Kumpi ompi

 Luin Jani Kaaron uutuuskirjan "Massahysteria".

Suosittelen sitä teille.

Viis minä siitä, oliko se aivan niin suurenmoinen kuin Hesarin arvostelu väitti. Itse sain siitä yhden uuden ja yhden erittäin mielenkiintoisen ajatuksen. Se on paljon. 

Kirja tulee saamaan palkintoja, ja se on hyvä se.

Koska kirja on pätevä ja asioita on paljon, arvaan että te, lukijat, pysähdytte hiukan eri kohdissa tuumimaan että kas - tuota en ole tullut ajatelleeksi. Ja tämä taas riippuu omasta taustastanne.

Siitä otsikko ja kuva. Vanha laulu on tyhmä mutta hauska: kumpi ompi parempi, pusu vaiko baakelsi…

Tyhmyys on siinä, että vastaus on niin selvä, joskus toinen, joskus toinen.

On hauska lukea esimerkiksi, miten tietoisesti valheellinen propaganda kehitty US:ssa I maailmansodan aikana osittain silloisen presidentin Woodrow Wilsonin toiveesta. Amerikkalaisten enemmistön mielialoja ja ja mielipiteitä oli muutettava, jotta maa voisi liittyää sotaan Saksan keisarikuntaa vastaan. Tuon pyrkimyksen perusteet olivat osittain sotilaallisia, ja ne tuottivatkin tuloksen.

Kun sota sitten yhtäkkiä päättyi marraskuussa 1918, eräskin propagandatehtävissä mukana ollut henkilö sai nerokkaan ajatuksen. Mitä jos samoja keinoja käytettäisiin  tavaroiden myymiseen Amerikassa amerikkalaisille. PR eli markkinointi oli keksitty. Menestys oli suunnaton, ja ihmiset alkoivat ensin siellä ja aika pian Euroopassakin ostaa selvällä rahalla kaikenlaista, mitä he eivät oikeastaan tarvinneet. Jopa Henry Ford joutui peräytymään ajatuksistaan, koska kilpailijat osoittivat, etteivät ihmiset halua ensisijaisesti hyviä ja toimivia autoja, vaan näennäisesti hiukan hienompia autoja kuin naapurilla on.

Minulle henkilökohtaisesti muuan esimerkki tuosta ajattelustaon Mustang, joka oli tosi hienon näköinen mutta hengenvaarallinen, koska se alkeellisten iskunvaimentimien ja ja surkean pyöränripustuksen taki heitti vetävät takapyörät pikku töyssystäkin ilmaan, kääntyi poikittain ja meni metsään.

Olen ymmärtänyt, ettei nyt kiinalaisomisteisen Volvon johdonmukainen turvallisuuteen ja kestävyyteen panostaminen tehoa amerikkalaisiin eikä moniin muihinkaan tänäkään päivänä. Joskus kiusoittelen ihmisiä sanomalla pokkana, että Toyota Corolla on maailman paras auto. Kun avaimesta kääntää, moottorikäynnistyy.. Aina. Ja kärry kestää ainakin parisataa tuhatta kilometriä nikottelematta. Vastaus on aina sama: mutta kun se on niin persoonaton. Niin on.

Koska rakastan myös vanhentuneita puujalkavitsejä - kuuluisa suomalainen tenori mainosti ennen sotia Suomen Kuvalehdessä eräitä savukkeita korostaen, etteivät ne mitenkään rasita hänen kurkkuaan, Ihmettelijöille hän sanoi, että hän puhui totta, koska hän ei tupakoi ollenkaan. Joten Sevilla ei karhenna hänen kurkkuaan. Mikä oli todistettava.

Tämä on siis esimerkki propagandasta.

Ja minua mietityttävä ongelma on tässä: olen käyttänyt suurimman osan elämääni tuomioistumissa, joiden pyrkimys on ohjailla lainkäyttöä, ja lisäksi olen istunut eduskunnan valiokunnissa asintuntijana. Yli viisikymmentä vuotta minua on häirinnyt, ettei valtiolla edes ole elintä eikä se käytä konsultteja selvittääkseen, mitä lain muutoksilla todellisuudessa on saatu aikaan. Muistan esimerkiksi, kun olimme opetusministeriön virkamiehen kanssa täysin eri mieltä siitä, onko VHS-kasettien ja juuri käyttöön tulleitten DVD-levyjen suojaaminen häiriöraidoilla luvatonta kopioimista vastaan elämän ja kuoleman kysymys. Arvoisa ministerin mies voitti. En muista nähneeni missään edes rivin mainintaa, kun noin kahdessa vuodessa kävi ilmi, että tekijänoikeuksista kimeimmin huutaneet suuryhtiöt eli tallenteiden tuottajat olivat vähin äänin luopuneet näistä teknisistä keinoista.

Jos haluatte nähdä rikollisen kuvanauhan, kaapistani löytyisi . Pena Pajukallio teki sellaisia Peter von Baghille ja minulle. Voi voi. Molemmat ovat kuolleet - ja lukemisen taantumisesta huolestuneet eivät edes huomaa, että myös vakavasti otettavien elokuvien suosio laskee laskemistaan. Epäilen, ttä syy on, kuten Jani Kaarokin antaa ymmärtää, asiakkaan korvien välissä.

Satu

Nyt joku voisi sanoa, ettei kuva ole Päivi Hartzellin elokuvasta “Lumikuningatar”, vaan Rudolf Koivun kuvituksesta Andersenin satuun.

Niin on. Mutta Päivi täyttää tänään tasavuosia. “Lumikuningatar” oli kauan sitten harvinaislaatuinen elokuva. Tuohon aikaan, 1980-luvulla, mielikuvituksellista tarinaa, joka sopisi lapsillekin, pidettiin armottoman omituisena ajatuksena. Asiaa ei parantanut sekään, että ohjaaja oli nainen. Sellaisesta ei ollut paljon kuultukaan.

Tosin he olivat tehneet aikaisemmin Liisa Helmisen kanssa elokuvan “Kuningas jolla ei ollut sydäntä”.

Satu voi olla maagista realismia. Siinä mielessä jopa James Bondit ovat satuja. Samassa mielessä perinteisissä seikkailuelokuvissa on kaikenlaista pientä epäuskottavaa, kuten Tarzan hyppimässä joustavasti liaaneissa.

Muistan miettineeni jo lapsena, miten liaaneissa voi hyppiä. En ymmärtänyt enkä ymmärrä vieläkään.

Tämä oli hyvin henkilökohtainen huomautus. Naapureita kestittiin kahvilla. “Lumikuningattaresta” muuten on olemassa puhdistettu eli uudelleen masteroitu versio.

Laupeus

Kyllä - myös hyvin vanhoista luista voi löytyä niitä perintötekijöiden yhdistelmiä, jotka näkyvät muun muassa ihonvärinä. Jossain kuulemma keskustellaan tiedosta, jonka mukaan Pohjois-Euroopassa asui DNA:sta päätellen kivikaudella tummaihoista, sinisilmäistä väkeä.

Minulle tulee sanasta “valkonaama” mieleen Villi Länsi, etenkin tuon niminen elokuva, jossa olivat pääosissa Bob Hope ja Jane Russel. Suunnilleen saman ajan “Johnny Guitaria” en muista nähneeni lapsena, mutta aikuisena kyllä. Pidän Nicholas Rayta yhtenä kaikkien aikojen amerikkalaisista elokuvaohjaajista. “Nuori kapinallinen” on jäänyt minunkin mieleeni, mutta harvojen tuntema “Party Girl”, Chicagon yöperhoset, oli loistava. Näin sen vuonna 1966. Siinä värien käytössä oli jotain aivan erikoista.

Keskustelumme tiedosta ja tosiasioista oli vahvasti mielessäni, kun oikeastaan sattumalta katsoin kunnolla televisiossa nyt alkanutta “Charité”-sarjaa ja hämmästelin, että saksalaiset tekevät tätä nykyä todella hyvää tavaraa televisiolle.

Muutoin olen vilkuillut vaaliohjelmia ja ihmetellyt erilaisten asiantuntijoiden laimeita luonnehdintoja ehdokkaista. Kun oman luuloni mukaan todella isot arviot ihmisistä tehdään tunteella eikä järjellä, mietin itse ehdokkaita katsellessani, mikä on hänen murhenäytelmänsä. Asiantuntijat tuntuvat etsivän vahvuuksia ja heikkouksia. Siten he altistavat itsensä huijareille. Jokainen junapeluri osaa esittää vahvaa ja sympaattista. 

Muistan kun näin hyvin tehdyn pitkän Isaac Bashevis Singerin haastattelun. Olin juuri ryhtymässä suomentamaan hänen teoksiaan. Singer vaikutti hauraalta ja epäsympaattiselta. Olin aivan ihastunut. Kun luin hänen tuotantonsa (englanniksi), näin että hänen henkilönsä olivat hyvin usein pahasti haavoittuneita. Mielessä pysyi myös hänen vastauksensa: “Uskon, uskon joihinkin yliluonnollisiin asioihin… Mutta ei niissä ole mitään yliluonnollista.” Puheesta päätellen hänellä oli vikaa poskihampaissa.

“Charité” - Saksassa on 1700-luvun perua kuuluisia ranskankielisiä nimiä, kuten myös korkea kunniamerkki “Pour la merite” - tuo esiin Virchowin ja Kochin erimielisyyden. Nämä pätevän lääketieteen opetuksen ja tutkimuksen uranuurtajat olivat synkeästi eri mieltä taudin aiheuttajista. Patologian uranuurtaja Virchow halveksi Darwinia humpuukimaakarina eikä uskonut Kochin löytämien basillien aiheuttavan sairauksia. Koch puolestaan ilmoitti löytäneensä myös lääkkeen tuberkuloosiin. Ei se toiminut. 

Muistan itsekin, kun kansakoulussa annettiin Calmette-rokotus. Vielä vähän ennen sotia useimmiten nuoria suomalaisia oli kuollut 10 000 vuodessa tuohon tautiin. Ja se oli todella paljon. Nyt paljon suuremmasta väestöstä kuolee runsaat 60 tuhatta vuodesta, ja 15-25-vuotiaat ovat lähes järkiään terveitä.

Haavoittuneisuus on näkyvä “vika”. Lääkärit etenkin ennen ja samoin upseerit ja ehkä tuomarit pyrkivät esiintymään hyvin yhdenmukaisesti ja eheinä silloinkin kun eivät olleet ehjiä.

Haluisin tietää, milloin lääkärin takki tulli käyttöön. Saksalaissarjassa niitä ei ole, vaan myös ruumiinavauksissa ollaan tummassa puvussa, paljain käsin. Samaan aikaan sairaanhoitajilla on hyvinkin pitkälle viedyt työasut.

Olisiko tuossa varmaan oikeassa yksityiskohdassa jälki kirkosta? Sairaanhoitotehtävissä oli paljon nunnia, kun taas lääkärin takista. vaikka se on valkoinen, tulee mieleeni työtakki, jollaisia pidettiin ennen autokorjaamoillakin. Ehkä tarkoitus oli kaksisuuntainen. Takki suojasi alla olevia, vaikeasti puhdistettavia vaatteita.

Viridiana

 

Tulin onnelliseksi, kun lakkasin katsomasta elokuvia. Siitä on nyt yli 40 vuotta.

Hiukan pelkään, ettei edelle kirjoitettu ole aivan totta. Mutta vihreitä olivat ne tabletit, joita minulle syötettiin. Sitten jatkettiin toisilla keinoilla.

Hyvin paljon myöhemmin aloin aavistella, että sydämen ja reumaattisen taudin yhdistelmä voisi liittyä tavalla tai toisella sekapäisyyteen.

Minullahan ilmeni 10-vuotiaana sydämen sisä- ja ulkokalvon tulehdus ja nivelreuma. Armeija-aikana olin sen 3 kuukautta sairaalassa reumaattisen kuumeen vuoksi. Muistan lääkärin mutisseen jotain sellaista, että ei mene sydämeen. Sitä ihmettelin jo silloin, ettei minusta tehty vähintään B-kelpoisuusluokan miestä, vaan A säilyi, vaikka palvelusaika putosi kahdeksaan kuukauteen ja tulin tykkimiehenä siviiliin. Sen koommin armeija ei ole osoittanut mielenkiintoa minua kohtaan, enkä minä sitä.

Ymmärsin 50 vuotta myöhemmin, että heiveröisyyten oli isälleni paha pettymys. Juuri tuohon aikaan, 1974, jouduin epäillyksi myös henkisestä heiveröisyydestä. Minulla todella on tallessa paperi, jossa isäni oli hyvin tiukkana. Vedin Kemppisen hyvän nimen lokaan kiittelemällä jopa sellaista pahamaineista kommunistia kuin Mauno Koivisto. Enkä minä ollut ennen edes kuullut, että Kemppinen olisi hyvä nimi. Sen tiesin, että Borenius oli. He olivat herrasväkeä, me taas emme sinne päinkään.

Se elokuva oli Peckinpahin “Pat Garret ja Billy the Kid”. Istuin katsomassa sitä Ritzissä. Pulssi nousi kaikessa rauhassa ollessani yli kahdensadan ja minun alkoi tehdä aika pahaa. Mehiläisessä sydänfilmissä todettiin kyllä arpiääni mutta ei suoraa syytä ilmiöön.

Kysyttiin, onko suvussani monta mielipuolta. Sanoin että ei ole. Tervejärkistä joukkoa joka sorkka.

Söin lääkkeitä. Sitten lakkasin. Parannuin depressiivisyydestä ja peloista, mutta sairastuin runouteen. Siihen asti oli riittänyt lukeminen, mutta nyt piti kirjoittaakin. Ihmettelin, kun kustantajat alkoivat painaa niitä. Kun vaimoni sairastui syöpään, kirjoitin säikähdyksissäni väitöskirjan. Se ei auttanut.

Muutimme Amerikkaan. Kun tulimme siihen käsitykseen, että etenkin Kalifornia on hirvittävä väärinkäsitys, Berkeleyssä pidin luennon kauppiaallisesta oikeudesta (lex mercatoria) koko tiedekunnalle. Sanoin että kirkko ja Tuomas Akvinolainen vastustivat koron ottamista, koska aikaa ei voi myydä. Kerroin että samat oppineet vastustavat tekijänoikeutta, koska rahan ottaminen kirjoituksesta on varkautta - siinä varastaa Jumalalta. Verba enim Dei sunt. Sanat ovat hänen. Tätä jo Goethe kiukutteli Faustissa. “Alussa oli sana.”

Kävin katsomassa San Franciscossa “Punaisen kyyneleen” (oikeastaan “Vertigo” eli huimaus tai pyörrytys) paikkoja, jotka on elokuvassa sekoitettu taitavasti. Tiesin että Petteri v. B. piti filmiä kaikkie aikojen huippuna ja oli kai kirjoittanut gradunsakin siitä.

Minä arvostin elokuvissa vihreää, jota Vertigossakin kyllä on. Buñuelin “Viridiana” - naisen nimi tarkoittaa vihreää - oli minulle vastaavanlainen potku mahaan. Molemmat ovat tarinaltaan sairaalloisia. Itse asiassa ihailemani Buñuelin elokuvista “Tuhon enkeli” on huikein. Pariisissa kävin näyttämässä pojalleni elokuvateatterin, jossa “Andalusialainen koira” oli esitetty niin että poliisi puuttui asiaan. Saapuvilla olivat ohjaajan lisäksi Lorca ja Dali. Picassoa ei näkynyt vaikka hän oli kulmakunnan poikia, mutta vanhempi.

Mielestäni Carlos Saura ja P. Almodovar ovat perillisiä alenevassa polvessa. Jollain kumman tavalla luen Peckinpahin samaan porukkaan. Ainakin hän käytti dolly-temppua. Katsojaa pyörryttää, kun kamera zoomaa eteenpäin ja vaunu vetää sitä samalla taakse päin. Katsojaa saattaa sattua sydämeen.

Mainos

 

”Lumikuningatar”, koko illan suomalainen satuelokuva vuodelta 1986, esitetään 10.9.2022 kello 14.00 elokuvateatteri Rexissä.  Se on osa Rakkautta ja anarkiaa -tapahtumaa. Erikoisuus on ”dress-along” eli katsojille annettu kehotus pukeutua elokuvan mukaisesti, siis satuasuihin. Lippuja on vielä. 

 

Elokuva masteroitiin hiljattain. Sekä kuva että ääni toimivat hienosti. Kun teos on teatterielokuvan kaudelta ja valkokankaalle tehty, kokemus on hyvin erilainen kuin television ruudulta katsoen.

 

Otsikko tarkoittaa, että olen asiassa täysin jäävi. Ohjaaja on puolisoni. Muistan filmin ensi-iltaviikolta elokuvateatteri Bristolissa ja muistan senkin, että kuvan suuruus tuntui joissakin kohdissa melkein häiritsevältä. Se puolestaan johtui siitä, että minulla on kaikin puolin liiallinen elokuvateatteritausta, koska perheelläni oli 200-paikkainen elokuvateatteri niin että istuin ylioppilaaksi tuloon asti vähintään kaksi iltaa viikossa elokuvissa. Toisin kuin joku voisi luulla, kyllä meillä näytettiin elokuvia laidasta laitaan. Muistan elävästi esimerkiksi italialaisen neorealismin (Rossellini, de Sica jne.) filmejä ja yleisen hämmennyksen, jonka vallassa katsoimme Alain Resnais’n elokuvan ”Hiroshima, rakkauteni”.

 

Bristolin kangas oli iso. Niin on Rexinkin. Äitini kertoi näyttäneensä elokuvan juuri Rexissä suorittaessaan elokuvakoneen käyttäjän tutkintoa 1942 eli alaikäisenä.

 

”Lumikuningatar” oli yllättävä kokemus, kun näimme tämän teknisesti parannetun version Orionissa pari vuotta sitten. Päällimmäinen tunne oli hitaus, jolla tarkoitan toiminta- ja fantasiaelokuvien hengästyttävän menon ja tehokeinojen latelun vastakohtaa. Elokuvan kerronta on huolellisesti miettimäni määreen mukaan musiikillista.

 

Olin itse kuulemassa ja luin lehdistä, että fantasiaelokuvaa pidettiin tuon ensi-illan aikaan mahdottomana tai joka tapauksessa turha ajatuksena, jollaisilla ei ole tulevaisuutta. Joku saattoi olla sen näköinen, että kun työryhmässä oli paljo naisia, mikä oli sinänsä aivan tavatonta, jotain tuollaista saattoi odottaakin. Vain ulkomuistiin turvautuen sanoisin, että Ritva Arvelo oli ohjannut yhden elokuvan, ja siinä kaikki, naisten puolelta. Lavateatterissa naiset olivat jo nopeasti nousemassa.

 

H.C. Andersenilla on monenlaisia satuja, eikä imelä moralismi ollut hänelle vierasta. Mutta suuri kirjailija hän oli ja erikoinen tapaus, koska hänen kirjoittaessaan sadut oivat joko raakaa opetusta lapsille tai kansanperinteestä ammennettua aineistoa, jossa oli koviakin kauhutehoja. Esimerkiksi Grimmin kaikkia kuuluisimpia satuja ei nykyhetken aikuinenkaan lue mielikseen.

 

Suomessa Topeliuksen tuleminen on vielä näkemättä. Vaikka hänellä oli kaikki aikansa satusetien rasitteet, hänellä oli myös raikkautta ja mielikuvituksen notkeutta. Olen omista syistäni lukenut nyt ”Välskärin kertomuksia” ja hämmästynyt. Pakollisen sössön sivuuttaen arvioin, että Topelius oli sensaatiomainen kertoja, jolta myös ”action” onnistui vaivattomasti. Erikoisempaa on, että Juhani Ahon aina kiitetty suomennos ei ole hyvä. Topeliuksen ruotsin sanasto ja tyyli edustaa tietysti kirjoittamisensa aikaa, mutta lisäksi hän luonnehtii jopa 1600-luvun ihmisiä todella etevästi. Karskin karoliinisoturin ja ylihienostuneen hovimiehen keskustelu kajahtaa uskottavalta, vaikka on täysin epäaitoa.

 

Ja mitä fantasian tarpeettomuuteen tulee, Tolkienit ja Potterit muuttivat tarinamaailman, ja uutta yrittää ovista ja ikkunoista.

Maailman ympäri

 

 

Nykyisten kaltaisten striimattavien eli tietokoneellakin (YLE Areena) katsottavien sarjojen on sanottu tuhoavan elokuvan. Vakavalla naamalla on sanottu.

 

”Maailman ympäri 80 päivässä”, joka on nyt Areenassa, on mahtavan hyvä teos. Katsoin sen kaikki 8 osaa ja nautin joka hetkestä. W. Abbey – Eat your heart. Suomeksi ”lällän lällän lieru”.

 

Kertomuksen kirjoittaminen kokonaan uusiksi, ohjaus, kuvaus ja etenkin näyttelijätyö ovat erinomaisia, puhumattakaan leikkauksesta.

 

Kuvassa olevassa talossa, jonka seinässä lukee Atelier Apollo, oli Suomen ensimmäinen elokuvateatteri, nimeltään ”Maailman ympäri”. Osoite oli Mikonkatu 13 eli nykyisen Kaisaniemenkadun kulmassa. Tuossa vaiheessa nimikylteissä luki ”Murtokatu – Genombrotten – Genombrottskaja ulitsa”.

 

Tontista on muutakin merkittävää kerrottavaa. Siinä sijaitsi useita vuosia Boreniuksen asianajotoimisto, ja näyttäisipä pankkikin olevan yhä paikallaan. Se on hyvä pankki. Antoivat minulle lainaa kun anoin. Se oli aikaa, jolloin pankkiin vielä pääsi sisään. Me herrat ja herroiksi himoitsevat kiipesimme toiseen kerrokseen, jossa istui toisia herroja. Asuntolainani korko muuten oli 17 ½ prosenttia, vuonna 1972. Oli siinä maksamista, mutta oli inflaatiokin melkoinen öljykriisien vuosikymmenellä.

 

Jos joudun vielä anomaan lainaa, täytyy laittaa Snickers-housut. Niissä on taskut polvisuojuksille, koska ne on oikeastaan suunniteltu betoniraudoittajille, putkimiehille ja vastaaville. Minulle kanonisen korkean ikäni takia polvistelu puunatulla lattialla on hiukan hankalaa, vaikka käsien kohottelu rukoiluasentoon sujuu yhtä hyvin kuin krokotiilin kyyneleiden vuodattaminen.

 

Ihminen ei hevin anna anteeksi hyväntekijöilleen. Voi olla että en virkatuomarina pahemmin nyyhkyttänyt, kun tuomitsin pankinjohtajia erilaisista petkutuksista rangaistukseen ja vahingonkorvaukseen.

 

Mutta kannattaa ottaa onkeensa tuo sarja ”Maailman ympäri”.

 

Kieltämättä muitakin esimerkkejä on,  mutta tässä on nyt juoneltaan ja samoilla päähenkilöille etenevä kertomus, jossa on julmetusti avustajia ei joukkokohtauksia, maisemia ja elokuvakerrontaa aika paljon muuttavaa dronen käyttöä. Itse kasvoin maailmaan, jossa elokuvakameran liikuttamiseen tarvittiin aina työläät kiskot, kunnes zoomaavat linssit yleistyivät ja esimerkiksi Peckinpah teki sellaisten käytöstä tavaramerkkinsä samalla tavalla kuin Sergio Leone oli tuonut tarinaan hurjat telet eli pelottavat lähikuvat esimerkiksi Clintin kasvoista.

 

Tärkeintä on dramaturgia. Pitkät ajat sävellettiin ja esitettiin lauluja. Sellainen yhtä kyytiä laulettavaksi luotu laulusarja kuin Schubertin ”Winterreise” yhdisti lauletut tekstit verkoksi hienolla sävellajien käytöllä eli lauluja yhdistävällä läheisyydellä tai vihamielisyydellä.

 

Ian Bostridgen kirja ”Schubertin talvinen matka Winterreise” tarjoaa yllätyksiä. Minä en tiennyt, että rautakansleri Bismarck oli usein kehunut sarjaan kuuluvaa Lehmusta (”Lindenbaum”) tosi isänmaalliseksi kaikkien saksalaisten peruslauluksi, jota se kyllä onkin. Varsinkin karsittuna laulukirjaversiona, jota nuoret hitleriititkin helkyttelivät iltanuotiolla kitaralla säestäen.

Sopimatonta

 

Olimme antaneet sen käsityksen, että meillä oli tärkeää tekemistä, joka ei ollut mitenkään vailla kytkentää erinäisiin olemassaolon peruskysymyksiin. Itse asiassa panettelimme yhteisiä tuttaviamme heidän selkänsä takana.

 

Laitoin ylle Gregory Peckin ja David Nivenin roolikuvat tuossa samassa hengessä. En ole koskaan sanottavasti pitänyt kummastakaan näyttelijästä.

 

Juuri siksi otin taannoin hyllystä katsellakseni Nivenin mustelman. Niitä on kaksi nidettä, joista toisen mukaan kuu on ilmapallo ja toisen nimi on että tuokaa tyhjät hevoset.

 

Muistin oikein. Kirjat olivat tavattomia menestyksiä vuosikymmeniä sitten.

 

David Niven esitti jatkuvasti englantilaista upseeria ja herrasmiestä. Kirjojensa mukaan hän oli upseeri – huononlainen ja helposti kyllästyvä – eikä lainkaan herrasmies. Vaikka hän arvioi esittämillään perusteilla olevansa myös näyttelijänä aika huono, hän oli silti onnistunut teeskentelemään näitä vakiohahmojaan.

 

Hän siis oli kadettiupseeri ja lähti luutnanttina onkimaan onnea Amerikasta, mutta palasi 1939 armeijan rulliin. Epäselväksi jää, mitä kaikkea hän teki, mutta kommando-koulutuksen hän sai ja koulutti itse toisia. Käsitykseni mukaan hän sai everstiluutnantin arvonsa propagandapuolen tehtävistä. 

 

Lukija saattaa muistaa, että Niven sai mm. Oscarin parhaasta miespääosasta, ja sitä pidettiin hyvin ansaittuna, ja hän sai kiitosta myös teatterin lavalla sellaisten tekijöiden kuin Lawrence Olivierin seurassa ja paljon rahaa elokuvan ”Maailman ympäri 80 päivässä” pääosasta.

 

Kirjojen perussävy on tuo alussa määrittelemäni. Niven tuntuu tekevän sen taitavammin kuin me äkkipojat. Hänen yleisesti tunnetun hyväntahtoisuutensa ja mahdottomiin yltävän ystävällisyytensä – jopa Humphrey Bogartin kanssa – pohjalla on piikkipäärynöitä, joita voi kiertää esimerkiksi aamulla kelo viisi. Eliotin runon ”piikkipäärynä” (prickly pear on siis Opulentia-sukuun kuuluva kaktus).

 

Taitoaan Niven käyttää myös kertoessaan naisista, joita hän harrasti: Ava Gardner, Rita Hayworth, Marilyn Monroe, Lauren Bacall jne. Suhteiden platonisuudesta ei ole tietoa, mutta kirjoittajan pysytteleminen faktoissa on tunnetusti heikkoa. Sekin tekee kirjoista nautittavia. Viis siitä, rysähtikö Chaplinilta housuihin sinisimpukka-aterian johdosta Cannesin lähellä, mutta kuvaus painuu mieleen – salailusta huolimatta ainoan löytyneen ja ranskalaiseksikin saastaisen huusin ympärille kertyi nopeasti tuhat rivieralaista. Sinisimpukoita muuten kannattaa välttää juuri tuosta syystä. On tullut kokeiltua.

 

Graham Lordin erinomaisessa elämäkerrassa ”Niv” on muutama hurja juttu. 

 

Nivenin agentti oli tehnyt vuodesta toiseen töitä kuin mykkä orja. Superagentti Allenberg tuli sanomaan tähdelle, että närhet näyttävät ajankohdan oikeaksi ottaa kunnon agentti, hänet. Niven väittää tuskailleensa ratkaisua. Vanha agentti sanoi kuultuaan, että hän saa nyt mennä:” Luulin että olemme ystäviä. Mutta sinä olet samanlainen kuin kaikki muutkin näyttelijät.”

 

Seuraavana päivänä mennessään tapaamaan uuden agentin lupaamia alan anteliaimpia moguleja Niven kuuli sihteeriltä, että tämä uusi kaikkivoivaksi arvioitu agentti oli yöllä kuollut.

Avoin huokaus

 

Tänään tiedetään että ainakin kuukausi menee jyrkän eristäytymisen merkeissä, käytännössä yli pääsiäisen, ja sitten korona jatkuu, toivottavasti vähän kesympänä.

 

Kirjoitan näitä kirjoituksia siinä uskossa, että menee tämä muun joukossa. Kun blogi on omani ja iso, käytän tarvittaessa ratkaisuvaltaa.

 

Jotkut kommentoijista ovat halukkaita väittelemään keskenään. Jotkut toiset vetävät keskustelua esimerkiksi kysymykseen venäläisten sotavankien käsittelystä jatkosodan aikana. Se on tärkeä kysymys, mutta ei se ollut vuorossa.

 

Taisin kyllä itse antaa aihetta mainitsemalla, että valtioneuvoston rahoittama tutkimus Neuvostoliittoon jääneistä suomalaisista sai minut yllyttämään sisaruksiani. Kun tutkimus tehdään meillä uudella tekniikalla ottamalla maallikkoja mukaan mm. kirjoittamaan Suomeen saatuja lappusia puhtaaksi, halusin sanoa, että hieno ajatus.

 

Pyörät ovat jo pyörimässä.

 

Tiettävästi monille muillekin kuin Pargalan Kemppisillä eli isoisäni perheelle kävi samalla tavoin. ”Stalin” eli NKVD määräsi miehet ammuttavaksi ja naiset Siperiaan kuljetettavaksi.

 

Lajitelen valokuvia. Mukana ovat myös ne muutamat 1961 otetut, joissa kahdella naisella on sellainen 5 000 virstan katse. Sellainen tulee, kun näkee elämässään liikaa.

 

Ja tässä yhteydessä huokaan avoimesti, että jotkut pitävät ikään kuin selkäni takana yllä väittelyä suomalaisten ottamien sotavankien kohtelusta. 

 

En ole varmaan kertonut, että eräs isäni serkku hyppäsi desanttina Suomeen 1942 ja käveli laskuvarjoineen ilmoittautumaan suojeluskunnan esikuntaan? Se on arvaus, että hänellä oli rikkeetön puoluetausta, joka ei siis ollut aito.

 

En kerro asiakirjoista, joita olen lukenut sotavankileirien asioista, ja henkilöistä, jotka olivat näkemässä, tekemässä ja kokemassa. En kerro siitäkään, mitä luulen ymmärtäneeni suuresta pakokauhusta 1944 eli ”Kannaksen halkijuoksusta”. Nuo kauheat asiat eivät sovi tällaisiin pikku kirjoituksiin, joiden tehtävä on kuitenkin pohjaltaan tuottaa lukijoille jotain ajateltavaa ja jotain viihdyttävää.

 

Laajat asiat, kuten esimerkiksi ryssäviha, ovat niin mutkikkaita, ettei niiden alustavaankaan hahmottamiseen riittäisi paksukaan kirja. 

 

Sosiaalisessa mediassa on kuulemma paljon paikkoja, joissa on tapana esittää kaikenlaisia ajatuksia kaikenlaisista asioista. Siellähän sopii väitellä. Minua kiinnostavat tänään eräät vanhat Hitchcockin filmit. Ajattelin ottaa kellon käteeni ja yrittää ymmärtää, miten kummassa sinänsä pöljistä tarinoista on saatu niin tavattoman jännittäviä ja mieleen syöpyvä. Kujten ”Vaarallinen romanssi”.

Anna ystävämme

 

 

Vihje: Ylen nyt alkanut ”Anna, a lopussa”, joka päivä klo 17.10, esitetyt osat Areenassa, tulee kuin taivaan lahja vaikeaan ja monelle hankalaan aikaan.

 

Erittäin hyvin tehty sarja, josta ihastuvat kaikki perheen 5-vuotiaista 76-vuotiaisiin puhumattakaan vanhemmista.

 

Vihje on tarpeen, koska ”kaikki” tietävät, että 1800-luvun kanadalainen tyttökirjasarja, joka ilmestyi suomeksi 1920 eli oli esimerkiksi äitini ja anoppini peruskauraa, on haalistunut menneisyyden varjo.

 

Mutta kun ei ole!

 

Luin sen oma aikakauteni ja maailmani ehdoin eli salaa, kuten muutkin tyttökirjat (Runotyttö jne.). Ei miehen maine olisi kestänyt näyttäytymistä likkojen luettavan kanssa. Tarzanit ja Atoroxit ja Intian viidakoista ja aivan kaikki, mitä Jules Verne oli julkaissut ja Dumas ja…

 

Nyt kanadalaiset ja Netflix ovat suorittaneet hienon tempun. Kuvassa näkyvä päähenkilö on ilman muuta maailman luokan löytö, mutta muutkin näyttelijät ovat huippua, kuvaus hivelee ja tarina aukeaa kuin meri Nova Scotian korkean taivaan alla.

 

Meitä on täällä kaksi ammattilaista. Olinhan itsekin arvostelija ja elokuvatoimittaja ja ties mitä. Ja mielipide on: tuskin voi parempaa kuvitella. Tämä mainokselta kuulostava viesti on sukulaisilla ja jälkeläisille, joihin luen myös lukijat.

 

Tulee aika, jolloin lapsuus ja kasvuvuodet ymmärretään kaiken myöhemmän perustaksi ja tällaisen sarjan Kanada esimerkiksi siitä, miten kansat ja ihmiskäsitykset muuttuivat.

 

Ja kaikki on satua! Montgomery kävi uuvuttavaa sotaa vähämielisen pappimiehensä kanssa, sai leiman ”ei-vakava” (not serious) ja niskojen nakkelua arvovaltaiselta taholta, ahneen ja epärehellisen kustantajan – ja muutamassa vuodessa useita kymmeniä miljoonia lukijoita.

 

Kanadalaiset lienevät hiukan nikotelleet, kun tämä sarja on rosoinen, eli esillä on myös hyvin epämiellyttäviä asioita, kuten lasten ja köyhien kohtelu ja alusta loppuun jonkin sortin kristillisyyden nimissä harjoitettu julmuus. Mutta taitavaa väkeä on liikkeellä. Esimeriksi Annan uusi koti on huvittavan mahdoton – kristallilaseja pieneläjillä arkisin, siisteyttä ja suunnitelmallisuutta, ei siis epookkia. Tai vaihtoehtoisesti epookin ydin (tarkoitan historia-viihdettä, lippulaivana Downton Abbey). Todenmukaisuuteen tai asialliseen painokkuuteen ei edes pyritä.

 

”Viihde” eli ennen ”ajanviete” oli entisen yhteiskunnan polttomerkki. Siihen hairahtuneet olivat hulttioita, jotka sietivät saada remmistä, kuteen Anna sarjan takautumissa. Lapsista oli vain haittaa, eikä myöskään naisia kärsinyt kuunnella. – Mutta 1800-luku toi ne ryminällä läpi, meillä päin kärkihahmoina Andersen (kohdittain sietämättömän opettavainen) ja Topelius, ja sitten kansainvälisinä tähtinä Astrid Lindgren ja Tove Janson.

 

Saapa nähdä, olisiko Suomessa naista tai miestä tekemään jotain tämän suuntaista, kun elokuvan ammattitaitoa on. Käsikirjoittajana ottaisin esiin Teuvo Pakkalan. Hänen keskeiset kirjansa ovat muuten verkossa ilmaiseksi, ja jos kieli tuntuu vähän vanhalta, se johtuu siitä, että se on kypsynyt kunnolla. Mutta katsokaa enin tätä Annaa. Lupailen hyvää mieltä.

Huutamatta

 Huutamatta

 

Jätä kuolleet murhaamatta,

älä huuda äläkä huuda,

jos haluat vielä kuunnella,

jos haluat pelastaa heidät.

 

Kuollut murisee kuin varkain, 

niin kovin hiljaa, 

kuin ruoho kasvaa

onnellisena ettei ihminen polje.

Non gridate più

 

Cessate d’uccidere i morti,

Non gridate più, non gridate

Se li volete ancora udire,

Se sperate di non perire,

 

Hanno l’impercettibile susurro,

Non fanno di più rumore

Del crescere dell’ erba,

Lieta dove no passe l’uomo.

                                 (G. Ungaretti)

 

Ylen Areenassa on tunnin dokumentti “Neiti Aika”. Koskelantien Olympiakylän asunto on, kertoo filmin ohjaaja, täynnä aivan sukulaisitta kuolleen edellisen omistajan tavaroita. Ja dokumentti on niistä.

 

Tavallisen ihmisen tavallisia tavaroita. Elämässä joka alkoi 1915 ja päättyi muutama vuosi sitten, kaikki oli kunnollista ja tavallista. Lottavuosina tosin syöpä vei mahdollisuuden lapsiin, ja rakkaaksi kasvanut siskontyttö kuoli hyvin nuorena munuaisvikaan.

 

Minua sykähdytti humanismin korostus: esineet ovat tärkeämpiä kuin ihmiset, jos on joku joka miettii ja eläytyy.

 

Elokuva oli tehty hyvin taitavasti Toki tekijä sai helposti selville jo tuhkatun vainajan taustat ja samoin kauppateknikoksi kuolinilmoituksessa mainitun miehen. Mutta hän ottaa nämä yhdistävät ja erottavat seikat maltilla esiin ja antaa kuvan rakentua. Päähenkilö, sellainen Sirkka-Liisa, piirtyy vailla sankaruutta tai sellaisia piirteitä, joita pitäisi ihailla, yhtenä meistä. Jopa raamatullinen ”maan hiljainen” olisi hiukan alentuva kuvailu.

 

Filmin aiheen voisi kuvata ”hienotunteinen kuvaus siitä, millaista on olla ihminen”.

 

Nimi kai johtuu siitä, että huoneiston seinällä on muistilappu, Neiti Aika, ja puhelinnumero. Siihen soittamalla sai siis ennen tarkan ajan.

 

Tiedän näkemäni todeksi. Yksi sedistäni asui kahden talon päässä saman kadun varrella. Olimme siellä visiitillä 1956, isä ja veljeni ja minä, ja näin ensi kertaa elämässäni puhelimen, jossa oli sellainen pyöritettävä kiekko ja sen reijistä näkyi numeroita. Setäni Pellervo sanoi suosionosoituksena, että saan soittaa vaikka Neiti Ajalle. Minä soitin. Kello oli 14.21 tasan. Pling.

 

Kuvassa on vuosikymmeniä käyttämäni nide parhaasta uuden runouden antologiasta. Yliopiston kirjasto tinki aina jossain vaiheessa sen kovakantisen pois. Ja tämä on kaksikielinen.

 

Gambiitti

 

”Musta kuningatar” on Netflixin minisarja ja suuri tapaus. Vilpitön mielipiteeni on, että tätä parempaa tai edes tämän tasoista ei ole sattunut silmään. Olen erittäin iloinen siitä, että tähän on päästy pelkästään ammatillisesti (taiteellisesti) erittäin korkeatasoisella työllä ja irrottauduttu samalla kaikista kummallisuuksista. Sarjassa ei ole väkivaltaa, ihmeellistä seksiä eikä oudosti kieroutuneita ihmisiä. Päähenkilö on niin sanottu nero eli täysin poikkeuksellinen ilmiö - mutta sellaisia on.

 

Ja aiheena on, kaikista asioista, shakki. Muutkin ovat kysyneet samaa: voiko edes keksiä selkeämmin myönteistä aihepiiriä. Ihminen joka pelaa shakkia, ei tee sillä hetkellä pahaa muille. Shakki ei ole ollut kiellettyä eikä edes epäilyttävää toimintaa edes pahoissa diktatuureissa.

 

Tässä ”Mustassa kuningattaressa” muuten on sivujuoni, jossa tyttö, shakin ihmelapsi, koetetaan CIA:n toimesta valjastaa vapaan maailman airueeksi Moskovan turnauksessa kylmän sodan maailmassa. Sankari kieltäytyy ja livahtaa voitettuaan mestaruuden Moskovassa kadulle naisten hurratessa katselemaan vanhojen äijien pelaamista kadulla pienessä pakkasessa.

 

Toivottavasti tästä kävi jo ilmi, että tämä elokuva sopii kenelle tahansa. Kiirehdin kirjoittamaan siitä, koska näissä karanteenin oloissakin olen olllut tekemisissä hyvin erilaisten ihmisten kanssa, jotka ovat puuskahtaneet innoissaan katsoneensa neljä tuntia putkeen Netflixistä. Eikä tietääkseni kukaan ole ollut alan harrastaja. 

 

Itse olen siirrellyt nappuloita viimeksi vuosikymmeniä sitten lasten kanssa; kun joskus kouluvuosina pelattiin kavereiden kanssa, käsitin nopeasti, että tässäkin asiassa olen oikeasti huono, ja yllätyin siitä, että joillakin tämä peli oli valmiiksi verissä.

 

Tunsin hyvin ihmisen, joka lopetti shakin pelaamisen hävittyään nuorena aikuisena jatkuvasti paimennettavanaan olleelle kahdeksanvuotiaalle serkulleen.

 

Kun nyt on tehty striimattavan elokuvan historiaa, sietää lisätä, että filmaamisen yhteydessä ovat häärineet maailman luokan mestarit, kai jopa Kasparov, ja erinomaiset näyttelijät on treenattu erittäin uskottaviin otteisiin ja ilmeisiin, mutta toisaalta itse pelejä ei juurikaan seurata.

 

Kysymyksessä on viihde eli siis taide. Sarja on kehityskertomus. Pääosassa ovat ihmiset, ei nappulat. Itse asiassa taustalta löytyy rohkaiseva viesti jokaiselle katsojalle: olet muutakin kuin nappula jonkun laudalla. Olet ihminen.

 

Näyttää siltä, että tämä jo valtavaan suosioon eli siis myyntiin noussut hitti on lisännyt hurjasti mielenkiintoa myös shakkia kohtaan. Vihje: peli sopii erinomaisesti myös digi-laitteisiin ja olennaiset tiedot peleistä ja pelaajista löytyvät heti, esimerkiksi chess.com. Digipelaamisessa on se hyvä puoli, että musta kuningatar ei putoa vahingossa seinän ja patterin väliin.

 

 

 

 

Kylmä kangas

 

 

Unohdin näyttää teiskolaiselle ystävälleni valokuvia, jotka olen ottanut aikakoneellani. Rajantakaiset Ihantala ja Summa samoin kuin Taipale ovat aika raiskattuja ja metsittyneitä paikkoja ja Viipuri pahan mielen tyyssija.

 

Suomen hirmutekojen tyyssija ja aiheellisen hiljentymisen paikka olisi nykyisen Tampere-talon lähellä Sorsapuiston paikkeilla. Kun käyn Tampellan lähellä ravintola Viilassa, sivuutan rautatieasemalla paikan, jossa valkoiset teloittivat venäläisiä kuularuiskulla.

 

Tampereen taistelu 1918 oli sotaa julmimmillaan. Siinä olivat siviilit seassa, osa ikään kuin turvassa silloin uudessa tuomiokirkossa.

 

Kalevankankaan kiviaidan takana kaatui yksikin koulupoika, ensimmäisen vaimoni setä eli siis lasteni isoisän nuori veli. Sukunimi Tuomikoski ja etunimi Yrjö. Pikkupoikia etulinjassa oli ajan henki. Jääkäreillä ja ruotsalaisilla ei ollut todellista taistelun johtamisen koulutusta eikä ehkä haluakaan.

 

Paras elokuva näistä asioista on Antti Tuurin ”Kylmien kyytimies”. Sitä tosin ei ole tehty eikä varmasti tehdä. 

 

Jos arvelette, että kehun tässä kaveriani, niin kai kehunkin, mutta Ikitie oli mielestäni elokuvana pahasti rytmitön. Valitettavasti suomalaisen elokuvan helmasynti on entinen. Tekijät eivät erota kameraa kenttäkeittiöstä niin että tuloksena on hernekeittoa, joka on kyllä erinomainen ruoka. 

 

Ja käsikirjoitusten ongelma on repliikit. Jopa B. Brecht erehtyi lusmuiltuaan Helsingissä Talvisodan ajan, enimmäkseen asemaravintolassa. Tässä maassa vaietaan viidellä kielellä, ja sen kuulee.

 

Jossain vaiheessa paljastan Tuurin. Hän on Swedenborgin nykyinen lihaksituleminen ja seurustelee työkseen kuolleiden kanssa. Ihmisenä (ja luokkatoverina) hän on kuin Osuuskaupan hevonen, mukava mutta itsepäinen.

 

Tämän kirjoituksen tuska on äkillinen tunnontuska. 

 

Lapin matkailuun saisi kävijöitä eli rahaa hyvin halvalla myymällä Lapin sotaa. Luulen että se on ruotsalaisille ylpeyden aihe ja briteille mielenkiintoinen kohde – vihollinen oli niin sopiva eli Hitlerin Saksa.

 

Satun tuntemaan erittäin hyvin kirjallisen aineiston ja tietämään, että Lapin museossa ja Rovaniemen kaupunginkirjastossa on hyvät kokoelmat, jotka eivät ole yleensä näytteillä.

 

Pseudodokumentin tekijäksi olisi sopivin Antti Tuuri. Erikoista sinänsä, ettei hän ole käyttänyt aihetta romaaneissaan. Siellä oli sodassa koko joukko tuttuja kauhavalaisia niin kuin Lehtisen Erkki ja Lepistön Heikki ja sitten lisäksi esimerkiksi isäni siinä pahasti siipeensä saaneessa pommituslaivueessa, joka lensi Kemistä käsin pohjoiseen.

 

Olostunturin koukkaus oli kuulemma jalkaväelle kaikkein raskain. Taistelupaikkana turisteille helpoin on Tornio, pyhiinvaelluspaikkana Tornion Alko (vaikka saksalaisten konjakit valloitettiin Moskovana tunnetusta varastosta). Voisi olla fiksua ottaa nuoren kulttuuriministerin sijasta suoraan yhteyttä Hannele Pokkaan. Luulisi rahoja löytyvän.

Ei kahdeksan ja puoli

En muistanut eilen televisiossa näytetystä Fellinin elokuvasta ”8 ½” mitään. En tiedä, miksi ryhdyin katsomaan sitä, aivan vastoin nykyisiä tapojani. En pitänyt näkemästäni. Lopulta tulin siihen tulokseen, että uskomatonta kyllä en ollut koskaan katsonut tätä elokuvaa. Maate mennessäni ajattelin, että on tämä parhaita elokuvia, mitä on. Samalla se ratkaisi Antonionin ongelman. Olin pitänyt todella paljon hänen varhaisista elokuvistaan, etenkin ”Punaisesta erämaasta”, ja sitten pudonnut täysin kärryiltä. Esimerkiksi ”Ammatti: reportteri” kuvasi mielestäni henkistä kuolleisuutta kuolleesti.

Samalla Fellini osoitti, mistä ja miten Almodovar tuli. ”Naisia hermoromahduksen partaalla” oli sensaatiomaisen hyvä, ja samanlaista on ollut ja tullut.

Kai nyt muutin mieltäni siksi, ett olen miettinyt niin pitkään naisia elokuvassa, ja noissa ajatuksissa Fellini on käännekohta. Giulietta ja viettelykset. Tie. Ihana elämä.

Katsausten mukaan tämän elokuvan aihe olisi taiteellisen työn jumittuminen. En sanoisi niin. Etenkin Fellini on käsitellyt kerran toisensa jälkeen henkistä hedelmättömyyttä, kuvittanut sitä loistavalla ympäristöllä ja loistottomilla ihmisillä ja käyttänyt ”aikakonetta”, joka vie hänet ja katsojan murrosiän kynnykselle, kotiseudulle joka hänellä oli Riminin tienoo.

”Amarcord” oli minulle hämmästyttävä elämys. Mutta tätä en ehkä ollut lainkaan nähnyt ennen, ja se oli yllättävä tapaus.

Pari selityksen sanaa siitä. Kuten tapaan toistella, olen kasvanut elokuvateatterissa ja nähnyt kaksivuotiaasta kaksi pitkää filmiä viikossa. Teatterin nimi oli Kolmio. Istumapaikkoja oli 200. Tätini ja äitini suorittavat vaadittavan kortin jatkosodan aikana, äiti alaikäisenä. Syttyvän nitraattifilmin aikana filmin kanssa puuhaaminen ja erittäin tehokkaiden kaarivalon hiilien käsitteleminen ei ollut helppoa puuhaa.

Päädyin kirjoittamaan satoja elokuva-arvosteluja heti Helsinkiin tultuani. ”Elokuva-aittaan” kirjoitin monta juttua joka numeroon. Tilasin ja ahmin elokuva-alan lehtiä, joita Helsingistä sai.

Hain Mainos-TV:n elokuvatoimittajaksi 1966 ja pääsin. Filmipäällikkönä oli Seppo Huhtala. Kun illalla oli vielä arvosteltavia, katsoin usein neljä pitkää filmiä päivässä, tai enemmän.

Nuoren juristina minulla oli tietysti kädet täynnä elokuvan juridiikkaa tuotannosta tekijänoikeuteen ja sensuurijuttuihin. 

Hitchcockin joidenkin (v. Bagh) mielestä paras elokuva on nimeltään ”huimaus”, ”Vertigo”, suomeksi kuitenkin Punainen kyynel. Minua rupesi välillä oikein totta huimaamaan elokuvateatterissa. En ole koskaan uskaltanut kokeilla, mutta ehkä olen altis hypnoosille. Vilkkuva valo voi tehdä temppuja.

Tätä alkoi esiintyä 50 vuotta sitten. Olen vanhemmiten tullut yhä nihkeämmäksi katsomaan elokuvia. Paitsi eilen.

Onni että tuli nähdyksi tämä henkinen hedelmä, tämä granaatti runsauden puusta, tämä karstimaan maanalainen joki. Sellainen muuten on. Nimi on Timavo. Lähipaikkakunta on Duino, jossa Rilke kerran kirjoitteli.

Totnoin

Katsokaa areena.yle.fi Historia: Pariisi vuonna 1900.

Lähetän Marcel Proustille kirjeen, koska muistan hänen osoitteensa Bd Haussmannilta, numero 102. Olen käynyt kuolaamassa siellä alaovella.

Arrondissement (kaupunginosa) 8 eli postinumero 75008.

Kurkistin kerran Ritzin ovesta sisään. Ravintola on perustettu 1700-luvulla. Proust suosi sitä. Luis Bunuel väittää muistelmassaan uneksineensa etukäteen elokuvansa Ritzin pöydässä kumoten Martinin toisensa jälkeen.

Mainostamani Areenan filmi lässähtää loppua kohti hiukan historiointiin. Se on pieni rikka verrattuna parhaaseen koskaan näkemääni muinaiselokuvan korjailuun. Kuva on terävää, liikkeet eivät nytki ja väritys on kauttaaltaan oikean tuntuista eli uskottavaa.

Syvimmin minuun vaikuttavat katukuvat, etenkin kameraa tuijottavat pikkupojat mutta mikseivät myös niskojaan nakkelevat hienot rouvat suunnattomissa hatuissaan ja seipään nielleet porvarishenkilöt välttämättömine kellonperineen ja liivipukuineen.

En olisi uskonut näkeväni pientä Proustia lottaamassa Normandian hiekkarannassa. Ei se nyt tietenkään Marcel itse ole, mutta pikkupoika, äiti ja mummu ja paikkakunta on juuri se, jonka Proust muunteli romaaniinsa sopivaksi.

Kuka olisi tätä uskonut? Kadonnut aika löytyi. Riitti että etsittiin tarpeeksi!

Romaanin nimi on muuten tyypillinen. Englanniksikin toinen käännös on nimeltään ”menneisyyden muistikuvat” (remembrabce of things past) ja toisen ”kadonneen tai menetetyn ajan etsiminen” (in search of lost time). Saksannoksessa kohde on menetetty (verloren) ja ruotsinnoksessa ohi kulunut tai paennut (flytt). Italiassa haikean  henkilökohtainen menetys (perduto) korostuu voimakkaammin kuin alkukielessä. Ranskan ”perdu” on sekä viety eli riistetty eli ryöstetty että kateisiin joutunut. Väärän takin taskusta löytyneet avaimet olivat hukassa, perdu.

Opiskelen alaa. Olin hyvin mielissäni, kun huomasin puolihuijarina pitämäni James Gleickin aikamatkailun käsikirjan. (Time Travel: a History, 2016). Onneksi rinnalle löytyi Princetonin astrofysiikan proffan J. Richard Gottin Time Travel in Einstein’s Universe. The Physical Possibilities of Travel Through Time.

Gleick on johtavia tiedekirjoittajia, mutta ei mitenkään samaa luokkaa kuin esimerkiksi Harari. Kaaosteorian selvittelystä alkaen hän on osoittanut kykenevänsä ansaitsemaan. Se taas edellyttää kykyä kirjoittaa vetävästi. Tieteessä se edellyttää kykyä olla yksipuolinen ja liioitella ja unohtaa ”sopivasti” hankalia asioita.

Gott ei missään tapauksessa kirjoita kuin tiedemies tavallisesti, vaan kuten esimerkiksi Scientific American parhaimmillaan. Ilkikurisuutta sävyttää halu avata silmiä. Kirja on jo vanha (teemaa ajatellen) eli vuodelta 2002. Itse otan sen riskin, että minulle käy kuten usein eli en tule hullua hurskaammaksi. Viimeksi luin seikkaperäisen selvityksen pimeän aineen ongelmista ja tulos oli tuo mainisemani.

Mutta sanon vakavissani, että 1900-luvun alkua paljonkin tutkiskeltuani en ole nähnyt valokuvia enkä kovin monia tekstejä (Proustin lisäksi), jotka olisivat tähän määrään hengittäneet kerran ollutta todelisuutta. (Olen kohtalaisesti selvillä siitä, että sana ”todellisuus” on tarkoittavinaan asiaa, josta emme tiedä juuri mitään.)