Valehtelemisen käsikirjasta

 

Väitän vastaan.

Jotkut sanovat, että Trumpin ja Putinin toimesta on siirrytty totuuden jälkeiseen aikaan. Valheista on tullut yleinen tapa.

Jotkut toiset, esimerkiksi arvostettava ja itsekin pikkuasioissa totuuden suutaroinnista kiinni jäänyt Peter Englund (“Pultava” ym.) arvioi eräissä esseissään, että 1900-luku oli ihmisyyden pohjakosketus. Keinottelu törkeillä valheilla saavutti sellaiset mitat, että ihmisiä kuoli sodissa ja kapinoissa toisen käden kautta vuosisadassa enemmän kuin koko aikaisemman historian aikana yhteensä.

Sama mies muuten huomauttaa järkevästi järkälekirjassaan 1600-luvun suurista sodista, että yhdeksän sotilasta kymmenestä kuoli etenkin tauteihin ennen kuin oli päässyt edes hajuetäisyydelle omien leireistä. Ja ne haisivat ainakin kymmenen kilometrin päähän.

Jo Väinö Linnan mystisessä esikuvassa, mukana olleen K. Pippingin sosiologian väitöskirjassa  “Komppania pienoisyhteiskuntana” (1947), joka julkaistiin suomeksi 1978 mainitaan, että Ihantalassa, jossa Pipping taisteli JR 12:ssa, miehet valitsivat kaatuneiden kavereiden ruumiiden kantamisen syrjemmäs, kun eteen oli niin vaikea päästä, että vaihtoehdot olivat ruumiit, ammukset tai ruoka.

Olen ennenkin maininnut, että minulla oli kunnia keskustella kesän 1944 jalkaväkitaisteluista usean huimaan analyyttisyyteen kyenneenmiehen kanssa. En koskaan ehtiny taata appeani, joka oli tuon rykmentin komppanian päällikkönä juuri Ihantalan Pyöräkankaalla kirkon (joka oli entinen pahankurisille tarkoitetun kasvatuslaitoksen tornilla varustettu rakennus) vieressä. Mutta teenpä nyt sellaisen poikkeuksen, että mainitsen virallisesta suuresti poikenneiden kertojien nimet, myöhempi yleisen oikeustieteen professori ja uraa uurtanut oikeusfilosofia Kaarle Makkonen, joka soitti minulle kotiin ja sanoi, että oikein sinä kirjoitit Viipurin menetysestä - se oli meidän porukka, joka sieltä ensimmäisenä lähti pakoon. Oli helppo tarkastaa. Vänrikki K. Makkonen Aspolan komppaniasta. Ja oikeusneuvos Martti Miettinen, joka haavoittui Talissa mutta toipui vielä Lapin sotaan. Olin hänen leillipoikansa Korkeimmassa oikeudessa ja tapasin häntä Tapiolassa vielä hänen jäätyään eläkkeelle. Hän toimi useita kertoja asiantuntijana Helsingin yliopiston siviilioikeuden professorin virkoja täytettäessä.

Viittaan näihin korkeisiin nimiin torjuakseni tavallisenn harhaluulon. Luullaan että “sotahistorian harrastajat” ovat kiinnostuneita sotahistoriasta. Näin ei ole. Totta että sankarilliset tai roistomaiset teot kiinnostavat keskenkasvuisia ihmisiä. On luonnollista lukea sarjakuvasta, miten Battler Britton niittää natsisikoja. Mutta yleensä arki voittaa. Itse luin “Tuntemattoman sotilaan” 9-vuotiaana heti sen ilmestyttyä. Se oli vähän liikaa. Miellyin kun kuulin, miten Pyynikin kesäteatterin tuon teoksen nyt yli 30 vuoden tauon jälkeen ohjaava lahjakas mies mainitsi tarinan tunnepohjan, loputtoman surun nuorten ihmisten kohtalosta.

Sota-aiheen nostavat esiin kertojan ja joskus kuulijan psykoosit. Käytännössä jokainen pahoissa paikoissa oleva menee päästään sekaisin, yleensä tilapäisesti. Onnellisessa tapauksessa mieli kehittää skenaariot eli henkiset tuet.

Pipping, Linna ja itse kuuntelemistani Miettinen sanoivat samaa: pahinta - kesäkuumalla - oli haju ja kuolevien hevosten näkeminen. Kirjallisuudessa Kalle Päätalo on kuvannut ruumiiden ja ruumiin kappaleiden keräilyä ja kanniskelua Suomussalmen suunnalla alkukesästä 1940. Hän oli asevelvollinen ja pioneerikoulutuksessa taistelujen talven. Tässäkin Päätalon, suuren kirjailijan, tekstissä sekoittuvat väitetty pakonomainen pikkutarkkuus ja huolella lukien selvästi kuvitellut kohdat. (Voimakkaimmin tämä kaksinaisuus näkyy niteessä “Nälkämäki”, jossa on sensaatiomaista totuutta ja huonosti keksittyjä juonenkäänteitä sekaisin kuin entisen miehen eväät.

Tämän kirjoituksen tarkoitus? - Valehteleminen on ikiaikainen hallitsemisen keino. Totuudesta vaikeneminen on yksi keino pysyä järjissään. Suomessa kuuluisia valehtelijoita olivat Snellman, Runeberg ja Lönnrot. Aleksis Kivi sai vihat niskoilleen ja tuli hulluksi, koska puhui tottakin. 

“Seitsemän veljeksen” Hiidenkivi-kohtaus on selvää pötyä. Ei villiintyminen kovin kauan kestä, eivätkä härät syö ihmisiä. Myös pako aapisen äärestä lukkari talosta ja pian seuraava muutto eli karkaaminen Impivaaraan on mahdoton tarina, perussuomalaisen puolueen peruslegenda. Mennään perustamaan oma yhteisö, jota eivät herrat eivätkä vieraat häiritse. 

Aikakaudelle (1800-luvun alkupuoli) hyvin tuttuja olivat maantierosvot, mestarivarkaat ja muut pahantekijät. Eivät esivalta eikä oma kylä olisi suvainnut seitsemän työikäisen miehen omaseuraisuutta. Vuoteen 1861 oli pakko olla toisen palveluksessa tai omistaa tai hallita maata, mistä seurasi lukuisia velvollisuuksia tien pidosta kulon sammuttamiseen ja papin palkan maksamiseen. Kivi siis sijoityaa “eteläiseen Hämeeseen” jotain oka olisi kukaties ollut mahdollista jossai Pielisjärven takana.

Kirjoittelu

Häpesin silmät päästäni, kun muistin väittäneeni, ehkä useinkin, että hyviä lauluja sävelletään huonoihin runoihin. Unohdin Friedrich Rückertin. 

Tietysti sivuutin myös monia muita. Kiven “Timon laulu” on valtavan hieno teksti, samaa luokkaa kuin “Sydämeni laulu”, ja molemmista on erinomaisia sävellyksiä. Vkimeksi mainittu ( siis Tuonen lehto…) on suomalaisen ja etten sanoisi eurooppalaisen mieskuoromusiikin kulmakiviä. Mieskuorossa ne tavalliset neljä ääntä eli stemmaa tahtovat olla liian lähellä toisiaan, noin kahden oktaavin alueella. Verratuna esimerkiksi sekakuoroon ei tahdo tulla vigoja. Eli sanokaapa, miksi muun muassa jazzissa ja popo-rockissa on jykevä basso.

Lisäksi satun olemaan sitä mieltä, että runoilijana vähäpätöiseä pidetyn V.E. Törmäsen tunturilaulut, jotka Yrjö Kilpinen sävelsi, ovat mainioita. Sen sijaan itsensä Sibeliuksen “Laulu ristilukista” on Adolf Paulin huono runo, joka on lisäksi salafasistinen. Mitä on ajateltava tekstin “sankarista”, joka yksin ja ainoana voi taistella lukin verkkoja vastaan. Ristilukki on vertauskuva jostain. Ristilukeista tai muista hämähäkeistä ei meillä Pohjois-Euroopassa ole vaaraa muille kuin pienille hyönteisille. 

Puolustan ajatustani lauluista huomauttamalla, että  suurimmat oopperat ja ennen niitä passiot ovat usein teksteiltään keskinkertaisia. Suuri ihanteeni Bachin Johannes-passio perustuu “librettoon”, jonka lienee kirjoittanut eräs humalainen postinkantaja. En pidä siitä, että teksti piehtaroi Kristuksen veressä, vaikka tiedän, että tuo oli barokille ominainen korostus. Kieltämättä Mateus-passion ihana koraali O Häupt voll Blut und Wunden eli Oi rakkain Jeesukseni, piinattu, verinen sisältää samaa, mutta tunelma ei millään muotoa ole kuin makkaratehtaalta.

Vastakohta on sitten da Ponte. Don Giovanni on mukava libretto ja sinänsä corny kivinen patsas, joka herääkin henkiin, on mukava jekku. Sitä vastoin monitoimimies Schikanederin Taikahuilu on tyypillinen sekasotku, jossa on huonoa puskahuumoria ja onttoa mystiikkaa sekaisin. Tietojen mukaan se upposi yleisöön kuin häkä.

Myös Suomessa on usein koettu, että merkityksellinen ja tiheä teksti häiritsee sävellyksen kuulijaa.Ehkä tämän takia Sofi Oksanen kirjoitti tai ainakin esitytti mainion Saariahon oopperan Innocence noin kymmenellä eri kielellä.

Joka tätä epäilee, kysyköön keneltä tahansa, mitä “Finlandiassa” sanotaan. Tai - joskus Suomen lipun nähdessäni ajattelen, etteivät Lippulaulun (Siniristilippumme, sulle valan vannomme kallihin…” tekstin kirjoittajalla olleet kaikki ruuvit paikallaan. Ei sillä, Ranskalla on “Marseljeesi”, jossa toivotaan, että epäpuhdas veri lorisisi pitkin kynnöstä. Se on sairaan mielen tuotetta.

Rückert (1788-1866) oli itämaisten kielten professori. Hän julkaisi suunnattoman määrän runoja ja käännöksiä. Ne olivat sekä suosittuja että hyviä. Hän löysi useita tuhat vuotta vanhoja tekijöitä, jotka ovat nyt jälleen unohtuneet. Joukossa eivät ole tällä hetkellä muistetut.

Oman ajan reaktion näkee siitäkin, että hänen runojaa sävelsivät Mahlerin lisäksi esimerkiksi Schubert ja Schumann. Brahms ja Richard Strauss. Mahlerin lasten kuolinlaulut (Kindertotenlieder) ovat hänen.

Minulla on ollut epäselvää, mitä kautta ja miten viime vuosikmmenet verrattomana pidetty japanilainen ja kiinalainen runous tulivat Eurooppaan. Mahlerin “Da Lied von der Erden” tekstien kääntäjä Hans Bethge on muutoin tuntematon. Joitakin merkkejä on 1700-luvulta, jolloin kiinalaisuus tuli muotiin ehkä ensin posliinien kautta.

Mutta oikea vastaus on Rückert.

Harmittelen että sain kuulla vasta hänen tuotantonsa kuvailusta ajatuksen, joka ei ollut pälkähtänyt päähäni. Hän käänsi muun muassa suuria kiinalaisia klassikkoja, kute t’ang -kauden mestareita, vaikka ei osannut lainkaan kiinaa. Lisäksi hän käänsi runoja, joita ei ole olemassa. 

Kun maine ja Goethen vanavedessä rahakin merkitsivät paljon, tuossa oli oivallus. Kyllä käännöstä helpottaa huomattavasti se, että käännettävän runon voi keksiä itse.

Punoitan häpeästä kun kuitenkin myönnän tietäneeni hyvin tarkoin eräiden laulelmien mahtavien “suomennosten” taustan, kuten “Kolmatta linjaa takaisin” (Beautiful in the Rain).  

El inmortal

  

Jorge Luis Borges (1949):

Kuolematon

Salomo sanoi Ei ole mitään uutta auringon alla.

Platon arveli, että tieto on muistoa;

Salomo tuomitsee, että uusi on unohdusta.

Solomon saith: There is no new thing upon the earth. So that as Plato had an imagination, that all knowledge was but remembrance; so Solomon giveth his sentence, that all novelty is but oblivion. FRANCIS BACON, Essays, LVIII

Borges, Jorge Luis. Cuentos completos (Spanish Edition) (p. 223). (Function). Kindle Edition. 

 

Lontoossa varhain kesäkuussa vuonna 1929 harvinaisten kirjain kauppias Joseph Cartaphilus, kotoisin Smyrnasta, tarjosi ruhtinatar de Lucingelle ostettavaksi kuusi pientä kvarto-kokoista nidettä (1715-1720), Popen Iliaan. Ruhtinatar osti ne ja vaihtoi samalla muutaman sanan kauppiaan kanssa.  Hänen kertomansa mukaan kysymyksessä oli hyvin laiha ja likainen mies, jonka silmät ja parta olivat harmaat ja kasvonpiirteet oudon epämääräiset. Hän ilmaisi itseään kouliintumattomasti ja virheitä kaihtamattoman vuolaasti useilla kielillä; muutaman harvan minuutin kuluessa hän vaihtoi ranskasta englantiin ja englannista arvoitukselliseen Salonikin espanjan ja Macaon portugalin välimuotoon. Lokakuussa ruhtinatar kuuli Zeus-laivalla toiselta matkustajalta, että Cartaphilus oli kuollut merellä palatessaan Smyrnaan ja että hänet oli haudattu Iosin saarelle. Ruhtinatar löysi tämän käsikirjoituksen Iliaan viimeisen niteen välistä.

Se on kirjoitettu englanniksi mutta täynnä latinan kielimuotoja; tämä on tarkka käännös alkuperäisestä.

I

Jos muistan, koettelemukseni alkoivat sataporttisessa Thebassa eräässä puutarhassa keisari Diocletianuksen aikana. Olin taistellut äskettäin kunnostautumatta egyptiläissodissa ja olin Bereniceen Punaisen meren rannalle sijoitetun legioonan tribuuni; siellä kuume ja taikuus söivät monta miestä, jotka olivat käyneet urhoollisesti miekanterää kohti. Mauritanialaiset kukistettiin, kapinallisten kaupunkien kerran hallitsemat seudut alistettiin in aeternitatem Manalan jumalalle; Aleksandria aneli kukistuttuaan tuloksettomasti keisarilta armoa; legioonien piti saapua ilmoittautumaan voitoistaan vuoden kuluessa mutta itse olin tuskin nähnyt sodanjumalan kasvoja. Tämä puute aiheutti minulle murhetta ja saattoi olla syy, kun heittäydyin etsimään sijainniltaan muuttuvilta ja pelottavilta aavikoilta kuolemattomien kaupunkia.

Kuten sanoin, koettelemukseni alkoivat Theben puutarhassa. Valvoin koko yön, koska kävin kamppailua sydämessäni. Viimein nousin hiukan ennen aurinkoa. Orjani nukkuivat; kuu oli loputtoman hiekan värinen. Verinen ratsastaja lähestyi idästä heikkona uupumuksesta. Hän pysähtyi muutaman askeleen päässä minusta ja kysyi minulta latinaksi heikolla mutta kyltymättömällä äänellä, mikä oli nimeltään kaupungin muureja huuhtova joki. Sanoin että se oli sateiden ruokkima Egypti. ”Etsin toista jokea”, hän vastasi synkeänä, ”salaista jokea joka puhdistaa ihmisen kuolemasta”. Hänen rinnastaan valui mustaa verta. Hän kertoi minulle syntyneensä maassa, joka on vuoristo Ganges-joen tuolla puolen; hän kertoi minulle, että noilla vuorilla kiertelevän huhun mukaan länteen matkustamalla, maailman ääreen asti, tulee joelle, jonka vedestä tulee kuolemattomaksi. Hän jatkoi, että tuon joen vastarannalla oli Kuolematonten kaupunki, kaupunki täynnä rintavarustuksia ja amfiteattereita ja temppeleitä. Hän kuoli ennen aamua mutta päätin lähteä etsimään sitä kaupunkia ja tuota jokea. Kiduttajan käsissä muutamat mauritanialaiset vahvistivat matkamiehen tarinan todeksi: yksi muisti elysialaisen niityn etäällä maailman ääressä, missä ihmisen elämä ei pääty milloinkaan; toinen muisti harjanteet, joilta Pactolus virtaa, ja siellä ihmiset elävät yli satavuotiaiksi. Puhuin Roomassa filosofien kanssa, jotka sanoivat, että ihmiselämän venyttäminen merkitsi kuoleman tuskan lisäämistä ja että sellainen ihminen kuolee monta kertaa. En ole varma, uskoinko koskaan Kuolematonten kaupunkiin; ehkä tehtävä eli kaupungin löytäminen riitti minulle. Flavius, joka oli Getulian prokonsulina, antoi minulle arveluttavalle matkalleni kaksisataa sotilasta; palkkasin myös palkkasotureita, jotka väittivät tuntevansa tiet ja jotka pakenivat ensimmäisten joukossa.

Myöhemmät tapahtumat ovat vääristäneet ensimmäisiä päiviä koskeneet muistikuvani niin pahasti, etten kykene saamaan niitä järjestykseen. Lähdimme liikkeelle Arsinoesta ja tulimme hehkuvaan erämaahan. Ylitimme Troglodyyttien maan, jossa syödään käärmeitä eivätkä asukkaat osaa puhua; Garamantesin jossa naisia pidetään yhteisinä ja jossa syödään leijonia; Augliksen jotka palvelevat vain kuoleman jumalaa. Mittasimme muiden aavikoiden mitat suuntaansa – mustan hiekan erämaat, jossa kulkijan on käytettävä hyväkseen yön tunnit, koska päivä on sietämätön. Näin etäältä vuoret, jotka kantava Oceanoksen nimeä; niiden rinteillä kasvaa rohtoyrttiä, joka kaikkeen vastamyrkyksi, ja huipuilla asuvat satyyrit, villit maamiehet, joilla on taipumus irstailuun. Että näiden barbaarimaiden povessa, missä maa on kaikkien hirviöiden synnyttäjä, sijaitsisi kuuluisa kaupunki – sellaista emme voineet kuvitella. Jatkoimme siksi marssiamme, sillä palaaminen olisi merkinnyt kunnian menetystä. Jotkut tyhmänrohkeat miehet nukkuivat kasvot kuuhun päin; pian kuume kärvensi heidät. Jotkut joivat kaivojen saastaisesta vedestä hulluuden ja kuoleman. Sitten alkoivat karkaamiset ja pian kapinat. En kaihtanut ankaruutta niiden taltuttamisessa. Näin tehdessäni toimin oikeudenmukaisesti, mutta yksi sadanpäämiehistä varoitti minua, että miehet suunnittelivat minua vastaan (halutessaan kostaa kumppaninsa naulitsemisen ristiin). Pakenin leiristä pari uskollisina pysyneen sotilaan kanssa tuulenpyörteisiin ja yön avaruuteen, mutta jouduimme erillemme. Kreetalainen nuoli repi lihaani. Vaelsin useita päiviä löytämättä vettä – tai yhden suunnattoman päivän, jonka aurinko, jano ja sitten janon pelko moninkertaistivat. Jätin reitin ratsuni valittavaksi. Aamunkoitossa taivaanranta oli karheana pyramideja ja torneja. Näin sietämätöntä unta tasasuhtaisesta labyrintistä, jonka keskellä oli kaivo; pystyin melkein koskettamaan sitä kädelläni, silmäni näkivät sen, mutta sen mutkat olivat niin sokkeloisia ja hämmentäviä että tiesin kuolevani ennen kuin saavuttaisin sen.

II

Kun sain lopulta riuhdotuksi itseni irti painajaisista, käteni oli sidottu selkäni taakse ja makasin tuskin tavallisen haudan kokoisella kallion kielekkeellä, jonka kivi oli syöpynyt rosoiseksi. Kallioseinät olivat kosteat ja ajan ja ihmisen käden kiillottamat. Rintaani raastoi tuskallisesti ja janoni oli polttava. Nostin päätäni ja päästin heikon huudon. Vuoren juurella virtasi äänetön, epäpuhdas joki, jonka hiekka ja sora melkein tukkivat; vastarannalla itse Kuolemattomien kaupunki loisti sokaisevasti auringon viimeisissä (tai ensimmäisissä) säteissä. Näin linnoituslaitteita, holvikaaria, julkisivuja ja toreja; kaupunki oli vuoren tasaisella laella. Ainakin sata omani kaltaista, erikokoista uloketta tai komeroa rikkoi vuoren seinää. Hiekkaan oli kaivettu matalia kuoppia; noista surkeista kaivannoista ja komeroista tuli näkyviin alastomia ihmisiä, joiden iho oli harmaa ja parta ruokkoamaton. Luulin tuntevani heidät: he olivat Troglodyyttien epäinhimillistä sukukuntaa, jotka saastuttavat Persianlahden rannikoita ja Etiopian luolia; en ihmetellyt heidän puhumattomuuttaan enkä sitä, että he söivät käärmeitä.

Hirvittävästä janostani sain rohkeutta. Arvion olevani kolmisenkymmentä jalkaa hiekan yläpuolella; suljin silmäni ja heittäydyin vuorelta kädet selän taakse sidottuina. Painoin veriset kasvoni mustaan veteen ja latkin sitä kuin eläin. Ennen kuin uni ja houreet ottivat minut uudelleen valtaansa toistin käsittämättömästi muutaman sanan kreikan kielellä: zeleialaiset, rikkaat Troian asukkaat, jotka juovat musta Aisepoon vettä…

En osaa sanoa, kuinka monta päivää ja yötä nyt kului. Nukkuen ja pystymättä palaamaan onkaloiden suojaan, alastomana tuntemattomalla aavikolla annoin auringon ja kuun heittää arpaa synkästä kohtalostani. Raakalaisuudessaan lapsekkaat Troglodyytit eivät auttaneet minua pysymään hengissä eivätkä kuolemaan. Yritin turhaan pyytää niitä tappamaan itseni. Eräänä päivänä katkoin terävällä kiven sirpaleella siteeni. Seuraavana päivänä nousin seisomaan ja pystyin kerjäämään tai varastamaan – minä Marcus Flaminius Rufus, Rooman legioonan sotilastribuuni – ensimmäisen iljettävän suupalani käärmeen lihaa.

Olin niin kiihkeä näkemään Kuolemattomat, koskettamaan heidän yli-inhimillistä kaupunkiaan, että sain tuskin nukutuksi. Ja kuin aavistaen ajatukseni Troglodyytit pysyivät nekin valveilla. Ensin luulin että ne pitivät minua silmällä; myöhemmin ajattelin, että rauhattomuuteni oli välittynyt niihin samalla tavalla kuin koirat voivat saada tällaisen tartunnan.  Valitsin barbaarisesta kylästä lähtöni hetkeksi sen, joka oli mahdollisimman julkinen, nimittäin auringonlaskun, jolloin melkein kaikki ihmiset tulivat kuopistaan ja onkaloistaan tuijottamaan näkemättömin silmin länteen. Rukoilin ääneen, en niinkään vedotakseni jumalien suosioon kuin pelotellakseni noita olentoja oikealla puheella. Menin joen yli siitä, missä hiekkasärkät tukkivat sen virtauksen, ja kävelin kaupunkiin. Kaksi tai kolme miestä seurasi minua hämmentyneinä; he olivat lyhytkasvuisia (kuten muutkin lajinsa edustajat) ja herättivät pikemmin vastenmielisyyttä kuin pelkoa. Jouduin kiertämään erilaisia outoja kuoppia, joita arvelin vanhoiksi louhoksiksi; kaupungin valtava suuruus johti minut harhaan, sillä olin luullut sen olevan paljon lähempänä. Keskiyön vaiheilla laskin jalkani mustaan varjoon – tiheään väärien jumalien veistosten varjoon Kaupungin muurin juurella. Pysähdyin ikään kuin pyhän kauhun vallassa. Ihminen kauhistuu niin syvästi kaikkea uutta ja erämaata, että mielialani nousi, kun näin yhden Troglodyytin tulleen mukaan sinne saakka. Suljin silmäni ja odotin nukkumatta auringonnousua.

Olen jo sanonut, että Kaupunki oli jyrkän vuoren kivisellä lakitasanteella. Tasanteen seinämät olivat yhtä vaikea kiivetä kuin muuri. Väsytin itseni suotta kävelemällä sen ympäri; mustasta seinämästä ei löytynyt ainoaakaan rosoa, ja se oli niin säännöllinen, että porttia oli turha ajatellakaan. Päivän kuumuus pakotti minut suojautumaan luolaan; sen perällä oli kuilu ja kuilusta, pohjan hämärästä nousivat tikapuut. Laskeuduin tikkaita ja onnistuin pääsemään likaisten kammioiden läpi avaraan, epämääräisesti pyöreään saliin. Tuohon paikkaan, joka oli eräänlainen kellari, oli yhdeksän ovea; kahdeksan johti sokkeloon jonka kautta päätyi pettymyksekseen samaan saliin; yhdeksäs johti toisen sokkelon kautta toiseen pyöreään saliin, joka oli aivan samanlainen kuin ensimmäinen. En ole varma, kuinka monta saleja oli; viheliäinen tilani ja pelkoni lisäsi niiden määrää. Äänettömyys oli vihamielistä ja miltei rikkumatonta; kivisessä verkostossa ei ollut muita ääniä kuin maanalainen tuuli, jonka aiheuttajasta en päässyt koskaan perille; jopa raudan väriset puroset valuivat ohuina kiven halkeamista aivan äänettömästi. Totuin kauhistuttavasti tuohon epäilyttävään maailmaan; minusta alkoi tuntua vaikealta uskoa, että olemassa oli mitään muuta kuin yhdeksänovisia saleja ja pitkiä haarautuvia, maanalaisia käytäviä. En tiedä, miten kauan vaelsin maan alla; sen tiedän, että aika ajoin kokosin epämääräisissä unissa, joita näin kodistani, barbaarien kammottavan kylän ja syntymäkaupunkini, jossa rypäletertut vihersivät.

Erään käytävän päässä tie katkesi kallioseinään, jonka olin kyllä nähnyt, ja ylhäältä etäältä lankesi valo. Kohotin häikäistyneet silmäni; ylhäällä, pyörryttävän korkealla näin taivasta, joka oli niin sininen, että väri oli melkein purppuraa. Seinässä oli metalliset tikkaat. Olin väsyttänyt lihakseni voimattomiksi mutta kiipesin ne tikkaat pysähtyen vain joskus nyyhkyttämään osaamattomasti ilosta. Ennen pitkää aloin erottaa korkokuvia ja pylväiden koristeita, päätykolmioita ja holvikäytäviä, graniittiin ja marmoriin hakattuja hämmentäviä nähtävyyksiä. Näin johduin pimeyden mustasta maailmasta risteilevien labyrinttien kautta sädehtivään Kaupunkiin.

Tulin pienelle aukiolle – tai ehkä se oli pikemmin piha. Se oli keskellä rakennusta, jossa oli erilaisia kulmia ja jonka korkeus vaihteli. Näkemäni kupolit ja pylväät kuuluivat tähän monimuotoiseen rakennukseen. Minua hämmästytti kaikkia sen muita uskomattomia piirteitä enemmän rakennuksen vanhuus. Minusta tuntui, että se oli ollut olemassa ennen ihmisiä, vieläpä ennen maailmaa. Sen silmiinpistävä muinaisuus (joka oli tosin jollain tavalla kauhea nähdä) tuntui liittyvän saumattomasti sen kuolemattomien rakentajien työhön. Kuljin ensin varovasti, sitten ennen pitkää välinpitämättömästi ja lopulta epätoivoisena portaita ja labyrinttipalatsin koristeltuja lattioita. (Huomasin myöhemmin, että porraskelmien leveys ja korkeus poikkesivat toisistaan; selittämätön väsymykseni johtui tästä). Ensimmäinen ajatukseni oli: tämä palatsi on jumalien työtä. Tutkin autioita tiloja ja muutin käsitystäni: Tämän paikan rakentaneet jumalat ovat kuolleet. Sitten mietin rakennuksen omituisuuksia ja sanoin itselleni: Tämän paikan rakentaneet jumalat olivat mielipuolia. Tiedän että sanoin tämän jotenkin käsittämättömästi moitteena jossa oli mukana myös murhetta – enemmän järjen kauhistumista kuin aistien pelkoa. Tavattoman vanhuuden tunteeseen sekoittui muuta: päättymättömyyden tunne, painostavuuden ja kammon tunteet, monimutkaisen järjenvastaisuuden tunne. Olin löytänyt tien pimeän sokkelon lävitse, mutta Kuolemattomien kaupungin kirkkaus kauhistutti ja iljetti minua. Sokkelo on rakennus, joka on suunniteltu tieten tahtoen harhauttamaan ihmisiä; sen arkkitehtuuri ja tuhlaileva samanmuotoisuus tähtää juuri tuohon tehoon. Epätäydellisesti tutkimassani palatsissa arkkitehtuurilla ei ollut mitään tarkoitusta. Siellä oli käytäviä, jotka eivät johtaneet minnekään, niin korkeita ikkunoita että ne olivat ulottumattomissa, juhlavan vaikuttavia ovia, joiden takana oli kuin erakon komero tai tyhjä kuilu, käsittämättömiä ylösalaisin olevia portaikkoja, joissa askelmat ja kaiteet olivat alapuolella. Jotkut portaat kiersivät keveinä muistomerkin seinää ja loppuivat sitten kahden tai kolmen tasanteen jälkeen kupolien säihkeessä minnekään johtamatta. En osaa sanoa, ovatko nämä esimerkit kirjaimellisesti totta; sen tiedän, että ne kiusasivat huonoa untani vuosikausia; en osaa enää sanoa mistään piirteestä, onko se uskollinen kuva todellisuudesta vai yöllä mielestäni revennyt hahmo. Tämä kaupunki, näin ajattelin, on niin kauhistuttava pelkästään olemassaolonsa vuoksi, että jo sen säilyminen - vaikkakin salaisen autiomaan keskellä - saastuttaa menneisyyden ja tulevaisuuden ja jollain tavalla pilaa tähdet. Kukaan ei voi olla maailmassa onnellinen eikä rohkea niin kauan kuin tämä kaupunki on pystyssä. En halua kuvailla sitä; toisiinsa soveltumattomien sanojen kaaos, tiikerin tai härän ruumis, joka tulvii mihin tahansa suuntaan hampaita, elimiä ja päitä hirviömäisesti yhdessä mutta keskinäisen vihan vallassa – jospa nämä kielikuvat antaisivat oikean aavistuksen asiasta.

En kykene muistamaan paluuni vaiheita enkä reittiäni pölyisten, kosteiden holvien kautta. Tiedän vain jatkuvasti mukana kulkeneen pelon, että kun kerran pääsen viimeisestä labyrintista, ympärilläni on jälleen kauhistuttava Kuolematonten kaupunki. En muista mitään muuta. Tämä muistin menetys saattoi olla itse aiheutettu, mutta se ei ole enää autettavissa; kukaties pakoni yksityiskohdat olivat niin epämiellyttäviä, että jonain päivänä, jota sitäkään en muista, päätin tunkea sen pois muististani.

III

Tarinani tarkoin lukeneet muistavat, että troglodyytteihin kuulunut mies oli seurannut minua kuin mikäkin koira muurin varjoon. Kun pääsin viimeisestä kellarista, löysin hänet onkalon suulta. Hän makasi hiekalla piirtäen ja pyyhkien näkymättömiin taitamattomin käsin merkkejä, jotka tuovat mieleen unessa nähdyt kirjaimet, jotka on ymmärtämäisillään sillä hetkellä kun ne sekoittuvat ja katoavat. Ensin luulin, että se oli jotain barbaarien kirjoitusta; sitten käsitin mielettömäksi ajatukseni, että puhetaidottomat oliot olisivat keksineet kirjoituksen. Yksikään merkeistä ei liioin muistuttanut mitään toista merkkiä, ja tämän takia kysymys ei tietenkään (lähes varmasti) voinut olla kirjainmerkeistä. Mies piirsi niitä, katseli ja korjaili niitä. Sitten hän äkkiä hän pyyhki ne pois kämmenellään ja käsivarrella kuin harmistuen omasta pelistään. Hän katsoi minua mutta ei näyttänyt tuntevan minua. Silti helpotuksen tunteeni oli niin suuri (tai yksinäisyyteni oli ollut niin valtava ja niin pelottava) että ajattelin aivan vakavissani, että tämä alkeellinen troglodyytti, joka katsoi minua luolan permannolta, oli odottanut minua. Aurinko paahtoi tasankoa; kun lähdimme palaamaan kylään ensimmäisten iltatähtien alla, hiekka poltti jalkojamme. Troglodyytti kulki edellä; sinä iltana päätin opettaa häntä tuntemaan tai jopa toistamaan muutaman sanan. Ajattelin että tunnistaminen onnistuu koirilta ja hevosilta; monet linnut, kuten keisarin satakieli, onnistuvat toistamisessa. Vaikka ihmisen ymmärrys olisi miten niukka, se ylittää aina sieluttoman eläimen.

Troglodyytin alhainen syntyperä ja tila toi mieleeni Argoksen kuvan, Odysseuksen kuolemaa tekevän koiran, joten annoin hänelle nimeksi Argos ja yritin opettaa sen hänelle. Epäonnistuin jatkuvasti. Keinoni eivät tehonneet, ei ankaruus, ei itsepintaisuus. Liikkumattomana ja katse elottomana hän ei tuntunut edes kiinnittävän huomiota ääniin, jotka yritin tartuttaa hänen mieleensä. Vaikka hän oli minusta vain parin askeleen päässä, hän tuntui olevan mittaamattoman kaukana. Hän makasi hiekalla kuin pieni, kolhiintunut, laavasta veistetty sfinksi, joka ei välittänyt taivaan liikkeistä päänsä päällä aamun ensimmäisestä valosta illan viimeiseen. Tuntui täysin mahdottomalta, että hän ei käsittänyt tarkoitustani. Muistin etiopialaisten uskovan, että apinat ovat tahallaan puhumattomia, jottei niitä pantaisi työhön; itse ajattelin Argoksen hiljaisuuden johtuvan epäluulosta tai pelosta. Tuosta eloisasta kuvasta siirryin muihin vielä villimpiin. Ajattelin että Argos ja minä elimme elämäämme eri maailmankaikkeuksissa; ajattelin että havaintomme olivat samoja mutta Argos yhdisteli ne eri tavoin kuin minä, eri olioista; ajattelin että hänelle olioita ei ollut olemassa, vaan pelkästään jatkuvaa, huimaavaa aistimusten leikkiä. Kuvittelin maailman vailla muistoa, vailla aikaa; leikittelin ajatuksella kielestä, jossa ei olisi nomineja, kielestä jonka verbit olivat persoonamuotoja vailla tai adjektiiveja ei voinut taivuttaa. Paljon päiviä kului näissä mietteissä, ja kului vuosia. Sitten eräänä aamuna sattui jotain joka aiheutti ikään kuin iloa – taivaalta satoi vettä hitaasti mutta paljon.

Erämaan yöt voivat olla kylmiä, mutta se yö oli ollut kuin kiehuva kattila. Näin unta että eräs Thessalian joki (johon olin heittänyt takaisin kultaisen kalan) oli tullut pelastamaan minut; kuulin sen lähestymisen punaisen hiekan ja mustien kivien ylitse; heräsin ilman viileyteen ja sateen kiireiseen ääneen. Juoksin alastomana ottamaan sen vastaan. Yö oli lopuillaan; keltaisten pilvien alla heimo heittäytyi rajuun sateeseen yhtä iloissaan kuin minä – hurmiossa. Mieleeni tulivat jumalan riivaamat Kybelen palvojat. Argos oli kohottanut katseensa taivaisiin; vesi virtasi hänen kasvoillaan – eikä vain sade, vaan (ymmärsin myöhemmin) kyyneleet. Argos, huusin, Argos!

Siten Argos sammalsi mielihyvän ja ihmetyksen äänin ikään kuin ihminen, joka on löytänyt jotain vuosia sitten kadonnutta, nämä sanat: Argos, Odysseuksen koira. Ja sitten, katsomatta minua, Koira joka makaa tunkiolla. 

Meidän on niin helppo hyväksyä todellisuus – ehkä siksi, että tiedämme vaistollamme, miten mikään ei ole todellista. Kysyin Argokselta, kuinka paljon hän osasi Odysseiaa. Hänelle tuotti kreikan kieli vaikeuksia; minun oli toistettava kysymys.

Peräti vähän, hän vastasi. Vähemmän kuin kurjin runonlaulaja. Siitä on tuhat sata vuotta, kun kirjoitin sen.

IV

Sinä päivänä ymmärsin kaiken. Troglodyytit olivat Kuolemattomia; virta ja hiekan kahlitsemat vedet, ratsastajan etsimä Joki. Kaupungin maine oli kiirinyt Ganges-virralle saakka, mutta Kuolemattomat olivat tuhonneet sen melkein yhdeksänsataa vuotta sitten. He olivat rakentaneet kaupungin raunioista samaan paikkaan sekasortoisen kaupungin, jonka läpi olin kulkenut – Kaupungin irvikuva ja vastakohta ja samalla temppeli mielettömille jumalille, jotka hallitsevat maailmaa, ja jumalille, joista emme tiedä mitään paitsi että he eivät muistuta ihmistä. Tämän kaupungin perustaminen oli viimeinen vertauskuva, johon Kuolemattomat olivat alentuneet; se osoitti vaiheen, jossa he olivat todenneet kaiken uurastuksen turhaksi ja päättäneet elää ajatuksissa, puhtaassa mietiskelyssä. He rakensivat tuon kuoripanssarin, hylkäsivät sen ja ryhtyivät tekemään itselleen asuntoja luoliin. Itseensä syventyneinä he tuskin huomasivat aineellista maailmaa.

Homeros selitti minulle nämä asiat samalla tavalla kuin asioita selitetään lapselle. Hän kertoi minulle myös omista seikkailuistaan – häntä ajoi Odysseuksen tavoin tahto päästä seudulle, jossa ei tiedettäisi, mikä meri on, jossa ei käytetä suolaa ruokaan ja jossa airon käyttötarkoituksesta ei ole aavistusta. Hän oli elänyt sata vuotta Kuolemattomien kaupungissa ja kun se tuhottiin, hän oli neuvonut rakentamaan sen tällaiseksi. Tässä ei ole ihmettelemistä – huhun mukaan hän kirjoitti Troijan sodan jälkeen runoelman sammakkojen ja rottien sodasta. Hän oli kuin jumala, joka luotuaan kosmoksen loi kaaoksen.

Kuolemattomuudessa ei ole mitään erikoista; ihmisiä lukuun ottamatta kaikki elolliset ovat kuolemattomia, sillä ne eivät tiedä mitään kuolemasta. Jumalallista, hirvittävää ja käsittämätöntä on tietää olevansa kuolevainen. Olen huomannut, että uskonnoista huolimatta tavattoman harvat ihmiset ovat varmoja kuolemattomuudestaan. Juutalaiset, kristityt ja muslimit julistavat kaikki uskoa kuolemattomuuteen, mutta ensimmäisten sadan ikävuoden kunnioitus osoittaa, että he uskovat todellisuudessa vain tuohon vuosisataan, sillä ne väittävät koko muun ajan kuluvan palkintoihin ja rangaistuksiin siitä, mitä ihminen teki eläessään. Minun mielestäni joillakin Hindustanin seuduilla uskonnonharjoitukseen liittyvä pyörä on paljon uskottavampi; tuolla pyörällä, jolla ei ole alkua eikä loppua, jokainen elämä on seuraus edellisestä elämästä ja aiheuttaa seuraavan, mutta mikään elämä ei määrää kokonaisuutta… Elettyään monia vuosisatoja kuolemattomien ihmisten tasavalta oli kehittynyt täydellisen suvaitsevaiseksi tai vieläpä pilkalliseksi. He tiesivät, että äärettömän pitkän ajan kuluessa kaikki asiat tapahtuvat kaikille ihmisille. Palkintona menneistä ja tulevista hyvistä töistään kaikki ihmiset ansaitsevat kaiken hyvyyden – ja vahingon palkaksi menneistä ja tulevista väärinteoistaan. Sangen samaan tapaan kuin sattuman määräämissä peleissä, kuten kolikon heitossa, vaihtoehdot jakautuvat tasan, joten älykkyys ja tyhmyys kumoavat toisensa ja poistavat toinen toisensa vaikutuksen. Mahdollisesti runoelmana kömpelö El Cid on vastapaino Vergiliuksen yhdelle ainoalle määreelle tai Herakleitoksen ajatelmalle. Hämyisinkin ajatus noudattaa näkymätöntä lakia ja saattaa kruunata tai viimeistellä salaisen suunnitelman. Tiedän ihmisiä, jotka ovat tehneet pahaa saadakseen aikaan hyvää tulevien vuosisatojen aikana, tai hyvää, joka on jo koettu menneinä aikoina… Tässä mielessä kaikki tekomme ovat oikeita ja samalla yhdentekeviä. Henkisiä tai älyllisiä ansioita ei ole olemassa. Homeros  loi Odysseian; kun käytettävissä on äärettömästi aikaa, olosuhteita ja niiden muutoksia, on mahdotonta, että Odysseiaa ei olisi luotu ainakin kerran. Kukaan ei ole joku; kuka tahansa kuolematon ihminen on kaikki ihmiset. Minä Cornelius Agrippa olen jumala, sankari, filosofi, paholainen ja maailma – mikä on pitkä tapa sanoa, että minua ei ole olemassa.

Oivallus maailmasta täsmällisten vastavaikutusten järjestelmänä vaikutti suunnattomasti Kuolemattomiin. Ensiksi se teki heidät kyvyttömiksi tuntemaan sääliä. Olen maininnut vanhat louhokset, jotka ovat kuoppia eri puolilla joen toisella rannalla; eräs ihminen putosi noista kuopista syvimpään; hän ei voinut loukata itseään eikä kuolla ja siitä huolimatta hänellä oli tuskainen jano; kesti seitsemänkymmentä vuotta ennen kuin hänelle viskattiin köysi. Hänen ruumiinsa oli kesytetty kotieläin; se ei tarvinnut muuta hoitoa kuin hiukan unta ja lihan palasen muutaman kerran kuukaudessa. Mutta kenenkään ei pidä luulla, että olimme vain askeetteja. Ei ole mutkikkaampaa mielihyvä lähdetä kuin ajatus, ja ajattelemiselle me nyt antauduimme. Harvakseltaan jokin erikoislaatuinen ärsyke saattoi palauttaa meidät esineelliseen maailmaan – esimerkiksi tuona aamuna muinainen ja perimmäinen mielihyvän aihe, sade. Mutta tuollaiset lankeamiset ovat suunnattoman harvinaisia; kaikki Kuolemattomat kykenevät täydelliseen liikahtamattomuuteen. Muistan erään, jota en nähnyt koskaan istumassa enkä seisomassa; lintu oli tehnyt pesän hänen rintansa päälle.

Opinkappaleesta jonka mukaan jokaisella ilmiöllä on vastailmiö seuraa muuan ajatus, joka ei ole täysin vailla teoreettista mielenkiintoa, niin että sen vuoksi me hajaannuimme kymmenennen vuosisadan alussa tai lopussa eri puolille maailmaa. Sen voi esittää tällaisena yhteenvetona: On joki, jonka vesi tekee kuolemattomaksi, joten jossain on toinen joki, joka ottaa kuolemattomuuden pois. Jokien lukumäärä ei ole ääretön; kuolematon matkustaja tulee jonain päivänä maailmaa taivaltaessaan juoneeksi niistä kaikista. Päätimme löytää sen joen.

Kuolema (tai kuoleman mainitseminen) tekee ihmisistä herkkähipiäisiä ja säälittäviä; heidän kummitusmaisuutensa on liikuttavaa; jokainen heidän tekonsa voi olla viimeinen; ei ole kasvoja, jotka eivät olisi samentumaisillaan ja haihtumaisillaan olemattomiin kuin unessa nähdyt kasvot. Maailmassa kaikella on attribuuttina joko palautumaton tai satunnainen. Kuolematonten  keskuudessa toisaalta jokainen teko (jokainen ajatus) on heijastus toisesta, joka on sattunut menneisyydessä, jolla ei ole havaittavaa alkua, ja asiaan vihkiytyneet sanovat, että kaikki myös toistuu aikanaan, ad vertiginem. Ei ole mitään, mikä ei olisi niin sanoakseni kateissa väsymättömien peilien välissä. Mitään ei voi tapahtua yhden ainoan kerran, mitään ei uhkaa todellinen kateisiin joutuminen. Kuolemattomat eivät arvostaa kaihoa, synkkyyttä eivätkä juhlallisuutta. Homeros ja minä erosimme toisistamme Tangerin porteilla; en usko, että olisimme hyvästelleet.

V

Vaelsin uusien valtakuntien, uusien keisarikuntien halki. Syksyllä 1066 taistelin Stamfordin sillalla, vaikka en enää muista, olinko kohta kohtalonsa tavanneen Haroldin joukoissa vain oliko päällikköni huono-onninen Harald Hardada, joka onnistui valloittamaan vain noin kuusi jalkaa englantilaista maata. Hegiran jälkeen seitsemännellä vuosisadalla Bulaqin laitamilla kirjoitin sangen huolellisin koristekirjaimin kielellä, jonka olen unohtanut ja aakkosilla, joita en osaa, erään Sindbadin seitsemän retkeä ja tarinan vaskisesta kaupungista. Samarkandin vankilan pihassa pelasin usein shakkia. Olen opettanut tähtitiedettä Bikanirissa ja samoin Böömissä. Vuonna 1638 olin Kolzsvarissa ja myöhemmin Leipzigissä. Aberdeenissa vuonna 1714 tilasin Popen Iliadin kuusi nidettä; muistan että lueskelin niitä monesti mielihyvän tuntein. Vuonna 1729 tai niihin aikoihin keskustelin tuon runoelman alkuperästä retoriikan professorin kanssa, jonka nimi oli mahdollisesti Giambattista; hänen perustelunsa tuntuivat minusta vastaan­sano­mattomilta. Lokakuun 4. päivänä 1921 Patna, jolla olin matkustamassa Bombayhin, ajoi karille Eritrean rannikolla[1]. Jäin laivasta ja mieleeni tulivat muut aamut, jolloin olin hyvin kauan sitten katsellut Punaista merta – kun olin roomalainen tribuuni, ja kuume ja taikuus ja toimettomuus söivät sotilaita. Kaupungin ulkopuolella näin lähteen; tottumuksen voimasta maistoin sen kirkasta vettä. Kun laskeuduin lähteeltä jyrkkää rinnettä, piikkipensas raapi kättäni. Kipuun tottumattomana koin sen tavattoman kovana. Uskomatta itseäni, sanattomana ilosta tuijotin, miten iholleni nousi hitaasti kallisarvoinen veripisara. Olen taas kuolevainen, toistin itselleni toistamasta päästyäni, olen taas samanlainen kuin muut ihmiset. Sen yön nukuin auringonnousuun asti.

…Vuosi on kulunut ja luen kirjoittamiani sivuja. Voin todeta, etteivät ne harhaudu totuuden tuolle puolen, vaikka ensimmäisen kappaleet ja kukaties muutamat muut kohdat saattavat sisältää tiettyä epätotuutta. Se saattaa johtuu aihetodisteiden liikakäytöstä eli kirjoitustavasta, jonka olin oppinut runoilijoilta; se menetelmä tartuttaa kaiken epäuskottavuudella, koska tapahtumaan voi sisältyä suuri määrä yksityiskohtia mutta muistikuvaan ei ainuttakaan… Uskon kuitenkin, että olen keksinyt yksityisemmän ja sisäisemmän syyn. Paljastan sen; minua ei häiritse, vaikka minua pidettäisiin satuilijana.

Kertomani tarina tuntuu epäuskottavalta koska kahden eri miehen kokemukset on sulautettu yhdeksi. Ensimmäisessä kappaleessa ratsumies haluaa tietää, mikä on nimeltään Theban muurien juurella virtaava joki; Flaminius Rufus, joka oli antanut kaupungille määreen ”sataporttinen”, sanoo hänelle, että joen nimi on Egypti; kumpikaan näistä lausumista ei ole hänen, vaan pikemmin Homeroksen, joka mainitsee Iliaassa nimenomaan ”Thebes hekatombylos” ja Odysseiassa Proteuksen ja Odysseuksen suulla puhuen nimittää aina Niiliä ”Egyptiksi”. Toisessa kappaleessa roomalainen sanoo vettä juotuaan muutaman sanan kreikaksi. Nekin sanat ovat Homerosta; ne löytää kuuluisan laivojen luettelon lopusta. Myöhemmin, mieltä horjuttavassa palatsissa, hän puhuu moitteesta,  jossa oli mukana myös murhetta; nuokin sanat ovat Homeroksen, joka oli jo kokenut tämänkin kauhun. Nämä epäasianmukaisuudet häiritsivät minua; toiset joilla oli kirjallisia kykyjä, osoittivat ne minulle. Avaimet tähän jälkimmäiseen ilmiöön löytyvät viimeisestä kappaleesta, jossa kerron taistelleeni Stamfordin sillalla, että kirjoitin Bulaqissa Sindbad merenkulkijan seikkailuista, että tilasin Aberdeenissa Popen Iliadin. Tekstissä sanotaan inter alia: ”Opetin tähtitiedettä Bikanirissa ja samoin Böömissä.” Nämä lausumat ovat tosia; merkittävää on, että ne on valittu mainittaviksi. Ensimmäinen tuntuu soveltuvan sotia käyneelle miehelle, mutta sitten lukija huomaa, että kertoja kiinnittää sotaan vähän huomiota, paljon vähemmän kuin ihmisten kohtaloihin. Hämärä mutta alkeellinen syy sai minut kirjoittamaan ne paperille: tiesin että ne herättävät myötätuntoa. Ne eivät herätä myötätuntoa roomalaisen Flaminius Rufuksen kertomina; ne tekevät sen, kun kertojana on Homeros. Se on erikoista, että Homeros olisi kopioinut 1200-luvulla Sindbadia – joka sekin on Odysseia – ja taas monen sadan vuoden kuluttua löytänyt muotoja, jotka muistuttavat hänen omaa Iliastaan, pohjoisesta maasta barbaarien kielellä kirjoitettuna. Siitä lauseesta puolestaan, jossa mainitaan ”Bikanir”, havaitsee kirjoittajan runoilijaksi, joka haluaa myös (kuten laivojen luettelon kirjoittaja) käytellä uljasta miekkaa.[2]

Lopun lähestyessä muistissa ei ole enää kuvia – on vain sanoja. Ei ole outoa, että aika on sekoittanut minut niihin, jotka kerran kuvasivat minua, niihin jotka kuvasivat sen henkilön kohtaloa, joka seurasi minua niin monta sataa vuotta. Minä olen ollut Homeros; pian minä olen ei-kukaan kuten Odysseus; pian olen kaikki ihmiset – kuollut.

Jälkikirjoitus (1950): edellä olevan julkaisun kommentaareista oudoin (vaikka ei tahdikkain) on otsikoltaan raamatullinen Monivärinen takki (Manchester 1948); se on tohtori Nahum Cordoveron ylittämättömän uuraasta kynästä, laajuudeltaan noin sata sivua. Siinä käsitellään kreikkalaisia antologioita, myöhäisten latinankielisten antologioiden laitoksia, Ben Johnsonia, joka luonnehti aikalaisiaan Senecan sitaateilla, Alexander Rossin Virgilius evangelizans –teosta,  George Mooren ja Eliotin luomuksia ja lopuksi ”kertomusta jonka esittäjäksi on ilmoitettu harvinaisten kirjojen kauppias Joseph Cartaphilus”. Ensimmäisessä kappaleessa osoitetaan Pliniuksen lyhyt muunnos (Historia naturalis, V:8); toisessa samoin Thomas de Quinceyn (Writings III:439); kolmannessa lainaus Descartesin lähettiläs Pierre Chanut’lle kirjoittamasta kirjeestä; neljännessä Bernard Shaw’n (Back to Metuselah, V). Näistä tunkeutumisista (eli varkauksista) kirjoittaja päättelee, että koko asiakirja on epäperäinen.

Oman ajatustapani mukaan johtopäätös on perusteeton. Lopun lähestyessä, kirjoitti Cartaphilus, muistissa ei ole enää kuvia – on vain sanoja. Sanoja, sanoja, sanoja otettuna paikaltaan ja runneltuna, toisten ihmisten sanoja – almuja jotka aika ja vuosisadat antoivat.

Cecilia Ingenierosille

 

---

[1] Juuri tällä kohden käsikirjoitus on vaurioitunut niin että sataman nimi voisi olla muukin

[2] Ernesto Sabata arveli, että ”Giambattista”, joka keskusteli Iliaan alkuperästä vanhojen kirjojen keräilijä Cartaphiluksen kanssa, olisi Giambattista Vico, italialainen joka väitti Homerosta vertauskuvalliseksi hahmoksi ja sellaisena Pluton tai Akhilleuksen kaltaiseksi.

(Suom. J.Kemppinen)

 

 

Tlön 2025 (julkaistiin tässä blogissa 2008)

 Jorge Luis Borges 1940, 1947:

 

 Tlön, Uqbar ja Tetius Orbis

Uqbarin löytyminen johtui tietosanakirjan ja peilin konjunktiosta. Peili hämmensi käytävän perukkaa Gaona-kadun maatalossa Ramos Mejiassa; tietosanakirjan nimi oli harhaanjohtavasti The Anglo-American Cyclopaedia (New York, 1917) vaikka se on tekijänoikeutta loukkaava ylipainos Encyclopaedia Britannicasta 1902. Tämä tapahtui osapuilleen viisi vuotta sitten. Bioy Casares oli aterioinut kanssani illalla ja juutuimme suhdattomaan väittelyyn romaanista, jonka minä-kertoja sivuuttaisi ja vääristelisi tosiasioita siten että muutama – vain hyvin harva – lukija käsittäisi hirvittävän tai joutavan totuuden. Peili piti meitä silmällä etäältä käytävän perältä. Panimme merkille (mikä on väistämätöntä yön myöhäisinä tunteina), että peileissä on jotain hirviömäistä. Sitten Bioy Casares muisti, että muuan Uqbarin kerettiläisistä oli julistanut peilit ja yhdynnät kauhistukseksi, koska ne lisäävät ihmisten lukumäärää. Kysyin mistä tuo mieleenpainuva lainaus oli peräisin ja hän vastasi, että se on The Anglo-American Cyclopaedia-teoksessa, Uqbaria käsittelevässä artikkelissa. Talossa (jonka olimme vuokranneet kalustettuna) oli tuo teossarja. Osan XLVI viimeisillä sivuilla näkyi olevan artikkeli Upsalasta; osan XLVII alussa kirjoitus uralilais-altailaisista kielistä, mutta ei mitään Uqbarista. Bioy hätkähti hieman ja tutki teoksen hakemisto-osan. Hän katsoi tuloksitta kaikki mahdolliset kirjoitusasut: Ukbar, Ucbar, Ooqbar, Ookbar, Oukbahr… Poistuessaan hän sanoi minulle, että kysymyksessä on Irakissa tai Vähässä-Aasiassa oleva alue. Minun on tunnustettava, ettei tätä ollut aivan helppo myöntää todeksi. Mieleeni tuli, että tämä tietymätön maa nimettömine kerettiläisineen oli Bioyn häveliäisyyssyistä sitaatiksi väittämä päähänpisto. Tarkistettuani asian Justus Perthesin karttakirjasta arvelin epäilyni oikeutetuksi.

 

Seuraavana päivänä Bioy soitti Buenos Airesista. Hänellä oli nyt edessään Uqbaria koskeva artikkeli, tietosanakirjan osa XLVI. Kerettiläisen nimeä ei mainittu, mutta hänen oppinsa mainittiin melkein täsmälleen eilisin sanoin, kirjallisesti tosin hiukan huonommin: Yhdyntä ja peilit ovat kauhistus. Tietosanakirjassa sanottiin: Eräälle näistä gnostilaisista näkyvä maailmankaikkeus oli kuvitelma tai (täsmällisemmin) sofismi. Peilit ja isyys ovat kauhistus koska ne valmistavat kappaleita ja levittävät maailmankaikkeutta. Kerroin hänelle totuudenmukaisesti, että halusi nähdä artikkelin. Hän toi sen muutaman päivän kuluttua. Hämmästyin koska Ritterin Erdkunden karttanimihakemisto oli syvän tietämätön Uqbarin nimestä.

 

Bioy siis toi mukaan The Anglo-American Cyclopaedian osan XLVI. Nimiössä ja niteen selässä oli hakusanamerkintä Tor-Ups eli sama kuin talossa olevassa niteessä, mutta tuossa kirjassa oli 921 sivua kun taas toisessa oli 917. Nuo neljä lisäsivua olivat juuri Uqbaria koskeva artikkeli, jota ei (kuten lukija on jo havainnut) ollut otettu huomioon niteen merkinnässä. Myöhemmin varmistimme, että muilta osin niteet olivat aivan samanlaisia. Molemmat ovat (kuten kenties jo mainitsin) kopioita Encyclopaedia Britannican kymmenennestä painoksesta. Bioy oli hankkinut kirjansa kai jostain alennusmyynnistä.

 

Luimme artikkelin jokseenkin tarkasti. Bioyn muistama kohta oli ehkä ainoa erikoisuus. Muu vaikutti täysin järkevältä ja soveltui teoksen perussävyyn ja oli (luonnolliseti) hiukan ikävystyttävää. Luettuamme uudelleen käsitimme, että kurinalaisen tyylin alla oli jotain pohjattoman epämääräistä. Maantiedettä koskevassa jaksossa oli neljätoista nimeä, joista tunsimme kolme – Khorasan, Armenia, Erzerum –tungettuna tekstiin monimielisesti. Historiallisista nimistä vain yksi, huijari ja temppujentekijä Smerdis esiintyi lähinnä vertauskuvana. Teksti tuntui määrittelevän Uqbarin rajat, mutta ne olivat seudun omia jokia, laaksoja ja harjanteita. Luimme esimerkiksi että Tsai Khaldunin alanko ja Axan suisto olivat etelärajalla ja että suiston saarilla eli luonnonvaraisina hevosia. Tämä kaikki oli sivun 918 alussa. Historiaa koskevassa jaksossa (sivulla 920) sanottiin, että 1200-luvun vainojen jälkeen oikeaoppiset uskovaiset pakenivat noille saarille, joilla on edelleen heidän kivipylväitään ja heidän kivisiä peilejään. Kieltä ja kirjallisuutta koskeva jakso oli lyhyt. Vainyksi seikka

oli muistamisen arvoinen: maininnan mukaan Uqbarin kirjallisuus koostui kuvitelmista jaepiikka ja legendat eivät koskaan viitanneet todellisuuteen vaan kuvitteellisiin seutuihin, joiden nimet olivat Mlejnas ja Tlön…Kirjallisuusviitteessä mainittiin neljä teosta, joita emme ole vielä löytäneet, vaik- ka kolmas – Silas Haslamin History of the Land Called Uqbar, 1874, - mainitaan Bernard Quartichin kirjakaupan myyntiluettelossa (1). Ensimmäinen, Lesbare und lesenswerthe Bemerkungen uber das land Ukkbar in Klein-Asien, on vuodelta 1641, ja kirjoittaja oli Johannes Valentius And- rea. Pantakoon merkille että joitakin vuosia myöhemmin törmäsin odottamattani tuohon nimeen De Quincyn sivuilla (Writings, Volume XIII) ja sain tietää siitä, että kysymyksessä oli saksalainen jumaluusoppinut, joka oli 1600-luvun alussa kuvaillut Rosae Crucista, kuviteltua yhteisöä, jonka muut perustivat myöhemmin Ruusuristinä jäljitellen hänen ennustustaan.

 

Kävimme samana iltana Kansalliskirjastossa. Kävimme turhaan läpi karttakirjat, luettelot, maantieteellisten seurojen julkaisusarjat, matkakirjoja ja historiateoksia: kukaan ei ollut koskaan käynyt Uqbarissa. Bioyn tietosanakirjan hakemistossa sitä ei liioin mainittu. Seuraavana päivänä Carlos Mastronardi (jolle olin selostanut asian) huomasi Anglo-American Cyclopaedian mustakultaiset kannet Corrientesin ja Talcahianon kulman kirjakaupassa… Hän meni liikkeeseen ja tarkisti niteen XLVI. Luonnollisesti hän ei löytänyt minkäänlaista mainintaa Uqbarista.

II

 

Vähäinen ja haihtuva muisto etelän rautateillä insinöörinä toimineesta Herbert Ashestä viipyy hotelli Adroguessa kuusaman vahvan tuoksun ja peilien harhauttavan syvyyden keskellä. Eläessään hän kärsi epätodellisuudesta kuten niin monet englantilaiset; kuolemansa jälkeen hän ei enää käy edes haamusta. Hän oli isokokoinen ja veltto ja hänen väsynyt kulmikkaaksi leikattu partansa oli ollut joskus punainen. Pidin häntä leskenä ja lapsettomana. Hän matkusti muutaman vuoden välein Englantiin tapaamaan (eräistä meille näyttämistään valokuvista päätellen) aurinkokelloa ja paria tammea. Hän oli solminut isäni kanssa läheisen (tämä sanaon tarpeeton) ystävyyden englantilaiseen tapaan, jossa aloitetaan vaikenemalla yksityisasioista ja lopetetaan sen jälkeen puhuminen. He tapasivat lähettää toisilleen kirjoja ja lehtiä ja pelata äänettöminä shakkia… Muistan hänet hotellin käytävästä matematiikan kirja kädessä, joskus katsellen taivaan palautumattomia värejä. Kerran iltapäivällä puhuimme kaksitoistalukujärjestelmästä (jossa 12 kirjoitetaan 10). Ashe sanoi laativansa jo- tain taulukkoa muuntamalla kaksitoistalukujärjestelmää seksagesimaalijärjestelmään (jossa 60 kirjoitetaan 10). Hän lisäsi saaneensa tehtävän Rio Grande du Sulissa joltain norjalaiselta. Olimme tunteneet hänet kahdeksan vuotta mutta hän ei ollut koskaan sanonut käyneensä siellä päin… Pu- huimme maaseudusta, capangasta, sanan gaucho etymologiasta Brasiliassa (nimittäin Uruguayssa jotkut vanhat ääntävät sen vielä painottaen u-kirjainta, gaúcho) eikä duodesimaaleista Herra paratkoon puhuttu enää. Syyskuussa 1937 (emme olleet hotellissa) Herbert Ashe kuoli aivoverenvuo- toon. Muutamia päiviä ennen kuolemaansa hän oli saanut Brasialiasta sinetöidyn paketin kirjattuna. Se oli iso oktavo-kokoinen kirja. Ashe oli jättänyt sen hotellin kahvilaan, josta minä löysin sen – monta kuukautta myöhemmin. Aloin selailla sitä ja koin kolean ja huimaavan tunteen, jota en ku- vaile, koska tässä ei ole puhe minun tunne-elämästäni, vaan Uqbarista, Tlönistä ja Orbis Tertiuksesta. Islam tuntee Öitten yön, jolloin taivaan salaiset ovat avautuvat ja vesi käy ruukuissa makeaksi; vaikka olisin kokenut sellaista, se ei olisi vetänyt vertaa tuon iltapäivän tunteelle. Kirja oli englantia ja siinä oli 1001 sivua. Keltaisessa nahkaselässä oli sama teksti kuin nimiössä: Tlönin ensimmäinen tietosanakirja. Vol. XI. Hlaer – Jangr. Painoaikaa tai paikkaa ei mainittu. Ensimmäisellä sivulla ja silkkipapereissa, jotka suojasivat kuvasivuja, oli sininen soikea leima ja kirjoitus Orbis Tertius. Kaksi vuotta aikaisemmin olin löytänyt tietyn tietosanakirjan piraattipainoksesta pintapuolisen kuvauksen maasta, jota ei ole olemassa; nyt sattuma oli tuonut käsiini jotain arvokkaampaa ja vaikeammin selvitettävää. Nyt minulla oli kädessäni laaja, systemaattinen jakso tuntemattoman taivaan- kappaleen koko historiasta, sen arkkitehtuurista ja pelikorteista, sen mytologian pelosta ja kielten

kuiskeesta, keisareista ja meristä, kaivannaisista ja linnuista ja kaloista, algebrasta ja tulesta sekä jumaluusopillisista ja metafyysisistä erimielisyyksistä. Ja tämä kaikki oli esitetty jäsentyneesti vailla havaittavaa opillista tarkoitusta tai merkkiä ivamukaelmasta.

Mainitsemassani ”Yhdennessätoista osassa” on viittauksia aikaisempiin ja myöhempiin osiin. Nouvelle Revue Francaisen jo klassisessa artikkelissaan Nestor Ibarra oli kiistänyt muiden osien olemassaolon; Ezequiel Martinez Estrada ja Drieu La Rochelle ovat pitäneet epäilyä perusteettomana, ja tämä lienee vallitseva kanta. Todellisuudessa kiihkeimmätkin etsinnät ovat osoittautuneet turhiksi. Olemme kääntäneet turhaan ylösalaisin Etelä- ja Pohjois-Amerikan ja Euroopan kirjastot. Alfonso Reyes on kyllästynyt umpimähkäiseen penkomiseen ja ehdottanut, että ryhtyisimme kaikki yhdessä rekonstruoimaan puuttuvia osia, vaikka niitä on paljon ja ne ovat laajoja – kynnestä leijona tunnetaan. Hän laskee puoliksi tosissaan ja puolittain piloillaan, että yksi sukupolvi tlönistejä riittäisi. Tämä uskalias laskelma nostaa esiin peruskysymyksen: mitä perua Tlön on? Lienee puhuttava useista ihmisistä, koska yhden ja ainoa ajattelijan oletus – ääretön Leibniz työskentelemässä hämärässä ja vaatimattomana – on yksimielisesti hylätty. On arveltu, että tämä uljas uusi maailma on salaisen järjestön työtä, jossa on mukana astronomeja, biologeja insinöörejä, metafyysikkoja, runoilijoita, kemistejä, algebraan ja geometriaan erikoistuneitamatemaatikkoja, moralisteja, maalareita… ja johdossa tuntematon nero. Näiden alojen tuntijoista ei ole puutetta, mutta niitä ei ole monta, joiden mielikuvitus riittäisi ja siihen vielä yhdistyisi kyky ankaran johdonmukaiseen työskentelyyn. Kokonaishanke on niin suunnaton, että yksittäisen kirjoittajan osuus on häviävä. Aluksi arvelimme, että Tlön on sekasotkua, vastuutonta mielikuvituksen lentoa; nyt tiedämme, että kysymyksessä on maailmankaikkeus, jota hallitsevat lait on muotoiltu ainakin pääpiirteissään. Rajoitun toteamaan, että Yhdennetoista osan näennäiset ristiriitaisuudet ovat tärkein todiste muiden osien olemassaolosta, koska teksti on sujuvaa ja kieli täsmällistä. Yleisölle tarkoitetut lehdet ovat ymmärrettävässä innossaan levitelleet tarinoita Tlönin eläintieteestä ja pinnanmuodostuksesta; en ole varma, onko kaikkien ihmisten todella tarpeen miettiä Tlönin läpinäkyviä tiikereitä ja veritorneja. Mutta uskallan käyttää muutaman minuutin Tlönin maailmankaikkeutta koskevien käsitysten hahmottelemiseen.

 

Hume totesi kertakaikkisesti, että piispa Berkeleyn argumenteissa ei ollut moitteen sijaa mutta ne eivät vakuuta lukijaa lainkaan. Tämä lausuma on täysin aiheellinen täällä mutta aivan virheellinen Tlönissä. Tlönin kansat ovat synnynnäisiä idealisteja. Heidän kielensä ja kielien eri ulottuvuudet – uskonto, kirjallisuus, metafysiikka – edellyttävät kaikki idealismia. Niiden maailma ei koostu tilassa havaittavista olioista, vaan erillisten tekojen toisiinsa liittymättömästä sarjasta. Maailma on ajassa sarjallinen mutta vailla avaruutta. Tlönin oletetussa kantakielessä, josta ”nykyiset” kielet ja murteet polveutuvat, ei ole nomineja: kieli rakentuu persoonattomista verbeistä, joiden merkitykseen vaikuttavan tavun mittaiset etu- tai jälkiliitteet. Esimerkiksi sellaista sanaa ei ole, jonka vastine olisi ”kuu”, mutta sen sijaan verbi ”kuuttaa” tai ”kuutamoi”. ”Kuu nousi joen ylle” on hlor u fang uxaxaxas mlöo eli kirjaimellisesti ”ylös, edelleenvirtaavan taakse kuutamoi”.

 

Tuo koskee eteläisen pallonpuoliskon kieliä. Pohjoisella pallonpuoliskolla (jonka kantakielestä Yhdennessätoista osassa on sangen niukalti tietoja) perusyksikkö ei ole verbi vaan yksitavuinen adjektiivi. Nominit muodostetaan adjektiiviryhmistä. He eivät sano ”kuu”, vaan ”pyöreä-ilmava- vaalea-musta” tai ”vaalea-oranssi-taivainen”, tai esittävät jonkin vastaavan yhdistelmän. Tässä esi- merkissä on kysymys konkreettisesta oliosta, mutta se on sattumaa. Tuon pallonpuoliskon kirjallisuus (kuten Meinongin alinen maailma) on todella täynnä ideaalisia olioita, jotka kehittyvät ja haih- tuvat tuokiossa, kulloistenkin runollisten tarpeiden mukaan. Joskus niitä määrittää vain samanaikaisuus. On kahdesta termistä koostuvia olioita, joista toinen on visuaalinen ja toinen auditiivinen: nousevan auringon väri - etäisen linnun huuto. On useista termeistä koostuvia olioita: aurinko, vesi, uimarin rinta - epämääräinen ruusunväri jonka näemme sulkiessamme silmämme, veden varassa olemisen tunne, uni. Näitä toisen asteen olioita voidaan yhdistää keskenään; tiettyjä lyhenteitäkäyttäen prosessi on oikeastaan päättymätön. On kuuluisia runoja, jotka koostuvat yhdestä suunnattomasta sanasta. Tämä sana on kirjoittajan luoma runollinen olio. Kun kukaan ei usko nominien ole- massaoloon, siitä seuraa paradoksaalisesti, että nominien lukumäärä on ääretön. Tlönin pohjoisen pallonpuoliskon kielet sisältävät kaikkien indoeurooppalaisten kielten kaikki nominit – ja lisäksi paljon muita.

 

Liioittelematta voi todeta, että Tlönin klassinen kirjallisuus oli pelkästään psykologista. Kaikki muut lajit olivat alisteisia sille. Olen itse kirjoittanut, että Tlönin asukkaat käsittivät maailmankaikkeuden sarjana henkisiä tapahtumia, jotka eivät muutu avaruudessa, vaan ajassa sarjallisesti. Spinoza esittää väsymättömän jumaluutensa attribuuteiksi ekstension ja ajatuksen; Tlönissä kukaan ei käsittäisi tätä rinnastusta, koska ensimmäinen onluonteenomainen eräillä maille ja jälkimmäinen on täsmälleen sama asia kuin maailmankaikkeus. He toisin sanoen eivät käsitä, että avaruudellinen jatkuisi ajassa. Taivaanrannassa havaitun savupilven aistimus ja sitten kytevä savuke, joka aiheutti tulipalon, on heistä esimerkki siitä, miten ajatus seuraa ajatusta.

 

Tämä monismi ja täydellinen idealismi tekevät kaiken tieteen toimimattomaksi. Kun selitämme (tai arvioimme) tosiasiaa, yhdistämme sen toiseen asiaan; Tlönissä sellainen kytkentä on subjektin myöhempi vaihe, joka ei voi olla mitenkään tekemisissä aikaisemman vaiheen kanssa, saati valaista sitä. Kaikki henkiset tilat ovat palautumattomia, eli ne eivät redusoidu; pelkkä nimeäminen – siis luokittelu – on väärentämistä. Siitä on pääteltävä, ettei Tlönissä ole tieteitä eikä liioin päättelyä. Paradoksaalisesti niitä kuitenkin on ja vieläpä miltei lukematon määrä. Pohjoisella pallonpuoliskolla filosofioille käy samalla tavoin kuin nomineille. Filosofiahan on määritelmän johdosta dialektinen peli, Philosophie Als Ob, ja siksi filosofiatlisääntyvät. Uskomattomia, taidokkaasti sommiteltu- ja tai sitten tyrmistyttäviä järjestelmiä on uskomattoman runsaasti. Tlönin metafyysikot eivät etsi totuutta eivätkä edes todenkaltaisuutta, vaan he haluavat ällistyttää. Heille metafysiikka on tieteis- kirjallisuuden osa. He tietävät, että järjestelmä ei ole muuta kuin maailmankaikkeuden rajallinen projektio mihin tahansa näkökulmaan. Jopa lause ”kaikki näkökulmat” on hylättävä, koska se sisältää ajatuksen menneiden ja nykyisten hetkien kartuttamisesta. Liioin ei ole paikallaan puhua ”menneistä hetkistä”, koska tämäkin edellyttää ajatusoperaatiota… Eräs Tlönin koulukunta menee niinkin pitkälle että kiistää ajan olemassaolon: se järkeilee, että nykyhetki on ääretön ja että tulevaisuus on todellisuudessa vain muistikuva nykyisyydestä. (2) Toinen koulukunta julistaa, että kaikki aika on jo kulunut loppuun niin että oma elämämme on vain varjo ja auttamattomasti vääristynyt ja ruhjoutunut muisto tai heijastuma peruuttamattomasta kehityskulusta. Eräät sanovat, että maailman- kaikkeuden historia – ja siten oma elämämmevähäisimpine yksityiskohtineen – on jonkun alemman jumalan kirjoitusta, joka on osoitettu paholaisille. Toiset kirjoittavat, että maailmankaikkeutta olisi verrattava salakirjoituksiin, joissa kaikki merkit eivät tarkoita mitään ja sanoma on totta vain joka kolmassadas yö. Toiset sanovat, että kun nukumme täällä, olemme valveilla muualla, mikä johtaa siihen, että jokainen ihminen on kaksi ihmistä.

 

Tlönin opinkappaleiden joukossa mitään ei paheksuta niin jyrkästi kuin materialismia. Jotkut ajattelijat ovat muotoilleet tämän pikemmin kiihkeästi kuin selkeästi, kuin paradoksia esitellen. Tehdäkseen tämän käsittämättömän teesin tajuttavaksi muuan yhdennentoista vuosisadan kerettiläinen (3) kehitti sofismin yhdeksästä kuparirahasta, mikä vertautuu Tlönissä meidän elealaisiin paradokseihimme. Tästä hiuksia halkovasta järkeilystä on paljonkin esimerkkejä, joissa rahojen ja löytöjen lukumäärään vaihdellaan; tämä on tavallisin:

Tiistaina X kulkee yksinäistä tietä ja kadottaa yhdeksän kuparirahaa. Torstaina Y löytää tieltä neljä rahaa, jotka ovat hiukan ruosteessa, koska keskiviikkona satoi. Perjantaina Z löytää tieltä kolme rahaa. Perjantaina aamulla X löytää kotoaan eteisestä kaksi rahaa. Kerettiläinen päättelisi tästä kertomuksesta todellisuuden eli siis löydettyjen rahojen jatkuvanolemassaolon. On mieletöntä (hän vakuuttaa) kuvitella, että neljä kolikkoa eivät olisi olleet olemassa tiistain ja torstain välisenä aikana, kolme tiistain ja perjantai-iltapäivän, ja kaksitiistain ja perjantaiaamun. On loogista ajatella, että ne olivat olemassa – ainakin jollain salaperäisellä tavalla, jota ihmisjärki ei ymmärrä –kaikkien noiden jaksojen ajan.

Tlönin kieli tekee tämän paradoksin ilmaisemisen mahdottomaksi; useimmat ihmiset eivät edes ymmärtäneet sitä. Terveen järjen puolestapuhujat tyytyivät aluksi kieltämään tarinan todenperäisyyden. He tähdensivät, että kysymys oli kielellisestä harhasta, joka aiheutui uudismuodosteiden käyttämisestä, vaikka ne olivat vakiintumattomia ja kurinalaiselle ajattelulle täysin vieraita: verbien ”löytää” ja ”kadottaa”, jotka sisältävät kehäpäätelmän, koska ne sisältävät oletuksen ensin mainittujen ja viimeksi mainittujen yhdeksän rahan samuudesta. He muistuttivat että nomineilla (tie, raha, torstai, keskiviikko) on vain kielikuvan merkitys. He paljastivat harhauttavan asiayhteyden ”keski- viikon sateen aiheuttama ruoste”, joka pitää totena sitä mikä pitäisi todistaa eli neljän kolikon ole- massaoloa tiistaista torstaihin. He selittivät, että samanlaisuus ei ole yhtä kuin samuus ja muotoilivat reductio ad absurdum –tyyppisen argumentin: esimerkki yhdeksästä miehestä, jotka kärsivät yhdeksänä yönä kovaa särkyä. Eikö olisi naurettavaa – he kysyivät – uskotella että tuo särky olisi kaikilla sama? (4) He sanoivat, että kerettiläisellä oli vain herjaava ajatus alistaa olemisen jumalallinen käsite joillekin jokapäiväisille kolikoille ja että asianomainen välillä kiisti moneuden ja välillä ykseyden. He väittivät: jos samanlaisuus sisältää samuuden, olisi johdonmukaisesti myönnettävä että yhdeksän rahaa on yksi raha.

 

Uskomatonta kyllä nämä vastaväitteet eivät olleet sitovia. Sata vuotta ongelman esittämisen jälkeen ajattelija, joka oli yhtä mainio kuin kerettiläinen, mutta oikeauskoista perinnettä, muotoili eritäin uskalletun oletuksen. Tämä konjektuuri pitää totena, että olemassa on vain yksi subjekti, että tämä jakamaton subjekti on jokainen maailmankaikkeuden olio ja että kaikki oliot ja niiden osat ovat jumaluuden naamioita. X on Y ja Z. Z löytää kolme rahaa koska hän muistaa että X kadotti ne; X löytää kaksi rahaa käytävästä koska hän muistaa, mitä toiset ovat löytäneet…

Yhdestoista osa arvioi, että tämä idealistinen panteismi voitti kolmesta syystä. Ensiksikin se kiistää solipsismin; toiseksi tieteiden psykologinen perusta pysyy näin koskemattomana; kolmanneksi jumalien palvonta voi tämän ajatusrakennelman turvin jatkua. Schopenhauer (intohimoinen ja selkeä Schopenhauer) muotoilee pitkälle samansisältöisen opin teoksessaan Parerga und Paralipomena.

 

Tlönin geometria koostuu kahdesta hiukan poikkeavasta osasta, näkyvästä ja kosketeltavasta. Jälkimmäinen vastaa omaa geometriaamme ja on alisteinen ensimmäiselle. Näkyvän geometrian lähtökohta on pinta, ei taso. Tämä geometria jättää huomiotta yhdensuuntaiset suorat ja julistaa, että ihminen muuttaa liikkuessaan ympärillään olevia muotoja. Aritmetiikan perusteena ovat epämääräiset luvut. Siinä korostuvat suuremman ja pienemmän käsitteet, joita matemaatikkomme kuvaavat merkeillä > ja <. He väittävät, että laskeminen muuttaa lukumäärää ja muuntaa laskemisen kohteen satunnaisesta määritellyksi. Psykologeillemme se havainto, että eri yksilöt saattavat samaa määrää laskiessaan päätyä samaan tulokseen on esimerkki ideoiden perättäisestä yhteen liittymisestä ja siten hyvästä muistiharjoituksesta. Tiedämme jo, että Tlönissä tiedon subjekti on yksi ja ikuinen.

 

Kirjallisuuden kentällä yhden ainoan subjektin ajatus on ylivertainen. Kirjoihin ei yleensä merkitä tekijöitä. Plagiaatin käsitettä ei ole olemassa: on todistettu, että kaikki teokset ovat yhden ainoan tekijän tuotantoa, ja tämä tekijä on ajaton ja nimetön. Kriitikot keksivät usein kirjailijoita: he valitsevat kaksi hyvin erilaista teosta – Tao Te Ching ja 1001 ja yhden yön sadut - ja ilmoittavat, että tekijä on sama ja ryhtyvät sitten kuvailemaan hyvin tunnontarkasti tämän kiintoisan kirjallisuusmiehen psykologiaa.

Myös kirjat ovat erilaisia. Kaunokirjallisissa teoksissa on vain yksi juoni, josta esitetään kaikki kuviteltavissa olevat muunnokset. Luonteeltaan filosofiset teokset sisältävät poikkeuksitta sekä teesin että antiteesin, opin puolesta puhuvat ja sitä vastaan todistavat seikat. Ellei kirja sisällä vastakirjaansa, sitä pidetään epätäydellisenä.

 

Monien vuosisatojen idealismi on jättänyt jälkensä todellisuuteen. Tlönin muinaisimmilla seuduilla kadonneiden esineiden kopioiminen on tavallista. Kaksi ihmistä etsii lyijykynää; ensimmäinen löytää sen mutta ei sano mitään; toinen löytää toisen kynän, joka on aivan yhtä todellinen mutta lähempänä hänen odotuksiaan. Tällaisen toissijaisen esineen nimitys on hrönir ja ne ovat kylläkin karkeatekoisempia mutta hiukan pidempiä. Viime aikoihin asti hrönir oli hajamielisyyden tai muistamattomuuden tuotos. Vaikuttaa uskomattomalta, että niiden järjestelmällinen valmistaminen alkoi tuskin sata vuotta sitten, mutta näin yhdennessätoista osassa sanotaan. Ensimmäisen yritykset epä- onnistuivat. Menettelytavasta on silti paikallaan puhua. Eräänkin valtion vankilan johtaja kertoi laitoksen asukeille, että entisessä joen pohjassa oli muinaishautoja, ja lupasi päästää vapaaksi vangin, joka tekisi tärkeän löydön. Vangeille näytettiin kaivauksien edellä valokuvia esineistä, joita heidän odotettiin löytävän. Ensimmäinen yritys osoitti, että odotukset ja henkinen paine saattavat vaikuttaa haitallisesti; viikon lapiointi ei tuottanut mitään hrönin kaltaista lukuun ottamatta ruostunutta pyörää, joka oli perin kysymyksessä olevaa myöhemmältä kaudelta. Asiasta kuitenkin vaiettiin ja kokeilu uudistettiin tuonnempana neljässä koulussa. Niistä kolmessa epäonnistuminen oli jokseenkin täydellinen; neljännessä (jonka johtaja kuoli tapaturmaisesti ensimmäisen kaivauksen aikana) koululaiset löysivät – tai valmistivat – kultaisen naamion, muinaismiekat, kaksi tai kolme saviruukkua ja homeisen ja leikellyn kuninkaan ruumiin, jonka rintaan on kirjoitettu toistaiseksi selvitysyrityksiä uhmanneita merkkejä. Näin havaittiin epäluotettaviksi todistajat, jotka olivat perillä etsinnän kokeellisesta luonteesta… Suurimittaiset tutkimukset tuottavat ristiriitaisia löytöjä; tätä nykyä puolletaan erillisiä ja miltei improvisoituja töitä. Hrönirien järjestelmällinen valmistus (sanoo Yhdestoista osa) on edistänyt määrättömästi arkeologiaa. Sen ansiosta menneisyyden tutkimus ja myös muokkaaminen on mahdollista, ja tällä hetkellä historia on joustavampi ja mukautuvampi kuin tulevaisuus. Omituista kyllä toisen ja kolmannen asteen hrönirit – toisesta hröniristä johdettu hrön ja hrönin hrönistä johdettu – korostavat alkuperäisen epäsäännönmukaisuuksia; viidennen asteen hrönir on miltei alkuperäisen kaltainen; yhdeksännen asteen hrönir sekoittuu helposti toisen asteen hröniin; yhdennetoista asteen hrönin muotojen puhtaus ylittää alkuperäisen. Kehitys on syklinen, sillä kahdennentoista asteen hrönin laatu alkaa jo laskea. Välistä kaikkia hrönejä oudompi ja puhtaampi on ur eli kokeellinen, toiveen aikaan saama esine. Mainitsemani suuri kultainen naamio on maineikas esimerkki.

 

Asiat kahdentuivat Tlönissä; kun ne unohdetaan, niillä on taipumus menettää muotojaan ja yksityiskohtiaan. Klassinen esimerkki on porttikäytävä, joka säilyi vain niin kauan, kuin muuan kerjäläinen tapasi käydä siellä, ja katosi hänen kuoltuaan. Joskus linnut tai hevonen on säilyttänyt amfiteatterin rauniot.

 

Salto Oriental, 1940

 

Jälkikirjoitus (1947)

 

Edellä oleva kirjoitus julkaistaan sellaisena kuin se ilmestyi teoksessa Anthology of Fantastic Literature (1940), vailla muita poistoja kuin muutama kielikuva ja eräänlainen ilveilevä jälkikirjoitus, joka seuraa tässä. Julkaisemisen jälkeen on tapahtunut niin paljon… Tyydyn pelkkiin viittauksiin.Gunnar Erfjordin kirje löydettiin maaliskuussa 1941 Hintonin kirjasta, jonka oli omistanut Herbert Ashe. Kirjekuori oli palautettu Ouro Pretosta; kirje selvitti täydellisesti Tlönin salaisuuden. Sen teksti vahvisti Martinez Estradan esittämän hypoteesin. Loistava historia alkaa eräänä iltana Luzernissa tai Lontoossa 1600-luvun alussa. Salainen hyväntekeväisyysyhdistys (jonka jäseniä oli Dalgarno ja myöhemmin George Berkeley) muodostettiin keksimään maa. Alkuperäiseen epämääräiseen ohjelmaan kuuluivat ”hermeettiset tutkimukset”, ihmisystävällinen toiminta ja kabbala. Andrean erikoinen kirja on seuran varhaisvaiheesta. Muutamia vuosia pidettiin salaisia istuntoja ja laadit- tiin epäkypsiä tavoiteluonnoksia ennen kuin käsitettiin, ettei yksi sukupolvi riitä jäsentämään koko- naistamaata. He päättivät, että jokainen mestari valitsisi itselleen oppilaan jatkamaan työtään.Tämä perintöjärjestely pysyi voimassa, mutta kahden sadan vuoden kuluttua vainoa kokenutjärjestö nousi näkyviin Yhdysvalloissa. Vuonna 1824 Tennesseen Memphisissä muuan järjestön jäsenistä keskus- teli miljonäärin ja askeetin Ezra Buckleyn kanssa. Tämä kuunteli, tosin hiukan ylimielisesti – hän näet nauroi hankkeen vaatimattomalla mittakaavalle. Hänsanoi järjestön edustajalle, että Amerikassa oli mieletöntä keksiä maata ja ehdotti taivaankappaleen keksimistä. Hän lisäsi tähän jättiläis- hankkeeseen toisenkin, joka oli hänen nihilisminsä (5) tulosta: että suunnaton työ pidettäisiin salaisena. Tuohon aikaan Encyclopaedia Britannican kaksikymmentä nidettä olivat saatavilla Yhdysvalloissa; Buckley ehdotti että kuvitteellisesta taivaankappaleesta laadittaisiin järjestelmällinen tietosanakirja. Hän tarjoutui luovuttamaan järjestölle kultansa, jota oli tonneittain, purjehduskelpoiset jokensa, laitumensa hiehoineen ja biisoneineen, neekerinsä, bordellinsa ja dollarinsa, kaiken yhdellä ehdolla:” Teoksessa ei saa ryhtyä mihinkään tekemisiin Jeesuksen kanssa, joka olihuijari.” Buckley ei uskonut Jumalaan, mutta hän halusi osoittaa, että kuolevainen ihminenkin kykeni hahmottamaan ja jäsentämään maailman. Buckley kuoli myrkytykseen BatonRougessa 1828; vuonna 1914 järjestö jakeli avustajilleen, joita oli noin kolmesataa, Tlönin ensimmäisen tietosanakirjan viimeisen niteen. Painos oli salainen; sen neljäkymmentä osaa (laajin ihmisen koskaan toteuttama hanke) saisi seurakseen yksityiskohtaisemman laitoksen,joka kirjoitettaisiin englannin sijasta jollakin Tlönin kielistä. Tätä kuvitteellisen maailman tarkistusta kutsuttiin alustavasti nimellä Orbis Tertius ja yksi sen vaatimattomista luojista oli Herbert Ashe, enkä tiedä, oliko hän Gunnar Erfjordin asiamies vai varsinainen jäsen. Jälkimmäinen vaihtoehto tuntuu uskottavammalta, koska hänelle oli toimitettu kappale Yhdettätoista osaa. Entä muut?

 

Vuonna 1942 tapahtumien tahti kiihtyi. Muistan erään asian poikkeuksellisen selkeästikoska tajusin nähtävästi sen enteeksi tulevasta. Se sattui Laprida-kadulla, jossa oli auringonlaskun suuntaan korkea ja valoisa parveke. Ruhtinatar Faucigny Lucinge oli saanut rahtilähetyksenä pöytähopeansa Poitiers’sta. Vierasmaalaisilla merkeillä koristetun laatikon suurista syvyyksistä ilmaantui siroja irtaimia esineitä: Utrechtin ja Pariisin hopeaa, jonka pinnassa seisoivat liikkumattomina heraldiset eläimet, ja samovaari. Mukana oli – liikahdellen ja väristen havaittavasti kuin nukkuva lintu – oli oudosti heilahteleva kompassi. Ruhtinatar ei tuntenut sitä. Sen sininen neula kaihtoi magneettista pohjoisnapaa; sen metallinen kotelo oli kovera; sen taulua kiertävät kirjaimet olivat samoja kuin tietyt tlönin aakkoset. Tämä oli tuon mielikuvituksellisen maailman ensimmäinen murtautuminen todellisuuteen.

 

En vieläkään osaa olla kummastelematta, että jouduin myös toisen murtautumisen todistajaksi. Paikka oli erään brasilialaisen omistama maalaiskauppa Cuchila Negrassa. Olimme palaamassa Amorimin kanssa kotiin Sant’ Annasta. Tacuarembo-joki oli tulvinut jameidän oli turvauduttava (ja siedettävä) kauppiaan tarjoamaan alkukantaiseen majoitukseen. Hän osoitti meille kitisevät pukkisängyt isossa huoneessa, jossa oli vuotia ja tynnyreitä.Menimme nukkumaan mutta emme saaneet unta ennen auringonnousua, koska näkymätön naapuri karjahteli humalassa ja sekoitti monimutkaisiin kirouksiin milongan pätkiä – siis aina saman milongan. Kuten on arvattavissakin, käsitimme tämän taukoamattoman metelin kauppiaan tulisen rommin aiheuttamaksi. Auringon noustessa mies makasi käytävässäkuolleena. Hänen äänensä karkeus oli harhauttanut meidät: hän oli nuorukainen.

Hän oli pudottanut reuhtoessaan lattialle pari kolikkoa ja kiiltävästä metallista tehdyn kartion, joka oli arpanopan kokoinen. Apulaispoika yritti turhaan ottaa kartion käteensä. Aikuinen mies pystyi vaivoin nostamaan sen maasta. Pidin sitä kädessäni minuutin tai kaksi; muistan sen sietämättömän raskauden ja painostavan tunteen, joka ei kadonnut, kun laskin sen kädestäni. Senkin muistan, että se painoi kämmeneeni täsmällisen ympyrän. Erittäin pienen ja eritäin raskaan esineen aistimus oli vastenmielinen ja pelottava. Joku paikallinen asukas ehdotti, että se heitettäisiin tulvivaan jokeen; Amorim osti sen muutamalla pesolla. Kukaan ei tiennyt mitään kuolleesta miehestä, paitsi että hän tuli ”rajalta”. Nämä pienet, hyvin raskaat kartiot (metallia, jota ei esiinny tässä maailmassa) ovat eräillä Tlönin seuduilla jumalankuvia.

 

Tässä lopetan oman kertomukseni. Muun muistavat kaikki lukijani (toivon tai pelon tuntein). Ehkäpä tyydyn palauttamaan mieleen tai mainitsemaan seuraavat tosiasiat, lyhyin sanoin, koska yhteinen heijastuva muistimme laajentaa ja vahvistaa niitä. Vuonna 1944 muuan henkilö teki Tennesseen Nashvillessä ilmestyvään The American –lehteen artikkelia ja toi päivänvaloon Memphisin kirjastossa olevat Tlönin Ensimmäisen tietosanakirjan neljäkymmentä nidettä. Tähän päivään mennessä ei ole ratkaistu, oliko löytö sattuma vai olivatko edelleen vain hämärästi tunnetun Orbis Tertiuksen johtajat sallineet sen. Jälkimmäinen vaihtoehto on todennäköisempi. Memphisin laitoksessa on häivytetty ja sivuutettu joitakin Yhdennentoista niteen piirteitä (kuten esimerkiksi hrönirienlisääntyminen); on järkevää ajatella että nämä poistot noudattaisivat suunnitelmaa kuvata maailma, joka ei poikkeaisi aivan liiaksi todellisesta maailmasta. Tlönin esineiden sirotteleminen eri maihin sopisi tällaiseen suunnitelmaan… (6) Kansainvälinen lehdistöhän on toitottanut näitä ”löytöjä” taukoamatta. Ihmisen Suurimman Teoksen käyttöoppaat,valikoimat, yhteenvedot, täydelliset laitokset, viralliset uusintapainokset ja luvattomat laitokset tulvivat edelleen kaikkialla. Todellisuus taipui miltei välittömästi enemmänkin kuin yhdessä suhteessa. Totuus on, että se halusi taipua. Kymmenen vuotta sitten mikä tahansa samanmuotoisuus järjestykseksi väitettyjen ilmiöiden kanssa – dialektisen materialismin, antisemitismin, natsismin – riitti vangitsemaan ihmisten mielet. Miten olisi- kaan voitu ollaantautumatta Tlönille, yksityiskohtaisille ja erittäin laajoille todisteille taivaankappaleesta, jolla vallitsi järjestys? Turha vastata, että todellisuuskin on järjestynyt. Ehkä se on, mutta sitten jumalallisten lakien mukaan – tämä tarkoittaa epäinhimillisiä lakeja – joita emme koskaan ymmärrä riittävästi. Tlön on varmasti labyrintti, mutta se on ihmisen suunnittelema labyrintti, ja se on suunniteltu ihmisen tulkittavaksi.

 

Yhteys Tlöniin ja tottuminen siihen on hajottanut maailmamme. Tlönin kurinalaisuudesta hurmaantunut maailma unohtaa kerran toisensa jälkeen, että kysymys on shakkimestareiden eikä enkeleiden kurinalaisuudesta. Oletettu Tlönin ”kantakieli” on jo tunkeutunut kouluihin; sen sopusointuisen historian (ja liikuttavien kuvaelmien) opetus on pyyhkäissyt pois nekertomukset, jotka itse opin lapsena; kuviteltu todellisuus on jo vienyt muististamme toisen menneisyyden, josta emme tiedä mitään varmaa – emme edes sitä, että se ei pidä paikkaansa. Numismatiikka, farmakologia ja ar- keologia on uudistettu. Käsitykseni mukaan myös matematiikka ja biologia odottavat sankareitaan… Eri puolilla maailmaan asunut yksinäisten miesten heimo on muuttanut maailman kasvot. Heidän tehtävänsä jatkuu. Voi olla, että ennustus on väärä, mutta ehkäpä joku löytää sadan vuoden kuluttua Tlönin toisen tietosanakirjan sata nidettä. Silloin englanti ja ranska ja tavallinen espanja katoavat maapallolta. Maailmasta tulee Tlön. Minä en kiinnitä huomiota tähän kehitykseen, vaan jatkan hiljaisia päiviäni Adrogue-hotellissa tarkistaen Quevedon ajalta olevaa käännöstä (jota en aio julkaista) Brownen Uurnahautauksesta.

 

Viitteet:

 

Haslam julkaisi myös teoksen Labyrinttien yleinen historia.

Russell (The Analysis of Mind, 1921, p. 159) olettaa, että planeetta on luotu muutamiaminuutte- ja sitten ja täytetty ihmisillä, jotka ”muistavat” kuvitellun menneisyyden.

Vuosisata on duodesimaalisessa järjestelmässä sataneljäkymmentäneljä vuotta.

Nykyisin muuan Tlönin kirkkokunta väittää platonilaisittain, että tietty kipu, tietty keltaisen vi-hertävä sävy, tietty lämpötila, tietty ääni ovat ainoa todellisuus. Yhdynnän huimaavalla hetkellä kaikki ihmiset ovat sama ihminen. Kaikki ihmiset, jotka toista Shakespearen säkeen ovat William Shakespeare.

 

Buckley oli vapaa-ajattelija, kohtaloon uskoja ja kannatti orjuutta. Eräiden esineiden aine on luonnollisesti edelleen ongelma.

- - -

 

(Suom. Jukka Kemppinen)