Välit poikki

 

Ampupäällä tai mahdollisesti Tuiskupäällä pilvi laahasi tunturia ja retkeilijät olivat ihan eri mieltä, missä on maantie. Lännessä se oli, mutta missä oli länsi?

Miehet olivat tuttuja sodasta ja sodan jälkeen. He olivat olleet samassa laivueessa ja lentueessakin ja eksyksissä. Suursaaren revohkan aikana maasuma oli noussut peittämään meren ja koko Etelä-Suomen koneitten nousun jälkeen. Kymmenissä koneissa vain pari radiota toimi, eivätkä nekään saaneet yhteyttä toisiinsa eivätkä maa-asemiin. Decca oli auttanut jonkin pommikoneista alas.

Molemmat olivat siis erittäin tottuneita lentosuunnistajia ja maan pinnalla kilpasuunnistajia. Toinen oli sitä mieltä, ettei tosi mies kompassia tarvitse, varsinkaan kun se tunturissa näyttää mitä sattuu.

Miehistä toinen meni yhteen suuntaan ja odotteli maantien varressa runsaan vuorokauden ennen kuin viittasi Sodankylän bussille. Vuotsossa ja Sodankylässä hän kertoi retkitoveristaan, vaikka ei ollut varma, pitääkö hän tarpeellisena ilmoittautua missään paluumatkallaan.

Retkikaveri, siis tämä joka ei tarvinnut kompassia, löytyi sekavassa henkisessä tilassa ja muutenkin pahassa kunnossa läheltä Raja-Jooseppia eli lähemmäs sadan kilometrin vaelluksen päässä paikasta, jossa toverukset olivat eronneet toisistaan.

Oli pitänyt tymää. Kunnia ei kestänyt kiivetä tunturiin tähystämään, jos sieltä olisi mitään nähnytkään. Kertojat ovat ihmetelleet, miten kukaan onnistuu ylittämään itään virtaavan Luton vahingossa.

Sanoja ”välit on nyt poikki” ei koskaan sanottu, mutta ei niitä myöskään tarvittu. Se toinen mies lopetti retkeilyn ja keskittyi kirjanpitäjän tehtäviin. Se toinen sen kuin yltyi.

Se muuten oli sama mies, tämä suoraan maantielle kävellyt, joka sitten paljon myöhemmin meni kuuntelemaan rehtoria, hyvää ystäväänsä ja kuorotoveriaan, kun oli asiaa. Rehtori sanoi perheen jälkikasvun edustajasta, jonka koulunkäynti takkusi, että se poika ei ole täysjärkinen.

Kaksi ja puoli kuukautta myöhemmin mies tuli takaisin rehtorin kansliaan, pudotti pöydälle melkoisen nipun asiakirjoja ja sanoi:” Pojalla on täysjärkisen paperit. Onko sinulla?”

Rehtori sekosi niin että liittyi maalaisliittoon.

Jos lukija ei tunne taustoja, Pohjanmaalla vanhan vaskistiperheen jäsenet olivat kyselemättä kokoomukselaisia, ja ”vaskisti” oli taas Isänmaallisen Kansanliikkeen edustaja tai kannattaja ja entinen Mäntäsälän mies ja Lapuan liikkeen suosija – niin sinisen musta ”että valakian ottaa” eli syttyy tuleen.

Koulun rehtorin oli hyvä olla kokoomukselainen, vaikka kouluhallituksessa johtaja oli demari. Rakennushallituksen ykkösmies oli siihen aikaan karjalaseuran karaisemia miehiä.

Sanovat että ongelmista pitäisi puhua eikä välejä pitäisi panna poikki eikä sinunkauppoja sanoa irti.

Onhan se niinkin. Mutta on asioita, jotka eivät tule loputtomasta puhumisesta sen kummemmiksi. Joskus unohtaminen on hyvä vaihtoehto. Olen itsekin siinä iässä, etten kaikin ajoin muista, mistä kummasta minun piti muistaa olla tuollekin ihmiselle vihainen. Jokin hyvä syy siihen oli – mutta kun ei tule mieleen.

Tätini kuuluu sanoneen viihtyvänsä vanhainkodissa oikein hyvin. Hän oli koko elämänsä inhonnut makaronilaatikkoa ja yhteislaulua. Nyt hänellä oli mennyt muisti niin huonoksi, että tuli syöneeksi ja laulaneeksi ennen kuin huomasikaan. Ja kun sitten joskus illalla huomasi, mikä oli asioiden tila, ja painoi sen seuraavaa kertaa varten oikein mieleensä, niin sitä varmemmin se taas unohtui.

Istuin eilen useampia tunteja lukemassa vuoden 1930-Vaasa-lehteä, siis sanomalehteä. Kansalliskirjaston lehtisalin mikrofilmilaitteet ovat aika hyvät ja softa, jolla kuvaa voi suurennella ja siirrellä tietokoneen näytöllä, on tyydyttävä.

Työ osoittautui hitaaksi. Siitä on varsin paljon aikaa, kun selvitelläkseni vuoden 1918 punaista terroria kävin mikrofilmeiltä läpi vuoden 1918 (alkuvuoden) Työmies-lehdet. Niissä ei tietenkään mainittu mitään myöhemmin ilmenneistä asioista, joista minulla on tänäkin päivänä hallussani esimerkiksi isoisäni silminnäkijäkertomus Vammalan polttamisesta kuvauksin siitä punakaartilaiseksi esittäytyneestä henkilöstä. joka oli tuonkin ajatuksen sielu ja toteuttaja. Irmari Rantamalan eli Maiju Lassilan kirjoituksen osoittivat mielestäni pahasti järkkynyttä mieltä.

Mitämaks. Lehtimiehet tapasivat itse sanoa, ettei ole mitään sen vanhentuneempaa kuin eilinen sanomalehti. Olen eri mieltä.

Yritän estää itseäni lukemasta kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden takaisia pääkaupungin lehtiä. Niissä julkaistut katkelmat vuosikymmenien takaa eivät ole edustavia.

Vanhoja lehtiä lueskellen näkee, miten surkean vähäpätöisiä ovat ihmisiä kerran tavattomasti kuohuttaneet asiat ja ilmiöt, ja toiseksi näkee myös sen, esimerkiksi pääkirjoituksista ja alakerta-artikkeleista, mikä on päättäjien ja heidän arvostelijoittensa yhteinen nimittäjä: väliin päätä huimaava typeryys yhtyneenä aivan tavattomaan tietämättömyyteen.

Ja puhe on nyt normaaliajoista ja asioista, joista tietoa oli saatavissa.

Kirjoitan lähipäivinä Markku Kuisman uusimmasta kirjasta. Asianomaiset ovat kuolleet; tuskin he eläessäänkään olleet mielissään 1920-luvun mielipiteittensä julkaisemisesta uudestaan: valtion yhtiöt, kuten Enso Gutzeit, Imatran Voima ja Outokumpu, ovat täysin turhaa ja turmiollista sosialismia, jotka eivät koskaan tule tuottamaan muuta kuin kustannuksia veronmaksajille…