusmaista, siis samaan tapaan kuin tämä valtameren takainen alue pontevasti meriä kyntäneestä Englannista. Venäjä puolestaan keksi jo 1500-luvun lopussa ruveta laajentumaan eri suuntiin, ja seurauksena oli sekasorto. Niin on käynyt melkein joka kerta, paitsi ehkä Stalinille, joka keksi nykyisten amerikkalaistenkin esikuvan: olla niin arvaamaton ja röyhkeä, ettei kukaan osaa ottaa sellaista huomioon omissa piirustuksissaan.

Voi olla, että aivan muutamassa vuodessa maailman johtoon asettuvat Intia ja Kiina, jotka eivät varsinaisesti ole menneet mukaan mihinkään sellaiseen järjestelyyn, jossa sopimukset eli säännöt olisivat keskeisessä osassa. Kaikkea tuhansien vuosie ajan kokeilleet kiinalaiset oppivat hekin Maon ajasta, ettei tämä paljon puhuttu kommunismi ole käytännöllinen ajatus.

Eräitten ihmisten esiintyessä muistan usein iskulauseen “missä EU, siellä ongelma”. Ehkä se oli syvällisempi ajatus kuin koskaan käsitin. Jos kansainvälinen yhteistyö olisi avain johonkin parempaan, kai sitä olisi käytetty ennenkin. Mutta ei sitä ole käytetty. Ja kun kaksi tunnettua suurvaltaa on samanaikaisesti ryhtynyt purkamaan eurooppalaisia markkinoita, ei siinä jää vaihtoehtoja.

Tämä pieni ja maltillinen kirjoitus, jossa ei edes mainittu elonpiirin ja ilmaston luultavasti peruuttamatonta vahingoittumista, saattoi lähteä liikkeelle muistikuvastani. Jossain koulun historiankirjassa oli ennen jakso otsikolla “Nyrkkivallan aikakausi”. Ei silloinkaa todellisuudessa nyrkkejä käytetty, mutta sananvalinta oli hieno, jotenkin vetoava. Nyrkkivallan aikakausi… Hakukone ehdottaa samaa tarkoittavaksi sanonnaksi “vahvemman oikeus”. En oikei tiedä, kun mieleem ei tule ajanjaksoa, jolloin “heikomman oikeus” olisi ollut jollain tavoin johtava ajatus.

Niitti

 

Edellistä juttua otsikolla “ruuvi” kirjoittaessani minulla oli mielessäni myös olla lukijalle mieliksi. Mietin kyllä sitäkin, mistä sanonta “ruuvi irti” mahtaa olla lähtöisin, koska siinä vanhassa maailmassa, jota kaikki kannamme mukanamme, ei oikeastaan ollut ruuveja.

Metallirakenteetkin olivat meillä maalla kirkonkylässä pikemmin harvinaisia. Vuosie kuäuessa usein mainitsemani äidinisä, eli Satakunnasta lähtöisin ollut Taata eli “Itte”, kun hän vastasi puhelimeen (L.M. Ericsson), oli itseoppinut rakentaja, jolla oli kyllä seinällään mestarinkirja - mutta kelloseppämestarin. Kauhavan historia -teos vahvistaa suvun tiedon, että hän veti työnjohtajana pitäjään noin 60 talon rakentamisen, mukana myös pankkirakennuksia.

Alkuun hyvin riittänyt oppi oli saatu Helsingin seudun linnoitus- eli patteritöissä, joissa oli vielä vuonna 1917 eli hänen ollessaan 21-vuotias, kymmeniä tuhansia miehiä ympäri maata. Kun ne työt sitten katkesivat ja Venäjän virallinen esivalta kaatui, tuli pahat ajat. Niistä ehkä omaksikin ihmeekseen hengissä selvimmeemä Taata keskittyi vetämään kymppinä timpuriporukkaa ja huomasi, että etenkin talonrunkoja sai nyt Terijoelta halvalla, kun entiset omistajat oli ottanut ohraleipä. Ja sellaisen talon alle hän päätti ostaa maata aivan toisesta maakunnasta, rautatien varresta. Ja niin heistä tuli pohjalaisia, myös lapsista, jotka oli ehditty sopivassa välissä kastaakin. Ja heitä kertyi sangen lyhyessä ajassa 9, koska joukkoon mahtui kerrassaan kolmet kaksoset. Siitä joukosta äitini oli yksi.

Ilmiantaisin ruuviasiasa kaksi epäiltyä, varhaiset maatalouskoneet ja rautatien.

Ruuvikierre eli se, joka littyy meistä monen mielessä puuruuviin, tunnettiin yli kaksi tuhatta vuotta sitten, ja sille keksittiin toisarvoisia käyttötarkoituksia. Koneruuvi esiintyy esimerkiksi Leonardo da Vincin muistikirjoissa, mutta ajatuksen hahmottelemisesta oli pitkä matka sen toteuttamiseen.

Menneisyyttä miettiessä pysähtyy aika usein ihmettelemään, miten hitaasti ja sattumanvaraisesti asiat ovat muuttuneet. 

Kun joku sanoo “kivikausi”, mieleen tulee kivikirves eli huonojen ja alkeellisten ihmisten huono ja alkeellinen väline. Ehkä se oli kuitenkin suuri keksintö.

Teollisen vaiheemme hieno oivallus oli niitti. Oli keksitty ryhtyä rakentamaan raudasta. Pariisin Eiffel-torni oli ihmeellinen esimerkki. Jos se pienennettäisiin pöydällä pidettävän kokoiseksi eli alle puoli metriä korkeaksi, se painaisi vähemmän kuin 30 grammaa. Tämä toteutettiin 1800-luvun puolella, ja hyvin monissa tapauksissa metallipylväät kiinnitettiin toisiinsa niiteillä. Samalla tekniikalla päällystettiin vielä hiljan lentokoneet ja autot, ja aikaisemmin myös veturit.

Ruuvien juhlaa oli Lontoon Crystal Palace. Se valmistui maailmannäyttelyyn vuonna 1851 ja oli 563 metriä pitkä ja 124 metriä leveä, 33 metriä korkea näyttelyhalli, lasia, puinen lattia ja valurautaiset kannatinpylväät. Suunnitelija oli kuuluisa puutarhuri, joka oli rakennellut yhä parempia kasvihuoneita ja mainitsi ottaneensa opin palatsin rakenteisiin jättiläislumpeen lehdestä.

Kiinnostuin tiedosta, että ruuvin ja mutterin standardointi kehitettiin tähän rakennelmaan. Syntyi Whitworth-standardi, joka oli ympäri maailma käytössä yli 100 vuotta. 

Niitti eri versioina on helpotettu versio. Luullakseni vieläkin tämänkin maan kaikki rautatie- ja maantiesillat on rungoltaan koottu metallista niiteillä. Hiukan tyylitellen voisi sanoa, että paperiniitti ja se laite, jota käytetään nykyisin naulan ja vasaran asemesta rakentamisessa, ovat tuo sama keksintö.

Eli kysymyksessä on ympäristömme rakennetta koskeva vain ensi silmäyksellä pieneltä vaikuttava asia. Satun pitämään sellaisista enemmän kuin esimerkiksi aatteista ja opeista, vaikka niilläkin tietysti on paikkansa.

Onko ruuvi irti?

 

Näin tuollaisen kirjan Amazonissa, ja miltei kyynellyin. Tuollaista kulttuurihistoriaa haluaisin kirjoittaa, jos osaisin.

Tiilet isoisän autokorjaamorakennukseen lyötiin käsin. Työmiehenä oli siirtolainen, jonka sukunimi oli Isrikki. Työnjohtajana oli tätini mies Uki ja insinöörinä oli insinöörienoni Pate, ”keltainen vaara”. Inssit käyttivät ruman keltaista työtakkia, kun taas kunnon monttööreillä oli överhaalarit.

Ihmettelen vieläkin, että isoisä perusti siis kaikkien kauppaliikkeiden rinnalle juuri autokorjaamon, kun samaan aikaan Paldan Lapualla ja Koivisto Seinäjoella ja aikanaan Rinta-Joupit alkoivat rikastua myymällä autoja.

Ehkä se johtui siitä, että enoni – Nurmen ”klopit” olivat käteviä käsistään ja halukkaita purkamaan kuorma-autoja pelkällä jakoavaimella ja ruuvimeisselillä. Vähä vähältä he oppivat myös kokoamaan niitä, mutta enoni Aku oli kyllä lahjakkuus. Hänellä oli se outo intuitio , että hän tiesi viisi minuuttia ennen kuin auto korvasi sen koivun ympäri korjaamolle, mikä siinä oli vikana. Käyntiäänestähän vian kuuli kuka tahansa. Jopa minä erotin ainakin Pösön jakopään helinän.

Ainakin yhden kesän oli korjaamon työkalukopissa antamassa ja ottamassa takaisin työkaluja ja osaisin ehkä vieläkin silmämääräisesti sanoa pelkistä jengoista, onko koneruuvi Withworth vain SAE. Joku toinen erotti tuumaiset ja senttimittaiset vilkaisulla. Muistelen että kaksitahtisissa Saabeissa olisi ollut tuumaiset ruuvit?

Autokoulun kuorma-autona oli Thames tai Bedford. Ainakin kerran olin mukana, kun kannentiiviste vaihdettiin tien päällä. Moottori oli luultavasti aivan sama kuin Fordson- tai Ferguson –traktorissa, joten kansi irtosi jakoavaimella ja pultit kiristettiin sormituntumalla vähän sinne päin. Momenttiavain saattoi olla, mutta ei sellaisia hienouksia yleensä käytetty.

Työsuojelusta ei ollut mitään hajua. Happopulloja kanniskeltiin pikkupoikien voimin siihen huoneeseen, jossa akkuja ladattiin.

Autokorjaamolle tuleminen oli jotenkin häpeällistä. Auton omistajan piti osata itse korjata autonsa. Korkeintaan jokin sylintereiden hoonaaminen tai venttiilien hiominen vaati maksettua työtä. Automiehellä saattoi olla männänrenkaita lompakossa, sekä käytettyjä että käyttämättömiä.

Toisen kerran mentiin Lummukkaan ja mukana oli tuulettimen hihna katkenneen tilalle. Olisikohan siellä ollut pulassa Kuusiston rouvan Singer – sen merkkisiä autoja oli. Tai ehkä rovasti Hautasen eli Vauhti-Villen Kansanauto. Volkswagen oli siihen aikaan liian vaikea sana, eikä ”folkkari” ollut levinnyt maakuntiin. Rovasti sai köllinimen siitä, ettei hän jumalisena ihmisenä koskaan ajanut hyli neljääkymmentä, ei edes Lapuan suoralla eikä Longin oikoosella. Vai olisiko se ollut Karin Nikolain Kaiser tai Henry J? Se jäi mieleen, ettei monttööri viitsinyt tehdä muuta kuin vähän höllätä laturin mutteria. Hän haki pinosta propsin ja väänsi sillä niin että pääsi muljauttamaan kiilahihnan paikalleen ja sitten mutteria vähän kiinni. Siinä!

Isän puoleiset sukulaiset, varsinkin Kemppisen Jussi, olivat olleet auton kanssa vaikka missä. Tosi automiehen tunsikin siitä, että hänellä oli vaihdekeppiä vasten nojallaan pöytäviinapullo, koska ei sitä aivan selvänä hirvinnyt ajoon lähteä. Talvella, sotien aikana kumminkin, saatettiin ottaa hirmupakkasilla koko kampiakseli sisään mukaan. Akusta ei ollut huolta, koska sellaista ei ollut. Auto käynnistettiin veivillä, ja siinä sai olla tarkkana peukaloittensa kanssa, sillä veivi potkaisi.

Vielä isän ensimmäisessä Citroen ID:ssä muuten oli käynnistyskampi, vaikka en muista, että sitä olisi jouduttu koskaan käyttämään.

Kulttuurihistorian summa on selvä – tietyt sukupolvet korjasivat talojaan ja tavaroitaan (jatkuvasti).  Etenkin henkilöautojen tekniikka muuttui 1990-luvulla ratkaisevasti ja dramaattisesti. Luullakseni nykyiset uudet autot eivät ole lainkaan ”korjattavissa”. Ei niille voi tehdä mitään, ja auton alla makaava mies on kadonnut kulttuurimme kuvasta.

En tiedä, onko tätä osattu kyllin korostaa. Nykyinen henkilöauto on virtuaalikone. Se on kuin Java-engine. 

Edelliset kymmenen tuhatta vuotta ihminen oli bricoleur eli näprääjä (Lévi-Strauss, Derrida, Guattari). Nykyisin tuo sana, joka oli ennen englanniksi tinkerer on hacker. Tietokoneohjelmien kanssa näprätään; tietokoneitten kimpussa enää vähän.

Ihminen rakensi ja muutti ympäristöään puheen lisäksi teoilla, jotka ihanteellisessa tapauksessa olivat hiukan älyttömiä, oikullisia, itsetarkoituksellisia.

Onko niin, että tekniikan kehitys eli tämä henkilöauton tie kiintoavaimesta tosiaikaiseen tietokoneanalyysiin, joka mahtuu hyvin yhden ihmiselämän kokemuspiiriin, on jollain pahaenteisellä tavalla ratkaiseva?

Ei intissä ennen purettu ja koottu kiväärin lukkoja ja konekiväärejä taistelutilanteita varten. Toiminta oli rituaalista – koneympäristön valloittamista.

Näin kirjoitin näemmä vuonna 2007. Luen sen niin, että aavistin käsien ja aivojen olevan ikään kuin samaa kappaletta. Aivojen laskeminen lahoaman merkitsee että koha kädetkin riippuvat kuin pyyheliinat naulassa.

Käsi on kuitenkin hyvä keksintö. Se ei ehkä aivan tarkkaan ole ttta, mutta sanotaan ihisyyden mahtuvan peukalo ja etusormen väliin. Se on se pinsetti- eli pihtiliike. En tiedä. Pitäisi kutsua kylään joku sipanssi ja houkutella se poimimaan tulitikku lattialta. Tein sen hetki sitten. Ja rintani kohosi ypeydestä kuin tunturivuori!

Pisa

 

Keskiajalla, kun Pisa oli hyvin merkittävä kaupunkivaltio, eräskin kaupunkiin vangiksi jäänyt sai epätavallisen tuomion: soudettava kaleeriorjana 15 vuotta tai luettava Pisan historia, jolta ei puuttumut seikkaperäisyyttä. Tuomittu ryhtyi lukemaan, ja kahden viikon kuluttua ilmoittautui kaleerilaivalle.

Sellainen oli Pisa-koe.

Tornin kaltevuus johtuu sen perustuksista ja tämä viime kädessä huonosta paikasta. On siellä maakunnissa tänäkin päivänä pytyssä ja kumollaan mitä merkillistintä. Tilanne ei ole edes sama kuin Amerikan Manhattanilla, missä hollantilaiset myivät edelleen alkuperäiskansalta ottamansa saaren, joka osoittautui korkean ja painavankin rakennuksen pohjana lähes ihanteelliseksi.

Toisaalta taas esimerkiksi Lontoon on rapakon rannalla ja Pariisi niin hyvällä kivellä, että kaupunki on ollut kauan melkein tyhjän päältä eli täynnä tunneleita kuin juusto reikiä.

Jos itse joutuisin nyt Pisa-testiin, saattaisin kiinnostua enemmänkin kaupungin historiasta. Sen sijaan voitaisiin laittaa Ezra Poundin laaja runokokoelma “Cantos” eli lauluja. Pound oli sotien jälkeen juuri Pisassa ja siirrettiin Yhdysvaltoihin, jossa todettiin piankin, että hän on ymmärrystä vailla. Noitakin runoja luettuani on ole erikoisen hämmästynyt. Sanat ja rivit kertyvät, runot eivät. Jos sattuu omistamaan niteen, jossa on hänen koko tuotantonsa, ei voi olla näkemättä, että hän oli kirjailijana merkittävä. Ennenkin tässä blogissa mainostamani “Lukemisen aakkoset” (ABC of Reading) olisi terveellistä tavaraa muillekin kuin kokeisiin meniijöille. 

Siitä ilmenee, ettei lukeminen ole erikoisen hienoa, kuten Saksan sivistysporvaristo taisi aikoinaan ajatella, ja että kirjoittaminen on erikoisen vaikeaa. Syvällinen tutkielma tieteen ja taiteen ehdoista on nimeltään “Trapetsi”, pääosissa Burt Lancaster, Tony Curtis ja itse Gina Lollobrigida.

Burt Lancasterin tanssima valssi on unohtumatonta elokuvassa Tiikerikissa. Tällä sirkustaitelijana aloittaneella tähdellä oli sama verraton amerikkalaisen näyttelijän hellän ova olemus, josta esimerkiksi Steve McQueen ja Paul Newman tulivat kuuluisiksi. Sen asian pohdiskelu, miten ja minne James Stewart sijoittuu tässä, on ollut kesken jo useita vuosikymmeniä. Minä pidän tavasta, jolla hän hyydyttää kasvolihaksiaan siristämällä ikään kuin turhaan silmiään.

Viimeksi kuluneet kaksisataa vuotta on esitetty erinomaisia perusteluja koulujen oppikursseille, jotka ovat vaihdelleet eri maissa kaiken aikaa. Järjestelyillä on ollut yhteistä, että aina jotkut ovat halunneet tehdä toisista ihmisinä soveliaampia. Aina välillä on saanut vaikutelman, että taskuvarkaat koukuttavat itselleen asiakkaita. Ja eläinsuojelu oivallettiin ajatuksena ennen kuin ihmissuojelu.

Hyvin usein on keksitty jokin kiireellisesti toteuttava aate, jonka edestä on sitten siivottu muu pois. Moniko muistaa, että tsaarin Venäjällä oli eteviä matemaatikkoja, loistavia muusikkoja ja merkittäviä kijailijoita? Itse opin jotain, kun tuttavaperheessä Roomassa lehteilin koulukirjaa, jonka aihe oli “Italian historia”, etenkin maan sotaisat saavutukset.

Kun joudun tekemisiin “Suomen historian” kanssa, en tähän päivään mennessä ole lakannut katsomasta, mikä on tämän päivän versio. Aamulla puhuttiin 1960-luvusta oikeastaan mainitsematta Yhdysvaltoja.

Olen pannut merkille sellaisen ilmiön, että monella muullakin on taipumus nähdä ihmissuhteensa ja itsensä pieninä näytelminä. Mikä ettei - mutta kun omien muistikuvien käyttäminen on halvinta, itse asiassa ilmaista, sain esiin tiedon, joka vaikutti sukulaispiirin elämään todella vahvasti. Isäni sai hankituksi erikoisen auton vuonna 1961, ja itsekin ajelin sillä seuraavan vuonna. Se oli noudettava Hangosta. Jossain oli tallessa lista ensimmäisestä erästä Citroen ID:tä. Isäni oli syntyjäänkin niin kova liikkumaan, että käveli aamulla nopean kahdeksikon lattialla ennen kuin ehti saada kahvipannun tulelle ja molemmat silmät auki.

Tuohon aikaan oli paljon tavallisempaa, että istuttiin jossain huoneessa yskimässä, ja ihmisiä saattoi käydä sitten siellä asioillaan. Pelkästään maakunnan laajuinen kuorolaulu ja maanlaajuinen partiotyö ja näitten seassa esimerkiksi Rotary teettivät hänellä sellaisia päiviä, että aamulla Alavudella ja iltapäivällä käynt Kokkolaan. Ennen pitkää olimme koko perhe liikkeellä, paitsi ehkä minä, joka elin ja olin talossani kuin Ville ja Valle. Luin kirjoja, koska en pärjännyt aitajuoksussa. Taaskin ilahduin, kun posti toi kirjaston uhkauskirjeen. Ajatella, sellainenkin paikka on, joka ottaa kirjoja takaisin! Ja vielä halvalla.

Liisa Ryömä

 (Lupaa julkaisemiseen ei valitettavasti ole. Näin tämän suomennosvalikoman runsaat kymmenen vuotta sitten. En ollut aavistanut, että riimillistä ja mitallista mutta hurja Bellmania on mahdollista kääntää näin hyvin. Mutta kuviteltu metallinpaljastimeni oli räjähtää löydön vuoksi. Pohjoismaiden suurin hopea-aarre, sanoisin. Kunia Liisa Ryömälle - (J.K.)

Bellman: Fredmanin laulu nro 31

 

suom. Liisa Ryömä

(Så lunka vi så småningom)

 

Näin hummatessa huoletta

ei huomaa mustaa varjoa

ennen kuin kuoma kuolema

kättänsä tarjoaa.

Siis empimättä veikkonen

kolkuta krouvin ovea

ja nuorukainen impyen

purista povea!

                      Ja kun hauta eessäs ammottaa

                      ja sen tyhjyys mieltäs kammottaa,

                      vedä täyteen pää,

                      siten jälkeen jää

                      monta muistoa miellyttävää.

 

Ken päänsä puhkoo tuumissaan

ei kuumissansa aattele:

pian kylmennyttä ruumistaan

surujoukko saattelee.

Lakia meille lukeva

mies ylväs suurisuinen on.

Kaikille yhtä pukeva

uus palttoo puinen on.

                      Ja kun hauta…

 

Voit rikkautta kerätä

ja nautiskella kullasta.

Ne ei sua nosta mullasta,

haudasta herätä.

Mies joka nostaa metelin

ja rähjää vuoksi joutavan,

käy kohta polvin vetelin

perässä noutajan.

                      Ja kun hauta…

 

 

Jos jahtaat arvonimeä

ja tiedät temput salaiset,

ne ei arkkuasi valaise

kun yö on pimeä.

Ken kohtaloaan syyttelee

ei itsellensä mitään tee,

ei liikauta ruhoaan

estääkseen tuhoaan.

                      Ja kun hauta…

 

Mies puheellansa pahalla

ystävän maineen myrkyttää,

vaan ostettuna rahalla

tukeaan tyrkyttää.

Muu joukko vaikka tietää sen,

niin humalikot sietää sen.

Voi kunniastakin luopua

kunhan saa juopua.

                      Ja kun hauta…

 

Ei ilmettä noin synkkää nyt,

ken suutaan nyt noin vääristää?

Me käymme käsikynkkää nyt,

on sama määränpää.

Vaan ennen sanaa ”hyvästi”,

nostamme hyväksyvästi

me emännälle lasia,

ja sitten asiaan!

                      Ja kun hauta…

Fredmanin laulu nro 30 ukko Movitzille tämän sairastaessa keuhkotautia

(Drick ur ditt glas…)

 

Juo kaikki pois ja varo ettei läiky.

Kuoleman varjo vitkaan lähenee.

Varjoa vielä älä suotta säiky,

yön tullen vasta valo vähenee.

Ennen kuin hautaan vie sinut keuhkotauti,

soita ja nauti!

:,: Viimeinen kevään riemulaulu tee. :,:

 

Keltainen naama, rohiseva rinta,

hartiat luisut niin kuin peltopyyn.

Huokoinen, niljainen on ihon pinta,

suonies sinisyyteen tiedät syyn.

Kättesi tärinää ei enää auttaa voida,

siis anna soida!

:,:Ei ole syytä viinan säästelyyn. :,:

 

Mowitz, sun yskintäsi kauhistuttaa,

rinnassas tuoni pitää kemujaan.

Jyskyttää vielä säikky sydän, mutta

hauta jo huuliltasi lemuaa.

Krouvissa sanelet kai viimeisen rippis:

aamen ja kippis!

:,:Kännin voi aina viedä mukanaan. :,:

 

Kuolema tihkunut on pisaroissa,

äänetön työ on ollut toukkien.

Sen huomaa vasta, kun jo ovat poissa

Mowitz ja muukin joukko houkkien.

Silmäsi sumenee, ja ennen kuin kuolet,

kärventyy suolet.

:,:Torjutko ryypyn tarjotun? – En, en! :,:

 

Maljalla tahtoo Bacchus hyvästellä.

sykkimään suones vielä viina sai.

Matkalle saattaa Freijan hymy hellä,

vuoksensa vertaan ken ei vuodattais?

Viimeisen kerran nyt elämääsi mietit,

kuinka sen vietit.

:,:Kelpaako lähtöryyppy? – Totta kai! :,:

 

Fredmanin epistola nro 24 Ruskean Oven muorikullalle

 

Paina puuta, pieksän suuta

:,: kunnes turve tukkii sen :,:

Sisko, tuothan oluen.

Mietoa en maistaa saata,

janoisesti särvin aata

tärinällä hartaalla

huojun haudan partaalla.

Ken ei anna apuaan,

tappaa miehen krapulaan.

                      Sisko kulta,

                      pyydän sulta:

                      saanhan kurkun kastella,

                      niin voin hautaan astella,

                      Valmiina on lautta Kharonin.

                      Naukku viimeisin

                      matkaa mahalaukkuun,

vaellusta taidan jatkaa sittekin.

 

Puute piinaa

ilman viinaa

:,: vainajatkin kalpenee :,:

Ryypyn hinta halpenee,

meno yltyy kapakoissa

vasta kun jo olen poissa.

Nyt ois asiallista

iso lasi kallistaa,

kurkkuani valella,

jottei luita palella.

                      Puute piinaa,

                      kun saan viinaa,

                      Bacchus ohjaa, taluttaa,

                      elellä taas haluttaa.

                      Pulloas saat vielä valuttaa.

                      Ethän kieltää voi.

                      Viimeisen kerran

jalo juoma tämän herran balsamoi.

 

Veljeänne ette tänne

:,: saata jättää kuivin suin :,:

janon tuskaan tuupertuin

jaksan vielä hetken aikaa

kuulla kuinka laulu raikaa,

virtaa juoma maltainen.

Olo paratiisin kaltainen

autuaille suotu on,

kunnes kaikki juotu on.

Teljen takaa pisaraakaan

ette suostu jakamaan,

raatona jään makaamaan.

Mielensä ken noin

 voi paaduttaa?

Poven kovettaa?

Aaveena kun saavun 

saman oven taa,

niin sitten kyllä kaduttaa.

 

Fredmanin epistola nro 23 Yksinpuhelu

Fredmanin maatessa Krypinin kapakan luona vastapäätä pankin taloa 

eräänä kesäyönä vuonna 1768

 

Voi äitiseni, mikä sinuun meni

silloin kun jäit isän alle?

Tunsit vain halun,

niin hankit alun

tilalleni surkealle.

Hillittömyyttäs 

poikasi syyttää

uupunut ja krapulainen.

Vuoksi sen vietin

tuskissain mietin,

miksi olit heikko nainen.

Jos oisit estellyt,

en oisi tässä nyt.

 

Hyi että kuvottaa se immenpeti,

josta teit isän ansan.

Hyi katseen houkutusta

joka veti

miesparan jaloiltansa.

Lemmestä juovuit,

aatteesta luovuit,

niin jätit neitsyytesi.

Polvesi miksi

kävi veteliksi,

päädyit sänkyyn seljällesi?

Kenties ette ehtineet

edes vuoteeseen!

 

En, vanhempani, pysy jaloillani,

näin kävi miehen kaato,

vaan kohmelossa

makaan rapakossa

ruho haisee 

niin kuin raato.

On jälkeläinen

raihnas ja täinen,

peruukitta kaljupäinen.

Ei tästä suosta

pois jaksa juosta

pojat polvi lysmyväinen.

Niin ottaa voimille 

nousta koivilleen!

 

On lahot luuni eikä laula suuni

riemuista koetuista.

Kuivui jo kieli,

autio mieli

ei mitään muuta muista

kuin että kerran

tunnustin herran,

ainokaisen, mikä mull’ on.

Kun kyllin vartuin, 

siihen ma tartuin,

haarikkaan ja viinapulloon.

En muita huolisi

vaikka kuolisin.

 

Kas, aamu sarastaa ja kiekuu kukko,

raksahtaa oven lukko.

Ääniä kuuluu 

kapakasta vaikka

kaupunki herää vasta.

Kalpenee tähdet,

nouse ja lähde,

kutsuu jo tuttu tuoksu.

Krouvi on liki,

otsalla hiki

luonnistuu jopa juoksu.

Vain pari hyppyä

kohti ryyppyä.

 

Kippistä sitten, parit terävät ja

tiukasti tuopin kahvaan!

Nythän jo raajaraukat heräävät 

ja toipuvan näen muunkin rahvaan.

Kas miten sentään

miehen aatos entää,

kun saa vahvistusta.

Suora on selkä,

en enää pelkää

enkä tunne ahdistusta.

Tahdon vain kiittää näin

teitä, siittäjäin.

 

Kiitokset vanhemmille pystyville,

teitte minkä luonto vaati.

Kiitos myös sille nikkarille joka 

vuoteen tukevaksi laati.

Isäukko uljas,

nostan sun maljas,

jos joskus kohdattaisiin,

löisimme kättä,

viivyttelemättä

sinut krouviin johdattaisin.

Päivässä päästäisiin

umpitunneliin.

 

Fredmanin epistola nro 81

(Riitapukari Löfbergille Danto-puomin kuolintalossa, runoiltu haudan ääressä. 

Omistettu Tohtori Bladille)

 

Hontelot varjomme pinnassa maan

varjoista mustimman kohtaa.

Laskeva päivä sammuessaan

hiekan jyväsissä hohtaa.

Kiiluu Tuonen virran hopea,

kulku yli sen on nopea,

sisko jää lautturin huomaan.

Yhdessä, Mowitz, hoiperretaan

muistomaljoja juomaan.

 

Pehmeä multa on peittona nyt,

kuusien kuiske soi hellä.

Sen jonka kuolema on syleillyt

saamme hyvästellä.

Riemu manalaa ei tavoita,

julmuus, kateus ei haavoita,

kalva ei haudassa huolet.

Jos vihan jouset on jännittänyt,

arkkuun kilpistyvät nuolet.

 

Kellot kun kaikuvat yli kirkkomaan

kanttori muikistaa suutaan.

Reuhkat kourassa rukoustaan

teinit kuorossa huutaa.

Ristit kummultansa kaatuneet,

seppeleet ammoin jo maatuneet

kertovat ikäväänsä.

Saattajat vainaan mustissaan

itkien painaa päänsä.

 

Niin pääsi rauhaan puolisos sun,

riitaa ei kanssasi haasta,

Löfberg, kun peittelit rakastetun,

hän ei enää nouse maasta.

Päättyi ilonpito juomineen,

ankealta näyttää huominen,

raittiit on tantereet taivaan.

Hän pelastui, meitä kuivissa suin

jano sammumaton vaivaa.

 

Fredmanin epistola nro 80 Koskeva Ulla Windbladin huviretkeä Kattrumpin tullin ulkopuolelle

 

Nyt Ullamme juhliin laittautuu,

kun Mollberg kutsun sai.

On läikkyvä lähde ja kesäkuu,

ja kukkiva sunnuntai.

Kuin paimenneidoks nuortuva on,

kun seppelöidyt suortuvat on,

on tuomenkukkaa, apilaa,

ken helmiä kaipaisikaan?

 

Niin tehty on toimi mieluinen

ja mekko on mallissaan.

Jo kaipaa hän täysin sieluineen

Pien-Torpalle kapakkaan.

On vaunut valmiit kantamaan, 

Brunnvikeniin luo rantamaan.

Kun vieraat sisään astuvat,

niin ravutkin punastuvat.

 

Tie kaartelee kautta kuusikon,

nyt torppa jo pilkottaa

ja taakse jäänyt tulli on

ja aidatut pihamaat.

Maamies jäi tielle pinteeseen,

kun kärryt juuttui rinteeseen,

hän markkinoille kuljettaa

taas tuoretta tarjottavaa.

 

Käy Ullamme juhlahuoneeseen

kun päivä on puolillaan.

Se porstua kuusenhavuineen

luo raikasta tuoksuaan.

Nyt taivaanrannassa salamoi

ja kirkon kellot heleät soi.

Noin ikkunasta pääskynen

pois lennähtää piiskukttaen.

 

On kyllältään Mollberg ryystänyt,

hän tuoliltaan kellahtaa,

ja nymfimme suuttuu syystä nyt,

kuin puistelee helmojaan.

Ei noin saa käydä tyrkkimään:

lyö Ulla pöytään nyrkkiään,

uusi kierros nyt on tuotava

ja luotolla juotava!

 

On orhilla kiihko katseessaan,

se hampaansa paljastaa,

kun tuuli toi viestin tammaltaan

se teutaroi valjaistaan.

On Ulla pannut pitkäkseen

ja Mollberg kömpi vierelleen.

Näin päättyi päivä juhlavin:

he kuorsaavat kumpainenkin.

 

Fredmanin epistola nro 14 Runoilija Wetzille

Soittoniekat kuulkaa,

kaikki koolle tulkaa,

teitä kiittää - - - seura Apollon.

Sorru suinkaan emme

liikutuksiin lemmen.

Oltta riittää - - - tuoppi täynnä on.

Pohja siitä täytyy paljastaa,

viimeisetkin voimat valjastaa

nauttiakseen kaljastaan.

 

Vonkuu bassoviulut

täynnä kaljakiulut.

Astiasta - - - kautta Pohjanmaan.

Laske juoman pintaa

röyhistäen rintaa,

tässä vasta - - - miestä tarvitaan!

Kuivin suin et laulaa voisikaan,

veljemme et, Wetz kai oisikaan,

jollet oltta joisikaan.

 

Sydän hurja hakkaa,

veri päähän pakkaa,

runon sarkaa - - - joudut kitkemään.

Riemulaulu riimein

kun on valmis viimein,

jäätpä parka - - - yksin itkemään.

Yksinäisyys pelkkä harha on,

veljet Bacchuksessa parhaat on,

kypsä viinitarha on.

 

Vaikka jyskää taivas,

unhoittaa voi vaivas,

älä suotta - - - muista eilistä.

Lasiin heijastuvan

näet kauniin kuvan,

lohdun tuottaa - - - kuvas peilistä.

Bacchus lehvin otsas aateloi,

kootut riemut nokkas purppuroi

hehkumaan kuin aamun koi.