Japanilaisen
elokuvaohjaaja Ozun elämäntarina on tuskastuttavan tavanomainen, elämä luultavasti
lihavan äidin kanssa, tavaton määrä tilaustöitä, luultavasti käännekohtia,
arvattavasti armeijassa Kiinan sodassa, ja sitten kuolema syöpään
kuusissakymmenissä.
Erkoista on vain menestys
kotimaassa ja ulkomaillakin. Eurooppalainen yleissivistys sisältää Kurosawan
niemen, hyvän yleissivistys myös Mizoguchin. Ozu ja puoli tusinaa muuta ovat
hyvin elokuvateatteri Orioniin mahtuvan vakavia harrastajia.
Sight and Sound -lehden
parhaiden elokuvien listat ovat erikoisia. Niihin nimittäin suhtaudutaan
vakavasti. Kirjallisuudessa olisi toisin. Esimerkiksi minä nostaisin listalleni
kolme tai neljä sellaista tekijää, joista juuri kukaan ei ole kuullutkaan. Se
on hienostelua.
”Tokyö Story” (1953), suomeksi
”Ensimmäinen matka”, on elokuva, jota en suosittele kenellekään. Se nimittäin
on yksi elokuvan historiankymmenestä parhaasta elokuvasta. Nolottaa ajatella,
että edes tuon elokuvan ylistäjät eivät tunnu käsittäneen, mistä on kysymys.
Listan pysyvä ykkönen on ”Citizen
Kane”. ”Tokyo Story” on Kanen vastaelokuva. Kaikki on tehty toisin.
Kanen Greg Tolandin
kuvauksen syvyysterävyys mainitaan aina. Se tavoitettiin tempuilla ja aivan
uusilla teknisillä laitteilla (valonheittimet).
Ozun elokuvan kerronta
toimii syvyysterävyydellä sekä kirjaimellisesti että kuvaannollisesti. Mielestäni
elokuvassa on käytetty vain kahdenlaisia objektiiveja, polttoväliltään
normaaleja ja laajakulmia. Siinä ei taida olla ainuttakaan telellä otettua
kuvaa.
Ozun yhteydessä mainitaan
aina alakulman kuvat. Hänen kameransa on ihan lattian rajassa, puoli metriä tai
alle.
Syy on syvyysterävyysalueen
hallinta.
Joku istuu ja ”tuijottaa
etäisyyteen”. En tuosta tiedä. Ihminen joka ajattelee asuntolainaansa tai
pelkää kuolemaa, tuijottaa 2/3:n päähän etäisyydestä. Etäisyys on pakopiste, se
kohta jossa kiskot tuntuvat kohtaavan toisensa. Kysymyksessä on illuusio.
Elokuva on illuusio. Valkokankaalla ei liiku ihmisiä, vaan ihmisten kuvia.
Katsokaa tämän
kirjoituksen kuvaa. Cartier-Bressonin kuvassa, joka on maailman juhlituimpia,
on hyvin lyhyt syvyysterävyysalue. Jopa poikaa katsovat tytöt näkyvät pehmeinä.
Kuvassa on muitakin perusvirheitä, kuten epäonnistunut rajaus (hame vasemmalla)
ja kaatuvat pystyviivat.
Pakopisteen puuttuminen
ja vinot viivat estävät katsojan silmän liikkeet. On katsottava viinipulloja
kantavaa pikkupoikaa, jota janoin isä odottaa kotona remmi kourassa. Pojan
onnellinen hetki on viimeinen, ehkä koko elämän viiniä. Muutaman vuoden
kuluttua hän on itse kuvassa näytetyssä katuojassa.
Ozun elokuvan viimeistä
edellinen kuva on tyypillinen maltillinen laajakulma, mutta vastavalosta huolimatta
se on otettu niin suurella aukolla että vain matolla istuva päähenkilö,
leskeksi jäänyt isä, näkyy terävänä.
Ozun maisemat, joita hän
esittää usein kuin plansseja eli jakson sisällöstä kertovia kirjoituksia, ovat
kaikki pitkän syvyysterävyyden kuvia. Elokuvassa on yksi teknisesti erittäin
vaikea jakso, jossa myös näyttelijät ovat olleet kotona – isä ja tämän kaveri
romahtavat poliisin tuomina tyttären kauneussalongin asiakastuoleihin ja jäävät
siihen nuokkumaan. Kiukkuinen tytär sanoo menevänsä yläkertaan, kun ei muuta
voi. Yläkertaan meneekin äiti, joka saa
huomenna junassa uuden kohtauksen, aivoverenvuodon, ja kuolee.
Ozun kuvissa on viisi
suuntaa, kuvassa kolme, katsojan silmissä neljäs ja ylös viides. Pitäisi katsoa
koko Ozun tuotanto. Ehkä siellä on kuudeskin, alas, kellariin, hautaan.
Esimerkki kerronnan
keinosta on sen miellyttävän, konttorissa työskentelevän miniän asunto. Aika
rähjäisen vuokratalon käytävä näytetään monta kertaa, hyvin terävänä. Kolme
kertaa vasemmalla edessä on lapsen kolmipyöräinen, neljännestä se puuttuu
pahaenteisesti.
Kuvista huimin on
kylpyläkaupungin ranta. Miksi huonojalkaiset vanhukset kulkevat vinosti kohti
kameraa pitkin kaidetta, joka ei ole leveä eikä ainakaan ikäihmisille
tarkoitettu? Kuva on sukua vanhan parin kotikaupungin toistuvalle kuvalle, joka
näyttää, että pariskunta asuu kirjaimellisesti jyrkänteen reunalla.
Taustalta kuuluu vähän
väliä yksisylinterisen veneen moottorin puksutus, kuin ailahteleva sydän. Tuo
sama ääni oli Suomen kesän kauneimpia. Mutta perämoottorit tulivat. Moottorin
ja äänen näette ja kuulette
Ozun teos on sotaelokuva.
Siinä esiintyy siis vain ”pieniä ihmisiä” jokapäiväisissä asioissaan 1950-luvun
alussa. Sota mainitaan humalaisten keskustelussa. Yhdeltä mieheltä on kaatunut
molemmat pojat, toiselta vain yksi. Pitkin elokuvaa nähdään ja koetaan, että
muutaman naisen vastarinnasta huolimatta inhimillisyys on kulutettu loppuun.
Ajatusta korostavat kaksi lapsenlasta, jotka eivät ylimalkaan ajattele muita
kuin itseään.
Tämän elokuvan nimi voisi
olla ”miten narsistinen psykoosi tuli maailmaan”. Ketään ei syytetä.
Tässä elokuvassa on sama
piirre kuin kaikissa Robert Bressonin mustavalkoisissa, mutta ei Renoirille.
Huoliteltu kuvan käyttö näkyy vain teatterin isolla kankaalla. Ehkä vihjeen
jälkeen ne saisi näkymään Blueray-levyllä, mutta katsominen vaatisi suurta
tarkkailua.
Ei tuo Ozun keinovalikoima
ole keikailua. Kuvataiteissa hiilipiirros ja akvarelli ovat hienoja, mutta sekä
taitelijalle että katsojalle erittäin vaativia. Tiedon ja tunteen rinnalla
katsominen ja kuunteleminen ovat taitoja, joita pitäisi harjoitella koko
elinikä.
Oma kokemukseni mustavalkoisten elokuvien katsomisessa BR-levyiltä on pettymys. Sekä vanhoja että uusia elokuvia koskeva ongelma on jonkinlaisen digitaalipikselikohinan ilmeinen läsnäolo, mikä kadottaa täysin sen tunnelman mikä oikealta filmiltä katsominen tarjoaa. Käytössäni on hyvälaatuinen Sonyn BR-toistin sekä kohtuulaadukas Sonyn VPL-HW45ES videoprojektori, joilla tuotetaan 2 m leveä kuva täysin pimennettyyn ja liki mustaseinäiseen elokuvahuoneeseen.
VastaaPoistaVanhemmissa elokuvissa törmää joko luokattoman huonoon digitointiin (vanhemmat dvd-levyt) tai sitten uudempien digitointien liikaa paranneltuihin versioihin. Samaa tapahtuu äänitteiden puolella - tehdään nykyisten ihanteiden mukaisia uusia masterointeja/restaurointeja, jotka kadottavat alkuperäisen teoksen hengen.
t. Leka-Antti
En ole varsinainen elokuvaihminen - kirjat ovat aina vieneet mukanaan paljon voimakkaammin - mutta olipa minullakin nuorempana sellainen vaihe. Silloin tuli nähtyä japanilaisistakin Kurosawaa, Mizoguchia ja Ozuakin.
VastaaPoistaKurosawasta pidin, mutta kahdesta muusta ei ole jäänyt kovin voimakasta muistikuvaa. Ehkä tietty tunnelma. Mitään kuvatun kaltaisia hienouksia en, yksinkertainen sielu, varmaan edes osannut huomata.
Ranskassa viini on ja varsinkin oli jokapäiväinen ruokajuoma Ei tuon hymyilevän pojan isä välttämättä mikään juoppo ollut, vaikka lopulta saattoikin kuolla maksakirroosiin.
VastaaPoistaMafH
Shōhei Imamura kertoi haastattelussa kokemuksistaan avustajana, kun tuota kuolinkohtausta kuvattiin. Hänen äitinsä kuoli vastaavalla tavalla kuvausten aikana, ja töihin palatessa oli vastassa Ozu hiomassa kuolinkohtausta. Kun Imamura sai tarpeekseen, hän pakeni vessaan rauhoittumaan. Sitten vessassa kävi Ozu, joka kyseli muina miehinä, menikö kohtaus kohdilleen.
VastaaPoistaTylyltähän tuo muistelu kuulostaa, mutta Imamura väitti myöhemmin ymmärtäneensä, että suuren ohjaajan "pitää joskus käyttäytyä noin". Miksi, se ei haastattelusta selvinnyt. Imamura sanoi kyllä, että Ozun opit näkyvät hänenkin tuotannossaan, huolimatta yrityksistä tehdä elokuvia ihan eri tavalla. Vaikka Mizoguchilla oli tiettävästi tavoite voittaa kansainvälisiä palkintoja, niin juuri Imamura onnistui nappaamaan kultaisen palmun. Vieläpä kahdesti.
En nyt tiedä Ozun elokuvanteosta sen tarkemmin, paitsi että sitä ihaillaan. Tokyo Storyn katsoin, mutta muuten tuotokset ovat jääneet minulta näkemättä, vaikka muita japanilaisia elokuvia olen joskus jäljittänytkin. Nykyisin Ozu lienee Mizoguchia tunnetumpi, jotenkin sellaisen vaikutelman saa.
Mizoguchin elokuvat ovat kai lähempänä Citizen Kanea. Osaka Elegyn katsoin äskettäin. Siinä on teknisiä jippoja, joita ei ajan elokuvissa (1936) oikein tehty. Minoru Miki kuvasi, ja työtä on verrattu juuri Kanen kuviin. Myöhemmissä linkki on kai selvempi. Ugetsun kuvannut Kazuo Miyagawa sanoikin ottaneensa vaikutteensa Tolandilta, eikä japanilaisesta taiteesta, kun sitä kysyttiin.
Edes Citizen Kane ei ole pysyvä listaykkönen. Viimeksi, kun Sight & Soundin lista julkaistiin, kriitikot äänestivät sen tilalle Hitchcockin Vertigon ja ohjaajat Ozun Tokyo Storyn.
VastaaPoistavuorela, tampere
Elokuvan mahdollinen vaikelukuisuus johtuu siitäkin että sen on täytynyt mahtua valvontakomission sensuurin läpi.
VastaaPoistaJapanilaisten korkea älykkyysosamäärä näkyy siinäkin, että elokuvassa pikkupojillakin on jo ylioppilaslakki. Huikeaa.
VastaaPoistaRanskassa taas katupojatkin puhuvat sujuvasti ranskaa.
PoistaTätä ei ehkä osaisi odottaa, mutta Citizen Kane oli Ozun suosikkielokuva, tai ainakin yksi niistä. Ozu oli 1940-luvulla armeijan palveluksessa viisi vuotta toimeksiantonaan elokuvien tekeminen propaganda- ja viihdytyskäyttöön. Valmistelut pakkasivat venymään niin, että mistään ei tullut mitään... Singaporen asemapaikassa Ozulla oli tilaisuus katsoa amerikkalaisia elokuvia, joukossa Citizen Kane.
VastaaPoistaMuistelen lukeneeni, että Citizen Kanen Ozu katsoi 40 kertaa siellä Singaporessa.
PoistaSiitä tulee mieleen, että nyky-Kiinan uljaista elokuvaohjaajista eräät, myös hurjilla toimintaelokuvilla kuuluisuuden saavuttaneet, saivat opiskelijoina etuoikeuden katsoa ja tutkia poliittisesti hyvin epäilyttäviä elokuvia ja innostuivat Italian neorealisteista (Rossellini, Fellini, Visconti)...
”Hänen kameransa on ihan lattian rajassa, puoli metriä tai alle. Syy on syvyysterävyysalueen hallinta … Pakopisteen puuttuminen ja vinot viivat estävät katsojan silmän liikkeet”
VastaaPoistaMahtavan mielenkiintoinen kirjoitus! Yllä oleva pätkä tosin meni aluksi yli hilseen, mutta pohdintojen jälkeen antoi paljon ymmärrystä omaan valokuvaukseen, jossa vastaavia keinoja on tullut käytettyä vain intuitiivisesti. Pakopisteisiin en ole törmännyt sitten ala-asteen kuvaamataidon. Siksi piti muistuttaa mieleen yhden ja kahden pisteen tekniikat ja ihmetellä, että pystyviivojen perspektiiviin tarvitaan tosiaan se kolmaskin piste (tosin epäilen Ozun käyttäneen jossain määrin perspektiivinkorjausta, jolloin yläpiste nousee äärettömän korkealle).
Onko Ozu perustellut kuvakulmaansa julkisesti?
Yleensä mainitaan aina se tatamilla istuvan silmien korkeus, mikä on mahdollinen selitys, mistä idea on lähtöisin - toinen voisi olla teatterikatsomo (mihin sopisi myös vimma kehystää kuvia). Ozu on kuitenkin selvästi niin geometriafriikki, että pakopisteteoria on hyvin uskottava hänen pohtimakseen. Hänellähän horisonttiviiva on kyllä kuva-alueella, aivan alareunassa, mutta silti näyttelijät ovat ikään kuin näyttämöllä ja nousevat hyvin esiin taustasta.
—
Pari huomautusta: Tokyo Storya sai ainakin vähän aika sitten Blue-ray-versiona Filmihullun leffakaupasta, paratiisista, jonka löysin tämän blogin perusteella. Alla olevassa linkissä väitetään Ozun käyttäneen ainoastaan 50 mm:n objektiivia, äänessä on muuten myös Aki Kaurismäki:
http://filmmakeriq.com/2015/12/yasujiro-ozu-the-depth-of-simplicity/
Itse muuten nostaisin Ozun kuvasommittelun vastakohdaksi Kolmannen miehen.
Ozu omaksui lakonisen tyylinsä sodan jälkeen. Aikaisemmin hän käytti kaikkia elokuvan keinoja, mutta sitten hän karsi sekä juonen että ilmaisun mahdollisimman yksinkertaiseksi. Kaikki huomio kohdistuu ihmishahmoihin.
VastaaPoistaHyvä, että Kansalainen Keppi on menettänyt kärkisijansa Näkymä & Ääni -lehden listalla. Minusta se on aina ollut kovin huumorintajuton ja pingottunut pläjäys maailman parhaaksi elokuvaksi.
VastaaPoistaEhkä syy Ozun sodanjälkeiseen lakoniseen tyyliin oli Citizen Kane? Se oli ilmaisukeinoiltaan niin rikas, että sillä tiellä ei voinut edetä pidemmälle. Ozun vastaus oli pelkistys. Japanissa Ozun vastakohta oli Mizoguchi, joka harrasti pitkiä otoksia, liikkuvaa kameraa, nosturiajoja ja mahtavia panorointeja.
VastaaPoistaPelkistetyn estetiikan taju tekee Ozusta erityisen japanilaisen tuntuisen. Keinojen rajoittamisen vuoksi Ozu on elokuvaajista valokuvauksellisin.
PoistaTuliko jo mainituksi Wim Wendersin elokuva Tokyo-Ga, jossa hän muunmuassa haastatteli Ozun kuvaajaa ja näyttelijää? Siinä oli tämä yhden linssin vakaumuskin kivasti kerrottu.
VastaaPoistaEnsimmäisen matkan lisäksi suosikkini on Ghibli-studion Tulikärpästen hauta, jonka uudelleenkatsomiseen olen tässä kerännyt voimia muutaman vuoden ajan.