Tekee mieli kirjoittaa kommentti
omaan kirjoitukseen. ”Kuuluisien miesten elämäkertoja” on julkaistu runsaat
kaksi tuhatta vuotta. Kuuluisan miehen eli vielä hengissä olevan hallitsijan,
etenkin hirmuvaltiaan, elämäkertoja on laadittu yhtä kauan kuin on osattu
kirjoittaa. Myyteistä huomaa, että ennen kirjoittamista tapa oli ehkä vieläkin
vahvempi.
Mutta kuuluisien lasten
elämäkertoja ei paineta.
Joillakin lapsilla on
pidemmälle kasvaneista poikkeava kokemus, joka on sama kuin uskonnollinen
kokemus. Että on täydellisesti hyväksytty.
Se ei tarkoita, että
kaikkea, mikä lapsessa on, kiitettäisiin korkeasti, tai mitä tahansa hän tekee,
tuloksena olisi kiitosta ja päänsilitystä.
Merkillisellä tavalla
aikuisten arviointivirheet syöpyvät mieleen. Yksi poika ampui ritsoilla
kellarin lasin rikki ja äiti sanoi, että eihän se mitään, kuinka nyt sattui
lipsahtamaan ikkunaan.
Toisella pojalla oli
pienoiskivääri ja hän ammuskeli sillä kohti ihmisiä. Meillä muilla oli
sellainen tieto, ettei millään aseella saa ampua, ellei ole aikuista vahtimassa.
Hämärästi aavistimme, ettei kohti ampuminen liioin sovi, vaikka kohteet
olivatkin vain vanhoja akkoja.
Aika pian panimme
merkille että se pienoiskivääri oli kadonnut kuvasta. Joku oli myös nähnyt,
että Mattilan poliisi tai Lahti-Matti oli käynyt siellä kotona, musta salkku
rämisevän pyörän sarvessa.
Tikanheittoon tuli
ryhtiä, koska tiesimme melkein aivan varmasti, että yksi lentokentän poika oli
saanut tikkanuolen silmäänsä. Olimme kurkkimalla todenneet, että hänellä oli
kuin olikin lasisilmä. Elämäkerrat saivat nopeasti myyttisiä mittoja. Tässä
tapauksessa kerrottiin, että oli kilpailtu. Kuka uskaltaa katsoa liiterin
seinän oksanreiästä, kun toinen heittää siihen tikkaa ja vasiten yrittää osua
reikään. Tiesimme ettei kukaan osu, mutta toisaalta…
Luulen että saimme
piiskaa veljeni kanssa, kun kaivoimme omenapuun alle salakuopan ja peitimme sen
huolellisesti. Saaliiksi saimme mummun. Tiesimme että hänellä oli kipeät jalat.
Mielikuvissani piiskaaminen oli pari rapsausta molskihousuille. Ehkä olin
ajatellut, että ainoastaan Rantatuvan Pentti saa piiskaa, ja lisäksi syystä.
Salakuoppien kaivaminen kyllä loppui. Ennen pitkää meillä oli jousipyssyt ja
siirryimme metsästämään omenoita ja osuimme heti yhteen. Onneksi se oli
talviomena, Antonovka. Mutta olen muistavinani, että saimme kipakkaa ohjausta.
Räjähdyspanoksiin emme
koskaan päässeet. Kylällä oli vanhempi mies, siis todellisuudessa nuorukainen,
jonka kerrottiin menettäneen koko kätensä tussarileikissä. Hänestä oli kouliintunut
kartanpiirtäjä. Puusäleistä koottu laite, jolle karttaa suurenettiin tai
pienennettiin käsin piirrettäessä, kiinnosti meitä vähemmän kuin tyhjä hiha,
joka oli hakaneulalla kiinni.
Jutun kuvana on pantografi.
Se oli aivan lumoava laite. Sillä voi jäljentää, suurentaa tai pienentää
karttoja, käsin. Jouduin miettimään kauan ennen kuin muistin tuon nimen.
Joskus käytän puheessa
pilkkanimitystä ”lihavan äidin ainoa poika”. Taustalla on lapsuuden muisto.
Eräältä pojalta, joka saattoi olla Ossi tai Esko tai jotain muuta, meni maine
yhdellä iskulla, kun hänen äitinsä ilmaantui portaille huutamaan: ”Esko, tule
ottamaan voikkuleipää! Esko, ovatko nuo kylän pojat sinulle tuhmia?”
Esko taisi yrittää myös
väkivaltaisuutta, mutta ei se auta isossa poikaporukassa. Siellä on aina joku
vielä väkivaltaisempi. En tiedä, mitä hänestä tuli. Kaksikätinen pantografin
käyttäjä?
Kommentoija kysyi,
halusinko eilisessä kirjoituksessani halventaa Churchillia kertomalla hänestä
hassuja juttuja. Olen miettinyt tätä ongelmaa kauan. Esimerkiksi Risto Ryti oli
ihailtava ihminen, jota en olisi ehkä halunnut tuntea. Epäilen että hän oli
koko ikänsä meidän Risto, joka otettiin kansakoulusta pois, kun opettaja ei
äidin mielestä osannut opettaa tarpeeksi hyvin. Hän oli kaikkien aikojen
kouluvälkky sekä lyseossa että yliopistolla ja menestyi silmittömän hienosti. Arvonantoakin
hän sai kaikilta mahdollisilta suunnilta – mutta silti.
Tällä viikolla vuorossa
on Kekkonen ja viesti on vähän sen suuntainen, ettei hänessä itse asiassa ollut
mitään vikoja ja puutteita.
Miksi sellaista
väitetään. Tietääkseni Kekkosella oli hyvinkin ikäviä luonteenpiirteitä ja koko
joukko suuria munauksia. Sitä en tiedä tietämällä, oikein tottako hän kerran
urheilujohtajana kaatui umpijuovuksissa Tukholmassa stadionille paraatin aikana
- mutta sellaistahan nyt sattuu.
Hyvin yksinkertainen
asia: kun hyväksyy lapsen tai aikuisen ehdottomasti eli ehdoitta, ei se
tarkoita, että hyväksyisi kaiken, mitä hän tekee.
En tiedä, miten se
toteutetaan, mutta mielestäni ihmisellä pitäisi säilyttää lapsuudesta asti
epäonnistumisen ja naurunalaiseksi joutumisen tunne.
Se on merkittävä oppi,
että käsittää ja tunnustaa ainakin itselleen ja ehkä vaimolleen, että sitä on
erinäisissä asioissa todella huono. Häpeällisten puutteiden tunnustaminen ei
tietenkään tarkoita niiden hyväksymistä.
Tarkoitan että vastustan
periaatteellisesti ihmisten pyrkimyksiä parantaa ja kehittää itseään.
Tämä ei ole vitsi eikä
kyynisyyttä. Huumekauppias ponnistelee ehkä kehittyäkseen yhä paremmaksi
huumekauppiaaksi eli tuhotakseen yhä useamman ihmisen elämän yhä kalliimmalla.
Pahoinpitelijä opiskelee johdonmukaisesti selvittääkseen, mihin paikkaan
lyöminen tekee erikoisen kipeää ja millaisia välineitä kannattaisi käyttää.
Ja siitä tulee mieleen
menneen ajan tappelu. Mainitsin taannoin pannunjalan eli valurautapannun
tulisijaan pantavan jalustan. Kylätappeluissa suosittu astalo oli aidas. Kun
teitä reunustivat risuaidat, kättä pidempää ei tarvinnut hakea kaukaa.
Me kauhavalaiset luokkatoverit tapasimme viime viikolla ja muistelimme menneitä. Puhuimme myös Mattilan Karista, poliisin pojasta, joka kuoli vahingonlaukaukseen. Pojat olivat tutkineet isän virka-asetta, joka oli ladattuna heillä kotona. Me tytöt kauhistelimme tapausta ja surimme "korian poijan" kuolemaa.
VastaaPoistaIhmettelen usein, miten hyvin sinä muistat Kauhavan aikoja, vaikka muutit sieltä pois aika nuorena. Muisteluitasi on mukava lukea.
Lähetän sydämelliset terveiset äidillesi.
Kas ihmettä. Kun kirjoitin poliisista ynnä muusta tänään, muistin juuri tuon tapauksen. Tuo perhe asui mielestäni jossain kunnalliskodin lähellä omakotitalossa.
VastaaPoistaTerveiset menevät, kiitos.
Asuin Kauhavalla aina siihen asti kun piti lähteä armeijan jälkeen opiskelemaan, 1964.
Vähemmän on kuuluisien naistenkin elämäkertoja, jos kohta kuuluisia naisiakin.
VastaaPoistaKaunis tuo ajatus "joidenkin lasten" kokemuksesta varhaislapsuudessa, että on täydellisesti hyväksytty ja vielä sen rinnastamisesta uskonnolliseen kokemukseen. Voisipa kaikilla lapsilla olla sellainen tunne, maailma olisi silloin toisen näköinen. Kukaanhan ei ole täydellinen, - mitä ihmisenä olemisen täydellisyys voisi ollakaan? - ja sen kyllä varmasti myös oppii jossain vaiheessa. Psykopaateille voi olla vaikeaa. Tshehov minulle tulee mieleen "hyvästä ihmisestä". Älykkyys ja menestys ei ole samaa kuin ihmisen hyvyys. EG